”Meidän seura on vielä aika nuori, joten perinteitä ja historiaa ei ole samalla tavalla kuin monella muulla seuralla, mutta Växjö on joka tapauksessa vahva urheilukaupunki ja myös Växjö DFF näkyy kaduilla. Vaikka pelin aikana ei katsojiin kiinnitä huomiota, niin olisihan se hienoa, jos katsojia olisi enemmän. Nuorena seurana meille ei ole vielä ehtinyt muodostua samanlaista kannattajajoukkoa kuin joillain seuroilla.”

Ottelun alla on ollut muutama sateinen päivä, mutta se saattaa olla vain hyvästä kuumaa ottelua varten. Växjö ja Brommapojkarna ovat ennen ottelua vain pisteen päässä toisistaan ja molemmat haluavat kääntää tuloskäyräänsä parempaan suuntaan.

”Pelissä on molemmille isot pisteet. Kummatkin joukkueet ovat pisteiden valossa vähän alisuorittaneet viime aikoina. Molemmille olisi ollut paikkoja iskeä maaleja ja napata pisteitä, mutta ne ovat joukkueita vältelleet. Odotettavissa on siis varmasti tiukka vääntö.”

Ottelu sai kotijoukkueen kannalta lähes täydellisen alun, sillä BP:n verkko heilui vain muutaman minuutin jälkeen. Vaikka se jäikin avauspuolikkaan ainoaksi osumaksi, oli Växjö enemmän hyökkäämässä kuin puolustamassa. Vierailijoiden maalilla pelannut Anna Koivunen oli kuitenkin tarkkana ja nappasi pallot kiinni, vaikka varsinkin muutama kulmapotku saattoi aiheuttaa ylimääräistä jännitystä.

”Futis on peli, jossa pitää varautua kaikkeen, sillä tilanteet muuttuvat nopeasti. Otimme tietysti sen tavoitteen, että teemme lisää maaleja ja rauhoitamme sitä kautta peliä. Edessä oli kuitenkin vielä koko ottelu, joten hyvän olon tunteeseen ei saanut jäädä kiinni, vaan pitää pelata fiksusti. Toisella puolikkaalla BP sai pientä momentumia, mikä on ihan normaalia, kun toinen on takaa-ajossa tauon jälkeen. Me vähän vetäydyimme ja puolustimme omaa maalia mikä taas johti siihen, että olimme vastaanottava osapuoli ja peli meni pieneksi taisteluksi.”

Ottelun lähestyessä loppuhetkiään, pääsi Växjön hyökkääjä yksin Koivusta vastaan. Koivunen peitti pienen kulman hyvin, mutta kotijoukkue onnistui painamaan pallon maaliverkkoihin. Kahden maalin johto kesti kuitenkin vain muutaman minuutin. Viimeisillä minuuteilla Brommapojkarna haki tasoitusta kiivaasti ja ajoittain jopa maalivahti Koivunen oli hyökkäyspäässä maalintekoa yrittämässä. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Nurmela pääsi tuulettamaan voittoa muun Växjön joukkueen kanssa.

”Vaihdettiin lopussa muodostelmaa ja pyrittiin takaamaan johtoasema. Tämä kuitenkin johti samalla myös siihen, että välillä oli vähän hakemista, että ketä pitäisi puolustaa. Pelin loppu oli kyllä aika klassikko. Vastustaja lyö kovaa painetta meidän maalille ja BP:n maalilla pelannut Anna Koivunenkin oli välillä meidän boksissa yrittämässä maalintekoa.”

Växjön kausi alkoi hyvin, sillä neljästä ensimmäisestä ottelusta tuli kolme voittoa. Seuraavasta yhdeksästä ottelusta tuli kuitenkin vain viisi pistettä, voitto Hammarbysta ja tasapelit Djurgårdenin ja Vittsjön kanssa. Brommapojkarnaa vastaan tuli tärkeät kolme pistettä, mutta Nurmela toivoo syyskaudelle parempaa tulosta pisteiden merkeissä.

”Kausi lähti käyntiin hyvin, mutta sitten tuli pieni taantumavaihe, jonka aikana emme saaneet omaa peliämme kulkemaan. Viime aikoina olemme pallollisesti ja pelillisesti pelanneet paremmin, vaikka se ei olekaan tulostaululla näkynyt. Kokonaisuudessaan suht kelposuoritus, mutta syksyllä vaan täytyy napsia pisteitä paremmalla prosentilla. Jos joku Suomessa miettii futisreissua niin täällä olisi tarjolla kovia ja intensiivisiä
pelejä tulossa!”

The post Växjö-Brommapojkarna | Damallsvenskan appeared first on Byyri.

Stadionille oli lyhintä tietä noin tunnin ja viidentoista minuutin ajomatka tietullin sisältävää moottoritietä pitkin. Olin aiemmin kuullut, että Espanjan valtio on viime vuosina joutunut pahoihin talousongelmiin paitsi taannoisen finanssikriisin takia, mutta myös siksi, että maassa on viime vuosina laitettu jopa liikaa rahaa infrastruktuurin kehittämiseen, myös alueilla, joissa sille ei oikeastaan ole kysyntää.

Tämä moottoritie AP-7 oli siitä hyvä esimerkki. Tie alkoi enemmän tai vähemmän keskeltä ei mitään ja sadan kilometrin matkan aikana näin tasan 12 autoa, jotka ajoivat samaan suuntaan. Vastaan tulleita autoja oli noin 50. Silti kyseessä oli uutuuttaan kiiltävä moottoritie, jonka varrella oli myös useita pitkiä tunneleita, joiden rakentaminen on varmasti ollut kallista.

Ollessani tulossa perille ymmärsin myös toisen syyn miksi tätä tietä käyttää niin harva: tullimaksu oli 10,90 euroa. Vertailun vuoksi, kun ajoin pari kuukautta aiemmin Irlannissa lähes koko maan läpi itä-länsisuunnassa Galwaystä Dubliniin, paikallinen tullimaksu oli 3,20 euroa. Ei siis ihme, että nekin harvat autoilijat, joilla olisi näille nurkille asiaa, käyttävät todennäköisesti mieluummin pidempää, mutta ilmaista kiertotietä. Toinen tullipisteen ongelma oli se, että kumpikaan kahdesta maksukortistani ei toiminut maksuautomaatissa, joten tullipisteen virkailijan piti tulla pelastamaan minut puomien välistä.

Muilta osin lähes omaa yksityistä moottoritietä pitkin perille pääsi kuitenkin hyvinkin näppärästi. Parkkipaikkakin löytyi lopulta varsin helposti stadionin lähellä sijainneen koulun pihalta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta stadionin ulkopuolella oli se, että vierasjoukkue Espanyolin bussi oli parkkeerattu stadionin viereen avoimelle kentälle. Aikoinaan näin samanlaisen tilanteen Sevillassa, mutta silloin Atletico Madridin bussi oli sentään poliisien ympäröimä, siinä missä Espanyolin bussi oli vain jätetty parkkiin. Mitään ilkivallan uhkaa ei kuitenkaan tuntunut olevan, vaan paikalliset kotijoukkueen fanit ainoastaan ottivat itsestään kuvia vierasjoukkueen bussin vieressä. Varsin hankala kuvitella, että esim. Britanniassa tällainen voisi olla mahdollista.

Cartagenan noin 15 000 katsojaa vetävä stadion, Estadio Cartagonova, valmistui vuonna 1988. Se ei siis ole kovinkaan vanha stadion, mutta varustelultaan varsin koruton. Vessoja ja myyntipisteitä on vähän ja ruokavalikoima todella rajallinen. Ainakaan miesten vessoissa ei ollut edes vessapaperitelineitä, joten myöskään vessapaperia tuskin on stadionilla nähty sen 35-vuotisen historian aikana. Mitään käsienkuivausvälineitä ei myöskään ollut.

Varsin spartalaisista puitteista huolimatta itse pääasia, eli jalkapallon katsominen, onnistuu stadionilla erittäin hyvin. Kompaktin kokoisella stadionilla ei ole juoksuratoja ympärillä ja katsomot ovat melko lähellä kenttää. Muutamilta alimmilta riveiltä näkymä ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta vähän ylempää kentän näkee erittäin hyvin. Kaikki penkit tosin olivat todella likaisia, samaan tapaan kuin Helsingissä Finskillä/Sonskilla/Femmalla/Boltilla/mikä sen stadionin nimi tällä viikolla onkaan.

Kannattaa siis tuoda oma nenäliinapaketti mukana, tai lainata vieruskavereilta, kuten itse tein. Yhteistä kieltä ei tarvita, kun vain tarpeeksi ahkerasti tekee ilmassa pyyhkimisliikkeitä ja osoittaa likaista penkkiä.

Itse ottelukokemus oli oikein positiivinen. Ennen ottelua oli tunnelmaa nostattava valoshow, ja vähän alle 8000-päinen kotiyleisö eli pelissä hyvin mukana. Cartagena aloitti pelin myös hyvin, prässäsi aktiivisesti ja lähti pallonriistojen jälkeen nopeasti hyökkäyksiin. Vaikka Cartagena oli ennen ottelua 22:n joukkueen sarjassa viimeisenä ja Espanyol toisena, Cartagena oli parempi ensimmäiset 20 minuuttia.

Sitten tapahtui jotain, johon sopii hyvin vanhat ja kuluneet fraasit ”jos et itse tee, niin kaveri kyllä tekee” ja ”huippupelaajat laittaa paikoista sisään”. Kahdenkymmenen minuutin pelin jälkeen Espanyol sai keskiympyrän kaarella vaarattoman oloisen pallonriiston, jonka jälkeen pallo pelattiin nopeasti oikeaan laitaan. Laidasta lähetettiin keskitys boksiin ja kolminumeroisen määrän pelejä La Ligassa pelannut Pere Milla pisti pallon cartagenalaispuolustuksen keskeltä maaliin.

Tästä takaiskusta Cartagena ei oikeastaan missään vaiheessa toipunut. Se ei enää onnistunut riistämään palloja lähellä vastustajan maalia, eikä myöskään rakentamaan mitään kovin vaarallista hitaista hyökkäyksistään.

Espanyol pelasi ottelussa mielenkiintoisella, epäsymmetrisellä muodostelmalla, jossa vasen laitahyökkääjä hakeutui koko ajan keskelle, yrittäen luoda keskustaan määrällisen ylivoiman niin että vasemmassa laidassa oli suurimman osan aikaa vain yksi pelaaja, eli vasen laitapakki. Tätä Cartagena ei kuitenkaan pystynyt missään vaiheessa kunnolla hyödyntämään ja edes tappioasemassa peliajan käydessä vähiin oikea laitapuolustaja ei yrittänyt nousta aktiivisesti ja luoda 2v1 -ylivoimaa laidalla sen jälkeen, kun Cartagena oli riistänyt pallon.

Yhtä tolppaan osunutta kaukolaukausta lukuun ottamatta Cartagena ei saanut edes lopussa aikaan mainittavaa kiriä. Aivan lopussa Efesé joutui hakemaan tasoitusta kovalla riskillä, mutta ei ollut hyökkäyksissään yhtä kliininen kuin moni kotijoukkueen fani auringonkukansiemeniä syödessään. Lopun riskinottamisen ainoa seuraus oli, että Espanyol pääsi vielä lisäajalla ylivoimahyökkäykseen, josta tanskalainen ex-barçapelaaja Martin Braithwaite viimeisteli loppulukemiksi 0–2 (huippuhetket).

Kotijoukkueen tappiosta huolimatta tunnelma pelissä oli hyvä, ja kotiyleisö eli pelissä mukana loppuun asti. Niinpä lähdin kotiin yhtä hienoa kokemusta rikkaampana. En tosin uskaltanut luottaa siihen, että tietulliasemalla olisi henkilökuntaa paikalla enää puolenyön jälkeen, enkä uskaltanut ottaa riskiä menomatkan maksukorttiongelmien takia. Niinpä ajoin kotiin pidempää ja tullitonta reittiä ja olin takaisin hotellilla yhden aikaan yöllä. Mutta onneksi lomalla ei tarvitse herätä aikaisin aamulla!

The post Tien päällä: Divarifutista kaakon kulmilla Cartagenassa appeared first on Byyri.

Kylänraitti on hiljainen ja harvat liikkeet ovat kiinni tai sulkeutumassa aikaisin, vaikka on lauantai.

Grilli onneksi palvelee ja leijonapaitaan pukeutunut myyjä puhuu murtaen suomeakin. Reilu 80% Vöyrin asukkaista puhuu ruotsia äidinkielenään, mutta suomellakin pärjää, jos toinen kotimainen ei taivu. Naapurikunnista Kauhava ja Isokyrö ovat käytännössä täysin suomenkielisiä. Kontrasti on iso.

Makkaraperunat tulevat kaikilla mausteilla, kuten asiaan kuuluu. Kasvisvaihtoehtoja vanhan liiton grillillä ei edes ole. Ennen otteluun siirtymistä tutustun vielä kahteen ruokakauppaan ja muutamaan nähtävyyteen.

Vöyrin ”keskustan” yhdellä suoralla tiellä pärjää kävellen, jahka on ensin saanut kyydin perille asti. Bussilla voi tulla esim. Vaasasta vaihdon kera parisen tuntia ja junalla Kauhavan asema on lähin (43 km). Saavutettavuus on heikko ja oikeastaan kaikilla lähialueilla toteamme saman asian reissun aikana: lähes jokainen tulee omalla autolla peliin.

Norrvalla FF:n tunnetuin kasvatti on Tim Sparv. Sparv on kotoisin Oravaisista, joka nykyään kuuluu Vöyrin kuntaan. Sparv ei ole kuitenkaan ainoa tunnettu pelaaja piskuisesta seurasta. Muun muassa Mathias Kullström, Nora Jåfs ja Jesper Engström ovat Norrvallan kasvatteja. Kovia nimiä noin 6000 asukkaan kunnasta.

Ottelutapahtumassa kasvatteja ja muita merkittäviä tapahtumia seuran historiasta tuodaan hienosti esiin vanhojen lehtileikkeiden voimin. Myös kuuluttaja huomioi juhlaottelussa merkittävät pelaajat. Omista kasvateista ollaan ylpeitä ja tätä ei pelätä tuoda esiin.

Ottelu on viihdyttävä Kolmosen kamppailu Norrvallan ja NIK:n (Uusikaarlepyy) välillä. Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja sympaattinen, mutta vanha katettu katsomo saa lehtereilleen reilun satahenkisen yleisön. Puoliajalla on Poprilliä ja kahvia, sekä junioreiden tekniikkakisa. Sparv ja Jåfs ovat vuosia sitten tuoneet samankaltaisesta kisasta kultaa Vöyriin.

Vierailijat hallitsevat ottelua Thomas Kulan johdolla, mutta kotijoukkue on tehokas paikoissaan. Skotlannista tullut Aberdeen-taustainen hyökkääjä Michael Dangana on pitelämätön ja todella kova Kolmosen tasolle. Nuoren miehen hattutemppu siivittää Norrvallan 4–2-voittoon.

En osaa arvioida, ponnistaako Dangana Norrvallasta korkeammalle, mutta mainittakoon nyt samalla Luqman Kassimin nimi. Englantilaislaituri tuli täysin puskista Norrvallan riveihin Kolmoseen ja sen jälkeen matka on vienyt VPS:n kautta Järvenpään Palloseuraan. Jotain tälläkin rintamalla tehdään Vöyrissä oikein, kun saavat hankittua tämän kaliiperin vahvistuksia.

Juttelen ennen ottelua NFF:n taustoihin ja kakkosjoukkueeseen kuuluvan Tonin kanssa. Puheesta paistaa rakkaus seuraa kohtaan ja ylpeys, kun hän muistelee pelanneensa ”Timpan” kanssa aikoinaan. Tämä on myös asia, jonka aistin yhden lauantain aikana. Sparv on selkeästi jättänyt lähtemättömän vaikutuksen alueelle ja voisiko nuorille futareille parempaa esikuvaa edes keksiä?

The post Tim Sparvin jalanjäljissä – kuvareportaasi Vöyriltä appeared first on Byyri.

Heja Sverige

Pienen odottelun jälkeen auto suhahtaa ulos ruotsinlaivasta ja aamuinen Tukholma jää taakse, sillä määränpäänä on noin 200 kilometrin päässä sijaitseva Örebro ja OBOS Damallsvenskanin ottelu KIF Örebron ja IF Brommapojkarnan välillä. Reissun syy selviää viimeistään siinä vaiheessa kun joukkueet julkaisevat avauskokoonpanot ja kotijoukkue marssittaa kentälle Elli Pikkujämsän, Heidi Kollasen ja Amanda Rantasen.

Kaudella 2021 KIF Örebro taisteli loppuun asti jopa mitalista, mutta kausi 2022 on ollut vaikea. Sarjapaikka on jo lähes varma, mutta yhtä varmaa on myös se, ettei mitaleille ole asiaa. Illan vastustajan kausi on ollut vaikeampi ja BP taistelee sarjapaikastaan.

Kahden tunnin ajomatka on erittäin nopeasti takana ja pääsen ottamaan ensipuraisua stadionin ympäristöön. Autolla liikkuessa ensimmäinen huomio kiinnittyy siihen, ettei pysäköintipaikkoja juurikaan ole. Tämä on kuitenkin vain hieno asia, sillä stadion sijaitsee lähes keskustassa ja näin on helppoa kannustaa yleisöä saapumaan jalan, pyörällä tai julkisella liikenteellä.

Stadionin sisälle ei kuitenkaan vielä ole asiaa, vaan sitä saadaan odotella iltapäivään asti. Hotellilla huomaan, että kalenteriin merkattu alkamisaika oli tietysti Suomen aikaa, eli tavarat saikin kasata nopeammin kuin olin suunnitellut. Lyhyet keskustelut järjestyksenvalvojan kanssa ja pääsen kameralaukkuni kanssa sisään (kiitos Byyri!).

KIF Örebro – IF Brommapojkarna

Koska hellerajat paukkuvat kovalla tahdilla suuntaan suoraan kohti kioskia. Nopeasti huomaan, että tarjoilut eivät merkittävästi poikkea kotimaisesta: on pientä makeaa, limonadia, kivennäisvettä ja muuta pikkupurtavaa. Makkaraa en kuitenkaan ainakaan itse onnistu löytämään. Kioskien yhteydessä on myös pieni pöytä, jossa myydään erilaisia KIF Örebron kannatustuotteita. Näissäkään ei mitään kovin yllättävää tai mielenkiintoista ole, mutta huivi on tyylikäs ja päätän sellaisen ostaa. Tässä tulee kuitenkin pieni varoitus: varatkaa varmuuden vuoksi kruunuja mukaan!

Olin itse lähtenyt sillä ajatuksella, että ”kyllä kortti riittää”, mutta stadionilla annetaan kaksi vaihtoehtoa: käteinen, tai Swish -sovellus. Nopealla selvityksellä selviää, ettei ainakaan oma pankkini kyseistä sovellusta tue, joten ostokset voi unohtaa siihen.

No, onneksi tänne ei tultu ostoksille, vaan katsomaan kuningaslajia! Ottelun alku vastaa kotijoukkueen osalta keliä: tuskaiselta vaikuttaa. 26′ peliminuutin kohdalla ottelu saa yllättävän käänteen. Elli Pikkujämsä heittää palloa vastustajan maalin eteen ja kuin ihmeen kaupalla vierailijoiden maalivahti onnistuu upottamaan pallon taakseen. Pikkujämsä ei itse edes tajua heti osuneensa, sillä suunta oli jo kohti puolustuspäätä.

Maalin myötä Brommapojkarnan selkäranka napsahtaa täysin. Yhdeksän minuuttia myöhemmin tyly laukaus painuu vierailijoiden maaliverkkoihin ja lähes seuraavasta tilanteesta Heidi Kollanen (joka muuten syötti 2-0-osuman) upottaa pallon maaliverkkoihin Amanda Rantasen kirjauttaessa itselleen syöttöpisteen. Sopivasti maalia juhlitaan ensimmäisenä Rantasen ja Pikkujämsän kanssa.

Peli on käytännössä ohi heti ensimmäisen puolikkaan jälkeen. Örebrolla oli toisella puolikkaalla paikkoja iskeä lisämaalejakin, mutta vain Kollanen onnistuu kasvattamaan maalisaldoa yhdellä osumalla. Suomalaisten, ja tietysti kotiyleisön, on helppoa olla ottelun jälkeen iloisia: neljästä maalista kolme tuli suomalaisen jalasta. Myös kotiyleisö on selkeästi ottanut sinivalkoiset omikseen, sillä nimikirjoitukset ovat kysyttyä tavaraa. Pelit Helmareissa eivät ainakaan vähentäneet mielenkiintoa.

Ottelun jälkeen suurin mietinnän aihe on suomalaisille tuttu: yleisömäärä. Viralliseksi määräksi ilmoitetaan 395 katsojaa, mutta silmämääräisesti arvioituna katsojia oli ehkä puolet tästä. Liekö syy mollivoittoisessa kaudessa, häntäpään vastustajassa vai tukalasta kelistä. Sitä emme saa ehkä koskaan tietää, mutta mitä tästä voi oppia? No, ainakin sen kuuluisan lauseen, että jalkapallo on parasta paikan päällä ja siksi kannattaa suunnata tukemaan paikallista seuraa.

Matsiarvostelu

Kiitämme: Viihdyttävää avauspuolikasta, komeita puitteita, järjestäjien ystävällisyyttä, suomalaisten hyviä otteita.
Moitimme: Yleisömäärää, korttimaksamisen puutetta, ottelun ratkeamista ensimmäiseen puoliaikaan.

Lopuksi: Suomalaisittain huvittavaa oli se, että stadionin kulmalla oli pikaruokala, josta pystyi ottelua seuraamaan. Tämä tapa on Ruotsissa melko yleinen, eikä sen järkevyyttä tarvi pitkään miettiä. On kuitenkin hassua edes miettiä, että seuraisi esimerkiksi Veritas Stadionin nurmella pelattavaa ottelua Hesburgerista.

The post Tien päällä: suomalaisia katsomassa Örebrossa appeared first on Byyri.

17.7.2020

18.7.2020

19.7.2020

Budjetti

• Meno-paluuliput yöjunaan kahdelle: 256€ (halvimmillaan yhden makuupaikka kustantaa 49€/suunta)
• Kahden hengen huone hotellista sis. aamupalan: 115€ (varaa majoitus ajoissa, jos aiot yöpyä kirkonkylällä, vaihtoehdot harvassa)
• Ruoat ja juomat: 50-100€
• Bensat siirtymisiin: noin 50€

Kahdelta futisviikonloppu Kolarissa kustansi noin 450-520€. Futismatkalle hieman eksoottisempi kohde on siis täysin saavutettavissa jopa pelkällä julkisella liikenteellä (hotellilta keskuskentälle on kolmen kilometrin matka) ja matsiin sekä lähiseutuun voi tutustua kävellenkin. Auto kuitenkin helpottaa asioita ja sitä voi suositella lämpimästi. Samalla pystyy tutustumaan laajemmin Länsi-Lappiin.

The post Tien päällä: Yöjunalla Kolariin katsomaan alasarjafutista – mitä matka kustansi? appeared first on Byyri.

Historian menestynein jalkapallojoukkue

Santos Futebol Clube, joka paremmin tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Santos, on yksi Brasilian sekä koko Etelä-Amerikan menestyneimpiä jalkapalloseuroja. Lempinimellä Peixe (kala) tunnettu seura on todellinen jalkapallon jättiläinen ajalta, jolloin laji ei ollut vielä niin Eurooppa-keskeinen kuin nykyään. Esimerkiksi vuoden 1998 alussa Santosista tuli historian ensimmäinen 10 000 maalia tehnyt jalkapalloseura. FIFA nimittikin sen yhdeksi 1900-luvun merkittävimmistä seuroista.

Jopa vielä vuonna 2013, ennen nykyisen kokoluokan TV-sopimuksia, Brand Finance luokitteli Santosin maailman 38. arvokkaimmaksi jalkapalloseuraksi. Tällä hetkellä yksikään seura Euroopan ulkopuolelta ei tuon listauksen 50 arvokkaimman joukkoon mahdu.

Santosin fanikunta on kuitenkin edelleen yksi maailman laajimmista, ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa se on maailman 28. seuratuin jalkapalloseura.

Santosin 1960-luvun kultaista sukupolvea, jota tähdittivät mm. Gilmar, Coutinho, Pepe ja Pelé, pitää moni historian parhaana ja menestyneimpänä jalkapallojoukkueena.

Os Santásticos voitti historialliset viisi peräkkäistä Brasilian mestaruutta, Copa Libertadoresin sekä seurojen maailmanmestaruutta vastanneen Intercontinental Cupin, jonka jälkimmäisessä osaottelussa Santos kaatoi Eusébion edustaman Benfican. Pelé pitää suoritustaan tuossa ottelussa koko elämänsä parhaana.

60-luvun Santos oli niin hyvä joukkue, että sitä lennätettiin näytösotteluihin ympäri maailmaa, jotta jalkapallon ystävät eri puolilla palloa saisivat nähdä Jogo Bonitoa symboloineen seuran. Nuo historian haamut ovat niin vaikeat voitettaviksi, että Santos onkin monin tavoin jäänyt elämään menneeseen.

Stadionkierros Santosin matkan kliimaksina

Saavun Estádio Urbano Caldeiralle, lempinimeltään Vila Belmiro, kun aamuinen aurinko on vasta kivunnut suoraan pääni yläpuolella. Jo tässä kohtaa lämpötila on reilusti yli kolmenkymmenen, joten päivä Atlantin rannikolla on muodostumassa läkähdyttävän kuumaksi.

Bussimme Saõ Pauloon lähtee jo puolenpäivän jälkeen, joten aikataulu ei ole puolellani. Visiittiä tälle legendaariselle stadionille en kuitenkaan olisi mistään hinnasta jättänyt väliin.

Osa stadionin julkisivusta on korjaustöiden vuoksi verhottuna, ja yllätyn huomatessani olevani jo perillä, kun taksi pysähtyy pääsisäänkäynnin eteen. Matala Vila Belmiro on isännöinyt Santosin kotiotteluita vuodesta 1916 asti, ja kaupunki ympärillä on kiistatta muuttunut noista päivistä.

Myös stadionia ympäröivä naapurusto on kasvanut ja kohonnut stadionin ympärille, ja nielaisee sen sisäänsä samalla tavalla kuin Bocan naapurusto La Bomboneran Buenos Airesissa.

En hämmästykseltäni osaa heti suunnistaa oikeaan paikkaan ja kierrän stadionia ympäri näyttäen juuri siltä hölmistyneeltä turistilta, joka olen. Koska pääsisäänkäynnin luona ei näy elämää eikä missään ole minkäänlaista ohjeistusta, pysähdyn ainoan stadionvirkailijan luo, jonka satun löytämään.

Takeltelen portugaliksi kysymyksen ”onko stadionin sisälle mahdollista päästä?”, mutta keskustelumme ei yhteisen kielen puutteen vuoksi etene.

Onnekseni turhautunut virkailija hakee paikalle toisen työntekijän, joka hämmästyksekseni puhuu englantia paremmin kuin moni yläasteen englannin opettajaan kyllästynyt suomalainen, ja saan asiani esitettyä. Mies johdattaa minut lähes tarkoituksella piilotetun näköisestä oviaukosta lipputiskille, josta saan lunastettua itselleni lipun stadionkierrokselle hintaan 4 euroa – opiskelija-alella, tosin.

Tuulahdus menneisyydestä

Kierros alkaa Santosin museosta, johon on kerätty pokaaleja ja muistoesineitä vuosien varrelta. Vaikka tuoreempiakin saavutuksia on näytillä, kattaa kultainen 60-luku museosta suurimman osan. Pelén sukupolven saavutukset on nostettu erityisasemaan, minkä lisäksi legendaaristen pelaajien jalanpohjat on valettu ikuisesti ihmisten nähtäviksi.

Museosta löytyy myös seinä, joka kunnioittaa seuran kaikkien aikojen maalintekijöitä, ja jonka alareunassa on reaaliaikainen laskuri seuran tekemistä maaleista. Kaikesta huokuu, että Santos haluaa pitää kiinni historiallisesta asemastaan tarvittaessa jopa uusien saavutusten kustannuksella.

Seuraavaksi kierrämme stadionin sisätilat aina lehdistöhuoneesta kotijoukkueen pukuhuoneeseen. Tilat pienen stadionin uumenissa ovat kieltämättä ahtaat sekä moderneihin eurooppalaisiin stadioneihin nähden vanhanaikaiset, mutta silti huomattavasti modernimmat kuin epäluuloisena eurooppalaisena odotin.

Tilat ovat myös toisella tapaa poikkeukselliset. Kuten monesti Euroopassakin, jokaisella edustusjoukkueen pelaajalla on pukuhuoneessa omalla kuvallaan varustettu kaapillinen paikka. Tilaa kuitenkin hallitsee keskimmäisenä oleva kaappi, jossa komeilee numero 10 ja nimi Pelé.

Jalkapallon kuninkaalle on omistettu ikuinen paikka joukkueen pukuhuoneessa, jonka historiaa huokuvan katseen alla pelaajat valmistautuvat jokaiseen kotiotteluun.

”Pelaa vain, sinusta ei kuitenkaan tulee niin hyvää kuin minä olin”, kuva tuntuu sanovan.

Stadion aikansa kuvana

Lopuksi nousemme vielä kentän rajaan ja saamme ihastella stadionia samasta perspektiivistä, josta joukkueen pelaajat sitä katsovat.

Vila Belmiro on rakenteiltaan vanha, mutta nurmen pinnasta sitä ei huomaa. Täydelliseksi silotettu nurmi kutsuu pelaamaan jopa neljääkymmentä lähentelevässä helteessä. Ympärillä kohoaa moderniksi ja viihtyisäksi kunnostettu 16 000 -paikkainen katsomo. Eurooppalaisen on helppo unohtaa, että Etelä-Amerikankin suurimmat seurat ovat kymmenien miljoonien liikevaihtoa pyörittäviä yrityksiä, ja puitteet ovat sen mukaiset.

Vaihtopenkille istuessani voin lähes tuntea ne odotukset, sekä sen kiehuvan tunnelman, joka pelaajia tällä stadionilla odottaa. Stadion on niitä harvoja, jotka saavat aikaan sähköisen tunnelman jopa tyhjänä ollessaan. Huomaan, että voisin ihastella tyhjää jalkapallopyhättöä vaikka koko päivän, ja poistun viimeisenä kentältä takaisin museoon.

Talouskriisi ja juniorituotanto pelastajina

Annan itselleni luvan kiertää museossa vielä hetken. Huolimatta siitä, että 1960-luku on korostetusti esillä, huomaan löytäväni myös kohokohtia lähempää nykyaikaa. Huomaan, että seuran lähes 40 vuotta kestänyt odotus päättyi vuonna 2002, kun Santos voitti ensimmäisen Brasilian mestaruutensa sitten 60-luvun ja Pelén.

