Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis on mukaansatempaava tarina suomalaisille niin rakkaiden brittikenttien futiksesta, sen historiasta ja siitä, mitä away days tarkoittaa.

Brittifutis koskettaa jokaista suomalaista

Väitän, että jokainen suomalainen, joka ei itse seuraa jotain Englannin jalkapallosarjaa, tuntee tai vähintäänkin tietää henkilön, joka seuraa esimerkiksi Valioliigaa. Ilmiö ei ole poikkeuksellinen vain Suomessa, vaan myös monissa muissa maissa nimenomaan brittifutis on korkeimmalla pallilla.

Tästä lähtökohdasta on varmasti hedelmällistä lähteä kirjoitustyöhön ja se näkyy Sundelinin kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Ilmiö on jo olemassa, mutta kuinka moni oikeastaan tietää brittifutiksen taustoja ja sitä, mitä kaikkea se on kirkkaimpien valojen (Valioliiga) ulkopuolella?

”Yleisradion televisiolähetykset 1970-luvulla oli vasta toinen aalto Suomen brittifutisinnosta. Ensimmäinen oli toisen maailmansodan jälkeen ja alkoi vedonlyönnistä.”

Kirja koostuu napakoista, noin parinkymmenen sivun mittaisista tarinoista. Liikkeelle lähdetään sivuten lajin syntyä, käydään läpi arvokisoja ja hypitään Margaret Thatcherista Aulis Virtaseen ja journalismista huliganismiin.

Hyppiminen kuvailee kirjan kulkua hyvin. Mukana on paljon pohdiskelevaa ja analyyttistäkin tekstiä aiheesta riippuen, mutta kirjasta välittyy myös briteille tyypillinen sarkastinen ja humoristinen suhtautuminen kuningaslajiin. Tämä tasapainoilu asiallisen ja viihteellisemmän tekstin välillä toimi omalla kohdallani erinomaisesti.

Kukkupallosta ja 1-2-7-muodostelmasta siirrytään sujuvasti kansainvälistyneeseen ja modernimpaan brittifutikseen. Läpi käydään myös mm. Valioliigan alkuvaiheita ja naisfutista. Suomi-suhde kulkee mukana läpi teoksen, mutta se ei varasta koko valokeilaa.

Olin itse elänyt eräänlaisessa harhassa, että 1970-luku ja Aulis Virtanen oli ”syypää kaikkeen”, mutta siemen brittifutikselle oli kylvetty Suomeen jo aiemmin, kuten Sundelin kirjoittaa:

”Yleisradion televisiolähetykset 1970-luvulla oli vasta toinen aalto Suomen brittifutisinnosta. Ensimmäinen oli toisen maailmansodan jälkeen ja alkoi vedonlyönnistä.”

Toisaalta pitkälle ulottuvat juuret eivät ehkä yllätä, kun ottaa huomioon, että suomalaisfutareita pelasi Englannissa jo 1920-luvulla.

Tiivis johdatus brittifutikseen

Brittifutis-kirja on ihaltavan monipuolinen. Monipuolisuus toisaalta syö lukujen pituutta, mutta useampi aihe on yksinkertaisesti niin tärkeä, ettei niitä voi jättää käsittelemättä brittifutiksen yhteydessä.

Luvut, kuten ”Miksi ihminen haluaa lyödä toista nyrkillä päähän?” ja ”Miten nännilaskuri liittyy jalkapallojournalismiin?” eivät käsittele kalliolaisen punkbändin uutuussinglejä, vaan tärkeitä palasia brittifutiksen historiassa.

Kaikessa tekemisessä näkyy Sundelinin vahva tausta brittifutikseen (vuodet kirjeenvaihtajana), mutta myös pelaajatausta. Pilke silmäkulmassa voisi todeta kirjoittajan ymmärtävän jotain itse pelistä. Lisäksi uskottavuutta tuovat useat eri brittifutiksen monien koukeroiden asiantuntijat. Ääneen pääsevät niin valmentajat, journalistit, agentit, pelaajat kuin kannattajatkin.

Ilmiöistä kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa, mutta myös tilastojen ja taktiikoiden tuominen kirjaan vaatii harjaantuntta silmää. Tämä ei ole vain löysä kehu kirjan kirjoittajalle, vaan todiste teoksen laadukkuudesta. Ei ole menty sieltä, missä aita on matalin. Taustatyöt on tehty.

Brittifutis-kirja oli lähes täydellinen lukukokemus. Osa kappaleista loppui, kun ne mielestäni vasta pääsivät kunnolla vauhtiin, joten niihin olisi kaivannut hieman enemmän lihaa luiden ympärille. Myös lopussa oleva Englannissa ammattilaiskentillä pelanneiden suomalaispelaajien taulukko vaikuttaa puutteelliselta (miespelaajia on tiettävästi ollut 54) ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Jo nyt kirjassa olleet suomalaisten tarinat kun olivat opettavaisia, mutta myös pirun hauskoja.

Suomalaistarinoiden lisäksi erityismaininta täytyy antaa matkaraportille Port Valen kannattajien kanssa, naisten jalkapallolle omistetulle lyhyelle luvulle ja myös lajiin liitettävien ikävämpien asioiden käsittelylle.

Kirjaa on luonnollisesti helppo suositella futisihmisille, mutta myös heille, jotka ihmettelevät miksi juuri brittifutiksesta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö. Brittifutis-kirja ei ole ensyklopedia, vaan monipuolisten tarinoiden yhteennivoutuva kokonaisuus sumujen saarten futisskenestä.

P.S.

Lopuksi on pakko ottaa lyhyesti kantaa kirjassa esitettyyn kotimaisen futiksen ja brittifutiksen suhteeseen tai tarkemmin siihen, onko englantilaisen joukkueen seuraaminen pois Suomi-futikselta? Se mikä Suomi-futiksen suurkuluttajia, kuten itseäni, ärsyttää on aika ajoin toistuva vähättely. Ulkomaisen seuran seuraaminen kulkee monella käsi kädessä kotimaisen seuran kanssa, mutta aina löytyy niitä ihmisiä, jotka keskittyvät toisille lällättelyyn ja potkupallotteluun.

Olen seurannut itse Valioliigaa 20 vuoden ajan ja se ei ole ollut millään tavalla pois kotimaisilta kentiltä. Molemmille on jäänyt aikaa, ja rahaa on tullut laitettua niin kausikortteihin, seuratuotteisiin kuin TV:n kanavapaketteihin. Eli ei, brittifutis tai muukaan ulkomainen futis ei ole mielestäni pois kotimaiselta, kunhan paikallisia seuroja muistetaan tukea ja kannustaa.

The post Kukkupalloa pukinkonttiin – arvostelussa Brittifutis: Englantilaisen jalkapallon tarina appeared first on Byyri.

Sami Hyypiästä tuli kirkkain tähti, mutta muiden tarinat ovat kiinnostavampia

Jussi Eskolan käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja tuottamassa kolmen vartin mittaisessa dokumentissa käsitellään vuosina 1973 ja 1974 syntyneiden, samassa poikamaajoukkueessa pelanneiden, pelaajauria ja elämää futiksen jälkeen. Tuon ikäluokan alle 18-vuotiaiden joukkue napsi kovia päänahkoja kaataen mm. Espanjan, Hollannin ja Ranskan. Niin sanottu ”missä he ovat nyt -lähtökohta” on herkullinen ja luo hyvän pohjan dokumentille.

Osa pelaajista loi kunnioitettavan uran ulkomailla, joista kirkkaimpana nimenä yli muiden nousee Sami Hyypiä, jota ei kuitenkaan dokumentissa nähdä. Hattua täytyy nostaa myös Teuvo Moilaselle ja Antti Sumialalle, mutta ketään heistä ei voi silti pitää dokumentin tähtenä.

Eskolan teos välittää rehellisen, eikä ollenkaan ruusuisen, kuvan pelaajien erilaisista ja rankoistakin elämänpoluista. Alkoholi, loukkaantumiset ja läheisen menetys vaikuttivat osan elämään ja unelmat merkittävästä kansainvälisestä urasta murenivat. Nämä ”unohtuneet” nimet ovatkin dokumentin tähtiä ja ansaitusti valokeilassa.

Vanha joukkuekuva kertoo hienon tarinan siitä, miten monen tekijän summa on päästä aivan sille korkeimmalle huipulle kansainvälistä uraa tavoitellessa, ja miten paljon jalkapallo voi antaa, vaikka ei kaikkia unelmia ikinä saavuttaisikaan.

Dokumentti on toistaiseksi katsottavissa Yle Areenasta:

Katso Vanha joukkuekuva

The post Yle Areenassa katsottavissa oleva Vanha joukkuekuva on yksi parhaista Suomifutis-dokumenteista appeared first on Byyri.

Himmeämpien valojen kentät on erilainen futiskirja kuin mihin Suomessa on totuttu. Se käsittelee vaikeita asioita, jotka pohjautuvat kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin ja joihin lukuisat nuoret voivat samaistua. Eerik Kuuselan debyyttiteos on tarina kolmesta nuoresta jalkapalloilijasta, jotka painivat fyysisten ja henkisten ongelmien äärellä.

Kirjassa seurataan Ilarin, Lassin ja Veetin elämää niin jalkapallon kuin kuhunkin nuoren elämänvaiheeseen liittyvien haasteiden kautta. Veeti käy toista vuottaan yliopistossa, Ilari aloittelee itenäistä elämää ja lukioikäinen Lassi kamppailee mm. yksinäisyyden kanssa. Hyvin tuttuja ja arkisia asioita siis monelle, mutta jotka voivat pahimmillaan uuvuttaa henkilön täysin.

Tärkeä aihe

Kirjassa käsiteltävät teemat ovat erittäin tärkeitä ja niistä tulisi voida ja uskaltaa puhua tänä päivänä. Kynnys puhumiseen varmasti madaltuu tämänkaltaisen kirjojen ja esimerkiksi Katarina Naumasen tuoreen Helsingin Sanomissa olleen haastattelun avulla.

Tärkeitä teemoja käsittelevä kirja on ajoittain kerronnassaan kömpelö ja kolmen henkilön seuraaminen hyppelee liikaa, mutta debyyttikirjailijalle tämä suotakoon. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla ja Kuuselalla on varmasti annettavaa vielä tällä saralla.

Suosittelen Himmeämpien valojen kenttiä teini-iässä oleville futisjunioreille, mutta myös heidän vanhempansa voisivat oppia siitä asian jos toisenkin. Kuinka kuunnella nuoria ja kuinka kannustaa puhumaan vaikeistakin asioista?

Varttuneemmille lukijoille voin suositella samankaltaisia teemoja käsittelevää Robert Enken elämäkertaa. Tärkeitä kirjoja vakavista asioista.

The post Kirja-arvostelu: Eerik Kuuselan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Himmeämpien valojen kentät kertoo loppuunpalamisesta appeared first on Byyri.

Luin ja arvostelin Ari Virtasen Oi Suomi On! -kirjan reilu kuukausi sitten. Kun sain käsiini Jussi Eskolan ja Pekka Mäntylän tuoreen teoksen, Me mennään kisoihin, en voinut olla vertaamatta näitä kahta kirjaa keskenään. Sillä olihan niiden lähtökohdat miltei identtiset.

Visuaalinen matka EM-karsintojen kautta EM-kisoihin

Me mennään kisoihin -kirja keskittyy EM-karsintarupeaman kertomiseen upeilla kuvilla höystettynä. Kirjasta yli puolet on omistettu nimenomaan karsintapeleille, jotka kerrataan otteluissa vahvasti mukana olleiden henkilöiden, kuten Paulus Arajuuren, Lukas Hradeckýn, Mika Nurmelan ja Tim Sparvin, johdolla. Muissa kappaleissa käsitellään mm. Kansojen liigaa, Liechtenstein-voiton jälkeen järjestettyä kansanjuhlaa sekä huoltajalegenda Gunnar Yliharjua.

Me mennään kisoihin -kirja on todellinen aarre vuosikymmenten päästä. Vaikka kuvia on ihan kiva selata digitaalisenakin, niin kyllä itse sivuja kääntämällä tulee paljon parempi fiilis. Lyhyiden tekstipätkien ohella lukijalla on käsissään pikemminkin valokuva-albumi, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Lukeminen ei tuntunut missään nimessä puuduttavalta, vaikka melkein peräkanaa luinkin nämä uudet Huuhkaja-kirjat.

Molemmille tilaa kirjahyllyssä

Molemmille kirjoille on tilaa Huuhkaja-fanin kirjahyllyssä, sillä samasta aiheesta huolimatta teokset ovat erilaisia. Oi Suomi On! on nivottu yhteen parin sadan haastattelun avulla, kun taas Me mennään kisoihin on nivottu yhteen lähes parin sadan kuvan avulla. Haastateltavien joukko Eskolan ja Mäntylän kirjassa on siis suppeampi, mutta toisaalta ideana on varmasti ollutkin, että kertojat pysyvät samoina alusta loppuun.

Kirjaa voisi verrata siihen, että istut saunan lauteille muistelemaan karsintaurakkaa Luken, Nuren, Paukun ja Timin kanssa, vaikka mitään shokkipaljastuksia tai kohujuttuja ei tässä saunaillassa kerrotakaan.

Jos Oi Suomi On! menee hieman pintaa syvemmälle, niin Me mennään kisoihin on kevympi ja helpommin lähestettyvä kirja. Se sopii näin hyvin myös nuoremmalle tai vähän laiskalle lukijalle, koska tekstiä ei ole niin paljon.

”Totta kai matkan varrella pitää käydä joissain asioissa pikkuinen flaksikin, mutta ei tällaista karsintaa hoideta tuurilla.”

– Mika Nurmela

The post Arvostelussa Huuhkajien uroteosta kertova Me mennään kisoihin -tietokirja appeared first on Byyri.

Huuhkajat varmistivat EM-kisoihin pääsyn 15. marraskuuta ottelussa Liechtensteinia vastaan. Päivää ennen peliä julkaistiin rohkea kirjauutinen. HS:n jalkapallotoimittaja Ari Virtanen ilmoitti kirjoittavansa kirjan historiallisesta matkasta kohti arvokisoja. Ennen kuin kisapaikka oli varma.

Tarinoita kentältä, kentän laidalta…

Virtasen kirja on jaettu neljääntoista lukuun, jotka etenevät Mixu Paatelaisen ja Hans Backen katastrofiajoista Markku Kanervan nimittämiseen Huuhkajien päävalmentajaksi, ja siitä hyvin yksityiskohtaisesti ottelu ottelulta aina kisapaikan varmistumiseen. Kansojen liigan ottelut käydään kirjassa nopeammin läpi, mutta EM-karsintojen otteluihin on käytetty aikaa ja niitä pohjustetaan mielenkiintoisin kääntein. Esimerkiksi karsinnat avannutta Italia-ottelua käydään läpi noin seitsemän sivun verran.

Numeroita riittää ja Kanervan sekä muun valmennysryhmän ajatuksia ja valintoja on avattu kiitettävästi. Toista lukijaa otteluiden yksityiskohtaiset kuvaukset ja tilastot saattavat puuduttaa, mutta näen tämän tyylin valitsemisella myös toisenlaisen merkityksen. Kirja ei ole pelkässä kisahuumassa nopeasti kyhätty tekele mikä koristaa kirjahyllyä ja kerää pölykerrosta, vaan siinä etsitään selkeitä syy-seuraussuhteita ja niitä avataan lukuisten haastateltavien avulla.

Haastateltavissa piilee kirjan vahvuus. Kirja puuroutuisi ja kävisi tylsäksi pelkillä ottelutapahtumien kertaamisella, mutta nyt Huuhkajien tarinaa pohjustavat niin pelaajat, valmentajat, taustaryhmän jäsenet videoanalyytikkoa myöten kuin myös kannattajat ja pelaajien lähipiirin ihmiset. Haastateltavia on ollut yli sata ja he muodostavat monipuolisen näkemyksen Huuhkajien viime vuosilta, eikä kirja täten tunnu pitkäveteiseltä.

Ja vähän muualtakin

Oi Suomi on! -kirjan parasta antia itselleni olivat sen tarjoamat taustatarinat. Sattumien kautta Suomeen autoja korjaamaan päätyneen Vladimir Hradeckyn tarina kuulostaa uskomattomalta eikä Tim Sparvin nousu piskuisesta Vöyristä maailmalle ole sekään tavanomainen kertomus. Unohtamatta tietenkään Oi Suomi on! -chäntin syntytarinaa.

Tarinoiden tueksi myös niihin liittyviä ilmiöitä, kuten siirtolaisuutta ja Huuhkajien monimuotoisuutta on avattu teoksessa.

Taustatarinoissa ja Huuhkajien kirjoittamassa karsintatarinassa korostuu sattuma. Välillä liikutaan todennäköisyyksien ja numeroiden parissa, mutta tietyt tapahtumaketjut ovat sopivien sattumien summaa. Tätä ajatusta Virtanen on väläytellyt jo aiemmin, joten se oli luontevasti siirretty kirjaan.

Oi Suomi on! -kirja on pakko lukea ennen EM-kisoja. Huuhkajien matkaan nyt hyppäävät saavat kahdensadan sivun tiivistä paketista kaikki tarvittavat perustiedot nykymaajoukkueesta, mutta myös paljon ekstraa, mikä tekee Suomen pelien seuraamisesta mielenkiintoisempaa. Kannattajille ja lajiniiloille teoksessa on tuttua ja tuntematonta. Se toimii hyvänä kertauksena ja kisakiiman nostattajana.

Taustatarinoita olisin lukenut mieluusti lisää ja muutenkin kirja olisi voinut olla pidempi. Toisaalta se olisi silloin saattanut karkoittaa satunnaiset, ei niin paljon Huuhkajista kiinnostuneet, lukijat pois.

”Kreikan 2–1-maali jää ikuisesti mieleen. Pomppasin pöydän päälle, kaljaa lensi ilmaan, ja siinä kohtaa tiesin, että Suomesta on tulossa jalkapallomaa. Tuuletin ihan saatanasti.”

– Lukas Hradecky

The post Kirja-arvostelu: Oi Suomi On! -kirja on pakko lukea ennen EM-kisoja appeared first on Byyri.

Amazon Prime Video

Jo vuonna 2006 aloittanut Amazonin suoratoistopalvelu on vasta hiljalleen tulossa tutuksi suomalaisille. Uusille tilaajille vain 2,99€/kk kustantava Amazon Prime Video kannattaa ehdottomasti ottaa testiin, sillä sieltä löytyvät futisdokumentit ovat erinomaisia.

