Hiki on kuitenkin vain hyväksi. Se on tavallaan jopa oma tapani kunnioittaa tämän päivän nähtävyyttä. Ovathan sielläkin ihmiset hikoilleet jo lähes sadan vuoden ajan. Aina historian ensimmäisistä jalkapallon MM-kisoista asti.

Puisto kätkee sisäänsä historiallisen stadionin

Montevideo on äärimmäisen viihtyisä kaupunki. Se on Etelä-Amerikan mittapuulla puhdas ja turvallinen suurkaupunki, jonka eri asuinalueet vaikuttavat terveiltä ja hyväkuntoisilta esimerkiksi Brasilian pääkaupunkiin, São Pauloon, verrattuna. Toisaalta tämä käy järkeen, onhan elämänlaatu Montevideossa arvioitu Latinalaisen Amerikan parhaaksi.

Havahdun ajatuksistani, kun saavun Parque Batllen asuinalueelle. Asuinalue itsessään on melko varakkaan näköinen, mutta minun huomioni varastaa suuri puistoalue, joka täyttää lähes puolet kyseisestä asuinalueesta. Puiston perällä minua odottaa majesteettinen näky.

Estadio Centenario kohoaa viheralueen keskeltä ylväänä ja historiaa huokuvana. Stadionin julkisivu paljastaa, että se on nähnyt lukuisia vuosikymmeniä. Samalla stadion henkii tietynlaista arvokkuutta – onhan se sentään historian ensimmäisten MM-kisojen pelipaikka.

Historian ensimmäisen MM-turnauksen isäntä

Estadio Centenario rakennettiin nimenomaisesti vuoden 1930 MM-kisoja varten. Samalla monumentin valmistuminen palveli symbolisesti myös osana Uruguayn valtion perustuslain kirjoittamisen satavuotisjuhlaa.

Stadionin rakentamista pidetään yhtenä eteläamerikkalaisen jalkapallohistorian merkittävimmistä tapahtumista, sillä se osoitti, että Etelä-Amerikka on kykenevä järjestämään suuren luokan jalkapalloturnauksen ja antoi uudenlaisen sysäyksen lajille koko mantereella. Olkoonkin, että turnauksen 13 osallistujasta jopa yhdeksän tuli Amerikan mantereelta. Matkustaminen Euroopasta Etelä-Amerikkaan ei ollut tuohon aikaan aivan yksiselitteistä, ja vuoden 1930 kisat ovatkin ainoat, jotka FIFA on järjestänyt ilman karsintoja.

Kaikki FIFA:n jäsenmaat saivat kutsun osallistua turnaukseen. Näin ollen myös Suomen Palloliitto sai mahdollisuuden lähettää maajoukkueen MM-kisoihin – se kuitenkin koettiin tuolloin taloudellisesti turhaksi menoeräksi.

Itse asiassa ensimmäisen maailmansodan runtelemasta Euroopasta ei ilmoittautunut kisoihin yhtään maata, ennen kuin kansainvälisen jalkapalloliiton presidentti Jules Rimet käytännössä pakotti neljä jäsenmaata ottamaan kutsun vastaan. Näin turnaukseen saatiin lopulta 13 osallistujamaata.

Historiallinen stadion on esimerkki nykyajalle

Estadio Centenario valmistui historiallisesti yhdeksässä kuukaudessa, käytännössä täysin ulkomailta tulleiden siirtolaisten voimin. Ottaen huomioon sen ajan rakennusteknologian, tämä saavutus on käsittämätön, kun huomioidaan, että kolme viimeisintä kisaisäntää ei ole saanut omia stadionejaan valmiiksi luvatussa aikataulussa.

Esimerkiksi Brasilian vuoden 2014 kisoja varten rakennetuista tai kunnostetuista stadioneista kuusi myöhästyi alkuperäisestä aikataulua, ja vielä vain kuukausia ennen kisojen alkamista pelättiin, etteivät kaikki stadionit ole valmiita turnauksen alkuun mennessä.

Ironisesti ennätysajassa valmistunut stadion ei kuitenkaan saanut kunniaa isännöidä MM-kisojen historian avausottelua, sillä Montevideota piinanneet rankkasateet vesittivät kentän käytön. Niinpä historian ensimmäiset ottelut MM-viheriöillä päädyttiin pelaamaan Atlético Peñarolin Pocitos-stadionilla sekä Nacionalin Parque Centralilla.

Estadio Centenario saatiin kuitenkin vihittyä käyttöön viisi päivää turnauksen alun jälkeen. Avausottelussa 18. heinäkuuta 1930 isäntämaa Uruguay voitti Perun tyylipuhtaasti 1–0. Tästä eteenpäin stadion toimi kisojen päänäyttömänä aina finaaliin asti, jossa Uruguay voitti historian ensimmäisen jalkapallon maailmanmestaruuden kaatamalla Argentiinan 4–2.

Jules Rimet, jonka mukaan nimettiin historian ensimmäinen MM-pokaali, kutsui stadionia jalkapallon temppeliksi. Paljon nähnyt Estadio Centenario onkin FIFA:n toimesta julistettu jalkapallomaailman ainoaksi historialliseksi monumentiksi.