Vuosituhannen vaihteessa Alvinegro (mustavalkoiset) oli nipin napin välttänyt konkurssin ja joutui nostamaan lukuisia junioreita avauskokoonpanoon. Nuo juniorit, joista mainittakoon vaikka eurooppalaisillekin tutut Alex, Robinho ja Diego, toivat Santosin myös tuloksellisesti uudelle vuosituhannelle.

Omista kasvateista koottu joukkue voitti toisen mestaruuden vielä 2004, ennen kuin Euroopan jättiseurat houkuttelivat pelaajat vanhalle mantereelle.

Kun uuden tuhatluvun ensimmäinen vuosikymmen päättyi tuloksellisesti heikommissa merkeissä, oli seura jälleen talousvaikeuksissa. Niinpä oli jälleen aika panostaa nuoriin.

Tuo Neymarin johtama nuori joukkue tunnetaankin nimellä The Second Santástico. Vuonna 2010 Neymar johdatti joukkueen sekä osavaltion mestariksi että Brasilian cupin voittoon. Vuonna 2011 osui jättipotti, kun Santos voitti ensimmäisen Copa Libertadoresinsa ilman Peléä.

Pilkahduksia paremmasta

The Second Santásticon hajoamisen jälkeen Santos on hiljalleen rakentanut uutta tulemista, ja näytti jo olevan valmis seuraavaan askeleeseen Jorge Sampaolin saavuttua Alvinegron peräsimeen 2018 ja johdatettua seuran ensimmäisellä kaudellaan Brasilian liigan toiseksi.

Kuumaverinen argentiinalainen kuitenkin riitaantui seurajohdon kanssa ja erosi kauden päätyttyä.

Mitä seuran tulevaisuus sisällään pitääkään, paineet ja odotukset tulevat olemaan valtavat. Monella tapaa Santos muistuttaa Liverpoolia ennen Jürgen Kloppin aikaa: valtavan fanikunnan omaava seura, joka on historiansa parhaina päivinä ollut jopa maailman paras jalkapallojoukkue, mutta jonka suuruuden päivät ovat kaukana takanapäin.

Satamakaupungin ylpeys ja työläisväestön rakastama joukkue, joka on aika ajoin väläytellyt potentiaaliaan, mutta on liiaksi tyytynyt tuijottamaan omaa menestyksekästä historiaansa, jotta olisi saanut yksittäisten pokaalien lisäksi vakiinnutettua paikkaansa pyramidin huipulla.

Sampaolin joukkueessa oli jo viitteitä paremmasta, ja kuka tietää, mitä mies olisi voinut saavuttaa, jos näkemykset seurajohdon kanssa olisivat käyneet yksiin. Nyt Santosia todennäköisesti odottaa jälleen pitkä jälleenrakennus.

Pelén varjo

Hotellille kiiruhtaessani ajattele seuran menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kaikki stadionilla nähty auttaa minua ymmärtämään, että kyseessä on seura, joka on fanien ajatuksissa huomattavasti suurempi kuin nykyinen tuloskunto tai taloudellinen tilanne antaa ymmärtää. Santos on sentään aikanaan symboloinut maailmalle koko brasilialaista jalkapalloa.

Porottavan auringon alla jätän Vila Belmiron naapuruston taakseni ja joudutan askeleitani. Tuntuu oudolta jättää niin merkittävä osa jalkapallohistoriaa taakseen.

Vilkaisen vielä taakseni jäävää stadionia, jonka uumenista Pelé joukkuetovereidensa kanssa nosti Santosin koko maailman tietoisuuteen. Seuralla on potentiaalia paljon nykyistä suurempiin urotekoihin. Seurajohto tietää sen ja pelaajat tietävät sen. Helppoa se ei kuitenkaan tule olemaan.

Ei niin kauan, kun he joutuvat pukemaan peliasunsa Pelén varjossa.

The post Tien päällä Etelä-Amerikassa: Elämää Pelén varjossa appeared first on Byyri.

Se on myös kaupunki, jossa Pelé pelasi suurimman osan urastaan.

Kuningasta kunnioitetaan omalla museollaan

”Jalkapallon kuningas”, kuten miehen lempinimi Brasiliassa kuuluu, siirtyi Santosiin vain 15-vuotiaana. Pelé edusti mustavalkoisia kaikkiaan 18 vuotta, pelaten 638 ottelussa ja tehden näissä 619 maalia. Historian parhaana pelaajana pidetylle miehelle on myös omistettu oma museo Santosin sataman kupeessa.

Vanhaan kaupungintalon rakennukseen rakennettu Museu Pelé avattiin vuonna 2014, Santosin kaupungin ja Santos FC:n yhteistyönä. Näyttely kertoo kattavasti legendan elämästä siitä hetkestä, kun hän vuonna 1956 siirtyi Santosiin, aina uran päättymiseen vuonna 1977 asti.

Museossa on näytteillä lukuisia miehen henkilökohtaisia tavaroita, kuten ensimmäiset pelikengät, ensimmäinen ammattilaissopimus sekä lukuisia peliasuja ja pokaaleja.

1900-luvun vuosisadan pelaajaksi valitun legendan ura on käsitelty hyvin kattavasti, ja sekä Santos FC:lle, Brasilian maajoukkueelle että New York Cosmokselle on oma osuutensa. Sen lisäksi, että museossa on esillä lukuisia miehen henkilökohtaisia esineitä peliuran varrelta, on tarjolla runsaasti mielenkiintoista videomateriaalia Pelén otteista Brasilian maajoukkueessa. Museo on erittäin turistiystävällinen ja kaikki informaatio on Brasiliassa poikkeuksellisesti tarjolla englanniksi.

Kolme MM-kultaa uran keskipisteenä

Kuten Brasiliassa aina, kaikki kulminoituu lopulta MM-kisoihin. Vaikka pelaisit millaisen uran, pelaajat tuomitaan tai kruunataan sen perusteella, ovatko he onnistuneet maailman suurimmalla urheilunäyttämöllä.

Pelé on historian ainoana pelaajana voittanut kolme maailmanmestaruutta. Tällä hän on sementoinut paikkansa Brasilian kaikkien aikojen pelaajaksi.

Odotetusti myös museokierros kulminoituu MM-kisoihin. Kun miehen ura seurajoukkueessa paketoidaan yhdessä kerroksessa, on jokaiselle niistä neljästä MM-turnauksesta, joihin Pelé osallistui, varattu oma kerroksensa.

Vaikka huomion vievät toki vuosien 1958, 1962 ja 1970 mestaruuteen päättyneet lopputurnaukset, myös vuoden 1966 täydellinen sekasorto maajoukkueen taustalla on mielenkiintoinen tarina futismatkaajalle. Jokaiset kisat, sekä Brasilian valmistautuminen niihin, on kuvattu yksityiskohtaisesti, mikä tekee kerronnasta todella kiinnostavaa.

Museo on ehdottomasti käymisen arvoinen jokaiselle, joka yhtään jalkapallosta välittää. Myöskään kahden euron pääsylippu ei saa suomalaista matkaajaa kääntymään ovelta takaisin hinnasta kauhistuneena. Visiitin jälkeen matkaaja tietää kaiken monen mielestä historian parhaan pelaajan urasta – toki paino tässä on sanalla ura, sillä miehen värikäs yksityiselämä myrskyisine avioliittoineen ja irtosuhteineen on jätetty kokonaan käsittelemättä.

Ja ehkä hyvä niin. Museu Pelé juhlii nimenomaan historiallista pelaajaa ja hänen saavutuksiaan. Yksityiselämällä on paikkansa, kun muodostetaan mielipidettä ihmisestä, mutta se ei lopulta vaikuta hänen saavutuksiinsa viheriöllä.

Jalkapallokansan jalkapallomuseo

Noin 60 kilometriä Santosista länteen sijaitsee Brasilian taloudellinen keskus ja Etelä-Amerikan suurin kaupunki São Paulo. Moni ei tiedä, että kyseinen kaupunki on maan varakkain, eikä sitä, että se on maailman 12. suurin kaupunki. Moni ei myöskään tiedä, että kaupunki kätkee sisäänsä todella upean jalkapallomuseon.

Estádio Municipal Paulo Machado de Carvalho, joka paremmin tunnetaan nimellä Estádio de Pacaembu, on 40 000-paikkainen stadion ja yksi vuoden 1950 MM-kisojen päänäyttämöistä. Pelkästään sen sisälle pääseminen, pelaajatunnelista ylös kentälle nouseminen ja viheriön haisteleminen herättää futisfanaatikossa huikean ajattomuuden tunteen.

Pääsymaksuun stadionille sisältyy kuitenkin myös pääsy Brasilian viralliseen jalkapallomuseoon, joka on hieno kunnianosoitus maailman intohimoisimmalle jalkapallokansalle.

MM-kisat kaiken keskiössä

Museossa on oma osionsa myös brasilialaiselle seurajalkapallolle, ja kukin Brasilian liigan joukkueista esitellään kattavasti. Kuitenkin, kuten odotettua, lähestytään aihetta maajoukkueen ja ennen kaikkea MM-kisojen kautta.

Museon näyttävin osa on ehdottomasti Sala das Copas do Mundo, joka esittelee yksityiskohtaisesti historian jokaiset MM-kisat. Vuodesta 1930 vuoteen 2014 (käyntihetkellä vuoden 2018 ei ollut vielä paikallaan) jokaisesta turnauksesta esitellään multimediapylväiden kautta voittajat, huippuhetket, videomateriaalia, sekä tietysti Brasilian maajoukkueen kulku kyseisessä turnauksessa.

Lisäksi erityisosasto on varattu vuoden 1950 kotikisojen finaalille, joka on syöpynyt koko kansakunnan tietoisuuteen historian kivuliaimpana urheilukokemuksena. Osasto näyttää videomateriaalia ja soittaa radioselostuksen tuosta kohtalokkaasta ottelusta – Maracanazosta – osoittaen, miten 170 000 henkeä kannatellut Maracaña hiljeni tyystin Uruguayn ryöstettyä varmana pidetyn mestaruuden isäntämaalta.

Niin ikään Brasilian maajoukkueen, Seleçãon, legendoja kunnioitetaan yhteensä 28 legendaariselle pelaajalle osoitetuin henkilökohtaisin plakaatein.

Interaktiivisuus valttina

Museon ehdoton valtti on interaktiivisuus, joka tempaa vierailijan mukaansa Brasilian jalkapallohistoriaan. Brasilialaista fanikulttuuria matkaaja pääsee todistamaan Sala de Exaltaçãossa, jossa videotykki ja jyrisevät stereot tuovat Brasilian suurimpien seurojen fanikatsomot museon uumeniin. Tämän lähemmäs aitoa ottelukokemusta ei enää pääse itse otteluun menemättä.

Museossa on myös mahdollista kuunnella legendaaristen selostajien selostusta merkittävistä brasilialaispelaajien tekemistä maaleista halki historian, tutkia itse Brasilian jalkapallohistoriaa, tutustua jalkapallon sääntöjen kehitykseen tai päästä kokeilemaan kylmähermoisuuttaan rankkariskabassa virtuaalimaalivahtia vastaan – kyllä vain, panenka puree tähänkin itsevarmuutta uhkuvaan veskariin.

Kuten Brasiliassa usein, kaikki informaatio on valitettavasti portugaliksi. Museo on kuitenkin niin taitavasti rakennettu ja tarjoaa interaktiivisuudellaan niin paljon koettavaa, ettei tämä juuri kielitaidotonta matkaajaa haittaa. Museu do Futebol on auki tiistaista sunnuntaihin, lukuun ottamatta ottelupäivä, ja kustantaa noin neljä euroa, joten se on lähes pakollinen vierailukohde jokaiselle São Pauloon saapuvalle jalkapallon ystävälle.

Maailman intohimoisin jalkapallomaa

São Paulo on yhtenä maailman suurimmista kaupungeista mielenkiintoinen ja energinen vierailukohde, josta löytyy nähtävää ja tehtävää varmasti jokaiseen makuun.

Koostaan huolimatta kaupungista löytyy kuitenkin myös aitoa brasilialaista kulttuuria, luontoa ja rauhaa. Jalkapallokohteena kaupunki saattaa olla maan paras.

Santos puolestaan on viehättävä vanha kaupunki, jonka historiallinen keskusta tarjoaa päiväksi mukavasti nähtävää. Santosissa on myös jotain, mitä São Paulosta puuttuu, nimittäin silmiä hivelevää hiekkarantaa silmän kantamattomiin. Lisäksi kaupungista löytyy yksi maan legendaarisimmista jalkapallojoukkueista. Santosissa ei tekemistä riitä koko viikoksi, mutta parin tunnin välimatkan vuoksi se ja São Paulo ovat yhdistettynä loistava matkakohde, joka tarjoaa lähes kaiken mahdollisen.

Brasilia on maana ehkä jalkapalloturismin ykköskohde maailmassa, ja missään muualla ei lajin tärkeyttä paikallisille huomaa samalla tavalla. Brasilialaisen kulttuurin, Museu Pelén ja Museu de Futebolin sitookin yhteen mahtavasti yksi Pelén lainaus:

Olin vain 10-vuotias, kun jalkapallon MM-kisat pelattiin Brasiliassa ja uskoin, että Brasilia on maailman paras joukkue ja tulee voittamaan mestaruuden. Kun hävisimme finaalin, ensimmäistä kertaa elämässäni näin isäni itkevän. En ymmärtänyt, miksi hän itkee, koska minulle oli sanottu, etteivät aikuiset miehet itke. Sanoin, ”Isä, älä itke. Minä voitan maailmanmestaruuden sinulle”. Sanoin sen vain tehdäkseni hänet iloiseksi, koska en koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

The post Tien päällä: Museoelämää Brasiliassa appeared first on Byyri.

On keskiviikko 29. helmikuuta ja kaupungin kahden suurimman seuran paikallisottelu. Uskomattoman kaupungin alati pumppaavassa sykkeessä sitä ei kuitenkaan pääse huomaamaan.

Cidade Maravilhosa

6,7 miljoonan asukkaan kaupungissa ei ottelupäivä juuri sekoita elämän normaalia rytmiä. Kadut vilisevät ihmisiä kuten normaalisti, hiekkarannat täyttyvät päivänvarjoista kuten normaalisti, ja elämä on kauttaaltaan ihanaa – kuten normaalisti. Riossa hetkessä eläminen on todella vahvasti arjessa läsnä, eikä huomista todellakaan mietitä turhan vakavasti. Kaupungin syke on omiaan imaisemaan varomattoman matkaajan sisäänsä.

Oma päiväni alkaa aamulenkillä pitkin Copacabanaa, tuota Rion kuuluisinta hiekkarantaa. Kahdeksan kilometriä pelkkää hienoa hiekkaa on sopivan kova vaatimus ottelupäivän alkajaisiksi; varsinkin, kun lämpötila alkaa jälleen hipoa 35 astetta auringon kirkuessa säteitään pilvettömältä taivaalta. Aamulenkistä Copacabanalla muodostui itselleni jonkinlainen rituaali kaupungissa viettämämme pätkän aikana.

En tiedä juuri parempaa tapaa rentoutua kuin antaa ajatusten huuhtoutua pois aivoista meren kohinan mukana paljaiden jalkojen hyväillessä hienoa hiekkaa, samalla kun lenkkimaisemana yksi maailman kuuluisimmista hiekkarannoista yhtyy toisaalla mereen, joka loistaa kirkkaassa auringonpaisteessa lähes yhtä sinisenä kuin pilvetön taivas, toisaalla taas päättyy kuuluisaan sokeritoppavuoreen, joka edellistä alleviivatakseen kohottautuu kaupungin ylle taivasta kurkotellen.

Lenkin jälkeen kuumuudesta läkähtyneen matkalaisen paluuta hostellille seurasi nopeat venyttelyt sekä lounaaksi paikalliseen tapaan banaanilla ja granolalla höystetty, herkullinen acai-kulho, minkä jälkeen oli aika suunnata takaisin rannalle. Koska peliin lähtö oli edessä jo suhteellisen aikaisin, oli päivän agendaksi valikoitunut vain rannalla rentoutuminen turhan kiireen välttämiseksi.

Rio on rantojen valtakunta

Käytännöllisyyden vuoksi siirryimme valtaamaan asemia Copacabanalta, joka oli hostelliltamme vain parin minuutin kävelymatkan päässä. Itse pidän enemmän Ipaneman hiekkarannasta, jonka erottaa Copacabanasta vain pieni niemenkärki, joka katkaisee muutoin yhtäjaksoisen rannan. Vaikka Ipanema saattaa kuumana päivänä olla jopa täyteen ahdetumpi kuin turistien suosima Copacabana, on siellä meno jokseenkin autenttisempaa, johtuen ehkä siitä, että ranta on nimenomaan paikallisten suosiossa. Sen lisäksi itse ranta sekä merivesi ovat selvästi puhtaampia, mikä tekee ympäristöstä nautinnollisemman.

Ranta itsessään on jaettu eri lohkoihin, joista jokaisella on oma tarkoituksensa – yksi lohko on seksuaalivähemmistöjen suosiossa, toinen taas paikallisten Faveloiden asukkien. Yksi lohko on tarkoitettu nudisteille, kun toinen taas alueen nuorten hyväosaisten ”näyttäytymispaikka”.

Meidän vieraillessamme Ipanemalla valinnaksi sattui – kumma kyllä – rantaurheilulle tarkoitettu osuus, joka on suhteellisen helppo erottaa kymmenistä ja taas kymmenistä ilmassa lentävistä palloista paikallisten pelatessa rantafutista, rantalentopalloa tai footvolleyta.

Ja vaikka yksi lohko erityisesti tähän tarkoitukseen varattuna onkin, ei Riossa tarvitse huolehtia siitä, että jalkapallo pääsisi unohtumaan; olit sitten Copacabanan tai Ipaneman puolella, et voi kävellä kymmentä metriä ilman, että vastaan tulisi rantafutis- tai -lentopallokenttä, joista jälkimmäisiä käytetään yleensä footvolleyn harjoittamiseen. Jo meidän saapuessamme rannalle puolenpäivän aikaan kaikki kentät olivat vallattuina, ja pelit jatkuvat yleensä pitkälle iltaan.

Kun rantaelämästä ja meressä uimisesti oli saatu tarpeeksi, oli aika palata hostellille pesemään jokaiseen rakoon tunkeutunut hiekka pois kropasta sekä laittamaan ruokaa, ennen kuin lähtö peliin koittaisi. Käytännöllisyyden ja turvallisuuden vuoksi olimme ostaneet otteluliput virallisen matkanjärjestäjän kautta, jolloin hintaan kuului liput Flamengon fanipäädystä, kuljetukset hostellilta stadionille ja takaisin sekä paikallinen ”opas” (lue: seuralainen). Koko setti maksoi 150 Brasilian Realia hengeltä, mikä sen hetkisellä kurssilla teki melko tasan 30 euroa. Ei siis mahdoton lovi reissukassaan.

Ymmärrä varovaisuus, mutta älä pelkää

Monien ennakkovaroitusten takia turvallisuus oli juuri se aspekti, jonka vuoksi päädyimme viralliseen matkanjärjestäjään. Etenkin kaupungin kuumin derby, Flamengon ja Fluminensen kohtaaminen, saa fanit käymään suhteellisen kuumana, eikä ylilyönneiltä aina vältytä. Toisekseen julkiset kulkuvälineet eivät yleisestikään ole Riossa yöaikaan kaikkein turvallisimpia, joten – ottelun päätyttyä vasta 23.30 – oma kuljettaja lisäsi kummasti mielenrauhaa.

Kokemuksesta viisastuneena voin sanoa, että monin paikoin pelot Rion vaarallisuudesta ovat liioiteltuja valveutuneelle matkaajalle. Julkisia kulkuvälineitä sekä tiettyjä alueita kehotan edelleen välttämään yöaikaan, mutta muuten kaupunki tuntui todella turvalliselta esimerkiksi moneen Euroopan suurkaupunkiin verrattuna.

Ensi kertaa jalkapallo-otteluun matkaavalle suosittelen matkanjärjestäjää varauksetta, ja haluan korostaa, ettei muidenkaan tulisi sitä turhaan ylenkatsoa, kun hinta suomalaiselle lompakolle on melko vaatimaton. Me käytimme nettisivua brazilexpedition.com, ja ainakin heidän kanssaan palvelu oli moitteetonta ja kommunikointi (todella harvinaista Brasiliassa) selkeää ja englanninkielistä.

Mikäli kuitenkin omatoiminen ottelukokemus houkuttaa, onnistuu sekin melko vaivattomasti ja halvalla. Ottelulippu fanipäätyyn maksaa noin neljä euroa, ja sen hankkiminen onnistuu helpoiten (ainakin Flamengon kohdalla) seuran virallisesta fanikaupausta, joita löytyy muutama pitkin poikin kaupunkia. Verkkokauppoihin ei kannata luottaa – niiden käyttäminen harvemmin onnistuu ilman brasilialaista henkilötunnusta. On kuitenkin muistettava, että Riossa kukaan ei puhu englantia. Varaudu siis asioimaan esimerkiksi Google-kääntäjän avulla.

Metrolla pääsee suoraan stadionille, ja julkisen liikenteen lippu maksaa noin euron matkaa kohden. Kunhan taskuvarkaita muistaa vältellä, on paikallisten fanien mukana väkijoukossa liikkuminen turvallista, jos tietää miten jalkapallostadionilla liikutaan ja käyttäydytään eikä tee itsestään liian helppoa maalitaulua ummikkoisuutensa osoittamalla.

Mikäli ottelun alkamisajankohta on myöhään illalla, suosittelen kuitenkin Überin tilaamista stadionilta pois, kaiken varalta. Stadionin sisäpuolella puolestaan on hyvinkin turvallista; paikalliset fanit ovat otettuja siitä, että ulkomaalaisia kiinnostaa heidän joukkueensa ja suhtautuvat turisteihin todella ystävällisesti – kunhan muistat kannattaa kotijoukkuetta! Kokenut futismatkaaja osaa siis sulautua paikallisten fanien joukkoon ja täten toteuttaa ottelukokemuksensa legendaarisella Maracanãlla todella halvalla.

Maailman legendaarisin stadion

Sitten huomio. Seuraa muutama sana otteluparista ja brasialialaisesta jalkapallosta. Flamengo ja Fluminense ovat Rion kaksi suurinta ja tunnetuinta joukkuetta ja molemmat isännöivät kotiottelunsa Maracanãlla. Kaksi muuta pääsarjajoukkuetta, Botafogo sekä Vasco da Gama, pelaavat omilla stadioneillaan kauempana kaupungin keskustasta.

Siinä missä punamustissa pelaava Flamengo on ”kansan joukkue” ja Brasilian kannatetuin seura, tunnetaan vihervioletissa asussa pelaava Fluminense lempinimellä ”miljonäärit”, millä luonnollisesti viitataan seuran pelaajapolitiikkaan. Nykytodellisuus ei kuitenkaan ole näin radikaali, eikä selvää jakoa eri yhteiskuntaluokkien välillä kannatuspohjassa ole. Mutta kuten jalkapallossa yleensä, faktat eivät vastustajajoukkueen kannattajille merkitse mitään mielikuvien rinnalla.

Jalkapallo on todellakin lähes uskonnon asemassa Brasiliassa, ja oma seura saadaan uskonnon tapaan perintönä heti syntymässä. Brasiliassa jalkapalloa pelataankin ympäri vuoden. Siinä missä Brasilian liigaa pelataan toukokuusta joulukuuhun, täytetään sen luoma tyhjiö koko kevään kestävillä osavaltioiden omilla liigoilla, joissa osavaltion joukkueet ottavat mittaa toisistaan. Rio de Janeiron osavaltiossa tämä liiga on nimeltään Carioca (=Rio de Janeirolainen).

Vakaumuksellisesta intohimostaan huolimatta myös brasilialaiset voivat kokea jalkapalloähkyä, minkä vuoksi Cariocan ottelut eivät vedä katsomoita yhtä äärimmilleen kuin kansallisen liigan pelit. Tähänkin derbyyn Maracanã oli täyttynyt vain puolilleen, siinä missä paikallispelit Brasilian liigassa ovat yleensä äärimmilleen pakattuja. Tämä toki varmasti myös lisäsi turvallisuuden tunnetta peliin liittyen.

40 000 katsojan uupuminen kapasiteettiin nähden ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut. Parkkeerasimme automme hieman kauemmas stadionilta ja aloitimme marssin tuhansien muiden punapaitaisten fanien kanssa. Jok’ikinen jalkapallofani tietää, mitä Maracanã brasialaisille merkitsee, ja kun maailman pyhimmän stadionin piirteet ilmestyivät horisonttiin, olin jo täysin myyty. Kaikessa merkityksellisyydessään ja symbolisuudessaan jo saapuminen otteluun Maracanãlle on kokemus, joka sai hengen salpaamaan ja joka jokaisen futisihmisen olisi saatava kokea.

Äänekkyydestään kuuluisat brasialaiset kannattajat eivät jääneet kakkoseksi. Vaikka stadion ei täyteen pakattu ollutkaan, en ole koskaan jalkapallo-ottelussa todistanut sellaista meteliä, joka Flamengon kannattajista lähti. Hullut eteläamerikkalaiset fanit eivät todellakaan ole myytti, vaan jotain sellaista, jota ei Euroopasta löydä. Jos tässä päässä jotain liikkuisi, niin katsomossa tuskin olisi kuullut niitä kuuluisia omia ajatuksiaankaan. Flamengon fanien keskellä seisoessa sai pian huomata, että itse eli ottelutapahtumissa mukana aivan yhtä raivokkaasti kuin paikalliset ja hoilasi lauluja muiden mukana täyttä kurkkua, vaikka ei kieltä osannutkaan.

Harmillisesti ottelu päättyi Fluminensen 0-1 voittoon, enkä päässyt todistamaan, millainen mekkala Flamengon kannattajista olisi lähtenyt maalin tullessa. Kerrankin jäin asiaa aivan aidosti pohtimaan, sillä en yksinkertaisesti enää usko, että ihmisistä on mahdollista saada irti enemmän ääntä.

Täyden kympin matkakohde

Kaiken kaikkiaan ottelu Maracanãlla oli äärimmäisen viihdyttävä ja omaa kannattajakulttuurikäsitystäni muovannut kokemus. Flamengon fanipääty kaikuvine lauluineen, rytmissä hyppivine faneineen, suurine lippuineen, organisoituine huutoineen sekä maata järisyttävän metelinsä kera oli ainoa tapa, jolla olisin halunnut ensimmäisen kerran otteluun tuolla legendaarisella pyhätöllä osallistua.

Otteluliput ovat eurooppalaiselle käytännössä ilmaisia, ja stadionille pääse kätevästi metrolla tai taksilla – vaihtoehtoisesti taas ottelukokemuksen varaaminen niitä järjestävän yrityksen kautta voi säästää omia hermoja merkittävästi, ja olla silti yllättävän huokea vaihtoehto. Matsiolut maksaa stadionilla noin kaksi euroa, ja purtavaa saa samaan hintaan, joten hinnat paikan päälläkään eivät reissubudjettia kaada.

Rio de Janeiro on kaupunkina mainio turistikohde, sillä tekemistä riittää käytännössä jokaiselle matkaajalle.

Kaupungin kuuluista Copacabana- ja Ipanema-rannat pitävät huolen siitä, että auringonpalvojille sekä muutoin rantaelämästä pitäville siihen löytyy mahdollisuuksia yli 10 kilometrin matkalta. Kuten suurissa kaupungeissa yleensä, myös ostosmahdollisuudet ovat mainiot, ja kaupungin vanhan keskustan kiertäminen käy mukavasta päiväaktiviteetista. Kuuluisia nähtävyyksiä löytyy niin Sokeritoppavuoren kuin Jeesus-patsaankin muodossa, ja luonnon rauhasta nauttiville kaupunkia ympäröivät vuoret – tai 39 neliökilometriä kattava, kaupungin keskeltä löytyvä kansallispuisto – takaavat sen, että hienoja vaelluspolkuja löytyy useammallekin päivälle.

Ja toki kaiken päälle löytyy vielä kuuluisa Rion yöelämä, jonka sykettä ei matkaaja voi olla huomaamatta.

Lisäksi kaupunkilaiset ovat ystävällisiä turisteja kohtaan, ja heidän elämänmenostaan voi todellakin ottaa opiksi. Harva asia onkaan parempaa, kuin katsella päivän lopuksi auringonlaskua Copacabanan ja Ipaneman väliseltä kalliolta, pitkää rantaviivaa ihastellen ja kylmää Caipirinhaa imeskellen. Paikallinen elämänmeno todellakin saa valtaansa, ja niin meidänkin muutaman päivän mittaiseksi visiitiksi suunnittelemamme matka venyi 10-päiväiseksi.

Toki, kuten aina Etelä-Amerikassa, on reissaajan oltava varuillaan. Taskuvarkaudet ovat yleisiä, ja vaikka kaupunki on mainettaan turvallisempi, ei kaikkiin kaupunginosiin ole turistilla asiaa, varsinkaan pimeään aikaan.

Maalaisjärkeä käyttäen ja asioista etukäteen selvää ottamalla näistä kuitenkin selviää, ja itse koin Rion huomattavasti turvallisemmaksi kuin monen eurooppalaisen suurkaupungin. Brasiliaan matkustavan on kuitenkin syytä muistaa, ettei maassa puhuta englantia käytännössä sanaakaan – valmistautuminen kommunikointiin portugalin perusteet opettelemalla tai todella pitkän pinnan varaamalla on siis elinehto.      

The post Tien päällä: Fla–Flu -derby Maracanãn helmassa appeared first on Byyri.

Hipsterikaupunki on kahden suurseuran koti

Porto Alegre on Rio Grande Sulin pääkaupunkina omanlaisensa hipsterikeskus, jonka ihmiset elävät ja hengittävät viihdettä ja kulttuuria – eikä jalkapallo ole poikkeus. Gremio sekä Internacional kuuluvat molemmat maan perinteikkäimpiin seuroihin, ja molemmat ovat saavuttaneet merkittävän määrän menestystä vuosien saatossa. Viime vuodet ovat kuitenkin sujuneet seurojen osalta hyvin erilaisilla sävelillä.

Gremio kruunattiin Copa Libertadoresin voittajaksi niinkin vastikään kuin 2017, kun taas Internacional joutui ensimmäistä kertaa historiassaan hakemaan vauhtia sarjaporrasta alempaa saman kauden päätteeksi.

Edellinen kausi päättyi seurojen osalta neljännelle (Gremio) ja seitsemännelle (Internacional) sijalle Brasilian liigassa, mikä meidän onneksemme tarkoitti sitä, että Internacional joutui karsimaan osallistumisesta vuoden 2020 Copa Libertadoresin lohkovaiheeseen. Pääsimme paikan päältä todistamaan karsintojen viimeistä ja ratkaisevaa ottelua edellisellä kaudella Kolumbian liigassa kolmanneksi sijoittunutta Deportes Tolimaa vastaan.

Eteläamerikkalainen avuliaisuus elää ja voi hyvin

Itse ottelupaikalle saapuminen on huikea osoitus eteläamerikkalaisesta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Vaikka Internacionalin kotisivut ovat brasilialaisille epätyypillisesti saatavilla englanniksi ja hyvin turistiystävälliset, koin yritykseni ottelulippujen ostoon verkossa turhaksi, sillä palvelu ei eurooppalaista luottokorttiani hyväksynyt.