All or Nothing: Manchester City

All or Nothing -konsepti on pyörinyt Amazonilla jo pitkään. Ideana on seurata yhtä urheilujoukkuetta kauden ajan ja tässä kyseisessä sarjassa seurataan Manchester Cityn 2017–2018 kautta. Ei tarjoa aivan samanlaista TV-draamaa kuin Sunderland ’Til I Die, mutta kukapa ei haluaisi kurkistaa suurseuran kulisseihin?

Tottenhamin omaa Amazon-sarjaa kuvataan paraikaa ja se julkaistaan ensi vuonna.

Make Us Dream

Rehellinen dokumentti Liverpool-legenda Steven Gerrardista. Gerrard avautuu myös uransa vaikeista ajoista, joten dokumentti ei ole pelkkää hypetystä ja jalustalle nostamista.

This Is Football

Kuusiosainen dokumenttisarja perehtyy jalkapalloon ilmiönä. Jokaisella noin tunnin kestävällä jaksolla on oma teema, joten niitä voi katsoa sieltä täältä. Sarjassa liikutaan muun muassa Ruandasta Islantiin, ja sieltä FC Barcelonaan ja Lionel Messiin, jolle on omistettu kokonainen jakso.

C More

Eurooppa-liigan, Mestarien liigan ja La Ligan lähetyksiä esittävä C More tarjoaa myös muuta mielenkiintoista urheilusisältöä, joista ESPN:n 30 for 30 -sarja dominoi dokumenteillaan.

George Best – All By Himself

Pele nimesi aikoinaan George Bestin maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Viheriöllä jumalaisesti pelanneen Bestin yksityiselämä ja kentän ulkopuoliset ongelmat saivat miehen urasta kuitenkin yliotteen. Surullinen dokumentti Pohjois-Irlannin kaikkien aikojen jalkapalloilijasta.

Hillsborough

Nimensä mukaisesti dokumentti käsittelee vuoden 1989 Hillsborough’n katsomo-onnettomuutta. Miltei kahden tunnin dokumentissa avataan traagista tapahtumaa, mutta myös sitä, mikä meni pieleen niin median kuin viranomaisten toimesta.

The Two Escobars

Yksi koko 30 for 30 -sarjan parhaista pätkistä. Pääosissa Kolumbian huumeparoni Pablo Escobar ja traagisen oman maalin tehnyt jalkapalloilija Andrés Escobar.

Netflix

Yli 150 miljoonaa tilaajaa ympäri maailman, mutta löytyykö futissisältöä? Kyllä löytyy, vaikka tarjonta sen suhteen ei ole valtava ja huonoja tekeleitä on liikaa.

Forever Pure

Byyrin arvostelussa neljä tähteä saanut Forever Pure kertoo Beitar Jerusalemista ja seuran yllä vellovasta rasismista. Ei kevyttä katsottavaa, mutta tärkeä ja silmiä avaava dokumentti.

Sunderland ’Til I Die

Erinomainen sarja kurimukseen joutuneesta Sunderlandista ja sen merkityksestä kannattajille, jotka seuraavat joukkuettaan sarjastasosta riippumatta. Toinen kausi on tekeillä, mikä kertoo dokumentin saaneesta suosiosta ja suotuisista arvioista. Huonot tekstitykset latistavat hieman katselukokemusta.

The Real Football Factories

Kuka muistaa futishuliganismilla ratsastaneen Football Factory -elokuvan vuodelta 2004? Elokuvassa näytellyt Danny Dyer lähtee dokumenttisarjassa kiertämään oikeita firmoja sekä tapaamaan huligaaneja. Historiaa ja nykypäivää yhdistelevä sarja ei jää klassikoiden joukkoon, mutta on omalla tavallaan viihdyttävää katsottavaa.

Viaplay

Suosituin palvelu penkkiurheilijoille. Liveurheilun lisäksi tarjoaa pienehkön kokoelman urheiludokumentteja.

Inside Teemu Pukki

Pukin ura tiivistettynä kolmeen varttiin. Ei tarjoa kovimmille futisdiggareille juuri mitään uutta, mutta Pukki-huumaan liittyneille hyvä ja kompakti paketti.

The Lane

Yli 2500 virallista ottelua ja historiaa 118 vuoden ajalta. White Hart Lanen merkitys Tottenhamille on valtava. Dokumentissa ääneen pääsevät niin kannattajat kuin myös entiset ja nykyiset pelaajat.

Unelma maajoukkueesta

Kosovon jalkapallomaajoukkue pelaa keväällä pääsystä EM-kisoihin. Unelma maajoukkueesta kannattaa katsoa lämmittelynä ennen näitä pelejä, jotta voi käsittää miten isosta asiasta on kyse. Byyrissä arvosteltua dokumenttia voi suositella Kosovon historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille, mutta miksei myös jalkapalloromantikoille.

The post George Best, Sunderland ja Teemu Pukki – poimintoja suoratoistopalveluiden futisdokkareista appeared first on Byyri.

Koko ura käydään läpi

Super-Hessu -kirja on jaettu 16:een kappaleeseen. Kaikki alkaa Pansiosta, josta hypätään nopeasti Suhoselle tärkeimpään kaupunginosaan eli Martinmäkeen. Valtaosa kirjasta liikutaan luonnollisesti Turussa, sillä Suhonen vietti Tepsissä lähes kolmekymmentä vuotta, ensiksi pelaajana ja myöhemmin valmentajana. Omat kappaleet on omistettu myös Helsingin vuodelle, maajoukkueelle ja lukuisille valmennuspesteille.

Suhosen lisäksi ääneen pääsevät Atik Ismail, Timo Jalo, Pauno Kymäläinen, Timo Nummelin, Marko Rajamäki ja Rauli Tammelin. Teos etenee kronologisessa järjestyksessä ja pelitapahtumia kuvaillaan välillä hyvinkin tarkasti. Mukana on myös onneksi keventäviä tarinoita, jotta teksti ei olisi pelkkää kausien yhteenvetoa.

Peliuran jälkeen edessä on valmennuspestit, jotka saavat kiitettävästi tilaa ja osoittavat, miten vaikeaa on hypätä huippupelaajan roolista penkin päähän. Seurat ja johtoportaiden henkilöt saavat kuulla kunniansa, mikä ei ole mitenkään ennenkuulumatonta suomalaisissa futispiireissä.

Kirjan loppuun on myös mahdutettu dramaattinen matka Hongan ja TPS:n liigakarsintapeliin, joka oli vähällä jäädä Suhosen viimeiseksi.

Tärkeä pala kotimaisen futiksen historiaa

Suhosen elämäkerta on hyvin monella tapaa suomalainen kirja. Tällä en tarkoita teoksen päätähteä, vierailijoita taikka kirjailijaa, vaan kirjasta välittyvää suomalaista sielunmaisemaa. Siinä missä monen muun urheilijan elämäkerrat sisältävät kohuja ja uskomattomalta kuulostavia selkkauksia, niin Hesen tarinat ovat harmittomampia ja veijarimaisempia – hyvin suomalaisia siis.

Maalitykin tarina oli tärkeä saada kansien väliin, sillä Suhosen kultaisista vuosista on vierähtänyt jo tovi. Kuka näitä tarinoita on enää kertomassa muutaman kymmenen vuoden päästä, ja kuka ne voisi kertoa paremmin kuin mies itse?

Reilu 200-sivuinen kirja on kepeää, mutta samalla tärkeää luettavaa. Jos peruskoulussa järjestettäisiin suomifutiksen historiaa käsittelevä kurssi, niin jokaisen oppilaan tulisi tutustua maamme pääsarjan kaikkien aikojen kovimpaan maalintekijään.

Teoksessa oltaisiin voitu mennä vielä syvemmälle jalkapallon ulkopuolisiin asioihin, mutta toisaalta ymmärrän päätöksen pitäytyä lähes kokonaan kuningaslajissa.

[pullquote]Puhuttiin, että ollaan ”vain jalkapalloilijoita”. Terryn (Venables) sanojen jälkeen se alkoi oikein ärsyttää. En ole sen jälkeen enää koskaan nähnyt mitään syytä pyydellä anteeksi suomalaisuutta tai saavutuksiani täällä. Jos on kova jätkä jalkapallossa, pelaa maajoukkueessa ja on maalikuningas, niin ei siinä pidä alkaa vähätellä tekemisiään, vaan olla ylpeä.[/pullquote]

The post Kirja-arvostelussa Super-Hessu – Maalikuningas – SM-tason kaikkien aikojen maalintekijä sai ansaitsemansa teoksen appeared first on Byyri.

Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa ensi-iltansa saanut Diego Maradona (2019) on hienoa kuvaa pursuava dokumentti argentiinalaisen suuruuden vuosista Napolissa. Kapadia on palkittu aiemmista dokumenttielokuvistaan, formulalegenda Ayrton Sennasta kertovasta Sennasta (2010) sekä brittilaulaja Amy Winehousen lyhyeksi jäänyttä elämää käsittelevästä Amysta (2015). Traagisten henkilödokumenttien trilogian täydentävä Diego Maradona saa Suomen ensi-iltansa 5. heinäkuuta.

El Diego

Itse tarina tuskin tarjoaa valtavasti uutta informaatiota Maradonan menneisyyden hyvin tunteville. Tapahtumat käydään läpi kronologisesti. Köyhästä slummista paikalliseksi suuruudeksi, vaikeudet Barcelonassa, ikonin asema Napolissa, ikimuistoiset MM-turnaukset 1986 ja 1990, huumeongelma, sotkeutuminen rikollisuuteen. Suuren suosion johtaminen suureen romahdukseen.

Se, millä Diego Maradona erottuu lukuisten argentiinalaislegendasta kertovien elokuvien joukossa, on ainutlaatuinen arkistomateriaali. Muuta kuvaa dokumentissa ei kaupunkimaisemia lukuun ottamatta ole.

Haastateltavia ei näytetä, vaan ääniraita rytmittää kymmenistä lähteistä kerättyä arkistokuvaa. Fokus pysyy koko ajan itse päähenkilössä. Ääneen pääsevät muun muassa Diegon sisko, pitkäaikainen kumppani, joukkuetovereita, henkilökohtainen valmentaja, salarakas, Napolin ultrakannattajia sekä Maradona itse. Tyyli on tuttu Kapadian aiemmista dokumenteista. Se tekee elokuvasta dynaamisen, ja päähenkilöksi nousee Diego, herkkä, perhettään rakastava ja epävarma ihminen, ei Maradona, taitava ja koppava maailmantähti.

Tärkeimmät SSC Napolin ja Argentiinan paidassa koetut hetket käydään läpi, mutta Kapadia luo henkilökuvaa, ei pelaajakorttia.

Diego Maradona poikkeaa edellämainituista dokumenteista kuitenkin selvällä tavalla. Siinä missä Sennaa ja Amya katsoessaan katsoja tietää tarinoiden surullisen lopun ja odottaa elokuvien pääsevän siihen asti, Maradonan kohdalla lopullinen päätepiste ei ole vielä saapunut. Päihdeongelmien kanssa kymmeniä vuosia paininut Maradona on edelleen elossa, eikä viimeisiä lukuja ole vielä kirjoitettu.

Napoli

Kapadia on ratkaissut tämän keskittymällä lähes pelkästään vuosiin 1984–1991, Maradonan nousuun ja tuhoon Napolissa. Valmennusuraa eikä viime vuosien käänteitä käsitellä lainkaan. Näin elokuvaan on saatu selkeä draamankaari. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole yhtä tehokas ja jännitteinen kuin trilogian aikaisemmissa osissa, dokumentin päähenkilön kertomuksen ollessa yhä kesken.

Diego Maradona kertoo paitsi kenties maailman parhaasta jalkapalloilijasta, myös kovia kokeneesta, halveksitusta ja hyljeksitystä Napolista. Etelä-Italian suurkaupunki, jonka hurja 1900-luku on saanut viime vuosina maailmanlaajuista huomiota muun muassa Elena Ferranten romaanien myötä, oli 1980-luvulla likaisena pidetty ja vihattu paikka. Camorran, mafian, hallitsemaa kaupunkia oli joitakin vuosia ennen Maradonan saapumista runnellut voimakas maanjäristys eikä ilonaiheita ollut paljoakaan.

Jalkapalloa rakastavassa Italiassakin Maradonan ja napolilaisten suhde on vertaansa vailla. Kaksi liigamestaruutta, cup-voiton ja UEFA Cupin pystin Napoliin tuonut Maradona sai osakseen valtavaa rakkautta ja palvontaa. Hän toi lohtua ongelmissa rypeneen kaupungin asukkaille, mutta sotkeutui myös mafiaan, mikä koitui lopulta hänen kohtalokseen. Maradona vietti elämänsä onnellisimmat, mutta lopulta myös yksinäisimmät hetket Napolissa.

Vannoutuneille Diego-faneille kiinnostavinta antia ovat varmasti harvinaiset klipit Maradonan nuoruudesta ja ajasta Napolissa. Muulle yleisölle Diego Maradona kertoo urheilumaailman kenties ristiriitaisimman, rakastetuimman ja vihatuimman hahmon tarinan kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan, joskin vielä kirjoitettavana oleva epilogi jätetään varjoon.

Diego Maradona (2019)

Ohjannut Asif Kapadia

Suomen ensi-ilta 5.7.2019

The post Arvostelussa Diego Maradona (2019) – Uusi dokumentti kertaa ansiokkaasti Maradonan nousun ja tuhon appeared first on Byyri.

Avaintapahtumista ruohonjuuritasolle

Sarjakuvakirja alkaa pohjustuksella teoksen synnystä ja sen tekijöistä. Siinä missä satavuotisteos, Rakas jalkapallo, tarjosi paksun ja raskaamman luku-urakan suomalaisen jalkapallon historiasta, on Kallion ja Otsamon sarjakuvakirja luonnollisesti helpommin lähestettyvä ja kevyt teos viimeisestä kymmenestä vuodesta.

Tekijäkaksikko tunnetaan futisväen piireissä etenkin FC Palloseura -sarjakuvasta, josta on ilmestynyt viisi sarjakuva-albumia, ja jonka on voinut bongata muun muassa Ilta-Sanomien sivuilta ja Palloliiton julkaisuista.

Huuhkajia ja Helmareita -teoksen sivuilla seikkailevat otsikossa mainittujen miesten ja naisten maajoukkueiden lisäksi muun muassa junnufutarit Kokkola Cupissa sekä temppuvideoillaan tutuksi tullut Lassi Hurskainen. Maajoukkueiden lähimenneisyyden avaintapahtumien lisäksi päästään tutustumaan ruohonjuuritason arkeen, aivan kuten esittelytekstissä luvataan.

Otsamon piirrostyyli on eloisa, ja piirtäjä onnistuu välittämään tiukkojen pelitilanteiden luoman kohonneen pulssin ja jännityksen lukijan ylle. Myös Kallion käsikirjoitus on erinomainen. Tarinat etenevät loogisesti ja ruuduissa on puhekuplien lisäksi paljon taustatietoa kustakin tapahtumasta. Jalkapallosta kiinnostuneille valtaosa tapahtumista on vähintään etäisesti tuttuja, mutta tarkan ja tärkeän informaation ansiosta, sarjakuvakirjan uskaltaa tyrkätä myös tuulipukukansan käteen.

Eloisasta tyylistä ja tietopaketista huolimatta Huuhkajia ja Helmareita jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita pelaajien ja muiden henkilöiden ilmeitä ja eleitä juuri niin kuin haluaa. Lukija pystyy asettumaan tarinoissa olevien katsojien saappaisiin, vaikka ei juuri itse olisi ollutkaan pelissä paikan päällä. Ja jos on ollut, niin tarinat tuovat mieleen niin mukavia kuin karvaitakin muistoja.

Huuhkajia ja Helmareita on harvinaista herkkua, sillä kotimaiset futissarjakuvat ovat ensinnäkin todella harvassa, ja vaikka niitä on voinut lukea isoista päivälehdistä, niin onhan kyseessä silti melko hipsterimäinen taiteenlajinsa. Suosittelen sarjakuvakirjaa lämpimästi, vaikka yksi tähti viidestä putoaakin pois teoksen lyhyyden vuoksi (56 s.). Mielellään olisin lukenut lisää tarinoita – etenkin alasarjoista!

Huuhkajia ja Helmareita -sarjakuvakirjan löydät Suuren Kurpitsan verkkokaupasta.

Artikkelikuva – @suuri.kurpitsa

The post Kirja-arvostelussa Huuhkajia ja Helmareita – Futisaiheiset sarjakuvakirjat ovat harvinaista herkkua appeared first on Byyri.

Kannet pysyivät pitkään kiinni ehkä sen takia, että en pidä itseäni millään tavalla Manchester Unitedin kannattajana. Kun vihdoin kirjan sain auki, tuli se luetuksi muutamassa päivässä. Old Traffordin, myös Unelmien teatterina tunnetun Manchester Unitedin kotipyhätön tarina nappasi otteen lukijasta ja vei mukanaan.

Satavuotisteos

Kirja on julkaistu vuonna 2010, tuolloin 100 vuotta palvelleen stadionin kunniaksi. 264-sivuiseen kirjaan on upotettu mukaan jonkin verran kuvia tarinaa havainnollistamaan ja lukukokemusta keventämään. Vaikka teos on kohdistettu avaamaan juuri stadionin historiaa ja sen vaiheita, niin kirjoittaja eksyy välillä kertaamaan myös itse seuran, eli Manchester Unitedin tarinaa; välillä ehkä liiaksikin.

Pääpaino jaksaa kuitenkin pysyä itse stadionin tapahtumissa.

Vuonna 1910 avatun Old Trafforin rakennusprosessi on kerrottu ilahduttavan tarkasti ja jokainen stadionlaajennus käsitelty riittävän kattavasti. Varsinkin 1990-luvun alussa tehdyt Hillsborough’n onnettomuuden jälkeiset muutokset pois seisomakatsomoista on kerrattu erittäin seikkaperäisesti.

Lisäksi kirjoittajaa taustoittaa jokaisen laajennuksen kohdalla, kuka on lystin maksanut, tai mistä rahat on kääritty. Viimeisten muutoksien kohdalla myönnetään rehellisesti, etteivät ne olisi olleet mahdollisia ilman kasvaneita TV-tuloja.

