Bayernissa laskettiin sen varaan, että Nagelsmann olisi seuran pitkäaikainen valmentaja, joka vertaansa vailla olevalla näkemyksellään luotsaisi saksalaisjätin jälleen koko maailman parhaaksi seuraksi. Luottoa prosessiin alleviivattiin sillä, että Bayern löi Nagelsmannille käteen viiden vuoden sopimuksen ja teki hänestä Saksan parhaiten palkatun valmentajan.

Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann luotsasi ajoittaisista ongelmista huolimatta Bayernin totutusti Saksan mestariksi. Toisella kaudellaan nuori päävalmentaja alkoi kiihdyttää tahtiaan Mestarien liigan puolella. Bayern on voittanut tämän kauden Mestarien liigassa jokaisen ottelunsa. Vaikka vastassa on ollut Interin, Barcelonan ja PSG:n kaltaisia seuroja, on Bayern kaasuttanut puolivälieriin iskien kahdeksassa ottelussa 21 maalia ja päästäen vain kaksi. Yksikään edellä mainituista joukkueista ei onnistunut iskemään sen verkkoon maaliakaan.

Tuloskunto ei toki sinällään ole yllättävää, sillä Nagelsmannin aikana Bayern on ollut parhaimmillaan juuri kaikkein kovimpia vastustajia vastaan. Maaliskuun lopussa potkut saaneen valmentajan kohtaloksi koituivatkin lopulta ailahtelevat otteet niissä otteluissa, joissa Bayernin ei lähtökohtaisesti olisi tarvinnut edes yrittää.

Ailahteluunkin löytyy kuitenkin syy, jos vain malttaa katsoa tulosten taakse. Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann joutui rakentamaan Bayernin puolustuksen uusiksi, koska seura luopui kahdesta parhaasta puolustajastaan. Toisella kaudellaan koko joukkueen peli-identiteettiä määritellyt Robert Lewandowski päästettiin lähtemään.

Bayernin johtoporras turhautui Nagelsmanniin, joka ei osoittanut halukkuutta lukita joukkueen pelitapaa yhteen tiettyyn systeemiin, vaan kokeili kauden aikana useita erilaisia taktisia variaatioita ja muodostelmia.

Nagelsmannin toiminnassa oli kuitenkin selvä logiikka. Samaan aikaan, kun hän yritti pitää joukkueen viikosta toiseen voittavana, hän yritti luoda sen nahan uusiksi. Ilman Lewandowskia Bayernilla ei ollut enää lukkoon lyötyä pelitapaa tai pelaajahierarkiaa. Vaihtoehtoja, sen sijaan, oli useita. Nagelsmannin tavoite ei ollut luoda parasta mahdollista Bayernia tälle kaudella, se oli luoda paras mahdollinen Bayern tälle vuosikymmenelle.

Sellainen vaatii kokeiluja. Siitä huolimatta joukkueen pelaaminen ei antanut syytä odottaa muuta kuin voittoja. Nagelsmannin potkujen aikaan Bayern oli Mestarien liigan loistavien otteiden lisäksi Bundesliigan selvästi paras joukkue pisteodottamaan perustuvan taulukon perusteella.

Ja silti hänen potkuissaan näkyy tiettyä logiikkaa. Se logiikka kertoo kuitenkin enemmän jalkapallomaailman nykytilasta kuin Nagelsmannista.

Bayern Münchenin johtoporras oli tiettävästi ihaillut Thomas Tuchelia jo kauan ennen kuin se antoi potkut Nagelsmannille. Eikä ihme. Chelsean Mestarien liigan voittoon johtanut Tuchel on yksi koko maailman parhaista valmentajista ja mahdollisesta taktisesti valveutunein saksalaisvalmentaja tällä hetkellä.

On mahdollista, että Bayernissa ymmärrettiin Nagelsmannin prosessin päälle, mutta nuori ja hieman epätyypillinen suurseuravalmentaja ei saavuttanut persoonana koskaan esihenkilöidensä tai pelaajiensa täyttä luottamusta. Tuchel on meriiteiltään ja valmennustyyliltään huomattavasti enemmän Bayernin näköinen valmentaja.

Huolimatta siitä, mitä Nagelsmann ehti tämän kauden Mestarien liigassa saavuttaa ja mihin suuntaan hän onnistui Bayernin peliä kehittämään, saksalaisseuran johtoporras uskoo, että Tuchelin kanssa seura tulee voittamaan lyhyen ajan sisään useampia pokaaleja. Ja se on lopulta ainoa syy, miksi henkilö päävalmentajan penkillä vaihtui.

Toki ajankohta – juuri ennen Bundesliigan ja Mestarien liigan kauden tärkeimpiä pelejä – voi herättää hieman kummastusta, mutta siihenkin löytyy syy. Bayernissa haluttiin olla varmoja, että sen seuraava päävalmentaja on juuri Tuchel. Seurassa tuskin oli kova kiire päästä eroon Nagelsmannista, mutta kun valmentajanpallit muissakin Euroopan huippuseuroissa alkoivat heilua, alkoi ilmassa olla riski, että Tuchel löytäisi itselleen uuden työnantajan ennen kuin Bayern ehtii apajille. Siksi seuran oli toimittava heti.

Monella tapaa müncheniläisseuran valmentajanvaihdos kertoo myös jalkapallomaailmasta. Niin Bayernin puheenjohtaja Oliver Kahn kuin seuran urheilujohtaja Hasan Salihamidžićkin ovat vielä melko tuoreita kasvoja johtotehtävissä. Jos valmentajarekrytoinnit eivät osu maaliinsa, voisi syyttävä sormi osoittaa helposti heihinkin. Johtoporrasta muuttamalla muutoksia saa aikaan kuitenkin hyvin hitaasti. Siksi lopullisen vastuun kantaa aina kunkin seuran päävalmentaja.

Euroopassa Nagelsmannin potkut aloittivat tuolileikin. Vain kaksi päivää saksalaisen jälkeen Antonio Conte menetti työpaikkansa Tottenhamin päävalmentajana. Myös Spursissa nyt jo entisen valmentajan varaan laskettiin paljon, sillä kyseessä piti olla laatutyötä seurasta toiseen tehnyt voittaja, joka vihdoin nostaisi lontoolaisseuran uudelle tasolle.

Paljon toivottiin myös Graham Potterilta Chelseassa ja Brendan Rodgersilta Leicesterissä. Potter oli uuden omistajaportaan ensimmäinen valmentajanimitys ja päävalmentaja, jonka piti tuoda uskottavuutta ja pitkäjänteistä pelin kehitysosaamista seuran uuteen projektiin. Rodgers taas oli – ja on – Leicesterin historian merkittävimpiä valmentajia, joka ohjasi seuran sen historian toiseksi ja kolmanneksi parhaaseen valioliigasijoitukseen. Siitä huolimatta kumpikin sai lähteä viikkoa Contea myöhemmin.

Nämä potkut eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomia. Vaikka niin Conten, Potterin kuin Rodgersinkin potkuja voi pitää tuloksiin suhteutettuna ymmärrettävinä, se, että ne kaikki tulivat niin lähellä toisiaan, kertoo vain siitä, miten valmentajamarkkinat jalkapallon huipulla toimivat.

Sekä Tottenham että Chelsea ovat Nagelsmannin kintereillä. Saksalainen saattaakin olla tämän hetken valmentajamarkkinoiden kuumin nimi, joka saa lähestulkoon itse nimetä seuraavan työnantajansa.

Tottenhamissa koettiin, että on parempi päästä eroon Contesta ennemmin nyt kuin vasta kauden jälkeen, jotta vastikään vapaille markkinoille päätyneen Nagelsmannin kosiskelut voidaan jo aloittaa. Chelsea taas pelästyi sitä mahdollisuutta, että Nagelsmann päätyisikin sen paikallisviholliseen, ja päätti itse siirtyä kosintavaiheeseen vain piirun verran Tottenhamia myöhemmin.

Toki kyse ei ole vain Nagelsmannista, sillä löytyy markkinoilta muitakin mielenkiintoisia nimiä, Espanjan päävalmentajan paikalta vapautunut Luis Enrique ja pitkään ilman seuraa ollut Mauricio Pochettino etunenässä. Ajatusketju on kuitenkin sama.

Jos kesän valmentajamarkkinoilla verkkojaan työntää vesille Tottenhamin ja Chelsean lisäksi Real Madridin, Atlético Madridin ja kenties myös PSG:n kaltaisia seuroja, on kaikkein kovimpien nimien naaraaminen omaan alukseen huomattavasti vaikeampaa. Siksi on parempi toimia nyt, kun suurimmat kalat ovat vielä vapaana ja kilpailua on vähemmän.

Niin Tottenhamin kuin Chelseankin valmentajapotkuissa katse oli ennen kaikkea ensi kaudessa, ei vain tämän kauden pelastamisessa.  

The post Sallisen sivukatsomo: Kuka jää ilman tuolia? appeared first on Byyri.

Juuri ennen vuodenvaihdetta seurajohto päätti kuitenkin reagoida, ja palkkasi väliaikaiseksi päävalmentajakseen nigerialaisen Emmanuel Ndubuisi Egbon. Vaikka käänne parempaan olikin odotettavissa, tuskin kovin moni edes Tiranan seurajohdossa uskoi, että vain muutamaan kuukautta myöhemmin afrikkalainen tulisi tekemään tempun, johon ei ole pystynyt yksikään toinen ihminen maailmassa.

Egbo joutui aloittamaan valmentajapestinsä vaikeimmasta mahdollisesta paikasta, sillä ensimmäinen ottelu valmentajavaihdoksen jälkeen oli derby KF Partizania vastaan. Kyseessä on maan suurin ottelu, Albanian oma El Clásico, jota Tirana ei ollut voittanut kuuteen vuoteen. Tirana voitti ottelun 2–1 toisen jakson lisäajalla tulleella maalilla.

Tuo ottelu toimi käännekohtana Tiranan kaudelle. Joukkue voitti myös kolme seuraavaa otteluaan, ja seuraa vuosina 2001–2004 pelaajana edustanut Egbo palkittiin vakituisella päävalmentajapestillä.

Kuusi kuukautta myöhemmin nigerialainen johdatti Tiranan sen 25. Albanian mestaruuteen ja paikkaan Mestarien liigassa. Samalla Egbosta tuli sekä ensimmäinen Euroopan sarjoissa mestaruuden voittanut että ensimmäinen Mestarien liigassa valmentanut afrikkalainen päävalmentaja.

Egbon matka Albanian liigan pelaajasta historian uudelleenkirjoittajaksi ei suinkaan ollut suorin mahdollinen. Vuonna 2012 pelaajauransa lopettanut entinen maalivahti aloitti valmennusuransa Bylish Ballshista, jossa hän yleni maalivahtivalmentajasta päävalmentajaksi. Pesti kuitenkin päättyi Byllisin putoamiseen Albanian toiseksi ylimmälle sarjatasolle. Vuonna 2014 Uefan Pro-tutkinnon vastikään suorittanut Egbo siirtyi Tiranan maalivahtivalmentajaksi ja loppu, kuten sanotaan, on historiaa.

Nigerialaisen tarina on oiva osoitus sinnikkyydestä ja intohimosta jalkapalloa kohtaan. Se on myös merkki siitä, että mistä tahansa päin maailmaa tulevat ihmiset pystyvät venymään kentän laidalla upeisiin suorituksiin. Ja silti samaan ei ole pystynyt yksikään toinen afrikkalainen – syistä, jotka eivät täysin kestä päivänvaloa.

Ensimmäinen afrikkalainen pelaaja esiintyi Euroopan jalkapallokentillä tiettävästi jo vuonna 1884. Sen jälkeen Euroopan liigoista on tullut globaaleja sarjoja, joissa pelaavat maailman parhaat pelaajat syntyperästä huolimatta. Afrikkalaiset eivät ole poikkeus. Valioliigassa afrikkalaisia pelaajia on noin 50 ja Euroopan top 5 -sarjoissa muutama sata.

Silti afrikkalaiset valmentajat loistavat poissaolollaan. Euroopan viidessä suurimmassa sarjassa ei ole yhtään afrikkalaista päävalmentajaa, kuten ei ole enää missään muussakaan eurooppalaisessa pääsarjassa.

Vielä viime kaudella tilanne oli sentään hieman parempi, mutta Egbon, belgialaista Standard Liegeä valmentaneen Mbaya Leyen ja Portugalissa Maritimoa luotsanneen Lito Vidigalin saatua potkut yhdestäkään pääsarjasta Euroopassa ei löydy afrikkalaista päävalmentajaa. Espanjan toisella sarjatasolla CD Leganea valmentava tunisialainen Mehdi Nafti ja Ligue 2:ssa valmentaja Omar Daf saattavat olla ainoat afrikkalaiset päävalmentajat koko mantereella.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö afrikkalaisia päävalmentajia, hyviä sellaisia, olisi tarjolla. Aliou Cissé on esimerkiksi tehnyt hienoa työtä Senegalin päävalmentaja jo vuosia, ja on tuore Afrikan mestari. Algerialainen Djamel Belmadi oli puolestaan jo vuonna 2019 ehdolla Fifan vuoden valmentajaksi.

Lisäksi useat entiset pelaajat, esimerkiksi Kolo Touré ja Michael Essien, ovat hypänneet suoraan peliuransa jälkeen valmentajan saappaisiin. He eivät olisi yhtään sen kokemattomampia valintoja päävalmentajaksi kuin vaikkapa Frank Lampard tai Steven Gerrard olivat ensimmäiset mahdollisuutensa saadessaan.

Potentiaalisia afrikkalaisia päävalmentajia löytyy myös eurooppalaisen jalkapallopyramidin alemmilta portailta, kuten Daf, Nafti ja Southamptonin alle 23-vuotiaiden joukkuetta pitkään luotsannut Radhi Jaidi osoittavat.

Oma lukunsa ovat sitten vielä he, jotka olisivat jo pelkästään ansioillaan ansainneet tilaisuuden näyttää kyntensä jossain eurooppalaisessa huippusarjassa. Parhaana esimerkkinä toimii eteläafrikkalainen Pitso Mosimane, joka on luultavasti maailman paras afrikkalainen valmentaja tällä hetkellä.

Mosimane nimitettiin nykyiseen pestiinsä egyptiläisen Al-Ahlyn päävalmentajaksi elokuussa 2020. Kolme kuukautta myöhemmin hän johdatti seuran Afrikan Mestarien liigan voittoon kaatamalla finaalissa toisen egyptiläisen suurseuran Zamalekin. Vuotta myöhemmin hän teki sen uudestaan eteläafrikkalaista Kaizer Chiefsiä vastaan. Näiden välissä hän luotsasi Al-Ahlyn seurojen MM-kisojen kolmanneksi, voittamalla pronssiottelussa brasilialaisen Palmeirasin, ja Egyptin liigan voittoon.