Vanha, uniikki ja arvokas

Estadio Centenariota ei ole koskaan virallisesti edustanut yksikään muu joukkue kuin Uruguayn maajoukkue. Celeste pelaa edelleenkin kotiottelunsa tällä historiallisella stadionilla, ja on stadionin arvolle sopivasti kotonaan lähes voittamaton. Esimerkiksi Brasilia on onnistunut nappaamaan stadionilta vain kolme voittoa.

Mielenkiintoisesti stadion on kuitenkin vapaasti vuokrattavissa muiden joukkueiden käyttöön, ja esimerkiksi montevideolaiset seurat Nacional ja Atlético Peñarol ovat säännöllisesti vuokranneet stadionia omiin kotiotteluihinsa.

Centenario huokuu kaikessa uruguaylaista jalkapallohistoriaa. Stadionin katsomot ovat nimetty maajoukkueen ennen vuotta 1930 saavuttamien mestaruuksien mukaan. Suurin katsomo on nimeltään Olympic, juhlistaakseen Uruguayn kahta jalkapallon olympiakultaa vuosilta 1924 sekä 1928. Kaksi pienempää katsomoa, Colombes sekä Amsterdam, puolestaan kunnioittavat nimillään niitä paikkakuntia, jotka noiden finaalien näyttämöinä toimivat.

Vanhan ajan hengestä kielivät myös yläkatsomot, jotka ovat betonista muurattuja selkänojattomia istuimia. Ne kiertävät käytännössä stadionia vaaleansinisten penkkirivien yläpuolella, luoden stadionille tiiviin ja historiaa huokuvan yläkatsomon.

Jalkapallofania kiinnostaa myös luonnollisesti tietää, että stadionin uumenista löytyy jalkapallomuseo. Sisäänpääsy museoon kustantaa vain muutaman euron, ja tuolla hinnalla fani pääsee myös vapaasti kiertelemään stadionin katsomoihin.

Itse museo jätti melko valjun maun, vaikka muutama mielenkiintoinen fakta uruguaylaisesta jalkapallosta matkaan tarttuikin. Kaikki tieto on kuitenkin espanjaksi, joten kielitaidoton matkalainen joutuu varautumaan tekstin kääntämiseen tarkemmin maan jalkapallohistoriaan uppoutuakseen. Todellisuudessa museo on kuitenkin enemmän Uruguayn maajoukkueen palkintokabinetti kuin museo, ja esittelee kaikki tärkeät – ja vähemmän tärkeät – mestaruudet, jotka Celeste on vuosien varrella napannut.

Se on kuitenkin futisromantikolle käymisen arvoinen, ja pääsy stadionin sisäpuolelle on todellakin rikastuttava kokemus. Kun painoin pyllyni vaaleansiniseen penkkiin Olympic-katsomossa, saatoin lähes tuntea, kuinka samassa paikassa paikalliset ovat jännittäneet maajoukkueensa puolesta historian ensimmäisessä jalkapallon MM-kisojen finaalissa.

Estadio Centenario on isännöinyt lukuisia muitakin arvoturnauksia potkaistuaan maailman suurimman urheilutapahtuman liikkeelle, mutta näistä viimeisin aikuisten arvoturnaus on 1995 pelattu Copa América. Vanha ja arvokas stadion alkaakin auttamatta olla jo kovin pelkistetty ja ränsistynyt nykyisiin huippumoderneihin jalkapallopyhättöihin verrattuna.

Sillä on kuitenkin jotain, mitä monella modernilla stadionilla ei ole; aitoa ja arvokasta historiaa. Ja sitä se kantaa ylpeänä kuin orava kevään ensimmäistä tammenterhoa. Tämän stadionin sisäpuolelle astuessaan todella tuntee, että jalkapallo merkitsee maailmassa jotakin.

Ja niin on hyvä.

The post Uruguaylaisella jalkapallolla on jotain, mitä keneltäkään muulta ei löydy – raporttia legendaariselta Estadio Centenariolta appeared first on Byyri.

Aseeton Uruguay

Ennen ottelun alkua uruguaylaismedia vähätteli Cavanin poissaolon merkitystä. Gironan hyökkääjä Christian Stuani nähtiin oivana korvaajana. Monen ajatukset olivat tästä tasoa ”uskoo ken haluaa”. Stuani ei lopulta tuntia nähnyt, kun hänet vaihdettiin ulos Maximiliano Gomezin tilalle, suhteellisen näkymättömän esityksen jälkeen.

Uruguay on hyvä kokonaisuus ja siitä on tullut MM-kisojen jatkopelien vakikävijä. Silti se on ollut jo pitkään todella kovissa peleissä muutaman kortin varassa. Kun pakasta yksi on poissa, iso käsi puuttuu ja ilman isoa kättä ei enää puolivälierissä pärjää. Kaikki kunnia Stuanille, mutta pataseiskasta ei vaan herttakuningasta tee, vaikka kuinka haluaisi.

Cavanin poissa ollessa kuvasta katosi myös se toinen hyökkäyspään kurko, Luis Suarez. Kun tämä kaksikko on poissa, jää Uruguayn hyökkäyspelistä jäljelle niin kovin vähän.