Kuten niin kovin usein tämän tyylisissä kirjoissa, sen ensimmäiset kappaleet ovat kuitenkin niitä kaikkein kiinnostavimpia. Mitä pidemmälle tarina kirja etenee, sen tutumpia asiat alkavat olemaan aktiivisesti jalkapalloa seuraavalle lukijalle. Muutamalla viimeisellä luvulla on loppujen lopuksi kovin vähän annettavaa, jos on yhtään kartalla Manchester Unitedin historiasta.

Alku on kuitenkin kiehtovaa kertomusta ajasta, jolloin televisioinnit ja stadionilla pyörivät ulkomaalaiset turistit olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Itse olen suomalaisen jalkapalloilun sekä varsinkin sen alasarjojen suurkuluttaja, ja löysin yllätyksekseni tarinan alkuvuosilta jopa samaistuttavaa tarttumapintaa kotimaiseen futisarkeeni.

Välillä kirja pystyy tiputtamaan lukijansa leuat auki.

En esimerkiksi tiennyt, että ensimmäisen maailmansodan aikaan osa Manchester Unitedin pelaajista jäi kiinni vedonlyöntivilpistä ja sai tämän takia potkut joukkueesta. He joutuivat rintamalle ja osa ei koskaan palannut.

Kesän 1966 MM-kotikisoista löytyy kirjasta paljon mielenkiintoista tarinaa, samoin EM-kisoista 30 vuotta myöhemmin. Kaikki kirjan sisältö ei siis liity suoranaisesti Manchester Unitediin vaan myös muut stadionin sisällä pidetyt tapahtumat otetaan mukavasti huomioon. Tällaisina esimerkkeinä siellä pelatut rugbyfinaalit tai vaikkapa Chris Eubankin ja Nigel Bennin vuonna 1993 Old Traffordilla mitelty ratkaisemattomaan päätynyt nyrkkeilyottelu, joka oli tuolloin lajinsa megatapahtuma maailmassa.

Kenelle?

Vaikka kirja keskittyykin siis yhden rakennuksen uumeniin ja sen tapahtumiin, niin kyseessä on ennen kaikkea Manchester Unitedin historiikki. Siksi se on pakkokamaa kaikille Punaisten paholaisten kannattajille.

Ian Marshallin teos tarjoaa lopulta paljon sisältöä jalkapallosta laajemmin kiinnostuneille. Kirjaa ei ole saatavilla suomenkielisenä, joka voi hankaloittaa monen lukemista. Hyvänä puolena tässä on kuitenkin se, että jokainen sana ja tavu tulee luettua juuri sellaisena kuin Marshall on sen tarkoittanut, kun suomentaja ei ole ollut välissä.

Itselleni kirja tarjosi aikamatkan 1800-luvun lopun teollistuvasta Manchesteristä nykypäivään. Sitä lukiessa oikeasti sisäistää kuinka paljon laji on muuttunut ja maailma kehittynyt suhteellisen lyhyessä ajassa. Varoituksena mainittakoon, että lukukokemus voi käydä kukkaron päälle, koska matkakuumeelta Old Traffordille ei voi välttyä.

The post Viihdepääty: Unelmien teatterin tarina vie mukanaan appeared first on Byyri.

Kaunis peli

Eduardo Galeanon kirja on kunnianosoitus jalkapallon kauneudelle, mutta samalla se on myös osoitus jalkapallon kyvystä kertoa tarinoita, jotka jäävät ikuisesti elämään. Jokainen haluaa olla paikalla silloin kun kentällä tapahtuu jotain sellaista, joka ylittää tavanomaisen arkielämän kokemuksen. Galeanon sanoin ”en ole enempää kuin hyvän jalkapallon kerjäläinen ja kuljen pitkin maailma hattu kourassa ja anon katsomoissa: yksi kaunis tilanne, luojan tähden!”.

Eduardo Galeano oli Uruguayn Montevideossa vuonna 1940 syntynyt ja vuonna 2015 kuollut, ehkä yksi Etelä-Amerikan tunnetuimpia kirjailijoita, joka halusi nuorempana – aivan kuten ikätoverinsakin, tulla kuuluisaksi jalkapalloilijaksi. Vaikka Eduardosta ei jalkapalloilijaa tullutkaan, niin onneksi hän kuitenkin säilytti eteläamerikkalaisen intohimonsa jalkapalloa kohtaan.

Kirjan pääosassa on Etelä-Amerikan jalkapallon historia, mutta MM-kisojen kautta myös muun maailman jalkapallon huippukohdat tulevat käsitellyiksi. Kirja poikkeaa yleisistä jalkapallon historiaa käsittelevistä kirjoista siten, että kirjassa ei mainita lainkaan minkäänlaisia tilastoja tai taktisia analyyseja.

Pääosassa ovat pelaajat, kannattajat ja jalkapallokulttuuri, mutta ennen kaikkea hetket, kun jotain todella kaunista tapahtui.

Galeano johdattaa lukijan läpi jalkapallon historian tarina kerrallaan. Jokainen tarina on pieni palanen jalkapallon katsomisen kokemuksellista historiaa. Severinon maali, Garrinchan kikat, ikuinen viha, kannattajien juhlat jne.

Tarinoista muodostuu kokonaisuudessaan kuvaus etelämerikkalaisen ja miksi ei yleensäkin jalkapallon kauneudesta: lyhyet syötöt, rytmi, ilo ja eleganssi, jota esittävät slummeista nousseet köyhät pojat.

Galeanolle jalkapallo on kaikkea muuta kuin vain sääntökokoelma ja peli. Hänelle jalkapallossa on tärkeintä kokemuksellisuus ja yhteisöllisyys. Kerromme tarinaa kauniista maalista kerta toisensa jälkeen. Jaamme keskenämme tappion pettymyksen, voiton ilon ja sietämättömän jännityksen. Pelaajat ovat arkikokemuksen yläpuolelle nousevia yhteisönsä sankareita, sotureita, joiden harteilla makaa koko yhteisön kunnia.

Tarinat eivät kuitenkaan ole pelkästään sankaritarinoita, vaan mukaan mahtuu esimerkiksi Brasilian maalivahdin Moacyr Barbosan kohtelu vuoden 1950 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen. Finaalitappio oli ollut koko kansan pysäyttänyt shokki ja kansan raivon sai ikäväkseen kokea kaksi maalia taakseen päästänyt Barbosa.

Jalkapallon konnat

Galeano kunnioittaa tarinoillaan etenkin jalkapallon alkuhämärän pioneereja, jotka pelasivat lähes olemattomalla palkalla puhtaasta rakkaudesta lajiin. Kirjan edetessä loppuaan kohden paljastuu myös Galeanon mielestä koko jalkapalloilevan maailman konnat: FIFA, Havelange, Blatter ja tulosjalkapallo.

Galeano näkee selvän yhteyden palkintorahojen, pelaajien palkkioiden ja jalkapallotaktiikoiden välillä. Pyrkimys voittoon on kääntynyt tappion pelkoon ja jalkapallosta on tullut liian kurinalaista ja jäykkää leikkisyyden, kekseliäisyyden ja ilon kustannuksella. Pelaajille ei Galeanon mielestä suoda enää sellaisia vapauksia kuin ennen ja jalkapallo on menettämässä taiteellista sieluaan insinööritieteille.

Galeanon harmiksi Etelä-Amerikka on vielä häviämässä kyseisen kilpajuoksun Eurooppaa vastaan.

Loppua kohden Galeanon inho jalkapallon kattojärjestöä kohtaan vain kiihtyy ja osiltaan ivaaminen menee turhan sentimentaaliseksi. Nostalgian kaipuu tuntuu estävän Galeanoa näkemästä mitään positiivista nykyjalkapallossa, vaikka hän myöntääkin lukittautuneensa kotiinsa vuoden 2010 MM-kisojen ajaksi.

Siinä hän on kuitenkin oikeassa, että MM-kisojen maalikeskiarvo on ollut jatkuvassa laskussa, eikä vuoden 2010 kisatkaan todennäköisesti sammuttaneet nostalgian kaipuuta uruguaylaisen sydämestä.

Kirjan tarinat vangitsevat lukijansa lukemaan aina vain seuraavan tarinan ja samalla toivomaan, että olisi voinut olla paikalla tapahtumahetkellä. Kirja on myös tämän vuoksi helppolukuinen ja sopii luettavaksi lyhyinä tuokioina. Tarinat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, mutta jokainen tarina on itsessään mielenkiintoinen siivu jalkapallon historiaa.

Uskoisin, että meillä jokaisella on varmasti jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisten lähes uskonnollisesta suhtautumisesta jalkapalloon, niin Galeanon kynästä lähteneet tarinat ovat tuon uskonnon raamattu.

Kirjan alkuperäinen painos julkaistiin vuonna 1995 ja muun muassa Sports Illustrated lehti nosti teoksen parhaimman sadan urheilukirjan joukkoon. Uudistetussa toisessa painoksessa on mukana tekstit vuosien 1998, 2002, 2008 ja 2010 maailmanmestaruuskisoista.

The post Kirja-arvostelu: Eduardo Galeanon klassikkoteos ylittää kaikki odotukset appeared first on Byyri.

Lähtökohdat

Kirja ensimmäisessä virkkeessään toteaa: “…suomalaisen jalkapallon historian laatiminen on ollut juhlavuoden 2007 tärkeimpiä hankkeita. On selvää, että jalkapallomme tarvitsee ja ansaitsee korkeatasoisen juhlakirjan.” Tilausta kirjalle oli siis ollut, mutta Rakas jalkapallo on syntynyt Yrjö Lautelan ja Göran Wallénin omasta aloitteesta Suomen Palloliiton rahoittamana.

Suomella on aina ollut omalaatuinen suhde jalkapalloon verrattuna naapurimaihin. Vaikka Suomi on ollut liittotasolla Euroopan edelläkävijöitä jalkapallotoiminnan organisoinnissa, lajin kehityksessä olemme olleet aina jäljessä naapurimaitamme ja usein puhutaan tietynlaisesta identiteettikriisistä suomalaisen jalkapallon suhteen. Millaista suomalainen jalkapallo on?

Lautela on toimittaja, kirjailija ja kääntäjä, jonka 70-luvulta alkanut urheilutoimittajan ura on aina ollut kallellaan jalkapallon suuntaan. Joulukuussa menehtynyt Göran Wallén oli Lautelan lailla Suomen meritoituneimpia urheilutoimittajia. Heidän mukanaan kirjaa olivat tekemässä toimittajat Juha Kanerva, Kenth Sjöblom, Vesa Tikander, Maria Virolainen ja Sari Tuunainen.

Rakenne

Kirjassa on mukana viihdyttäviä tarinoita ja tietoiskuja matkan varrelta, jotka elävöittävät faktapainotteista tekstiä. Haastatteluja on oikeassa suhteessa, eikä lukeminen käy tylsäksi, vaikka kyse on yli 500-sivuisesta järkäleestä. Kirjan suuren koon vuoksi se ei sovi esimerkiksi julkisissa kulkuneuvoissa luettavaksi, mutta tekstiin syventyy parhaiten kotioloissa.

Luvut on jaettu teemoittain ja jokainen kappale etenee kronologisesti. Koska käsitellään satavuotista historiakokonaisuutta, jossa on useita eri näkökulmia (esimerkiksi liitto, maajoukkue, seurat, liiga ja pelaajat), tulevat jotkut seikat esiin useamman kerran, mutta kirja ei tunnu missään tapauksessa junnaavalta kuin ehkä loppupään henkilölistauksessa. Erilaisia listauksia kirjassa riittää.

Esitellyt ilmiöt ja haastateltavat oli tyylikkäästi valittu. Kirjassa mentiin pintaa syvemmälle henkilöön tai ilmiöön keskittyvissä kappaleissa, mikä on elinehto tällaista eeposta tehdessä.

Yksittäisestä Ferdinand Fabran voimisteluharjoitteet -kaskusta pitkään haastatteluun Juha Tammisesta ja hänen roolistaan kansainvälisisten jalkapallosuhteiden luomisessa piti kirja otteessaan ja houkutteli lukemaan kerralla pitkiä pätkiä. Suomen jalkapallohistoriaan on koko sen historian aikana liittynyt varsin uskomattomia tarinoita, joista osa heijastelee tähän päivään.

Tekijät pääosassa, tukijat sivuosassa

Kirja osuu niihin kipukohtiin, jotka kotimaisen jalkapallofanin on helppo tunnistaa. Lukijan on helppo samaistua siihen, miten jalkapallon ensimmäiset vuodet Suomessa koettiin, vaikka yhteiskunta aivan toisenlainen olikin. Itse pystyin tunnistamaan yli sata vuotta vanhat murheet liittotasolla, koska osa niistä on osa tätä päivää.

Hyvä esimerkki on 1900-luvun alusta, jolloin Palloliitolla oli käytössään 300 metriä pitkä kenttää ympäröivä lakana, jota vuokrattiin muun muassa muille lajiliitoille ja seuroille, kun otteluiden kaltaisten urheilutapahtumien järjestäminen alkoi yleistyä.

Jäi epäselväksi, oliko tämän lakanan tarkoitus vain helpottaa mainosten ja sloganeiden esillepanoa, vai yritettiinkö sillä myös estää maksamattomia katsojia katsomasta harvoja pelejä aidan takaa. Niin tai näin, rahastuksella on liitossa ollut pitkät perinteet, ja monessa asiassa vieläkin katsotaan katsomoiden sijaan kirjanpitoa.

Eittämättä joistakin näkökulmista Suomen jalkapallokulttuuri “on vielä ohutta ja nuorta”, kuten Jari Litmanen toteaa. Pelaajan kehityksestä ja pelaajakeskeisestä ajattelusta on puhuttu pitkään, mutta jalkapallon alhainen asema muun muassa jääkiekkoon on estänyt yhtäjaksoisen lahjakkuuksien kehittymisen. Useista lajeista saa kuitenkin tukea jalkapalloon, ja esimerkiksi futiksen ja jääpallon läheinen suhde on ollut alkuajoista erittäin kiinnostava.

Kirjassa tuodaan esille monia tarinoita päättäjistä, pelaajista ja valmentajista, mutta suomalaista fanikulttuuria olisi voitu käsitellä syvemmin, koska nyt se esiintyi lähinnä irrallisina kappaleina ja heittoina. Tuntuu että keskusteluyhteys fanien ja jalkapallopäättäjien kesken on pitkään ollut käytännössä olematonta ja että fanikulttuuri on kehittynyt omana ilmiönään ulkomaisin vaikuttein.

Fanikulttuuri on muusta takapajuisuudesta huolimatta tarjonnut lukuisia hienoja hetkiä sekä kotimaan kentillä että Suomen Maajoukkueen Kannattajien matkassa. SMJK on tärkeä Palloliiton yhteistyökumppani, ja heidän toimintansa vetää vertoja minkä tahansa muun maajoukkueen kannattajiin. Tämä yhteistyö olisi voinut olla kokonaan oma lukunsa.

Suomella on omituinen rooli jalkapallokulttuurin näkökulmasta. Kun jalkapallo vielä Skandinaviassa otti ensimmäisiä askeleitaan, olimme hetkellisesti jopa pohjolan paras. Kuitenkin vatuloinnit, virhearviot, TUL:n ja Palloliiton vastakkainasettelu ja hankala suhde ammattilaisuuteen hidastivat jalkapallon kehitystä montakymmentä vuotta. Huippuyksilöitä on koko historian aikana tullut vain kourallinen, eikä Suomessa ole ollut järjestelmää, joka tukisi tarpeeksi näiden huippujen kehitystä. Suunta on kuitenkin nykyään ylöspäin.

Lättänä lopetus

Suomenkielisen osan loppu lässähtää vähän Palloliiton puheenjohtajien ja sihteerien listauksessa. Sinänsä ihan mielenkiintoinen yhteenveto eri merkkihenkilöistä ja heidän saavutuksistaan liitossa olisi toiminut paremmin, jos se olisi kirjassa yksi keltapohjaisista luvuista, jotka esiintyvät kirjassa syventävinä lisätietolaatikkoina.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin rikas katsaus suomalaisen jalkapalloperheen kasvuun sen yli satavuotisen historian aikana. Monta hienoa tarinaa kerrottiin hyvin valittujen haastattelujen pohjalta ja kerronta oli varsin sujuvaa huolimatta siitä, kuka vuorollaan oli kynän varressa.

Oma luku-urakkani kesti noin kolme kuukautta, ja suomenkielisen osan viimeinen kappale oli helposti kirjan unohdettavin osa, jonka puursin läpi lähinnä silmäillen. Loppuhuipennus jäi puuttumaan, mutta se ei alenna kirjan arvoa. Rakas jalkapallo on merkkiteos, joka on ansainnut paikkansa suomalaisen jalkapallon kivijalkana.

The post Kirja-arvostelussa Rakas jalkapallo appeared first on Byyri.

Dokumentti on jaettu kuuteen eri osioon. Tarina alkaa vuoden 2011 Mestarien liigan finaalista, johon Guardiolan pesti Barcelonassa huipentui. Manchester Unitedia vastaan pelattu finaaliottelu oli todellinen Barça-näytös. Man Unitedin Michael Carrick muistelee Barcelonan olleen vain niin hyvä, että heillä ei ollut ottelussa mitään jakoa.

Huipentuman jälkeen aletaan syventyä niihin tapahtumiin ja syihin, jotka lopulta johtivat nähdyn kaltaisiin pelisuorituksiin.

Dokumentissa käydään läpi monia joukkuetta tiivistäneitä ja kehittäneitä hetkiä. Siinä puhutaan La Masia-akatemian kasvateista, Johan Cruyffin merkityksestä seuralle, Lionel Messin tiestä huipulle, Guardiolan taktisista oivalluksista, Eric Abidalin syöpätaistelusta ja monista muista seikoista, jotka tekivät juuri tuon ajan Barcelonasta täysin uniikin, maailmaa mullistaneen joukkueen, jonka rungon loivat oman kaupungin kasvatit.

Dokumentti päästää katsojat tarinoiden mukana tapahtumien kulisseihin. Tarinat ovat jalkapallofanille totta kai mielenkiintoisia ja herkullisia. On mielenkiintoista kuulla tarinoita tuon ajan El Clasicoista, jotka olivat muun muassa Pep Guardiolan ja José Mourinhon taisteluita.

Valittaessa seuraajaa Frank Rijkaardille Barca-luotsina, entinen Barcelonan kakkosvalmentaja, Mourinho, oli todella lähellä tulla valituksi. Lopulta seura päätyi kuitenkin paikalliseen mieheen, Guardiolaan, joka oli tuolloin vielä Barcelonan B-joukkueen kokematon valmentaja. 2010 Mourinho siirtyi Real Madridin valmentajaksi, ja asetelmat olivat valmiit.