Kyseiset saavutukset ovat vain viimeisimmät Mosimanen pitkällä meriittilistalla. Ansaitsemaansa tunnustusta hän ei silti ole voitoistaan saanut. Vuonna 2021 Mosimane sivuutettiin täysin Fifan parhaan miespäävalmentajan ehdokaslistalta.

Eteläafrikkalainen on itse sanonut, ettei pärjäisi ”turhan huonosti” esimerkiksi Manchester Cityn tai Barcelonan peräsimessä. Hän on kuitenkin realisti, ja tietää, ettei tule koskaan saamaan sitä mahdollisuutta. Euroopassa kun ei juuri ole tummaihoisia, saatikka afrikkalaisia tummaihoisia, päävalmentajia.

Eurooppalaisilla seuroilla on toki halki vuosien ollut muitakin syitä olla palkkaamatta afrikkalaisia valmentajia. Ensimmäinen näistä liittyy siihen, ettei koko Afrikasta löydy vieläkään kunnollista koulutusohjelmaa valmentajaksi pyrkiville. Päävalmentajuus Euroopassa vaatii tutkinnon, eikä afrikkalaisia tutkintoja – sikäli kun niitä edes on – hyväksytä Uefan toimesta.

Afrikan Jalkapalloliitto CAF itse asiassa perusti Uefan Pro -lisenssiä vastaavan koulutusohjelman vasta muutama vuosi sitten. Tämäkin pyrkimys on kuitenkin hoidettu puolivillaisesti ja sinnepäin, mikä heikentää afrikkalaisten päävalmentajien työllistymismahdollisuuksia. Mosimane oli yksi ensimmäisistä valmentajista, jotka aloittivat uudessa koulutusohjelmassa. Ohjelman suunniteltu pituus oli kuusi kuukautta, mutta kolme vuotta myöhemmin sitä ei ole vieläkään onnistuttu saattamaan päätökseen.

Byrokratian heikkous on kuitenkin vain yksi syy. Vaikka afrikkalaisilla valmentajilla olisi kaikki edellytykset valmentaa Euroopassa, harvalla heistä on sopivia verkostoja saavuttaa hyviä työpaikkoja. Jalkapallossa rekrytointi tapahtuu ennen kaikkea agenttien kautta. Ei ole sattumaa, että manner on täynnä portugalilaisia valmentajia, kun monet maanosan parhaista agenteista ovat portugalilaisia. Afrikkalaisilta puuttuvat, isolta osin, samanlaiset verkostot ja urakehityksen vauhdittajat.

Tämä ei toisaalta selitä eroa esimerkiksi afrikkalaisten ex-pelaajien ja eurooppalaisten vastinpariensa valmennusurien kehityksessä. Lisäksi muodollisten tutkintojen tai uraa vauhdittavien agenttien puute ovat lähinnä hidasteita, eivät aitoja esteitä afrikkalaisvalmentajien invaasiolle. Suurin syy afrikkalaisten päävalmentajien vähyyteen löytyy eurooppalaisen jalkapalloyhteisön vanhanaikaisista asenteista ja omanapaisuudesta.

Ed Aarons, Made in Africa: The History of African Players in English Football -kirjan kirjoittaja, on todennut, että koska eurooppalaisten seurojen johtoportaat koostuvat pääosin eurooppalaisista, myös valmentajavalinnat ovat pääosin eurooppalaisia. Jalkapallossa, kuten muillakin aloilla, johdon homogeenisuus läikkyy myös organisaation alemmille oksille.

Myös Mosimane uskoo, että diskriminointi on suurin syy afrikkalaisten päävalmentajien vähäiselle määrälleen Euroopassa – oli se tahallista tai ei.

”Uskon, että eteläafrikkalainen lääkäri olisi myös lääkäri Euroopassa. Uskon, että Afrikassa onnistunut arkkitehti olisi arkkitehti myös Euroopassa. Joten en ymmärrä, miksi jalkapallovalmentamisessa asioita ajatellaan eri tavalla”, eteläafrikkalainen on sanonut.

Myös Egbo on saanut huomata, että asenteet afrikkalaisia valmentajia kohtaan ovat muita kielteisemmät. Hän on muun muassa joutunut kuuntelemaan rasistista huutelua alkuperästään ja kovaa arvostelua koulutuksestaan, vaikka onkin käynyt saman Uefan koulutusohjelman kuin maailman arvostetuimmat eurooppalaiset valmentajat.

”Sarjassa on paikallisia valmentajia, mutta he (media ja fanit) eivät hyökkää heitä vastaan samalla tavalla kuin ulkomaalaisia kohtaan. Sarjassa on myös yksi italialainen valmentaja, mutta häntä kohtaan ei hyökätä yhtä pahasti kuin minua kohtaan, koska hän on Euroopasta. Minä kärsin enemmän, koska olen tummaihoinen, ja se ei ole hyväksyttävää”, Egbo on kertonut.

Euroopassa ajatellaan, korostetun kärjistetysti, että jalkapallo on meidän lajimme. Eurooppalaiset seurajohtajat näkevät itsensä edelleen, globaalissa maailmassa, jalkapalloyhteisön kuninkaina, joiden metsästysmaille ulkopuolisilla ei ole asiaa. Päävalmentajiksi ei joko haluta tai edes osata ajatella muita kuin vanhan mantereen edustajia.

”Dwight Yorke sanoi minulle, että ’unohda Eurooppa, et tule koskaan pääsemään sinne. Jos me tummaihoiset pelaajat, jotka olemme tehneet useita maaleja Mestarien liigassa ja luoneet niin paljon uutta historiaa Manchester Unitedin kaltaisissa seuroissa, jotka olemme suorittaneet valmentajan tutkintomme Euroopassa, emme koskaan saa mahdollisuuksia, niin et saa sinäkään”, Mosimante kertoi keskustelustaan Manchester Unitedin legendan kanssa.

Myös eräs toisessa manchesterilaisseurassa Valioliigan voittoa juhlinut pelaaja on nostanut saman ongelman esiin. Raheem Sterling tokaisi taannoin, ettei ole vielä nähnyt yhdenkään hänen omaa etnisyyttään edustavista lapsuutensa sankareista nousevan päävalmentajaksi, edes Mestaruussarjaan.

Valitettavasti on vaikea nähdä, että tilanne tulisi muuttumaan pian. Eurooppalainen jalkapallo modernisoituu ja muuttuu avoimemmaksi koko ajan, mutta suurelta osin kyseessä on edelleen hyvin homogeenisen ryhmän pyörittämä ja tietyiltä ihmisryhmiltä suljettu kerho.

Lähteet: ESPN, Mail & Guardian, Boxscore news, African Arguments, Goal, New York Times

Hyvää pääsiäistä

Sen pituinen se. Jos satut tietämään muita afrikkalaisia päävalmentajia Euroopan alasarjoissa, kuulen niistä mielelläni. Yhteyttä voit ottaa joko sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä. Suosittelen lämpimästi. Jopa näin pääsiäisenä.

Muilta osin pääsiäisenä kannattaa levätä, rentoutua ja nauttia jalkapallosta.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Etninen lasikatto appeared first on Byyri.

Usein joukkueen yllättävä menestyminen, tai vastavuoroisesti yllättävä menestymättömyys, laitetaan juuri valmentajan syyksi. Leicesterin Valioliigan mestaruus henkilöityi ennen kaikkea Claudio Ranieriin, kun taas Manchester Unitedin korpivaellus sai syntipukkinsa Ole Gunnar Solskjæristä.

Toisaalta syy tälle on ilmeinen. Päävalmentajan ajatellaan usein olevan suurin yksittäinen palanen joukkueen menestyksen tai menestymättömyyden takana. Pitäähän hän käsissään koko joukkueen lankoja. Ralf Rangnickin ManU on esimerkiksi huomattavasti Solskjærin vastaavaa parempi, ja kerää otteluistaan keskimäärin 0,6 pistettä enemmän.

Joskus pelkän valmentajan istuttaminen syyllisen penkkiin on kuitenkin liian hätäinen johtopäätös, sillä jalkapallojoukkueen menestymiseen vaikuttaa moni muukin asia.

Marraskuussa valmentajaa vaihtanut Norwich keräsi Daniel Farken aikana 11 pelistään vain viisi pistettä. Valmentajan vaihdon jälkeen 15 pelistä on tullut 12 pistettä. Joukkueen pisteodottama ei ole kuitenkaan noussut, sillä Farken aikana se oli 0,67 ja Dean Smithin aikana 0,68 ottelua kohden. Joukkueen pelaaminen ei ole kehittynyt, vaan parantuneet tulokset selittyvät muilla seikoilla. Norwich on, valmentajasta riippumatta, yksinkertaisesti materiaaliltaan riittämätön joukkue Valioliigaan.

Aston Villan tilanne on päinvastainen. Ennen Steven Gerrardin tuloa seuran peräsimeen Villa oli Valioliigan 16. sijalla ja keräsi pisteodottamaa keskimäärin 0,95 pisteen verran. Gerrardin valmennuksessa joukkue on noussut sarjan 10. sijalle ja sen pisteodottama on 1,27 ottelua kohden.

Gerrardin vaikutusta joukkueensa pelaamiseen olisi kuitenkin mahdoton päätellä tämän edellisen seuran, Rangersin, tulosten perusteella. Rangersin voittoprosentti Skotlannin pääsarjassa oli sekä Gerrardin kanssa että tämän lähdettyä tasan 69 %. Glasgowlaisseuran tekeminen on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei valmentajan vaihto juuri hetkauta.

Vaikuttaako päävalmentaja yksin seuran tuloksiin siis loputa niin paljoa kuin haluamme uskoa? Joukkue kun on aina osiensa summa, ja valmentajan vaikutusvalta on lopulta rajoittuvainen siihen, kuinka hyviä pelaajia hänellä on käytössään ja miten nämä pelaajat pystyvät valmentajan ajatuksia toteuttamaan.

Lisäksi valmentajien suoriutuminen on riippuvaista esimerkiksi seuran sen hetkisestä taloustilanteesta tai urheilutoimenjohtajan onnistumisesta.

Vielä 2000-luvun alussa Valioliigassakin oli managereita, jotka hoitivat yksin lähes kaiken jalkapallojohtamiseen liittyvän. Nykyään jalkapallojohtamisen kenttä on niin pirstaloitunut, ja tehtävää niin paljon, ettei vastaava olisi enää mahdollista. Päävalmentajien toimialue on tarkemmin rajattua, minkä vuoksi vaikutusmahdollisuudetkin ovat pienemmät.

Päävalmentajan vaikutuksesta jalkapallojoukkueen menestykseen on itse asiassa tehty yllättävän paljon tutkimusta. Suosittu kirja Soccernomics esittää, että valmentajan osuus joukkueen suoriutumisesta on 8 prosenttia; The Numbers Game puolestaan arvioi vaikutuksen noin kaksi kertaa suuremmaksi.

Kumpikaan kirja ei kuitenkaan edes yritä väittää, että päävalmentaja vaikuttaisi esimerkiksi puoleen joukkueen menestyksestä – tai edes viidesosaan. Ensi alkuun 8 prosenttia kuulostaa itse asiassa todella vähältä. Kunnes asiaa pysähtyy tarkastelemaan lähemmin, ja ymmärtää, kuinka paljon se pienten marginaalien jalkapallomaailmassa lopulta onkaan.

Viime vuosien Juventus toimikoon tästä esimerkkinä. Vanha Rouva voitti kaudella 2018–2019 Max Allegrin valmentamana Serie A:n 91 pisteellä. Vuotta myöhemmin pistesaldo tippui 83:een, mutta mestaruus tuli silti Maurizio Sarrin johdolla. Seuraavalla kaudella Andrea Pirlo luotsasi Juventuksen vain vaivoin Mestarien liigaan oikeuttavaan neljänteen sijaan 78 pisteellä. Kahdeksan prosenttia on siis nähtävästi ero mestaruuden ja neljännen sijan välillä.

Tämä päättelyketju on kuitenkin turhan yksioikoinen. Vaikka Pirlolla oli käytettävissään lähes sama materiaali kuin Allegrilla, oli joukkueessa kuitenkin tapahtunut muitakin muutoksia, minkä lisäksi kilpailuasetelma Serie A:n sisällä oli muuttunut. Paras esimerkki olisikin seura, joka vaihtaa päävalmentajaa kesken kauden mitään muuta muuttamatta.

Chelsea pelasi viime kaudella Valioliigassa 19 ottelua Frank Lampardin ja 19 ottelua Thomas Tuchelin alaisuudessa. Pelaajahankintoja ei kauden aikana tehty. Lampardin aikana Chelsea oli sarjan kahdeksanneksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 50 % ja keräsi pisteodottamaa 1,82 ottelua kohden. Tuchelin Chelsea oli puolestaan Valioliigan toiseksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 58 % ja keräsi ottelukohtaista pisteodottamaa 2,25 pisteen edestä.

Ovatko marginaalit Valioliigassa todella niin pienet, että kahdeksan prosenttia erottaa sarjan kakkosen ja kahdeksannen toisistaan? Vai voisiko sittenkin olla niin, että valmentajan vaikutusta ei voi yksinkertaisesti pilkkoa yksinkertaiseksi prosenttiluvuksi?

Kauden 2018–2019 Real Madrid oli Julen Lopeteguin alaisuudessa La Ligan yhdeksänneksi paras, Santiago Solarin alaisuudessa toiseksi paras ja Zinédine Zidane alaisuudessa kahdeksanneksi paras joukkue. Kukaan silti tuskin väittää, että Solari olisi näistä kolmesta valmentajana taitavin.

Näin yksinkertaisia johtopäätöksiä ei voi vetää, koska tuloksiin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin valmentajan tai pelaajien taso. Zidanen aikana Realilla ei ollut La Ligassa enää pelattavaa, minkä vuoksi se keskittyi täysin Mestarien liigaan. Pisteodottaman perusteella se oli toisaalta silti La Ligan toiseksi paras joukkue, kun taas Solarin aikana sijoitus oli kuudes. Myös Lopeteguin aikana Los Blancos keräsi pisteodottamaa toiseksi eniten koko sarjassa.

Pitkässä juoksussa tulokset siis olisivat Zidanen ja Lopeteguin parantuneet ja Solarin alaisuudessa heikentyneet. Kenties ammattivalmentajan ja sijaisen ero onkin juuri se kahdeksan prosenttia.