Tarkastettuani paikallisilta, että ottelulippuja on normaalin käytännön mukaisesti myös paikan päällä myytävänä, heitin huoleni roskakoriin ja päätin suunnata stadionille ajoissa lippujen ostoa varten.

Matkaajan on kuitenkin hyvä muistaa, että kuten verkkokauppojen toiminnasta, ei meille normaaleista käytännöistäkään voi Etelä-Amerikassa mennä takuuseen. Stadionilta turhaan myyntitiskiä etsittyämme turvamies selitti minulle ystävällisesti, ettei fyysistä lipunmyyntiä ole – ilmeisesti jostain merkillisestä syystä kilpailun säännöt kieltävät lippujen fyysisen myynnin ottelupäivänä. Kun lähes kädestä pitäen hänelle demonstroin, kuinka verkkokauppa ei toimi, hän suostui johdattamaan meidät seuran toimistotiloihin, josta luulin lipun oston onnistuvan.

Asia ei kuitenkaan sujunut näin yksinkertaisesti, kuten seuran työntekijä ystävällisesti yritti minulle selittää – valitettavasti kielellä, josta ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä. Rikkonaisella portugalillani onnistuin kuitenkin selittämään hänelle ongelman jujun, jonka jälkeen hän ilmoitti, että seuratkaa perässä, kyllä tämä hoituu. Niinpä lähdimme erikoisen saattueen kanssa, johon oli meidän lisäksemme liittynyt yksi turvamies ja yksi siististi pukeutunut seuran toimistotyöntekijä, tarpomaan halki stadionin piha-alueen, jossa jo tuhannet punaisiin pukeutuneet fanit tukkivat kulkureitit oluita kumotessaan ja pelijännitystä nostattaessaan.

Saavuimme piha-alueen toiselle puolelle ilmeisesti jonkinlaiseen harjoituskeskukseen, johon seuran työntekijät johdattivat meidät tarkoin vartioidun turva-aitauksen läpi. Vielä uudestaan keskuksen ovella saatiin jäädä turvamiehille selittämään, millä asioilla liikutaan ja miksi turisteja raahataan yksityisalueelle. Keskuksen sisällä kiersimme harjoituskentän toiselle laidalle, josta siirryimme vielä yhden turvamiesten kansoittaman sisäänkäynnin läpi keskuksen sisääntulotunnelin sisälle, josta löytyi kuin löytyikin – kuka tietää mistä syystä – lipunmyyntitiski, joka ei ottelupäivinä ole auki.

Raha vaihtoi omistajaa netistä tarkastamaani hintaan, ja saimme lopulta hyppysiimme ihan oikeat, aidot pääsyliput Copa Libertadoresin otteluun. Erittäin vuolaat kiitokset asian hoitaneelle työntekijälle, turvamiehen johdattama oikealle portille ja sisään stadionille; olimme kuin ihmeen kaupalle päässeet katsomoon, ja ottelunkin alkuun oli vielä 20 minuuttia aikaa.

Merkittävyydessään kuin Mestarien liiga

Koska Brasiliassa tapana on, ettei edes istumakatsomoiden lippuja numeroita, vaan perseensä penkkiin haluavat toimivat nopeat syövät hitaat -periaatteella, ehdimme jopa saada äärimmäisen hyvät paikat toisen päädyn kulmakatsomosta, lähes kentän tasalta. Ja vaikka en enää tuossa kohtaa halunnutkaan lähteä stadionin uumeniin otteluevästä metsästämään, ei paikkansa menettämistä pelkäävällä fanille ole hätää, sillä jenkeistä tuttuun tyyliin katsomoissa kulkee myyjiä kuin muurahaisia, kantaen selässään laatikoittain ruokaa, virvokkeita, olutta ja jopa jäätelöä.

Copa Libertadoresin karsintaottelun aloitus ei mahtipontisuudessaan vedä vertoja Euroopan vastaavalle kilpailulle, mutta sekä pelaajien otteista että fanien pitämästä metelistä oli selvää, kuinka tärkeästä ottelusta oli kyse.

Pääsy Mestarien liigaa vastaavan turnauksen lohkovaiheeseen on faneille ja seuroille aivan yhtä tärkeää kuin Euroopan vastinpareilleen. Kyse on kuitenkin enemmän nimenomaan kunniasta – taloudellisesti merkitys on huomattavasti pienempi. Viime kauden mestarin, Flamengon, TV-tulot olivat noin viidenneksen Liverpoolin vastaavista.

Bussi Mourinhon päiväunista

Alusta asti kävi kuitenkin selväksi joukkueiden välinen tasoero. Internacional oli todella tullut pelaamaan, ja ensimmäisten minuuttien jälkeen pallo ei kolumbialaisten jaloissa juuri käynyt maalipotkuja tai hätäpurkuja lukuun ottamatta. Myös ensimmäisen osan maaliton tasapeli alkoi käydä järkeen, mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko eteni; Tolima oli valmistellut otteluun bussin, joka liikuttaisi José Mourinhon kyyneliin.

Kun 45 minuuttia oli pelattu täysin yhtä maalia, pääsi Tolima lopulta ensimmäistä kertaa puolittaiseen maalipaikkaan. Internacionalin maalivahti torjui kuitenkin hienosti pienestä kulmasta tulleen laukauksen, ja tästä syntyneen kulmapotkun jälkeinen vastahyökkäys räjäytti pankin.

Täyteen pakattu, 50 000 -paikkainen, Estádio Beira-Rio räjähti suoraan huutoon, kun kotijoukkue siirtyi lopulta 1–0-johtoon Perun maajoukkueen kaikkien aikojen maalintekijän, Paolo Guerreron, maalilla.

Toinen puoliaika alkoi noudattaen melko lailla samaa kaavaa kuin ensimmäinen, joskin on myönnettävä, että kolumbialaisten vastahyökkäyksissä oli jo hieman yritystä ensimmäiseen jaksoon verrattuna.

Vierasjoukkue sai kaipaamansa lahjan 61. minuutilla, kun Internacionalin kapteeni, Euroopassa pitkän uran tehnyt Andrés D’Alessandro, tuli myöhässä pallontavoittelutilanteeseen, ansaiten ottelun toisen keltaisensa. Tämän jälkeen ottelun kulku muuttui täysin, Toliman saadessa merkittävästi uutta puhtia yrityksiinsä.

Draaman kaari kirjoitutti itsensä täydelliseksi, kun Toliman ponnettomat yritykset palkittiin viimein ottelun 90. minuutilla. Joukkueen hyökkääjä taisteli itsensä vapaaksi pitkän pallon päätteeksi, pääsi nokikkain Internacionalin maalivahdin kanssa, ja joutui toteamaan tämän venyneen fantastiseen torjuntaan. 33-vuotias veräjänvartija Marcelo Lomba oli tämän myötä ehdottomasti ottelun sankari, ja ottelun päättävä pillinvihellys herätti 50 000 horroksestaan todelliseen juhlatunnelmaan; Internacional oli kuin olikin edennyt Copa Libertadoresin lohkovaiheeseen.

Kaunis kaupunki lyhyeen vierailuun

Uskollisimmat kannattajat jäivät stadionille laulamaan sankareilleen vielä pitkään senkin jälkeen, kun me suuntasimme kohti hostellia. Punaisiin pukeutuneen ihmisvirran mukana kaupunkia kohti marssiessa oli hyvä hieman kerrata ottelukokemusta. Fanaattinen brasilialaisyleisö on aina kokemisen arvoinen, ja jaksaa hämmästyttää kokenuttakin ottelukävijää.

Tunnelma on järjestäen kattoa korkeammalla, ja jokaisella faniryhmällään on oma erikoisuutensa. Internacionalin pelissä tuo erikoisuus oli puhallin- ja lyömäsoittimin varustautunut yhtye, joka rytmitti fanien taukoamatonta kannatusta omalla soitannallaan. Vetopasuuna jalkapallokatsomossa on todellakin vaikuttava näky.

Porto Alegre on kaupunkina todella viihtyisä ja rauhaisa, ja oiva visiitti esimerkiksi pitkäksi viikonlopuksi. Maan hipsterikeskukselle sopivasti ruoka- ja juomakulttuuri on omasta mielestäni muuta Brasiliaa miellyttävämpää, ja esimerkiksi illanviettoon sopivia, todella viihtyisiä pubeja löytyy riittämiin. Kaupunki on arkkitehtuuriltaan hyvin kaunis, ja pelkästään kaupungissa kävelyyn saa kulumaan mukavasti aikaa. Lisäksi paikallinen kulttuuri on kaikessa outoudessaan kokemisen arvoinen. Väki tuntui myös puhuvan englantia hieman paremmin kuin pohjoisemmassa Brasiliassa.

Pitkään lomaan en sen sijaan Porto Alegrea suosittele, sillä tekeminen tästä rauhallisesta kaupungista on nopeasti loppu. Osaksi pidempää reissua se sen sijaan sopii loistavasti. Yhteydet kaupungista ovat loistavat Rioon tai São Pauloon ja myös Buenos Airesiin pääsee helpommin kuin kätevästi – onhan Etelä-Amerikan kaunein kaupunki huomattavasti lähempänä Porto Alegrea kuin samasta maasta löytyvät Rio ja São Paulo, mikä varmasti osittain selittää espanjankielisen kulttuurin sekoittumisen Ronaldinhon kotikaupungin arkeen.

The post Tien päällä: Copa Libertadoresin karsintoja todistamassa Porto Alegressa appeared first on Byyri.

Hiki on kuitenkin vain hyväksi. Se on tavallaan jopa oma tapani kunnioittaa tämän päivän nähtävyyttä. Ovathan sielläkin ihmiset hikoilleet jo lähes sadan vuoden ajan. Aina historian ensimmäisistä jalkapallon MM-kisoista asti.

Puisto kätkee sisäänsä historiallisen stadionin

Montevideo on äärimmäisen viihtyisä kaupunki. Se on Etelä-Amerikan mittapuulla puhdas ja turvallinen suurkaupunki, jonka eri asuinalueet vaikuttavat terveiltä ja hyväkuntoisilta esimerkiksi Brasilian pääkaupunkiin, São Pauloon, verrattuna. Toisaalta tämä käy järkeen, onhan elämänlaatu Montevideossa arvioitu Latinalaisen Amerikan parhaaksi.

Havahdun ajatuksistani, kun saavun Parque Batllen asuinalueelle. Asuinalue itsessään on melko varakkaan näköinen, mutta minun huomioni varastaa suuri puistoalue, joka täyttää lähes puolet kyseisestä asuinalueesta. Puiston perällä minua odottaa majesteettinen näky.

Estadio Centenario kohoaa viheralueen keskeltä ylväänä ja historiaa huokuvana. Stadionin julkisivu paljastaa, että se on nähnyt lukuisia vuosikymmeniä. Samalla stadion henkii tietynlaista arvokkuutta – onhan se sentään historian ensimmäisten MM-kisojen pelipaikka.

Historian ensimmäisen MM-turnauksen isäntä

Estadio Centenario rakennettiin nimenomaisesti vuoden 1930 MM-kisoja varten. Samalla monumentin valmistuminen palveli symbolisesti myös osana Uruguayn valtion perustuslain kirjoittamisen satavuotisjuhlaa.

Stadionin rakentamista pidetään yhtenä eteläamerikkalaisen jalkapallohistorian merkittävimmistä tapahtumista, sillä se osoitti, että Etelä-Amerikka on kykenevä järjestämään suuren luokan jalkapalloturnauksen ja antoi uudenlaisen sysäyksen lajille koko mantereella. Olkoonkin, että turnauksen 13 osallistujasta jopa yhdeksän tuli Amerikan mantereelta. Matkustaminen Euroopasta Etelä-Amerikkaan ei ollut tuohon aikaan aivan yksiselitteistä, ja vuoden 1930 kisat ovatkin ainoat, jotka FIFA on järjestänyt ilman karsintoja.

Kaikki FIFA:n jäsenmaat saivat kutsun osallistua turnaukseen. Näin ollen myös Suomen Palloliitto sai mahdollisuuden lähettää maajoukkueen MM-kisoihin – se kuitenkin koettiin tuolloin taloudellisesti turhaksi menoeräksi.

Itse asiassa ensimmäisen maailmansodan runtelemasta Euroopasta ei ilmoittautunut kisoihin yhtään maata, ennen kuin kansainvälisen jalkapalloliiton presidentti Jules Rimet käytännössä pakotti neljä jäsenmaata ottamaan kutsun vastaan. Näin turnaukseen saatiin lopulta 13 osallistujamaata.

Historiallinen stadion on esimerkki nykyajalle

Estadio Centenario valmistui historiallisesti yhdeksässä kuukaudessa, käytännössä täysin ulkomailta tulleiden siirtolaisten voimin. Ottaen huomioon sen ajan rakennusteknologian, tämä saavutus on käsittämätön, kun huomioidaan, että kolme viimeisintä kisaisäntää ei ole saanut omia stadionejaan valmiiksi luvatussa aikataulussa.

Esimerkiksi Brasilian vuoden 2014 kisoja varten rakennetuista tai kunnostetuista stadioneista kuusi myöhästyi alkuperäisestä aikataulua, ja vielä vain kuukausia ennen kisojen alkamista pelättiin, etteivät kaikki stadionit ole valmiita turnauksen alkuun mennessä.

Ironisesti ennätysajassa valmistunut stadion ei kuitenkaan saanut kunniaa isännöidä MM-kisojen historian avausottelua, sillä Montevideota piinanneet rankkasateet vesittivät kentän käytön. Niinpä historian ensimmäiset ottelut MM-viheriöillä päädyttiin pelaamaan Atlético Peñarolin Pocitos-stadionilla sekä Nacionalin Parque Centralilla.

Estadio Centenario saatiin kuitenkin vihittyä käyttöön viisi päivää turnauksen alun jälkeen. Avausottelussa 18. heinäkuuta 1930 isäntämaa Uruguay voitti Perun tyylipuhtaasti 1–0. Tästä eteenpäin stadion toimi kisojen päänäyttömänä aina finaaliin asti, jossa Uruguay voitti historian ensimmäisen jalkapallon maailmanmestaruuden kaatamalla Argentiinan 4–2.

Jules Rimet, jonka mukaan nimettiin historian ensimmäinen MM-pokaali, kutsui stadionia jalkapallon temppeliksi. Paljon nähnyt Estadio Centenario onkin FIFA:n toimesta julistettu jalkapallomaailman ainoaksi historialliseksi monumentiksi.

Vanha, uniikki ja arvokas

Estadio Centenariota ei ole koskaan virallisesti edustanut yksikään muu joukkue kuin Uruguayn maajoukkue. Celeste pelaa edelleenkin kotiottelunsa tällä historiallisella stadionilla, ja on stadionin arvolle sopivasti kotonaan lähes voittamaton. Esimerkiksi Brasilia on onnistunut nappaamaan stadionilta vain kolme voittoa.

Mielenkiintoisesti stadion on kuitenkin vapaasti vuokrattavissa muiden joukkueiden käyttöön, ja esimerkiksi montevideolaiset seurat Nacional ja Atlético Peñarol ovat säännöllisesti vuokranneet stadionia omiin kotiotteluihinsa.

Centenario huokuu kaikessa uruguaylaista jalkapallohistoriaa. Stadionin katsomot ovat nimetty maajoukkueen ennen vuotta 1930 saavuttamien mestaruuksien mukaan. Suurin katsomo on nimeltään Olympic, juhlistaakseen Uruguayn kahta jalkapallon olympiakultaa vuosilta 1924 sekä 1928. Kaksi pienempää katsomoa, Colombes sekä Amsterdam, puolestaan kunnioittavat nimillään niitä paikkakuntia, jotka noiden finaalien näyttämöinä toimivat.

Vanhan ajan hengestä kielivät myös yläkatsomot, jotka ovat betonista muurattuja selkänojattomia istuimia. Ne kiertävät käytännössä stadionia vaaleansinisten penkkirivien yläpuolella, luoden stadionille tiiviin ja historiaa huokuvan yläkatsomon.

Jalkapallofania kiinnostaa myös luonnollisesti tietää, että stadionin uumenista löytyy jalkapallomuseo. Sisäänpääsy museoon kustantaa vain muutaman euron, ja tuolla hinnalla fani pääsee myös vapaasti kiertelemään stadionin katsomoihin.

Itse museo jätti melko valjun maun, vaikka muutama mielenkiintoinen fakta uruguaylaisesta jalkapallosta matkaan tarttuikin. Kaikki tieto on kuitenkin espanjaksi, joten kielitaidoton matkalainen joutuu varautumaan tekstin kääntämiseen tarkemmin maan jalkapallohistoriaan uppoutuakseen. Todellisuudessa museo on kuitenkin enemmän Uruguayn maajoukkueen palkintokabinetti kuin museo, ja esittelee kaikki tärkeät – ja vähemmän tärkeät – mestaruudet, jotka Celeste on vuosien varrella napannut.

Se on kuitenkin futisromantikolle käymisen arvoinen, ja pääsy stadionin sisäpuolelle on todellakin rikastuttava kokemus. Kun painoin pyllyni vaaleansiniseen penkkiin Olympic-katsomossa, saatoin lähes tuntea, kuinka samassa paikassa paikalliset ovat jännittäneet maajoukkueensa puolesta historian ensimmäisessä jalkapallon MM-kisojen finaalissa.

Estadio Centenario on isännöinyt lukuisia muitakin arvoturnauksia potkaistuaan maailman suurimman urheilutapahtuman liikkeelle, mutta näistä viimeisin aikuisten arvoturnaus on 1995 pelattu Copa América. Vanha ja arvokas stadion alkaakin auttamatta olla jo kovin pelkistetty ja ränsistynyt nykyisiin huippumoderneihin jalkapallopyhättöihin verrattuna.

Sillä on kuitenkin jotain, mitä monella modernilla stadionilla ei ole; aitoa ja arvokasta historiaa. Ja sitä se kantaa ylpeänä kuin orava kevään ensimmäistä tammenterhoa. Tämän stadionin sisäpuolelle astuessaan todella tuntee, että jalkapallo merkitsee maailmassa jotakin.

Ja niin on hyvä.

The post Uruguaylaisella jalkapallolla on jotain, mitä keneltäkään muulta ei löydy – raporttia legendaariselta Estadio Centenariolta appeared first on Byyri.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten reissustani Rot-Weiss Essenin (RWE) otteluun FSV Vohwinkeliä vastaan. Tällä kertaa reissun otteluksi valikoitui Essenin derby.

Punavalkoisten derby

Essen on Saksan yhdeksänneksi suurin kaupunki (vajaa 600 000 asukasta) Ruhrjoen varrella. Sinänsä harvinaista, että tuon kokoisesta kaupungista ei löydy jalkapallon ammattilaisjoukkuetta – ei Bundesliigasta, ei 2. Bundesliigasta tai edes 3. Liigasta. Tietysti kaupungissa jalkapalloa pelataan ja sieltä löytyy myös menestystä historian saatosta.

Kaupungin Rot-Weiss Essen pelaa tällä hetkellä Saksan neljännellä sarjatasolla Regionalliga Westissä. Seura on Saksassa tunnettu kultaisesta menneisyydestä ja kovista yleisökeskiarvoista amatööritasolla. Viime vuosina tavoite on ollut aina nousu kolmoseen, mutta yleensä homma on karahtanut kiville jossain vaiheessa kevättä.

2. Bundesliigaa Rot-Weiss Essen on pelannut viimeksi kaudella 2006/07 ja Bundesliiga kaudella 1976/77. Uskoa silti riittää, sillä peleissä on käynyt keskimäärin 11 151 katsojaa.

Stadion sijaitsee varsin karussa Bergeborbeck –nimisessä kaupunginosassa, jossa on pääosin pienteollisuutta. Paikalta löytyy tietty myös pelipäivän baareja ja Rot-Weiss Essenin Stadion, Stadion Essen.

Georg-Melches-Stadion

Essenin nykyisen stadionin paikalla sijaitsi myös edellinen stadion,Georg-Melches, josta löytyy vielä tänä päivänäkin muistoja vanhasta. Stadion purettiin vuonna 2012 ja tilalle rakennettiin Stadion Essen.

Georg-Melches-Stadionin vanha valomasto oli jätetty vanhojen aikojen muistoksi. Valomasto oli aikanaan ensimmäinen laatuaan Saksassa, joten hyvä sellainen oli jättää muistoksi. Lisäksi stadionin edustalla oli myös muistoja vanhoista mestaruuksista ja muista suurista tapahtumista.

Rot-Weiss Essenin suurimmat voitot ovat 1950-luvulta. Siltä ajalta löytyy, sekä Saksan mestaruus, että Saksan cupin voitto. Seurahistorian ainoan mestaruuden Essen voitti vuonna 1955, kun 1. FC Kaiserslautern kaatui maalein 4–3.

Helmut Rahn pelasi kaudet 1951–1959 Rot-Weiss Essenissä, voittaen aiemmin mainitut Saksan cupin ja Saksan mestaruuden. Helmut ja hänen muistonsa elää Stadion Essenin seisomakatsomon edessä. Rahn oli myös Saksan mittakaavassa erittäin kuuluisia, sillä Rahn teki vuoden 1954 maailmanmestaruuskilpailuissa sen ratkaisevan 3–2-voittomaalin Länsi-Saksalle.

Legendaarinen Pelé on muuten Rot-Weiss Essenin jäsen. Omien sanojensa mukaan Pelélle on suuri kunnia olla jäsen seurassa, jossa Helmut Rahn pelaisi.

Stadion Essen ja RWE vs. RWO

Tämän vuoden Regionalliga Westissä oli ja on varsin kutkuttava tilanne. Sarjaa johtaa SV Rödinghausen, joka oli jo karkaamassa 3. Liigan karsintoihin. Viime viikolla SV Rödinghausen kuitenkin ilmoitti, että se ei tule ottamaan paikkaa vastaan jos se nousisi. Sillä seura ja sen puitteet eivät ole siinä kunnossa, että se voisi pelata ylemmällä sarjatasolla.

Yhtäkkiä Essenillä oli taas toivoa noususta. Rot-Weiss Essen (RWE) sai vastaansa naapurikaupunki Rot-Weiss Oberhausenin (RWO). Oberhausen ja Essen ovat sarjassa kolmantena ja neljäntenä. Tämä myös tarkoitti, että naapurikaupungin derby kiinnosti entistä enemmän – paikalla oli yli 13 000 katsojaa, mikä on hurja luku nelostasolle!

Tämän lisäksi sarjan toisena oleva SC Verl ei välttämättä kykene nousemaan. 3. Liigaan pitäisi olla stadion, joka vetää yli 10 000 katsojaa ja Verlin stadion vetää vain noin 5000 katsojaa.

Essenin stadion avattiin vuonna 2012 ja se vetää 20 650 katsojaa. Stadionin laajentamiseksi on jo piirustukset, mutta se taitaa vaatia ensin Rot-Weiss Essenin nousua. Ensimmäisessä osassa suljettaisiin kulmat, jolloin kapasiteetti nousisi 25 000:een. Toisessa laajennuksessa rakennettaisiin toinen katsomokerros, jolloin kapasiteetti nousisi 35 000:een. Saa nähdä, tapahtuuko laajennus koskaan?

Kaikesta huomasi, että oli sähköä ilmassa. Matkalla stadionille junasta poimittiin kaikki RWO:n kannattajat ja heidät vietiin eri reittiä stadionille. Omasta mieleistä hienoin alasarjaderby, jossa olen ollut.

Ottelu eteni varsin tasaisesti, mutta lopulta Essenin punavalkoiset tekivät tarvittavan 1–0-voittomaalin. Samalla unelma noususta jatkoi elämistään jokaisessa RWE-kannattajassa, ja Oberhausenissa ja Essenissä on luvassa erittäin mielenkiintoinen kevätkausi.

Lopussa joukkue tuli vielä kiittelemään Essenin päätyä, joka kannustikin mahtavasti läpi ottelun.

The post Punavalkoisten derby Essenissä – yleisömäärät nelostasolla edelleen omassa luokassaan appeared first on Byyri.

Matkalla Müncheniin oli aikaa ottaa pieni pysähdys Ulmin yliopistokaupunkiin. Ulm sijaitsee Tonavan varrella ja on historiallinen 120 000 asukkaan kaupunki Saksasa.

Ulmin vanhassa kaupungissa sijaitsee maailman korkein kirkko – Ulmer Münster. Kirkko kohoaa 161,53 metrin korkeuteen, eli jopa ylemmäksi kuin kehuttu Kölnin kirkko.

Ulmista on kotoisin yksi maailman kuuluisin ja viisain saksalainen, eli Albert Einstein. Albert tosin asui Ulmissa vain vuoden. Kaupunki oli silti ottanut miehen omakseen, sillä Ulmista löytyi Einsteinkatu, Einstein-kahvila, Einstein Burgeri ja Einstein suihkulähde.

No ei Ulmiin tullut eksyttyä Albertin tai kirkon takia. Tarkoitus oli tietysti uuteen stadioniin tutustuminen ja nähdä kahden erittäin perinteikkään seuran kohtaaminen: SSV Ulm 1846 Fußball vastaan Kickers Offenbach.

SSV Ulm 1846 Fußball

SSV Ulm pelasi 1980- ja 1990-luvuilla pääosin kolmos- ja kakkos-Bundesliigaa. Kaudeksi 1999/00 seura nousi Bundesliigaan asti. Innostus taisi olla käsin kosketeltava, sillä seura myi silloin peräti 15 000 kausikorttia ja tilapäisten katsomoiden ansiosta katsojakeskiarvo oli jopa 21 500 katsojaa per peli. Bundesliiga-unelmaa kesti vain kauden verran, jonka jälkeen seura tippui vitoseen asti. Kaudesta 2016/17 lähtien seura on pelannut taas nelosta – Regionalliga Südwestiä.

Ulmin ehkä kuuluisimmat kasvatit ovat Bayern Münchenissä tutuksi tulleet veljekset Uli Hoeneß ja Dieter Hoeneß. Uli teki 17-vuotiaana 22 maalia Ulmille, jonka jälkeen suuri Bayern München poimi hänet ikiajoiksi. Myös PSG:n nykyinen valmentaja Thomas Tuchel pelasi aikanaan neljä kautta Ulmissa.

Kickers Offenbach

Offenbacher Kickers on näitä entisaikojen suuria saksalaisia jalkapalloseuroja, jotka vuodesta toiseen suunnittelevat paluuta parrasvaloihin. Toteutuksessa tosin on toivomisen varaa, silllä kaudesta 2013/14 lähtien on pelattu vain Regionalligaa.

Historiasta löytyy paljon pelejä ylemmältä sarjatasolta, sillä Offenbach pelasi ykkösliigaa vuosina 1945–1962, sekä Bundesliigaa kausilla 1968/69, 1970/71, 1972-1976 ja 1983/84. Seuran ehdottomasti suurin saavutus oli kaudella 1969/1970, jolloin OFC voitti Saksan cupin, vaikka pelasi vain kakkosliigaa.

Itselleni suurin koskaan seurassa pelannut on ehdottomasti vuoden 1990 maailmanmestari Rudi Völler. Tämän hetken Bundesliiga-pelaajista Sebastian Rode ja André Hahn kävivät uran alussa Offenbachissa.

Tällä hetkellä Offenbacher Kickers kiinnostaa erityisesti siellä pelaavan suomalaisen, Matias Pyysalon takia.

Donaustadion

Vuonna 1925 rakennettu Donaustadion – Tonava Stadion sijaitsee aivan Tonavan rannalla, joten nimi on varsin osuva. Stadionilla on järjestetty jalkapallo pelien lisäksi useita yleisurheilun Saksan mestaruuskilpailuja.

SSV Ulm oli selvästi parempi joukkue ja voitti 1–0. Sarjanoususta ei kummankaan kannata tällä kaudella haaveilla, sillä kärjessä oleva 1. FC Saarbrücken on jo karannut tavoittamattomiin.

Haastattelussa Matias Pyysalo

Matias Pyysalo on VJS:n kasvatti, joka on pelannut Suomen poikamaajoukkueissa sekä Yhdysvaltojen yliopistosarjoissa. Offenbachiin Matias päätyi testijakson kautta ja sai sitä kautta ammattilaissopimuksen. Pyysalosta on kirjoitettu myös aiemmin Byyriin ja nyt pääsin jututtamaan suomalaista paikan päällä ottelun jälkeen.

Miten olet kotiutunut Offenbachiin? Mitkä ovat olleet Saksaan muuttamisen tuomat suurimmat yllätykset?

– Saksaan muutossa ei ollut hirveästi ”yllätyksiä”. Olin aikaisemmin jo asunut ulkomailla (USA), niin tämä varmasti auttoi sopeutumaan kentän ulkopuolella. Suurin yllätys oli varmasti fudiksen taso ja pelaajien yksilöllinen laatu. Meilläkin on pelaajia joilla on kokemusta 1,2 ja 3 Bundesliigoista. Treeneissä taistellaan erittäin kovaa pelipaikoista viikonlopuille.

Regional-liiga on virallisesti amatöörisarja. Kuinka moni teidän joukkueesta pelaa täysipäiväisenä?

– Meillä kaikki pelaajat pelaavat täysipäiväisesti.

Miten harjoitukset eri maissa eroavat toisistaan? Jos vertaa Saksaa, Suomea ja USA:ta?

– Omasta kokemuksesta Saksassa treenataan fyysisesti erittäin kovaa ja rasitus on kova. Välillä on tosi pitkiä treenejä, ja juoksuvoima on täällä ehdoton jokaisella pelaajalla. Jenkeissä taas keskityttiin enemmän pitämään treenit lyhyempinä ja tehokkaina, mutta myös fysiikkavalmennus oli isossa osassa siellä.

Mitkä pelit ovat Offenbachille niin sanottuja derby-pelejä?

– Offenbachille isoin derby on Waldhof Mannheimia vastaan ja seurojen fanit vihaavatkin syvästi toisiaan. He nousivat viime kauden päätteeksi meidän sarjasta kolmosliigaan. Pienempi derby on FSV Frankfurtia vastaan.

Kickers Offenbach on vanha perinneseura, joka pelasi aikaan jopa Bundesliigaa. Perehdytetäänkö pelaajia mitenkään seuran menneisyyteen?

– Pelaajia ei liikaa perehdytetä seuran puolesta, mutta oletusarvo on, että jokainen pelaaja tietää seuran historiasta, eritoten Saksan Cupin voitosta.

Miten vieraspeleihin valmistaudutaan?

– Vieraspeleihin valmistaudutaan vaihdellen. Viikon aikana vastustajista käydään paljon videomateriaalia läpi. Peleihin, jotka ovat yli kolmen tunnin ajomatkan päässä, matkustetaan jo päivää aikaisemmin ja yövytään hotellissa. Lähempänä oleviin vieraspeleihin lähdetään sitten ihan normaalisti, niin että ollaan noin 1,5-2 tuntia ennen peliä paikalla.