”Se voi näyttää helpolta, mutta olemme harjoitelleet sitä vuosia”, kuvailee Lionel Messi Barcelonan pelityyliä. Dokumentissa puhutaan paljon Barcelonan harjoittelusta ja pallonhallintaan perustuvasta taktiikasta, niin ottelukohtaisesti kuin yleisestikin. ”Take the Ball, Pass the Ball”, kuvaa hyvin osuvasti juuri tuon taktiikan ydintä.

Kokonaisuutena Take the Ball, Pass the Ball oli yksi parhaista Barcelona-aiheisista dokumenteista, joita olen nähnyt.

Suurin erona muihin dokumentteihin on se, että ”Take the Ball, Pass the Ball” keskittyy juuri tietyn aikakauden joukkueeseen. Mielestäni joukkueen tietä käydään läpi hyvin laaja-alaisesti ja riittävän yksityiskohtaisesti. Olisin kuitenkin kaivannut ehkä enemmän videokuvaa pukukopeista ja kentän reunoilta. Saattaa tietysti hyvin olla, että sellaista materiaalia ei paljoa löydy, ja siellä käydyt keskustelut eivät kuulu kaikkien korville.

Harmittavasti itse Guardiolalta kuullaan vain lyhyet kommentit vasta lopputekstien aikaan, mutta arvatenkin hänenkin muistonsa noista ajoista ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan voin suositella tätä dokumenttia kaikille jalkapallosta kiinnostuneille. Ennen kaikkea se on suuri nautinto Barcelona-faneille, mutta sisältää varmasti kiinnostavaa tarinaa myös muille. Itselleni tämä oli dokumentti siitä joukkueesta, joka palautti uskoni jalkapalloon.

The post Viihdepääty: Take the Ball, Pass the Ball appeared first on Byyri.

Kuvitettu elämäkerta

Expressenillä pitkään toimittajana ollut Mats Olsson on seurannut Zlatanin uraa nuoruusvuosista asti. Viime vuosien aikana Olsson on käynyt lukuisia keskusteluja Zlatanin kanssa kirjaprojektia varten. Näistä keskusteluista ja monista haastatteluista syntyi lopulta Jalkapallo olen minä -kirja. Suomessa WSOY:n julkaisema (2018) ja Kati Vallin suomentama laitos on yli 200 kuvaa sisältävä kuvitettu elämäkerta.

Zlatanin ura käydään kirjassa läpi aina Malmön ajoista Manchester Unitediin. Hieman uutta materiaalia kirjassa on, sillä edellinen elämäkerta päättyi ruotsalaisen pelatessa vielä AC Milanissa, jonka jälkeen mies on edustanut vielä PSG:tä ja Man Unitedia. LA Galaxyn siirtoa sivutaan ja kirjassa on myös viime tipassa lisätty maininta uran 500 maalista, mutta muuten aika Yhdysvalloissa jää vielä pimentoon.

Jokainen kirjan osio noudattelee samanlaista kaavaa. Ensiksi on pieni kertaus Zlatanin otteista kulloisessakin joukkueessa, sen jälkeen paljon kuvia, joita seuraa haastattelu jos toinenkin. Haastateltavina ovat Ibrahimovićin joukkuekaverit, valmentajat ja muut, miehen uraa läheltä seuranneet. Lopuksi on vuorossa Zlatanin oma näkemys ajastaan edustamassaan seurassa.

Kirjasta tulee mieleen Jari Litmasen urasta koottu Litmanen 10 -kirja. Molemmissa urheilija kyllä pääsee ääneen, mutta useimmat tarinat ovat kuultu jo moneen kertaan, ja paksuutta teokseen on saatu runsaalla kuvien käytöllä. Lähestymistapa on kevyt ja erinomainen, jos aiheeseen perehtymätön henkilö haluaa oppia tuntemaan tärkeimmät asiat urheilijan urasta. Valitettavasti lajifriikeille ja pelaajien tarinan tunteville nämä teokset eivät tarjoa juuri mitään uutta.

Pelaaja-agentti Mino Raiola on yksi Zlatanin uran tärkeimmistä henkilöistä.

Ura jatkuu vielä

Zlatan täytti viime kuussa 37 vuotta. Monen huippufutarin ura päättyy vuosia aiemmin, mutta Zlatan on osoittanut, loukkaantumisista huolimatta, olevansa vielä erinomaisessa kunnossa ikäisekseen. LA Galaxyn paidassa Ibra suorastaan dominoi MLS-liigaa välillä, eikä ihmekään, että miestä on huhuiltu takaisin Euroopan huippuseuroihin. Pelivuosia on jäljellä varmasti muutama, olivat ne sitten MLS:ssä, Allsvenskanissa tai vaihtomiehenä Euroopan huipulla.

Miten tämä sitten liittyy kirja-arvosteluun? Mielestäni tämän koko uran kattavan teoksen, tilastoineen päivineen, olisi voinut julkaista vasta muutaman vuoden päästä. Se olisi ollut täydellinen ja tyylikäs hakemisto hyökkääjän urasta. Nyt se jättää tilaa muutamalla lisäkappaleelle, jotka voidaan toki lisätä aikanaan uusintapainoksen myötä.

[pullquote]Hänen Ruotsissa saamaansa arvostelua on vaikeampi ymmärtää. En ole ikinä tavannut oikeasti Zlatanin tuntevaa ihmistä, joka olisi puhunut hänestä pahaa. Kaikki hänet tuntevat tietävät, että hänellä on suuri sydän, että hän on valmis tekemään mitä tahansa toisten puolesta. Hahmo, jonka näemme kentällä, ei ole todellinen Zlatan. – Maxwell[/pullquote]

Kirjaa voi suositella pukin konttiin, jos vastaanottaja on Zlatan-fani tai kiinnostunut futiksesta, mutta ei tavallisesti lue kirjoja. Kirjaa on leppoisa selata ja se näyttää satoine kuvineen erittäin hienolta, mutta ei pääse pintaa syvemmälle.

The post ’’Jalkapallo olen minä’’ ei tarjoa kummoista lukukokemusta, mutta näyttää upealta appeared first on Byyri.

Tuo päivä on piirtynyt monen futisihmisen mieleen. Tuolloin Teresa Enke odotti miehesä palaavan kotiin Hannover 96:n harjoituksista. Bundesliigan parhaaksi valittu maalivahti ja Saksan maajoukkueen ykköseksi noussut Robert ei kuitenkaan sinä iltana palannut harjoituksista. Masennus oli vienyt voiton, ja Enke jättäytyi junan alle kotinsa lähellä Eilvesessä.

Ei tavallinen urheilijan elämäkerta

Robert Enken elämäkerta A Life Too Short – The Tragedy of Robert Enke on ilmestynyt vuonna 2010 vain vuosi maalivahdin kuoleman jälkeen. Kirjan on kirjoittanut saksalainen jalkapallotoimittaja Ronald Reng, johon Enke tutustui pelatessaan FC Barcelonassa 2000-luvun alussa. Miehet ystävystyivät ja kirjaprojektista muodostui Enkelle kallisarvoinen tilaisuus puhua sairaudestaan peliuransa jälkeen.

Peliura ei ehtinyt loppua ennen marraskuun tragediaa, mutta Reng oli varma että Robert haluaisi kirjan julkaistuksi sen tärkeyden vuoksi. Kirjaa lukiessaan huomaakin kädessään olevan monella tavalla esimerkillinen teos.

Enken ura käydään synnyinkaupunkinsa joukkueen, Carl Zeiss Jenan, vuosista asti läpi, mutta taustalla oleva masennus on kirjan luvuissa alati läsnä. Se on kuin vahtikoira, joka ei ikinä päästä maalivahtia näköpiiristään pois.

[pullquote]Robertin kuolema muistutti meitä siitä, kuinka vähän ymmärrämme masennuksesta. Saimme muistutuksen, miten vaikea sairaudesta on ylipäätään puhua. Kuten Robert, olimme aina ajatelleet, että oma tai perheen sairaus täytyy pitää piilossa muilta.[/pullquote]

Kirja pohjautuu Rengin ja Enken yhteisille juttutuokiolle, haastatteluille Enken vanhojen kollegoiden ja ystävien kanssa sekä Robertin päiväkirjaan. Reng käy läpi urheilijan ylä- ja alamäkiä sortumatta kuitenkaan sääliin tai syyttelyyn. Asioita vakavan masennuksen taustalla pohditaan ymmärtäväisesti, ja kaikkia vaikeiden asioiden kanssa painiskelevia kannustetaan puhumaan läheisille.

Aikansa huippuvahti

Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä Jenasta Bundesliigan Borussia Mönchengladbachin riveihin, ja sieltä viisi vuotta kestäneelle ulkomaanreissulle. Enken uraa leimasi Saksan ajoista lähtien huono tuuri menestyksen suhteen: pitkälti kaikki joukkueet, joissa Enke pelasi, alisuorittivat. Mies oli tästä huolimatta useassa seurassa joukkueensa parhaimpia, mutta menestystä taikka pokaaleita ei ikinä osunut kohdalle.

Benficassa Enken nimi nousi suurseurojen ostoslistalle, vaikka jälleen kerran miehen joukkue oli ison kriisin keskellä. Huolimatta pokaalittomuudesta, Enke oli onnellinen Lissabonissa vaimonsa ja koiriensa kanssa. Rengin mukaan Enkelle oli tärkeä tuntea täyttävänsä tehtävänsä ja kokea joukkueen tarvitsevan häntä.

Portugalin jälkeen edessä oli unelmasiirto FC Barcelonaan, jossa Enke myös sairastui masennukseen ensimmäisen kerran. Saksalaista ei hankittu ykkösvahdiksi, joten pelko epäonnistumisesta debyytin lähestyessä kasvoi ja kasvoi. Ottelu Espanjan cupissa kolmannen sarjatason Noveldaa vastaan meni täysin penkin alle, ja Enke sai kaiken lisäksi haukut omalta joukkuekaveriltaan julkisesti.

Tapahtumasarja on kirjassa nostettu hyvin esiin Rengin toimesta ja pohdittu sen vaikutusta sairauden puhkeamiseen. Vuosia erinomaisesti torjunut maalivahti sysätään epäonnistumisen jälkeen pois pelaavasta kokoonpanosta, ja ilo elämään sekä urheiluun palaa vasta puolentoista vuoden päästä divarissa CD Tenerifen riveissä.

Raskaiden vuosien jälkeen Enke palaa Saksaan, tällä kertaa pukien päällensä Hannover 96:n paidan. Edessä on uran parhaat vuodet, valinta sarjan parhaaksi maalivahdiksi ja kauan odotettu maajoukkuedebyytti. Kaikki näyttää ja onkin pitkän aikaa positiivista, kunnes esikoislapsi menehtyy synnynnäiseen sydänvikaan. Masennus puhkeaa uudestaan.

Robert Enke eli lopulta vuosikausia sairautensa kanssa piilossa, koska häneltä maalivahtina, joukkueen viimeiseltä tukipilarilta, odotettiin vahvaa mielenlujuutta ja kylmiä hermoja. Jatkuva riittämättömyyden tunne ja epäonnistumisen pelko ruokkivat sairautta, eikä Enke enää löytänyt toista poispääsyä tilanteesta. Enken kuoleman jälkeen miehen nimeä kantava säätiö perustettiin auttamaan mielenterveysongelmista kärsiviä pelaajia.

Reng onnistuu kertomaan koskettavan, mutta samalla erittäin tärkeän tarinan yhdestä aikamme huippuvahdeista. Kirja pysäyttää miettimään elämän tärkeitä asioita ja ennen kaikkea se kannustaa olemaan avoin – puhumaan.

The post Kun elämä päättyy liian aikaisin – Kirja-arvostelussa Robert Enken elämäkerta appeared first on Byyri.

Kotimainen jalkapallokausi lähestyy loppuhuipennustaan, ulkomaiset sarjat ovat valtaosin pyörähtäneet vasta käyntiin. Kansojen liiga värittää eurooppalaista futissyksyä. Pelejä ja seurattavaa siis riittää. Silloin tällöin katse on kuitenkin hyvä irrottaa ruudusta ja kääntää se kohti kirjan sivuja. Rakkaan lajin parista ei tarvitse suinkaan lähteä, sillä jalkapalloaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti.

Tällä kertaa Byyri sukelsi taktiikoita ja pelaajatarinoita syvemmälle – lähestulkoon perimmäisten kysymysten äärelle.

Jalkapalloa uusista kulmista

Vuoden 2014 MM-kilpailujen alla julkaistu Sokrateen syöksypusku – Jalkapallon filosofiaa (Docendo) tarjoaa pureksittavaa pidemmäksi aikaa. Jussi Antti Saarisen ja Mikael Melanin toimittamassa teoksessa yhdeksän filosofia lähestyvät lajeista kauneinta filosofiselta kantilta keskittyen sen merkityksiin ja seurauksiin.

Teos koostuu kolmesta osasta ja yhdeksästä luvusta. Ensimmäiset kolme lukua käsittelevät jalkapallon pelaamista yleisellä tasolla. Onko pelaaminen leikkiä? Missä määrin jalkapallossa kamppailevat joukkueet, vai onko laji puhtaasti yksilöiden välistä kilpailua? Toinen osa keskittyy jalkapallon erityisasemaan maailman suosituimpana urheilulajina ja jopa uskonnollisena kokemuksena. Voidaanko pallon potkimista verrata runouteen? Miten pyhyys liittyy jalkapalloon?

Kolmannessa osassa ja kirjan kahdessa viimeisessä luvussa luodataan jalkapalloseuraajien maailmaa. Luvuissa pyöritellään muun muassa ajatuksia siitä, voiko kannattaminen olla rationaalista ja minkälaisia moraalisia ongelmia pelaajat kentällä kohtaavat.

Teksteistä paistaa läpi kirjoittajien rakkaus kuningaslajia kohtaan. Parista asiavirheestä ja väärin käytetystä termistä huolimatta intohimoisesti jalkapalloon suhtautuva lukija voi nauttia kirjallisesta pohdinnasta, jossa nahkakuulan perässä juoksemista ja sen seuraamista tarkastellaan yllättävistä, tuoreista ja tarkkaan harkituista näkökulmista.

Ottelutapahtuman muodostamaa sosiaalista tilaa lähestytään poliittisen filosofian klassikon Hannah Arendtin tilan käsitteen kautta ja jalkapallon suosiota osittain selittäviksi tekijöiksi löydetään ihmisen lajihistoriallisesta kehityksestä tuttuja piirteitä. Esseekattauksen loppupuolella sovelletaan Hegelin dialektiikkaa oman joukkueen ja vastustajan väliseen asetelmaan.

Huolta ja selityksiä

Kirjoittajista tietoisuustutkija Pessi Lyyra mennee pisimmälle tieteellisyyden maailmaan pyrkiessään avaamaan jalkapallon asemaa ylivoimaisena ykköslajina. Hän selittää suosiota muun muassa psykologisilla, biologisilla ja kulttuuriantropologisilla seikoilla, jotka yhdessä ovat auttaneet jalkapalloa lajina lyömään läpi koko maailmassa. Palvottuja huippupelaajia hän vertaa entisaikojen pakanallisten yhteisöjen johtajiin.

Yhteistä useammalle teoksen artikkelille on pohdinta ja huoli siitä, miten alati kaupallistuva huippujalkapallo onnistuu säilyttämään joitakin lajin perimmäiseen olemukseen kuuluvia piirteitä.

Akatemiatutkija Miira Tuominen päättää pitkän analyysinsa jalkapallon kaksijakoisesta runollisuudesta perusteltuun kauhukuvaan peliin olennaisesti kuuluvan odottamattomuuden katoamisesta teollistuneessa viihdebisneksessä. Mitä sopupelit merkitsevät sellaisen lajin luonteelle, jonka viehätykseen peruuttamattomasti liittyvät odottamattomat ja selittämättömät käänteet? Toivoa kirjoittajat näkevät ruohonjuuritasolla, pihapeleissä. Siellä jalkapallo on säilynyt taiteellisena ja yllättävänä.

Kirjan viimeisessä esseessä akatemiatutkijana toimiva Markku Oksanen paneutuu tarkemmin jalkapallon kaupallistumiseen ja tuotteistumiseen käsitellen ilmiötä lajin moraalisena kipupisteenä. Ongelmallisena hän näkee sen, miten tuotteistumisen myötä jalkapallosta on tullut väline pelin ulkopuolisen hyödyn tavoitteluun, jolloin pelin päämäärä on siirtynyt siitä itsestään jonnekin muualle. Samalla kunnioituksen puute lajia kohtaan ja epäurheilijamainen käyttäytyminen ovat alkaneet lisääntyä.

Kenelle?

Sokrateen syöksypusku tarjoaa varsin matalan kynnyksen mahdollisuuden tutustua filosofian maailmaan lukijan todennäköisesti hyvin tunteman aiheen kautta. Paikoin käsittely lähtee lennokkaille sivuraiteille, mutta sopivissa annoksissa artikkelit ovat antoisia. Filosofiaan vihkiytymättömän lukijan voisi suositella aloittavan lukemisen kirjan kolmannesta osasta, joka tarjoaa ehkä kevyimmän lähtölaukauksen tieteelliseen pyörittelyyn.

Osa teksteistä saattaa antaa itse otteluiden tarkkailuun uusia näkökulmia. Joillekin esseekokoelma tarjoaa ajateltavaa jalkapallon luonteesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista sekä sosiaalisista ilmiöistä. Se antaa työkaluja lajin pohtimiseen myös taiteellisesta näkövinkkelistä. Teos kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka jalkapalloa voi tutkia ja pohtia äärettömän monista näkökulmista, ei sen tarkoitusta, merkitystä tai syvintä olemusta voi sanoin kuvailemalla ikinä tavoittaa – eikä tarvitsekaan.

Lyyra kiteyttää pitkän artikkelinsa lopuksi hyvin teesin, joka on hyvä pitää mielessä, kun jalkapalloa pyrkii analysoimaan: kaikkea ei kannata yrittää rationalisoida. Jalkapallon ainutlaatuisuus ja taianomaisuus perustuvat siihen, ettei sitä pysty tyhjentävästi selittämään. Kukin pelaaja, valmentaja, katsoja tai lajin rakastaja kokee jalkapallon yksilöllisesti. Se saa ihmisten mielissä loputtomasti merkityksiä ja jokainen voi nauttia siitä omalla tavallaan. Juuri siksi jalkapallo on kuningaslaji.