Toisaalta sarjataulukko ei valehtele. Se voi kuitenkin otantansa takia antaa väärän käsityksen, ja juuri siksi päävalmentajan vaikutuksen arvioiminen vain tulosten tai raakojen numeroiden perusteella on ylimielistä tai vähintäänkin harhaanjohtavaa.

Ronald Koeman ehti valmentaa tällä kaudella Barcelonassa 10 sarjapeliä. Näistä joukkue voitti neljä, ja hollantilaisen pestin päättyessä sen sijoitus oli yhdeksäs. Xavin alaisuudessa 14 pelistä on irronnut kahdeksan voittoa ja sijoitus kohonnut neljänneksi. Pisteodottaman perusteella Barcelona oli kuitenkin parempi joukkue Koemanin alaisuudessa. Uusi valmennus ei siis näyttäisi olevan osaavampi, vaikka tulokset ovat parempia. Henki Barcelonan leirissä näyttäisi kuitenkin olevan paljon parempi Xavin kuin Koemanin aikakaudella.

Miten, tämä kaikki huomioon ottaen, fanien tulisi pystyä arvioimaan, kuka on oikeasti hyvä valmentajan ja miten suuri on päävalmentajan vaikutus? Vastaus on tylsän ilmiselvä ja yksinkertainen: ajan kanssa.

”30 % valmentamisesta on taktiikkaa, 70 % sosiaalista kyvykkyyttä. Jokainen pelaaja motivoituu eri asioista ja jokaista on kohdeltava sen mukaisesti. Tällä tasolla käytössä olevien pelaajien taso on niin korkea, että he pelaavat hyvin hyvän taktisen rakenteen puitteissa – kunhan psykologiset edellytykset ovat kunnossa”, Julian Nagelsmann sanoi aikanaan Süddeutsche Zeitungille.

Nagelsmannin mukaan loistava valmentaja voi siis olla taktiselta kyvykkyydeltään välttävä, jos hän vain osaa virittää pelaajansa kerta toisensa jälkeen oikeanlaiseen mielentilaan. Zidanen menestyminen Real Madridissa on esimerkki tämän väitteen todenpitävyydestä, kuten on myös José Mourinhon viimeaikaiset epäonnistumiset. Mourinho on kiistämättä taktisesti osaava valmentaja, joka ei yksinkertaisesti osaa käsitellä nykypäivän pelaajia.

Psykologiset edellytykset voivat lisäksi olla kunnossa valmentajasta riippumatta. Usein valmentajan vaihtaminen saa pelaajat antamaan parastaan ja nostamaan tasoaan, joko uusista virikkeistä innostuneina tai asemansa menettämistä peläten. Siksi lyhytaikainen menestys ei kerro valmentajan osaamisesta lopulta juuri mitään.

Hyvä päävalmentajat – ne, jotka aidosti vaikuttavat joukkueensa suoriutumiseen positiivisesti – ovat niitä, jotka pystyvät siihen vuosi ja seura toisensa jälkeen. Jürgen Klopp on osoittanut pystyvänsä siihen, kuten on myös Pep Guardiola. Siksi heitä pidetään yleisesti oman alansa huippuosaajina.

Asioita, jotka vaikuttavat joukkueen menestymiseen, kun on satoja, ellei tuhansia, eivätkä ne kaikki ole riippuvaisia päävalmentajasta. Pirlon aikana Juventuksen pisteodottama oli itse asiassa korkeampi kuin Allegrin tai Sarrin, vaikka tulos olikin huonompi. Teoriassa tämä kertoo siitä, että Pirlon aikana pelaaminen oli rakenteeltaan ehjintä, mutta muut tekijät eivät sillä kaudella olleet Juventuksen puolella.

Valmentaja kun lopulta, jos uskomme Soccernomicsia, vastaa vain kahdeksasta prosentista joukkueensa menestymisestä. Jos loput 92 prosenttia ovat vinksallaan, on hyviä tuloksia turha odottaa.

Mutta sekin on vain keskiarvo. Kenties parhaat päävalmentajat ovat niitä, joille tuo kahdeksan prosenttia ei riitä?

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se tältä erää. Jälleen on aika mainostaa Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymistä, kuten myös kannustaa keskustelemaan aiheesta tai tarjoamaan muita aivoituksia sähköpostin välityksellä (juuso@teravinkyna.com) tai Twitterissä (@TeravinKyna). Tai sitten voitte käyttää viikonloppunne päävalmentajan vaikutuksen dekoodamiseen. Lykkyä tykö.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: onko kahdeksan prosenttia paljon vai vähän? appeared first on Byyri.

Toisen maailmansodan jälkeen Tanskaan muutti mies, joka loi pitkän pelaaja- ja valmentajauran ulkomailla. Eikä tästä Suomessa juuri tiedetä.

Kotkasta Tanskaan

Vuonna 1922 Kotkassa syntyneen Kaarlo ”Kapo” Niilosen isä loikkasi Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Hänen äitinsä meni tämän jälkeen naimisiin tanskalaisen miehen kanssa ja Kapo muutti äitinsä mukana Tanskaan. Siellä hän pelasi KFUM:n junioreissa jalkapalloa, mutta palasi takaisin Kotkaan 1930-luvun loppupuolella.

Jalkapalloa Niilonen pelasi Kotkan Työväen Palloilijoissa, joka pelasi tuolloin TUL:n sarjaa. Hän debytoi edustusjoukkueessa kesällä 1939, jolloin kotkalaiset voittivat mestaruuden. Välihyökkääjänä pelannut Niilonen oli lähinnä joukkueen varamies, sillä hänellä oli ikää vasta 17 vuotta. Kauden jälkeen Niilonen lähti Tanskaan, mutta sodan käynnistyttyä hän palasi välittömästi takaisin ja osallistui niin talvi- kuin jatkosotaan.

Sotavuosien saatossa Niilonen kehttyi sen verran taitavaksi pelaajaksi, että 3.10.1943 hänet valittiin ensimmäisenä TUL:n pelaajana Suomen maajoukkueeseen Ruotsia vastaan. Niilonen pelasi maajoukkueessa vielä kaksi ottelua; vuonna 1945 Ruotsia ja 1946 Tanskaa vastaan.

Vuonna 1946 hän pakkasi tavaransa ja muutti pysyvästi Tanskaan, jossa hänen äitinsä edelleen asui. Siellä Niilonen liittyi pääsarjassa olevaan kööpenhaminalaisseura B.93:een. Suomesta Niilosen mukana lähti elämänkumppani Maija, joka oli kotoisin Kokkolasta. Tanskassa vaimon nimi tosin kääntyi muotoon Maja.

Niilosen debyytti Tanskan pääsarjassa nähtiin Aalborgissa AaB:ta vastaan. Kuten kaikissa hienoissa futistarinoissa, teki Niilonen B.93:n ensimmäisen maalin 2-0-vierasvoittoon päättyneessä ottelussa. Samalla hän teki suomalaista jalkapallohistoriaa ollen näin ensimmäinen pelaaja ulkomaisessa pääsarjassa. Yhteensä Niilonen pelasi kahden kauden aikana B.93:n paidassa yhdeksän ottelua, joissa hän teki kolme maalia.

Skovshoved oli 1940-luvun lopulla pieni kalastajakylä reilu 10 kilometriä pohjoiseen Kööpenhaminasta. Tanskan kolmannella sarjatasolla pelannut Skovshoved IF sai houkuteltua Kaarlo Niilosen riveihinsä kesällä 1948.

Skovshoved IF oli ollut pari vuotta aiemmin myrskyn silmässä, kun se oli yrittänyt värvätä kahta Tanskan maajoukkueen pelaajaa, B.93:n Arne Sörenseniä ja Kaj Hansenia, rivehinsä maksamalla näille pimeästi 5000 kruunua. Tapaus tuli julki ja jalkapalloliitto julisti molemmat pelaajat ammattilaisiksi. Tanskassa ammattilaisuus oli kielletty aina vuoteen 1978 saakka, joten Sörensen ja Hansen eivät voineet jatkaa pelaamistaan Tanskassa, vaan siirtyivät pariisilaiseen Stade Françaisiin. Ammattilaisstatuksen saatuaan he eivät voineet jatkaa enää Tanskan maajoukkueessa. Tämä merkitsi loppua heidän urilleen maajoukkueessa.

Skovshoved IF 1948. Kapo ylärivissä toinen oikealta

Skovshoved ei tästä huolimatta muuttanut juurikaan toimintatapojaan, sillä pelaajille tarjottiin hyvät työpaikat, asunnot ja vähän pimeää rahaa. Tätä toimintaa puitiin urheilulehtien sivuilla, mikä oli seuralle ilmaista mainosta, sillä se veti aina vain parempia pelaajia puoleensa. Niilonen oli virallisesti amatööripelaaja, joka teki seuralle kentänhoitajana töitä, mutta hänen päätoimenkuvansa oli jalkapallon pelaaminen.

Myös muita lupaavia pelaajia tuli Skovshovediin Kapon kanssa samanaikaisesti. Rekrytoinneista jotain kertoo se, että Skovshovedin historian aikana sillä on ollut yhdeksän maajoukkuepelaajaa listoillaan ja kaikki nuo pelaajat olivat joukkueessa 1950-luvun alkupuolella.

Mutta ensin piti päästä sarjaportaissa ylöspäin. Kaudeksi 1949/50 joukkue nousi Tanskan toiseksi korkeimmalle sarjatasolle ja Niilonen oli isossa roolissa pelaten lähestulkoon kaikki ottelut ja tehden viisi maalia.

Ensimmäinen sarjakausi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla sujui noususuhdanteisesti SIF:n sijoittuessa kolmanneksi. Niilonen jatkoi joukkueessa isossa roolissa pelaten 17 ottelua eli yhtä vaille kaikki pelit. Samalla pelipaikka oli valunut kenttäryhmityksessä alaspäin kohti puolustusta.

Kauden 1950/51 päätteeksi nousu oli tosiasia, mutta vasta todellisen trillerin jälkeen.

Skovshoved IF 1951, Kaarlo Niilonen ylhäällä kolmas vasemmalta

Ennen viimeistä kierrosta sarjan kärjessä oli Fremad Amager, jonka maaliero oli 16 maalia plussan puolella. Skovshoved oli tasapisteissä, mutta sen maaliero oli vain +9. SIF:n piti siis voittaa oma ottelunsa suurinumeroisesti ja toivoa samaan aikaan Fremad Amagerin tappiota – mieluiten suurin numeroin.

Puoliajalla SIF johti otteluaan B 1913:a vastaan vain 1–0, kun taas Fremad Amager oli 2–1-johdossa Helsingörissa. Toisella jaksolla tapahtui todellinen ihme, sillä Skovshoved mursi padon ja takoi kuusi maalia lisää voittaen ottelunsa 7–0. Samaan aikaan Helsingör oli saanut juonesta kiinni toisella jaksolla ja voittanut ottelunsa 5–3. Nämä tulokset tarkoittivat sitä, että Skovshoved nousi pääsarjaan maalieron turvin.

Skovshovedin meno ei hiljentynyt pääsarjassa. Kauden 1950/51 päätteeksi se sijoittui tulokkaana ansiokkaalle 5. sijalle. Seuraavalla kaudella se taisteli jopa mestaruudesta, mutta jäi hopealle. Tai ehkä ”taisteli” on tässä yhteydessä varsin vahva ilmaus, sillä piste-ero 18 ottelun sarjassa ja kahden pisteen systeemillä voittajaan (KB) oli peräti seitsemän pistettä. Niiloselle kuitenkin hopeaa Tanskan pääsarjassa!

Kausi 1953/54 oli edellisvuoteen verrattuna pienoinen pettymys, sillä SIF sijoittui vasta viidenneksi. Kaarlo Niilonen kuului näiden kolmen vuoden aikana Skovshovdetin runkopelaajiin: sillä hän pelasi 48 pääsarjaottelua ollen pois kokoonpanosta vain kuudessa ottelussa. Yhteensä Niilonen pelasi Skovshovedin paidassa 95 sarjaottelua ja teki kahdeksan maalia.

Niilonen (vas.) Tanskan pääsarjassa vuonna 1952

Kesällä 1954 Niilonen lähti kokeilemaan onneaan ulkomaille yhdessä seuratoverinsa Kurt Nielsenin kanssa. Nielsen siirtyi ranskalaiseen Marseilleen, kun taas Kapo suuntasi Sveitsiin. Niilosen osoitteena oli toisella sarjastasolla pelannut FC Solothurn, jossa hän tulisi toimimaan joukkueen pelaajavalmentajana.

Kaudella 1954–55 Solothurn päätyi Niilosen johdolla 14 joukkueen sarjassa sijalle 11. Pelaajavalmentaja Niilonen pelasi 25 sarjaottelua tehden 7 maalia. Seuraavalla kaudella joukkue paransi hieman sijoitustaan. 33-vuotias Niilonen oli vielä joukkueensa runkomies pelaten 22 ottelua, joissa hän teki kolme maalia.

Tarkempaa tietoa siitä miten Kapo Sveitsiin päätyi, ei ole tullut vastaan. Sveitsiläisseurat olivat vielä tuolloin amatöörijoukkueita, mutta on hyvin mahdollista, että Niilonen on toiminut päätoimisena valmentajana Solothurnissa. Yhteyttä vanhaan seuraansa Niilonen piti tasaisesti ja kävipä Skovshoved Sveitsissä jopa pelaamassa ystävyysottelun Solothurnia vastaan.

Kaarlo vaimonsa Majan kanssa 60-luvun alkupuolella

Tanskaan Niilonen palasi kahden Sveitsissä vietetyn vuoden jälkeen. Vuonna 1958 valmennuspesti löytyi viidennen sarjatason Viborg FF:sta. Molemmat kaudet päättyivät nousujuhliin ja kun Niilonen vuoden 1959 päätteeksi lähti seurasta, se pelasi kolmannella sarjatasolla.

Niilosen suunta vei entistä pohjoisemmaksi, kun II divisioonassa pelannut Aalborg tarjosi miehelle valmennuspestiä kaudella 1960. AaB oli pudonnut Tanskan pääsarjasta vuonna 1947, eli juuri silloin kun Kaarlo Niilonen pelasi maassa ensimmäistä kauttaan.

