Me suomalaisen jalkapalloilun ilosanomaa maailmalle masokistisesti levittäneet kannattajat olemme tottuneet unelmoimaan. Katseemme ovat olleet aina uuden taipaleen ensimmäisessä pelissä, iskun paikassa. Ensimmäisen ysikymppisen jälkeen tarkastelemme jo muiden otteluiden tuloksia – ”ei noillakaan hyvin alkanut”.

Ei aikaakaan, kun havaitsemme laskevamme taulukoiden maalieroja ja toteamme kaiken olevan yhä mahdollista. Seuraavaksi pitää vain voittaa neljä jäljellä olevaa peliä. Kaikki karahtaakin siihen ensimmäiseen peliin neljästä, kun jäämme tasapeliin jossain Liechtensteinissa.

Viimeisissä peleissä pelaamme kunnian lisäksi paremmasta asetelmasta tulevien karsintojen arvontaan. Vuosi sitten sateenkaaren päässä häämötti aarrearkku, jossa oli mukana arvokisojen kisaliput. Todellisuus on saapunut ja sateenkaaren tuolla puolen ei ole enää edes hedelmäkoria, on vain kolmoskori.

Kädet ristissä ja sormet syyhyten seuraamme tulevien kaikkien aikojen karsintojen arvontaa, joka nostaa jälleen toiveemme pilviin. Malttamattomana odotamme ensimmäistä ottelua, jonka jälkeen sama kierros alkaa alusta.

Syksy toisesta todellisuudesta

Tämän syksyn Nations League on ottanut, mutta poikkeuksellisesti myös antanut. Rehellisesti myönnän, että en ollut kovinkaan innostunut uudesta UEFA:n taikomasta formaatista. Kaikki kuitenkin muuttui ensimmäisessä ottelussa syyskuussa Ratinassa. Vieraspeliin ei pitänyt tänä syksynä lähteä, mutta Unkari-kotivoiton huumassa lentoja tilailtiin jo samana iltana taksin takapenkiltä.

Toisesta todellisuudesta ollut maajoukkuesyksy huipentui viime torstaina Ateenan illassa, kun Suomi varmisti 0-1-tappiolla lohkonsa voiton ja takaportti pysyi avoinna tuleviin vuoden 2020 EM-kisoihin.

Nations Leaguen kuudenteen pelipäivään ja vierasotteluun Unkaria vastaan saattoi siis lähteä vapautuneesti.

Matkani Budapestiin käynnistyi neljän aikaan lauantaiaamuna. Taksimatkan, parin tunnin bussissa matkustamisen ja lennon jälkeen päädyin Budapestiin hieman ennen yhtätoista paikallista aikaa. Lentokentältä otetun bussin saavuttua keskustan tuntumaan sain yhdessä seurueeni kanssa Airbnb-kämppämme haltuun puoliltapäivin. Kaupunkiin tutustumiselle oli siis hyvin aikaa.

Kiertelimme kaupungilla, ihailimme Tonavaa ja pyörähdimme esimerkiksi suomalaisten kokoontumispaikassa Champs Sport Pubissa. Erityisen suurta arvostusta annoimme paikalliselle drinkkibaarille, josta sai muutamalla eurolla törkeän ison ja törkeän hyvän mojiton!

Hintataso ei päätä huimannut, josta mainittakoon esimerkkinä lauantai-iltainen ravintolamme Mazel Tov. Tähän selvästi hyvin suosittuun ravintolaan oli pitkä jono, mutta odotus palkittiin. Söin alkuruoan ja pääruokana suussa sulavaa ankkaa. Kyytipoikana meni alas yksi olut ja lasi viiniä. Maksoin tästä kokonaisuudesta hieman päältä 15 euroa.

Ruokailun jälkeen jatkoimme vielä paikalliseen kieleen ja kulttuuriin tutustumista Budapestin illassa.

Kovan luokan kusetusta

Pelipäivämme käynnistyi ryhmiin jakautumisella. Osa eteni asioissa ruoka edellä, osa suuntasi kylpylään ja osalle uusi kieli ja kulttuuri oli tullut liiallisena kerta-annoksena, joka pakotti jäämään kämpille keräämään itseään.

Viimeisenä mainittuun ryhmään kuuluminen kieltämättä houkutteli, mutta kallistuin lopulta kylpylään suuntaavaan seurueeseen. Päätökseen vaikutti matkatoverini lempeä katse samalla, kun hän pyysi kylpyseuraa. Päässäni alkoi soimaan laulu- ja soitinyhtye Bamperoksen pop-hitti rakkauden kesältä 1980.

