”Banzai!”.

Sitä hoilasi Kuopio viime syksynä, kun paikallinen Palloseura toi kaupunkiin Suomen mestaruuden 43 vuoden odotuksen jälkeen.

Kuopiolaisten kannustuslaulu syntyi vuotta ennen edellistä mestaruutta. Vuonna 1975 julkaistun laulun tekstit olivat Jukka Virtasen kynästä, saman miehen, joka oli ollut paria vuotta aiemmin mukana myös HJK:n laulun b-puolen teoksessa ”Pitkä potku – kaikki perään” ( http://31.217.196.118/~xjokocls/blog/seurahymnien-jaljilla-hoo-jii-koo-hjk/ )

Banzai Banzai sai esittäjäkseen Kai Hyttisen. Sävellys on puolestaan Antti Hyvärisen käsialaa. Kappale on juurtunut sittemmin niin syvälle kuopiolaiseen jalkapalloon, että KuPSin kohdalla on alettu puhua Banzai-hengestä ja olipa Banzai myös 2000-luvun alussa Suomen jalkapallokatsomoita värittäneen kannattajaryhmän nimikin. Allekirjoittanut on myös juonut Kuopiossa Banzai-shotin paikallisessa anniskeluravintolassa.

Singlenä julkaistu Banzai Banzai omasi myös b-puolen. Elä laakase, naatitaan! -kappaleen esittäjäksi on merkattu Pelurit ja myös tämä kappale oli Antti Hyvärisen ja Jukka Virtasen yhteistyön tulos.

Savon ylpeys innoittanut musiikintekijöitä

Kai Hyttisen Banzai Banzai ei ole jäänyt KuPSin ainoaksi kannustuslauluksi.

Muutamaa vuotta aikaisemmin Kuopion bändikisan voittanut Rockama sovitti legendaarisen seurakappaleen uudelleen vuonna 2015.

Kansallisesti selvästi enemmän meriittejä vyölleen keränneet Turmion Kätilöt ovat myös osoittaneet rakkautensa keltamustaa kohtaan musiikin muodossa. Taisteluhuuto pitää myöskin sisällään kuopiolaiselle jalkapallolle hyvin symboliset Banzai-huudot. Niin ikään vuonna 2015 ilmestynyt Turmion Kätilöiden teos on nykyisellään käytössä KuPSin maalilauluna. Banzai Banzai on kuitenkin pitänyt asemansa KuPSin virallisena kannustuslauluna.

Turmion Kätilöt ovat huomioineet laajemminkin kuopiolaista urheilua. Verkko Heiluu -niminen kappale on siirtynyt osaksi KalPan jääkiekko-otteluita.

Banzai Banzai KuPSin mestaruusjuhlissa lokakuussa 2019

The post Seurahymnien jäljillä: Banzai Banzai (KuPS) appeared first on Byyri.

Seurahymnisarjan kahdeksannessa osassa nostamme tapetille ehkä yhden, jos ei kaikkein erikoisimmista, niin ainakin yhden epäloogisimmista seurahymneistä.

Kuten viime viikolla toimme esille FC Barcelonan El Cant del Barçan yhteydessä, että hymni voi olla tilaustyö, mutta välillä ne muotoutuvat myös täysin sattumalta, eikä niillä välttämättä ole lähtökohtaisesti mitään kosketuspintaa kyseiseen seuraan, sen kaupunkiin tai välttämättä edes koko maahan.

Ranskalaisseura FC Girondins de Bordeauxn Narcotic on malliesimerkki jälkimmäisestä.

Vuonna 1996 perustettu saksalainen vaihtoehtorockyhtye Liquido julkaisi seuraavana vuonna ensimmäisen demonsa, joka kiinnitti välittömästi levy-yhtiöiden huomion. Liquido päätyi lopulta Virgin Recordsin leipiin ja ensimmäinen sinkkujulkaisu Narcotic oli jättimenestys. Se nousi välittömästi listaykköseksi Itävallassa ja keikkui pitkään listojen kärkisijoituksilla mm. Belgiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Sveitsissä ja tietysti kappaleen emämaassa Saksassa.