AaB paransi peliään Niilosen johdolla kausi kaudelta ja vuonna 1962 se voitti II divisioonaan ja nousi ensimmäistä kertaa 15 vuoteen pääsarjaan. Tämä siitäkin huolimatta, että joukkue päästi toiseksi eniten maaleja koko sarjassa, 22 ottelussa 40 maalia. Pääsarjapelit loppuivat ranskalaiseen visiittiin, sillä AaB jäi sarjassa toiseksi viimeiseksi ja putosi takaisin 2.divisioonaan.

AaB vuonna 1964, Niilonen takarivissä toinen vasemmalta

Kaarlo Niilonen toimi seurajoukkueensa Aalborgin ohella myös Tanskan B-maajoukkueen valmentajana vuosina 1961–65. Niilosen ensimmäinen ottelu juuttien peräsimessä päättyi Ruotsin kanssa 3‒3-tasapeliin 18.6.1961. Tuon neljän vuoden aikana Tanska pelasi viidesti Suomea vastaan ja Niilonen onkin ainoa suomalainen, joka on valmentanut kotimaataan vastaan jalkapallossa.

Jotain tanskalaistuneen Kaarlo Niilosen tuntemattomuudesta kertoo se, että vuonna syksyllä 1961 ennen Suomen ja Tanskan B-maaottelua Turussa, Helsingin Sanomien toimittaja ilmeisesti luuli Kapoa tulkiksi ja oli kysellyt tältä että mistä se Tanskan valmentaja löytyy. Tähän Niilonen oli vastannut että ”Miehän se näitä poikia yritän opettaa, joten senkun huastellaan”. Niilosen aikana Tanska voitti Suomen vain kerran, vuonna 1963 Kotkassa pelatun ottelun lukemin 2–1.

AaB:n pelit toisella sarjatasolla jäivät yhden kauden mittaiseksi, sillä joukkue nappasi toisella sijallaan suoran nousun Hvidovren vanavedessä. Mainittakoon että kaudella 1964 Odensen päävalmentajana toimi ensimmäistä kauttaan tuleva Suomen maajoukkueen päävalmentaja Richard Möller Nielsen. Vuonna 1965 AaB:n sarjapaikkakin säilyi helposti 7.sijalla. Sarjan peräpään miehittivät nimihirviöt B1901, B.93, B1913 ja B1909. Tästä linjasta poikkesi B1903 sijoittumalla kolmanneksi.

Joukkueen menestys sarjapeleissä oli Niilosen aikana varsin keskikertaista, mutta kaudella 1966 jysähti Tanskan cupissa. AaB paineli aina finaalin saakka, jossa se voitti KB:n 3–1 jatkoajan jälkeen. Kyseessä oli AaB:n seurahistorian ensimmäinen cupmestaruus.

Cupin mestaruusjuhlat käynnissä Niilosen johdolla vuonna 1966

Tästä linkistä löytyy 11 minuutin kooste vuoden 1966 cupin finaalista AaB-KB.

Tanskan cupin voittaminen toi Aalborgiin myös seurahistorian ensimmäiset europelit. Cup voittajien cupissa arpa toi vastustajaksi Evertonin, jonka riveissä pelasi kaksi saman vuoden maailmanmestaria, Ray Wilson ja Alan Ball. Ensimmäinen osaottelu Aalborgissa päättyi maalittomaan tasapeliin yli 11000 katsojan edessä. Toisessa osaottelussa englantilaiset olivat vahvempia maalein 2–1 ja tuore maailmanmestari Ball teki voittomaalin parikymmentä minuuttia ennen loppua. Katsojia Goodison Parkilla oli 36628.

AaB matkalla vierasotteluun Evertonia vastaan

Vuonna 1967 Niilonen luotsasi AaB:n parhaimpaan sarjasijoitukseen (viides) siihen mennessä. AaB ylsi jälleen Tanskan cupin finaaliin, mutta tällä kertaa Randers Freja oli parempi maalein 1–0. Mainittakoon myös että AaB:n vanhimmat juniorit voittivat ensimmäisen Tanskan mestaruuden AaB:lle ja heidän riveissään pelasi Kaarlon poika Tonny.

Niilonen jäi pois AaB:n valmennuksesta kesällä 1968 ja valmensi muun muassa paikallista jääkiekkoseuraa. AaB:n uutena valmentajana toimi itävaltalainen Rudi Strittrich, joka teki sopimuksen aina vuoteen 1970 asti. Vuonna 1969 itävaltalaiselle tarjottiin Tanskan maajoukkueen päävalmentajan paikkaa, eikä AaB asettunut tässä poikkiteloin. Strittrichin tilalle seura oli jo valinnut unkarilaisen Rudolf Illowskyn, mutta Unkarin jalkapalloliitto ei hyväksynyt tätä sopimusta joten AaB oli ilman valmentajaa.

Hätiin tuli Kaarlo Niilonen. Hän otti joukkueen haltuunsa kesällä 1969 ja johdatti AaB:n pronssille kauden päätteeksi. Niilonen sai jatkaa pestissään vielä vuoden 1970 ensimmäisen puoliskon, ennen kuin hollantilainen Pieter Kraak ottaisi valmennusvastuun heinäkuun alusta alkaen. Viime töikseen Niilonen vei AaB:n jälleen kerran cupin finaaliin ja kruunasi pitkän AaB-uransa toisella cupin voitolla. Tällä kertaa loppuottelussa kaatui Lyngby maalein 2–1. Tämän jälkeen Kapo toimi seuraavat vuodet Aalborgin naisten valmentajana ja junioripuolella.

Vuonna 1976 oli edessä paluu miesten pariin, sillä hän tarttui Frederikshavn fl:n toisella sarjatasolla pelaavan joukkueen päävalmentajapestiin. Frerikshavn oli jo sopinut Cercle Brüggessa pelaavan Christian Andersenin kanssa pelaajavalmentajan pestistä. Hän kirjoitti sopimuksen, mutta saikin sen jälkeen tarjouksen ranskalaisesta Lorientista. Andersen halusi siirtyä kotimaansa sijasta Ranskaan ja vaati sopimuksen purkua. Frederikshavn suostui Andersenin pyyntöön ja joutui aloittamaan päävalmentajan etsimisen uudestaan.

Joukkueen pelaajat Tage Soderbyn johdolla suosittelivat johtokunnalle Kaarlo Niilosta. Suomalaista mentiin tapaamaan Aalborgiin ja pian päästiinkin yhteisymmärrykseen sopimuksesta, joka kattoi vuodet 1976-77.

Frederikshavn 1978

Niilosen ensimmäinen kausi oli menestyksekäs. Frederikshavn voitti II divisioonan ja hävisi vain viidesti 30 ottelun aikana. Seuraavalla kaudella 16 joukkueen pääsarjassa Niilonen onnistui hinaamaan Frederikshavnin kuiville: ensimmäinen putoaja AaB jäi Frederikshavnista kolmen pisteen päähän. Säilymiseen päättynyt kausi johti myös Niilosen sopimuksen jatkoon. Frederikshavnin johtoportaan Aage Madsen totesi että ”Meillä on periaate, että valmentaja on kaksi vuotta, mutta Niilosen tapauksessa hänen sopimustaan jatketaan kolmannella vuodella. Mutta sen jälkeen on muutoksen aika.”

Niilonen vastasi tähän paikallisessa mediassa sanomalla ”Hyväksyn Fredrikshavnin päätöksen, vaikka mielestäni kolme vuotta on liian lyhyt aika yhden joukkueen valmentajana”. Kolmea vuotta pidemmästä pestistä Niilosen ei tosin tarvinnut edes haaveilla, sillä kausi 1978 päättyi putoamiseen ja samalla valmentajan vaihtumiseen.

Seuraaville kausille Niilonen löysi valmennuspestin alemmilta sarjatasoilta. Vuonna 1979 hän oli Hjörring AIK Fremin penkin päässä ja vuonna 1980 seurana oli Aalborg Freja. Tämän jälkeen 58-vuotias Niilonen ei enää miesten joukkueissa valmentanut.

Aalborg Freja 1980

Tuntematon suuruus

Joidenkin lähteiden mukaan Kaarlo Niilonen jatkoi naisten joukkueiden valmentamista vielä 1980-luvulla, mutta mitään varmaa tietoa en tälle löytänyt. On hyvin mahdollista, että koko ikänsä jalkapalloa hengittänyt mies on toiminut jalkapallon parissa niin pitkään kuin mahdollista. Frederikshavniin asumaan asettunut Niilonen kuoli 73-vuotiaana vuonna 1996.

Monet tarinat kertovat Kapon eläneen peleissä todella vahvasti mukana. Kun Frederikshavn varmisti sarjanousun vuonna 1976 Horsensia vastaan, ei Niilosta näkynyt viimeisen vartin aikana vaihtopenkillä. Suomalainen käveli pukukopissa edestakaisin odottaen loppuvihellystä.

Jo aiemmin 1960-luvulla Aalborgissa toimiessaan, ei ollut tavatonta, että Niilonen kävi otteluiden aikana pukukopissa esimerkiksi suihkussa tai nähtiin kävelemässä AaB:n stadionin ulkopuolella.

Kauden 1962 viimeisessä ottelussa AaB tarvitsi voiton nousun varmistamiseksi Kapon vanhaa seuraa B.93:sta vastaan vieraskentällä. Ottelun loppupuolella tilanne oli 1–1 ja Niilonen oli häipynyt stadionilta kävelemään pitkin Vanløsen katuja.

Aivan viimeisellä minuutilla AaB sai rangaistuspotkun, josta Hans Fogdal teki voittomaalin varmistaen AaB:n nousun pääsarjaan. Niilonen ei tätä kuitenkaan tiennyt ennen kuin törmäsi entiseen valmennettavaansa Preben Larseniin stadionin ulkopuolella, joka kertoi viime minuuttien tapahtumista.

Niilosella oli ilmeisesti todella suuria vaikeuksia kestää otteluiden jännitystä kentän laidalla.

Suomessa Kaarlo Niilonen on tuntematon suuruus. On hämmentävää, miten vähän täällä tiedetään miehen urasta ja saavutuksista. Kapo oli monella tapaa suomalaisen jalkapallon edelläkävijä.

Kesäkuun alussa Kaarlo Niilosen syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Toivottavasti hänet viimeistään tänä vuonna huomioidaan myös Suomessa.

Kaarlo Niilonen (3.6.1922 – 24.2.1996)

Pelaajana (ottelut/maalit):

1939-46 KTP, 1946-48 B.93 (9/3), 1948-1954 Skovshoved IF (95/8), 1954-56 Solothurn (47/10)

Saavutukset:

1952/53 hopeaa

3 Suomen A-maaottelua

Valmentajana:

1954–56 Solothurn (Sveitsi), 1958–60 Viborg FF, 1960–70 Aalborg AB, 1976-78 Frederikshavn fl, 1979 Hjörring AIK Frem, 1980 Aalborg Freja

1961–65 Tanskan B-maajoukkue

Saavutukset:

1969 pronssia, 1966 & 1970 cupin voitto, 1967 cupin finaali, 1962, 1964 & 1976 nousu pääsarjaan

Lähteet (myös kuva):

Rakas Jalkapallo, Helsingin Sanomat, Suomen urheilutietäjät, Juha Kanerva, www.b93.dk, www.skovserhistorie.dk, www.ffifodbold.dk, www.arkiv.dk, www.foot.dk, www.danskfodbold.dk, www.dr.dk

The post Kotkan poikii maailmalla – Kaarlo Niilonen raivasi tietä suomalaispelaajille ja -valmentajille appeared first on Byyri.

Valjuraati syventyi siihen, miten nykyiset Valioliigavalmentajat ovat päätyneet pesteihinsä? Kuinka monella on merkittävää pelaajataustaa? Mitä paikkoja he ovat pelanneet? Minkä ikäisiä managerit ovat? Moniko on luonut uraa juniorivalmentajana? Monesko manageripesti on menossa?

Muun muassa näiden kysymysten kautta keskustelimme Valioliigan valmentajaprofiileista.

Tervetuloa bandwagoniin!

Kuuntele jakso alta, Spotifysta tai Applen podcasteista.

The post Valjuraati-podcast: jakso 43 – Valioliigaluotsien tiet nykyisiin pesteihin appeared first on Byyri.

Valjuraati syventyi siihen, miten nykyiset Valioliigavalmentajat ovat päätyneet pesteihinsä? Kuinka monella on merkittävää pelaajataustaa? Mitä paikkoja he ovat pelanneet? Minkä ikäisiä managerit ovat? Moniko on luonut uraa juniorivalmentajana? Monesko manageripesti on menossa?

Muun muassa näiden kysymysten kautta keskustelimme Valioliigan valmentajaprofiileista.

Tervetuloa bandwagoniin!

The post Valjuraati-podcast: jakso 43 – Valioliigaluotsien tiet nykyisiin pesteihin appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 3 – Yhteistyössä on voimaa appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 2 – Jalkapallo on varhaisen … laji appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 1 – Junnukoutsi, kuka hän on? appeared first on Byyri.

Fysiikkavalmentajasta apuvalmentajaksi – palkintokaappiin heti iso pokaali

Jani Sarajärvi aloitti vuoden vaihteen jälkeen Independiente del Vallen Filial-nimisen kakkosjoukkueen valmentajana, vastuualueena mm. fysiikkavalmennus. Maaliskuun alussa toimenkuva vaihtui kakkosvalmentajaksi. Viralliselta nimeltään C.D. Independiente Juniors oleva kakkosjoukkue pelaa Ecuadorin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Serie B:ssä. Liigakausi alkoi maaliskuun alussa 0–1-tappiolla, mutta tuolloin joukkueesta puuttui suurin osa alle 20-vuotiaista pelaajista.

Emoseura Independiente del Vallen alle 20-vuotiaiden joukkue osallistui vuoden alussa Etelä-Amerikan alle 20-vuotiaiden seurajoukkueturnaukseen U-20 Copa Libertadoresiin. Joukkue oli kasattu edustus- ja kakkosjoukkueen alle 20-vuotiaista pelaajista. Jani Sarajärvi oli mukana joukkueen taustoissa. Joukkue voitti alkulohkossa kaikki kolme otteluaan. Semifinaalissa kaatui brasilialainen Flamengo voittomaalikilpailun päätteeksi lukemin 4–5. Finaalissa kaatui argentiinalainen River Plate lukemin 2–1.

Joukkue näytti näin muille kaapin paikan turnauksessa ja otti koko Ecuadorin historian ensimmäisen mestaruuden kyseisessä kilpailussa.