Tule kanssani kylpyyn, tahdon samaan ammeeseen.

Vaahto välillämme yhtyy, siihen piirrän sydämen.

Tule kanssani kylpyyn, tule valoon kynttilän.

Liekki hiljaa meille syttyy, antaa itkun lämpimän.

Kylpylämatkamme oli kuitenkin kaikkea muuta kuin mutkaton. Siirryimme kohti Szechenyin kylpylää metrolla. Lähtöasemalta ei voinut ostaa matkalippuja automaatista, vaan vain laiturilla olleelta lipunmyyjältä.

Tämä etäisesti majavaa muistuttava mumisija otti meiltä matkalipuista 450 forinttia eli noin puolitoista euroa kappaleelta. Noustessamme pois Szechenyin metroasemalla meitä oli vastassa yllätys. Tarkastajat sanoivat, että lippumme eivät kelvanneet. Yritimme tulla 150 forintin lipuilla. Meille annettiin kaksi vaihtoehtoa: maksaa 8000 forinttia sakkoa nupilta tai selvittää asia. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Passimme kerättiin pois ja lähdimme kolmen virkailijan kanssa takaisin lähtöasemallemme. Osoitimme lipunmyyjän, joka oli myynyt meille liput. Kiivaan sananvaihdon ja parin puhelun jälkeen häneltä otettiin silmiemme edessä pois henkilökortti kaulasta ja virkamerkki hihasta. Oikea lippu olisi maksanut 350 forinttia, eli kyseinen herra yritti ottaa meidän neljän hengen porukaltamme euron henkilöltä omaan taskuun. Potkut tulivat siis vain muutaman euron tähden, mikä kertonee paljon paikallisesta tulotasosta.

Hyvin pitkän viivytyksen jälkeen pääsimme vihdoin kylpylään, jossa oli seuraava vilunkipeli päällä. Maksoin omaa pulikoimistani viimeisenä ja kaikilta muilta oli otettu 5400 forinttia. Minun tullessani maksuvuoroon hinta pompsahti 20 000 forinttiin. Selitin kassanaiselle, että hän oli juuri myynyt ensimmäisenä mainittuun hintaan kavereilleni liput ja tämä ei nyt vain mene läpi. Myyjä muka soitti jonnekin, jonka jälkeen hän ”sai luvan” myydä minullekin lipun samaan hintaan.

Kaikesta huolimatta Szechenyin kylpylä oli kaiken ennakko-odotusten arvoinen. Vastoinkäymiset oli jo unohdettu, kun pääsimme lillumaan 38-asteisteen ulkoaltaaseen. Totesinkin ystävälleni, että kiitos, kun sain tulla hänen kanssaan kylpyyn. Otatimme itsestämme myös valokuvan, vaikkakin sen ottohetkellä yhtä matkalaista hieman väsytti.

Kuva – Värivalokuvia Antti Teisala

Kylpylän jälkeen päätimme, ettemme enää kulje metrolla tämän kokemuksen jälkeen, vaan liikkuminen tapahtuu vastedes taksilla. Tämä olikin hyvä ratkaisu siihen asti, kunnes tulimme pelin jälkeen stadionilta pois. Ennen peliä taksimatka oli maksanut majapaikalta peliin reilut 2000 forinttia.

Stadionilta alkaneen taksimatkan aluksi kuski yritti lähes väkisin viedä meitä strippiklubille, joka ei meitä kauheasti kiinnostellut. Kun tämä reissu jäi tekemättä, hän alkoi kertoa avoimen rasistisia mielipiteitään sekä kaupata meille kokaiinia. Pidemmät keskustelut ja kaupat jäivät kuitenkin syntymättä.

Päästyämme perille tämä herrasmies ilmoitti taksimatkan hinnaksi 28 000 forinttia eli yli 90 euroa. Kävimme vaiherikkaan keskustelun, jonka lopputulemana hän sai meiltä 20 000 forinttia sekä kuulla hyvin yksityiskohtaisia arvioita kotimaastaan sekä siitä, millainen tyyppi hän on ihmisenä.

Ehkä he eivät vain osaa laskea?

Pienen kämpillä piipahduksen jälkeen kävimme syömässä ja päätimme pyörähtää vielä nopeasti Instant-nimisessä yökerhossa.

Eräs seurueemme jäsenistä päätti tilata tiskiltä kaikille rommishotit. Mukava ele varsin mukavalta mieheltä. Hintaa oli yhdelle paukulle tuleva 1200 forinttia eli noin neljä euroa. Baarimikko kysyi, että miksi hän tilaa viisi shottia eikä koko pulloa. Se maksaa kuulemma saman verran.