Tulihan vietettyä taas hieno ilta uudessa kaupungissa, jota voi kyllä suositella. Peli ja stadion täyttivät myös jalkapalloromantikon odotukset. Ja myönnän, että suomalaisten pelaajien otteiden seuraaminen on aina upeaa. Matiaksen tapaaminen oli piste iin päälle.

The post Tien päällä: Albert Einsteinin kotikonnuilla Matias Pyysalon otteita katsomassa appeared first on Byyri.

Mietiskelin keväällä mahdollisia jalkapalloreissuja kesää varten. Mieleeni juolahti ajatus eksoottisesta Tromssasta ja sen suomalaisjoukkueesta, jota valmentaa Simo Valakari. Kentän puolella olisi mahdollisuus nähdä Onni Valakari, Robert Taylor ja Juha Pirinen. Pohjoisessa asumisesta löytyy sijainnin puolesta löytyy kuin löytyykin positiivisia puolia.

Katselin Google Mapsista, että Oulusta Tromssaan on vain noin 750 kilometrin matka. Lento Oulusta Tromssaan ei tule enää kysymykseen, kun reitti suljettiin toukokuussa 2018. Näin kulkuneuvoksi valikoitui auto.

Oman kesälomani aikatauluihin sattui sopimaan elokuun 4. pelattu Eliteserienin ottelu Tromsø – Mjøndalen. Valakarin luotsaama Tromsø oli tuolloin sarjataulukossa sijalla 13 ja vastustaja Mjøndalen pari pykälää ylempänä. Panoksia tuosta ottelusta ei siis puuttunut, kun vielä ajatellaan, miten Tromsølle lopulta sarjassa kävi.

Emme olleet ainoat suomalaiset

Itse matkan kohti Tromssaan aloitimme kaverin kanssa pari päivää ennen ottelua ja ajoimme menomatkalla Ruotsin läpi Haaparannan ja Kiirunan kautta. Matkaa tätä kautta kertyy noin 100 kilometriä enemmän kuin suorimmalla reitillä Kilpisjärven kautta.

Ruotsin läpi ajettaessa näimme myös jylhät rautamalmin louhinnan muokkaamat näkymät Kiirunassa sekä kuvankauniit maisemat lähempänä Norjan rajaa. Lisäksi Norjan puolella sai mahdollisuuden nähdä upeita näkymiä Narvikissa hieman Tromssasta etelään.

Ottelupäivänä matkasimme majoituksesta näppärästi paikallisbussilla Jäämerenkirkon ohi ja Tromsøbruan sillan yli Tromssan keskustaan. Keskustasta Alfheim Stadionille on kävellen matkaa reilu kilometri, ajallisesti noin 15 minuuttia. Kävellessämme kohti stadionia huomasimme myös muutaman muun suomalaisen, jotka olivat tulossa katsomaan Simo Valakarin johtaman Tromsøn ottelua.

Stadionilla oli noin tunti ennen ottelua jo etäisesti aistittavissa urheilujuhlan tuntua. Stadionin käytävällä tuli vastaan muun muassa lehtileike Simo Valakarista.

Turvatarkastuksen jälkeen aukeni pääsy stadionin sisään. Omille paikoillemme päästyämme huomasimme, että ottelueväät täytyy lähteä hakemaan järjestyksenvalvojien toiselta puolelta, eli koko stadionalue ei ollut eristettyä aluetta, kuten Suomessa yleensä on tapana.

Pettymykseksemme huomasimme, että stadionilta ei ole mahdollista saada olutta, joten jouduimme tyytymään hot dogiin ja alkoholittomaan virvoitusjuomaan. Fasiliteetit ja oheismyynti vastasivat mielestäni perustason Ykkösen tai Veikkausliigan ottelutapahtumaa.

”Simo, Simo!”

Stadionilta avautuneet upeat maisemat ja Eliteserienin tunnuskappale, jonka tahdissa pelaajat marssivat kentälle, tekivät kyllä vaikutuksen heti ottelun alussa. Itse kentällä nähtiin heti ensimmäisellä puoliajalla uskomattoman hieno maali, ja vielä suomalaispelaajan toimesta. Onni Valakari iski volleysta pohjoisnorjalaiset 1–0-johtoon kauniilla eurogoalilla. Ensimmäisen puoliajan aikana kuultiin myös komeat “Simo, Simo!” -kannatushuudot kotijoukkueen kannattajilta.

Tromsøn silloinen tuore hankinta Fitim Azemi iski kotijoukkueen toisen puoliajan alussa jo 2–0-johtoon, mutta sitten tapahtui sulaminen. Vierasjoukkue Mjøndalen iski kaksi maalia vartin sisään, eikä kotijoukkue Tromsø enää tästä toipunut.

Jälkikäteen ajateltuna voitto tästä ottelusta olisi voinut pitää Simo Valakarin ja Tromsøn liigassa. Joukkue nimittäin tippui sarjasta maalierolla tilanteessa jossa neljä joukkuetta oli samassa pistemäärässä.

Stadion ja ottelutapahtuma olivat samanlainen kokemus kuin mitä Veikkausliigassa pystyvät tarjoamaan ne seurat, joilla on käytössään oikea jalkapallostadion. Alfheim Stadionin kapasiteetti, 7 500 katsojaa, oli vajaakäytöllä, sillä kyseisessä ottelussa oli paikalla 3 101 katsojaa. Kannattajaporukkaa oli noin 50 henkilöä, niin koti- kuin vierasjoukkueellakin.

Ottelun jälkeen kävimme tutustumassa paikalliseen pubiin, jossa nautimme hintavat oluet.

Muutaman päivän lomailun jälkeen matkasimme Kilpisjärven kautta takaisin Ouluun. Norjan jylhät maisemat alkoivat pikkuhiljaa häviämään Suomeen tulon myötä. Kokonaisuutena reissu oli mahtava kokemus niin maisemien kuin jalkapallonkin osalta.

The post Tien päällä: Matka Tromssaan tarjosi kauniita maisemia ja huippujalkapalloa appeared first on Byyri.

Kotkien kotistadionin Selhurst Parkin iltavalot loistavat pimeässä maanantai-illassa noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevalle juna-asemalle. Matka Lontoon keskusta-alueelta Kotkien sydänmaille kestää noin tunnin. 

Selhurst Parkia ympäröivä alue on hyvin työväenluokkaista. Talot ovat peribrittiläisiä rivitaloja, yleensä tiilestä rakennettuja. Kadut ovat ahtaita. Alue kuuluu Croydon Northin vaalipiiriin. Konservatiivien murskavoitosta huolimatta työväenpuolueen Steve Reed piti pintansa viime viikon dramaattisissa parlamenttivaaleissa. Reed sai 65,6 prosenttia äänistä ja peittosi vastaehdokkaansa lähes 25 000 äänellä. Labour on hallinnut vaalipiiriä vuodesta 1997 lähtien, kun Croydon North perustettiin.

Alueen ylpeys Crystal Palace FC ja sen kotipyhättö Selhurst Park on tunnettu ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Itse stadionista on kuitenkin loistokkuus kaukana. Kauniisti vihertävää nurmimattoa ympäröi neljä arkkitehtuurisesti erilaista katsomoa. Ne ovat brittityyliin hyvin lähellä kenttää. Kaarteita ei ole. Modernius on kaukana ja ränsistynyt futisromantiikka loistaa joka nurkassa.

EUROOPAN suurimpiin kaupunkeihin lukeutuva Lontoo on armottoman kova futisalue. Pääkaupungissa majaansa pitää viisi Valioliiga-joukkuetta ja sama määrä Championship-seuroja.

Pääkaupungin suurseurat kilpailevat Lontoon ykkösseuran asemasta. Arsenal käyttää itsestään nimitystä ”Kings of London”, Chelsean kotistadionilla Stamford Bridgellä lukee ”Pride of London”. Arsenal, Chelsea ja Tottenham ovat globaaleja jättejä, joiden markkina-aluetta on koko maailma. Paikallisromantiikka on kadonnut aika päiviä sitten turistien kansoittamilta stadioneilta. 

Crystal Palace taas identifioituu vahvasti Etelä-Lontooseen. Seuran fanikaupasta saatavassa kassissa lukee: ”South London and proud”. Palace on tottakai tunnettu brändi myös maailmalla, onhan se monta vuotta Valioliigaa pelannut seura. Silti meininki pelipäivänä henkii paikallisuutta, etelälontoolaisuutta.

Kylmänä ja märkänä joulukuisena maanantai-iltana ohjelmassa on Palace-fanien kauden kohokohta: kotiottelu seuran pahinta vihollista Brighton & Hove Albionia vastaan.

M23 (tai A23) derbynä tunnettu ottelu on Englannin erikoisimpia derbyjä. Joukkueet ovat eri kaupungeista, eikä kumpikaan ole erityisen menestynyt. Seuroilla ei varsinaisesti ole syytä vihata toisiaan. Muita Lontoon joukkueita kohtaan Kotkat eivät tunne merkittävää antipatiaa. Vieraspelit Lontoossa eivät ole derbyjä. Seura käytti viime kaudella nimitystä ”London Away Days”, kun se mainosti vieraspeliä West Hamia vastaan.

Palacen ja Brightonin, Kotkien ja Lokkien vihanpito paikantuu 1970-luvulle ja tarkemmin ottaen joukkueiden silloisiin managereihin. Entiset joukkuekaverit Tottenhamista Terry Venables ja Alan Mullery valmensivat kolmosdivarissa pelanneita seuroja. Sarjapelien lisäksi joukkueet kohtasivat FA Cupissa, jossa tunteet läikkyivät. Mulleryn kerrotaan saaneen kuumat kahvit päällensä Palace-fanilta, johon Brighton-manageri vastasi viskaamalla taskussa olleet kolikkonsa vihollisfaneja kohti.

Lempinimi ”M23” tulee moottoritiestä, joka yhdistää Etelä-Lontoon ja etelärannikolla sijaitsevan Brightonin. Matkaa Amex Stadiumilta Selhurst Parkille on noin 75 kilometriä. Automatka kestää reilun tunnin.

SAAVUMME veljeni kanssa Selhurstin juna-asemalle puoli kuudelta illalla. Ottelu alkaa paikallista aikaa 19.45. Kävelemme ensimmäisenä fanikauppaan. Isojen seurojen fanikaupat kantavat yleensä nimeä Megastore. Palacen vastaava on ehkä suomalaisen lähikaupan kokoinen. Kaupasta löytyy tuttuun tapaan välinevalmistajan (Puma) tekemää ylihintaista Palace-kamaa sekä erittäin huonolaatuista fanisälää. Ostan futiksesta innostuneelle kummipojalleni Palacen siniset pelishortsit ja -sukat.

Palacen kotipelin yksi erikoisuus on se, että pelioluita ei tarvitse mennä nauttimaan täyteen ahdettuun pubiin. Holmsdale Road Standin takana on ”Fanzone”, josta saa ruokaa ja juomaa. Alueella on pieni fanikauppa ja pelikonsoleita. Isolta screeniltä voi ihastella edellisten kotipelien huippuhetkiä ja nostalgiapätkiä. Myös Palacen cheerleaderit, The Crystals käy esiintymässä.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen vierailuni sympaattisella Selhurst Parkilla. Olen käynyt Palacen matsissa kahdesti aiemminkin. Niistä viisastuneena siirrymme stadionille jo tunti ennen peliä. Futisromantiikka säteilevän Arthur Wait Standin nurja puoli on nimittäin se, että portit ruuhkautuvat ja niissä saattaa joutua jonottamaan kymmeniä minuutteja. Sitä paitsi, varsin maittavaa Palace Alea myydään sisälläkin.

Arthur Wait Stand on vaihtopenkkejä vastapäätä sijaitseva pitkä sivu. Samassa katsomossa mylvivät myös vierasfanit. Tuhannet Brighton-fanit ovat taittaneet tunnin matkan etelästä. Vieraskatsomo on odotetusti täynnä ja osoittaa suosiotaan, kun Lokkien maalivahdit saapuvat lämmittelemään.

Alkulämmittelyjen jälkeen seuraa yksi Palacen kotiotteluiden ikonisista rituaaleista, jonka olen vieläpä onnistunut missaamaan kahdella edellisellä vierailulla. Valkopäinen kotka lentää – tai tarkemmin sanottuna pyristelee – kentän poikki ja laskeutuu yläriman päälle. Ajatuksen tasolla rituaali kuulostaa hienommalta, mitä se todellisuudessa on. Kotka irrottautuu korkeintaan pari metriä nurmen pinnasta ja lentää pisimmillään ehkä viitisen metriä.

Samalla tunnelma nousee kaiuttimista pauhaavan Glad All Over -kappaleen tahtiin. Kannattajat hakkaavat käsiään yhteen ja laulavat mukana. Derby on alkamaisillaan.

SELHURST PARK ja Palacen kotiottelu lukeutuu ehdottomiin suosikkitapahtumiini. Etelä-Lontoon futiskarnevaaleilla on aina upea vierailla. Odotin kuitenkin myös suurella innolla Brightonin näkemistä. En pelkästään siksi, että Lokit ovat kotijoukkueen pahin vihollinen, vaan myös joukkueen pelillisen murroksen takia.

Uhkapelialalla rahansa tehnyt Brightonin omistaja Tony Bloom teki viime kevään päätteeksi kovan ratkaisun. Aikanaan Sami Hyypiän palavat rauniot Amex Stadiumilla sammuttanut ja seuran Valioliigaan nostanut Chris Hughton sai kenkää.

Bloomin ratkaisu oli kuitenkin perusteltu. Brighton oli valumassa alaspäin. Kokeneen irlantilaisen tilalle tullut Graham Potter on vähintäänkin mielenkiintoinen nimi. Entinen alasarjapelaaja haki valmennusuralleen vauhtia Ruotsista ja Östersundista, jonka Potter nosti maan kolmosdivarista sensaatiomaisesti Eurooppa-liigan pudotuspeleihin.

Viime kauden englantilaisluotsi vietti Swanseassa, joka pelasi mainion kauden vaikka jo ennestään heikko nippu heikentyi putoamisen myötä rajusti.

Vaihdos Hughtonista Potteriin on mielenkiintoinen etenkin siksi, että Lokkien pelillinen identiteetti muuttui täydellisesti. Aiemmilla kausilla Brighton vetäytyi matalaan puolustusblokkiin ja hyökkäsi suoraviivaisesti. Progressiivisemman Potterin alaisuudessa Brighton taas pyrkii ottamaan aloitteen ja hallitsemaan pelivälinettä.

Muutos on näkynyt tilastoissa. Brighton pitää palloa keskimäärin 53,9 prosenttia. Se on sarjan kuudenneksi korkein lukema ja korkeampi kuin muun muassa Tottenhamilla ja Manchester Unitedilla. Kahden aiemman kauden pallonhallintaprosentit ovat olleet 44,1 ja 45,1. Samalla Hughtonin ehdottomiin luottonimiin kuuluneet Glenn Murray ja Shane Duffy ovat pudonneet penkille. Kulmikkaille ja vanhan liiton pelaajatyyppejä edustaville jässiköille ei ole juurikaan käyttöä maata pitkin etenevässä Brightonissa.

ENSIMMÄINEN jakso sujuu pitkälti Brightonin komennossa. Mustissa pelaava vierasjoukkue säätelee pelin virtausta lyhyillä syötöillä. Etenkin keskikentän pohjalla yksin operoiva Davy Pröpper säväyttää. Hollannin maajoukkuepelaaja on käytännössä kokoajan pelattavana ja liikuttaa pelivälinettä hyvällä varmuudella. Tilastot vahvistavat hollantilaisen erinomaisuuden: 81 syötöstä 92,6 prosenttia meni omille.

Palace taas on täysin telineissä. Vieraiden tehokas syöttöralli pakottaa Kotkat valumaan puolustusasemiin. Tämä tosin ei ole uutta, sillä Huuhkajistakin tutun Roy Hodgsonin ryhmä luottaa peribrittiläisiin hyveisiin: tiiviiseen puolustuspeliin ja suoraviivaisiin vastaiskuihin. Ongelma on kuitenkin se, että Palace ei pääse riistoihin ja jos se saakin pelivälineen, pakottaa Lokkien täsmällinen vastaprässi roiskimaan.

Brightonin epäsymmetrinen 4–3–3-formaatio on myös mielenkiintoinen. Vasempana pakkina pelaava, non-Leaguesta aina Valioliigaan asti noussut parimetrinen Dan Burn pudottaa avausvaiheessa kolmanneksi toppariksi. Oikea puolustaja Martin Montoya pelaa wingbackina. Kesäostos Leandro Trossard taas pitää leveyttä vasemmalla. Oikeaksi laituriksi merkattu Aaron Mooy seilaa vapaassa roolissa ympäri keskikenttää. 

Brightonin palloralli on rytmikästä. Peliväline liikkuu vähillä kosketuksilla ja Potterin miehistö malttaa kierrättää palloa ympäri nurmimattoa etsien murtopaikkoja. Palace ravaa koko ajan askeleen jäljessä.

Brightonin painostus ei kuitenkaan tuota tulosta. Tauolle siirrytään 0–0-lukemissa.

Toisella jaksolla alkaa tapahtua. Oikealle liikkunut Trossard jatkaa ristipallon suoraan rankkarialueelle, josta löytyy niin ikään kesällä etelärannikolle rantautunut Neal Maupay. Ranskalainen ei hätäile, vaan ottaa yhden tatsin ja tällää toisella kosketuksella pallon kymmenestä metristä ylänurkkaan. Vierasfanit sekoavat. Alkaa perinteinen miiminen kuittailu, joka kuumentaa odotetusti tunteita.

Jyrän alla ollut Palace saa hiljalleen otetta toisen jakson edetessä. Lopulta Selhurst Park räjähtää 75. minuutilla, kun seuran kultapoika Wilfried Zaha pyssyttää tasoituksen. 27-vuotias Palace-kasvatti osoittaa, miksi hänestä pyydetään 80 miljoonan punnan siirtokorvausta. Brighton onnistui pitämään Zahan oikean jalan kurissa tuplaamalla taiturimaisen laiturin kerta toisensa jälkeen. Maalissa Zaha kuitenkin otti terävän askeleen päätyä kohti ja laukoi pallon huonommalla vasemmalla jalallaan vastustamattomasti etuyläkulmaan. Maalin jälkeen Palace-fanit laulavat ”He’s just too good for you”. 

Zahan merkityksestä Palacelle on puhuttu paljon. Laituri muutti nelivuotiaana perheensä kanssa Norsunluurannikolta Thronton Heathiin, joka sijaitsee kävelymatkan päässä Selhurst Parkilta. Aina kun Zaha koskee palloon yleisö kohahtaa. Jos Zaha saa pallon vastahyökkäyksessä yleisö nousee seisomaan.

Maalin jälkeen pelin luonne muuttuu totaalisesti. Laulu raikaa yleisössä ja kotijoukkue vyöryttää. Ilmassa on runsaasti sähköä ja peli virtaa vauhdilla. Lisämaalit jäävät kuitenkin uupumaan. M23-derby päättyy 1–1-pistejakoon.

Brighton on takuulla pettyneempi. Kymmenisen minuuttia päätösvihellyksen jälkeen iäkkäämpi herrasmies tokaisee kusilaarilla: ”He got us out of jail”. Kommentilla hän viittaa luonnollisesti Zahan maaliin ja siihen kuinka pahasti Palace oli jyrän alla. Saman asian voi todeta tilastoista. Brighton hallitsi palloa 65-prosenttisesti. Maalipaikkojen laatua mittaavat xG-lukemat menivät vieraille 2,48–0,48.

Tulos vahvistaa kiistakumppanien asemia tasaisessa keskikastissa. Palace nousee pisteellä Arsenalin ohi yhdeksänneksi. Brighton on 20 pisteessä sijalla 13. Kumpikaan ei ole varsinaisesti turvassa, mutta ei missään nimessä putoamiskahinoissakaan. 

Ottelu myös alleviivaa derbyjen erityisyyttä. Nykypäivän huippufutis on äärimmäisen organisoitua ja harjoituskentillä hinkataan mitä pienempiä nyansseja. Derbyissä yleisön tunnelataus onnistuu kuitenkin imaisemaan pelaajat mukaansa. Kontrolli unohtuu, kun huutomyrsky ottaa vallan. Näin kävi etenkin toisen jakson lopussa, kun peli virtasi kovalla intensiteetillä.

KAHDEN edellisen päivän aikana kävimme katsomassa ottelut Chelsea–Bournemouth ja Arsenal–Manchester City. Niistä jäi käteen lähinnä Cityn ja etenkin Kevin De Bruynen dominointi. Odotukset M23-derbyä kohtaan olivat korkealle, eikä Selhurst Park pettänyt. Hieman ränsistyneessä ”ladossa” laulu raikaa ja tunnelma on katossa. Turisteja ei ole niin paljon, että tunnelma kärsisi. Suurseurojen peleissä tämä taas on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Voin siis suositella Palacen kotipeliä erittäin lämpimästi. Selhurst Parkilla on Lontoon ja monien mielestä koko Valioliigan paras tunnelma. Peleihin saa myös lippuja melko helposti ja Lontoon hintatasoon nähden halvalla. Jäsenyys tosin on ostettava. Yhdellä jäsenyydellä saa kuitenkin vastustajasta riippuen 2-4 lippua. Silver-jäsenyys maksaa 25 puntaa. Jos haluaa varmistaa paikkansa huippuotteluun kannattaa ottaa 60 puntaa maksava Gold-jäsenyys, joka tarjoaa 48 tunnin etuosto-oikeuden. Aikuisten matsiliput maksavat pelistä riippuen 30-50 puntaa.

Etelä-Lontoon ylpeyttä kannattaa mennä ihastelemaan myös siitäkin syystä, että pöhöttynyt futiskupla ei ole vielä imaissut Crystal Palacea sisäänsä. Ei Palace varsinisesti mikään antiteesi ole, mutta paikallisuus, etelälontoolaisuus näkyy ja kuuluu. Palacen kuuluisa lauluryhmä: The Holmesdale Fanatics pitää huolen, että laulu raikaa läpi 90-minuuttisen.  

Yksi useimmin lauletuista chanteista kuuluu: ”The Pride of South London, South London’s number one, you know it’s true, We’re red and blue”. 

The post Tien päällä: Crystal Palacen ja Brightonin välinen M23-derby on Valioliigan kiimaisimpia otteluita appeared first on Byyri.

Pink Bari

Barin historia jalkapallossa on melko kunnioitettavassa iässä, sillä AS Bari perustettiin vuonna 1928. Tästä joukkueesta olisi paljon kerrottavaa, mutta sen sijaan keskitymme Puglian jalkapallon tuoreempaan tulijaan, A.S.D. Pink Sport Timeen, eli tuttavallisemmin Pink Bariin, Barin naisten joukkueeseen.

Pink Bari on huomattavasti AS Baria nuorempi, sillä joukkue perustettiin vasta vuonna 2001. Seuran nousu kohti Serie A:ta huipentui kaudeksi 2014-2015, kun se nousi ensimmäistä kertaa korkeimmalle sarjatasolle. Joukkue oli jo ensimmäisen kauden jälkeen putoamassa takaisen Serie B:hen, mutta säilyi täydennysmenettelyn turvin. Seuraavalla kaudella joukkue ei enää onnistunut sarjapaikkaansa pitämään, mutta visiitti Serie B:n puolelle jäi lyhyeksi, sillä joukkue nousi heti ensi yrittämällä takaisin ja pelaa siellä tälläkin hetkellä.

Suomalaisittain joukkueessa kiinnostavinta on varmasti joukkueen maalilla pelaava Paula Myllyoja, joka siirtyi kesällä Åland Unitedin riveistä Italian aurinkoon. Joukkue sai lisää suomalaisväriä, kun Henna-Riikka Honkanen allekirjoitti sopimuksen marraskuussa ja siirtyi JyPK:n vihreästä paidasta Barin punaiseen.

Ennen ottelua oli mahdollisuus viettää aikaa Pink Barin virallisen kannattajayhdistyksen kanssa ja keskustella jalkapallosta. Paikallisuus on tietysti oleellisin asia, mutta halusin silti kysyä yhden ison kysymyksen: miksi Bari on heille niin tärkeä?

Vastausta ei mietitä pitkään vaan käytännössä heti todetaan, että tärkeintä on tunne, joka tulee suoraan sydämestä. Naisten joukkue ei myöskään Italiassa ole se suurin asia, vaan miesten puoli vie siellä suurimman huomion, mutta silti rakkautta riittää myös Pink Barille. Pink Barin puolella ei ole jaottelua kannattajien ja pelaajien välillä, vaan kaikki ovat yhtä suurta perhettä. 

Suomalaiset pelaajat ovat kiinnittäneet myös paikallisten kannattajien huomion. Varsinkin pidempään Barissa ollut Myllyoja on intohimollaan hurmannut paikalliset niin hyvin, että osa on jopa opetellut suomalaisille tärkeät sanat ”oi Suomi on” ja ”perkele”. Honkasen kohdalla paikalliset eivät vielä osanneet kommentoida pelaamista, sillä Honkanen oli ehtinyt edustaa Pink Baria vain yhdessä ottelussa. Suomalaisten otteet Italiassa ovat kuitenkin olleet niin vakuuttavia, että omien pelien lisäksi katseet ovat kiinnittyneet myös Suomeen.

Naisten Liiga ei ole vielä italialaisia katsojia kerännyt, mutta Helmareiden ja Huuhkajien pelit ovat herättäneet kiinnostusta.

Bari–Empoli

Kauden alku oli Barille melko haastava. Seitsemästä pelistä oli tullut vain kaksi tappiota, mutta tasapelejä oli neljä ja voittoja vain yksi. Kannattajien mielestä kauden tärkein tavoite on se, että Pink Bari säilyttää paikkansa Serie A:ssa. Tavoitetta ei pidetä epärealistisena, vaan usko sarjapaikkaan on vahva. Tuleva ottelu on iso, sillä Pink Bari saa kotikentälleen vieraita Toscanasta, kun Empoli Ladies matkustaa Pugliaan. Empoli on kolme pistettä Baria edellä ja vaikka kausi on vasta alkupäässä, olisi voitto iso askel kohti sarjapaikan säilyttämistä.

Ensiminuuteista lähtien kotijoukkueen kannattajat pitivät hyvää tunnelmaa ja rummut pärisivät koko pelin, sangrian juomiseen käytettäviä taukoja lukuun ottamatta. Ääntä pitävä ryhmä oli noin kymmenen kannattajaa, mutta silti koko katsomo oli hyvin mukana pelissä ja osoitti niin arvostusta omia kohtaan, kuin kritiikkiä tuomaria kohtaan.

Aidatun kentän laidalla oli pieni kyltti, jossa luki ”rispettare il verde”, mikä tarkoittaa vapaasti suomennettuna ”kunnioita kenttää”. Kyltti oli tietysti suunnattu katsomossa olijoille, mutta saman kommentin voisi antaa myös pelaajille ennen peliä. Kenttä sai todennäköisesti kaiken kunnioituksen, sillä vastustajan oli turha sellaista odottaa.

Pelaajat painoivat joka tilanteessa kovaa, eikä kovia kontakteja puuttunut. Italialaisiin verrattuna iso Honkanen sai lähes jokaisessa mahdollisessa tilanteessa osumaa jalkoihinsa, eikä rumiltakaan rikkeiltä vältytty. Liikenteen tavoin myös kentällä säännöt tuntuivat olevan enemmänkin suosituksia, joita noudatettiin omien tarpeiden mukaan.

Heti ottelun alussa kotiyleisö äityi ankaraan protestointiin, kun Barin pelaaja kaadettiin rangaistusalueella, mutta tuomari ei nähnyt tilanteessa rikettä. Vielä suurempaa protestointia tuli kuitenkin ensimmäisen puoliajan lopussa, kun Empolin pelaajan jalka osui suoraan Barin pelaajan päähän. Pelaajat kerääntyivät välittömästi tarkkailemaan tilannetta ja protestoimaan kovaan ääneen kumpaankin suuntaan.

Barin pelaaja jouduttiin poistamaan kentältä paarien avulla, mutta jostain syystä Empolin pelaaja sai jatkaa pelaamista. Jopa turistina oli helppo yhtyä protestointiin, kun ulosajon arvoisesta rikkeestä ei noussut edes keltaista korttia. Yleensä tuomaritoiminta on sellainen asia, josta valittaminen on tyhmää, mutta Barin pelissä tuli väkisinkin sellainen olo, että Barista ei pidetä, vaan joukkue haluttaisiin takaisin Serie B:hen keinolla millä hyvänsä. 

Bari oli ottelussa hallitsevampi osapuoli ja loi lukuisia paikkoja, mutta pallo ei päätynyt maaliin asti. Myllyoja joutui ottelun aikana kahdesti tiukan paikan eteen.

Ensin Empoli sai harhasyötön jälkeen loistavan paikan iskeä pallo maaliin, mutta Myllyoja venytti upeasti alakulmaan suuntautuneen vedon eteen ja pelasti tilanteen kulmaksi. Myös Empolin toinen vaarallinen paikka syntyi Barin omasta virheestä. Empolin pelaaja nappasi pallon ja karkasi läpiajoon, mutta Myllyoja nousi hyvin vastaan ja pakotti laukomaan pallon ohi maalista. Kertaalleen Empoli sai pallon maalikehikoihin, mutta muuten suomalaisveskari selvisi ilman isompia ongelmia.

Pink Bari painoi loppuun asti kovalla paineella, mutta pallo ei lopulta maaliin päätynyt, vaan ottelu päättyi maalittomaan tasapeliin. Matsin jälkeen kannattajat jäivät soihtujen kanssa kiittämään omiaan ottelusta.

Haastattelussa Henna-Riikka Honkanen & Paula Myllyoja

Ottelun päätyttyä oli mahdollisuus kuviin ja haastatteluihin, joten sain mahdollisuuden kuulla Myllyojan ja Honkasen kommentteja Pink Barista, Serie A:sta ja Naisten Liigasta. Ennen muuta keskustelua oli tietysti pakko kysyä pelaajien kommentit päivän ottelusta.

Myllyojalle ottelu oli kauden toinen nollapeli, joten se lämmitti mieltä, vaikka Empolia vastaan torjuntoja ei tullut yhtä paljon kuin aikaisemmissa otteluissa. Yleensä torjuntoja tulee parikymmentäkin, mutta tässä ottelussa tuli maksimissaan kymmenen torjuntaa, jos kaikki lasketaan, eli maalivahdille peli oli helpompi. Myllyoja on tyytyväinen joukkueen suoritukseen siinä mielessä, että Bari sai omaa ideologiaa vietyä eteenpäin ja uskalsi pelata peliä pelaamalla eteenpäin, eikä vain roiskittu.

– Tietysti harmittaa, ettei saatu maalia tehtyä, mutta tulokseen voi silti olla tyytyväinen. Pitää vaan viedä hommaa eteenpäin. Ollaan joukkueena onnistuttu odotettua paremmin, mutta silti pelaajissa on vankka usko siihen, että potentiaalia on vielä parempaankin.