Painonnostaja-Pepen kanssa fysiikkavalmennusta

Mutta itse Jani Sarajärveen ja siihen miten Pudasjärven oma poika ja FC Kurenpoikien kasvatti päätyi Ecuadoriin. Koko kuvio sai alkunsa jo vuosia sitten kun Sarajärvi tutustui Jarkko Tuomistoon, joka toimii seurassa maalivahtivalmentajana. Tapaamisesta lähtien he olivat keskustelleet laaja-alaisesti eri aiheista, pääasiassa jalkapallosta. Jarkon toimiessa Independiente del Vallessa auttoi hän Sarajärven kontaktiin seuran kanssa jo vuonna 2018.

Silloin Sarajärvi keskusteli koulutyön ja seuran pelianalyytikkona toimimisen yhdistämisestä, mutta kuvio ei tuolloin toteutunut. Yhteys kuitenkin säilyi ja Sarajärvi oli viime vuonna seuran kanssa kontaktissa mm. tutkimusyhteistyöhön liittyen. Tämä projekti liikahti eteenpäin ja samalla, seuran etsiessä Filial-joukkueeseensa fysiikkavalmennuksen osaavaa jalkapallovalmentajaa, kysyi Tuomisto Sarajärveä tehtävään.

– Olin kiinnostunut, jonka jälkeen asiat etenivät suhteellisen nopeasti seuran johtohenkilöiden kanssa. Nyt toimin kakkosvalmentajana Filialissa ja samalla kehitämme seuran kanssa tutkimusta pääpelitaidon kehittämiseen liittyen, kommentoi Sarajärvi.

Suomessa HJK:ssa, VPS:ssa ja FC YPA:ssa valmentanut Jani Sarajärvi ei kauaa miettinyt tarjousta, sillä hän oli tietoinen seuran laadukkaasta toiminnasta liittyen pelaajakehitykseen ja pelitapaan. Seuran toiminta- ja pelitapa sopivat yhteen Sarajärven ajattelun kanssa. Alussa Sarajärven vastuulla oli kenttävalmennuksen lisäksi joukkueen pelaajien fysiikkavalmennus, josta vastaa myös seuran voimavalmentajana toimiva entinen painonnostaja Pepe.

– Nyt olen entistä enemmän mukana kenttävalmennuksessa kakkosvalmentajan roolissa ja pyrimme rakentamaan seuran kanssa yhteistyössä aiemmin mainittua pääpelitutkimusta, kertoo Sarajärvi roolistaan.

Tunteiden ja palautteen annetaan virrata vapaammin kuin Suomessa

Ecuador, joka on nimetty valtion läpi kulkevan päiväntasaajan mukaan, on erilainen paikka elää kuin Suomi. Banaanien tuotannosta tunnettu maa on vaurastunut viime vuosikymmeninä myös öljyn vuoksi. Sarajärven edustama joukkue Independiente Juniors pelaa ottelunsa seuran akatemian kentällä, samassa, jossa he harjoittelevat päivittäin. Sarajärven alkutaival on ollut hektinen uusien tehtävien, koulutöiden sekä kielen ja kulttuurin oppimisen kanssa. Hän kertoo kuitenkin nopeasti päässeen sisään toimintaan, joka auttaa sopeutumisessa. Kulttuuri on hyvin erilainen Suomeen verrattuna, joten oppimista on Sarajärven mukaan ollut.

– Ihmisten oma tila on pienempi kuin Suomessa ja samalla tunteiden sekä palautteen annetaan virrata vapaammin. Tämä on tehnyt minulle hyvää, tunnen itseni vapautuneeksi erilaisten tunteideni ja käyttäytymistapojeni kanssa. Kykenemme ihmisten kanssa erilaisiin keskustelutapoihin, joihin liittyy ajoittain myös konfliktit. Toisin kuin joidenkin kokemuksieni mukaan Suomessa, täällä isojenkin väittelyiden jälkeen elämä jatkuu sormia napsauttamalla normaalisti.

Sarajärvi kertoo Ecuadorin olevan kaunis ja monimuotoinen maa ja hänen tapaamansa ihmiset ovat olleet ystävällisiä, vaikka muistissa kannattaa Sarajärven mukaan pitää maan tietyn asteinen rikollisuus. Ecuadorin luonto on erittäin moniulotteinen, kun sieltä löytyy sademetsiä, tulivuoria, rannikkoa ja mm. Galapagossaaret. Myös kulttuurien kirjo on maassa rikkaus, Ecuadorissa on alkuperäiskansoja sekä tietysti paljon espanjalaisvalloittajien jälkeläisiä.

– Maassa on köyhyyttä ja asiat toimivat epäjärjestelmällisemmin kuin Suomessa. Quitossa ja muualla maassa on lukuisia alueita, joihin ei kannata länsimaalaisena mennä. Liikennekulttuuri on aluksi kaoottiselta tuntuva, mutta siihen tottuu. Aistit toimivat herkemmin täällä, pelisilmän täytyy olla herkkänä useammin kuin Suomessa. Tässä on myös hyvät puolensa, tällä tavoin tuntee olevansa enemmän hetkessä, kertoo Sarajärvi Ecuadorin kulttuurista.

Ecuadorin jalkapallokulttuuri on tunteellinen ja syvä

Sarajärven kotiutumista Ecuadoriin on auttanut huomattavasti seuran toinen suomalainen, Jarkko Tuomisto, joka toimii seurassa maalivahtivalmentajana. Sarajärvi ja Tuomisto ovat olleet tekemissä erittäin tiiviisti. Haastattelun hetkellä (maaliskuun alussa) Sarajärvi kertoo asuvansa Tuomiston luona ja on häneen paljon yhteydessä myös töissä, sillä Tuomisto auttaa Filial-joukkuetta ja hänen toimistonsa on lähellä muiden valmentajien tiloja. Sarajärvi kertoo Tuomiston toiminnan tehneen suuren vaikutuksen ja hänelle on osaamisensa ansiosta kasvanut seurassa iso rooli.

Minkälaisia pelaajia sitten Tuomisto ja Sarajärvi kasvattavat Ecuadorissa?

– Jalkapallokulttuuri on eteläamerikkalaiseen tapaan tunteellinen ja syvä. Laji on maassa ylivoimainen ykkönen, ja seuroja sekä peliä kohtaan tunnetaan suuria tunteita. Kulttuurista kertoo esimerkiksi suuri Barrial-liiga, jossa paikalliset lähiöjoukkueet pelaavat joka viikonloppu toisiaan vastaan. Barrial-joukkueilla saattaa olla oma pieni stadion, johon ihmiset kokoontuvat katsomaan perheenjäseniensä pelejä ja kokemaan yhteisöllisyyttä.

Jalkapallo-olosuhteet vaihtelevat paljon

Independiente del Vallen edustus- ja kakkosjoukkueen pelaajat harjoittelevat samassa treenikeskuksessa, joka sijaitsee parin miljoonan asukkaan Quitossa. Tarkemmin ottaen Sangolquín lähiössä, joka on noin 30 kilometrin päässä pääkaupunki Quiton ytimestä.

Sarajärvi kertoo seuralla olevan hyvät harjoitteluolosuhteet. Harjoituskeskuksessa toimii seuran edustusjoukkue ja kaikki juniorijoukkueet. Harjoituskeskuksesta löytyy seuran hallinto sekä seitsemän isoa kenttää, pieni tekonurmi ja maalivahtien harjoittelunurmi. Suurin osa pelaajista asuu keskuksessa, jossa pelaajat ja valmentajat syövät aamiaisen, lounaan ja tarvittaessa päivällisen. Pelaajat käyvät keskuksessa sijaitsevaa koulua. Jos päivä venyy pitkäksi, on myös valmentajilla mahdollisuus yöpyä omissa huoneissaan keskuksessa.

– Ecuadorissa olosuhteet pelata jalkapalloa vaihtelevat paljon. Yleisesti täällä on huonommat olosuhteet kuin Suomessa, mutta muutamalla seuralla on todella nykyaikaiset stadionit ja harjoitteluolosuhteet, jotka kestävät vertailussa eurooppalaistenkin seurojen kanssa. Suurin osa pelaajistamme tulee köyhiltä alueilta, joissa toimitaan vaihtelevissa, mutta Suomeen verrattuna pääasiallisesti heikoissa olosuhteissa.

Joukkueessa nuorten MM-pronssimitalisteja

Sarajärvi toimii seurassa tärkeässä roolissa nuorien pelaajien kehittäjänä. Mielenkiintoista on tietää myös erot suomalaisten ja ecuadorilaisten pelaajien kesken. Sarajärvi kertoo pelaajien tulevan pääsääntöisesti köyhiltä alueilta ja heidän taustoissa on usein rosoisuutta. Pelaajien koulutustaso on heikko ja joissakin tavoissa (esim. aikataulut, paikkojen siistinä pitäminen) on Sarajärven mukaan kehittämistä.

– Valmentajia pelaajat kutsuvat profeksi ja suhteemme on mielestäni osittain enemmän hierarkkinen kuin Suomessa. Samalla olemme kuitenkin läheisessä kanssakäymisessä ja kommunikointi pelaajien kanssa on eläväistä. Mielestäni kanssakäymisen skaala on laajempi kuin Suomessa, pidän siitä kovasti.

Sarajärvi kertoo suurimman osa pelaajista olevan uskonnollisia ja joukkue pitää kentän laidalla pienen rukoushetken ennen pelejä. Raamatusta ei Sarajärven mukaan kuitenkaan opittu kovin paljon altruismiin liittyviä osia, sillä hän kokee pelaajien olevan enemmän itsekkäitä kuin Suomessa.

– Pelaajien kyky tehdä esimerkiksi liikehallintaliikkeitä ei ole niin hyvä kuin suomalaisilla hyvien seurojen pelaajilla, mutta kyky pelata jalkapalloa on ikäisiään suomalaisia parempi. Joukkueessamme on useita nuorten MM-pronssimitalisteja viime vuodelta ja suurin osa pelaajista kuuluu eri ikäisten maajoukkueisiin. Uskoakseni johtuen pelaajien taustoista (paljon vapaata pelaamista erilaisissa olosuhteissa), kykenevät he käsittelemään palloa ja käyttämään esimerkiksi riistotekniikoita tavoilla, joita en ole Suomessa nähnyt. Suomalaiset pelaajat koen enemmän kurinalaisiksi kuin paikalliset täällä.

Tavoitteena kehittää pelaajia ja kielitaitoa

Jani Sarajärveä voidaan pitää tulevaisuudessa oikeana jalkapallotohtorina, sillä miehen opinnot Lissabonin yliopistossa ovat hyvässä vaiheessa. Maaliskuussa julkaistiin Sarajärven ensimmäinen tutkimus, jossa aiheena oli pääpeli huippujalkapallossa ja lähteenä Englannin Valioliigan ottelut kaudella 2017-2018.

– Olen loppuvaiheessa tohtorinopintoihin liittyvien kurssien kanssa. Ensimmäinen tutkimukseni on julkaistu tieteellisessä julkaisussa, toinen ja kolmas ovat valmisteilla. Paljon on vielä tekemistä ja väitöskirjan valmistumiseen mennee (etenkin valmennustöiden ohessa) vielä muutamia vuosia.

Tulevalla jalkapallotohtorilla on vuoden mittainen sopimus Ecuadoriin. Mitä tavoitteita hän asettaa itselleen sopimuskaudelle?

– Hyvin selkeä ykköstavoite on auttaa valmennustiimiä ja joukkuetta toimimaan laadukkaasti sekä sitä kautta seuraa kehittämään ja myymään pelaajia. Toinen tärkeä tavoite liittyy kielitaitooni. Sen tulee kehittyä, jotta pystyn kommunikoimaan espanjaksi ihmisten kanssa. Samalla muut tavoitteeni oppimiseen (koulu, kulttuuri ja valmennus) liittyen pysyvät, Sarajärvi päättää.

The post Jani Sarajärvi valmentaa Ecuadorin eksotiikassa – joukkue voitti Etelä-Amerikan seurajoukkueturnauksen appeared first on Byyri.

Näistä jälkimmäinen, legendaarinen pelaaja, on palannut kotimaahansa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Maradona on valittu Club de Gimnasia y Esgrima La Platan (GELP) uudeksi manageriksi. Joukkue, lempinimeltään El Lobo (“susi”) tai Los Triperos (“sisälmystenkäsittelijät”, on tällä hetkellä toiseksi viimeisenä Argentinan Primera Divisionassa. Haaste on vähintään yhtä vaikea kuin silloin, kun Maradona valittiin Argentiinan maajoukkueen päävalmentajaksi

Sarjatilanne on hetkellä erittäin haasteellinen, varsinkin kun katsotaan tämän hetkistä sarjataulukkoa ja sen pistelaskusysteemiä. Sarjasta nimittäin tippuvat joukkueet, joilla viimeisen kolmen kauden keskimääräiset pisteet ovat alhaisimmat.

Toissa kaudella GELP ylsi 27 pisteeseen, viime kaudella tuli kaksi pistettä enemmän ja tällä hetkellä koossa on vain neljä pistettä. Kokonaisuudessaan joukkue on siis kerännyt 61 ottelussa 60 pistettä.

Valkosinisten yläpuolella on tällä hetkellä useita joukkueita, mukaan lukien nousijajoukkue Central Cordoba, jonka keskimääräinen pistemäärä lasketaan vain kuluvalta kaudelta. Näitä faktoja katsottaessa voidaan sanoa, että tehtävä on miltein mahdoton, varsinkin kun sarjaa on jäljellä enää 14 ottelua.

Täytyy kuitenkin muistaa, että Maradona on tottunut tekemään ihmeitä! Hänen saapuminen GELP:iin oli jo suuri voitto faneille. Yksistään Diegon saapuminen valmentajaksi sai fanit innostumaan, ja uusia kausikortteja myytiin heti yli 1500 kappaletta.

Yleisesti tunnelma joukkueen ympärillä on ollut mahtava sen jälkeen kun Maradona allekirjoitti sopimuksen, vaikka alku ei ole ollutkaan paras mahdollinen. Kolme ensimmäistä peliä Racingia, Talleresia ja Riveria vastaan päättyivät tappioon. Lokakuun alussa Godoy Cruzia vastaan tuli vihdoin ensimmäinen voitto, ja entinen numero 10 juhli juuri niin kuin hän on aina tottunut juhlimaan… Tai totta puhuen ei ehkä kuitenkaan aivan kuin parhaimmillaan/pahimmillaan.

Seitsemäs Maradonan joukkue

Ennen kuin Maradona saapui la Plataan, hän oli ollut valmentajana kuudessa eri joukkueessa. Nämä joukkueet ovat Mandiyú, Racing Club de Avellaneda, Argentiinan maajoukkue, Al-Wasl, Fujairah ja Dorados de Sinaloa.