The post Viihdepääty: Sokrateen syöksypusku – Jalkapallon filosofiaa appeared first on Byyri.

Alkuperäisteos José Mourinho – Die persönliche Biografie des Special One on ilmestynyt vuonna 2016, ja Tuomas Renvallin suomentama José Mourinho – Omassa lajissaan – Huippuvalmentajan henkilökuva puolestaan Minerva-kustantamon julkaisemana huhtikuussa 2018.

Kevyttä kesälukemista

Kirja etenee kronologisesti José Mário dos Santos Mourinho Félixin syntymästä aina valmennuspestin varmistumiseen Manchester Unitedin kanssa. Vuosien varrelta esitellään lukuisia, veijarimaisia tarinoita, käydään läpi Mourinhon merkittävimmät saavutukset ja nostetaan esiin myös hänen vaikeuksiaan.

Mielenkiintoisimmaksi luvuksi nousee kuitenkin yksi ylitse muiden.

Voittamisen filosofia -niminen kokonaisuus (luku 8) on jaettu 11 alaotsikkoon, joista esimerkkeinä mainittakoon motivaatio, yhteisöllisyys ja junioritoiminnan edistäminen. Aihealueet käsitellään Mourinhon tekojen kautta, ja niistä olisi lukenut mieluusti pidemmän kaavan kautta.

[pullquote]’’Kaikkien portugalilaisten poikien sankari oli tuohon aikaan legendaarinen hyökkääjä Eusébio. Kaikki halusivat tehdä maaleja ja harhauttaa kuin hän ja hänen brasilialainen kilpailijansa Pelé. Mutta ei Mourinho. José pelasi useimmiten puolustajana ja toisinaan puolustavana keskikenttäpelaajana. – Mourinho kuitenkin piti siitä, että pystyi organisoimaan puolustusta ja joukkueen peliä.’’[/pullquote]

Kirjan on koonnut, hyödyntäen yli 200 lähdettä, saksalainen jalkapallojournalisti Julien Wolff. Runsas lähteiden määrä takaa jopa paatuneimmallekin Mourinho-fanille jotain uutta knoppitietoa, mutta korostaa myös sitä mitä teos todella on: henkilökuva, ei omaelämänkerta.

[pullquote]’’Hän ei pelannut huonosti, mutta hän ei ollut keskivertoa nopeampi eikä hänellä ollut hyvää laukausta. Vaikka Mourinholle valkenikin, että hän ei koskaan saavuttaisi maailman kärkeä, hän jatkoi pelaamista. Hän nimittäin piti siitä.’’[/pullquote]

Pidin teoksessa siitä, ettei Mourinhoa nostettu messiaan asemaan, vaan myös hänen heikompia puoliaan käytiin läpi. Kyseessä on erittäin ristiriitainen henkilö, jota moni pelaaja ylistää suurimmaksi ja parhaimmaksi mentorikseen.

Noin 200-sivuinen teos on erittäin kevyttä kesälukemista, ja lukijalle jääkin lopuksi hieman valju maku suuhun. Aiheet ovat kiinnostavia, ja monista olisi halunnut lukea enemmänkin. Pitkää teosta on kuitenkin vaikeaa koota pitkälti internet-lähteiden pohjalta, ilman Mourinhon omia mielipiteitä ja kommentteja tapahtuneista.

The post Viihdepääty: Mourinhon henkilökuva pelaa varman päälle appeared first on Byyri.

Sir Alex on kaikkien aikojen pitkäaikaisin valmentaja Englannissa, maassa, jossa valmentajan palli heiluu tuulessa hyvin herkästi. Govanista kotoisin oleva skotlantilainen on nykymuotoisen jalkapallon eniten pokaaleja voittanut manageri. Samalla hän on nitä äärimmäisen harvoja valmentajia, jotka ovat pystyneet uusiutumaan ja pysymään mukana pelin nopeasti kehittyvässä evoluutiossa. Miehen perintö on merkittävästi havaittavissa edelleen koko jalkapalloilevassa maailmassa.

Manchester United –legenda Sir Alex on, ja Liverpool-fanina tämä kiertää sieluani korkkiruuvimaiselle mutkalle ja saa minut voimaan fyysisesti pahoin, joten nauttikaa tästä, tulen sanomaan sen vain kerran – jalkapallohistorian merkittävin valmentaja. Nyt, suonette anteeksi, jos otan hetken pitkää puhallusta.

Tunteiden paloa kentällä, vaan ei kirjassa

Kukaan muu manageri ei ole jättänyt niin merkittävää jälkeä moderniin jalkapalloon kuin temperamenttinen skotlantilainen. Temperamenttinsa vuoksi miehen legenda ei kuitenkaan rajoitu pelkkiin pokaaleihin, vaan myös tarinoihin ja huhuihin pukukopista ja kulissien takaa, lentäviin kenkiin, sekä, totta kai, uskomattomiin johtamistaitoihin. Mies on nähnyt kaiken, voittanut kaiken ja sen lisäksi luonut perinnön, johon yksikään toinen jalkapallovaikuttaja ei ole pystynyt.

Niinpä ajattelin tarttua vuonna 2013 ilmestyneeseen omaelämäkertaan Alex Ferguson (suomeksi Minerva Kustannukselta vuonna 2014), ja kurkistaa kulissien taakse ja tämän neron mielen sopukoihin. Skotin huikeiden saavutusten ja persoonan vuoksi ei ole ihme, että odotukset olivat todella korkealla. Tämän on pakko olla jotain mahtavaa!

Kuinka väärässä olinkaan.

Managerilegendan omaelämäkerta on omaelämäkerta sanan syvimmässä merkityksessä. Fergusonin ura valmentajana listataan hetki hetkeltä, kronologisesti, faktoihin ja tilastoihin pohjautuen. Ja kuten listat yleensä, teos on vailla hajua, makua tai väriä. Saman olisin todennäköisesti voinut lukea Wikipediasta. Jalkapalloromantikkoa kiinnostavat tarinat kulissien takana. Fergusonin omat tunteet, pelot ja näkemykset loistavat kuitenkin poissaolollaan, ja saamme hyvin vähän selvyyttä asioihin, jotka meitä kirjaa avatessa askarruttavat.

Kyllä, se legendaarinen kengän potkaisu on selitetty kirjassa, kuten on myös kilpailu ja ystävyys Arsene Wengerin kanssa. Myös tarinoita pelaajiin liittyen avataan hieman, mutta kuitenkin vain sen verran, että lukija jää kaipaamaan ja himoitsemaan lisää tarinoita pukukopin sisältä. Sen sijaan moniin muihin lukijaa kiinnostaviin seikkoihin otetaan hyvin vähän kantaa.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kaiken keskiössä on kuitenkin itsestään hyvin ylpeä skotlantilainen. Kirjan viesti tuntuu olevan: katsokaa, mitä minä olen saavuttanut, minä olen oikeassa. Fergien kiilltävää imagoa mahdollisesti heikentäviin asioihin puututaan äärimmäisen vähän, jos ollenkaan. Kahdeksan-vuotinen yhden miehen sota BBC:tä vastaan summataan yhteen lauseeseen: he olivat väärässä, minä olin oikeassa, ja heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi.

David Beckhamin ja Roy Keanen kritisoimiseen on varattu omat lukunsa, koska he eivät kunnioittaneet seuraa tai manageria tarpeeksi. Kaikki miehen alaisuudessa pelanneet hyökkääjät niputetaan samaan kategoriaan – toivottavasti pilke silmäkulmassa kirjoitetulla – lauseella ”tunsin aina olevani parempi kuin yksikään heistä”.

Toisaalta tämän kaltaiset lausahdukset ja näkökulmat tarjoavat, ainakin Sir Alexin historiaa tarkemmin tuntemattomille, uuden tiedon siemeniä. Itse en esimerkiksi ollut tietoinen, että mies todella oli yllättävän kovan luokan maalinsylkijä peliurallaan, tai siitä, että skotti pyöritti pitkään pubia Skotlannissa, kunnes siirtyi täysipäiväiseksi valmentajaksi. Kirja antaa kyllä tiedonmurusia, joita lisää tutkimalla lukija voi löytää mielenkiintoisia faktoja miehen taustoista.

Hieman rivien välistä tulkitsemalla oppii myös näkemään, ketkä pelaajista ovat kuuluneet miehen suosikkeihin ja ketkä eivät. Muun muassa moni ”class of ´92”:n pelaajista saa osakseen aivan riittävästi pään silittelyjä pitkin kirjan sivuja.

”Hiustenkuivaaja”-käsittelystään kuululla skotilla kun tuntuu olevan heihin jopa isällisiä tunteita.

Tämän lisäksi kuitenkaan yli neljännesvuosisadan oman alansa huppuja johtaneen miehen johtamistapoihin, joista lukemista ainakin itse odotin innolla, ei oteta kantaa muuten kuin ilmaisemalla useaan otteeseen, että täydellinen kontrolli on kaikki kaikessa.

Tähtiloistoa jalkapallokentällä, ei kirjahyllyssä

Omalla alallaan kenties historian menestyneimpänä tunnettua miestä on toki vaikea syyttää siitä, että omaelämäkerta alleviivaa hänen menestystään. Tämä jättää kuitenkin lukijalle hieman valjun ja epäinhimillisen olon. Fergusonin kokemuksilla voisi varmasti helposti täyttää kirjaston – tähän kirjaan niistä ei ole kuitenkaan päätynyt kuin murusia.

Kirja on omine faktoineen ja tarinoineen ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille managerilegendan, Manchester Unitedin tai yleensä jalkapallon historiasta kiinnostuneille, mutta elämää muuttavaa lukukokemusta siitä ei kannata odottaa.

The post Viihdepääty: Ei Fergie-timeä Fergien omaelämäkerralle appeared first on Byyri.

Natseista naisfutikseen

Pallon herruus ei ole pelkästään futiskirja. Se on kiehtova matka historian ja tämän päivän pallokentille. Turun yliopistossa poliittisen historian professorina ahertava Vares ei kosiskele kirjallaan pelkästään futisnörttejä, vaan kyseessä on yhtä lailla historiasta kiinnostuneiden märkä päiväuni.

Kirja on jaettu viiden ison aihealueen alle:

• Jalkapallo fasismin ja natsismin käsissä
• Elämän ja demokratian puolesta
• Toveri jalkapallo
• Etelä-Amerikka – Jalkapallo elämän kuvana
• Jalkapallo, politiikka ja uusi aika.

Fasismia ja natsismia Vares käsittelee hieman laajemmin, mutta suurin piirtein kaikki aihealueet saavat yhtä ison huomion.

Jokainen otsikko seuraa tiettyä historian saatossa vallinnutta teemaa ja kertoo faktojen ja jalkapalloon liittyvien tarinoiden avulla mistä oli oikein kysymys. Maajoukkueet ovat pääosassa seurajoukkueiden jäädessä hieman pienemmälle huomiolle. Lukujen edetessä keskeiseksi teemaksi nousee jalkapallo poliittisena ja nimenomaan vallankäytön välineenä, kuten jo takakannen tekstissä lupaillaan.

Rankkoja historian tapahtumia avataan jouhevasti ja välillä jopa pilke silmäkulmassa. Naurunpyrähdyksiä kotopuolessa aiheutti muun muassa kertomus Adolf Hitlerin ainoaksi jääneestä jalkapallo-ottelusta.

Hitler pohti 7. elokuuta, mitä lajia hän lähtisi seuraamaan. Aluksi todennäköisimmiltä ehdokkailta tuntuivat soutu ja poolo. Danzigin Gauleiter Albert Forster ehdotti kuitenkin jalkapallo-ottelua Saksa-Norja vakuuttaen, että Saksa tulisi voittamaan koko turnauksen. — Lopulta peli päättyi juuri niin kuin tällainen peli niin usein päättyy: hirvittävä painostus ei tuota tulosta, ja lopussa vastustaja, joka ei muuten pelin aikana juuri edes näe toisen osapuolen maalia, tekee vastahyökkäyksestä 2-0. – Hitler poistui stadionilta toisen maalin jälkeen. Saksa putosi jatkosta, Norja eteni lopulta pronssimitalille asti.

Tarinat eivät ole uusia, mutta ei niistä ole liialti mediassa jauhettu – ainakaan viime vuosina. Vares muodostaa tapahtumista omat analyysinsä, joten ne eivät jää ainoastaan tarinan kerronnan tasolle. Vanhat ja tututkin kertomukset saavat tällöin uuden ulottuvuuden.

Kirjan loppupuolella käsittelyyn pääsee myös naisten jalkapallo, joka nousee erääksi teoksen mielenkiintoisimmista, mutta myös lyhyimmistä pääotsikoista. Vares onneksi lupaa esipuheessa kirjoittavansa kirjan myös naisfutiksesta.

Vuoden paras futiskirja

En ole tutustunut juurikaan tänä vuonna julkaistaviin kotimaisiin futiskirjoihin. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että sellaisia ei vuositasolla liikaa esiinny, joten uskallan jo näin lumisena kevätpäivänä todeta Pallon herruuden olevan vuoden paras kotimainen futiskirja.

MM-kisojen lähestyessä se on ajankohtainen, mutta sopisi yhtä lailla vaikkapa lukion historian kurssin oppikirjaksi. Vares vannoo, ettei kirja ole puhtaasti tutkimuskaan, mutta astetta vaativammalla tasolla se on verrattuna jalkapalloilijoiden elämäkertoihin. Niiden tarkoitus onkin toki tarjota erilaista viihdearvoa.

Joka tapauksessa lukijalta kysytään tarkkaa keskittymistä 400-sivuisen opuksen kanssa.

Ihan täydellinen ei tämäkään kirja toki ole. Ylipitkiä ja hieman kummallisia lauserakenteita tulee ajoittain vastaan, mikä tekee lukemisesta tavanomaista hitaampaa. Ei sillä, että Pallon herruus muutenkaan olisi mitään leppoisaa vessalukemista, mutta vielä yhden oikoluvun se olisi tarvinnut.

Toinen ja ehkä negatiivisin asia on kuitenkin kirjan kansi. Kaikessa korniudessaan se on tuulahdus 1990-luvun kuvankäsittelyä ja suoraan sanottuna ruma. Teoksen teemat tulevat siinä kyllä ilmi, mutta jos ja kun toinen painos tulee uunista ulos, kokeilkaa hieman houkuttelevampaa kansikuvaa: kirjakaupassa ei tästä painoksesta tule mieleen, että teos olisi julkaistu vuonna 2018.

Jos aikomuksesi on lukea tämän vuoden aikana vain yksi kirja, lue Pallon herruus. Et tule pettymään ja saatat oppia jotain uutta. Niin kävi ainakin minulle.

The post Viihdepääty: Pallon herruus appeared first on Byyri.

Vuonna 2014 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomenkielisen painoksensa saanut Luis Suárezin elämästä kertova kirja etenee kohtauksesta toiseen hänen ja vaimonsa Sofian tarinan kautta. Vilkkaan jalkapalloilevan pahan pojan ja lähikylän hyvän tytön mielenkiintoinen retki kulkee uruguaylaislähiöistä monen mutkan kautta Barcelonan metropoliin.

Kirja alkaa pelikieltoa kärsivän Suárezin tuntemuksista: Brasilian MM-kisoissa Giorgio Chielliniä purrut Suárez sai tempauksestaan neljän kuukauden pannan pelikentille.

Lähes parinkymmenen sivun alustus antaa hyvän kuvan siitä, miten kirja käsittelee Suárezin uraa. Asioita perustellaan hyvin seikkaperäisesti ja avoimesti Luis Suárezin omin sanoin. Kaikki me tunnemme kohu-uutiset ja faktat, mutta on hyvin mielenkiintoista päästä kurkistamaan huippu-urheilijan pään sisään tilanteiden keskiöön. Kirjan aikana käydään läpi kaikki muutkin kohut tarkasti, ja erittäin hyvin kirjoitettu teksti avaa kyllä selkeästi syitä tapahtuneisiin.

Luis Suárez on pelaaja, joka jakaa mielipiteitä. Mielipiteet muodostuvat osittain sen kautta, pelaako Suárez kannattamassasi joukkueessa vai pelaako hän sitä vastaan. Itselleni hän on suosikki, joka on edustanut samaa taitavaa tyyliä ja samoja joukkueita kuin suurin sankarini Jari Litmanen. Tähänastisen elämäni hienoin kokemus oli päästä Camp Noulle katsomaan Mestarien liigan ottelua Barcelona vs. Arsenal.

El Pistoleron tuossa ottelussa tekemä volley-maali tulee elämään ikuisesti muistojeni syövereissä.

”Haluan jonain päivänä pelata Barcelonassa”, Suarez kommentoi haaveitaan urugualais-tv:lle pikkupoikana, tarinansa alussa. Päätöksensä kirja puolestaan saa siirrossa Liverpoolista Barçaan. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua monenlaista. Kesken suurimman teinirakkauden Suárezin tuleva vaimo joutuu muuttamaan perheineen Espanjaan.

Tuo polttava rakkaus antaa Suárezille syyn tavoitella uraa Euroopassa. Kirja on pullollaan oikein ajoitettuja sattumuksia – tai sitten kohtaloa. Se on yksi onnistunut tarina, mutta se kertoo myös hyvin siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Miljoonille muille pelaajille tähdet eivät ole yhtä suotuisia.

”Saapuessamme ensimmäistä kertaa Hollantiin kumpikaan meistä ei osannut laittaa ruokaa. Ronald McDonald oli paras ystävämme, ja hankin sähkögrillin pihvien paistamista varten. Koko talo täyttyi savusta. Siihen aikaan pihvit olivat meistä mahtavia, mutta nyt kun ajattelen tuota aikaa…Madre mia! Kuinka saatoimme syödä sellaista.”

Vajaa 300-sivuinen kertomus on koukuttava teos, jota voin suositella kaikille hyvistä tarinoista pitäville. Jalkapallo on keskiössä, mutta myös jokapäiväiset asiat saavat ihailtavasti jalansijaa. Se auttaa ymmärtämään paitsi Luis Suárezia, mutta myös muita Etelä-Amerikasta Eurooppaan saapuvia pelaajia, jotka joutuvat sopeutumaan täysin uuteen kulttuuriin.

Kirja sisältää yksityiskohtaista kerrontaa hienojen maalien, kohujen, ja turnausten takaa. Esimerkiksi vuoden 2010 Etelä-Afrikan MM-turnauksen aikana Suárezin vaimo oli viimeisillään raskaana ja joutunut matkustamaan Barcelonaan. Tästä turnauksesta muistetaan myös Suárezin Ghanaa vastaan tekemä ”paholaisen käsi” -torjunta, jota käsiteltiin myös Byyrin Kohti MM-kisoja -juttusarjassa. Tilanne kesti vain hetken, mutta kirjassa tähän syvennytään antoisasti kymmenen sivun verran.