Takuuvarma Ranska

Ranskan pelaamista peilasi eleettömyys. Sen esitys oli todella varma ja vakuuttava. Les Bleus teki

tarvittavan. Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.

Joukkue siirtyi 40. minuutin pelin jälkeen johtoon Real Madridin puolustajan Raphael Varanen maalilla. Tuo maali syntyi vähemmän yllättäen erikoistilanteesta, niissä Ranska on ollut koko kisojen ajan todella vahva.

Kun Uruguayn maalivahti Fernando Muslera sanoi tunnin pelin jälkeen hörpsistä ja imaisi Antoine Griezmannin vedon sisäänsä, oli peli ohi. Ranska ei saanut mitään superpaikkoja tämän jälkeen enää luotua, vaikka tilaa niihin alkoi avautua. Didier Deschampsin miehistön ei tarvinnut. Se jäädytti, piti johdon ja tappoi pelin. Viimeinen kymmenen minuuttia pelistä oli pitkälti alkulohkon Tanska-pelin toisintoa.

Ei mikään kaksinen peli

Se on myös pakko todeta, että peli ei päätynyt suurten MM-klassikoiden joukkoon. Pallo oli varsinkin ensimmäisellä jaksolla ilmassa poikkeuksellisen paljon. Pitkiäkin pelikatkoja oli tasaiseen tahtiin ja tuntui ettei kohtaaminen päässyt oikein ensimmäisen jakson loppua lukuun ottamatta kunnolla rytmiinsä.

Tempoltaan jäätiin kauas siitä hurlumhei -meiningistä, mitä Ranska tarjosi Argentiinaa vastaan. Gallian kukoilla tuntui jääneen voitosta huolimatta jopa hieman varastoon. Tämä voi muuttua Ranskalle jopa pieneksi etulyöntiasemaksi, jos Brasilia ja Belgia vääntävät myöhemmin perjantai-iltana intensiivisen ottelun pitkän kaavan kautta.

Miten tästä eteenpäin?

Ranska on siis neljän joukossa. Välierä pelataan tiistai-iltana Pietarissa, jossa se siis kohtaa voittajan iltaottelusta Brasilia-Belgia.

Uruguayssa tultiin tietyn aikakauden päätökseen. Edinson Cavani, Luis Suarez ja Diego Godin ovat kantaneet maata jo kolmet MM-kisat. Neljän vuoden päästä Qatarissa nykyinen runko on auttamatta liian vanha menestymiseen.

Katseet kohdistuvat Maximiliano Gomeziin, Jose Gimeneziin, Rodrigo Bentacuriin ja kumppaneihin. Onko heistä johtamaan Uruguay jälleen MM-kisojen pudotuspelijoukkueeksi. Sen näyttää aika. Saappaat ovat valtavat.

The post Cavaniton Uruguay kotimatkalle – Ranska jatkaa välieriin appeared first on Byyri.

Jalkapallo-ottelusta muodostuu harvoin sanaa. Yksi sana ei yleensä pysty kuvaamaan tarpeeksi suurta määrää tunnetta ja historiaa. Maracanaço on kuitenkin tällainen sana. Sanan takana on valtaisa määrä pettymystä, tuskaa ja inhimillistä tragediaa.

Kisat pitkän tauon jälkeen

Kun 15 maata alkoi pelata MM-kisoja Brasiliassa 1950, olivat ne ensimmäiset MM-mittelöt 12 vuoteen. Toinen maailmansota oli siirtänyt myös jalkapallon juhlaa, joka sai vihdoin tilaa kukoistaa. Olisiko sille ollut parempaa paikkaa kukkia kuin brasilialaisen samban syke?

Brasilian kotikisat muistetaan myös ensimmäisinä MM-kisoina, joissa Englanti päätti pitkän kisaboikottinsa. Englantilaisten tie jäi kuitenkin nöyryyttävästi alkulohkoon, ja he saivat lähteä varhaiselle kotimatkalle.

Kisaisäntien lähtö kisoihin oli puolestaan vakuuttava. Avausottelussa otettu 4-0-voitto Meksikosta saneli tahdin. Sveitsiä vastaan joukkue kompastui tasapeliin, mutta tämän jälkeen taipuivat Jugoslavia, Ruotsi ja Espanja. Näistä kaksi viimeistä yhteismaalein 13-2!

Outo turnaus ilman finaalia

Vuoden 1950 MM-turnaus on tähän päivään mennessä ainoa, jossa ei ole pelattu varsinaista MM-finaalia. Maat jaettiin neljään lohkoon. Lohkovoittajat etenivät loppusarjaan, jossa kaikki kohtasivat toisensa. Tuon loppusarjan taulukko määritteli sijoituksen yhdestä neljään.

Brasilian murskavoitot Ruotsista ja Espanjasta teki siitä monien mielessä jo lähes varman mestarin, mutta yksi ottelu oli vielä pelaamatta. Peli Uruguayta vastaan.

Uruguay oli kulkenut loppusarjaan huomattavasti kevyempää polkua. Se oli ollut mukana ainoassa kolmen maan lohkossa, jossa pelasivat lisäksi Bolivia ja Ranska. Syy maiden pienempään määrään lohkossa oli erikoinen ja oman aikansa kuva.