Kaksi ensimmäistä valmentajakokemusta olivat Maradonalle aika kaoottisia. Työn tulokset alkoivat näkyä vasta hänen valmentaessaan Albicelestea eli maajoukkuetta.

Maajoukkueessa Maradona käytti taktiikkaa 4-4-2 (myös muunnelmana 4-4-1-1). GELP:ssä Diego peluutti kahdessa ensimmäisessä ottelussa samaa tuttua keskikentän neljän linjaa ja kahta hyökkääjää pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Riveriä vastaan hän muutti taktiikkaa yrittäen voittaa keskikentän taistelun ja peluutti 4-2-3-1-taktiikaa, mutta lopputuloksena oli jälleen tappio.

Kun Gimnasia matkusti Mendozaan, teki Maradona pelitaktisen muutoksen peluuttaen ryhmitystä 4-1-3-2, ja vihdoin Maradonan aikakauden ensimmäinen voitto näki päivänvalon.

Nykyisessä Gimnasian pelaajaryhmässä ei ole välttämättä montaa suomalaisten jalkapallofanien tuntemaa pelaajaa, mutta sitäkin enemmän nuoruutta. Joukkueen tunnetuimpia pelaajia ovat Marco Torsiglieri (aiempia joukkueita Sporting CP, Almería ja Metalist Kharkiv) tai Lucas Licht (Getafe).

Seura täynnä historiaa

Maradonalle Gimnasia on siis seitsemas joukkue koko hänen valmentajaurallaan, mutta myös seitsemäs seura/joukkue, johon hänen nimensä voi Argentiinassa yhdistää. Gimnasian ja kolmen muun valmentamansa joukkueen (Mandiyu, Racing ja maajoukkue) lisäksi Diego pelasi aikanaan Argentinos Juniorsissa, Bocassa ja Newells Old Boyssa. Kaikki paitsi Mandiyu ovat suurseuroja.

Omat kannattajat kutsuvat GELP:ä myös nimellä El Decano (”Dekaani” tai ”Vanhin”), koska seura perustettiin jo kesäkuussa 1887. Seuraa kutsutaankin Argentiinan ammattilaisjoukkueista vanhimmaksi seuraksi (vaikka alemmissa sarjoissa pelaava Club Mercedes aloitti kaksi vuotta ennen).

Gimnasia ei ole tunnettu ainoastaan jalkapallosta. Seuralla on myös toimintaa niin koripallossa, lentopallossa, maahockeyssa, yleisurheilussa, karatessa kuin miekkailussa. Viimeksi mainitusta lajista on muotoutunut koko seuran nimi – esgrima tarkoittaa miekkailua.

Seura ei ole päässyt juhlimaan jalkapallossa kuin ainoastaan yhtä liigamestaruutta, mutta Gimnasian omalla stadionilla Juan Carmelo Zerillolla (lempinimi El Bosque,  ”metsä”) on käynyt erikoisia tapahtumia.

Voidaan hyvällä omalla tunnolla sanoa, että Argentiinassa derbyt merkitsevät vähän enemmän kuin monissa muissa maissa. Tämän voi havaita esimerkiksi silloin, kun kannattajat juhlivat maaleja hullun lailla! Yksi näistä erikoisista tapahtumista Metsässä kävikin vuonna 1992, jolloin Gimnasia pelasi La Platan derbyä Estudiantesia vastaan.

Uruguayalainen Jose Perdoma laukoi vapaapotkumaalin 35 metristä, joka oli Lobolle ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa maali arkkivihollisia vastaan. Perdoman vapaapotku ei kuitenkaan itse maalina ollut mitenkään erityisen maaginen. Erikoiseksi sen teki se, että kannattajien ilo ja huuto nousivat niin infernaaliseksi, että stadionin lähellä olevassa seismografissa mitattiin maan värähtelyä heti byyrin jälkeen.

Tämä maali jäi ikuisesti futiksen historiaan ensimmäisenä maalina, joka on mitattu Richterin asteikolla. Tämän jälkeen on ollut useampiakin maaleja, jotka ovat päässeet samaan ”Richter-kategoriaan”. Näistä lähivuosien tunnetuimpana voidaan ehkä pitää FC Barcelonan Sergi Roberton 6-1–voittomaalia Champions Leaguessa vuonna 2017 PSG:tä vastaan.

Nyt Metsän keskellä on Maradona. Jos hän pystyy säilyttämään Gimnasian ykkösdivisioonassa, voi olla mahdollista että La Platassa koetaan kohta historian toinen maanjäristys!

The post Diego Maradona valmentaa nyt Argentiinan liigan putoamistaistelussa – maanjäristys Metsässä? appeared first on Byyri.

Diego Simeone, joka kasvoi Buenos Airesissa, Palermon kaupunginosassa, kasvatettiin kovaan työntekoon jo nuorena. Hänen äitinsä oli kampaaja ja isä amatöörijalkapalloilija, josta lopulta tuli myyntimies. Hänen molemmat vanhempansa olivat kovia työntekijöitä. Tämä ominaisuus tarttui pikku Diegoon jo geenien mukana.

”He opettivat minulle arvoja, arvostusta, järjestystä ja muita asioita, jotka ovat auttaneet minua elämässä. Tuohon kuuluu myös kestävyyteni kentällä. He olivat todella jaloja.”  

Diego Simeone kunnioitti aina isäänsä sekä kuunteli hänen neuvojaan, oli sitten kyse elämästä tai jalkapallosta.

Rakkikoirasta taktiikkaneroksi

Peliurallaan Simeone oli niin sanottu ”rakkikoira”, pelaaja, jonka jokainen joukkue tarvitsee. Pelaaja, jota omat rakastavat ja vastustajat vihaavat.

”Hän ei ollut erityisen nopea, hän ei ollut teknisesti erityisen hyvä, mutta hän oli Diego Simeone.”

Näin puhui Simeonen entinen valmentaja Radomir Antic. Hänen kommenttinsa kuvastaa Simeonea parhaiten. Hän oli omanlaisensa ihminen, persoona, pelaaja.

Hänen pelitapansa raastaa, repiä, ärsyttää, provosoida sekä halu voittaa otteluita ovat säilyneet hänen mukanaan aina valmentajaksi asti. Hänen kilpailullisuutensa on tehnyt hänestä sen, mitä hän on tänä päivänä.

Valmennusuransa Simeone aloitti kotimaansa Racing Clubissa, jonka jälkeen hän valmensi Argentiinassa vielä seuraavat neljä vuotta eri seuroissa.

Vuonna 2011 Simeone siirtyi Catanian peräsimeen Italiaan, jonka jälkeen hän siirtyi Espanjaan Atletico Madridin valmentajaksi. Espanjassa Simeonesta muodostui se, mitä hän on tänä päivänä – taktinen nero.

Jalkapallokapinallinen

Simeonen valmentajaura Atletico Madridissa on tarjonnut paljon. Kohuja, menestystä ja jalkapallon taktista taidetta. Häntä voidaankin kutsua monessa suhteessa jalkapallokapinalliseksi. Hän on valmentaja, joka rikkoo nykypäivän yleistä ajatusmaailmaa siitä, kuinka pallonhallinta sekä näyttävä hyökkäysvoittoinen jalkapallo ovat ainoa oikea tapa voittaa pelejä.

Diego Simeone on todistanut, ettei aina tarvitse sopia muottiin. Hänen pelitapansa Atleticossa on puolustusvoittoinen ja yksilöiden sijaan joukkuepeliin keskittyvä. Hänen joukkueensa pelaajat ovat äärimmäisen kurinalaisia sekä taktisesti lahjakkaita. Itsekkäitä pelaajia ei hänen joukkueestaan löydy.

”Pidän kapinallisista, pelaajista, joiden kanssa työskenteleminen on kaikista vaikeinta, koska se on haaste muuttaa heidän ajatusmaailmaansa, jotta he pystyisivät kasvamaan elämässä. Kentällä pelaajat käyttäytyvät täysin samoin kuin elämässä. Itsekäs pelaaja ja antelias pelaaja ovat samanlaisia kentällä ja sen ulkopuolella.”

Tämän kauden Atletico on ollut kuitenkin argentiinalaisen alaisuudessa ollut poikkeuksellinen. Se on luottanut poikkeuksellisesti hyökkäysvoittoisempaan peliin, joka on näkynyt myös uudessa pelaajistossa.

Tärkeiden pelien tullen Simeonen kuitenkin uskotaan palaavan vanhaan pelitapaansa takaisin.

Mihin koira karvoistaan pääsisi? Tämä pätee Simeonen kohdalla.

LaLiga: Atlético Madrid – Real Madrid 28. syyskuuta klo 22.00 C More

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=sFo4qMMnbCE[/embedyt]

The post Atlético Madridin valmentaja Diego Simeone on kapinallinen, joka sotii nykyjalkapallon normeja vastaan appeared first on Byyri.

The post Siksi valmennan -podcast – Jakso 3: Vieraana Käpylän Pallon juniorivalmentaja JP Savolainen appeared first on Byyri.

Mitkä syyt siis todella ajoivat lopulta Puelin potkuihin? Ja miksi jalkapalloseurat vaihtavat manageria niin herkästi?

Pelitavan muutos Puelin kohtalona

Leicesterin tapauksessa fanit olivat jo pitkään vaatineet managerin erottamista. Syynä olivat toki myös heikot tulokset, mutta ennen kaikkea tylsästä pelitapa. Ranskalainen yritti muovata vastaiskupelaamiseen tottuneesta kettulaumasta pallonhallintajoukkueen, mutta heikoin tuloksin.

Halutun ja toteutetun pelitavan välinen ero toki johti ajoittain hitaan ja haluttoman näköiseen pelaamiseen, mutta Englannista kantautuneiden huhujen mukaan osa pelaajista jopa tarkoituksellisesti vastusti uutta pelitapaa. Onko vika tällöin managerissa vai pelaajissa?

Vasta vuonna 2014 takaisin Valioliigaan noussut seura teki jalkapallohistorian suurimman yllätyksen voittamalla rahan tahraaman liigan mestaruuden keväällä 2016, vähintäänkin mielenkiintoisen kauden päätteeksi. Seuran nousu mestariksi saattaa olla koko historian hienoin jalkapallotarina, mutta se valitettavasti sekoitti niin seurajohdon kuin fanienkin todellisuudentajun. Todelliselta tasoltaan Leicester nykyresursseillaan kuuluu niihin Valioliiga-joukkueisiin, joiden materiaali toki kestää kansainvälisessä vertailussa, mutta joiden ihannetulos täydellisen kauden päätteeksi on silti seitsemäs sija.

Ja juuri tämän sijan tuntumassa seura koko tämänkin kauden keikkui, vaikka olikin ehtinyt Puelin erottamisen aikaan valahtaa jo sijalle 12 pienen tappioputken vauhdittamana. Etenkin neljä putkeen hävittyä kotipeliä olivat East Midlandsissa kova pala purtavaksi.

Pelillisiä edellytyksiä ranskalaisen pois potkimiselle siis oli, mutta on muistettava, että nykyistä tuloskuntoa edelsi kasa hienoja tuloksia yksittäisistä otteluista; helmenä tietysti kotivoitto Manchester Citystä tapaninpäivänä. Pelkästään tulosten piikkiin ei siis näitä potkuja voi laittaa.

Ylioptimismi on lajitauti

Claude Puel on epäonnekseen antanut kasvot jalkapallomaailman epärealistisille odotuksille.

Ennen Leicesteriä Nizzasta saapunut manageri potkitiin pois Southamptonista tylsän pelitavan vuoksi sen jälkeen, kun hän oli luotsannut eteläenglantilaiset kahdeksanneksi Valioliigassa. Joukkueen edelle jäivät vain kuusi suurta ja Everton – käsi ylös, kenen mielestä Southamptonin olisi missään oloissa pitänyt pystyä parempaan suoritukseen?

Puelin jälkeen Southampton on pelannut Valioliigaa reilut puolitoista kautta; koko sen ajan seura on taistellut putoamista vastaan, välttäen viime kaudella putoamisen vain täpärästi.

Yhä useammin managerit kantavatkin vastuun seurajohdon ja fanien ylioptimistisista odotuksista, joissa yhdistyvät mahtavat tulokset sekä seksiä tihkuva pelityyli. Monelle managerille onkin näytetty ovea sen takia, etteivät he ole saaneet joukkuettaan ylisuorittamaan – ei vain pelaamaan tasollaan, vaan ylisuorittamaan.

Jokaisella sarjatasolla on seuroja, joiden odotukset ovat yhtä irtaantuneeita reaalimaailmasta kuin Donald Trump. Tämä johtaa siihen, että seurat panikoivat, ja päätyvät hakemaan pikavoittoja pitkäjänteisen suunnittelun kustannuksella.

Esimerkkinä mainittakoon Swansea, joka antoi Gary Monkille potkut sijoituttuaan viidenneksitoista Valioliigassa kaudella 15/16, vuosi sen jälkeen, kun sama mies ohjasi seuran täysin ylivertaiseen suoritukseen kahdeksanneksi. Ylisuorittamisesta muodostui seurajohdolle itseisarvo, ja Monk sai lähteä, kun seuraava kausi vastasi huomattavasti paremmin käytössä olevia resursseja. Seuraavan managerin alaisuudessa seura jo putosikin Valioliigasta.

Vastaavan kohtalon koko Alan Pardew Crystal Palacen peräsimessä vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun hän oli joukkueensa kanssa edennyt FA Cupin finaaliin. Hetken ajelehtimisen jälkeen seurajohto hankki pitkäaikaiseksi korvaajaksi täysin eri pelitapaa edustaneen Frank de Boerin, jonka tehtävänä oli muuttaa koko se kulttuuri, miten seurassa jalkapalloa ymmärretään – aikaa tähän annettiin 77 päivää ja viisi kilpailullista ottelua.

Joku voi ajatella jalkapalloa muusta kaupallisesta maailmasta erillään olevana saarekkeena, mutta siitä huolimatta yrityskulttuurin täydellinen muuttaminen kahdessa ja puolessa kuukaudessa on hieman, tuota, haastavaa.

Ja löytyy esimerkkejä toki alemmiltakin sarjatasoilta. Mestaruussarjan puolella Ipswich Townin johtoporras ja kannattajakunta alkoi kyllästyä siihen, että manageri Mick McCarthy teki kausi toisensa jälkeen tasaisen hyvää jälkeä; ei koskaan loistavaa, muttei myöskään huonoa. Omistajat kyllästyivät odottamaan sarjanousua ja hakivat pikavoittoa näyttämällä McCarthylle ovea viime kauden päätteeksi. Tämän jälkeen Ipswich on jo ehtinyt erottaa hänen tilalleen tulleen managerin ja makaa tällä hetkellä Mestaruussarjan pohjalla.