Pidin kirjasta todella paljon. Aihe oli minulle mieluisa, enkä malttanut laskea teosta käsistäni. Välillä urheilijoista kertovat kirjat tuppaavat luettelemaan tilastoja ja tapahtumia vain ulkopuolisen silmin, mutta tässä kirjassa oli onneksi lihaa luiden ympärillä.

Kirjasta erinomaisen tekevät sen henkilökohtainen ote ja viihdyttävä kirjoitustyyli. Monen järkkymätön mielipide Suárezia kohtaan on toki perusteltua, mutta ainakin oma suhtautumiseni Luis Suárezia kohtaan muuttui teoksen luettuani. Kirja on hyvä muistutus siitä, että huippu-urheilijatkin ovat ihmisiä, joihin vaikuttavat ympärillä tapahtuvat asiat.

”Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat uhranneet aikaansa ja energiaansa, jotta saisin tarinani kerrottua. Olen yrittänyt kertoa elämästäni rehellisesti ja tunteella.”

The post Viihdepääty: Luis Suárez – Minun tarinani appeared first on Byyri.

Voiko jalkapallon tuntea?

Tykkimies-dokumentti on henkilökuva miehestä, joka ei ole antanut aistirajojen estää intohimoaan lajia tai suosikkijoukkuettaan kohtaan. Dokumentti seuraa syntymäsokean Joonas Simojoen rutiineja ja tuntemuksia ottelupäivän aamusta alkaen. Marraskuisena viikonloppuna Arsenalilla on edessä kauden kovin haaste, kun vastaan asettuu huippuvireessä oleva Manchester City.

Joonaksen kannattajatarina koskettaa ja haastaa katsojan miettimään teoksen pohjimmaista kysymystä – jalkapallon aistimista.

Metropolia AMK:n opiskelijatuotantona tehty dokumentti ei kalpene isommillakaan resursseilla tehdyille pätkille, ja loppukohtaus Myyrmäen jalkapallostadionilla on suorastaan upea.

– Tarve tehdä Tykkimies-dokumentti syntyi päähenkilön inspiroivasta asenteesta, myös meidänkin intohimona olevaa, jalkapalloa kohtaan. Pyrimme etsimään uutta lähestymiskulmaa jalkapallon kokemiseen, ohjaajat Sami Hakala ja Akseli Innanen toteavat.

Byyri suosittelee lämpimästi Tykkimiestä, mutta ei tällä kertaa anna sille arvosanaa lyhyen kestonsa johdosta. Dokumentti on katsottavissa ilmaiseksi Viafree-palvelussa.

The post Viihdepääty: Tykkimies appeared first on Byyri.

Ohjaajansa näköinen tuotos

Emir Kusturican elokuva eroaa muista ”El Diegon” elämästä tehdyistä teoksista juuri ohjaajansa tähden. Tunnetuista urheilijoista kertovat dokumentit ja elämäkerrat sortuvat usein tasapaksuun peliuran kertaamiseen ja kritiikittömään selkääntaputteluun. Kusturica analysoi ja tulkitsee Diego Maradonaa humaanilla, mutta rehellisellä otteella ja onnistuu piirtämään kohteestaan tarkan kuvan. Inhimillinen Diego-isä kertomassa huumeiden vaikutuksesta perhe-elämään, humalainen Diego laulamassa ylistyslaulua itsestään ja fanaattinen Diego La Bomboneneralla rakastamansa Boca Juniorsin pelissä.

Ohjaajan kommenttiraita on paikoin merkityksellinen, mutta sortuu ajoittain myös itsensä korostamiseen ja kohtauksiin, jotka tuntuvat olevan kokonaisuuteen pakon edessä lisättyjä. Animoidut ”riistäjäimperialistien” pyörittelyt jalkapallokentällä, ja rakenteen muodostaminen Jumalan käsi -uskonnon kautta tuntuvat tarpeettomalta sillin heittämiseltä salaattiin.

Elokuvan parasta antia ovat vilahdukset, joissa katsoja pääsee hetkellisesti suojamuurin taakse. Pätkä haastattelusta, jossa veli kuvailee ”El Diegon” pelitaitoja, riemukas hissikohtaus vapahtajan paluusta Napoliin tai kauniin maalin muistelo Belgradissa: niistä hetkistä muodostuu aito Diego Armando.

Täysin vastavirtaan dokumentti ei kuitenkaan ui; Jumalan käsi ja Vuosisadan maali, kokaiinivuodet ja dopingkäry – kaikki oleellinen mahdutetaan tähänkin elokuvaan.

On vain yksi

Diego Armando Maradona oli urheilun boheemin ajan suurin episentrumi. Jalkapallojumala, jonka sielu on täynnä ylpeyttä ja riemua, katumusta ja syyllisyyden tunteita. Pieni suuri mies, jonka epäinhimilliset kyvyt olivat taidetta suurelle yleisölle, mutta perheelle useammin taakka. Jalkapallo-Ikaros, joka saa miesten katseet kääntymään televisioon strippiluolassakin.

Kiivasluontoinen, impulsiivinen ja rajattoman itsevarmuuden ja omahyväisyyden vallassa kipuileva maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija.

Diegon sanoin: ”Pallo ei saa tahriintua.”

The post Viihdepääty: Maradona by Kusturica appeared first on Byyri.

Kosovon alue on myös suomalaisille tuttu siinä mielessä, että Suomeen on kasvanut jo varsin mittava kosovolaispopulaatio. Jalkapalloa seuraaville tutuimpia heistä lienevät Hetemajt, Kuqit ja monet muut Veikkausliigassa pelanneet. Sotahistoria ja politiikka eivät ole kuitenkaan vahvinta aluettani, joten annan dokumentin valaista minua.

Vaikeat lähtökohdat

Dokumentti etenee pääasiassa valmentaja Albert Bunjakin näkökulmasta. Bunjaki on saanut valmennusoppinsa Ruotsissa, jonne hän pakeni sotaa 90-luvulla. Valmentajalla on haastava tehtävä pitäytyä vain urheilullisissa asioissa, kun rahaa ei ole, ja edes otteluita ei tahdo järjestyä. Pelaajat ovat kuitenkin motivoituneita, sillä heille maajoukkue on kunnia-asia.

Rahan puutteesta kielii se, että joukkueella on antaa pelaajille vain yhdet pelipaidat, jotka tulee palauttaa takaisin aina pelin jälkeen.

Tässä kohtaa huomaan, että Viaplayn tallenteessa ei olla suomennettu ollenkaan infotekstejä, joita esiintyy aika-ajoin ruudulla ruotsinkielisenä. Nämä kohdat menevät itseltäni hieman ohitse, mutta onneksi puhe on sentään tekstitetty.

Kosovo itsenäistyi yksipuolisesti vuonna 2008. Suurin ongelma maajoukkueella on se, että kaikki maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, eikä Fifa ja Uefa tahdo täten antaa maajoukkeelle pelilupaa virallisiin otteluihin. Itsenäisyyttä ei tunnusta esimerkiksi Espanja, koska se pelkää Kosovon tilanteen vaikuttavan myös Espanjan keskushallinnon ja Katalonian tilanteeseen. Tilanne on ikävä Kosovon jalkapalloa rakastavalle kansalle, jonka oman liigan otteluissa riittää tunnelmaa katsomossa kuin isoimmillakin stadioneilla.

Pelaajamateriaali kosovolaisilla on siinä mielessä mielenkiintoinen, että pelaajia on muuttanut todella moniin maihin etenkin 90-luvulla. Näitä lukuisia pelaajia eri maiden sarjoissa tarkkaillaan, ja heitä yritetään haalia maajoukkuerinkiin. Osa pelaajista kuitenkin valitsee maajoukkueekseen uuden kotimaansa, kuten esimerkiksi Perparim Hetemaj.

Dokumentissa käydään läpi myös Jugoslavian alueen sotaisaa historiaa. Kroatian irtautuessa Jugoslaviasta, valmentaja Albert Bunjaki kieltäytyi sotimasta heitä vastaan armeijassa ja muutti tuolloin rangaistusta paetakseen Ruotsiin. Perheen tarinaa kerrottaessa näytetään heistä otettua valokuvaa ja jumiudun siihen. Bunjakin isä näyttää aivan joltain toiselta tyypiltä! Hän on yhdistelmä Jukka Kuoppamäkeä ja José Mourinhoa, näyttää vähän Morrisseyltä, mutta ehkä eniten mieleen tulee Juha Kanerva.

Hämmentyneenä jatkan dokumenttia eteenpäin, mutta jään miettimään ketä muuta isä vielä muistuttaa.

Kohti ensimmäistä ottelua

Pelaajat, valmennus sekä huoltoporukka kokevat olevansa osa isoa muutosta Kosovon jalkapallossa. Omien tavoitteidensa lisäksi, maajoukkue on ajamassa koko maan asiaa. Keskikenttämies Anel Raskajn mukaan tällainen rooli on omiaan nostattamaan joukkuehenkeä. Hän kertoo pelaajien uskovan valmentajaansa, ja kehuu tämän jaksamista, kun hoidettavana on valmennuksen lisäksi lähes kaikki muutkin käytännön asiat joukkueessa.

Valmentaja Bunjaki johtaa muun muassa operaatiota, jossa Kosovoon kuljetetaan ruotsalaiselta stadionilta purettuja katsomon osia.

Lopulta joukkue saa epävirallisen harjoitusottelun. Se pelataan makedonialaista seurajoukkue FK Renovaa vastaan, ja päättyy maalittomaan tasapeliin. Maajoukkueen toiminta on vielä amatööripohjalla, eivätkä seurajoukkueetkaan mielellään päästä pelaajiaan Kosovon peleihin. Askel kohti parempaa koetaan vuonna 2014, kun Fifa myöntää Kosovolle luvan ensimmäiseen viralliseen harjoitusmaaotteluun Haitia vastaan, ja vuotta myöhemmin Kosovo saa Fifan jäsenyyden.

Ottelua ennen joukkue on kokoontunut hotellille palaveriin. Pelaajien keskuudessa on aistittavissa ylpeyden tunnetta, ja Bunjakin ilmoittaa hieman naureskellen, että seuraava tavoite olisi 2018 MM-kisat. Kesken otteluun valmistautumisen hotellin eteen saapuu satapäinen kannattajajoukko soihtuineen ja rumpuineen laulamaan joukkueelle. Pelaajat ovat sekä ihmeissään, että iloisia – he ovat tekemässä jotain suurta.

Tässä kohtaa katsojakin alkaa liikuttua, kun kuva siirtyy yleisöä täynnä olevalle stadionille. Pienimuotoisten ilotulituksien sävyttämänä laulut raikaavat kilpaa Fifan tunnarin kanssa, kun joukkueet astelevat kentälle. Pelin aikana yleisöä kapellimestarin tavoin huudattaa kentän tasalle laskeutunut mieskatsoja ilman paitaa. Ottelu päättyy 0-0 lukemiin, mutta tapahtuma on ollut upea kaikille osallistujille.

Dokumentti huipentuu tanssiaskeliin. Pukumiesten tanssin syynä on se, että myös Uefa myönsi jäsenyyden Kosovon jalkapalloliitolle, huolimatta muutamien maiden vastustuksesta.

Futis sivuosassa

Unelma maajoukkueesta oli noin tunnin mittainen, mikä oli ihan sopiva näin raskaiden aiheiden käsittelyyn. Itse jalkapallon pelaaminen oli hieman sivuroolissa, mutta laji tuotiin esille suurena voimavarana, joka on auttanut kosovolaisia rankkoina aikoina. Dokumentissa pompittiin välillä eri vuosiin, joita johtavat väliotsikot oli kirjoitettu ruotsiksi. Otsikoita ei siis oltu suomennettu, joka tällä kielipäällä hieman haittasi seuraamista.

Aloittaessani dokumentin katsomista aihealue tuntui jotenkin etäiseltä, mutta juonen edetessä pystyin asettumaan sympaattisen valmentajan ja jalkapallokansan puolelle. Itse olisin toivonut näkeväni jalkapalloa hieman enemmän, mutta lyhyehkön keston vuoksi jostain täytyi varmasti karsia. Dokumenttia voi suositella Kosovon historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille, mutta miksei myös jalkapalloromantikoille.

Niin, ja ne MM-karsinnat. Kosovon osalta karsinnat toivat hienoja kokemuksia, mutta vain yhden pisteen. Me kaikki luultavasti muistamme ketä vastaan se piste tuli Turun pimenevässä illassa.

Artikkelikuva: Burim

The post Viihdepääty: Unelma maajoukkueesta appeared first on Byyri.

Israelin vaikutusvaltaisin seura

Beitar Jerusalem lasketaan yhdeksi Israelin pääsarjan ’’neljästä isosta’’ joukkueesta, vaikka pokaalit ovat karttaneet seuraa jo yhdeksän vuoden ajan. Beitarilla on enemmän faneja kuin muilla Israelin joukkueilla yhteensä, ainakin seuran entisen omistajan, venäläisen Arcadi Gaydamakin mukaan. Osittain tästä syystä seuraa on käytetty ja käytetään nationalistisiin tarkoituksiin.

Gaydamak mainitsee dokumentissa useamman kerran, ettei jalkapallo ikinä kiinnostanut häntä, vaan Beitar oli puhtaasti poliittinen väline oligarkille. Vuonna 2005 talousvaikeuksista kärsineen Beitarin omistajaksi tullut Gaydamak toi aluksi mukanaan valtavan rahatukun ja menestystä.

Muutama vuosi tämän jälkeen mies haki Jerusalemin pormestariksi. Gaydamak kuitenkin hävisi vaalit, ja samalla rahahanat Beitarin suuntaan alkoivat tyrehtyä.

Lähtökohdat avataan dokumentissa hyvin. Beitar on monelle jerusalemilaiselle enemmän kuin seura, ja radikaaleimmat Beitar-fanaatikot kuuluvat La Familia -kannattajaryhmään. Pääosin mizrahijuutalaisten jälkeläisistä koostuvaa La Familiaa leimaavat jyrkät oikeistolaisarvot, ja valtaosa pelaajista sekä seurajohdosta antaa hiljaisen hyväksyntänsä näille arvoille. On sanottukin, että Beitar edustaa Israelia pienoiskoossa.

Beitar Jerusalem on myös siitä erikoinen seura, että sen riveissä ei ole koskaan pelannut arabipelaajaa, ja muslimejakin on ollut vain viisi. La Familia eritoten on halunnut Beitarin olevan ikuisesti puhdas.

Kaksi muslimitaustaista pelaajaa pelasi Beitarissa vuosikymmeniä sitten, ja heidän uskontonsa jäi silloin pimentoon, tai siitä ei ainakaan tehty isoa numeroa. Kolmas, nigerialainen Ndala Ibrahim, edusti Leijonia neljän ottelun ajan ennen kuin Beitarin fanit kävivät puolustajaan käsiksi.

Dokumentin päähenkilöt ovat kaksi tuoreinta joukkueessa pelannutta muslimia. Gaydamak hankki heidät seuraan, omien sanojensa mukaan paljastaakseen yhteiskunnan todelliset kasvot.

Kertomus pinttyneestä syrjinnästä

Tšetšenialaiset Zaur Sadayev ja Dzhabrail Kadiyev eivät tienneet, millaiseen hullunmyllyyn he joutuisivat siirtyessään Venäjän pääsarjan FC Akhmat Groznysta Beitar Jerusalemiin. Dokumentista käy ilmi, että siirron takana eivät olleet pelilliset syyt, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna pelaajien taso olisi todennäköisesti riittänyt Israelin pääsarjaan. Sadayev & Kadiyev eivät ärsyttäneet faneja otteidensa takia, vaan uskomustensa.

Zinshtein kuvaa hyvin miesten tunteiden vuoristoradan. Ensimmäisten päivien ja lehdistötilaisuuden jälkeen Kadiyev kertoo äidilleen puhelimessa kaiken sujuvan hyvin. Harjoituksiin kertyneelle satapäiselle kannattajajoukolle näytetään peukkua ja hymyillään, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä, ettei kaksikko edes tajua myrskyisää vastaanottoa. Hepreaksi hoilatut chantit ja haistattelut menevät miehiltä todennäköisesti ohi.

Alkuhämmennyksen jälkeen niin katsoja kuin Zaur & Dzhabrailkin ymmärtävät kupletin juonen. Kansainväliset käsimerkit, buuaukset ja aggressiivinen käytös eivät jää keneltäkään huomaamatta. Seurajohto rauhoittelee tilannetta ja uhkaa öykkärisakkia porttikiellolla stadionille.

Seuraavaksi dokumentti ottaa suunnan kohti suurempaa kohua. Pienen porukan huutelu ei futista enemmän seuraaville ole uutinen eikä mitään. Se on valitettavasti arkipäivää. Kaikki kuitenkin kulminoituu Sadayevin ensimmäiseen ja ainoaan maaliin Beitar Jerusalemin paidassa.

Maalin juhlimisen sijaan sadat Beitarin kannattajat poistuvat stadionilta protestiksi muslimipelaajan onnistuttua maalinteossa. Samat fanit päättävät boikotoida tulevia kotiotteluja, mutta seurajohto uskoo edelleen kyseessä olevan vain pieni vastarinta.

Seuraavissa otteluissa paikalla on muutamia satoja katsojia, kun normaalisti katsojakeskiarvo on päälle 10 000. Myöskään seurakavereista ei ole Sadayevin & Kadiyevin tueksi. Ainoastaan argentiinalainen Darío Fernández sekä joukkueen kapteeni Ariel Harush ovat tšetšenialaisten puolella. Muut tuntuvat hyväksyvän sekasortoisen tilanteen.

Hämmennystä kotisohvalla

Minulle dokumentin keskeinen teema, jalkapallomaailmassa yhä esiintyvä rasismi, ei sinänsä tullut yllätyksenä. Lukuisat jalkapalloilijat kohtaavat edelleen huutelua kannattajilta ja vastustajan pelaajilta, vaikka ajatusmaailma on menossa jatkuvasti eteenpäin – tai niin haluan ainakin uskoa.

Mitä isompiin ympyröihin mennään, sitä tehokkaammin syrjintää on saatu kitkettyä. Juuri tästä syystä dokumentti aiheutti varsin hämmentyneen reaktion, sillä Beitar Jerusalemin kohdalla ei todellakaan puhuta mistään pikkuseurasta.