Kisoihin selvisi alun perin 16 maata, mutta Skotlanti ja Turkki vetäytyivät pois karsintojen jälkeen. Skotit jäivät pois, koska he eivät kokeneet ansaitsevansa kisapaikkaa. He olivat hävinneet karsintataipaleella Englannille 1-0 ja jäivät kotiin. Skotlantilaiset eivät mieltäneet olevansa MM-kisapaikan arvoisia, jos eivät olleet edes oman saarensa ykkösiä. Turkkilaiset puolestaan jättivät kisamatkan tekemättä kalliiden matkustuskustannusten takia.

Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA tarjosi vapautuneita paikkoja Portugalille ja Irlannille, mutta kumpikin kieltäytyi kohteliaasti kunniasta. Lopulta Ranska tarttui FIFAn kutsuun ja oli mukana kisojen lohkoarvonnassa. Absurdiksi homma meni siinä vaiheessa, kun lohkot oli arvottu ja Ranska päätti sittenkin olla lähtemättä. Näin Uruguayn ja Bolivian alkulohkon ottelu oli lohkon ainoa. Uruguay voitti sen 8-0 ja eteni loppusarjaan kaksi peliä vähemmän pelanneena kuin kanssakilpailijat.

Uruguay aloitti loppusarjan pelaamalla tasan 2-2 Espanjan kanssa sekä voittamalla aivan ottelun lopussa maalin johtoaseman menettäneen Ruotsin (kirjoittajan huomautus: näin on siis todistetusti joskus käynyt!). Näin päädyttiin tilanteeseen, jossa viimeisessä kamppailussa –  Uruguay-Brasilia – brasilialaisilla oli tasapelillä mahdollisuus voittaa maailmanmestaruus.

Brassien valmistautuminen kärsi politiikasta

1950-luku oli Brasiliassa nopean talouskasvun ja poliittisen aktiivisuuden aikaa. Pian kisojen jälkeen oli tulossa vaalit, ja tämä näkyi Brasilian pelaajien arjessa sitä enemmän, mitä pidemmälle kotikisat etenivät. Pelaajia pidettiin jo varmoina mestareina, ja jokainen ehdokas halusi oman palansa sankareistaan. Brasilian ja Uruguayn pelaajien valmistautuminen poikkesikin toisistaan ottelupäivänä valtaisasti.

Ottelu alkoi neljältä. Uruguayn pelaajat saapuivat kisojen päänäyttämölle, legendaariselle Maracanãlle jo kuusi tuntia ennen peliä. Brasilialaiset olivat puolestaan syöneet hätäisen aamupalan, jonka jälkeen he siirtyivät kuuntelemaan poliittista puhetta. Peliä edeltävä lounas oli myös jäänyt kesken, koska toisaalla oli jälleen poliittinen puhe kuunneltavana. Kun brasilialaiset kuuntelivat poliitikkoja, uruguaylaiset latautuivat stadionin uumenissa.

Kun ottelu Maracanãlla lopulta käynnistyi, oli stadionille ahtautunut lähteestä riippuen 170 000–200 000 brasilialaista juhlistamaan maan ensimmäistä maailmanmestaruutta. Joka tapauksessa lukema on yhä jalkapallo-ottelun maailmanennätys yksittäisessä ottelussa.

Peli oli lähinnä muodollisuus – viimeinen näytös, kansakunnan juhla ja sankareiden ylistys. Maan merkittävimmät sanomalehdet olivat jo viimeistelleet seuraavan päivän etusivunsa voittoa ylistäviksi ja tulevan voiton kunniaksi oli sävelletty sambakin radioon soitettavaksi.

Frank Sinatra, Paavi ja Alcides Chiggia

Maalittoman ensimmäisen jakson jälkeen Brasilia tuli päälle kuin höyryjuna. Frican osuma syntyi heti toisen jakson alussa ja vei isännät ratkaisevan tuntuiseen 0-1-johtoon, kun otti huomioon, että tasapeli riitti Brasilian maailmanmestaruuteen. Karnevaali sai kuitenkin kolauksen, kun peliä oli pelattu 66 minuuttia. Alberto Schiaffino viimeisteli Alcides Chiggian esityöstä tasoituksen.

Kuin puskista tullut maali oli brasilialaisille muistutus heidän kuolevaisuudestaan, ja tuon jälkeen tapahtui jotain ihmeellistä – Uruguay otti ottelun haltuunsa. Se määräsi tahdin ja oli aktiivisempi. Kun ottelua oli 10 minuuttia jäljellä, Uruguayn painostus palkittiin. Joukkueen kapteeni, keskikenttämies Obdulio Varela, laittoi hyvän avaavaan pystysyötön Alcides Chiggialle. Chiggia laukoi terävän laukauksen brasilialaispuolustajan jaloista tolpan juureen. Pallo painui vastustamattomasti verkkoon.