No. Jos kerran näin, niin tilataan sitten. Lopulta massiivinen rommipullo tuli jääastiassa ja hinta oli 27 000 forinttia. Tuossa hetkessä mieliimme hiipi ajatus: ehkä he eivät ole kaikki huijareita? Ehkä he ovat vain todella huonoja matematiikassa?

Viimeisimmät PISA-tutkimukset tukevat tätä ajatusta. Vuodesta 2003 lähtien unkarilaisten laskutaito on lähes romahtanut.

Mikään ei enää muuttanut sitä tosiasiaa, että juhlimme lohkovoittoa paikallisessa yökerhossa hieman odotettua pidempään, kun käsiin oli juuri tullut litran rommileka. Pienissä erissä siirryimme majoituspaikkaamme yön tunteina, mutta viimeisenä paikasta lähtenyttä odotti vielä uusi seikkailu.

Lohkovoiton juhliminen on meille suomalaisille vielä sen verran uutta, että sitä suorittaessa voi tehdä alokasmaisia virheitä. Kyseinen herrasmies oli jättänyt Suomen huivinsa portsarille ja napannut yökerhon edestä bussin sen sijaan että olisi kävellyt 150 metriä kämpille.

Bussi oli vienyt hänet aina kaupungin rajalle asti, jossa hän oli päätynyt paikalliselle huoltoasemalle. Kyseinen huoltoasema oli ollut auki. Häntä oli kohdeltu hyvin ystävällisesti ja hänelle oli tilattu taksi. Kahdeksalta aamulla matkamies päätyi takaisin majapaikkaan, jossa odotti yhden puoliajan verran unta, ennen kuin piti siirtyä muiden kanssa aamulennolle.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin vaiherikas ja mielenpainuva matka.

Niin, se peli. Hävittiin 2-0 ja oltiin tosi huonoja.

The post Tulin kanssasi kylpyyn – lohkovoiton juhlintaa Budapestissa appeared first on Byyri.

Paulus Roihan nimi nousi kaudella 2001 futiskansan huulille, kun HJK:n nuori hyökkääjä voitti Veikkausliigan maalikuninkuuden ja debytoi A-maajoukkueessa. 22 liigamaalia oli vuosituhannen suurin maalimäärä aina kauteen 2011 asti, jolloin Timo Furuholm venyi samaan suoritukseen.

Roihan ammattilaisura päättyi samana vuonna 2011 Kuopion Palloseurassa. Edellisellä kaudella Roiha oli tehnyt seitsemän Allsvenskan-maalia nousijajoukkue Åtvidabergs FF:n paidassa, ja hyökkääjä olisi mielellään jatkanut uraansa ulkomailla, mutta toiveet murenivat polvivamman myötä.

– Olin jo täyttänyt 30 vuotta ja ymmärsin, että jalkapallourani loppuisi kuitenkin pian. En olisi luultavasti pelannut 35-vuotiaaksi, mutta loukkaantuminen toki hieman aikaisti lopettamistani.

”Esimerkiksi sata Veikkausliiga-ottelua näyttää CV:ssä todella hyvältä”

Roiha joutui lopettamaan uransa hieman aikaisemmin kuin olisi ehkä halunnut. Tietyssä mielessä hän kuitenkin ulosmittasi loppuun asti potentiaalinsa jalkapalloilijana.

Ilvestä edustaneen Eero Hyökyvirran lopettaminen 19-vuotiaana herättikin keskustelua urheilupiirien lisäksi Roihan tuttavapiirissä. Roiha muistuttaa, että jokainen saa toimia tavallaan, mutta hän toivoisi nuorten jalkapalloilijoiden pelaavan ainakin siihen asti, kunnes he ovat valmistumisen kynnyksellä.

– Jättäisin 19-vuotiaana pienen option sille, että saattaisin kehittyä seuraavien vuosien aikana, ja tietäisin vähintään omat rajani. Siviiliuralle ei ole mielestäni niin kova kiire, että parikymppisenä lopettamisesta olisi työelämää ajatellen mitään hyötyä – jos pelaisi esimerkiksi 25-vuotiaaksi asti ja hyppäisi sitten työelämään, ei olisi yhtään muita perässä, Roiha toteaa.

– Esimerkiksi sata Veikkausliiga-ottelua näyttää CV:ssä todella hyvältä, ja se määrä on täysin saavutettavissa 25-vuotiaana. Futaamisen ja opiskelun voi yhdistää, mutta niiden ohella on vaikeaa viettää normaalia opiskelijaelämää. Toisaalta urheileva opiskelija voisi tienata harrastuksellaan sen, minkä eteen toinen opiskelija käy iltaisin töissä esimerkiksi kaupassa.