Kyse ei myöskään ollut pelkästä kannattajaryhmä La Familiasta, vaan kahden pelaajan kaltoinkohtelua katsottiin kymmenien tuhansien sormien läpi. Lisäksi dokumentin ohjannut Zinshtein sai lukuisia tappouhkauksia ensi-illan jälkeen.

Itse en pistäisi pahitteeksi, vaikka Beitar Jerusalem joutuisi pelaamaan tyhjille katsomoille pidemmänkin aikaa. Tuskin se mitään muuttaisi, mutta olisi edes jonkinlainen näpäytys.

Dokumentti sai Suomen ensi-iltansa viime vuoden DocPoint -elokuvafestivaaleilla. Tällä hetkellä se on katsottavissa Netflixissä, ja räjähdysherkästä aiheesta huolimatta suosittelen teosta kaikille futiksen ystäville. Maya Zinshtein on luonut silmiä avaavan pätkän, joka osoittaa Beitar Jerusalemiin pesiytyneen todellisen ongelman. Ongelman, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa.

Beitarin seuralegendan ja entisen puheenjohtajan, Itzik Kornfeinin, ajatuksiin on hyvä lopettaa: ’’Tulevaisuudessa tulee joko olemaan Beitarissa pelaavia arabeja, tai Beitaria ei tule enää olemaan.’’

The post Viihdepääty: Forever Pure appeared first on Byyri.

Tiesin etukäteen, että maaliskuussa 2016 keuhkosyöpään 68 vuoden iässä menehtynyt Johan Cruyff oli aikansa suurimpia ellei jopa suurin pelaaja. Olin myös tietoinen, että hän ei ainoastaan vaikuttanut peliin, vaan myös muokkasi sen evoluutiota.

Kirja on ilmestynyt alunperin nimellä Mijn Verhaal, ja oli työn alla Cruyffin saadessa syöpädiagnoosinsa. Suomenkielinen teos (Minerva, 2017) on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta My turn : the autobiography (2016). 

RAKKAUS AJAXIIN LÄMMITTÄÄ

Hollantilaisen meriitit pelikentillä ovat sitä luokkaa, että kirjasta olisi helposti voinut tulla tylsää tulosten sekä saavutusten luettelua. Siihen ei onneksi ole sorruttu. Pidän tavasta, jossa kansien väliin on tuotu mukaan Cruyffin persoona, mieltymykset, ajatukset sekä henkilökohtaiset suhteet. Kun laitoin kirjan viimeisen kerran kiinni, liikkuivat päällimmäiset ajatukseni täysin pelikenttien ulkopuolella: kuinka mukavan oloinen ihminen!

Jalkapalloromantikkona minua myös lämmittää se, kuinka tekstistä nousee syvä rakkaus omaa kasvattajaseuraa Ajaxia kohtaan. En laskenut, mutta kirjassa ei taida olla kovin montaa aukeamaa, jossa Ajaxia ei olisi jossain yhteydessä mainittu.

Erityistä kiitosta minulta saa kirjan aloitus. Olisi ollut helppo lähteä suoraan aktiiviurasta liikkeelle, mutta lapsuus on jaksettu käydä läpi kiirehtimättä. Tarinat harjoittelusessioista jo pikkupoikana Ajaxin kentällä kenttämestarin suostumuksella ovat mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Cruyffin isän kuolemaa ei pelätä käsitellä. Kirjan toinen lause, ”Menetin isäni 12-vuotiaana, ja sen jälkeen elämääni ohjasi Ajax”, kuvastaa koko teosta todella hyvin.

VAIKEUKSISTA USKALLETAAN KERTOA

Kirjalla on paljon annettavaa myös niille, jotka kaipaavat lisäselkoa suuruuden hetkiin ja pokaalien nosteluihin. Kuuluin heidän joukkoonsa, mikä olikin päällimmäinen motiivini kirjan lukemiseen. Kuten eräs mainos aikanaan osuvasti sanoi: ”Nyt tiedän”.

Eniten Johan Cruyffin urasta ja hänestä ihmisenä saa kuitenkin irti, kun käsitellään uran vaikeita asioita. Esimerkkinä mainittakoon punainen kortti, jonka hän sai ensimmäisenä hollantilaisena pelaajana maajoukkueessa. Siitä seurasi pitkä pelikielto Oranjessa. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Ajaxin kapteeniäänestys, jonka häviäminen johti aikanaan siirtymiseen Barcelonaan.

Nämä tarinat ovat paitsi koukuttavan mielenkiintoista luettavaa, myös hyviä oman aikansa kuvia.

YOUTUBE TUO LISÄARVOA LUKUKOKEMUKSEEN

Huomasin kirjaa lukiessani myös tekeväni jotain, mitä en ollut aikaisemmin futiskirjallisuuden yhteydessä tehnyt. Tasaisin väliajoin, kun olin lukenut mielenkiintoisen yksityiskohdan pelikentiltä, havaitsin kirjan siirtyneen sivuun pöydälle ja yllätin itseni katsomasta kyseistä tapahtumaa YouTuben kautta. Koin, että sain näin vielä enemmän irti kirjasta.

Myös itse kirjan visuaalisesta ilmeestä on annettava pisteitä. Oranssit kannet ja oranssit sivujen ulkoreunat – erinomainen ratkaisu! Oranssi kirja saa nyt arvoisensa paikan kirjahyllystäni. Olen vakuuttunut, että tulen ottamaan sen sieltä uudelleen lukuun vielä tämän vuosikymmenen puolella.

The post Viihdepääty: Cruyffin Totaalista Peliä appeared first on Byyri.

”Ennen kuin lähdet, kannattaa lukea Tim Parksin kirja A Season With Verona. Vaikka kirja kertoo Hellas Veronasta, saat paljon enemmän irti matkastasi.”

Kyseinen ystäväni on tällä vuosikymmenellä asunut kahteen eri otteeseen pätkän Italiassa ja lisäsi, että mainittu kirja oli hänelle aikanaan yksi suurimmista motivaatiotekijöistä Italiaan lähtöön.

Niinpä tartuin kirjaan poikkeuksellisen suurella odotusarvolla.

Valitettavasti en ehtinyt saada koko kirjaa luetuksi ennen omaa matkaani, mutta sain sen kautta reissulleni kyllä huomattavaa lisäarvoa. Ehkä suurin syy aikataulun pettämiselle oli se, että tämä oli koko elämässäni vasta kolmas englanniksi kirjoitettu kirja, jonka sain kahlattua läpi. Rutiini vieraan kielen kirjoihin puuttui vielä joten aikaa meni enemmän kuin osasin odottaa.

Putoamistaistelu vie mukanaan

Viivästyksestä huolimatta teos kannatti lukea. Kirjassa Tim Parks hyppää kaudeksi 2000–2001 Hellas Veronan matkaan. Hän kulkee seuran kiihkeimpien kannattajien kanssa jokaiseen otteluun. Lopputulos on inhorealistisen kaunis kuvaus Veronan kaupungista, kiihkeistä kannattajista Serie A:n putoamistaistelussa, jalkapallosta, ultrista sekä maan kulttuurista ja mentaliteetista.

Se on ennen kaikkea poikkileikkaus Italiaan sekä italialaisiin ja käy tietyllä tapaa jopa matkailukirjasta.

Minulla kesti jonkin aikaa päästä kirjaan sisään, mutta kun pääsin, se vei mennessään.

Kirjailija onnistuu upottamaan seurojen ja kaupunkien historiaa sekä niiden välisiä suhteita intohimoiseen tekstiinsä sen verran upeasti, että nojatuolissani huomaan eläväni mukana, kun lähdetään vaikkapa Bologna-awaylle.  Välillä tuntui siltä kuin itsekin olisin rautatieaseman laiturilla valmiina lähtöön. Joko mennään?

Minulle suurin nautinto tuli kuitenkin ehkä silloin, kun kirjoittaja kuvaili seuran suhteita Italian isoihin joukkueisiin. Pääsin jyvälle siitä, mitä kaikkea milanolaisten, roomalaisten ja Juventuksen kohtaaminen voi heille tarkoittaa. Lisäksi Hellaksen kannattajien tunteiden kuvailu Chievon noususta kaupungin urheilulliseksi ykkösseuraksi oli rehellisyydessään antoisaa.

Yhä ajankohtainen teos

Vaikka kirjan tapahtumista on yli 15 vuotta aikaa, koen, ettei itse teos ole vanhentunut päivääkään. Tämä johtunee ajattoman laadukkaasti kirjoitetun tekstin lisäksi myös siitä, että italialainen jalkapalloinfrastruktuuri, -kulttuuri sekä seurojen väliset asetelmat eivät ole kirjan hetkistä juurikaan muuttuneet, vaikka välissä italialainen jalkapallo on kokenut välillä kovaakin turbulenssia.

Mielestäni kirjalla on todella paljon annettavaa kaikille fanikulttuurista sekä italialaisesta jalkapallosta kiinnostuneille. Kirja vie paljon syvemmälle italialaiseen futikseen kuin yksikään televisiosta katsottu Serie A:n kamppailu. Lukija pääsee paikkoihin, joihin kamerat eivät ylety – ihmisten ja tarinoiden luokse. Sen yksinkertaisuus viehättää.

Vahva lukusuositus.

The post Viihdepääty: A Season With Verona appeared first on Byyri.

Kulma on uusin tulokas suomifutiksen nimeen vannovien podcastien saralla. Tamu TV:stä tutun Tarmo Lyytikäisen ja suorasanaisen toimittaja Manu Haapalaisen sulavaa juttelua on ilo kuunnella, eivätkä herrat peräänny kiperistäkään aiheista. Ensimmäisessä jaksossa pureuduttiin A-maajoukkueen nykymenoon, ja joulukuussa julkaistavassa toisessa osassa päästetään ääneen Palloliiton Marco Casagrande.

Mielenkiintoista dialogia rehdillä menolla. Byyri suosittelee!

Soundcloud: Kulma

Facebook: Kulma

”Sisältää romantisointia”

Penkinlämmittäjät on kolmen nuoren toimittajan vireä podcast, jonka laadukkaita lähetyksiä on julkaistu jo vuodesta 2015 lähtien. Atte Ruuttilan, Anssi Karjalaisen ja Jussi Vainikan keskustelut käsittelevät monenlaisia jalkapalloon liittyviä teemoja ulkomaiden suursarjoista Veikkausliigan tuomareihin ja Palloliiton toimintakulttuuriin.

Podcastille voi jakaa tunnustusta kiinnostavista näkökulmista, jotka toimitetaan kuuntelijalle rennolla otteella. ”Kuin keskustelisimme jalkapallosta tuopin ääressä”, toteavat herrat sivuillaan, ja siltä lopputulos usein kuulostaakin – asiantuntevalta, mutta viihdyttävältä.

https://penkinlammittajat.com/

Facebook: Penkinlämmittäjät

Muita mainintoja

Suomalaisista futispodcasteista puhuttaessa Ilta-Sanomien Pallokerhoa (linkki) ei luonnollisestikaan voida sivuuttaa. Taustalla olevat resurssit näkyvät teknisessä laadussa ja aktiivisuudessa, ja suomifutikseen liittyviä lähetyksiä on julkaistu aktiivisesti myös kauden jo päätyttyä. Saku-Pekka Sundelin, Janne Oivio ja Ville Väänänen viihdyttävät kuuntelijaa niin ammattilaistason analyyseillään kuin kaikessa tönkköydessään hieman koomisella ryhmädynamiikallaan. Toimii!

Pienemmillä resursseilla toimii puolestaan Sanansaattajat-podcast, joka on suomifutikseen keskittyvän EOM-lehden tekijöiden tuote. Tero Karinti ja Kimmo Muttilainen ovat käsitelleet lähetyksissään muun muassa Ykkösen nousukarsintoja, ja podcastilta voinee jatkossakin odottaa keskittymistä sellaisiinkin futisilmiöihin, jotka eivät nouse keltaisten lehtien lööppeihin. Sanansaattajat löytää helposti EOM-lehden YouTube-kanavalta (linkki).

Jäikö jokin jalkapalloaiheinen podcast mainitsematta? Kommentoi juttua Byyrin Facebookissa tai Twitterissä!

The post Viihdepääty: Suomalaiset futispodcastit appeared first on Byyri.

Kiirettä ei ole, mutta toisenlainen hoppu on ollut jo muutaman päivän. Postinkantajan saapuminen on tämänkin päivän agendalistan kärjessä.

Football’s coming home

Kellon viisarit tikittävät vinhasti. Ei näy postin väreissä huristelevaa pakettiautoa vieläkään. Poika sitoo uusien lenkkitossujensa nauhoja ja sadattelee kohtaloaan. Hän kurottaa ruskean antiikkisen puupiirongin päältä kotiavaimet reppunsa sivutaskuun. Sitten kuuluu auton ääni. Pakkohan sen olla postiauto, totta kai se on postiauto.

Poika ravaa reppu kilisten postilaatikolle perkaamaan päivän saaliin. Tummat pilvet ehtivät jo pyörähtämään jalkapalloaiheisen lippalakin yläpuolella, mutta riemukas helpotus valtaa mielen. Muutaman lehtisen ja äidin aikakausilehden välissä se on. Paketti on noudettavissa lähipostista. FIFA 99 on saapunut!

Poika aloittaa väistämättömän taistelun päänsä sisällä. Onhan hän hyvä oppilas, joten eihän tuo haitanne, jos yhden päivän viettäisi ”kipeänä”. Äiti ei kyllä sitä tarinaa uskoisi, mutta ehkä hän ymmärtäisi. Hän tietää, että poika elää ja hengittää jalkapalloa. Näkihän äiti, miten edelliskesä meni Ranskan MM-kisojen euforiassa.

Nuori jalkapallomies ottaa itseään niskasta kiinni ja hyppää pyöränsä selkään. Työt ennen huvia, niinhän sitä sanotaan. Äiti lupaa kauppareissullaan hakea paketin koulupäivän aikana. Matkalla kouluun poika ehtii miettiä, että ymmärtäisiköhän valmentaja, jos poika jättäisi illan harjoitukset väliin.

Kello näyttää tasaa, ja koulupäivä on ohi. Kaveri kyselee, lähtisikö poika ulos tekemään jotain. Nuori mies joutuu kieltäytymään ja polkee järkyttävää vauhtia kotiinsa. Takki lattialle, reppu paiskaten kenkätelineen päälle ja kohti omaa huonetta. Siinä se on! Seuraa muutama sekunti raivoisaa pahvin repimistä, kunnes palkintoon pääsee vihdoin käsiksi.

Näky on kaunis ja odotettu. Kiiltävä neliön mallinen kotelo, jonka kannessa on Dennis Bergkamp. FIFA 99 on saapunut kotiin.

Menneisyys

Tuollaistahan se oli, ja sitten vietettiin pitkää päivää projektin parissa. Muistan nauttineeni kyseisestä EA Sportsin tekeleestä todella paljon. Se tarjosi ajan standardit huomioiden kaiken tarvittavan, vaikka olihan pelissä toki nuorenkin ihmisen silmille pomppaavia heikkouksia. Maalit syntyivät lähes pelkästään rangaistusalueen sisältä, ja jokainen veto sujahti automaattisesti yläkulmaan. Saksipotkuja näkyi tämän tästä, lähes jokaisesta keskityksestä.

Se oli kuitenkin parasta, mitä oli saatavilla. Sitten nuori mies löysi peliputiikin nimeltä Konami. Kohukynnyksen ylittänyt peli oli ilmestymässä ensi kesäksi. Tietokoneen näppäimistöstä oli rämpytetty nappuloita irti FIFAn merkeissä vuodesta 1994 lähtien, mutta nyt markkinoille oli tulossa jokin kumma ISS Pro Evolution. Pelilehdet antoivat pelille ylistäviä arvioita, kuten olivat antaneet edeltäjällekin. Sitäkään poika ei ollut edes kokeillut.

Kevääseen asti poika jatkoi kuuliaisesti FIFAn parissa ja viihtyi edelleen. Takaraivossa kolkutti kuitenkin jatkuvasti kasvava mielenkiinto kilpailijaa kohtaan, siitä huolimatta, että ISS Prossa lempipelaajat olivat ihmeellisen nimisiä, Ronaldo oli Radolno ja niin poispäin. Pitihän peliä silti kokeilla, vaikka nimet olivatkin naurettavia.

Brasilia-Ranska asetuksista ja homma käyntiin. Harmaa Sonyn ensimmäinen PlayStation-konsoli yskähteli pelitapahtuman lopulta vanhan kuvaputkitelevision ruudulle.

Yksi ottelu riitti siihen, että poika ymmärsi evolution-sanan merkityksen. Nyt ruudulla pelattiin oikeasti jalkapalloa. Radolnolla oli siniset nappulakengät kuten esikuvallaan. Nimi oli ehdottomasti muokattava oikeaksi, eikä Radolno jäänyt ainoaksi. Poika seurasi onneksi jatkuvasti jalkapalloa, ja tekaistut nimet mukailivat esikuviaan, mutta kaikki mahdolliset lehdet ja kirjat oli silti metsästettävä läpi.

Muutama päivä siihen meni, mutta lopulta kaikki pelin pelaajat olivat oikeassa kirjoitusasussa. Viimein pääsi oikeasti pelaamaan!

Sama ruljanssi jatkui kaikkien seuraavienkin Konamin jalkapallopelien kanssa. Konsolit vaihtuivat, ja ISS Pro muuttui Pro Evolution Socceriksi. Konami julkaisi rinnalla vähemmän laadukasta ISS-sarjaansa. Arcademaisemmat sivutuotteet olivat lyhytkestoista viihdettä, mutta nekin piti luonnollisesti saada, kuten myös This is Football– sekä UEFA Champions League -pelit. Hankkia piti käytännössä kaikki mahdolliset jalkapalloaiheiset konsolipelit, jotka markkinoille ilmaantuivat.

Pro Evolution Soccerin kanssa kehittyi kuitenkin tiivis suhde, joka elää edelleen.

Pojasta on kasvanut perheellinen mies, mutta jalkapallolla on edelleen vahva rooli elämässä. Aikaa pelaamiselle ei ole enää samalla tavalla, mutta jalkapallopelit näyttäytyvät perheen 4K-taulutelevision ruudulla viikoittain. Pelit pelataan yleensä iltaisin, kun työt on hoidettu ja lapsi nukutettu. Usein vain muutaman ottelun verran, koska kauempaa eivät silmät pysy auki.