Honkasta ottelun lopputulos jäi harmittamaan. Honkasella oli muutama paikka iskeä pallo maaliin, mutta maalit jäivät vielä odottamaan tulevia pelejä. Katsomoon näytti siltä, että Italiassa pelataan kovaa ja koko ajan tulee pientä rikettä ja potkimista jaloille. Hennasta kuitenkin tuntuu, että hänen on jopa helpompi pelata Italiassa fyysisesti, mutta allekirjoittaa katsomosta tehdyn havainnon rikkomisesta.

– Suomessa on opetettu siihen, että täytyy pysyä pystyssä, kun taas nyt tilanne on päinvastainen. Pitäisi oppia siihen, että aina ei ole pakko väkisin pysyä pystyssä.

Mitä Myllyojan ja Honkasen päässä liikkui, kun Serie A -seura osoitti kiinnostusta?

Myllyojan ensimmäinen ajatus oli vähän epäuskoinen. Kausi Suomessa oli vielä kesken ja ensimmäinen ajatus oli, että ”tuskin tämä lopulta onnistuu” mutta silti Myllyoja päätti, että annetaan mahdollisuus ja kaikesta huolimatta lähdetään liikkeelle positiivisella asenteella.

– Mainittiin asiasta tietysti myös Åland Unitedille, mutta sillä hetkellä mentiin vielä ihan rauhassa ja katsottiin, mistä on kyse. Olo oli lähinnä epäuskoinen.

Honkasen kohdalla oli jo pitkin kesää tullut eri seuroista kyselyjä. Aluksi ajatus oli, että Suomessa on kaikki hyvin ja ikääkin on jo, joten miksi sitä enää lähtisi.

– Sain opiskelut päätökseen ja olin urheiluakatemiassa fysioterapeuttina ja nautin työstäni todella paljon. Elämä Suomessa oli kaikin puolin mallillaan.

Hennan kohdalla käännekohdaksi muodostui se, kun JyPK:n päävalmentaja Mikko Manninen lähti kääntämään päätä ja sanomaan, että jos vaan tulee sauma päästä isompiin piireihin, niin ehdottomasti se kannattaa hyödyntää. Fysioterapeutiksi valmistuminen tarkoitti joka tapauksessa sitä, että Honkanen tulisi tekemään töitä jalkapallon parissa.

Keskustelu valmennuksen kanssa tuli loistavaan väliin, sillä jo samana iltana tuli viestiä, että kiinnostaisiko Serie A ja Pink Bari.

– Ajatus oli totta kai erittäin kiinnostava, mutta päätöstä ei voinut sanoa heti, vaan piti myös kotiväen kanssa keskustella muutosta Italiaan. Olisihan edessä melkoinen seikkailu. Kiinnostus italiasta oli todella iso asia itseluottamukselle ja uskolle omaan tekemiseen.

Miten Naisten Liigasta pelaajista kiinnostutaan Italiassa ja päädytään pelaamaan Serie A:han?

Myllyoja toteaa ettei mitään virallisia keskusteluja ole käyty, mutta rivien välistä on pystynyt lukemaan paljon. Maalivahdin mielestä se on tavallaan jopa parasta, että hänet löydettiin ”vahingossa”. Hän ei itse ollut tyrkyllä pelaamaan, vaan herätti mielenkiintoa omilla taidoillaan ja päivittäisellä toiminnallaan.

– Skoutti oli ollut katsomassa Hongan pelejä aikaisempina vuosina ja sitä kautta oli kiinnostus oli herännyt.

Honkasen kohdalla Barin osoittama kiinnostus oli erilainen tilanne, sillä siellä oli jo toinen suomalainen pelaaja, jolta oli mahdollisuus kysyä lisätietoja. Honkanen kiittelee Myllyojan avoimuutta ja sosiaalisuutta, ja toteaa niiden auttaneen sopeutumisessa. Vaikka Honkanen on ollut Italiassa vasta muutamia viikkoja, tuntuu hyökkääjästä siltä, että siellä olisi ollut jo pitkään.

Siirto Serie A:ssa pelaavaan Pink Bariin tarkoitti sitä, että molemmat ovat ammatikseen jalkapalloilijoita. Miten tämä näkyy pelaajien elämässä?

Myllyojalle tilanne ei ole täysin uusi, sillä jo Åland Unitediin siirtyminen tarkoitti sitä, että hän oli ammatiltaan jalkapalloilija. Pelaamisen ohella Paula myös valmensi junioreita, mutta se ei missään nimessä tuntunut työltä.

– Olen koko ikäni haaveillut, että jonain päivänä olisin jalkapalloammattilainen ja nyt se unelma on totta. Kaiken lisäksi sopimus tuli paikkaan, jossa on todella hyvä olla ja pystyn nauttimaan jokaisesta päivästä.

Siirto Bariin on Myllyojan mukaan parasta, mitä hänen urallaan on käynyt. Ammattilaisena oleminen on niin erilaista, että paluu puoliammattilaisuuteen ei kuulosta enää oikealta ja on vaikeaa nähdä, että hän enää siihen lähtisi. Joko mennään täysillä, tai ei mennä ollenkaan.

Honkaselle ammattilaisuus oli uusi asia, joten totuttelemista on ollut todella paljon, muun muassa valmennuksessa käytetyn kielen osalta.

– Ammattilaisuus on toki ollut hieno asia, mutta kun on aina ollut puoliammattilainen, on ehtinyt jo tottua siihen, että elämässä on paljon muutakin kuin jalkapallo. Olen pohtinut ottavani jalkapallon lisäksi joitain kursseja, jotta saisin arkeen vähän vaihtelua.

Serie A:n ja Naisten Liigan välillä on paljon eroja, mutta mikä on suurin ero ja voisiko Italian jalkapallo jopa oppia jotain Suomesta?

Myllyojan mielestä Serie A:ssa henkilökohtainen taitotaso ja tekninen suorittaminen on parempaa kuin Naisten Liigassa. Myös Serie A:n tempo ja intensiivisyys on korkeamalla tasolla.

– Naisten Liigassa pelaajat ajattelevat peliä enemmän ja tietävät pelistä enemmän teoriatietoa kuin keskiverto Serie A:n pelaaja. Uskon että suurin syy tähän on se, että ainakin Etelä-Italiassa tyttöjen valmennus on vasta matkalla kohti huippua. 

Honkasen mielestä yksi suuri ero on se, kuinka omistautuneita kaikki ovat jalkapallolle.

– Italiassa kaikki saavat keskittyä vain jalkapalloon. Valmennus, pelaajat ja fanit elävät kaikki jalkapallolle, kun taas Suomessa valmentajat saattavat tehdä valmennuksen ohella jotain muuta työtä, taustoista ja pelaajista puhumattakaan.

Myös Honkanen on sitä mieltä, että tempo on kova, mutta taktinen taso on Suomessa edellä. Jos Italian vauhtiin saisi mukaan Suomen järjen, olisi peli todella kovaa.

Naisten Liigassa kannattaminen on vielä lähinnä yksittäisten kannattajien harteilla, joten miltä italialasten soihdut ja savut tuntuvat?

– Vaikka olin yrittänyt tutkia ja opiskella ja olin katsonut aiempia pelejä, oli ensimmäisessä pelissä silti erikoinen tunne. Vaikka kannattaminen on hienoa, on se silti tavallaan myös vähän kuluttavaa, sillä tulee lisää ajateltavaa pelin aikana. Pitää pystyä huutamaan kaiken katsomosta kuuluvan metelin yli kaikki ohjeet ja vielä italiaksi, Myllyoja kertoo.

– Kaikesta huolimatta se on kuitenkin todella hienoa, kun katsojat chanttaavat koko pelin ja pelaajille kohdistetut laulut ja kannustukset oli suunniteltu jo ennen kauden ensimmäistä peliä.

Myllyoja pelaa itse hyvin voimakkaalla tunteella, mutta on erilaista räjähtää tuulettamaan ja juhlimaan yhdessä kannattajien kanssa, eikä vain yksin. Siitä saa todella paljon energiaa, kun koko katsomo mylvii ja tukee joukkuetta pelin ajan. Myllyoja myöntää olevansa todella iloinen siitä, että kannattaminen on Italiassa korkealla tasolla.

Vaikka italialainen kannattaminen on myös Honkaselle uutta, haluaa hän silti kiittää JyPK:n kannattajaa Felixiä siitä, että on päässyt edes vähän tottumaan siihen että katsomossa on kannattajia. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että suurimmaksi osin hän ei edes ehdi huomata kannattajia, vaan peliin keskittyminen vie kaiken huomion.

– Kun tapahtuu jotain erikoisempaa ja peli pysähtyy, niin kannattajien paikallaolo kyllä näkyy hyvin. Jos yleisö esimerkiksi protestoi tuomarin toimintaa, niin kyllä kannattajat silloin huomaa, mutta suurin osa huudoista menee täysin ohi pelin tiimellyksessä.

Tällä hetkellä molemmat keskittyvät Pink Barissa pelaamiseen, mutta mikä on seuraava askel?

Kausi on lähtenyt käyntiin hyvin ja kehitystä sekä henkilökohtaisia onnistumisia on tullut 35-vuotiaalle maalivahdille. Myllyoja on saavuttanut joukkueessa hyvän ja vankan aseman, mutta ei silti tyydy tähän hetkeen.

– Olisi mahtavaa, jos seurana kehityttäisiin ja saisi pysyä laadukkaassa valmennuksessa. Ensimmäinen tavoite on tietysti jatkosopimus, mutta toisaalta myös ajatus isommista saappaista houkuttelee, niin maajoukkueessa, kuin seurajoukkueessakin. Nälkä kasvaa syödessä, Myllyoja toteaa.

Honkanen ei halua lähteä ajattelemaan liian pitkälle, vaan etenee askel kerrallaan. Tällä hetkellä tärkein asia on se, että kehittyy pelaajana, mutta jos jostain osoitetaan kiinnostusta, ei Honkanenkaan tyrmää ajatusta suurimmista saappaista.

Ottelun ja pelaajien tapaamisen jälkeen kasvoillani on vieno hymy. Johtuu se sitten matsissa nautitusta sangriasta tai laadukkaasta jalkapallosta, on helppo hymyillä ja huutaa ääneen kaksi sanaa:

Forza Bari!

The post Tien päällä: Tunnelmia Barista ja pari kysymystä Henna Honkaselle ja Paula Myllyojalle appeared first on Byyri.

Marraskuussa pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ja vierailemaan Sittardissa. Sittardin ykkösseura Fortuna Sittard pelaa tällä hetkellä Hollannin pääsarjaa, Eredivisietä. Syy vierailulle oli alun pitäen rakas Fortuna-etuliite seuran nimessä, ja kun tälle kaudelle seuraan siirtyi vielä kaksi suomalaista, oli hyviä syitä entisistä enemmän.

Välimatkasta ei myöskään Fortuna Sittardin ja ADO Den Haagin välinen mittelö jäänyt kiinni, sillä Sittardiin on vain vajaa 100 kilometriä Düsseldorfista.

Fortuna Sittard

Vuonna 1968 geeleniläinen Fortuna 54 Geleen ja sittardilainen Sittardia yhdistyivät, minkä seurauksena syntyi seura nimeltä Fortuna Sittard. Kaudeksi 2018/19 Fortunezen nousi takaisin liigaan 16 vuoden tauon jälkeen, mutta sen suurimmat saavutukset löytyvät Alankomaiden cupin puolelta.

Sittard voitti KNVB Cupin vuosina 1957 & 1964 ja lisäksi se oli vuonna 1984 cupin finaalissa, jonka se hävisi kuitenkin Feyenoordille. Tämä kyseinen finaalipaikka oikeutti pelaamaan Euroopan Cup-voittajien cupia, ja siellä Fortuna Sittard eteni kahdeksan parhaan joukkoon ja tippui vasta Evertonille.

Seurasta on ponnistanut muutamia nimekkäitä pelaajia eteenpäin. Itse tunnistin ainakin Mark van Bommelin ja Huub Stevensin nimet, jotka molemmat aloittivat uransa Sittardissa. Itse tunnistan yleensä ne, jotka ovat vaikuttaneet Saksan puolella.

Yksi näkyvin pelaaja itse pelissä oli Borussia Dortmundista lainalla oleva Felix Passlack. Passlack pelasi muuten viime kaudella Teemu Pukin kanssa Norwichissa, mutta ei pelannut siellä kuin yhden pelin. Passlack on vielä nuori kaveri, 21-vuotias, joten tämä voi olla ponnahduslauta uralle.

Fortuna Sittard Stadion

Stadion avattiin vuonna 1999, kun Fortuna Sittard ja Schalke 04 kohtasivat 1–1-tasapeliin päättyneen harjoitusottelun merkeissä. Stadionilla on neljä katsomonosaa ja sinne mahtuu 12 500 katsojaa. Ultrat ja vieraskatsomot on sijoitettu vastapäisiin päätyihin.

Stadionilla maksettiin juotavat ja syötävät sitä varten tarkoitetulla maksukortilla, ja voidaan varmaan todeta, että noiden aika olisi jo ohi. Suosittelen lämpimästi muun muassa Leverkusenissa käytössä olevaa lähimaksutoimintoa.

Näissä ruokahommissa opin taas kovasti uutta. Luulin, että kroket ja frikandel oli yksi ja sama asia, mutta niin ei ollut. Frikandel oli makkaran näköinen, mutta jauhelihan tapainen hodari. Kroket taasen  löllömpi lihajaloste sämpylän välissä. Sen verran alkaa olemaan näitä Alankomaiden vierailuja alla, että alan pikkuhiljaa jo tykkäämään annista. Toisaalta itse maku peittyy, kun tarpeeksi sen tarpeeksi maustaa majoneesilla ja muulla.

Suomalainen Fortuna

Rasmus Karjalainen ja Patrik Raitanen siirtyivät tosiaan täksi kaudeksi Fortuna Sittardiin, jossa ei tietojeni mukaan ole aikaisemmin pelannut suomalaisia.

Karjalainen siirtyi kesken Veikkausliiga-kauden KuPSista Sittardiin, mutta miehellä oli kuitenkin sen verran pelejä kuopiolaisten riveissä, että hän sai ensimmäisen Suomen mestaruuden. Karjalainen kertoi, että mitali on matkalla kohti Alankomaita. Onnea mestaruudesta!

Eredivisietä on nyt pelattu 15 kierrosta ja Karjalainen on saanut vastuuta 11 pelissä eli suhteellisen usein hän on kentälle päässyt. Maalitilin Rasse avasi viime viikonlopun kierroksella iskemällä 1–0-voittomaalin Groningenin verkkoon.

Kauden kynnyksellä 18-vuotias Patrik Raitanen siirtyi Liverpoolin akatemiasta pelaamaan Fortunaan. Tähän mennessä Patrik on pelannut kahdessa Eredivisien ottelussa ja muutamia pelejä reserveissä. Hiljattain hänet valittiin taas Suomen U19 EM-karsintapeleihin.

Tässä ottelussa suomalaiset eivät pääseet kentälle, mutta pääsin jututtamaan Patrikia ennen ottelun alkua.

Haastattelussa Patrik Raitanen

Miten olet asettunut Sittardiin?

– Hyvin olen asettunut. Asun seuran klubitalolla muiden nuorten edustuksen pelaajien kanssa. Joukkueessa on tosi hyvä henki ja alusta asti ollut kotoisa olo kopissa ja kentällä. Englantia puhutaan joka paikassa, joten se helpotti sopeutumista.

Minkä verran Liverpoolin päävalmentaja Jürgen Klopp oli tekemisissä akatemian kanssa?

– Jürgen kävi usein katsomassa U18- ja U23-kotipelejä, ja häntä näkyi akatemialla aina välillä. Uskon, että hän on todella kiinnostunut, että millaisia nuoria pelaajia hänen seurassaan on.

Mikä on suurin ero Liverpoolin akatemian ja Fortuna Sittardin harjoitusten välillä?

– Täällä kovempi intensiteetti ja tempo. Miesten jalkapallossa kaikki tapahtuu nopeammin ja ei ole aikaa reagoida asioihin vaan pitää olla peliä edellä pärjätäkseen. Valmentajat vaativat, myös enemmän. Fyysisesti ja henkisesti tämä on vaativampi ympäristö. Liverpool oli nuorelle pelaajalle loistava paikka kehittyä ja oppia ammattilaisena olemista ja että joka päivä pitää taistella pelipaikasta. Täällä olen päässyt toteuttamaan oppimiani asioita.

Koska saa yleensä tietää onko kokoonpanossa?

– Valmistavien treenien jälkeen.

Miten läheisiä pelaajat ovat Sittardin Fanien kanssa? Miten pidetään yhteyttä?

– Meillä on pelien jälkeen fanitapaamisia stadionilla ja fanit ovat aina mukavia ja positiivisia ja tsemppaavat. Fanit käyvät myös usein katsomassa treenejä.

Millainen ultrakannattajien porukka Sittardilla on?

– Ultraporukka on loistava. Se matkustaa aina vieraspeleihin ja pitää meteliä tuloksesta huolimatta koko pelin. Heille on hieno pelata.

Alueella asuu muita suomalaisia (Jere Uronen, Urho Nissilä, Joel Pohjanpalo, Lukas Hradecky…), tuleeko pidettyä yhteyttä?

– Olen sen verran nuorempi ja minun maajoukkuekavereita ei pelaa lähellä, joten en ole tapaillut. Karjalaisen kanssa olemme joukkuekavereita, ja hänen kanssaan vietän aikaa kopissa ja sen ympärillä.

The post Tien päällä: Suomalaisväriä Sittardissa – Patrik Raitanen: ”Liverpool oli nuorelle pelaajalle loistava paikka kehittyä” appeared first on Byyri.

Ottelusta puhutaan jokaisessa paikallisessa kaupassa tai kuppilassa. El Gran Derbi on arvostettu ympäri Espanjaa, kenties vielä joskus ympäri maailmaa.

Lauantaina ollessani paikallisessa sevillalaisessa urheiluliikkeessä kysyin nuorelta myyjältä, kumpi kaupungin joukkueista on parempi, Real Betis vai Sevilla. 

Myyjä vastaa olevansa kaupungin vihervalkoisten eli Betisin puolella. Katsomme tiukasti toisiamme silmiin ja hän kysyy, kumman puolella itse olen. Reissuun lähdettäessä olin jo päättänyt lähteväni katsomaan ottelua Betisin näkökulmasta, sillä ottelu pelataan joukkueen kotistadionilla Benito Villamarinilla. 

En olisi voinut uskoa, että keskustelen hänen kanssaan seuraavat puolituntia alkeis-espanjallani pelkästään Real Betisistä. Kävimme läpi mitä on olla ”Betico” eli seuran kannattaja, miksi joukkue pelaa niin huonosti verrattaen varsin hyvään pelaajamateriaaliin, mikä on päävalmentaja Rubin tilanne ja jatkaako ikinuori Joaquin vielä ensi kaudella.

Skandinaavinen ulkonäköni herätti huomiota paikallisessa. Hän oli hämmentynyt, miksi suomalainen mies oli tullut katsomaan Sevillan derbyä.

Kysyin vielä ennen kuin jatkoin matkaani mikä on maailman paras paikallisottelu. Myyjän vastaus kuului näin:

– River Plate vastaan Boca Juniors on maailman paras derby. Sevillan derby tulee heti toisena. Saat saman vastauksen noin 90% ihmisiltä Espanjassa.” 

Tämä oikeastaan kiteyttää kaiken olennaisen. 

Tunteet pinnassa

El Gran Derbi on Espanjan paras paikallisottelu ja koko maailman tulisimpia derbyjä. Kaupungissa kaikki ihmiset hengittävät jomman kumman joukkueen ilmaa. Keskustelu derbystä alkaa siinä vaiheessa, kun selviää milloin ottelut tullaan kaupungissa pelaamaan, ja loppuu vasta muutaman viikon päästä otteluista. 

Paikallisten ihmisten mukaan tämän kertainen ottelu oli vähiten puhuttu mediassa pitkään aikaan, johtuen joukkueiden suuresta erosta sarjataulukossa. Sevilla kamppailee jälleen eurosijoista, kun taas kesällä kovia värväyksiä tehnyt Betis keikkuu putoamisviivan liepeillä.

Ottelutapahtuma oli silti ainutlaatuinen. Kaupungissa oli täysi härdelli päällä jo monta tuntia ennen ottelun alkua. Liikenne aivan jumissa, kymmeniä poliisiautoja ja ratsupoliiseja. 

Olin selvittänyt, mistä löytäisin Betisin fanijoukot ennen ottelua. Suuntasin kadulle, jossa Betisin ultrakannattajat eli ”Beticokset” elämöivät illan ottelua. Pommit paukkuivat ja vierasjoukkuetta alentavat kannatushuudot kaikuivat. Kannattajat ottivat minut hyvin vastaan, varmasti osittain siksi, että kaulaani komisti Betisin kaulahuivi. Heidän kaikesta toiminnastaan huomasi, kuinka tärkeässä osassa seura heidän elämässään ja sydämessään on.

Sevillan kannattajien tavoittaminen ottelupäivänä oli käytännössä mahdotonta. Aamupäivällä Sevillan kotistadionilla Ramon Sanchez Pizjuanilla ei ollut oikeastaan ketään. Illalla ennen ottelua stadionin läheisyydessä kysyin poliisilta, mistä voisin tavoittaa Sevillan kannattajia. Hän osoitti stadionin vieressä sijaitsevan suihkulähteen taakse. Mahdollisuudesta haastatella Sevillan kannattajia, hän vastasi kylmästi ”onnea matkaan”. Kun yritin suunnata kohti Sevilla-faneja, poliisit komensivat minut sivuun.

Tunnelma stadionilla oli huima. Ennen ottelua säväyttänyt valoshow Stereo Loven tahtiin kruunasi kaiken.

Sevilla on punainen

Itse ottelu oli lopulta punaisten juhlaa. 

Sevilla oli joukkueista selkeästi vahvempi ja pystyi olemaan alati vaarallinen läpi ottelun. Betis sen sijaan ei missään vaiheessa yltänyt parhaimpaansa. Joukkueen parhaat pelaajat kuten Nabil Fekir ja Sergio Canales väläyttelivät ajoittain. Lucas Ocamposin ja Luuk de Jongin maalit riittivät silti tekemään Sevillasta punaisen. Loren Moronin kauden kahdeksas osuma oli laiha lohtu.

Henkilökohtaisesti yksi koko ottelun hienoimmista hetki nähtiin, kun peliaikaa oli jäljellä noin puoli tuntia. Betis-legenda Joaquin kirmasi uransa 18. derbyyn LaLigassa. 38-vuotias sai jopa osalta Sevillan kannattajista suosionosoitukset. Ikäisekseen hyvin liikkuva laituri haastoi muutaman kerran tyylikkäästi, mutta hänkään ei voinut helpottaa Betisin tuskaa.

Ottelun päätyttyä Sevillan kannattajat jäivät vielä stadionille juhlimaan noin tunniksi, kun taas pettyneet Betis-fanit suuntasivat koteihinsa. Seuraavana aamuna olisi taas paluu arkeen töiden muodossa.

Tämän piti olla se ottelu, kun Betisin kausi kääntyy nousuun. Näin ei kuitenkaan käynyt ja köysi päävalmentaja Rubin kaulan ympärillä kiristyy.

Jo pelkästään Joaquinin vuoksi olisin suonut Sevillan olevan ”verdiblanca” eli vihreävalkoinen. Tappion myötä miehestä nimittäin tuli eniten LaLiga otteluita hävinnyt pelaaja sarjanhistoriassa. Tämä ei ole se ”kunnia”, jonka hänelle ottelun päätyttyä olisi suonut.

Betis pääsee yrittämään kunnianpalautusta Sevillaa vastaan maaliskuussa, mutta sitä ennen tuska kaupungin vihreällä puolella on kova. Se kuuluu asiaan.

El Gran Derbi on kaikkea, mitä futisottelulta ja tapahtumalta voi toivoa.

The post Tien päällä: El Gran Derbi jakaa Sevillan viher- ja punavalkoisiin appeared first on Byyri.

Siitä miten olen eksynyt tähän hullunmyllyyn saadaan kiittää lähtökohtaisesti Vaasan Palloseuran parin vuoden takaista euromenestystä. VPS pelasi tuolloin parasta jalkapalloaan Petri Vuorisen ja Jani Sarajärven metodein ja oli päässyt Eurooppa-liigan toiselle karsintakierrokselle, jossa vastaan tuli tanskalainen Brøndby.

Futishuuma Vaasassa oli korkeimmillaan ja näky kaupungilla olevista vierasfaneista oli sillä hetkellä jopa normaali – olihan pari viikkoa aiemmin Ljubljanan faneja ollut myös kaupungin turuilla ja toreilla. Kuitenkin juuri Brøndby-fanit tekivät itseeni ison vaikutuksen. He istuivat ottelua edeltävänä päivänä koko päivän keskustan pubissa, Tanskan lippu ikkunassa, nauttimassa suomalaisesta vieraanvaraisuudesta ja oluesta.

Itse olin tuona keskiviikkona iltavuorossa ja seurannut heidän touhua kaupungilla pitkin päivää. Vuoroni jälkeen menin pubiin, ostin oluen ja menin tutustumaan näihin äänekkäisiin iloisiin tanskalaisiin. Meillä olikin hauska ilta ja aamuvuoro seuraavana päivänä oli raskaanoloinen. 

Matsipäivänä söimme yhdessä lounaan ja spekuloimme tulevaa ottelua. Löysimme myös muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten Arsenalin sekä jääkiekon. Eräänlainen ystävyys oli syntynyt vaikkei kumpikaan asiaa isommin sillä hetkellä ajatellut. 

Sosiaalisen median kautta yhteys on säilynyt tähään päivään asti. Kun FC Inter sai Brøndbyn vastaansa Eurooppa-liigan karsinnoissa, kysyin totta kai onko ystäväni Jesper matkalla Turkuun ja tottahan hän oli. Oma perhereissu Turkuun sattui samaan aikaan ja niin taas vietettiin aikaa yhdessä brøndbylaisten kanssa, tällä kertaa Turun jokilaivoilla. Illemmalla löysin itseni keltaisten paitojen massoittamasta vieraskatsomonosasta. Tanskalaisten kovaääninen ja capon organisoima kannustus, joka alkaa aina viimeistään alkulämpöjen aikana, oli asia, joka sai minut nauttimaan kokemuksesta täysin rinnoin. Päivän mittaan sain kutsuja myös Kööpenhaminaan ja erityisesti heidän tulikuumaan derbyynsä FC Kööpenhaminaa vastaan. 

Asiat sumpliintuivat niin hyvin, että lähtö Tanskaan ja derbyyn toteutui. Vietimme ystäväni Tessun kanssa siis derby-viikonlopun Jesperin ja hänen ystävien seurassa. 

Ottelu oli sunnuntaina 6.10. klo 14:00, mutta saavuimme stadionille hieman ennen yhtätoista. Paikka kuhisi jo tällöin keltapaitaisista kotifaneista. Stadionin yhteyteen on tänä vuonna rakennettu ”Fanzone”, jonne kotifanit pääsevät pääsylipuillaan sisään nauttimaan live-musiikista, haastatteluista sekä ruoasta ja juomasta. Täällä viimeistään virittäydytään matsitunnelmaan, vaikka derby-päivänä ei paljoa tarvinnut virittäytyä, koska laulut raikuivat jo matkalla stadionille. Samalla tavataan ystäviä ja spekuloitiin tulevaa ottelua. Meidät suomalaiset esiteltiin kaikille tutuille ja väki oli innoissaan, kun saivat meidät mukaan derbyyn. 

Jokaiselle fanipäädyssä olevalla pääsylipulla on oma istumapaikka, mutta käytännössä ainoastaan katsomonlohkolla oli väliä. Jos halusit jonkun tietyn paikan itsellesi, oli katsomoon mentävä ajoissa ottamaan se. Tästä syystä jo tunti ennen ottelun alkua Sydsiden oli lähes täynnä ja laulut raikuivat reilusti ennen ottelun alkua.

Pääty oikeastaan räjähti ensimmäisen kerran kun pelaajat saapuivat vihreälle veralle lämmittelemään. Tästä alkoikin pienen hetken päästä suomalaiselle futisfanille yllätysten sarja. Nimittäin alkulämpöjen aikana jokainen avauskokoonpanon pelaaja kutsutaan fanipääty Sydsiden eteen omalla laulullaan, jossa pelaaja itse heijaa katsomon huutoihin. Tessu on käynyt useassa Turkin liigan ottelussa ja totesi saman tapahtuvan siellä ennen otteluita. Turkissa myös tuomarit ”lahjotaan” ennen ottelua kukkakimpuin kotikannattajien toimesta. 

Itse ottelu päättyi Brøndbyn 3–1-kotivoittoon, joka oli ensimmäinen FC Kööpenhaminasta viiteen otteluun. Juhliminen jatkui fanzonella aina iltaan asti. Lähdimme fanzonelta majoituspaikkaamme lähes yhdeksän tunnin stadionilla olon jälkeen. 

Huuhkajien kannattajalle kyseisessä derbyssä mieltä lämmitti myös Paulus Arajuuren visiitti kentällä puoliajalla ja hänen viimeiset hyvästit ja kiitokset Sydsidenille. 

Kokemus oli ikimuistoinen ja suosittelen Kööpenhaminan derbyä Brøndby Stadionilla jokaiselle jalkapalloa hengittävälle. 

The post Tien päällä: Tunnelmia Kööpenhaminan derbystä appeared first on Byyri.

Sodankylä & Pyhä-Luosto

Matkamme kohteet oli päätetty jo hyvissä ajoin kesällä. Aloittaisimme Sodankylästä, jonka jälkeen pelejä olisi vielä Oulussa ja Kuusamossa.

Ensimmäinen yöpyminen tapahtui ihastuttavalla Pyhäjärvellä. Noin yhdentoista neliön mökissä uni tuli hyvin korvatulppien avulla, sillä lähellä pelatun jääkiekko-ottelun jatkot sattuivat olemaan majapaikassamme. Pyhäjärven sijainti oli ihanteellinen, sillä lähtö venyi pääkaupunkiseudulta ja Sodankylään ei jäänyt kuin kuuden tunnin ajo seuraavana aamuna.

Pohjoiseen tultaessa kohtasimme poroja useaan otteeseen. Kuulemma oli kiima-aika menossa. Tiellä olevia emme jääneet kuvailemaan, mutta pitihän se muutama turvallinen kuva ottaa.

Sodankylässä odotti sateinen elokuinen iltapäivä ja ottelu SoPa – AC Oulu Akatemia. Futiskentän viereen oli noussut upouusi jäähalli, joka söi sateen lisäksi Pohjois-Suomen Kolmosen ottelun yleisömäärää.

ACO Akatemian hyvin nuori joukkue pyöritti peliä, mutta kokenut SoPa-miehistö ei antautunut kertaakaan. Lopussa treeneissä harjoitellusta rajaheittokuviosta voittomaali ja täysi pistepotti Sodankylään.

Sodankylän Pallon seuralegendan Keijo ”Keke” Vattulaisen paita oli nostettu pukukoppien ulkoseinälle. Keke antoi Byyrille pitkän haastattelun ja toimi iltapäivän ottelussa avustavana tuomarina.