Jalkapalloura on auttanut työelämässä

Tänä päivänä 38-vuotias Roiha toimii asiakkuusanalyytikkona Swedbankilla, jossa hän palvelee tiiminsä kanssa rakennusfirmoja ja kiinteistöasiakkaita. Hän valmistui Hankenilta vuonna 2014 ja ehti työskennellä KPMG Finlandilla vajaat neljä vuotta ennen siirtymistään Swedbankille.

Roiha sai koulupaikan Hankenilta vuonna 2001, mutta siirto FC Utrechtiin siirsi opintojen alkua. Neljäsosan opintopisteistä hän hankki pelivuosinaan loukkaantumisten aikana, ja loput lopettamisensa jälkeen. Valmistuminen kesti 13 vuotta, mutta Roihaa se ei haittaa.

– En tiedä missä olisin tänä päivänä ilman jalkapalloa, mutta tykkäsin niin paljon pelaamisesta, etten vaihtaisi päivääkään pois. Olen saanut paljon hyötyä jalkapallosta esimerkiksi tiimityöskentelyn ja kilpailullisuuden merkeissä, Roiha sanoo.

– Työelämä on kansainvälistä, ja se sopii minulle luontevasti pelattuani seitsemän vuotta ulkomailla. Lisäksi veikkaan, että työelämän paineet tuntuisivat kovemmilta, jos en olisi pelannut futista.

Unkarissa katsomossa oli lähes pelkkiä fanaatikkoja

Paineet Roiha aisti etenkin silloin, kun miehen ruuti oli märkää. Ulkomaalaisena hyökkäysvahvistuksena häneltä odotettiin aina maaleja, ja maalimäärät vaikuttavat ilmapiiriin. Roiha kertoo, että esimerkiksi käytännön asiat hoituivat aina helpommin kunkin seuran toimistolla, kun rysiä syntyi.

Erilaiset jalkapallokulttuurit tulivat Roihalle tutuiksi pesteillä Hollannissa, Belgiassa, Unkarissa ja Ruotsissa. Roiha pääsi muun muassa pelaamaan Bruggen derbyissä, jotka keräsivät Jan-Breydel-Stadionille parhaimmillaan 25 000 ihmistä. Hollannin vuosiltaan Roiha muistaa parhaiten Ajaxin vierailut, jotka olivat sekä joukkueille että kannattajille tärkeitä.

– Kun pelasin Újpestissa, oli jännää, että katsomossa ei näkynyt perheitä. Ihmisiä kiinnosti paikallinen futis, mutta peleissä saattoi olla vain 1 500 katsojaa. Heistä noin 1 200 oli älyttömän fanaattista porukkaa, ja he pitivät perheet poissa katsomoista.

”Adjektiivit melkein loppuivat kesken Kreikka-pelistä puhuttaessa”

Hyökkääjä palasi viheriöille elokuun lopussa, kun Suomen ja Viron legendat kohtasivat Tallinnassa. Maalinteossakin onnistunut Roiha pääsi vaihtamaan kuulumisia vanhojen pelikavereidensa kanssa, joista moni on siirtynyt penkin päähän.  Roiha ei ole sulkenut pois paluuta jalkapallon pariin jossakin roolissa, sillä jalkapallo kiinnostaa edelleen, ja hän seuraa yhä tiiviisti kotimaista jalkapalloa.

20 maaottelun mies on ollut tyytyväinen Huuhkajien ilmeeseen Kansojen liigan otteluissa. Roihan sukupolvi ei saavuttanut arvokisapaikkaa, mutta nykymiehistöllä on kaikki mahdollisuudet päästä kisoihin.

– Adjektiivit melkein loppuvat kesken Kreikka-pelistä puhuttaessa, Suomi oli niin ylivoimainen. Tulokset, tekemisen meininki ja ylipäätään ilmapiiri maajoukkueen ympärillä ovat todella hyviä. Nyt on tärkeintä, ettei ajatella, että homma olisi jo paketissa. Uskon hyvään lopputulokseen, kunhan joukkue jatkaa samaan malliin.

The post Paulus Roiha siirtyi peliuran jälkeen koulunpenkille – maalikuninkaasta tuli ruotsalaispankin analyytikko appeared first on Byyri.