Maracanã hiljeni täysin. On sanottu, että stadionilla, johon oli pakkautunut lähes 200 000 jalkapallon ystävää, tuli niin hiljaista että pystyi kuulemaan hyttysenkin lentävän. Brasilialaisen radioselostajan selostus tilanteesta on jäänyt elämään syvälle maan lajiperimään. Selostaja totesi yhdeksällä eri tavalla Uruguayn tehneen maalin, koska yritti samalla sisäistää ja ymmärtää näkemäänsä. Mestaruus oli oikeasti valumassa pois käsistä. Maalin tehnyt Alcides Chiggia totesi paljon myöhemmin, että vain kolme ihmistä maailmassa on pystynyt hiljentämään Maracanãn: ”Frank Sinatra, Paavi Johannes Paavali II ja minä”.

Maracanaço

Kun englantilainen tuomari George Reader vihelsi ottelun päättyneeksi, käynnistyi yleinen sekasorto. Tuolloin MM-kisojen voittopokaali oli nimetty ranskalaisen Jules Rimetin mukaan. Rimet itse oli valmistellut puheen brasilialaisille, mutta se jäi nyt pitämättä. Vaivihkaa hän luovutti pokaalin Uruguayn kapteenille Obdulio Varelalle. Uruguayn pelaajat lähtivät kuitenkin ylpeästi kunniakierrokselle esittelemään pokaalia 200 000 tyrmistyneelle brasilialaiselle. Ihmiset olivat shokissa, osa itki, osa kiroili, muutama jopa tappoi itsensä.

Ottelun jälkeisenä päivänä Uruguayn pelaajat lähtivät Rio de Janeiroon ostoksille. Brasilialaiset antoivat heille kaiken ilmaiseksi, he kun olivat jo muutenkin vieneet kaiken, millä oli mitään merkitystä.

Kesti vuosia, että Brasilia pelasi maaottelun Maracanãlla. Brasilia ei ole tuon päivän jälkeen myöskään enää koskaan pelannut valkoisessa pelipaidassa. Osa brasilialaisista alkoi syyttää tappiosta maan mustia pelaajia, koska näkivät heidän tuoneen epäonnea. Brasilian mustien asema heikkeni tämän takia pitkäksi aikaa.

Maracanaço oli syntynyt.

Kuva: FOTO:Fortepan / Wikimedia Commons

The post Kohti MM-kisoja: Varman voittajan tragedia – Brasilia 1950 appeared first on Byyri.

Vuonna 2014 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomenkielisen painoksensa saanut Luis Suárezin elämästä kertova kirja etenee kohtauksesta toiseen hänen ja vaimonsa Sofian tarinan kautta. Vilkkaan jalkapalloilevan pahan pojan ja lähikylän hyvän tytön mielenkiintoinen retki kulkee uruguaylaislähiöistä monen mutkan kautta Barcelonan metropoliin.

Kirja alkaa pelikieltoa kärsivän Suárezin tuntemuksista: Brasilian MM-kisoissa Giorgio Chielliniä purrut Suárez sai tempauksestaan neljän kuukauden pannan pelikentille.

Lähes parinkymmenen sivun alustus antaa hyvän kuvan siitä, miten kirja käsittelee Suárezin uraa. Asioita perustellaan hyvin seikkaperäisesti ja avoimesti Luis Suárezin omin sanoin. Kaikki me tunnemme kohu-uutiset ja faktat, mutta on hyvin mielenkiintoista päästä kurkistamaan huippu-urheilijan pään sisään tilanteiden keskiöön. Kirjan aikana käydään läpi kaikki muutkin kohut tarkasti, ja erittäin hyvin kirjoitettu teksti avaa kyllä selkeästi syitä tapahtuneisiin.

Luis Suárez on pelaaja, joka jakaa mielipiteitä. Mielipiteet muodostuvat osittain sen kautta, pelaako Suárez kannattamassasi joukkueessa vai pelaako hän sitä vastaan. Itselleni hän on suosikki, joka on edustanut samaa taitavaa tyyliä ja samoja joukkueita kuin suurin sankarini Jari Litmanen. Tähänastisen elämäni hienoin kokemus oli päästä Camp Noulle katsomaan Mestarien liigan ottelua Barcelona vs. Arsenal.

El Pistoleron tuossa ottelussa tekemä volley-maali tulee elämään ikuisesti muistojeni syövereissä.

”Haluan jonain päivänä pelata Barcelonassa”, Suarez kommentoi haaveitaan urugualais-tv:lle pikkupoikana, tarinansa alussa. Päätöksensä kirja puolestaan saa siirrossa Liverpoolista Barçaan. Sitä ennen ehtii kuitenkin tapahtua monenlaista. Kesken suurimman teinirakkauden Suárezin tuleva vaimo joutuu muuttamaan perheineen Espanjaan.

Tuo polttava rakkaus antaa Suárezille syyn tavoitella uraa Euroopassa. Kirja on pullollaan oikein ajoitettuja sattumuksia – tai sitten kohtaloa. Se on yksi onnistunut tarina, mutta se kertoo myös hyvin siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Miljoonille muille pelaajille tähdet eivät ole yhtä suotuisia.

”Saapuessamme ensimmäistä kertaa Hollantiin kumpikaan meistä ei osannut laittaa ruokaa. Ronald McDonald oli paras ystävämme, ja hankin sähkögrillin pihvien paistamista varten. Koko talo täyttyi savusta. Siihen aikaan pihvit olivat meistä mahtavia, mutta nyt kun ajattelen tuota aikaa…Madre mia! Kuinka saatoimme syödä sellaista.”