Lyhytkatseisuus viehättää mutta ei palkitse

Monessa seurassa suuntaa näyttävätkin nykyään omistajat, fanit tai jopa pelaajat. Sir Alex Fergusonin kaltaiset, oikeasti vallassa olevat managerit alkavat olla jalkapallomaailmassa harvinaisuus, ja seuran käskyttäjiä kohdeellaankin kertakäyttötavaroina. Elämme kiireen maailmassa, jossa paniikkinappula on vastaus stressitasojen nousuun ja pikavoittojen hakeminen hyväksyttävä tapa käsitellä vastoinkäymisiä.

Kärsivällisyys on hyve, on joku joskus tokaissut. Jalkapalloilevassa maailmassa – etenkin Britanniassa – kärsivällisyyden merkitystä ollaan kuitenkin jatkuvasti polkemassa alas. Tällä harvoin on mitään tekemistä pitkäaikaisen menestyksen kanssa.

Jokainen maratonin juossut tietää, että vauhti tappaa, ei matka. Armoton kiihdytys ja hetkellinen johtoasema voivat toki tuntua hyvältä, mutta ne harvoin kantavat palkintopallille kisan loputtua.

The post Kolumni: Ylioptimismi on jalkapallon lajitauti, joka henkilöityy Claude Pueliin appeared first on Byyri.

Dokumentti on jaettu kuuteen eri osioon. Tarina alkaa vuoden 2011 Mestarien liigan finaalista, johon Guardiolan pesti Barcelonassa huipentui. Manchester Unitedia vastaan pelattu finaaliottelu oli todellinen Barça-näytös. Man Unitedin Michael Carrick muistelee Barcelonan olleen vain niin hyvä, että heillä ei ollut ottelussa mitään jakoa.

Huipentuman jälkeen aletaan syventyä niihin tapahtumiin ja syihin, jotka lopulta johtivat nähdyn kaltaisiin pelisuorituksiin.

Dokumentissa käydään läpi monia joukkuetta tiivistäneitä ja kehittäneitä hetkiä. Siinä puhutaan La Masia-akatemian kasvateista, Johan Cruyffin merkityksestä seuralle, Lionel Messin tiestä huipulle, Guardiolan taktisista oivalluksista, Eric Abidalin syöpätaistelusta ja monista muista seikoista, jotka tekivät juuri tuon ajan Barcelonasta täysin uniikin, maailmaa mullistaneen joukkueen, jonka rungon loivat oman kaupungin kasvatit.

Dokumentti päästää katsojat tarinoiden mukana tapahtumien kulisseihin. Tarinat ovat jalkapallofanille totta kai mielenkiintoisia ja herkullisia. On mielenkiintoista kuulla tarinoita tuon ajan El Clasicoista, jotka olivat muun muassa Pep Guardiolan ja José Mourinhon taisteluita.

Valittaessa seuraajaa Frank Rijkaardille Barca-luotsina, entinen Barcelonan kakkosvalmentaja, Mourinho, oli todella lähellä tulla valituksi. Lopulta seura päätyi kuitenkin paikalliseen mieheen, Guardiolaan, joka oli tuolloin vielä Barcelonan B-joukkueen kokematon valmentaja. 2010 Mourinho siirtyi Real Madridin valmentajaksi, ja asetelmat olivat valmiit.

”Se voi näyttää helpolta, mutta olemme harjoitelleet sitä vuosia”, kuvailee Lionel Messi Barcelonan pelityyliä. Dokumentissa puhutaan paljon Barcelonan harjoittelusta ja pallonhallintaan perustuvasta taktiikasta, niin ottelukohtaisesti kuin yleisestikin. ”Take the Ball, Pass the Ball”, kuvaa hyvin osuvasti juuri tuon taktiikan ydintä.

Kokonaisuutena Take the Ball, Pass the Ball oli yksi parhaista Barcelona-aiheisista dokumenteista, joita olen nähnyt.

Suurin erona muihin dokumentteihin on se, että ”Take the Ball, Pass the Ball” keskittyy juuri tietyn aikakauden joukkueeseen. Mielestäni joukkueen tietä käydään läpi hyvin laaja-alaisesti ja riittävän yksityiskohtaisesti. Olisin kuitenkin kaivannut ehkä enemmän videokuvaa pukukopeista ja kentän reunoilta. Saattaa tietysti hyvin olla, että sellaista materiaalia ei paljoa löydy, ja siellä käydyt keskustelut eivät kuulu kaikkien korville.

Harmittavasti itse Guardiolalta kuullaan vain lyhyet kommentit vasta lopputekstien aikaan, mutta arvatenkin hänenkin muistonsa noista ajoista ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan voin suositella tätä dokumenttia kaikille jalkapallosta kiinnostuneille. Ennen kaikkea se on suuri nautinto Barcelona-faneille, mutta sisältää varmasti kiinnostavaa tarinaa myös muille. Itselleni tämä oli dokumentti siitä joukkueesta, joka palautti uskoni jalkapalloon.

The post Viihdepääty: Take the Ball, Pass the Ball appeared first on Byyri.

Kokonaisuudessaan Maurizio Sarrin Chelsea elää nyt ensimmäistä pelillistä kriisivaihettaan. Tästä vahva osoitus saatiin edellisenä viikonloppuna Tottenhamin nöyryytettyä Chelseaa Wembleyllä lukemin 3-1. Pelitapahtumien perusteella tulos olisi hyvin voinut olla paljon rumempikin.

Lupaava startti

Jos ei oteta lukuun Community Shieldin tappiota Manchester Cityä vastaan, oli Sarrin startti Chelsean peräsimessä lupaava. Mukaan mahtuu Chelsean valmentajien seuraennätys, eli peräti kymmenen ottelun putki ilman tappiota Valioliigassa seurassa aloittamisesta lähtien sekä yhteensä 18 ottelua ilman tappioita kaikissa kilpailuissa ennen Tottenhamia vastaan koettua tappiota. Tästä huolimatta Sarrin Chelsean voidaan sanoa olevan nyt selkeästi ongelmissa.

Paperilla hyvin sujuneen alkukauden ei kannata Chelsean tapauksessa antaa hämätä liikaa. Joukkueen alkukauden otteluohjelma on ollut helpohko, ja se on lisäksi saanut pelata lähestulkoon täysin kakkosmiehistöllään sekä Euroopassa että liigacupin puolella.

Niin sanottujen kovien pelien saldo liigassa on Sarrin alaisuudessa ollut tähän mennessä heikko. Chelsea on kauden mittaan kohdannut kotonaan Arsenalin, Liverpoolin ja Manchester Unitedin sekä vieraissa Tottenhamin. Näistä Chelsea on onnistunut voittamaan ainoastaan Arsenalin, ja lopuista kolmesta ottelusta joukkue on saanut kasaan kaksi pistettä.

Hyökkäävää pelifilosofiaa suosivan valmentajan maineessa vahvasti olevan Sarrin suurimmaksi ongelmaksi Chelsean peräsimessä on yllättäen muodostunut nimenomaan hyökkäyspelaaminen, siinä missä hieman hapuilevan startin jälkeen joukkueen heikkoudeksi ennakoitu puolustuslinja on pääasiallisesti suoriutunut urakastaan kunnialla.

Hyökkäyspelaamisen osalta Sarrilla on mielestäni käsissään ainakin kolme selkeää ongelmakohtaa, jotka esittelen seuraavaksi.

Maalintekijän puuttuminen

Chelsea ei ole tälläkään kaudella löytänyt kokoonpanoonsa säännöllisesti maalintekoon myös kovissa otteluissa pystyvää maalintekijää.

Alvaro Moratan startti viime kaudella oli erittäin lupaava, mutta marraskuun jälkeen espanjalainen vaipui käytännössä koko loppukaudeksi varjojen maille eikä hän ole pienistä väläytyksistään huolimatta onnistunut nousemaan tuosta montusta. Maailmanmestari Olivier Giroud ei puolestaan mahtunut avaukseen Arsenalissa, eikä hän sinällään erinomaisista yksittäisistä ominaisuuksistaan huolimatta ole pystynyt nousemaan selkeäksi ykköskärjeksi alisuoriutuneen Moratan ohi, vaikka avauskokoonpanon paikkoja on viime peleissä tullutkin.

Käynnissä oleva kilpailutilanne on paperilla hyvä asia, mutta fakta on se, että mainituista pelaajista kumpikaan ei vedä vertoja kilpailevien seurojen vastaavan pelipaikan pelaajille.

Hyökkäyksen oikea laita

Kaiken uransa aikana kokenut ja voittanut Pedro aloitti kauden erinomaisesti uuden valmentajan alaisuudessa. Syyskuun lopulla tullut olkapäävamma Kreikassa pakotti kokeneen espanjalaisen sairastuvan puolelle ja paluunsa jälkeen Pedro on muistuttanut jälleen pelillisesti enemmän sitä pelaajaa, josta Chelsean fanit olivat vahvasti hankkiutumassa eroon jo viime kesänä.

Toinen kokenut pelaaja, brasilialainen Willian, elää puolestaan jälleen pelillisesti erästä uransa suvantovaihetta, jotka ovat tulleet tutuiksi jo aiempina vuosina. Parhaimmillaan taitava brassi on ollut jopa joukkueen paras pelaaja, mutta vielä 30 vuoden iässäkin suoritusten tasaisuus vaihtelee huomattavan paljon. PAOKia vastaan erinomaisesti Eurooppa-liigassa esiintynyt vasta 18-vuotias Callum Hudson-Odoi voisi vähäisillä minuuteilla antamillaan näytöillä ehdottomasti ansaita näytönpaikan myös liigan puolella.

Keskikentän kolmikko

Chelsea on Sarrin alaisuudessa palannut ensi kertaa vanhaan kunnon 4-3-3-muodostelmaan, joka oli José Mourinhon valmentaessa aikoinaan ajoittain erittäin menestyksekäs. Italialaisen Jorginhon oletettiin olevan Chelsealle se pelillinen Messias, joka nostaisi Chelsean keskikentän pitkästä aikaa tasolle, jota se oli reilut kymmenen vuotta sitten, ja samalla Chelsean taistelemaan Valioliiga-tittelin lisäksi myös Mestarien liigan pystistä.

Jorginhon pelillinen anti on ollut pääasiallisesti hyvä, ja mies on suoriutunut roolistaan kunnialla. Muun keskikentän tasapainon järkkyminen on viime peleissä näkynyt kuitenkin myös siinä, että Jorginho on etenkin puolustuspäässä joutunut tilanteisiin, joissa hänen puolustuksellinen osaamisensa on joutunut äärirajoille, ja tämä on johtanut virheisiin ja rikkeisiin.

Chelsean keskikentän tämän hetken suurin ongelma on maailmanmestari ja ”omassa roolissaan” maailman paras keskikenttäpelaaja N’Golo Kanté.

Kauden alla ja kauden mittaan sekä Kanté itse että asiantuntijat ovat useaan otteeseen maininneet ranskalaisen ikiliikkujan uuden pelillisen roolin, jossa aiemman suoriutumisen lisäksi Kantén pitäisi pystyä tekemään enemmän tulosta myös hyökkäyspäässä.

Kauden avaus oli Kantén osalta lupaava miehen iskiessä Chelsean kauden avausmaalin Huddersfieldiä vastaan. Tämä on kuitenkin tähän mennessä jäänyt lähestulkoon ainoaksi Kantén hyökkäyspään onnistumiseksi sekä maalien että maalipaikkojen luonnin osalta. Kantésta ei myöskään olla tähän mennessä saatu irti oikeastaan mitään Sarrin aktiivisessa prässipelaamisessa, joka on etenkin viime aikoina vahvasti loistanut poissaolollaan. Pahimmillaan Kanté on kauden aikana näyttänyt olevan hukassa kentällä sekä hyökkäys- että puolustussuuntaan.

Reilut kymmenen vuotta sitten Chelseassa tällä paikalla operoi muuan Michael Essien, jota pystyttiin tarvittaessa peluuttamaan missä tahansa roolissa keskikentän ankkurista aina pelintekijään asti. Kanté ei ole ainakaan vielä onnistunut monipuolisuudessaan nousemaan lähellekään tuota tasoa.

Keskikentän kolmannen lenkin osalta kilpailua on kauden mittaan käyty Ross Barkleyn sekä Real Madridista lainalle saapuneen Mateo Kovacicin välillä. Kovacicin piti kauden alla olla selkeähkö ykkösvalinta Sarrin paletin kolmanneksi lenkiksi, mutta toisin on käynyt, ja uutta tulemistaan elävä Barkley on tässä taisteluparissa ollut ajoittain jopa niskan päällä. Chelsean harmiksi tasaisen varmaan suorittamista ei olla nähty kummaltakaan ja siitä syystä kilpailutilanne on suorastaan valitettava, kun kumpikaan pelaajista ei ole onnistunut nousemaan tarvittavalle tasolle.

Sarrin Napolissa tätä kyseistä roolia pelasi slovakialainen Marek Hamsik, joka on jalkapalloilijana tullut tunnetuksi paitsi komeasta irokeesistaan, myös vahvasta hyökkäyspään panoksesta keskikenttäpelaajan paikalta. Hamsik pystyi Sarrin systeemissä sekä viimeistelemään itse että luomaan tekopaikkoja muille hyökkäyspään pelaajille. Chelseassa Ross Barkley on pystynyt tähän ajoittain, mutta hyvää yksittäistä ottelua on usein seurannut kaksi vaisumpaa. Kovacic ei puolestaan ole edes pelaajatyyppinä kyseiseen rooliin soveltuva, vaan hän on pelaajana lähempänä Jorginhoa, jonka paikalle kroaatilla ei nykyisillä näytöillä ole minkäänlaista asiaa.

Pienemmälle vastuulle tällä kaudella jääneistä pelaajista voisi löytyä apu, kun maalintekotaidoistaan vähemmissä määrin tunnetuksi tullut Englannin MM-ryhmässäkin väkevästi esiintynyt Ruben Loftus-Cheek on löytänyt maalivirettään myös Chelseassa. Kasassa on nyt viisi maalia viimeiseen kuuteen peliin.