Suomi lähtee otteluun hienoisena ennakkosuosikkina. Nations League -formaatin ajatuksena onkin, että kaikki ottelut olisivat jotakuinkin samantasoisia joukkueita vastaan. FIFA-rankingissa Unkari (51.) on hieman Suomea (62.) korkeammalla, mutta viimeaikaisten otteiden valossa Suomen voisi odottaa olevan hieman Unkaria vahvemmassa asemassa.

Suomi

Suomi lähtee melko hyvistä lähtökohdista otteluun. Pieni kysymysmerkki on Lukas Hradeckyn pelikunto kystaleikkauksen jäljiltä. Hradecky on aloittanut harjoittelun joukkueen mukana, mutta seurasi viime lauantaina vaihtopenkiltä Leverkusenin toista perättäistä tappiota Bundesliigassa.

MLS-liigassa New York City FC:n riveissä pelaava Alexander Ring puolestaan ei matkusta vanhalle mantereelle lievien vaivojen johdosta. Viime lauantaina Ring tosin pelasi täydet minuutit 2-1 tappiossa Columbusta vastaan. Tämän lisäksi loukkaantumisesta kärsivän Glen Kamaran tilalle hälytettiin Hollannin pääsarjaan siirtynyt Thomas Lam.

Muuten Markku Kanerva on päässyt valitsemaan kokoonpanonsa vapaasti Unkari- ja Viro-koitoksiin.

Ihmetystä on herättänyt Puolassa erittäin vahvasti kautensa aloittaneen Petteri Forsellin jättäminen ryhmän ulkopuolelle.  Kanerva täydensi miehistöä vielä viime torstaina, mutta Forsell vaikuttaa olevan melko alhaalla Kanervan papereissa hyökkäyspään pelaajista. Kanervan valinnat osuivat Eero Markkaseen ja Joni Kaukoon. 

Huuhkajat joutuu tottumaan uuteen aikaan, sillä Perparim Hetemaj ja pitkäaikainen kapteeni Niklas Moisander päättivät maajoukkueuransa viime vuonna.  On mielenkiintoista nähdä, onko tulevaisuudessa esimerkiksi Glen Kamarasta Hetemaj’n korvaajaksi keskikentällä.

Unkarin jälkeen Suomi kohtaa Viron kolmea päivää myöhemmin Turussa. Sen jälkeen otteluohjelma jatkuu vastaavilla vierasotteluilla, sekä otteluilla Kreikkaa vastaan.

Unkari

Unkarin kesäkuussa nimitetylle uudelle päävalmentajalle, italialaiselle Marco Rossille, ottelu Suomea vastaan on ensimmäinen Unkarin peräsimessä. Pelaajauransa jälkeen valmennuspuuhiin siirtynyt Rossi nimitettiin Unkarin päävalmentajaksi kesäkuun loppupuolella. Ennen Unkari-pestiä Rossi valmensi Slovakian pääsarjan Dunajská Stredaa.

Kuluva vuosi on ollut vaikea Unkarille: viidestä ystävyysottelusta on kertynyt neljä tappiota ja ainoastaan yksi tasapeli Valko-Venäjää vastaan. Suomi puolestaan voitti viimeisimmässä ystävyysottelussaan Valko-Venäjän kesäkuussa Ratinassa luvuin 2-0. Uuden valmentajan alaisuudessa pelaava Unkari tullee erittäin nälkäisenä Tampereelle, täynnä näyttöhaluja.

Unkari hävisi viimeisimmässä ottelussaan kesäkuun alussa kotonaan Australialle 1-2, jonka jälkeen Rossi astui maajoukkueen puikkoihin.

Unkari pääsee lähtemään otteluun ilman suurempia loukkaantumishuolia – kenties merkittävin poissaolo on keskikentän Balázs Dzsudzsák. Unkarin miehistöstä silmällä kannattaa pitää muun muassa keskikentän Ádam Nagya, laitapelaaja Zóltan Stieberia sekä kookasta hyökkääjää Ádám Szalaita.

Suomi – Unkari lauantaina 8.9. klo 19, Ratinan stadion

Suomi:

Lukas Hradecky (Bayer 04 Leverkusen)

Jesse Joronen (FC København)

Anssi Jaakkola (Reading FC)

Paulus Arajuuri (Brøndby IF)

Albin Granlund (Örebro SK)

Henri Toivomäki (KuPS)

Markus Halsti (Esbjerg FC)

Jukka Raitala (Montreal Impact)

Sauli Väisänen (FC Crotone)

Joona Toivio (BK Häcken)

Rasmus Schüller (Minnesota United)

Tim Sparv (FC Midtjylland)

Thomas Lam (PEC Zwolle)

Jere Uronen (KRC Genk)

Simon Skrabb (IFK Norrköping)