Vajaa 300-sivuinen kertomus on koukuttava teos, jota voin suositella kaikille hyvistä tarinoista pitäville. Jalkapallo on keskiössä, mutta myös jokapäiväiset asiat saavat ihailtavasti jalansijaa. Se auttaa ymmärtämään paitsi Luis Suárezia, mutta myös muita Etelä-Amerikasta Eurooppaan saapuvia pelaajia, jotka joutuvat sopeutumaan täysin uuteen kulttuuriin.

Kirja sisältää yksityiskohtaista kerrontaa hienojen maalien, kohujen, ja turnausten takaa. Esimerkiksi vuoden 2010 Etelä-Afrikan MM-turnauksen aikana Suárezin vaimo oli viimeisillään raskaana ja joutunut matkustamaan Barcelonaan. Tästä turnauksesta muistetaan myös Suárezin Ghanaa vastaan tekemä ”paholaisen käsi” -torjunta, jota käsiteltiin myös Byyrin Kohti MM-kisoja -juttusarjassa. Tilanne kesti vain hetken, mutta kirjassa tähän syvennytään antoisasti kymmenen sivun verran.

Pidin kirjasta todella paljon. Aihe oli minulle mieluisa, enkä malttanut laskea teosta käsistäni. Välillä urheilijoista kertovat kirjat tuppaavat luettelemaan tilastoja ja tapahtumia vain ulkopuolisen silmin, mutta tässä kirjassa oli onneksi lihaa luiden ympärillä.

Kirjasta erinomaisen tekevät sen henkilökohtainen ote ja viihdyttävä kirjoitustyyli. Monen järkkymätön mielipide Suárezia kohtaan on toki perusteltua, mutta ainakin oma suhtautumiseni Luis Suárezia kohtaan muuttui teoksen luettuani. Kirja on hyvä muistutus siitä, että huippu-urheilijatkin ovat ihmisiä, joihin vaikuttavat ympärillä tapahtuvat asiat.

”Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat uhranneet aikaansa ja energiaansa, jotta saisin tarinani kerrottua. Olen yrittänyt kertoa elämästäni rehellisesti ja tunteella.”

The post Viihdepääty: Luis Suárez – Minun tarinani appeared first on Byyri.

Vuonna 2010 järjestettyjen Etelä-Afrikan MM-kisojen puolivälieräottelun dramaattiset tapahtumat ovat painuneet jalkapallon ystävien verkkokalvoille. Uruguay ja Ghana ottivat yhteen monella tapaa ainutlaatuisessa trillerissä. On aika kerrata, mitä Johannesburgin Soccer City -stadionilla tapahtui 2. heinäkuuta 2010 sekä miten jälkipyykkiä ottelun jälkeen pestiin.

Sauma afrikkalaiseen historiaan

Ghana oli historian kolmas Afrikan maa, joka oli selviytynyt MM-areenalla puolivälieriin asti. Heillä oli mahdollisuus selvitä ensimmäisenä afrikkalaisena joukkueena välieriin. Johannesburgissa takana oli koko mantereen tuki.

Uruguay aloitti ottelun vahvasti, mutta koki reilun puolen tunnin pelin jälkeen kovan takaiskun, kun joukkueen kapteeni Diego Lugano joutui jättämään pelikentän loukkaantumisen takia. Topparin tontille vaihdettiin Andrés Scotti.

Kaikki vaikutti siltä, että tauolle mentäisiin maalittomassa tasatilanteessa, kunnes tuli Sulley Muntarin aika iskeä. Ghanalainen päätti kokeilla kaukolaukausta ensimmäisen puoliajan lisäajan viimeisillä sekunneilla. Muntari sai mielettömän kierteen vetoonsa, joka muutti ilmassa sen verran suuntaa, että uruguaylaismaalivahti Fernando Muslera arvioi pallon lentoradan väärin, ja peliväline painui verkkoon. Ghana meni näin tauolle 0-1-johdossa vuvuzelojen ulvoessa.

Uruguayn uusi vaihde

Tauolla Uruguayn valmentaja Óscar Tabárez reagoi näkemäänsä ja suoritti jo toisen pelaajavaihtonsa. Laituri Álvaro Fernández sai tehdä tilaa Nicolás Lodeirolle, joka toi uuden vaihteen eteläamerikkalaisten laitapelaamiseen.

Kun 10 minuuttia ottelun toista jaksoa oli takana, sai Uruguay vapaapotkun hyvästä paikasta. Pallon taakse asettui muutenkin erinomaisen ottelun pelannut Diego Forlán. Hän laittoi pallon tarkalla ammattimiehen laukauksella Ghanan maaliin tasoittaen pelin.

Paljon urallaan maaleja tehneen uruguaylaisen tuuletus oli poikkeuksellisen tunteellinen samaan aikaan kuin Soccer City hiljeni lähes täydellisesti. Tasatilanteessa 1-1 oltiin myös 90 minuutin pelin jälkeen, ja edessä oli puolen tunnin jatkoaika.