Aika käy vähiin

Sarrin hyökkäyspään pelisuunnitelman voisi tällä hetkellä sanoa olevan erittäin pahasti levällään, ja tämä näkyy otteluiden tulosten ja pelien kontrolloinnin lisäksi vahvasti myös yksilötasolla. Alkukaudesta joukkuetta pitkälti yksin kannatellut Eden Hazard on tehojen puolesta kadonnut kuvasta lähes täysin, ja taustalta tukea tuova Marcos Alonsokin on loistanut hyökkäyspäässä poissaolollaan.

Huolestuttavampaa on kuitenkin se, että esimerkiksi Manchester Unitedia ja viimeisimpänä myös Tottenhamia vastaan koko pelillinen paketti puolustuspeliä ja maalivahtia myöten olivat niin sekaisin, että koko Chelsean joukkue näytti ajoittain kentällä eksyksissä olevalta lammaslaumalta.

Sarrilla on käsissään loppuvuodeksi valtava taakka. Italialaisella on kieltämättä käsissään pääosin kyvykäs ja ennen kaikkea leveä ryhmä. Aikaa Sarrilla ei kuitenkaan ole enää paljon, ja pelilliset umpisolmut pitäisikin saada aukaistua mieluiten jo ennen joulukuun otteluruuhkaa. Hyväksi tavoitteeksi loppuvuoden osalta voisikin asettaa sen, että Chelsea olisi vielä vuoden vaihtuessa taistelemassa realistisesti sijoista 2–3 Manchester Cityn todennäköisesti mennessä jälleen kerran menojaan.

Sarrin seuraava todellinen pelillinen mittari siintääkin jo silmissä, kun Chelsea isännöi 8. joulukuuta Manchester Cityä Stamford Bridgellä.

Artikkelikuva – talkchelsea.net

The post Analyysi: Chelsea FC ja Sarri-pallon kriisi appeared first on Byyri.

Tuolloin PSV:n joukkueessa oli aivan liikaa ja aivan liian isossa roolissa yli-ikäisiä pelaajia. Cocu päätti aloittaa nuorennusleikkauksen, mutta hänen harmikseen nuorempia pelaajia kaapattiin samaan aikaan isompiin seuroihin.

Kauden 2013-14 menetykset hirvittävät, kun niitä näin jälkikäteen tarkastelee. Coculta lähti käsistä mm. Erik Pieters, Kevin Strootman, Jeremain Lens, Dries Mertens ja Ola Toivonen. Lisäksi kapteeni Mark van Bommel lopetti uransa.

Coculle jäi johdettavaksi hyvin nuori ja kokematon nippu.

Tämä kokemattomuus näkyikin Mestarien liigan viimeisellä karsintakierroksella, kun AC Milan jyräsi Cocun ryhmän San Siron nurmimaton alle. Tulokset kotimaassa pysyivät hyvinä vielä siihen asti kunnes Eurooppa-liigan lohkovaihe alkoi. Tuolloin ottelurytmi tiivistyi, väsy alkoi avainpelaajilla painamaan ja nuoret pelaajat joutuivat kantamaan sellaista vastuuta mihin he eivät olleet aikaisemmin tottuneet.

Tämä kaikki alkoi eskaloitumaan huonoina kosketuksina, väärin sijoittumisina, yliyrittämisenä ja helppoina virheinä. Tappiot seurasivat toistaan ja itseluottamus katosi.

Sykyllä 2013 Phillip Cocun PSV pelasi aivan kamalaa jalkapalloa, kärsi rumia tappiota, jäi Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen ja hollantilaismedia kirjoitti kasvavissa määrin siitä, kauanko PSV:n seurajohdon kärsivällisyys riittää Cocun kanssa.

PSV:n seurajohto osoitti kuitenkin nykyfutiksessa hyvin poikkeuksellista malttia ja tulokset alkoivat keväällä kääntyä paremmiksi. Nuoret pelaajat alkoivat kasvaa vastuuseensa ja esimerkiksi Memphis Depay teki läpimurtonsa. Kauden jälkimmäisellä puoliskolla PSV yltyi jo kahdeksan ottelun voittoputkeen, hilasi itsensä sarjataulukossa neljänneksi ja takasi näillä tuloksilla Phillip Coculle jatkosopimuksen.

Seuraavana keväänä PSV juhli jo Eredivisien voittoa seitsemän vuoden tauon jälkeen ja tämän jälkeen mestaruuksia tuli vielä kaksi lisää seuraavan kolmen vuoden aikana.

Appiukon perässä pitkin maailmaa

Samaan aikaan, kun Cocu aloitteli päävalmennusuraansa, asetteli toinen hollantilainen entinen keskikenttäpeluri Mark van Bommel nappulakenkiä naulaan.

Fortuna Sittardin kasvatti oli pelaajana noussut jalkapalloilevan maailman tietoisuuteen juurikin PSV:stä, josta käynnistyi kierros eurooppalaisissa huippuseuroissa. Barcelona, Bayern München ja AC Milan. Nämä seurat eivät jätä ketään kylmäksi, ja kun van Bommel palasi kaudeksi 2012-13 PSV:n paitaan, lyötiin hänelle välittömästi kapteenin nauha käsivarteen ja fanit olivat paluusta vähintäänkin euforiassa.

Tuo kausi jäi van Bommelin viimeiseksi ja kun Cocu asteli seuraavana kesänä PSV:n harjoituskeskukseen pääkäskyttäjänä, suuntasi van Bommel puolestaan valmennusopintojen pariin.

Vuoden kouluttautumisen jälkeen van Bommel hyppäsi kesällä 2014 Hollannin alle 17-vuotiaiden valmennustiimiin. Hän toimi Maarten Stekelenburgin kakkosmiehenä, kun Hollannin maajoukkue jäi ikäluokan EM-turnauksessa alkulohkoon seuraavana kesänä.

Bulgarian EM-turnauksen jälkeen van Bommel teki monille yllättävän ratkaisun, kun hän matkasi Saudi-Arabiaan Bert van Marwijkin apuvalmentajaksi. Bert van Marwijk ei ollut ainoastaan Mark van Bommelin maamies vaan myös van Bommelin appiukko, joka kutsui vävynsä apuun, lähdettyään Saudi-Arabian maajoukkueen valmentajaksi.

Yhdessä kaksikko luotsasi Saudi-Arabian Venäjän MM-kisoihin, mutta van Bommel jättäytyi taustalle projektin loppuvaiheessa, kun sai paikan PSV:n nuorisojoukkueen valmentajana.

Syksyllä 2017 Bert van Marwijkin ja Saudi-Arabian liiton sukset menivät ristiin ja van Marwijk sai onnistuneesta karsintaurakasta huolimatta lähteä. Kauaa hänen ei kuitenkaan tarvinnut työttömänä oleskella, kun Australia pyysi miehen valmentajaksi tulevaan MM-turnaukseen. Bert van Marjwijk soitti jälleen Mark van Bommelille ja vävy jätti PSV:n junnujoukkueen, matkaten perässä Australiaan.

MM-turnauksessa Australia saavutti yhden tasapelin ja sen tie jäi alkulohkoon. Kesken kisojen PSV tiedotti, että Mark van Bommel tulee seuraamaan Phillip Cocuta joukkueen päävalmentajana.

Valtava haaste

Tiivistetään kaikki äskeinen kahteen lauseeseen: Mark van Bommel on toiminut päävalmentajana ainoastaan juniorijoukkueessa. Sen lisäksi hän on ollut kolmessa eri maajoukkueessa kakkosvalmentajana muutaman viime vuoden aikana.

PSV:n peräsimeen on tultu vahvemmillakin valmennuksellisilla näytöillä, joten tilanne on siis vähintäänkin haastava. Mark van Bommelilla on taatusti kaikki edellytykset kasvaa todelliseksi huippuvalmentajaksi, mutta paine on kova. PSV:n kannattajat ovat viime vuosina saaneet kauhoa pokaaleita ja ihminen tottuu hyvään nopeasti.

Seuralegendan asema varmasti tuo pitkämielisyyttä niin seurajohdolle ja faneille.

Tilanne on vähän saman tyyppinen, kun nuori lupaus murtautuu kasvattiseuransa edustukseen. Hän saa aina alkuun enemmän anteeksi kuin ulkopuolelta tullut työmies. Viisi vuotta sitten PSV:n seurajohdolla riitti sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä ja Mark van Bommel taatusti toivoo, ettei asennemaailma ole tämän suhteen tällä välin muuttunut.

PSV:n General Manager Toon Gerbrandsin mukaan seura lähtee Mark van Bommelin kanssa uuteen aikakauteen:

”Sopimus syntyi nopeasti. Me tiesimme, että Phillip Cocu lähtee meiltä jonakin päivänä ja ajattelimme Markia sopivaksi jatkajaksi jo silloin, kun hän tuli meille nuorisojoukkueen valmentajaksi. Nyt kun tämä tapahtui, niin Mark oli meille luonnollinen ratkaisu. Me uskomme, että hän on valmis haasteeseen”, Gerbrands kommentoi tuoreeltaan valmentajakuviota sen tultua juhannusviikolla julki.

PSV avasi Eredivisien viikonloppuna vakuuttavalla 4-0 –kotivoitolla Utrechtista. Myös harjoitusottelut etenivät mallikkaasti, kun voitot tulivat Valenciasta, Olympiakosista ja Galatasaraysta. Kesän ainoa tappio tuli Hollannin Super Cupin ottelussa Feyenoordille ja sekin vasta rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

On hyvin mielenkiitosta seurata mihin Mark van Bommel ja PSV tämän kauden aikana asettautuvat sekä millaista peliä he esittävät.

Artikkelikuva – Hollandse Hoogte

The post Mark van Bommelin tulikaste appeared first on Byyri.

Kuqia ärsyttää, kuinka seura toimii vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ole saanut mieleisiään pelaajia, ja seurajohto on hankkinut hänen mielestään vääriä vahvistuksia. Hän on riidellyt muutaman pelaajan sekä apuvalmentajien kanssa ja näyttää mielipiteensä hienostelematta.

 Inter antaa hänelle seuraavana päivänä potkut. Kuqi on jälleen vaikeuksissa.

Shefki Kuqi on hämmentänyt Suomessa jalkapallovalmentajana yleisöä, pelaajia, valmentajia, erotuomareita ja mediaa. Hän on tullut tunnetuksi temperamenttisena miehenä, joka on säälimättä lytännyt otteluiden jälkeen suomalaista jalkapallokulttuuria, pelaajien asennetta ja erotuomarien taitoja. Käytös on ymmärrettävästi aiheuttanut yleistä hämmennystä ja toimitsijakieltoja.

Jo jalkapallouransa aikana Kuqi tunnettiin rymistelevänä voimahyökkääjänä, joka periksi antamattomalla asenteellaan ja kovalla työnteollaan raivasi tiensä Englannin ylimpien jalkapallosarjojen kulttihahmoksi ja Suomen jalkapallomaajoukkueen kantavaksi voimaksi.

Värikäs startti valmennukseen

Kuqin valmennusura alkoi reilut kolme vuotta sitten talousvaikeuksien kanssa painineessa FC Hongassa. Debyyttikaudella riitti alamäkiä, mutta Honka onnistui säilyttämään sarjapaikkansa jättämällä TPS:n taakseen.

Lopulta Hongan sarjapaikka kuivui talousvaikeuksien myötä kabinetteihin, mutta Kuqille avautui pesti PK-35 Vantaan peräsimessä. Kausi 2015 olikin mainio ja vantaalaiset nousivat Veikkausliigaan. Pääsarjassa peli ei luistanut aivan yhtä hyvin, ja farssit seurasivat toisiaan.

Vuosi sitten Kuqi jätti PK-35:n savuavat rauniot taakseen siirryttyään FC Interin päävalmentajaksi. Taival Turussa ei kuitenkaan alkanut ruusuisesti, ja Inter joutui lopulta karsimaan sarjapaikastaan.

Vaisusta syksystä huolimatta 40-vuotias Kuqi sai jatkosopimuksen Interiin. Turkulaiset kasasivat jälleen nimekkään nipun, ja tällä kertaa päävalmentaja pääsi itse vaikuttamaan joukkueen kasaamiseen.

Inter voitti kuitenkin Kuqin alaisuudessa 19 ottelustaan ainoastaan kuusi, eikä 82 Veikkausliigan ottelussa valmentanut Kuqi ole vieläkään onnistunut voittamaan kahta ottelua putkeen.

Suomi ei ollut valmis

Shefki Kuqi on tuomittu yksinäiseksi sudeksi. Sheriffi on nähdäkseni liian suorasanainen ja tulisieluinen suomalaiseen kulttuuriin. Kuqilla on tiukat mielipiteet asioihin, ja hän osaa olla todella vaativa. Tavoitteet asetetaan korkealle, ja Kuqi olettaa, että pelaajat antavat kaikkensa hänelle, niin kuin hänkin antoi jokaiselle joukkueelle, jossa oman uransa aikana pelasi. Käsitykseni mukaan Kuqi on yrittänyt tuoda ammattimaisuutta ja kurinalaisuutta joukkueilleen, mutta tämä ei vain ole mennyt Suomessa läpi. Englannin kentillä hänen persoonaansa ja valmennustyyliään tullaan varmasti ymmärtämään paremmin, mikä antaa paremman mahdollisuuden menestymiseen.

Totta kai Kuqikin tekee virheitä, mutta osaa myös ottaa opiksi ja kantaa niistä vastuun. Kun häntä poljetaan maahan, hän taistelee itsensä takaisin ylös. Hyvänä esimerkkinä tästä on aika Englannissa Crystal Palacen pelaajana. Näytettyään huonon ottelun jälkeen faneille keskisormea Kuqi hyllytettiin juniorijoukkueeseen ja laitettiin siirtolistalle. Hän kuitenkin taisteli itsensä takaisin edustusjoukkueeseen ja oli lopulta joukkueen kauden paras maalintekijä.

Tämä kertoo mielestäni paljon siitä, mitä Kuqi odottaa myös omilta pelaajiltaan. Maailmalla ei pärjää olemalla kiltti poika; Suomi ei ollut valmis Kosovon härälle.

Seuraava osoite löytyykin todennäköisesti Iso-Britanniasta, johon Kuqilla on jo valmiiksi vahvat suhteet pelaajauransa ansiosta ja jossa hän on huhujen mukaan käynyt viime päivinä neuvottelemassa valmentajanpaikasta.  Kuqi pelasi vuosina 2001–2013 yhteensä kymmenen vuotta Englannin ja yhden vuoden Skotlannin sarjoissa. Uusi seura tulee todennäköisesti olemaan joko League Onen tai League Twon joukkue.

Kirjoittaja: Timo Harvey

The post Shefki Kuqi – Temperamenttinen taistelija appeared first on Byyri.