Robert Taylor (Tromsø IL)

Pyry Soiri (Admira Wacker)

Joni Kauko (Esbjerg FC)

Robin Lod (Sporting Gijon)

Jasse Tuominen (FK Bate Borisov)

Rasmus Karjalainen (KuPS)

Teemu Pukki (Norwich City FC)

Eero Markkanen (Dalkurd FF)

Unkari:

Dénes Dibusz (Ferencváros)

Péter Gulácsi (RB Leipzig)

Ádám Kovácsik (Mol Vidi FC)

Tamás Kádár (Dinamo Kiev)

Vinícius Paulo (Mol Vidi FC)

Ádám Lang (CFR Cluj)

Barnabás Bese (Le Havre)

Gergő Lovrencsics (Ferencváros)

Attila Fiola (Mol Vidi FC)

Róbert Litauszki (Ujpest FC)

Krisztián Tamás (Mol Vidi FC)

László Kleinheisler (FK Astana)

Kalmár Zsolt (DAC)

István Kovács (Mol Vidi FC)

Máté Pátkai (Mol Vidi FC)

Ádám Nagy (Bologna FC 1909)

Gergő Nagy (Budapest Honvéd FC)

Ádám Szalai (TSG 1899 Hoffenheim)

Sallai Roland (APOEL Nicosia)

Salloki Dániel (Sporting Kansas City)

Zoltán Stieber (DC United)

Varga Roland (Ferencváros)

Márton Eppel (Kajrat Almati)

The post Otteluennakko: Suomi – Unkari appeared first on Byyri.

Värikkäiden vaiheiden jälkeen karsinnoissa oli päädytty tilanteeseen, jossa Unkari oli ennen viimeistä ottelua enää vain pisteen Suomea edellä. Voitolla Suomi olisi ohittanut Unkarin ja noussut lohkossa jatkokarsintoihin oikeuttavalle toiselle sijalle. Paikka tulevan kesän MM-kisoihin Ranskaan oli siis konkreettisesti omissa käsissä vielä vajaat kahdeksan kuukautta ennen kisojen avauspotkua.

Palatkaamme ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Olen 14-vuotias. Istun Olympiastadionin pohjoispäädyssä, joka tunnetaan nykyisin Pohjoiskaarteena.

Mixu Paatelainen laukoo, ja pallo menee unkarilaispuolustajan jaloista päätyrajasta yli, kun ottelun lisäaika on jo käynnissä. Tuomari näyttää maalipotkua. Minä ja ihmiset ympärilläni nousevat seisomaan. Käsiä levitellään, tuomarille kiroillaan ja huudetaan pää punaisena opaskoiran tarpeesta. Jari Litmanen protestoi voimakkaasti ja saakin tempustaan keltaisen kortin.

Ihmiset jäävät seisomaan ja alkavat seurata uudelleen peliä. Kentällä on tapahtunut jotain, ja Unkari on saanut vapaapotkun. Vapari menee päätyrajasta yli – voi riemun määrää! Nyt ollaan ihan oikeasti lähellä!

Unkari saa vielä kulmapotkun. Näen toisessa päädyssä kammottavan härdellin. Pallo pomppii maalilla, mutta joku onneksi siivoaa maaliviivalta. Ei. Hän siivoaa sen Teuvo Moilasen takalistoon. Ei. Se ei voi mennä näin.

Pikkukylästä pääkaupunkiin

Kertaan nyt päivän kulun omalta osaltani. Kuten todettua, olin tuolloin teini-iässä oleva miehenalku. Matka Helsinkiin, maan pääkaupunkiin, oli siitä jännittävä, että nyt tehtiin reissu maaotteluun toista kertaa kavereiden kanssa ilman vanhempien seuraa. Ensimmäisen kerran tämä oli tehty elokuussa, kun Suomi kohtasi Norjan, ja kun kaikki oli mennyt hienosti, niin saatiin lupa lähteä matkaan uudemman kerran.

Asuin tuolloin pienessä maalaiskylässä Tottijärvellä, 30 kilometriä Tampereelta länteen, paikassa jossa vietin valtaosan lapsuudestani. Äitini heitti meidän kolmen pojan seurueen Tampereen rautatieasemalle, josta matkamme oli toden teolla alkava.

Lähtiessämme sää oli mitä parhain – täydellinen syysilma. Olimme käyneet aiemmin aamulla pelaamassa kylän kentällä ja ajantajunnan menettäneinä meinasimme myöhästyä junasta. Äiti kävi kuumana, kun joutui ajamaan kovempaa takiamme. Juoksimme aseman parkkipaikalta ja ehdimme lopulta junaan.