Yövyimme vartin ajomatkan päässä Pyhä-Luostosta, joten seuraava päivä meni kansallispuiston maisemiin tutustuessa ja luonnossa rauhoittuessa. Reissuun riitti futista ja ajatukset oli hyvä saada välillä muualle.

Tarkemmaksi kohteeksi valikoitui Isokuru ja Pyhänkasteenputous.

Isokuru on Suomen syvin kuru, jonne matkaa Pyhä-Luoston luontokeskukselta kertyi kolmisen kilometriä. Laskeutumista ja nousua riitti, joten hyvät kengät ja juomista kannattaa varata mukaan.

Pyhänkasteenlampea katsellessa silmä ja mieli lepäsi.

Vesiputous oli sen sijaan kirjaimellisesti pienoinen pettymys, mutta muuten Sodankylä ja Pyhä-Luosto tekivät valtavan vaikutuksen mitä tulee kotimaan matkailuun. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Sodankylän elokuvafestivaalit, SoPan peli ja sen jälkeen vaeltaminen kansallispuistossa?

Oulun seutu

Sodankylästä jatkoimme matkaa Haaparannan kautta Ouluun. Oulussa oli ohjelmassa Pohjois-Suomen Kolmosta ja Nelosta.

Pelkkiä futiskuvia ei jaksanut raporttiin laittaa, joten hieman maisemakuvia Oulusta.

Paska kaupunni? Kaikkea muuta.

Pohjois-Suomen Vitosen kamppailussa kohtasivat Joku Paikallinen Joukkue (JPJ) ja Oulun Jalkapalloklubi. Kaveriporukasta koottu JPJ oli ottelussa täysi vastaantulija, eikä loppulukemat 1–6 olleet yllätys.

Seuraavana päivänä Saabin nokka osoitti kohti Kellon kylää. Nykyisin Kello on Oulun kaupunginosa, mutta vielä keskiajalla Kellon kylä oli isompi kuin Haukiputaan!

Kellon idyllisellä kentällä Nelosen ottelussa kohtasivat Kellon Työväen Urheilijat (KTU) ja Villan Pojat-OTP. Yleisöä oli paikalla viitisenkymmentä.

Kuusamo

Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo sieltä vaan mä rauhani saan.

Autossamme ei soinut Danny kun lähdimme kohti matkamme viimeistä etappia. Uusien porokohtaamisten ja kymmenien kilometrien päällystämättömän tien jälkeen edessämme siinti Kuusamon Keidas. Tämän raportin ainoa nimeltä mainitsemani majapaikka, eikä syyttä.

Puusauna lämpeni erämaajärven rannalla, eikä isäntäväen lisäksi kukaan muu majoittunut keitaalla. Tänne voisi tulla pidemmäksikin aikaa. Ihan vain rauhoittumaan.

Maukkaiden yöunien jälkeen koitti kuitenkin ”arki” ja edessä siinsi seuraava jalkapallo-ottelu. Vetten äärellä, yhdellä Suomen kauneimmalla urheilukentällä kohtasivat Kuusamon Pallo-Karhut ja Ponkilan Pantterit. Muhokselta tullut PonPa oli ottelussa ilman vaihtopelaajia ja harjoitusliivit yllään, mikä loi kysymysmerkkejä joukkueen suorituskyvystä jo ennen aloituspotkua.

Kuusamon Erä-Veikkojen bingo kyltti oli revitty alas. Näinköhän bingotoiminta oli kokenut kolauksen?

Kuusamon kentän katsomo oli uudehko ja pelin näki hyvin. 

Loppuvihellys ei tullut yhtään liian aikaisin. PaKa nappasi rökälevoiton lukemin 13–1 ja haastattelutuokion jälkeen oli aika lähteä kohti saunaa. Vielä yhdet unet ja seuraavana päivänä 800 km kovaa ajoa kohti kotia monta kokemusta rikkaampana.

The post Tien päällä: Upeita maisemia ja alasarjapalloa – Pohjois-Suomen futisreissu kuvina appeared first on Byyri.

IFK Mariehamn vs. Helsingfors IFK 28.7.2019

Lähtöä Maarianhaminaan puolsi siellä pelattava Veikkausliigaottelu. Tiukasti paikasta yläloppusarjaan taisteleva saaren ylpeys, IFK Mariehamn, sai vieraita Helsingistä. Kesän kuumin viikonloppu ylsi myös Ahvenanmaalle ja virkistävä merituuli oli jo kaukainen muisto saapuessamme Wiklöf Holding Arenalle. Lämpömittarissa komeili lukema +28 ja paikalla odotti lähes täysi tupa (1403).

IFK Mariehamn on saaren isoin seura, mutta sen lisäksi Maarianhaminasta ja Ahvenanmaalta löytyy myös muita joukkueita futismatkaajien iloksi. Kahdesti Suomen mestaruuden voittanut Åland United pelaa Naisten liigassa, FC Åland Länsi-Suomen Kolmosessa ja Jomalan kunnasta tuleva, niin ikään Kolmosta pelaava, Jomala IK. Näiden lisäksi on vielä Ruotsin sarjoissa pelaavat joukkueet, joista voi lukea lisää täältä.

Otteluvalinta osuu napakymppiin useasta syystä. Paikalla on toista sataa vieraskannattajaa, maaleja nähdään neljä ja varjossa istuessa keli on mitä mainioin. HIFK nappaa lopulta 3–1-voiton hyvin peliin eläytyvän kotiyleisön harmiksi, mutta itse tapahtuma on onnistunut, vaikka järjestyksenvalvojien kanssa hetki meneekin selvitellessä median edustajien käytäntöjä. Lopulta kaikki järjestyy niin kuin pitääkin.

Ottelun jälkeen on aika palata ruokakaupan kautta sataman lähellä sijaitsevaan yöpaikkaamme. Maarianhaminassa kaikki on kävely- tai pyöräilyetäisyydellä, ja hiljenevässä sunnuntai-illassa kävely rauhoittaa mieltä. Vaikka samalla tiedostaa Maarianhaminan olevan pieni paikka, niin hiljaisuus on silti silmiinpistävää. Ovatko kaikki kesämökeillään vai onko täällä aina näin seesteistä?

Seuraavana päivänä paluulaiva lähtee vasta iltapäivällä takaisin kohti Turkua, joten aamupalan ja punkkitarkastuksen jälkeen on vielä hetki aikaa pyöriä idyllisessä kaupungissa. Idyllinen on muuten aivan liian useasti viljelty sana, mutta nyt jos koskaan uskallan käyttää sitä. Maarianhamina on nimittäin idyllisin pikkukaupunki, jossa olen elämäni aikana käynyt.

Vinkit ja kustannukset futismatkaajalle

Koe ja näe

Jalkapallon lisäksi Ahvenanmaalta löytyy useita näkemisen arvoisia paikkoja. Päiväretkeläisten kannattaa tutustua ainakin Maarianhaminan sataman lähellä olevaan Ahvenanmaan merenkulkumuseeon. Muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista sijaitsee Stallhagenin panimo ja myymälä, mikä on oluen ystäville pakollinen vierailukohde, ja jos on sinne asti päässyt, niin kannattaa samalla ajella Bomarsundin linnoitukseen.

Reittimatka Turku-Ahvenanmaa-Turku

Kansipaikka Tallink Siljalla kustansi 12€ per suunta eli yhteensä 24€. Junalippujen jälkeenkin (17,80€ Pasila-Turku-Pasila) hinta jäi huomattavasti Helsingistä lähteviä reittimatkoja halvemmaksi, jotka ilman alennuksia maksavat halvimmillaan noin 70€. Pääkaupunkiseudulta matkustaville aikataulullisesti nopein ja myös halvin tapa on lähteä Turusta aamulla Maarianhaminaan ja palata saarelta illan viimeisellä laivalla.

Otteluliput

IFK Mariehamnin kotiotteluihin ottelulippu maksaa aikuiselta tällä kaudella 18€. Erilaisia alennuksia on kuitenkin tarjolla, ja esimerkiksi Sparhallen-kaupassa asioivat voivat hankkia lipun halvemmalla.

Ruokailu

Maarianhaminassa on muutamia hienoja ravintoloita, joista ehkä se hienoin on fine dining -ruokaa tarjoava Nautical. Futisreissussa ja koko matkan hikoilleena kyseinen paikka ei ollut otollisin, mutta romanttisemmalla retkellä merenkulkumuseon vieressä sijaitseva ravintola täyttää varmasti kaikki odotukset.

Saman museon ja sataman läheisyydessä on sen sijaan kaksi budjettimatkailijalle parempaa vaihtoehtoa – Pub Albin ja Draken Kebab. Ensiksi mainitusta saa erinomaiset pizzat (12€-16€) ja jälkimmäisestä nimensä mukaisesti kebab-annoksia ja burgereita (8€-12€).

Yöpyminen

Yövyimme kilometrin päässä Wiklöf Holding Arenalta sijaitsevassa hostellissa. Kahden hengen huone maksoi 79€/yö sisältäen aamupalan, mutta hieman halvempiakin (60€) majoituksia olisi ollut saatavilla. Päädyimme kuitenkin Gästhem Neptuniin hyvien arvosteluiden perusteella ja kahden iäkkäämmän rouvan pitämä majatalo osoittautui juuri niin hyväksi kuin saattoi odottaa.

Ei mitään hienouksia, vaan kaikki peruspalvelut hyvin järjestettynä, eikä sijaintikaan ollut hassumpi.

Arvio omatoimimatkaajan kuluista (1 yö)

Yhden yön reissu Maarianhaminaan pääkaupunkiseudulta futista katsomaan kustantaa noin 130€/henkilö. Halvemmalla pääsee ’’yöpymällä’’ kansipaikalla ja palaamalla heti matsin jälkeen kotiin, mutta suosittelen Maarianhaminaan tutustumista astetta tarkemmin. Kaunis ja idyllinen kaupunki, jossa viettää illan ja yön enemmän kuin mukavasti.

The post Veikkausliigaa Maarianhaminassa – Reissuraportti ja vinkit matkalle appeared first on Byyri.

Käsi pystyyn jokainen, joka on joskus ollut pubissa niin, että yksi seurueen jäsenistä on saanut täysin hullun idean! Entä kuinka monella käsi pysyy ylhäällä, kun kysytään, onko idea tuntunut hyvältä vielä seuraavanakin aamuna? Näin sai käytännössä alkunsa kolmen Tampereella asustelevan sosionomiopiskelijan matka Afrikkaan.

Kolmikko oli keväällä 2018 istumassa iltaa tentin jälkeen. Siitä se ajatus sitten lähti.

”Otettiin siinä vähän kaljaa tentin jälkeen ja menin tupakalle tuohon pihalle. Aloin jostain syystä fiilistelemään siinä polttaessa, että Afrikka on varmasti hieno paikka. Menin takaisin pöytään istumaan ja heitin jätkille, että lähdetäänkö ensi vuonna Afrikkaan. Ei mennyt kauaa, kun läppäri oli jo kaivettu pöytään ja asiaa alettiin tutkia”, Esko Maijala muistelee 15 kuukautta myöhemmin samassa pubissa, mistä kaikki sai alkunsa.

”Sitten kävi pian ilmi, että Namibiassa olisi meidän koulutusalaan soveltuva projekti tiedossa. Sieltä löytyi järjestö, jolla oli alkamassa paikallisen koulun kanssa projektiluonteinen yhteistyö, jossa käytetään jalkapalloa elämäntaitojen koulutuksen välineenä”, Ossi Pärssinen kertoo.

Vajaata vuotta myöhemmin Esko Maijala, Ossi Pärssinen ja Eero Heinonen löysivät itsensä Namibian pääkaupungista Windhoekista osana paikallisen Windhoek Football Clubin valmennustiimiä. Suomalaiskolmikko toimi juniorijoukkueiden elämäntaitovalmentajana ja pyrki tuomaan joukkueisiin harjoitteita, joilla namibialaisnuoret oppivat yhteispeliä sekä ryhmässä toimimista.

”Eskolle ja Eerolle jalkapallo ei ollut lajina niin tuttu, kun taas itse näen elämän osana jalkapalloa”, avaa Ossi Pärssinen heidän lähtökohtia projektiin.

Rap-artistin majoittamana

Ennen matkaa oli hoidettavana paljon byrokratiaa, rokotuksia, vakuutusasioita yms. Kun miehet lopulta pääsivät liikkeelle, tiesi se puolentoista vuorokauden matkustamista. Ensimmäinen lento suuntautui Helsingistä Lontooseen, jossa oli yhdeksän tunnin vaihto. Lontoosta matka jatkui Johannesburgiin, jonka jälkeen herrat saivat nauttia afrikkalaisesta lentoliikenteestä Windhoekiin.

Perille päästyään kolmikkoa odotti majoitus perheessä, jonka isäntä oli projektissa mukana olevan koulun Eros Primary Schoolin toiminnassa osallisena ja omisti Windhoek Football Clubin. Isännän nimi oli Lownan Nangombe, joka tunnetaan myös rap-artisti Wambüseunina.

”Hän on ollut todella menestynyt räppäri Namibiassa ja rundannut pitkin Eurooppaa. Hänellä on näkyvyyttä ja julkisuuden tuomaa etuoikeutta. Hän on perustanut tämän jalkapallojoukkueen ja lisäksi adoptoinut kyseisen Eroksen koulun, joka on ehkä vähän enemmän köyhempien koulu. Hän on ihminen, joka haluaa antaa takaisin yhteisölle”, Esko Maijala kertoo isäntänsä taustoista.

Oman värinsä reissuun toi lähes välittömästi Namibiaa kiusannut kuivuus. Maassa oli ollut poikkeuksellisen kuivaa jo talvesta alkaen ja vettä säännösteltiin.

”Oli kuumaa ja kuivaa. Välillä tuli vettä muutaman tunnin kuuroissa, mutta muuten oli kovin kuivaa. Siellä oli käynnissä pahin kuivuuskriisi vuosiin, ja säännöstely oli alkanut jo joulukuussa. Meille se ei käytännön tasolla niin näkynyt, mutta kun näki köyhempien alueiden arkea, joiden vessa oli kuoppa takapihalla, niin olihan se karua ajatella, etteivät he saa vettä juuri mistään. Näistä olosuhteista tuli kuitenkin myös osa meidän futisleirin lapsista. Paikallista panimoteollisuutta säännöstely ei sitten koskenut.”, Eero Heinonen avaa olosuhteita Windhoekissa.

”Sen näki hyvin konkreettisesti, että jos sinulla on rahaa ja vaikutusvaltaa, niin samat säännöt eivät koske sinua kuin muita”, jatkaa Ossi Pärssinen.

Matkalaiset törmäsivätkin kevään aikana usein eriarvoisuuteen sekä rasismiin.

”Kahdeksan prosenttia kansasta oli valkoihoisia, mutta he saattoivat elää hyvin erillään muusta väestöstä. Esimerkiksi osa Eroksen koulun oppilaista ei ollut aiemmin nähnyt valkoihoista ihmistä, kun me mentiin sinne. Tämä oli tietysti heille, mutta myös meille melko hämmentävä kokemus”, taustoittaa Heinonen.

”Rasismi oli tosi voimakasta siellä. Ei pelkästään valkoisten ja mustien välillä, jotka eivät halua omien lastensa käyvän eri väristen kanssa samaa koulua, vaan myös mustien eri heimojen välillä. Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vuonna 1990 ja moni asia oli yhä vahvasti apartheidin jäljiltä läsnä”, Maijala lisää.

Kuivuuden ja luokkaerojen lisäksi totutella sai myös namibialaiseen aikakäsitykseen, joka poikkesi merkittävästi siihen mitä Suomessa oli totuttu.

”Namibiassa suunnitellaan hirveästi asioita, mitkä eivät sitten välttämättä konkretisoidu ikinä. Tähän kesti hetken tottua. Kuvasimme esimerkiksi materiaalia tällaiseen varainkeruuprojektiin, jolla olisimme täällä Suomessa keränneet lähinnä suomalaisilta futisfaneilta joukkorahoituksella rahaa Windhoek Football Clubin lisenssin saamiseksi paikalliseen Kakkoseen”, Heinonen kertoo.

Namibialainen sarjajärjestelmä poikkeaa merkittävästi suomalaisesta siten, että et voi vain ilmoittaa joukkuettasi alimpaan mahdolliseen sarjaan, vaan kaikki sarjatasot vaativat hyväksytyn lisenssin, jonka saa vain rahalla. Aktiivisia sarjatasoja on tällä hetkellä kaksi. Kakkosen järjestämisestä on ollut kovasti puhetta ja puolet lisenssistä oli jo kertaalleen maksettukin, mutta sarjataso jäi kuitenkin toteutumatta.

”Nämä lisenssit ovat siellä todella kalliita. Kuvasimme kyllä sitä materiaalia, mutta projekti ei siltä suunnalta sitten kauheasti kuitenkaan edennyt. Olemme miettineet tuon videon koostamista kasassa olevasta materiaalista nyt täältä Suomesta käsin”, jatkaa Heinonen.

”Se Kakkosen lisenssi maksaa noin 1500‒2200€, joka on Namibiassa aivan valtava raha. Lownan Nangombe oli maksanut tästä puolet yksin viime vuonna, mutta sitten vain oli ilmoitettu ettei Kakkosta järjestetä ja rahaa ei Namibian jalkapalloliitosta koskaan palautettu”, Heinonen lisää.

Namibiassa on suuri työttömyys ja ihmiset tekevät rahaa mitä ihmeellisimmillä keinoilla ja Nangombe oli joutunut nielemään pettymyksensä, mutta samalla hyväksynyt tilanteen osana maan tapaa toimia. Nyt joukkueita Kakkosen järjestämiseen olisi riittävästi, mutta Nangombella ei ole enää vain heittää uutta lisenssirahaa.

Edustusjoukkueen saaminen olisi erittäin tärkeää Windhoek Football Clubissa palloileville nuorille. Ei pelkästään paremman seuraidentifioitumisen takia, vaan että he pysyisivät kiinni jalkapallossa ja tavoitteellisessa elämässä myös juniorivuosiensa jälkeen.

Afrikkalaisen unelman tavoittelua

Kun harjoituskentille päästiin, niin siellä vastassa oli kolme juniorijoukkuetta, joiden pelaajien ikähaarukka oli 9–19 vuotta. Loppuvaiheessa mukaan tuli  A-juniorijoukkue vanhimmasta ikäluokasta, johon liittyi vielä hieman yli 20-vuotiata pelimiehiä.

Monille näistä nuorista jalkapallo on ainoa tie parempiin oloihin ja se näkyi miesten mukaan todella selvästi.

”Kun puhuttiin lasten ja nuorten kanssa heidän unelmistaan, niin lähes jokaisella ne unelmat olivat jalkapallossa. Jalkapallo oli niin paljon enemmän heille kuin mitä oma puistopelailu on ollut itselle joskus”, Esko Maijala miettii.

”Monet vielä lisäsivät, että ne unelmat olivat nimenomaan Euroopan pelikentillä. Mitä nuorempi pelaaja oli, sitä totisemmin hän pelasi ja oli sitoutuneempi treenaamiseen, sekä siihen mitä me oltiin siellä tekemässä”, Eero Heinonen täydentää.

”Tämän huomasi myös siinä, että alle kymmenenvuotiaita treenautettiin kaikkein eniten. Heillä oli ihan FIFA:n A-lisenssin omaava valmentaja, jolla oli paikallisessa mittakaavassa aivan valtava futistietämys ja joka piti hurjaa kuria eikä sietänyt mitään perseilyä”, kertaa Ossi Pärssinen.

Kyseisen valmentajan kunnianhimo meni ajoittain myös yli. Maijala muistaa erityisen hyvin yhden pelissä sattuneen loukkaantumisen.

”Yhdeltä lapselta lähti käsi sijoiltaan ja kyynärpää muljahti pois paikaltaan. Viisi minuuttia myöhemmin tämän pelaajan isä oli yhdessä valmentajan kanssa kiskonut pojan käden takaisin paikalleen ja heittänyt hänet takaisin pelikentälle. Eero kävi meistä erityisen kuumana, että et voi laittaa poikaa kentälle vaan soitetaan nyt ambulanssi! Lopulta poika myös lähti sillä ambulanssilla.”

Pärssisen mukaan valmentajan jalkapallotietous oli namibialaiselle tasolle poikkeuksellisen kova, mutta käytännön elämän hahmottamisen kanssa oli välillä sitten enemmän vaikeuksia.

Heinosella on jäänyt mieleen valmentajan ajatus, jolla olisi voinut ratkaista kuivuusongelman, joka koski tietenkin myös joukkuetta.

”Sillä valmentajalla oli idea, että lennätettäisiin Etelämantereelta lentokoneilla kokonainen kaupungin kokoinen jääkimpale. Yritimme sitten selittää, että tällainen jään lennätys jonnekin aavikolle maksaa aivan helvetisti. Hänen mielestään se olisi lentoyhtiölle vain mainosta, kun ensinnäkin kehittävät tähän pystyvän koneen ja toteuttavat operaation. Niitä lentokoneita kuulemma pitäisi olla 6-100, jotka kiinnittävät sitten vaijerit tähän jääpalaan”, Heinonen pyörittelee yhä päätään koutsin vähintäänkin villistä ideasta.

Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta aikaa viettiin yhdessä myös pelikenttien ulkopuolella ja keskinäinen kunnioitus oli suurta.

”Meillä oli heti kolmantena päivänä junnuturnaus, josta meille ei ollut kerrottu etukäteen mitään. Valmentaja ilmestyi aamuvarhaisella meidän kämpille ja repi meidät sinne koko päiväksi. Turnauksen jälkeen päätimme sitten mennä yksille ja nämä yhdet venyivätkin sitten kahdeksaksi”, Pärssinen muistelee ensimmäistä yhteistä pidempää illaa.

Junioriottelut tulivat tutuiksi ja näissäkin riitti kulttuurieroa ihmeteltäväksi. Pelit olivat ottelutapahtumia, joiden yhteydessä oli mm. anniskeluteltat, joista katsojat seurasivat ottelun kulkua ja huutelivat ronskeja juttuja.

HJK:n surkeus pelasti käärmeeltä

Miehillä riittäisi vaikka kuinka monta tarinaa kerrottavaksi, mutta yksi maininnan arvoinen on hieman yllättäen suomalaiseen jalkapalloon liittyvä.

Intohimoiseksi HJK:n kannattajaksi tunnustautuva Ossi Pärssinen seurasi makuuhuoneessa tarkkaavaisuudella HJK:n vierasottelua Vaasassa. Klubilla oli käynnissä hyvin vaikea jakso Veikkausliigassa ja joukkue oli kiinni tärkeissä vieraspisteissä. Kotijoukkueen Hindrek Ojamaa kuitenkin tasoitti pelin lisäajan viidennellä minuutilla.

”Nousin saman tien sängystä ja lähdin ulos tupakalle, kun vitutti niin uskomattoman paljon. Juuri kuin olin ehtinyt röökin sytyttää kuului talosta kauhea rääkäisy”, Pärssinen muistelee.

”Muistan Ossin poistuneen huoneesta ja jähmettyneeni kuin olin näkevinäni siellä käärmeen. Kysyin ääni väristen, että onko tuo käärme, ja kun sain isännältämme myöntävän vastauksen, lähti minulta hallitsematon kiljaisu”, Esko Maijala kertoo rääkäisyn alkuperän.

”Meitä oli tähän asti kutsuttu viikingeiksi, mutta ei enää sen jälkeen. Näytimme kuulemma oikean luontomme”, jatkaa Maijala yhä selvästi huvittuneena.

Pärssistä nauratti ensin Maijalan reaktio, mutta tilanne oli jälkikäteen laittanut hänet mietteliääksi.

”Todennäköisesti se käärme oli ollut seurassani koko sen pelin ajan enkä ollut intensiiviseltä katsomiseltani havainnut mitään”, Pärssinen arvioi.

”Meillä oli tämän jälkeen ohjeistus katsoa aina esimerkiksi tyynyn alle, kun mentiin nukkumaan ja varmistaa ettei siellä ole käärmettä. Se oli kuulemma sellainen paikka missä niitä voi olla. Yhdessä kodissa lasta oli esimerkiksi hiljattain käärme päässyt juurikin tyynyn alta puremaan silmään ja kyseinen lapsi oli lopulta menehtynyt päivien kitumisen jälkeen”, Eero Heinonen tietää kertoa.

Hurjista kokemuksista huolimatta miehet pitävät matkaa varsin antoisana ja uusi on jo suunnitteilla. Esko Maijala ja Eero Heinonen palaavat näillä näkymin Windhoekiin samaisen projektin pariin jälleen ensi keväänä. Yhteydenpito on ollut tiivistä myös paluun jälkeen. Ossi Pärssisen osallistuminen on puolestaan kiinni Huuhkajien menestyksestä.

”Katson nyt ensin, tuleeko sitä EM-kisapaikkaa näistä karsinnoista. Jos tulee, niin en ole jäämästä niistä kisoista pois ja budjetti ei kestä toista reissua samalle vuodelle”, Pärssinen priorisoi.

Ja niitä tarinoita tosiaan riittää ja miesten kokemuksia voi lukea vielä näin jälkikäteen heidän ylläpitämästään blogista.

Windhoek Football Club

Perustettu 2012

Lähiaikojen tavoitteena on saada lisenssi Namibian liigaan, mikä toisi lisämotivaatiota paikallisille nuorille. Seura pyrkii tuomaan iloa köyhille alueille vaikeiden aikojen keskelle. Toiminnan alkaessa kaikilla nuorisojoukkueilla oli yksi yhteinen pallo käytettävissä. Seuran slogan kuuluu ”We are who we are”, jolla pyritään viestittämään sitä, että joukkue on elämäntapa siihen kuuluville. Windhoek Football Club on kaikille rotuun, väriin, heimoon tai uskontoon katsomatta, jotka haluavat tunnustaa tai kantaa seuran värejä.

The post Suomalaiset opiskelijat Namibiassa jalkapallovalmentajina rap-artistin majoittamana – mistä ihmeestä on oikein kyse? appeared first on Byyri.

Veri on kuitenkin vettä sakeampaa, ja nuoruudestaan asti taivaansinisten värejä tunnustanut kannattaja todellakin ansaitsi päästä paikan päälle katsomaan Cityn nykyistä tuloskuntoa. Jos se tarkoittaisi, että joutuisin todistamaan, kun himoittu mestaruuspytty karkaa punaisten ulottumattomiin, olkoon niin – veri on vettä sakeampaa, ja perhesuhteet jalkapalloa väkevämpiä.

Saavuimme Manchesteriin peliä edeltävänä aamuna. Sää Luoteis-Englannissa oli yllättävänkin viileä vielä toukokuun alussa, mutta onneksi Englannille epätyypilliseen tapaan poutainen. Sää kohteli lähes koko reissun ajan hyvin samalla tavalla. Nahkatakki meinasi jäädä turhan kevyeksi varustukseksi, mutta ainakaan vettä ei tullut. Kylmä merituuli tosin varmistaa sen, että säähän on hyvä varautua samalla tavalla kuin Suomen sen hetken vallitseviin sääoloihin; eteläisemmästä sijainnista huolimatta Englantiin ei kannata lähteä auringonotto mielessä.

Stadionkierros ensimmäisen päivän kohokohtana

Ensimmäisen reissupäivän ohjelmaksi oli päätetty stadion-kierros Etihadilla. Ratikka kuljetti lähes suoraan stadionin pääsisäänkäynnille, joten liikkuminen noin viisi kilometriä keskustan ulkopuolella sijaitsevalle pyhätölle oli vaivatonta ja halpaa. Liikkuminen kaupungissa on toki muutenkin todella helppoa – etenkin ratikka kulkee käytännössä joka kolkkaan, ja muun muassa molemmilla stadioneilla on oma pysäkkinsä. Lentokentältäkin pääsee keskustaan helposti ja halvasti julkisilla, minkä lisäksi taksi kentältä keskustaan kustantaa 20-25 puntaa määränpäästä riippuen. Mittariautokaan ei siis brittiläiseen tapaan pääse liikaa isomman porukan matkabudjettia venyttämään.

Kierros Etihadilla oli järjestetty äärimmäisen hyvin ja saa näin vastustajajoukkueenkin kannattajalta pelkästään kehuja. Oppaat olivat äärimmäisen asiantuntevia ja huomaavaisia, minkä lisäksi vasta tänä keväänä lanseerattu audio-opas antoi mukavasti lisäsyvyyttä kierrokselle. Perehtyminen alkoi hienolla videolla 360-teatterissa ja seuran historiaan ja saavutuksiin tutustumisella, minkä jälkeen pääsimme käymään stadionin joka ikisessä nurkassa, pelaajien henkilökohtaista kuntosalia ja David Silvan pukuhuonetuolia myöden.

Stadionkierros Etihadilla – kuten myös erilaiset hospitality-paketit – ovat Manchesterin sinisellä puolella maan eksklusiivisimpia, mutta silti äärimmäisen kohtuuhintaisia esimerkiksi Lontoon vastaaviin verrattuna. Vierailija pääsee todella aistimaan pukuhuoneen tunnelmaa ja kokemaan sen reitin, jota pelaajat noudattavat ottelupäivinä ennen viheriölle astelemistaan. Kaiken kaikkiaan Etihadilla puitteet ovat hienossa kunnossa, ja asiakasta todella ajateltu. Stadionkierroksesta siis todella nauttii jokainen jalkapallon ystävä, vaikkei Sky Blue -fani olisikaan.

Etihadiltakin löytyy tunnelmaa

Toiseen reissupäivään puolestaan kuului kansallinen jalkapallomuseo ennen illan h-hetkeä ja itse ottelua. Museokin saa ylöspäin suuntaavaan, mutta hieman varautuneemman peukun kuin Etihadin kierros.

Kymmenen punnan pääsymaksu ei paljon matkaajan lompakkoa rasita, ja jokaiselle futisniilolle löytyy museosta kasapäin uutta ja mielenkiintoista tietoa lajin historiasta, sekä monia brittifutisknoppeja, joilla voi osoittaa taitonsa kotikaupungin pubivisassa. Näyttelyt olivat silti melko sekavasti rakennettu, joka hieman rasitti yleisilmettä ja puudutti vierailijaa. Vaa’an posin puolelle lopullisesti kääntää kuitenkin museon interaktiivinen osio – vierailija pääsi niin laukomaan pilkkuja virtuaalimaalivahtia vastaan kuin testaamaan taitojaan maalivahtien refleksipelissä ja kosketustaan erilaisissa syöttö- ja kikkaharjoitteissa. Palloa potkimatta ei siis tarvinnut tältäkään reissulta lähteä.

Museon jälkeen koitti iltaan valmistautuminen ja pelipäivän jännitys – johon toki saattoi sisältyä vierailu hyvinkin perinteiseen brittipubiin pehmeän stoutin äärelle. Pubikulttuurista pitäville mainittakoon, että etenkin Piccadillyn ja Northern Quarterin alueilta sekä niiden lähimaastosta perinteistä brittiläistä henkeä tuntui löytyvän mukavasti. Sen sijaan suurimman ostoskeskittymän, Arndalen, läheltä löytää lähinnä eurooppalaista reivimeininkiä.