Kisojen puhutuin hetki

Uruguayn ja Ghanan välinen puolivälierä oli kiistämättä Etelä-Afrikan MM-kisojen mieleenpainuvin ottelu. Kaikkein eniten puhuttanut tilanne tapahtui jatkoajan lisäajalla.

Ghana sai oikealta sivuvapaapotkun, jota asettui antamaan John Paintsil. Vapaapotku löysi etutolpalta Paintsilin maamiehen, joka jatkoi pallon korkeana luukulle. Stephen Appiah pääsi tuikkaamaan jatkopalloon, mutta suoraan maaliviivalle seisseen Luis Suárezin jalkoihin, joista pallo pomppasi korkeana takaisin maalin eteen. Korkeimmalle nousi Dominic Adiyiah saaden suunnattua puskun kohti maalia. Edelleen maalilla seissyt Suárez torjui käsillään, tehden vielä hämäävän puskueleen perään. Ottelun portugalilainen tuomari Olegário Benquerenca oli tilanteessa hereillä, nosti Suárezille punaisen kortin ja osoitti pallon kylmän viileästi pilkulle.

Ghanan kärkimies Asamoah Gyan asettui pallon taakse. Kaikki tiesivät kyseessä olevan ottelun viimeinen pelitilanne. Gyan otti lyhyen vauhdin ja veti voimalla keskelle. Ylärimaan. Tuomari vihelsi välittömästi jatkoajan päättyneeksi. TV-ohjaaja poimi kuviinsa epäuskoisen Gyanin sekä villisti kentän laidalla tuulettavan, ulosajetun Suárezin. Mentiin rangaistuspotkukilpailuun.

Ghanan kova kohtalo

Uruguay aloitti pilkkuleikin. Molemmilta onnistui kaksi ensimmäistä laukojaa, ja myös Uruguayn kolmas vetäjä Andrés Scotti osui. Seuraavana vuorossa olleen Ghanan kapteenin John Mensahin kohtaloksi tuli olla ensimmäinen epäonnistuja. Nollavauhdilla ammuttu laukaus suuntautui suhteellisen keskelle ja oli Fernando Musleralle helppo pallo poimittavaksi.

Mensah käynnisti epäonnistumisten ketjun. Myös seuraava vetäjä, Uruguayn Maxi Pereira epäonnistui, ja hänen jälkeensä myös Ghanan Dominic Adiyiah, jonka puskun Luis Suárez oli hetkeä aikaisemmin maaliviivalta nyrkkeillyt.

Päädyttiin tilanteeseen, jossa Uruguayn Sebastián Abreu pystyisi ratkaisemaan onnistumalla omassa yrityksessään. Kylmähermoinen vasemman jalan tsippi keskelle, ja Uruguay eteni välieriin Hollantia vastaan.

Ghanalaiset ottivat tappion varsin raskaasti. Jatkoajan lopussa rangaistuspotkussa epäonnistunut Asamoah Gyan oli ottelun ratkettua erityisen romuna. Afrikkalaiset olivat yleisesti suuren sympatian kohteena ympäri jalkapalloilevaa maailmaa. Ghanan serbilainen valmentaja Milovan Rajevac totesi ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, että joukkue kärsi vääryydestä ja että tulos oli epäoikeutettu. Moni oli samaa mieltä.

Ei niin katuva Suárez

Uruguayn valmentaja Óscar Tabárez puolestaan tyynnytteli mediaa toteamalla, että väittämä uruguaylaisten ja erityisesti Luis Suárezin huijaamisesta oli liioiteltu. Suárez oli saanut oman rangaistuksensa, ja kaikki oli mennyt sääntökirjan mukaan.

Suárezin toiminta Soccer Cityn stadionilla oli mennyt kuitenkin laji-ihmisillä laajasti tunteisiin, ja varsinkin hänen tuulettamistaan kentän laidalla pidettiin varsin epäurheilijamaisena. Uruguaylainen laittoi lisää vettä myllyyn, kun hän avasi sanaisen arkkunsa tilanteen jälkeen. Moni odotti median eteen nöyrää miestä, joka edes hieman katuisi tekoaan.

Leuat tippuivat kuitenkin monella toimittajalla, ja Suárez sai koko Afrikan mantereen vihat niskaansa kommenteillaan: ”Tein turnauksen upeimman pelastuksen. Se oli kuin Diego Maradonan Jumalan käsi vuonna 1986. Jumalan käsi kuuluu nyt minulle.”

Se aito ja alkuperäinen Jumalan käsi onkin sitten aivan toinen tarina. Siitä enemmän ensi viikolla.

Kuva: Jimmy Baikovicius / Flickr

The post Kohti MM-kisoja: Ghanan ja Uruguayn hullu ilta 2010 appeared first on Byyri.

MM-kisatarinoiden sarjassa on aika palata sinne, mistä kaikki alkoi.

Ajatus jalkapallon MM-kisojen järjestämisestä oli muhinut kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan päättävissä elimissä jo jonkin aikaa. Maiden keskinäinen paremmuus jalkapallossa oli tähän asti mitelty olympialaisissa, ja olympiaturnauksen jalkapallosta oli tullut koko ajan suositumpaa. Lopullinen päätös ensimmäisten kisojen järjestämisestä tapahtui Amsterdamissa toukokuussa 1928.