Matka meni leppoisasti, todennäköisesti jotain todella tyhmiä juttuja ja varmasti myös itse ottelun asetelmia jauhaen. Minulla oli vielä noissa karsinnoissa suuri henkilökohtainen porkkana. Perheellämme oli tapana tehdä kesäisin automatkoja ympäri Eurooppaa, ja olin saanut ylipuhuttua täysin kaikesta urheilusta piittaamattomat vanhempani, että kesän matkaohjelmaan sisältyisi yksi Suomen peli, jos kisoihin päästäisiin. Muistan mehustelleeni tällä ajatuksella aika paljon.

Hieman ennen pääteasemaa havaitsimme, että pääkaupungissa sataa ja rankasti. Sade ei lannistanut intoamme, mutta pakotti meidät vetämään sadevaatteet niskaamme.

Ottelun alkuun oli pari tuntia aikaa; seuraavaksi edessä oli ehkä matkan jännittävin osuus. Kävelimme suoraan Olympiastadionin nurkille ja sen kallioille. Menimme hieman syrjään ja yksi kavereistani kaivoi repustansa oluttölkit. Hän oli ottanut isänsä varastosta kaikille yhden oluen, ovelasti siten, että hän oli lipastanut yhden tölkin viikossa, jotta hävikki menisi isältä ohitse. Oluet hörpittyämme siirryimme stadionille sateen vain yltyessä. Joukkueiden astellessa nurmelle ilmapiiri oli vähintäänkin sähköinen. Yleinen mieliala tuntui olevan optimistinen ja toiveikas. Ihmiset eivät puhuneet tappiosta tai osanneet pelätä sitä, ottelu tunnuttiin yleisesti koettavan valtavana mahdollisuutena. Mahdollisuutena, johon oli tartuttava.

Huipulta alas

Ollakseni rehellinen, en muista itse ottelun tapahtumista juurikaan. Muutamat hetket ovat oluista huolimatta jääneet mieleen pysyvästi. Erityisen hyvin muistan suomalaisten voimakkaan kannustuksen. Rytmikkäät Suomi-huudot kuuluivat Olympiastadionilla tasaisin väliajoin, mikä oli suhteellisen uutta ja hienoa.

Ensimmäinen selkeä muistikuva itse pelistä on noin tunnin kohdalta. Suomi antoi kulmapotkun läheltä päätyä, jossa istuimme. En muista, kuka voitti pääpallon boksissa, mutta Antti Sumiala jatkoi pallon maaliviivalta taidokkaasti sisään ja vei Suomen 1-0 johtoon. Olympiastadion räjähti sellaiseen huutoon, jota en ole kovin montaa kertaa elämässäni kokenut, vaikka olen Stadikalla kymmeniä kertoja vieraillutkin. Seurasin tuohon aikaan erittäin paljon myös jääkiekkoa, mutta tuossa pienessä hetkessä koin jotain ennenkokematonta.

Toisilleen ventovieraat ihmiset halailivat toisiaan. Väitän aistineeni tuolloin konkreettisesti ensi kertaa sen yhteisöllisyyden ja euforian, minkä vain jalkapallo voi ihmiselle tuoda. Se oli pieni, mutta hyvin tärkeä hetki elämässäni.

Ottelu oli aivan viimeisillä hetkillään ja Richard Möller Nielsen otti Sumialan vaihtoon. Sumiala lähti astelemaan kohti vaihtopenkkiä, epäröi hetken ja antoi tulla. Villi tuuletus pääkatsomon edessä sai koko stadionin liekkeihin. Tämä oli Sumialan ilta, hän antoi sen näkyä, ja stadion antoi sen kuulua. Kuuluipa jostain toiselta pitkältä sivulta myös rytmikkäät Antti-huudotkin.

Pian tämän jälkeen Paatelainen rynni vasemmasta laidasta lähemmäksi maalia. Laukaus unkarilaisen jalkoihin vei kulmalle. Tuomari näytti keltaista Jari Litmaselle protestoinnista. Unkari sai hetkeä myöhemmin vapaapotkun keskialueelta, mikä meni minulta ohitse, olinhan yhä tuohtuneessa mielentilassa edellisestä tilanteesta. Vapaapotku otti kimmokkeen Suomen pelaajasta, ja Unkari sai kulman.