Ostomahdollisuudet Arndalessa sen sijaan ovat hyvät, mikäli ne futismatkaajaa houkuttavat. Me majoituimme noin puoleen väliin matkalla Piccadillystä Arndaleen; sijainti oli 10 minuutin kävelymatkan päässä lähes kaikkialta keskustasta, mutta silti sivussa kaikkein suurimmista turisti- ja yökerhokeskittymistä, jolloin yönsä sai viettää rauhassa. Itselleni tämä sijainti sopi erinomaisesti.

Itse ottelu olikin sitten todellinen elämys, jopa näinkin vannoutuneelle Liverpoolin kannattajalle. Olen, yhtään itseäni kehumatta, ehtinyt jo jonkin verran jalkapallo-otteluita maailmalla kiertää, mutta kotiottelu Etihadilla vakuutti minut silti täysin. Palveluita oli riittävästi ja kaikkialla, turvajärjestelyt jouhevat, eikä jonottaa tarvinnut juuri missään. Itse stadionkin ympäröivine aukioineen on vakuuttava näky – fiilistä on ulkopuolisine kierreportaineen haettu kenties yhdestä Euroopan merkittävimmistä urheilupyhätöistä, San Sirosta.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin tunnelma; Cityn kotipelejä on haukuttu hiljaisiksi, mutta turhaan. Lehterit olivat täynnä viimeistä penkkiä myöden ja tunnelma todella sähköinen. Toki tiivis mestaruustaisto ja ottelun merkitys saattoivat asiaa hieman avittaa, mutta meteliä pöntössä riitti yhtä kaikki. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, ettei samanlaista läpi ottelun jatkuvaa laulua kuulunut fanikatsomosta kuten joillakin toisilla stadioneilla; sen sijaan kannatuslaulut ja -huudot tuntuivat syntyvän kuin tyhjästä huomattavasti nopeammin kuin mihin olen tottunut, mutta silloin kun ne esiin nousivat, niihin todellakin yhtyi koko stadion.

Manchester: Ehdoton suositus

Loppuun mainittakoon pari käytännön vinkkiä, nimimerkillä kokemusta on: ensinnäkin, Finnair lentää Helsingistä suoraan Manchesteriin ja vielä yllättävänkin halvoin hinnoin, mikäli lennot onnistuu varaamaan ajoissa. Ja kiitos todennäköisesti liikematkustajille siitä, että myös lentoajat ovat harvinaisen inhimilliset. Mikäli budjettia kuitenkin haluaa venyttää vielä pidemmälle, lentää SAS Manchesteriin Tukholman kautta – lisäaikaa lentoon ei pysähdys länsinaapurissa tuo kuin pari tuntia, mutta se näkyy jo todella edullisena hintana.

Toisekseen, mikäli olet menossa katsomaan ottelua kevään puolella, kannattaa huolella selvittää kaikki ottelun ajankohtaan mahdollisesti vaikuttavat muutokset, kuten FA Cupin ja Mestarien liigan otteluiden päivämäärät.

Meille nimittäin kävi niin, että olimme ensin menossa katsomaan City – Cardiff -ottelua, joka siirrettiin keskelle viikkoa FA Cupin vuoksi, minkä jälkeen vaihdoimme otteluliput Leicester-otteluun, jota sitäkin vielä siirrettiin lauantailta maanantaille johtuen Mestarien liigasta. Kiitokset kuitenkin Thomas Cookille, jonka kautta olin sekä otteluliput että hotellin varannut; niin hotelli- kuin ottelumuutokset sai hoidettua vaivattomasti ja ilman lisäkustannuksia. Heitä voin siis suositella omasta kokemuksestani varauksetta. Suomalaisista toimistoista puolestaan kannattaa tarkastaa Björk & Boströmin tarjonta. He tarjoavat matkapaketteja niin Valioliigaan kuin Euroopankin kentille erittäin laajalla valikoimalla.

Loppukaneettina sanottakoon, että Manchester on ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jos haluaa aistia todellista jalkapallotunnelmaa ja yhdistää sen helppoon ja sopuhintaiseen kaupunkilomaan. Itse ainakin, omasta fanitustaustastani huolimatta, viihdyin äärettömän hyvin, ja voin suositella kohdetta lämpimästi muillekin.

The post Tien päällä: Isän kanssa Manchesterissa – Etihadiltakin löytyi tunnelmaa! appeared first on Byyri.

Asuin isäntäperheeni luona Nordrhein-Westfalenin osavaltion itäosassa. Osavaltio on tunnettu juurikin jalkapallosta, sillä seuroja sieltä on erittäin paljon. Lähimmät Bundesliiga-kaupungit olivat Dortmund sekä Hannover, joihin oli reilun tunnin ajomatka. Kakkosbundesliigan lähin seura oli 20 kilometrin päässä sijainnut Bielefeld.

Matkan aikana tuli nähtyä kahdeksan Bundesliiga-matsia sekä kaksi Mestarien liigan kamppailua. Kaupunkeina olivat Bremen, Hannover, Dortmund, Gelsenkirchen sekä Leverkusen.

Spieltag, matsipäivä

Saksassa otteluun lähdetään jo monta tuntia ennen aloituspotkua. Kaupungilla huomaa selvästi, että kyseessä on spieltag, matsipäivä. Joukkueensa väreihin sonnustautunut väkijoukko matelee oluet käsissään kohti stadionia, rennosti rupatellen ja ennen kaikkea positiivisella mielellä.

Stadionille päästessään väkijoukko suuntaa ensiksi olutkioskille, mihinkäs muuallekaan. Ruuhkat voivat olla melkoiset, sillä stadioneille ahtautuu jopa 80 000 ihmistä, joten futismatkailijan kannattaa saapua paikalle hyvissä ajoin.

Tunnelma lähes kaikilla stadioneilla on fantastinen. Ottelun aikana fanit laulavat ja hyppivät koko 90 minuutin ajan. Osa taas hakee koko ajan olutta sekä bratwursteja. Ja kyllä, olutta saa juoda katsomossa.

Ottelun päätyttyä ilta jatkuu ravintolaan tai muuhun vastaavaan. Matsin jälkeen mennään harvoin suoraan kotiin. Näin koko päivä ottelutapahtumineen saattaa venyä 10 tunnin mittaiseksi.

Satumainen Mestarien liiga

Itselleni mieleenpainuvimmat kokemukset jäivät Gelsenkirchenistä ja Dortmundista. Kuulin Mestarien liigan hymnin ensimmäisen kerran livenä ottelussa FC Schalke 04 – FC Porto. Sitä hetkeä en varmasti unohda koskaan. Myös Schalke 04 – Werder Bremen oli hieno ottelu, sillä Werder haki Veltins Arenalta komean 0-2-vierasvoiton. Oli mahtava fiilis noin kuuden tuhannen muun bremeniläisen kanssa hiljentää kotiyleisö.

Minulla kävi myös hyvä tuuri, sillä sain tuttavaltani viikoksi käyttöön Borussia Dortmundin kausikortit. Kyseiselle viikolle sattui ottelut Atletico Madridia sekä Hertha Berliniä vastaan.

Dortmund – Atletico ottelussa oli käytännössä vastakkain maailman tehokkain hyökkäys sekä maailman paras puolustus. Lucien Favren keltamustat murskasivat Diego Simeonen suojatit tylysti 4-0. Ottelu oli mieletöntä tykitystä kotijoukkueelta. Simeonen suuri numeroisin tappio Atleticossa oli nähnyt päivänvalon.

Kyllä suomalaispoika oli ihmeissään keltaisen seinän edessä. 25 000 rytmissä laulavaa ja hyppivää ihmistä on hieno kokemus kenelle vain.

Herthaa vastaan jäi mieleen myös poliisin yhteenotto vierasfanien kanssa. Myöhemmin poliisi myönsi ylireagoineensa tilanteessa, jossa fanit suuttuivat. Mielestäni tapaus kuvaa hyvin rakkautta seuraan. Vaikka välillä läikkyy yli, omia puolustetaan, aina.

Bremenissä kävin neljästi, sillä oma joukkueeni Werder Bremen pelaa siellä. Meidän suomalainen kannattajaosasto oli edustettuna otteluissa Hannoveria, FC Nürnbergiä, Wolfsburgia sekä Mönchengladbachia vastaan, ja vieraita oli Suomestakin! Tunnelma oli mahtava, niin kuin aina.

Myös ottelut Bayer Leverkusen → TSG Hoffenheim sekä Hannover 96 – VfB Stuttgart olivat hienoja. Toki täytyy sanoa, että kyseisiä kaupunkeja en välttämättä suosittelisi ensimmäisenä jalkapallomatkailijoille, sillä ottelut eivät olleet loppuunmyytyjä, ja katsomossa oli väljää. Tunnelma ei siis aivan yhtä hyvä kuin muissa Bundesliiga-kaupungeissa.

Päällimmäisenä saksalaisessa jalkapallossa olen ylpeä positiivisesta ilmapiiristä joukkueita kohtaan sekä yhteisöllisyydestä. Joukkue ja sen kannattajat muodostavat suuren perheen, jossa kaikkia tuetaan ja kannustetaan.

Otteluliput eivät Saksassa ole kalliita. Lippuja saa 15 eurosta ylöspäin, joten viikonloppu vierailu Saksaan futispeleihin ei ole järin kallista. Suosittelen ehdottomasti tutustumista Saksaan!

Artikkelikuva – Dominik Kuhn

The post Tien Päällä: Vaihto-oppilaana Saksassa appeared first on Byyri.

Joulukuisessa Leicesterissä sataa. Kohisee ja viimoo, kadulla askeleet juoksevat, asfalttiin liimautuneet nahkeat lehdet luistavat astuessa. Ei ole mitenkään yllättävää, että jo Canterburyn tarinoista lähtien englantilainen runous on tehnyt sateen kuvailemisesta oman genrensä. Matka rautatieasemalta stadionille katkeaa lähimpään pubiin, jossa kymmenvuotias poika tilaa tiskiltä pöydässä istuvalle isälleen tuopin ja itselleen appelsiinimehun.

Tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva Leicester on yli 2000 vuotta vanha kaupunki, yksi Iso-Britannian vanhimmista. 1900-luvun alussa kenkä- ja tekstiiliteollisuudella vaurastunut kaupunki säästyi 1930-luvun lamalta monipuolisen elinkeinorakenteensa ansiosta, ja se oli silloisen Kansainliiton tilastoinnin mukaan vuonna 1936 Euroopan toiseksi rikkain kaupunki.

Kansainvälinen kaupunki

Leicester on jo pitkään ollut kansainvälinen ja monikulttuurinen kaupunki. Mantereen puolella riehuneet poliittiset myrskyt houkuttelivat turvan hakijoita: toisen maailmansodan jälkeen kaupunkiin jääneiden puolalaisten lisäksi myös lahden toiselta puolen alkoi saapua irlantilaisia vakaampien taloudellisten olosuhteiden toivossa. 1960-luvulta lähtien Intian niemimaalta tulleiden määrä alkoi kasvaa.

Historiallisena kuriositeettina voitaneen mainita aasialaisten muuttajien määrän kasvu yllättävällä tavalla 1970-luvulla: Ugandan kauhudiktaattori Idi Amin määräsi vuonna 1972, että koko aasialaisen yhteisön oli poistuttava maasta 90 päivän sisällä. Pian tämän jälkeen Leicesterin kaupunginvaltuusto julkisti kampanjan, jolla Ugandan aasialaisia yritettiin taivutella luopumaan aikeista muuttaa kaupunkiin.

Kampanja ei ollut erityisen menestyksekäs, vaan sen seurauksena suuri joukko potentiaalia maahanmuuttajia tuli yleensä tietoiseksi koko kaupungin olemassaolosta.

Tulijoita on ollut myös muualta: joukko somalitaustaisia Alankomaiden kansalaisia saapui kaupunkiin 1990-luvulla ja Euroopan unionin laajentumisen myötä vuonna 2004 merkittävä joukko itäeurooppalaisia emigroitui kaupunkiin. Tällä hetkellä Leicester onkin Lontoon jälkeen Iso-Britannian etnisesti monimuotoisin kaupunki.

Tämän huomaa myös ruokakulttuurissa, joka tarjoaa perinteisen pubiruuan lisäksi varsin monipuolisen kattauksen Lähi-idän, Kaakkois-Aasian ja Itä-Euroopan herkkuja.

Luokkaerot ovat edelleen Iso-Britanniassa varsin selkeitä. Vaikka joidenkin valioliigajoukkueiden kannattajakuntien sosioekonomisissa asemissa on tapahtunut muutoksia, jalkapalloa kohdellaan edelleen ainakin Leicesterissä työväenluokan lajina. Durhamin yliopiston tutkimuksen mukaan rugbyliigassa menestynyt kaupungin joukkue vetää otteluihinsa keskiluokkaa ja ylempää keskiluokkaa, kun taas jalkapallojoukkueen peleihin tiensä löytää edelleen työväenluokka. King Powerilla tästä ei ole epäselvyyttä: ylivoimaisesti suurin osa kannattajakunnasta on kasuaalisti pukeutuneita valkoisia miehiä, eikä herrasväkeen tai muihin etnisiin ryhmiin törmää juuri ollenkaan.  

Sipsikulhoksikin kutsuttu King Power Stadium rakennettiin vuonna 2002 ja sen yleisökapasiteetti on 32 262 katsojaa. Stadion on lauantain ottelussa muutamaa sataa vaille täynnä. Tunnelma stadionilla ei ole mitenkään hurmoksellinen, vaan enemmänkin leppoisa ja rauhallinen. Kotijoukkueen hulinajengin vahvuus mitataan kymmenissä.

King Power Stadium tunnettiin vuoteen 2011 saakka nimellä Walkers Stadium, sipsinvalmistajan ja seuran silloisen pääsponsorin mukaan. Kaupungissa sijaitsee edelleen maailman suurin perunalastutehdas. Lokakuussa traagisesti helikopterionnettomuudessa menehtyneen seuran pääomistaja Vichai Srivaddhanaprabhan ostettua seuran myös stadioni nimettiin uudelleen lentokenttämyymäläketju King Powerin mukaan.

Vuonna 2015 Srivaddhanaprabha ilmoitti, että stadionia tullaan laajentamaan 42 000 paikkaiseksi. Suunnittelutyöt aloitettiin tämän vuoden huhtikuussa.

Vaisu ottelu

Saavumme stadionille noin puolta tuntia ennen ottelun alkua. Tungosta ei vielä tässäkään vaiheessa ole, vaikka peli on lähes loppuunmyyty. Oikea portti löytyy helposti eikä jonoja ole. Ystävällinen henkilökunta auttaa kärsivällisesti orpoa futismatkaajaa lipun viivakoodin piippauttamisessa koodinlukijaan.

Sisään päästyämme parkkeeraamme matkatoverini kanssa virvoke- ja elintarvikekojun mutkittelevan jonon perälle. Seuran thaimaalaisomistus näkyy myös tarjolla olevien tuotteiden valikoimissa, sillä tuopit täytetään Changilla. Noin vartin jonotuksen jälkeen saamme käsiimme muovikulhosta tarjoiltavat hauskat viinishotit, jotka hörpättyämme siirrymme istumapaikoillemme stadionin yläkulmaukseen, kotifanien viereen.

Itse peli ei tarjoa sen erityisempää jalkapallodraamaa. Tottenhamin valmentaja Mauricio Pochettino päätti säästellä suurimpia tähtiään, Harry Kanea ja Christian Erikseniä, kolmen päivän päästä pelattavaa Barcelona-ottelua varten.

Kanen tilalla piikkinä pelannut Son Heung-min vei vierasjoukkueen 0-1 johtoon aivan ensimmäisen puoliajan lopussa häikäisevällä vasemman jalan kiskaisullaan rangaistusalueen ulkopuolelta. Son järjesteli 58. minuutilla myös Tottenhamin toisen maalin syöttämällä millintarkasti Dele Allille takatolpalle, josta Alli puski pallon maalivahdin käsien ja yläriman kautta maalin kattoon.

Ilman James Vardya ja Harry Maguirea pelannut Leicester ei saanut aikaan vaarallisia tilanteita, ja erityisesti nivusvammasta kärsineen Vardyn poissaolo näkyi selvästi joukkueen pelissä.

Oivaan vireeseen päässyttä Kanea seuraamaan tulleille puolueettomille faneille ilta oli pettymys, sillä MM-kisojen hallitseva maalikuningas tuli kentälle vasta 73. minuutilla. Stadioni alkoi tyhjentyi jo kymmenisen minuuttia ennen pelin loppua verkkaiseen tahtiin, eikä Leicester saanut aikaan sen suurempaa loppukiriä.

Liput

Lipun ostaminen hyvissä ajoin etukäteen edellyttää seuran jäsenyyttä. Jäsenyys maksaa ulkomaan asukille 25 puntaa eli tämän päivän kurssilla vajaa 30 euroa. Liput ovat valioliigatasolla kohtuuhintaisia, halvimmillaan otteluun pääsee 26 punnalla ja kalleimmatkin pääkatsomopaikat lohkeavat 50 puntaan. Jos jäsenyyteen ei ole halua sijoittaa, suosittelen tsekkaamaan Facebookista Leicester City Ticket Exchange -ryhmän ja seuran fanifoorumin, joissa seuran jäsenet kauppaavat lippujaan alkuperäiseen hintaan.

Iso-Britanniassa lippujen trokaaminen on laitonta, mutta esimerkiksi Viagogo toimii ulkomailta käsin ja pystyy näin kiertämään paikallista lainsäädäntöä. En kuitenkaan suosittele käyttämään kyseistä palvelua, sillä lippujen hinnat voivat nousta naurettavan koviksi eikä myyjän rehellisyydestä voi aina mennä takuuseen. Jos lippuja jää ostamatta seuran jäseniltä, ne tulevat yleiseen myyntiin seuran nettisivuille noin viikkoa ennen ottelua. Big Sixin ulkopuolisia joukkueita vastaan yleisestä myynnistä pitäisi saada ostettua liput kohtuullisen suurella todennäköisyydellä vierekkäisille paikoillekin.

Matkustus

Helpoin tapa matkustaa Leicesteriin on lentää ensin Lontooseen ja budjetista riippuen siirtyä joko junalla tai bussilla Leicesteriin. Molemmissa tapauksissa liput kannattaa varata etukäteen joko National Expressin tai Trainlinen nettisivuilta.

Juna St. Pancrasin asemalta kustansi allekirjoittanelle 35 euroa, mutta lippu täytyi varata kuukausi etukäteen. Lippu on mahdollista saada vielä halvemmalla, jopa 15 eurolla, mutta tällöin on oltava hereillä kuukausia aiemmin.

Pikaisemmalla varoitusajalla lipun hinta voi olla mitä tahansa 55 ja 80 euron väliltä. Junia menee useita tunnissa, matka kestää noin tunnin. Rautatieasema sijaitsee aivan kaupungin keskustassa ja sieltä kävelee noin puolessa tunnissa stadionille.

Erityisesti pienemmällä budjetilla matkustavalle sopiva vaihtoehto on ottaa bussi Victorian asemalta. Bussilipun hinta jää usein alle 10 euron, mutta matka-aika venyy lähemmäs kolmea tuntia. St. Margaretin hieman rähjäinen linja-autoasema voi pimeään aikaan olla lievästi kuumottava ympäristö, joten jännitystä vältteleville suosittelen taksin tilaamista asemalta. Taksin saa helposti tilattua etukäteen paikallisen taksipalvelu ADT:n sovelluksella. Taksilla matkustaminen on Leicesterissä varsin edullista, joten esimerkiksi matkasta stadionille selviää alle kymmenen punnan laskulla. Kaupungin keskusta on varsin tiivis, joten helpoin tapa kulkemiseen on käveleminen

Leicesteristä löytyy majoitusta kaikista hintaluokista. Kaupunki ei tarjoa erityisemmin nähtävää, joten päiväreissu Lontoosta voi olla suositeltavin tapa kaupunkiin tutustumiselle.

The post Tien päällä: Valioliigaa katsomassa kaihoisassa Leicesterissä appeared first on Byyri.

Tämä seikka yhdistettynä ottelun varhaiseen alkamisaikaan sunnuntaina johtivat siihen, että tunnelma jäi Amsterdamin Arenalla vähintäänkin piippuun. Kaikesta huolimatta menneisyyden pystyi aistimaan, sillä poliisin läsnäolo stadionin ulkopuolella oli varsin näkyvä.

Olutta ja krokettia

Peli pelattiin sunnuntaina lounasaikaan kello 12.15. Itselläni oli lento Amsterdamin kentältä takaisin Helsinkiin vain muutaman tunnin kuluttua ottelun päättymisestä, joten olin nokkelana kaverina valinnut majoituksen aivan stadionin välittömästä läheisyydestä.

Kirjautuminen ulos hotellista ennen peliä, kamat sinne säilytykseen pelin ajaksi, takaisin hotellille ja taksilla kentälle. Homma toimii!

Neljän tähden hotelli Ozo Hotel Amsterdam sijaitsee vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä stadionista, joten se oli varhaiseen alkamisaikaankin nähden ihanteellinen. Amsterdamin lauantai-illan jälkeen tuollaista siirtymää matkalainen osaa arvostaa. Suosittelen tätä ratkaisua lämpimästi kaikille niille, jotka matkaavat sunnuntaiseen puolenpäivän peliin. Metroasema oli kuitenkin varsin lähellä, joten Amsterdamin keskustaan pääsi muutaman minuutin välein.

Aiemmin syksyllä vieraillessani Bredassa ja Rotterdamissa törmäsin ”areenakortteihin”, jotka piti ostaa stadionin ulkopuolelta voidakseen ostaa hyödykkeitä stadionin sisältä. Amsterdamissa vastaavaa systeemiä ei ollut, mutta kortti oli pääasiallinen maksuväline kaikilla myyntipisteillä.

Stadionilla sisäänpääsyportit oli merkattu selkeästi ja turvatarkastus eteni joutuisasti. Areenan sisäpuolelle pääsin noin 45 minuuttia ennen peliä, joten aikaa oli hyvin oluen ja pikkupurtavan nauttimiseen. Paikallisia broodje kroketteja myytiin joka kulmassa ja päätin itsekin sellaisen kokeilla. Mielenkiintoinen ja suuta polttava kokemus, jota suosittelen vähemmän kuin aiemmin mainitsemaani hotellia.

Fasiliteeteista jaettakoon vielä kiitosta vessatarjonnalle, jota oli riittävästi kummallekin sukupuolelle. Tämä on asia, joka jää valitettavasti uudemmillakin stadioneilla usein liian vähälle huomiolle.

Siirryttyäni katsomoon tein havainnon, että joukossa oli huomattavasti enemmän naisia ja lapsia verrattuna elokuiseen Feyenoordin peliin. Ilahduttavaa oli myös seurata, kuinka pienimmätkin nassikat jaksoivat oikeasti katsoa peliä ja elää siinä mukana.

Ajaxin täydellinen näytös

Ennen ottelun alkua hollantilaismedia ennakoi Ajaxin täydellistä näytöstä ja sellainen siitä tulikin. ADO:n hyökkääjistä Sheraldo Becker aiheutti pariin otteeseen ongelmia amsterdamilaisten puolustukselle nopeudellaan, mutta muuten vieraat olivat täydellisen aseettomia. ADO:n maali syntyi suhteellisen helposti annetusta vapaapotkusta, jonka viimeistelystä täytyy toki antaa Aaron Meijersille täysi tunnustus.

Ajax vei ottelua miten tahtoi, ja erityisesti Dusan Tadic teki kentällä mitä halusi. Serbialainen oli häikäisevän hyvä ja allekirjoittanut ei ihmettelisi, jos Tadic löytäisi itsensä tämän kauden jälkeen jälleen pykälää isommasta sarjasta.

Pelin tilastot kertovat kaiken:

Pallonhallinta     73% – 27%

Laukaukset kohti maalia 12 – 3

Laukaukset ohi maalin 10 – 5

Blokatut laukaukset 9 – 0

Kulmat 19 – 3

Syötöt 602 – 230

Vieraskannattajien poissaolo näkyi ja jäi kuulumatta erityisesti kahdessa yksittäisessä tilanteessa. Vierasmaalin synnyttyä oli stadionilla aavemaisen hiljaista, ja toisella jaksolla Ajaxin kannattajapäädyssä oli esillä protestilakanoita vieraskannattajien sisäänpääsykieltoa kohtaan. Kyseessä ei ollut pelkkää sympatiaa, sillä F-SIDE tiedostaa, että heiltäkin jää retki Haagiin tekemättä kevätkierroksella.

Ajaxin murskajaisten jälkeen oli edessä vielä yksi mieluisa viihdenumero, kun välittömästi päätösvihellyksen jälkeen kenttähenkilökunta asetteli pääty- ja sivurajoille palloja, joita voittanut joukkue kävi potkimassa yleisölle kotiin viemisiksi. Sympaattisen oloinen perinne päätti leppoisan sunnuntaipäivän, ja minun oli aika kiirehtiä lentokentälle.

Liput Ajaxin peliin

Liput Ajaxin otteluihin ovat usein kiven alla, sillä vuonna 1996 valmistunut futispyhättö on käytännössä aina täynnä. Lisäksi mielenkiintoisimpia vastustajia vastaan lippuja edes harvoin tulee yleiseen myyntiin, sillä ne menevät kaikki Ajaxin jäsenten käsiin. Tällaisia vastustajia ovat erityisesti Feyenoord, PSV ja ADO Den Haag. Näin kävi tälläkin kertaa, peli myytiin jäsenille päivässä loppuun.

Jouduin siis turvautumaan ulkopuoliseen lipunvälittäjään, joita netin syövereistä löytyy lukuisia. Päädyin antamaan mahdollisuuden sellaiselle nettisivustolle kuin jalkapallotravel.fi. Suomeksi lähetettyyn sähköpostikyselyyni sain nopeasti englanninkielisen vastauksen ja sain alusta alkaen erinomaista palvelua! Kyseessä on Amsterdamista käsin toimiva monikansallinen yritys, joten apu ja paikallistuntemus juurikin Ajaxin peliin olivat huippuluokkaa. Heiltä sain vinkin hotellistakin, kun olin kertonut kireästä poistumisaikataulustani.

Kaikki toimi alusta loppuun, joten lähtökohtaisesti lipunvälittäjäpalveluihin hyvinkin skeptisesti suhtautuva henkilö sai tästä varsin positiivisen kokemuksen.

The post Vieraskannattajat loistivat yhä poissaolollaan Ajaxin ja ADOn kohdatessa appeared first on Byyri.

Olin pitkästä aikaa tutustumassa minulle uuteen kaupunkiin, stadioniin ja seuraan. Oman osavaltion seurat alkavat olla jo pikkuhiljaa nähty, mutta muutama vierailematon paikka vielä löytyy. Viikonloppu meni tällä kertaa ilman futista paikan päällä, joten asia piti korjata heti maanantai-iltana.

Reilun tunnin junamatkan päässä sijaitsee yliopistokaupunki Münster. Münsterin jalkapallovaltikkaa pitää perinteinen SC Preußen Münster, jonka kotikenttä on vanhahtava yleisurheiluunkin suunniteltu vuonna 1926 valmistunut Preußenstadion.

Ennen peliä kävin aistimassa fiilistä joulumarkkinoilla, Münsterin vanhassa kaupungissa ja katsomassa löytyykö futiskulttuuria glögikojuilta. Ehkä se johtui maanantaista, mutta en törmännyt juurikaan mustavihreisiin kaulahuiveihin.

Preußen Münster oli yksi Bundesliigan perustajaseuroista (1963/64). Paikalliset muistelivat ylpeänä, että heidät valittiin suuren Bayern Münchenin sijaan Bundesliigaan. Meno pääsarjatasolla jäi silloin valitettavan lyhyeksi, vain yhden kauden mittaiseksi. Tämän jälkeen on pelattu kakkosta, kolmosta ja nelosta. Tällä hetkellä menee taas vähän paremmin ja Preußen taistelee tosissaan noususta kakkosbundesliigaan.

Münsterin kautta aikain kuuluisin pelaaja on varmasti Christoph Metzelder, joka teki Münsterin jälkeen pitkän uran Borussia Dortmundissa, Real Madridissa ja Schalke 04:ssä.

Preußenstadion rakennettiin vuonna 1926 ja siinä pelattiin luonnollisesti myös se yksi ikimuistoinen Bundesliigakausi. Alun pitäen sienne mahtui jopa 40 000 katsojaa, mutta tänä päivänä stadionin kapasiteetti riittää enää 14 300 katsojalle, joista 3 000 on istumapaikkoja. Tällä kaudella katsojia on käynyt keskimäärin 8 159, ja saman verran oli myös maanantai-iltana väkeä.

Ultrakannattajat sijoittuisivat kaarteeseen juoksuratojen taakse, mikäli eivät olisivat lakossa. Minulle kerrottiin, että he olivat lakossa, koska vastustavat jalkapallojaoston yhtiöittämistä. Lakon takia he eivät kannustaneet omiaan, eivätkä pitäneet tifoja ja lippuja esillä.

Itse ostin tietysti katetun seisomapaikkalipun. Hinta oli miellyttävät 11€ ja lipun sai kätevästi hankittua ja tulostettua Eventim-lippukaupan kautta.

Münsterissä, kuten monessa muussakin kaupungissa, haaveillaan kunnon jalkapallostadionista. Viime perjantaina tämä toive kävi toteen, kun vuosien väännön jälkeen päädyttiin remontoimaan stadion 40 miljoonalla eurolla. Remontin jälkeen stadion tulee vetämään 20 000 katsojaa, ja se tehdään katsomo kerrallaan, jotta sarjapelejä voidaan jatkaa samaan aikaan.

Jos haluat nähdä vanhan stadionin, niin kannattaa lähteä piakkoin käymään Münsterissä.

Törmäsin pelissä myös pariin suomalaiseen, jotka olivat inspiroituneet Ylen Pelipäivä-sarjasta ja tulleet katsomaan aitoa alasarjameininkiä. Uskomaton sattuma, että meidän paikat olivat vielä vierekkäin. Heidän matka jatkui tästä Mestarien liigan pariin Dortmundiin.

Maanantai-illan vieraaksi oli tullut toinen Bundesliigan perustajajäsen, Eintracht Braunschweig. Seura on jyrkässä alamäessä ja varmasti yhdessä isoimmasta kriisistä, jonka minä muistan. Ajatella, että kaudella 2013/2014 Eintracht Braunschweig pelasi vielä Bundesliigaa ja kaudella 2016/2017 se karsi Bundesliigaan pääsystä Vfl Wolfsburgia vastaan!

Viime kaudella Leijonilla oli kakkosbundesliigan korkein budjetti, peräti 42 miljoonaa euroa, mutta tästä huolimatta se onnistui tippumaan sarjaa alemmaksi. Seura ei ollut varautunut ollenkaan tippumiseen, sillä pelaajien sopimukset eivät kattaneet alempaa sarjatasoa ja 18 pelaajaa jätti seuran ilmaiseksi. Olisiko seuralla ollut edes varaa pitää pelaajia?