Hauskaa se on edelleen, mutta lapsenomainen into ja riehakkuus ovat muuttuneet analyyttisemmaksi otteeksi tuotteeseen. Ikään kuin katsoisi suoraa ottelulähetystä, ja aika lähellähän nykyisin jo ollaan. Ei sovi toki unohtaa myöskään kisastudiohenkisiä pelisessioita sielunveljien kanssa: silloin ollaan jo aika lähellä sitä 12-vuotiaan pojan meininkiä ystäviensä kanssa.

Nykyisyys

Jossain siellä täysi-ikäisyyden kynnyksellä jalkapallopelit kokivat itselläni joidenkin vuosien mittaisen lamatilan. Konamin leiri alkoi hiljalleen menettää otettaan, koska yritti uusia peliään liikaa. EA Sports junnasi hetken paikallaan. Elämässä on sen ikäisenä toki muutenkin aika paljon muitakin kiintopisteitä kuin konsolipelit.

Lopulta FIFA-sarja otti ohjakset tiukasti haltuunsa. Ostin ainakin PES:n joka vuosi edelleen, vanhasta tottumuksesta. Lähes joka vuosi nappasin myös FIFAn alelaarista hyllyyn. Kumpaakin pelailin välillä, mutta ehkä kyse oli enemmän tavasta. Ne ostettiin, koska niin oli aina syksyisin tehnyt.

Uskoisin, että osittain samanlainen käytös loi tasottoman vaiheen kummallekin pelisarjalle. Ihmiset ostivat, mutta rahalle ei tarvinnut tarjota juurikaan vastinetta. Kilpailutilanne vie kehitystä eteenpäin jokaisella elämän alalla. EA Sports valtasi markkinat tekemällä täyslisensoituja ja vähemmän heikkoja pelejä.

Lopulta Konami loi kilpailutilanteen uudestaan ja alkoi panostamaan tuotteeseensa kasvavissa määrin. Tämä nosti FIFA-sarjan kokonaan uudelle tasolle. Pystyi totisella naamalla puhumaan kaikkien aikojen parhaista jalkapallopeleistä. Ostin ne itsekin ja nautin jokaisesta lyhytsyötöstä ja liukutaklauksesta.

Viime ja tänä vuonna jalkapalloihmisiä on hellitty koko rahalla. Pro Evolution Soccer ja FIFA ovat kenties parempia kuin koskaan. Pelaaminen on autenttista, tunnelmallista ja aivan uskomattoman kauniin näköistä. Jokainen jalkapallohullu pääsee toteuttamaan omien suosikkijoukkueidensa arkea omalla pelikirjallaan. Tähdet ovat esikuviensa näköisiä ja nimisiä, vaikka niin toki koki myös nuorena kaiken sen pikselimassan seastakin.

Nykyisin Konamin peleihin saa vaivatta eri yhteisöjen patcheja, joilla kaikki lisenssit ja visuaaliset tekijät saa FIFAn vastaavien tasolle.

Jäljelle jää kaksi äärimmäisen hyvää jalkapallopeliä. Jos minulta kysytään, Pro Evolution Soccer nappasi valtikan viime vuonna takaisin itselleen. Tänä vuonna ostin itse silti FIFA18-pelin, koska se tarjoaa enemmän haastetta tällaiselle PES-romantikolle. FIFA18 onkin aivan uskomattoman hyvä peli.

Vielä lopuksi

Tarinan poika odotti tänä vuonna pelin julkaisupäivää muutaman viikon ajan. Tuona päivänä samainen poika tuijotti asuntonsa postiluukkua herkeämättä. Lopulta välioven takaa kuului yleensä rasittava kilahdus, joka tuntuikin nyt oudon seesteiseltä sulosäveleltä. Siellä se paketti taas oli. Paperia ja pahvia revittiin jälleen vain muutaman sekunnin ajan, ja sisältö näytti aivan yhtä kutsuvalta kuin 19 vuotta aiemmin.

Tarinan poika ei vaan ollut enää yhtä kypsä ja kärsivällinen. Hänestä oli tullut vuosien saatossa jalkapallomaanikko. Tyttärensä päiväuniaikaan hän käynnisti konsolinsa saman tien ja uppoutui virtuaalipalloilun maailmaan puoleksi tunniksi. Eihän peli ehtinyt siinä ajassa edes asentaa itseään, mutta esimakua ehti saamaan.

Poika oli transsista herättyään jälleen mies ja lähti viettämään vapaapäiväänsä tyttärensä, perheensä kanssa. Lenkkitossujen nauhoja sitoessaan hän kuitenkin mietti, että illalla voisi jo aloittaa kauden.

Pojista kasvaa miehiä, ja aikuisen elämä koostuu paljon tärkeämmistä asioista kuin konsolipelit tai urheilu ylipäätään. Jalkapalloa koko ikänsä pelanneet, seuranneet, lukeneet, kannattaneet ja konsolipelanneet miehet muuttuvat kuitenkin joka syksy taas pojiksi.

Hetken aikaa he ovat kaikkea sitä, mitä olivat vuosikausia takaperin. Jalkapallofaneja aidoimmillaan.

The post Viihdepääty: FIFAsta PESsiin, pojasta mieheksi appeared first on Byyri.

Ryysyistä rikkauksiin

Viikko on edennyt puoliväliin ja postiluukku kolahtaa normaalia jykevämmin. Se ei ole ihmekään, kun Kosovon Härkä yrittää tulla sisälle. Sopivasti ennen isänpäivää.

Saatuani kirjan käteeni totean sen tyylikkääksi, mutta auttamattoman ohueksi. Sivuja on 250, joista miltei viidesosa (!) pelkkää tilastoa ja dataa, kirjan luvuissa esiintyvistä tilastoista puhumattakaan. Oletan siis, että edessäni on helppo ja nopea luku-urakka.

Kuinka voinkaan olla väärässä. Kirja alkaa erittäin mukaansatempaavasti, ja ensimmäiset kappaleet menevät kuin vettä vain. Pitkälle en kuitenkaan ehdi, kun huomaan teoksen toistavan tietynlaista kaavaa. Käydään läpi kunkin ajanjakson seura (niitä muuten riittää), nostetaan siitä esille muutamia avainhenkilöitä ja kerrataan ottelutapahtumia. Kyseisessä kaavassa ei olisi mitään ongelmaa, jos Shefkin omia ajatuksia tuotaisiin enemmän esille ja otteluraportit jätettäisiin pienempään rooliin. Kirjaa on kuitenkin nyt ikävä lukea, koska otteluraportit käyvät pidemmän päälle puuduttaviksi. Kappaleita on runsaasti, toistakymmentä, joten monesti huomasin kiirehtiväni seuraavaan kappaleeseen ja laskevani sitten kirjan käsistäni.

Sivuhuomiona on pakko todeta kirjan lähtökohtien olevan sinänsä erittäin houkuttelevat ja lukemaan innoittavat. Matka Vushtrrin kaupungista Kosovosta Mikkeliin ja sieltä Englannin Valioliigaan hakee vertaistaan.

Turhaa kiirehtimistä

Vuosista Ipswich Townin riveissä välittyy lämpimin kuva kirjan sivuilta, ja olivathan kyseiset vuodet Shefkille myös maalimäärän osalta parhaita Englannissa. Tapanani on futareiden elämänkertoja lukiessa muistella monia tapahtumia myös videomuodossa, jos vain siihen on mahdollisuus. Seuraava suttuinen YouTube-pätkä elävöitti mukavasti kirjan lukuja (video) ja osoittaa Kuqin olleen parhaimpina päivinään erittäin monipuolinen viimeistelijä.

Oli asian suhteen käytetty värikynää tai ei, Ipswichiä pysyvämpää kotia Kuqi ei uransa aikana löytänyt. Näiden vuosien jälkeen enemmän ja vähemmän huonosti sujuneet stintit muissa englantilaisseuroissa käydään nopeasti läpi. Lähes joka seurassa Shefkillä on tilastojen – ja miehen itsensä – mukaan ollut suuri vaikutus. Silloin kun The Flying Finn on ollut kentällä, on myös joukkue kerännyt enemmän pisteitä.

Lukuisat kirjassa olevat kuvat kertovat myös omaa tarinaansa, ja niidenkin perusteella Shefki oli kaikesta huolimatta lähes aina pidetty henkilö joukkueessaan. Nämä kuvat lukeutuvat ehdottomasti kirjan positiivisiin puoliin, ja tuovat mukaan kaivattua henkilökohtaisempaa otetta.

Kun tein tuuletukseni ensimmäistä kertaa, manageri Royle järkyttyi näkemästään. Hän kielsi mua tekemästä enää niin, etten loukkaisi itseäni. Rauhoittelin Roylea – olin tehnyt saman kymmeniä kertoja veteen hypätessäni ja mulla oli niin vahvat käsivarret ja rintakehä, että hanskasin sen kyllä. Myöhemmin Royle sanoi, että halusi nähdä dyykkauksiani lisää ja lisää, ja sain sitten faneiltamme lempinimen ’’The Flying Finn’’.

Tilastoja, kylmiä tilastoja

Loppujen lopuksi kirjan ongelmaksi muodostuu sen lyhyys. Ei sillä, että olisin vastaavaa tekstiä jaksanutkaan lukea enempää, mutta nyt hyvin ainutlaatuisen pelaajan elämä ja ura jäävät valitettavasti pelkäksi pintaraapaisuksi. Kirjoittajalla on kova kiire edetä maasta ja seurasta toiseen tilastoja viljellen, jolloin lukija ei saa mistään kunnollista otetta.

Minua jäivät kiehtomaan lopulta erityisesti Shefkin nuoruusvuodet ja myös jalkapallon ulkopuolinen elämä. Uskonkin, että näistä teemoista olisi ollut paljon enemmän kerrottavaa, eikä se olisi lukijoita haitannut.

Pääsin avauskokoonpanoon Liverpoolia vastaan Anfieldille ja pelasin koko matsin. Siellä oli vastassa Sami Hyypiää, Álvaro Arbeloaa, John Arne Riiseä, Fábio Aurelioa, Jamie Carragheria, Javier Mascheranoa, Steven Gerrardia ja Fernando Torresia. Ja tietenkin koko Anfieldin höyrypäinen yleisö.

Kirjan luettuani suurin kysymykseni leijuu jo aiemmin mainitun tilasto- ja nimirumban ympärillä. Miksi teos on täynnä namedroppailua ja ärsyttävää partitiivin liiallista käyttöä? Yllä on ote tästä, ja samankaltaista tyyliä on havaittavissa läpi teoksen.

Kosovon Härkä jää lopulta kaiken odotuksen jälkeen pikakelaukseksi Shefkin urasta – tietyllä tapaa jopa puolustuspuheeksi. Puolustuspuheeksi mieheltä, joka on antanut paljon, mutta jolla on myös vielä paljon opittavaa. Kirja ei ole täysin läpimätä, mutta se olisi voinut sukeltaa pintaa syvemmälle ja ottaa mukaan paljon enemmän tunteikkaita hetkiä Shefkin uran ja elämän varrelta. Niitä kun olisi varmasti riittänyt.

The post Viihdepääty: Kosovon Härkä ei lunasta odotuksia appeared first on Byyri.

Jalkapalloa 24/7

FIFA-pelisarja on tänä syksynä ehtinyt jo kiitettävään 24 vuoden ikään. Ensimmäisen, FIFA International Soccerin, kannessa komeilivat kaksinkamppailutilanteessa David Platt ja Piotr Świerczewski, kun uusinta versiota taas tähdittää itseoikeutetusti viime vuoden Ballon d’Orin saanut Cristiano Ronaldo. Segan Mega Drivelle alun perin julkaistusta ensimmäisestä pelistä on tultu kauas, ja tämän vuoden versiota Byyri pääsi testaamaan PS4:lla.

Veikkausliigan loppuessa jalkapallokausi toki jatkuu ympäri maailmaa, mutta pimenevät syysillat ja ajoittain hyytävän kylmä talvisää suorastaan kehottavat käpertymään sohvan nurkkaan ja hyppäämään virtuaaliviheriöille.

Pelilliset uudistukset ovat tänä vuonna hyvin maltillisia, sillä pelin käyttämä Frostbite-pelimoottori tuli sarjaan vasta viime versiossa. Toisin sanoen peli tuntuu hyvin paljon samalta kuin viime vuonna ja ensimmäisten matsien jälkeen kiinnitin lähinnä huomiota veskareiden surkeuteen, pikavaihtoihin ja puolustamisen vaikeuteen.

EA:n mukaan pelissä on toki kymmeniä uudistuksia, joista käyttäjälle näkyvimmät ovatkin visuaalisella puolella ja eri pelimuodoissa, joista ei tarjottavaa puutu. Byyrin kannattajanäkökulmasta katsottuna on mahtava huomata katsojien saaneen vihdoin uusia animaatioita ja näin luoneen edes hivenen katsomokulttuuria FIFA-sarjaan. Isoimmissa liigoissa kuullaan chanttejakin, pienemmissä otteluissa buuauksia sekä perinteistä maalien jälkeistä juhlimista.

Lisenssit ovat tänäkin vuonna kunnossa, ja peli tarjoaakin yli 700 pelattavaa joukkuetta ja kymmeniä eri liigoja ympäri maailmaa. Veikkausliiga ei ole valitettavasti vieläkään mukana, mutta Suomen maajoukkueen lisäksi HJK on onneksi edustettuna.

Valinnan vaikeus

FIFA iskee tänäkin syksynä märän rätin pelaajan kasvoille heti kättelyssä. Ongelma tosin on lähinnä positiivinen – FIFA 18 tarjoaa yli kymmenen eri pelimuotoa. Jakauma menee suunnilleen 50–50 netissä pelattavien ja offline-tilassa toimivien moodien välillä. Ehdottomasti suosituin kaikista vaihtoehdoista on Ultimate Team eli tuttavallisemmin FUT.

FUT:n historia on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se alkoi jokseenkin epäonnistuneesta kokeilusta EA Sportsin UCL-pelin yhteydessä kymmenisen vuotta sitten. Oheinen video (KLIK) näyttää varmasti tutulta monelle FIFA-sarjaa pelanneelle. Idea kuopattiin EA:n toimesta pariksi vuodeksi, ja virallisen päivänvalon FUT näki FIFA 09:ssä maksullisena pelimuotona. Sisältöön pääsi käsiksi kymmenellä dollarilla, ja tilaajia oli heti miljoona. Loppu onkin jo virtuaalijalkapallon historiaa.

FUT:n lisäksi muista pelimuodoista on ehdottomasti mainittava The Journey ja perinteisempi uramoodi. Ensiksi mainitussa seurataan kuvitteellisen englantilaiskaiffari Alex Hunterin uraa. Otteluissa voi pelata pelkällä Hunterilla tai ohjata koko joukkuetta, ja jos aloitti Journeyn jo edellisessä FIFA:ssa, on mahdollisuus jatkaa siitä mihin jäi.

Itse pelaaminen ja pelien välissä vedettävät treenit eivät eroa tavallisista otteluista, mutta mielenkiintoisen tästä pelimuodosta tekevätkin sen välivideot ja lukuisat juonenkäänteet. Cameorooleissa kun nähdään muun muassa James Hardenin, Thierry Henryn ja Rio Ferdinandin kaltaisia supertähtiä.

Uramoodi eli Career onkin sitten sitä perinteisempää konsolifutista. Kausia voi tahkota pelkästään managerin näkökulmasta keskittyen siirtoihin, scouttaukseen ja taktiikoiden määrittämiseen. Luontevampaa on kuitenkin näiden lisäksi ottaa ohjat kentän puolella, sillä otteluiden simulointi taikka älyvapaan tietokoneen keskiset kamppailut eivät suuria hurraa-huutoja tarjoile.

Uutuutena tänä vuonna on mukana niinsanotut interaktiiviset siirtoneuvottelut, jotka ovat hauskoja ensimmäisen siirtoikkunan ajan. Tämän jälkeen ne haluaa ohittaa niin nopeasti kuin on mahdollista.

Näiden kolmen mainitun pelimuodon lisäksi tarjolla on siis kahdeksan muuta, ja ennen pitkään pelaajalla on edessään pienoinen valinnan vaikeus.

Hiomaton timantti

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=GWc9rZEE8hY[/embedyt]

Kammottavista maalivahdeista huolimatta maalinteko on pelissä palkitsevaa ja tarjoaa onnistumisen fiiliksiä, pelasi sitten kaveria, tietokonetta taikka nettipeluria vastaan. Yllä olevan videon maali oli täysin onnenkantamoinen, mutta se tuli tärkeään paikkaan Squad Battlessa (Ultimate Teamin uusi pelimuoto) – FIFA:ssa, jos missään, ei voi ikinä luottaa yhden maalin etulyöntiasemaan.

Voitolla nousin paremmalle palkintokorokkeelle ja otin askeleen lähemmäksi Kuningas Litmasen hankintaa. Matkaa on vielä monen sadan tuhannen kolikon edestä, mutta enköhän ennen ensi vuoden versiota onnistu tavoitteessani.

Pyörittelin pelin lopullista arvosanaa pitkään mielessäni. Veskareiden ja puolustuspelin ongelmat todennäköisesti korjaantuvat päivityksillä, ja näitä päivityksiä tullaan pelissä kauden aikana näkemäänkin. Pieniä puutteita löytyy lähes jokaisesta pelimuodosta ja ongelma piileekin siinä, kenelle peliä halutaan kehittää.

Ura- ja yhteistyömoodin pelaajat eivät ole EA:n papereissa samalla viivalla FUT:n pelaajiin nähden, ja tämä näkyy tiettyjen pelimuotojen paikallaan junnaamisena; kehitystä ei ole juuri tapahtunut. Pienoista nettiraivoa on myös nostattanut EA:n päätös jättää co-op-pelit kokonaan pois FUT:n onlinessa pelattavista kausista.

Loppupeleissä uskon kuitenkin suurimmalle osalle jalkapallopelien ystävistä riittävän laadukasta pelattavaa FIFA 18:sta, mutta jos pelaaminen on satunnaista kavereita vastaan samalta sohvalta tapahtuvaa, niin myös vanhemmat versiot ajavat asiansa hyvin. Pelkästään yksinpeliä tahkoavien kannattaa harkita vakavasti uusinta Pro Evolution Socceria, mutta paljon erilaisia pelimuotoja ja etenkin online-moninpeliä janoaville FIFA 18 on hyvä valinta.

Kirjoittaja: Henrik Hyvönen

The post Viihdepääty – Virtuaalijalkapallon huumaa appeared first on Byyri.