Euroopan mailla viikkojen merimatka

Hakijakandidaatteja kisoille oli kuusi: Euroopasta Hollanti, Espanja, Ruotsi, Unkari ja Italia sekä Etelä-Amerikasta Uruguay. Ehkä kaikista eksoottisimmalta vaikuttanut Uruguay oli suurin suosikki hakuprosessissa ja saikin vuotta myöhemmin pidetyssä Fifan kongressissa Barcelonassa kisat järjestettäväkseen. Uruguay hallitsi tuolloin kansainvälistä jalkapalloa ja oli luonteva valinta. Maa oli voittanut vuosien 1924 ja 1928 olympiaturnaukset.

Uruguayn valinta johti lopulta siihen, että moni Euroopan maa jättäytyi pois kilpailuista. Tuohon aikaan matka Atlantin yli vei höyrylaivalla kolme viikkoa suuntaansa. Itse asiassa vain puoli vuotta ennen kisojen alkua yksikään Euroopan maa ei ollut ilmoittautunut kisoihin, ja tämäkös aiheutti suurta hampaiden kiristelyä Etelä-Amerikan mantereella.

Lopulta Ranska, Jugoslavia, Romania ja Belgia suuntasivat pitkälle merimatkalle. Vuoden 1930 kilpailut ovatkin tähän asti ainoat, joihin ei ole järjestetty karsintaturnausta, vaan kaikki halukkaat ovat päässeet mukaan.

Ensimmäinen maalintekijä eli 2000-luvulle

Uruguayssa kisapaikkojen rakentaminen alkoi välittömästi valinnan jälkeen. Pääpaino oli päästadionina toimineen Estadio Centenarion kunnostuksessa. Se oli suurin ja modernein stadion maailmassa Englannin ulkopuolella. Aikaa kisapaikkojen kuntoon saamiseksi oli vain kahdeksan kuukautta. Uruguayssa onnistuttiin rutistuksessa, mikä on uskomaton suoritus, kun ottaa huomioon sen aikaiset työvälineet.

Kisoja odotettiin maassa suurella mielenkiinnolla. Jalkapallo oli suosittua, ja sen olympiasankarit olivat juhlittuja idoleita. Turnaus pelattiin kolmella stadionilla pääkaupungissa Montevideossa. Uruguayn ottelut olivat suuren mielenkiinnon kohteena, mutta muut pelit eivät saaneet massoja liikkeelle. Esimerkiksi Perun ja Bolivian välisessä alkulohko-ottelussa Estadio Pocitos -stadion, jonka kapasiteetti oli tuhat katsojaa, ei täyttynyt edes puolilleen.

Ensimmäinen virallinen MM-kisojen ottelu pelattiin lopulta Ranskan ja Meksikon välillä 13. heinäkuuta 1930. Ranska voitti ottelun maalein 4-1, ja Lucien Laurent jäi historiankirjoihin MM-kisojen ensimmäisenä maalintekijänä. Laurent ehti nähdä hyvin lajin ja kisojen kehityksen, sillä pitkän elämän elänyt ranskalainen menehtyi vasta vuonna 2005 kunnioitettavassa 97 vuoden iässä.

Alkulohkoistaan jatkoon menivät lohkovoittajat Argentiina, Jugoslavia, Uruguay ja USA. Argentiina murskasi Yhdysvallat omassa välierässään lukemin 6-1 ja Uruguay samoin numeroin Jugoslavian.

Finaali saa massat liikkeelle

MM-historian ensimmäinen loppuottelu pelattiin 30. heinäkuuta 1930 Estadio Centenariolla. Ottelu aiheutti valtaisaa kansainvaellusta myös Argentiinasta, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet Rio de la Plata –joen yli kulkeviin laivoihin. Ottelussa oli virallisen ilmoituksen mukaan 68 000 katsojaa, mutta perimätiedoissa on kerrottu paikalla olleen jopa yli 90 000 silmäparia.

Itse ottelu oli ensimmäisen MM-finaalin arvoinen. Pablo Dorado vei ensin isännät johtoon 12. peliminuutilla. Argentiina iski kuitenkin pian kahdesti ja meni paikan päälle matkustaneiden kannattajiensa riemuksi tauolle 1-2-johdossa.

Vajaan tunnin pelin jälkeen Uruguay tuli tasoihin keskikenttämies Pedro Cean osumalla ja kymmenen minuuttia myöhemmin isännät menivät 3-2-johtoon Santos Iriarten maalilla. Iriarten maalista ei ole jäänyt kuvaa jälkipolville, mutta sitä on kuvailtu esimerkiksi sanoilla ”huikea” ja ”uskomaton”.

Kun kärkimies Héctor Castro vielä viimeisteli loppulukemat 4-2 ottelun viimeisellä minuutilla, sai Uruguay juhlia kautta aikain ensimmäisenä jalkapallon maailmanmestarina. Montevideon kadut täyttyivät riemuitsevasta kansasta, ja mestaruutta juhlittiin päiviä. Suurin voittaja oli kuitenkin peli nimeltä jalkapallo, sillä jotain kaunista oli juuri saanut alkunsa.

The post Kohti MM-kisoja: Kaiken alku appeared first on Byyri.