TV-rahat romahtivat samalla, kun seura tippui kolmoseen. Eintrachtin budjetti tippui tälle kaudelle ja on ”ainoastaan” 17 milj. €. Kauteen lähdettiin sarjan nuorimmalla kokoonpanolla, keski-iän ollessa vain 22,6 vuotta. Muun muassa näiden syiden vuoksi Eintracht pitää tällä hetkellä perää kolmosessa, ja on ajautumassa kovaa vauhtia Regionalliigaan.

Yleisön tuki jatkuu kuitenkin vakaana ja seuran peleissä on käynyt kaikesta huolimatta keskimäärin yli 17 000 katsojaa.

Ottelun farkkuliivimiehellä oli aihetta juhlaan, kun Preussen voitti lukemin 3-0 ja syvensi Eintrachtin alamäkeä. Tällä kertaa kaikki maalit menivät Preussenin arvokkaimmalle pelaajalle eli, Martin Kobylanskille.

The post SC Preußen Münster vs. Eintracht Braunschweig – Bundesliigan perustajia katsomassa appeared first on Byyri.

Me suomalaisen jalkapalloilun ilosanomaa maailmalle masokistisesti levittäneet kannattajat olemme tottuneet unelmoimaan. Katseemme ovat olleet aina uuden taipaleen ensimmäisessä pelissä, iskun paikassa. Ensimmäisen ysikymppisen jälkeen tarkastelemme jo muiden otteluiden tuloksia – ”ei noillakaan hyvin alkanut”.

Ei aikaakaan, kun havaitsemme laskevamme taulukoiden maalieroja ja toteamme kaiken olevan yhä mahdollista. Seuraavaksi pitää vain voittaa neljä jäljellä olevaa peliä. Kaikki karahtaakin siihen ensimmäiseen peliin neljästä, kun jäämme tasapeliin jossain Liechtensteinissa.

Viimeisissä peleissä pelaamme kunnian lisäksi paremmasta asetelmasta tulevien karsintojen arvontaan. Vuosi sitten sateenkaaren päässä häämötti aarrearkku, jossa oli mukana arvokisojen kisaliput. Todellisuus on saapunut ja sateenkaaren tuolla puolen ei ole enää edes hedelmäkoria, on vain kolmoskori.

Kädet ristissä ja sormet syyhyten seuraamme tulevien kaikkien aikojen karsintojen arvontaa, joka nostaa jälleen toiveemme pilviin. Malttamattomana odotamme ensimmäistä ottelua, jonka jälkeen sama kierros alkaa alusta.

Syksy toisesta todellisuudesta

Tämän syksyn Nations League on ottanut, mutta poikkeuksellisesti myös antanut. Rehellisesti myönnän, että en ollut kovinkaan innostunut uudesta UEFA:n taikomasta formaatista. Kaikki kuitenkin muuttui ensimmäisessä ottelussa syyskuussa Ratinassa. Vieraspeliin ei pitänyt tänä syksynä lähteä, mutta Unkari-kotivoiton huumassa lentoja tilailtiin jo samana iltana taksin takapenkiltä.

Toisesta todellisuudesta ollut maajoukkuesyksy huipentui viime torstaina Ateenan illassa, kun Suomi varmisti 0-1-tappiolla lohkonsa voiton ja takaportti pysyi avoinna tuleviin vuoden 2020 EM-kisoihin.

Nations Leaguen kuudenteen pelipäivään ja vierasotteluun Unkaria vastaan saattoi siis lähteä vapautuneesti.

Matkani Budapestiin käynnistyi neljän aikaan lauantaiaamuna. Taksimatkan, parin tunnin bussissa matkustamisen ja lennon jälkeen päädyin Budapestiin hieman ennen yhtätoista paikallista aikaa. Lentokentältä otetun bussin saavuttua keskustan tuntumaan sain yhdessä seurueeni kanssa Airbnb-kämppämme haltuun puoliltapäivin. Kaupunkiin tutustumiselle oli siis hyvin aikaa.

Kiertelimme kaupungilla, ihailimme Tonavaa ja pyörähdimme esimerkiksi suomalaisten kokoontumispaikassa Champs Sport Pubissa. Erityisen suurta arvostusta annoimme paikalliselle drinkkibaarille, josta sai muutamalla eurolla törkeän ison ja törkeän hyvän mojiton!

Hintataso ei päätä huimannut, josta mainittakoon esimerkkinä lauantai-iltainen ravintolamme Mazel Tov. Tähän selvästi hyvin suosittuun ravintolaan oli pitkä jono, mutta odotus palkittiin. Söin alkuruoan ja pääruokana suussa sulavaa ankkaa. Kyytipoikana meni alas yksi olut ja lasi viiniä. Maksoin tästä kokonaisuudesta hieman päältä 15 euroa.

Ruokailun jälkeen jatkoimme vielä paikalliseen kieleen ja kulttuuriin tutustumista Budapestin illassa.

Kovan luokan kusetusta

Pelipäivämme käynnistyi ryhmiin jakautumisella. Osa eteni asioissa ruoka edellä, osa suuntasi kylpylään ja osalle uusi kieli ja kulttuuri oli tullut liiallisena kerta-annoksena, joka pakotti jäämään kämpille keräämään itseään.

Viimeisenä mainittuun ryhmään kuuluminen kieltämättä houkutteli, mutta kallistuin lopulta kylpylään suuntaavaan seurueeseen. Päätökseen vaikutti matkatoverini lempeä katse samalla, kun hän pyysi kylpyseuraa. Päässäni alkoi soimaan laulu- ja soitinyhtye Bamperoksen pop-hitti rakkauden kesältä 1980.

[pullquote]

Tule kanssani kylpyyn, tahdon samaan ammeeseen.

Vaahto välillämme yhtyy, siihen piirrän sydämen.

Tule kanssani kylpyyn, tule valoon kynttilän.

Liekki hiljaa meille syttyy, antaa itkun lämpimän.

[/pullquote]

Kylpylämatkamme oli kuitenkin kaikkea muuta kuin mutkaton. Siirryimme kohti Szechenyin kylpylää metrolla. Lähtöasemalta ei voinut ostaa matkalippuja automaatista, vaan vain laiturilla olleelta lipunmyyjältä.

Tämä etäisesti majavaa muistuttava mumisija otti meiltä matkalipuista 450 forinttia eli noin puolitoista euroa kappaleelta. Noustessamme pois Szechenyin metroasemalla meitä oli vastassa yllätys. Tarkastajat sanoivat, että lippumme eivät kelvanneet. Yritimme tulla 150 forintin lipuilla. Meille annettiin kaksi vaihtoehtoa: maksaa 8000 forinttia sakkoa nupilta tai selvittää asia. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Passimme kerättiin pois ja lähdimme kolmen virkailijan kanssa takaisin lähtöasemallemme. Osoitimme lipunmyyjän, joka oli myynyt meille liput. Kiivaan sananvaihdon ja parin puhelun jälkeen häneltä otettiin silmiemme edessä pois henkilökortti kaulasta ja virkamerkki hihasta. Oikea lippu olisi maksanut 350 forinttia, eli kyseinen herra yritti ottaa meidän neljän hengen porukaltamme euron henkilöltä omaan taskuun. Potkut tulivat siis vain muutaman euron tähden, mikä kertonee paljon paikallisesta tulotasosta.

Hyvin pitkän viivytyksen jälkeen pääsimme vihdoin kylpylään, jossa oli seuraava vilunkipeli päällä. Maksoin omaa pulikoimistani viimeisenä ja kaikilta muilta oli otettu 5400 forinttia. Minun tullessani maksuvuoroon hinta pompsahti 20 000 forinttiin. Selitin kassanaiselle, että hän oli juuri myynyt ensimmäisenä mainittuun hintaan kavereilleni liput ja tämä ei nyt vain mene läpi. Myyjä muka soitti jonnekin, jonka jälkeen hän ”sai luvan” myydä minullekin lipun samaan hintaan.

Kaikesta huolimatta Szechenyin kylpylä oli kaiken ennakko-odotusten arvoinen. Vastoinkäymiset oli jo unohdettu, kun pääsimme lillumaan 38-asteisteen ulkoaltaaseen. Totesinkin ystävälleni, että kiitos, kun sain tulla hänen kanssaan kylpyyn. Otatimme itsestämme myös valokuvan, vaikkakin sen ottohetkellä yhtä matkalaista hieman väsytti.

Kuva – Värivalokuvia Antti Teisala

Kylpylän jälkeen päätimme, ettemme enää kulje metrolla tämän kokemuksen jälkeen, vaan liikkuminen tapahtuu vastedes taksilla. Tämä olikin hyvä ratkaisu siihen asti, kunnes tulimme pelin jälkeen stadionilta pois. Ennen peliä taksimatka oli maksanut majapaikalta peliin reilut 2000 forinttia.

Stadionilta alkaneen taksimatkan aluksi kuski yritti lähes väkisin viedä meitä strippiklubille, joka ei meitä kauheasti kiinnostellut. Kun tämä reissu jäi tekemättä, hän alkoi kertoa avoimen rasistisia mielipiteitään sekä kaupata meille kokaiinia. Pidemmät keskustelut ja kaupat jäivät kuitenkin syntymättä.

Päästyämme perille tämä herrasmies ilmoitti taksimatkan hinnaksi 28 000 forinttia eli yli 90 euroa. Kävimme vaiherikkaan keskustelun, jonka lopputulemana hän sai meiltä 20 000 forinttia sekä kuulla hyvin yksityiskohtaisia arvioita kotimaastaan sekä siitä, millainen tyyppi hän on ihmisenä.

Ehkä he eivät vain osaa laskea?

Pienen kämpillä piipahduksen jälkeen kävimme syömässä ja päätimme pyörähtää vielä nopeasti Instant-nimisessä yökerhossa.

Eräs seurueemme jäsenistä päätti tilata tiskiltä kaikille rommishotit. Mukava ele varsin mukavalta mieheltä. Hintaa oli yhdelle paukulle tuleva 1200 forinttia eli noin neljä euroa. Baarimikko kysyi, että miksi hän tilaa viisi shottia eikä koko pulloa. Se maksaa kuulemma saman verran.

No. Jos kerran näin, niin tilataan sitten. Lopulta massiivinen rommipullo tuli jääastiassa ja hinta oli 27 000 forinttia. Tuossa hetkessä mieliimme hiipi ajatus: ehkä he eivät ole kaikki huijareita? Ehkä he ovat vain todella huonoja matematiikassa?

Viimeisimmät PISA-tutkimukset tukevat tätä ajatusta. Vuodesta 2003 lähtien unkarilaisten laskutaito on lähes romahtanut.

Mikään ei enää muuttanut sitä tosiasiaa, että juhlimme lohkovoittoa paikallisessa yökerhossa hieman odotettua pidempään, kun käsiin oli juuri tullut litran rommileka. Pienissä erissä siirryimme majoituspaikkaamme yön tunteina, mutta viimeisenä paikasta lähtenyttä odotti vielä uusi seikkailu.

Lohkovoiton juhliminen on meille suomalaisille vielä sen verran uutta, että sitä suorittaessa voi tehdä alokasmaisia virheitä. Kyseinen herrasmies oli jättänyt Suomen huivinsa portsarille ja napannut yökerhon edestä bussin sen sijaan että olisi kävellyt 150 metriä kämpille.

Bussi oli vienyt hänet aina kaupungin rajalle asti, jossa hän oli päätynyt paikalliselle huoltoasemalle. Kyseinen huoltoasema oli ollut auki. Häntä oli kohdeltu hyvin ystävällisesti ja hänelle oli tilattu taksi. Kahdeksalta aamulla matkamies päätyi takaisin majapaikkaan, jossa odotti yhden puoliajan verran unta, ennen kuin piti siirtyä muiden kanssa aamulennolle.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin vaiherikas ja mielenpainuva matka.

Niin, se peli. Hävittiin 2-0 ja oltiin tosi huonoja.

The post Tulin kanssasi kylpyyn – lohkovoiton juhlintaa Budapestissa appeared first on Byyri.

Byyristäkin tuttu VfL Bochum Finland oli hakenut kuntoa jo pari päivää syysreissun kohokohtaa varten. Sanomattakin oli selvää, että kyseessä oli VfL Bochumin peli ja kohteena tietysti Bochumin Vonovia Ruhrstadion. Seuran fanittaminen otti tälle kaudelle uuden ulottuvuuden, kun ensimmäiset yhdistyksen jäsenet ostivat seuran kausikorit.

Mikään ei ole sen ihanampaa kuin valua Bochumin asemalta Castroper Straßea pitkin stadionille. Matkalla voi pysähtyä aistimaan matsipäivän fiilistä, jota todellakin täällä riittää. Ihmiset tapaavat toisiaan kadun varrella sijaitsevilla makkara- ja kaljakojuilla, joista sitten hiljalleen valuvat muiden mukana sisään stadionille.

Stadion alkaa itseasiassa olemaan hivenen vanhahtava (rakennettu vuonna 1976), mutta siitä löytyy lutuuria sitäkin enemmän. Aikanaan myös Suomen maajoukkue kävi testaamassa Ruhrstadionin tunnelman. Vuosi oli 1981, Rummenigge, Breitner ja kumppanit pieksivät Suomen peräti 7-1. Pelissä oli silloin täysi tupa, 42 000 katsojaa, mutta tänä päivänä sama stadion vetää ainoastaan 27 599 katsojaa. Suomen ainoan maalin teki Kopareiden ja KuPS:in oma poika Hannu Turunen.

Päivän liivitkin löytyivät yllättävän helposti. Se sai taas minut ihmettelemään mistä tämä Vfl Bochum – Bayern München -ystävyys on oikein peräisin? Kuuleman mukaan vuonna 1973 Bochumilainen Fan Club Bochumer Jungen (Bochumin Pojat) pelasti Müncheniläisten faniporukan kahakalta. Tämä välikohtaus sovittiin sitten paikallisessa baarissa ja siitä lähtien seurojen fanit ovat pitäneet yhtä; välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Ystävyyteen törmää edelleen siellä täällä, tarroissa ja kaulaliinoissa. Siitä ystävyydestä on myös kangasmerkki tämän vanhan herran liiveissä.

The post VfL Bochum Finlandin matkassa appeared first on Byyri.

Keskiviikkoilta ja maaottelutauko – mahdollisuus seurata harjoitus-, alasarja- ja paikallisia cup-pelejä. Kaikesta tarjonnasta valitsin Essenin ja paikallisen seuran, Rot-Weiss Essenin. Tarjolla oli Niederrheinpokalin toisen kierroksen ottelu Rot-Weiss Essen – FSV Vohwinkel.

Essen sijaitsee noin 40 km päässä nykyisestä kotikaupungistani, Düsseldorfista. Mikään pikkukaupunki ei ole kyseessä, sillä Essenissä majailee vajaat 600 000 asukasta, joten tarvittaessa kannatusta RWE:lle löytyy. Essen on entinen kaivoskaupunki ja se näkyy yhä katukuvassa.

Essenissä eletään jälleen parempia aikoja, kun RWE johtaa tällä hetkellä Saksan Regionalliga Westiä (nelosen länsilohko). Katsojakeskiarvokin on noussut joukkueen pärjätessä: 9797 katsojaa/ottelu on mieletön luku jopa Saksan kaltaiselle futismaalle.

Olin jo innoissani päästessäni palaamaan upealle satamakadun stadionille (Stadion an der Hafenstrasse). Stadion on valmistunut 2013, vetää 20 650 katsojaa ja on tyystin futikselle tarkoitettu. Se koostuu neljästä katsomonosasta, josta länsikatsomo (Alte West Tribüne) on seisomakatsomo ja se katsomonosa, jossa minäkin halusin fiilistellä tunnelmaa. Edeltävä stadion oli nimetty edesmenneen RWE:n perustajan, Georg Melchesin, mukaan.

Hetken pyörittyäni stadionin kupeella, aloin ihmettelemään ympäristön hiljaisuutta. Lopulta tajusin cup-pelin pelattavan aivan muualla, nimittäin Sportpark Am Hallossa. Tämä 3800 katsojaa vetävä yleisurheilusstadion sijaitsi tietysti kaupungin toisella puolen. Ei muuta kuin kauhealla vauhdilla kävelemään sinne.

Paikallinen RWE on ollut alamaissa vuosia, josta myös nykyinen sarjataso kielii. Bundesliigaa se on pelannut viimeksi kaudella 1976/77 ja kakkosbulia viimeksi kaudella 2006/07. Seura on aikoinaan voittanut jopa Saksan mestaruuden (1955) ja Saksan cupin (1953).

[pullquote]RWE on onnistunut saamaan Pelén seuran kunniajäseneksi. Kenelläpä muulla seuralla on moinen kunniajäsen? Arsenalin Mesut Özil puolestaan pelasi viisi vuotta RWE:n junioreissa ennen siirtoaan Schalke 04:ään. RWE nettoaa Özilin siirroista yhä tänäkin päivänä.[/pullquote]

Saksassa nopein tie parrasvaloihin on voittaa alasarjojen cup-kilpailu. Voittaja pääsee suoraan Saksan cupin (DFB-Pokal) ensimmäiselle kierrokselle. Silloin seura saa varmasti kotiottelun ja astetta kovemman vastustajan – monesti 1. tai 2. Bundesliigasta. Kilpailulla on myös todella suuri merkitys pienten seurojen talouteen. Näin myös tällä kaudella, kun Saksan cupin toisella kierroksella nelosen SV Rödinghausen kohtaa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin.

Pääsylippu cupin otteluihin sekä liigaotteluihin kustantaa 8€, joten rahasta tämä ei jää kiinni. Kuten Saksassa aina, paikallisliikenne kuuluu samaan hintaan.

Tunnin hölkkäämisen jälkeen olut todellakin maistui taivaalliselta. Tarjolla oli Esseniläisen Jacob Stauderin panimon tuotantoa.

Kauden 2017/2018 Niederrheinpokalissa RWE hävisi loppuottelun pahimmalle mahdolliselle kilpailijalle eli Rot-Weiss Oberhausenille (RWO). Loppuottelun yleisömäärä oli komea, 13 000. RWO onkin RWE:n tämän hetken pahin vastustaja ja lähes joka kohtaamisessa on pientä hulinaa. Muita ”vihollisia” ovat Schalke 04, Alemannia Aachen, Wuppertaler SV, Fortuna Düsseldorf, Hamburger SV ja Preußen Münster. Borussia Dortmund lasketaan sen sijaan RWE:n ystävyysseuraksi.

Normaalissa liigaottelussa fanit ovat todella aktiivisia ja stadionin ympäristön kuppiloissa tunnelmaa riittää. Kannattaa tulla todellakin ajoissa paikalle aistimaan fiilistä.

Peli päättyi lopulta RWE:n 2-0 voittoon ja se eteni cupin kolmannelle kierrokselle. Uskomatonta ajatella, että Bundesliigan Fortuna Düsseldorf oli näissä samoissa karkeloissa reilu 10 vuotta sitten! Kyllä RWE:kin ylös pääsee, jos seuraa johdetaan oikein, sekä puitteet ja kannatus on kunnossa.

Artikkelikuva – imago

The post Rot-Weiss Essen vetää tuhansia katsojia Saksan nelostasolla appeared first on Byyri.

Jopa rautatieasemalla vallitsee omanlaisensa tunnelma, kun Feyenoordin fanimyymälän viereen, huikeassa vireessä olevan pianon ääreen, istahtaa tasaisin väliajoin joku matkalainen viihdyttämään aseman ihmisiä musikaalisilla kyvyillään.

Jatkan laiturille, joka osoittaa junan määränpääksi Bredan.

Breda on 180 000 asukkaan kaupunki 40 kilometriä Rotterdamista kaakkoon. Taitan junamatkan puolessa tunnissa, mutta junasta noustessa tuntuu kuin olisin matkannut aikakoneella toiseen aikakauteen. Silmieni eteen aukeaa hyvin toisenlainen, omalla tavallaan varsin kiehtova maailma.

Palanen vanhaa Hollantia

Syy Rotterdamin ja Bredan valtaisaan eroon ei selity pelkästään sillä, että ensimmäisenä mainitussa on 3,5 kertaa enemmän asukkaita. Selitystä pitää hakea yli 70 vuoden takaa, aina toisesta maailmansodasta asti. Hollannin väkiluvultaan toiseksi suurin ja Euroopan suurimman sataman omaava kaupunki oli taisteluissa tärkeä strateginen paikka.

Saksalaiset kokivat yllätyksekseen vastarintaa, kun alkoivat miehittää kaupunkia toukokuussa 1940. Muutaman päivän taisteluiden jälkeen Adolf Hitler kyllästyi orastavaan asemasotaan, ja hänen lentokoneensa pommittivat käytännössä päivässä Rotterdamin kivikaudelle. Seuraavana päivänä Rotterdamin puolustus antautui, kun saksalaiset uhkasivat muita hollantilaisia kaupunkeja Rotterdamin kohtalolla.

Sodan jälkeen Rotterdamissa haluttiin rakentaa kaikki alusta, mutta hienommin ja paremmin. Tuo ajattelutapa vallitsee kaupunkisuunnittelussa vielä tänäkin päivänä.

Breda puolestaan kuuluu niihin kaupunkeihin, joiden aineelliset vahingot jäivät sodassa suhteellisen pieniksi. Siispä kontrasti on varsin suuri, kun vain hetkeä aikaisemmin olen väistellyt ratikkaa hulppean Casinon vieressä ja nyt saan kävellä kaikessa rauhassa rauhallisen puiston läpi 1600-luvulta peräisin olevalle linnoitukselle.

Matkaa tästä paikasta on Belgian rajalle vain reilut kolmisenkymmentä kilometriä, mutta rautatieaseman nurkalla oleva coffee shop sentään muistuttaa kummalla puolella rajaa ollaan. Breda on ollut reilut 400 vuotta takaperin hyvin tärkeä linnoituskaupunki, josta aiemmin mainittu
linnoituskin kertoo.

Kaupungista puuttuu lähtöpaikkani kaltainen suurkaupungin melske, mutta se tarjoaa sopivan tasapainon luonnonläheistä rauhoittumista ja vilkasta kävelykatua. Varsinkin Bredan ravintolakatu Sint Annastraat on viehättävä, joten pysähdyn syömään.

Ruoka on hävyttömän hyvää ja edullisempaa kuin Rotterdamissa.

Kaiken lisäksi saan täydeksi yllätyksekseni tällä aurinkoisella terassilla vielä palvelua suomeksi! Nuori hollantilaismies on viettänyt toissa kesän Suomessa Kolilla ja yrittää sympaattisesti kaikkensa käyttääkseen oppimaansa sanavarastoa asiakaspalvelutilanteessa. Vieläkin harmittaa, etten tajunnut jättää hänelle lainkaan tippiä.

Roskia ja lippuongelmia

Ruokailun jälkeen aloitan patikoinnin kohti illan päänäyttämöä Rat Verlegh Stadionia.

Paikallisen pääsarjaseuran NAC Bredan stadion on nimetty vuonna 1960 menehtyneen seurasuuruuden mukaan. Oikealta nimeltään Antonius Verlegh oli paitsi pelaaja myös seuran valmentaja, sihteeri, tiedottaja, hallituksen jäsen, varapuheenjohtaja, puheenjohtaja ja lopulta kunniapuheenjohtaja. Monta roolia yhdelle miehelle, joka on taatusti stadioninsa ansainnut.

Siirtyminen vie Bredan keskustasta jalkaisin kolmisen varttia. Epäusko meinaa vallata pohjoismaisen matkamiehen moneen kertaan, kun reittini kulkee kiinni olevien autokauppojen ja epämääräisen kotibilealueiden lävitse.

Stadionille olisi saattanut päästä jollakin julkisellakin kulkuneuvolla, mutta riittävää infoa en tästä koskaan löytänyt. Silmiinpistävää reittini varrella on alueen roskaisuus. Banaaninkuoria, tölkkejä, jogurttipurkkeja, sipsipusseja, rikkoutuneita kenkiä jne. Roskia kaikkialla.

Lauantai-illan otteluna on tuiki tärkeä, häntäpään kuuden pisteen kamppailuksi povattu NAC Breda-De Graafschap. Asiantuntijat ovat kauden alla povanneet paljon ongelmia Bredalle. De Graafschap on puolestaan sarjanousija, jota monet pitävät sarjan heikoimpana nippuna. Ottelun merkitystä ei siis voi hirveästi ylikorostaa.

Ennen pelin alkua oli edessäni vielä yksi suhteellisen iso ongelma: lipun saaminen.

Olin heti otteluohjelman julkaisun jälkeen yhteydessä sähköpostitse NAC Bredan toimistolle ja kysyin, koska lipunmyynti aukeaa. En koskaan saanut vastausta. Seurasin aktiivisesti heidän nettisivuiltaan lipunmyynnin alkamista ja olin kärppänä paikalla, kun se alkoi. Kaikki meni niin kauan hienosti, kunnes oli maksun aika. Heidän järjestelmänsä kelpuutti vain pankkimaksut, nekin ainoastaan hollantilaisista pankeista.

Lähetin uudestaan sähköpostia asiasta, mutta tämäkin viesti kaikui kuuroille korville. Kokeilin lipunmyynnin osoitetta, yleistä osoitetta ja tiedottajaa henkilökohtaisesti. Ei vastausta.

Viikko ennen reissua kokeilin vielä messengerin kautta lähestyä seuraa, ja vihdoin tärppäsi! Sain varausnumeron, jolla lippuni oli noudettavissa kaksi tuntia ennen pelin alkua.

Homma olisi voinut mennä vielä kuitenkin pahasti mönkään, sillä kun olin päässyt lippujen lunastustilanteeseen, kävi ilmi, että heille kelpasi vain käteinen. Onnekseni minulla oli lompakossani juuri riittävä määrä euroja omani sekä seuralaiseni ottelulipun lunastukseen. Tarkkaan summaan en olisi edes pystynyt varautumaan, sillä saadessani liput kuulin vasta ensimmäistä kertaa mistä katsomonosasta minulle varatut liput ylipäätään olivat ja mitä ne maksoivat.

Paljon meteliä tyhjästä

Sisäänkäynnin yhteydessä myydään maksukortteja, jolla stadionilla ostosten maksaminen tapahtuu. Näin kahden ottelun otannalla alan sisäistää, että tämä on ilmeisesti hyvin yleinen hollantilainen käytäntö.

Turvatarkastus sujuu nopeasti ja siirryn omalle paikalleni. Istuimeni on pitkältä sivulta ja varsin reunalta. Stadionin intiimi tunnelma luodaan jyrkillä katsomoilla. Katsomot ovat itse asiassa sen verran jyrkät, että vanhemmilla ihmisillä on selvästi hankaluuksia kavuta rappusia ylöspäin. Yleisö on poikkeuksellisen miesvoittoista.

Molemmissa päädyissä on NAC Bredan seisovia kannattajia. Itsestäni katsoen vasempaan päätykatsomoon on myös verkkojen taakse sullottu ryhmä De Graafschapin innokkaita kannattajia. Vaikka Bredan kannattajia on hyvin lähellä, pienintäkään konfliktin tapaista ei ottelun aikana synny.

Ennen ottelua diskomusiikki pauhaa karmealla volyymilla. Aikaa nähneen stadionin akustiikka ei ole ihan siinä kunnossa, että se pystyisi ääntä särkemättä vastaanottamaan kaiken tuon metelin. Stadionilla on paljon metallikaiteita, joihin on ripustettu mainoksia. Noiden mainoskylttien hakkaaminen kaiteita vasten saa aikaa melkoisen paukkeen ja tämä tuntuu olevan bredalaisten yleinen harrastus.

Jos kaupungilla näki roskia, niin se oli vasta esisoittoa siihen, mitä sain kokea stadionin porttien sisällä. Tuoppien, tuoppien kantoalustojen, käsiohjelmien ja kaiken muun mahdollisen heittely kentän viereen oli suurta kansanhuvia.

Havaitsin konkreettisesti siirtyneeni nuoruudesta kohti keski-ikää, kun tämä infernaalisen metelin keskellä tapahtunut jatkuva roskaaminen alkoi selvästi ärsyttää minua. Roskien heittely on selvästi paikassa sen verran suuri itsestäänselvyys, että stadionin sisäpuolelta ei löydä ainuttakaan roskista.

Joukkueiden astellessa kentälle laitamainosten pauke kasvaa ja huuto yltyy. Toisessa päätykatsomossa on myös keltaisia savuja tunnelmaa tuomassa. Ennen ottelun alkua pidetään vielä hiljainen hetki.

Wanny van Gils oli 1970- ja 80-luvuilla Bredan keskeisiä hahmoja kentällä, kun puolestaan Daan Schrijvers kaupungin futisylpeyksiä 1950-luvun lopulta aina mainitun Wanny van Gilsin ajoille asti. He molemmat nukkuivat pois viime kesän aikana ja tämä ottelu oli omistettu heille.

Hiljainen hetki jäi hämmentävästi päälle.

Oli jotenkin absurdia, että samaisessa paikassa vain hetkeä aikaisemmin vellonut epämääräinen äänimassa vaipui hetkessä tasaisen rauhalliseksi puheensorinaksi, kun itse ottelu käynnistyi. Tämä oli NAC Bredan kauden ensimmäinen kotiottelu, joten kausikorttipaikoilla oli selvästi kesän jäljiltä paljon keskusteltavaa. De Graafschapin kulmaus sentään piti kiitettävää ääntä päällä.

Myöskään ottelun taso ei päätä huimannut. Molemmat joukkueet tuntuivat pelaavan tappiota välttäen ja hyvin riskittömästi. Mitä pidemmälle ottelu eteni, niin sitä enemmän toivoin toisessa päässä soivan ja pelin aukeavan. Toiveet toteutuivat hieman ennen puoliaikaa, kuin Mitchell te Vrede nikkasi maalin edustalta kotijoukkueen johtoon.

Toisen jakson viihdearvo oli suurempi, mutta yleisö jatkoi kummaa passiivisuuttaan.

Bredan 3-0 -maali jäi ottelun viimeiseksi ja tappoi imi viimeisenkin metelin vierassektiosta. Breda oli kärsinyt sarja-avauksessaan murskaavan 5-0-tappion Alkmaarille, joten pelaajien ja yleisön kasvoilta paistoi helpotuksen tunne. De Graafschapin pelaajat kävivät kiittämässä kannattajiaan ja heidän olemuksesta pystyi aistimaan sen, että jokainen tiedosti vaikean kauden olevan vasta aluillaan.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä matkustuskokemuksessa oli se, että yleisöllä ei ollut mikään kiire pois katsomosta ottelun jälkeen.

Poistuin itse reilut viitisen minuuttia päätösvihellyksen jälkeen ensimmäisten joukossa. Edessäni oli kävelymatka takaisin rautatieasemalle kaikkien niiden autoliikkeiden ohitse Bredan pimenevässä illassa. Rautatieasemalta matkani jatkui takaisin Rotterdamiin. Siellä minua odotti jälleen aivan toinen maailma.

The post Tien päällä: Lauantai-illan huumaa Bredassa appeared first on Byyri.