Pallo tuli kulmasta korkeana Paatelaisen päähän, mutta suuntautui taaksepäin. Sami Hyypiä oli mies paikallaan ja putsasi sen. Purku osui kuitenkin Harri Ylösen kasvoihin ja lähti lipumaan siitä kohti Suomen maalia. Jäljellä on tolppamies Sami Mahlio, joka yletti kuin ylettikin palloon ja siivosi sen maaliviivalta. Katko jäi kuitenkin Teuvo Moilasen takapuoleen ja valui siitä riistävän hiljaa maaliin.

Näin minä tuon maalin muistan, vaikka saattoi se mennä toisinkin. Voisinhan toki katsoa tilanteen YouTubesta, mutta en tahdo – kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään.

Olympiastadionille laskeutuneen täydellisen hiljaisuuden rikkoivat kirosanat siellä täällä. Aika oli pysähtynyt. Havaitsin pitäväni käsiäni pääni takana sekä pitkästä aikaa myös sen, että satoi. Oikealla puolella huomasin iäkkään miehen itkevän. Se pysäytti, se riipaisi sisältä.

Sen katoavan hetken ajan muistan miettineeni, kuinka ainutlaatuinen tilaisuus tämä lopulta oli. Olin nuori ihminen, ja meillä oli kasvamassa uusi loistava sukupolvi. Sen johdolla olisimme taatusti kisoissa ennemmin tai myöhemmin, ajattelin silloin. Melko varmasti olisimme kolmen vuoden päästä Belgian ja Hollannin jakamissa EM-kisoissa ja jos ei siellä, niin vuoden 2002 MM-kisoissa sitten ainakin aivan varmasti. Mutta kuinka paljon tuolla miehellä olisi enää vuosia jäljellä? Ehtisikö hän enää nähdä sitä päivää? Kuinka monta olikaan hänen kaltaistaan?

Stadionilta kävelee pois hiljainen joukko. Matka stadikalta kaatosateessa rautatieasemalle voi todella ottaa ikuisuuden. Myös junamatka Tampereelle oli hiljainen. Korviini kantautui, että ravintolavaunussa olisi ollut jokin tappelu. Minua harmitti eniten hukattu mahdollisuus päästä itse seuraavan kesän MM-kisoihin.

Koska arvet paranevat?

Jälkikäteen voidaan sanoa, että tuo päivä muutti suomalaista jalkapalloa. Se loi uskoa siihen, että kovalla työn teolla ja tekemällä asioita oikein kisapaikka voidaan saavuttaa. Se samalla nosti myös maajoukkueen odotusarvoa. Me emme enää tyydy innostumaan karsinta-arvonnoissa siitä, mitä isoja maita saamme kohdata, vaan haluamme myös menestyä. Toisaalta tämä on samalla nostanut myös pelaajien paineita kentällä sekä valmennukseen kohdistuvaa kritiikkiä.

Tuo lokakuinen ilta jätti arvet suomalaisten jalkapalloilijoiden itseluottamukseen sekä katsojien uskoon tiukoilla hetkillä. Uskon, että nämä arvet parantuvat kunnolla vasta, kun kisapaikka arvoturnaukseen on jonain päivänä saavutettu – tai vaihtoehtoisesti silloin, kun 20 vuotta sitten Olympiastadionilla olleet ihmiset ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

Minulle tuo ilta syvensi suhdettani lajiin ja erityisesti maajoukkueeseen. Olen kokenut paikan päällä tuon illan jälkeenkin massiivisia pettymyksiä. Olen kävellyt tasapeli taskussa pois Rheinpark Stadionilta Liechtensteinissa ja viimeksi Reykjavikissa hämmästellyt sitä, kuinka voikaan yhä pettyä näin pahasti. Noina todella synkkinä hetkinä mieleni on tavannut palata tuohon lokakuiseen iltaan ja siihen iäkkääseen herraan. Hän ei taatusti ehtinyt nähdä SITÄ päivää. Jokaisen pettymyksen kohdalla mietin päässäni ja aina vaan voimakkaammin, ehdinkö minäkään.

Vielä hetkeksi takaisin sateiseen iltaan. Saavuimme lopulta Tampereen rautatieasemalle, ja äitini oli vastassa. Hän ei osannut ymmärtää, kuinka pettyneitä poikia otti kyytiinsä. Tuolla automatkalla me pojat ensi kertaa vasta puhuimme ja yritimme hiukan analysoida näkemäämme. Tiputimme ensin yhden matkalaisen pois, vielä lähempänä kotia toisen kaverini. Tämän jälkeen olimme äitini kanssa autossa kahden. Tuolloin minä päästin oman itkuni.

Kirjoittaja: Tarmo Lyytikäinen

The post 11. lokakuuta – suomalaisen jalkapallon musta päivä appeared first on Byyri.