Kotimaassaan kappaleen suosiosta kertoo jotain se, että saksalaisen radiokanavan äänestyksessä vuonna 2009, Narcotic valittiin kautta aikain toiseksi parhaaksi kappaleeksi. Edelle nousi vain Led Zeppelinin Stairway to Heaven.

Samaisena vuotena Liquido hajosi. Viiden studioalbumin jälkeen yhtye ei saavuttanut koskaan ensimmäisen kappaleensa kaltaista menestystä. Ainoa sinkkulistoille noussut kappale ensimmäisen albumin jälkeen oli vuonna 2005 julkaistulta Float-pitkäsoitolta löytyvä Ordinary Life, joka löytyi Saksan listasijalta 73. Naapurimaa Itävallassa sinkku ylsi sijalle 17.

Ei suoraa yhteyttä Ranskan lounaisrannikolle

Suoraa yhteyttä Liquidolle ja FC Girondins de Bordeauxn välille ei löydy, vaikka kuinka kaivaisi.

Vuonna 2008 julkaistua Liquidon viimeiseksi jäänyttä studioalbumia Zoomcraft markkinoitiin etukäteen kovasti Narcoticin kautta. Ennen kyseisen levyn ensimmäisen sinkun, Gameboyn, julkaisua Narcotic sai osakseen runsaasti radiosoittoa. Linjaus poikkeisi merkittävästi aiemmasta, sillä yhtye oli tuota ennen kovasti ponnistellut päästääkseen eroon one hit wonderin maineestaan.

Zoomcraft-albumin markkinoinnin yhteydessä Narcotic alkoi saada myös enemmän soittoa Ranskassa verrattuna kymmenen vuotta aikaisempaan aikaan. Tiettävästi tuolloin Narcoticin mieleenpainuva, jopa hypnoottinen melodia, iskostui Bordeauxn kannattajien mieleen. Narcotic alkoi saavuttaa suosiota kannattajien keskuudessa ja hiljalleen siirtyi osaksi ottelutapahtumaa soimaan mm. lämmittelyjen sekä väliajan aikana.

Kun FC Girondins de Bordeaux siirtyi vuonna 2012 uudelle stadionilleen Matmut Atlantiquelle, on Narcoticin mieleenpainuva kosketinsoitto saatellut joukkueet pelaajatunnelista viheriön puolelle.

Saksalaisen rockyhtyeen englanniksi laulettu kappale ei ole lähtökohtaisesti olisi se ensimmäisen arvaus ranskalaisen perinteisen jalkapalloseuran hymniksi, mutta Narcotic on ihan osoitus siitä, että koskaan ei voi ennalta tietää minne jokin kappale päätyy, kun jotain melodiaa alkaa hahmottelemaan heidelbergilaisessa autotallissa.

Narcotic huhtikuussa 2015 ottelussa Bordeaux-Marseille:

The post Seurahymnien jäljillä: Narcotic (Bordeaux) appeared first on Byyri.

Rytmikäs parin sekunnin torvisoitto, joka päättyy mieleenpainuvaan vihellykseen ennen laulun alkamista, jota seuraa heti perään rytmikkäät taputukset.

El Cant del Barça on tärähtänyt soimaan Camp Noun kovaäänisistä. FC Barcelonan kotiottelu on juuri alkamassa tai päätösvihellys kuultu muutamaa sekuntia aikaisemmin. Jälkimmäisessä tapauksessa kotijoukkueen pelaajat yleensä halailevat voitetun ottelun kunniaksi.

Kataloniasta kantautuva ääniraita on jalkapallon ystäville niin tuttu, että vaikka kuulija ei olisi koskaan käynyt lähelläkään Barcelonaa, tunnistaa kyseisen hymnin siitä ensimmäisestä torven puhalluksesta.

Mutta kuinka kappale lopulta syntyi?

Kappaleen sävellys on Manuel Valls nimisen säveltäjän käsialaa. Vuonna 1920 syntynyt Valls oli paljasjalkainen barcelonalainen, joka oli ylpeä barcelonalaisuudestaan ja katalonialaisuudestaan. Lahjakkaasta pianistista tuli lopulta tunnustettu tekijä sinfonioiden, oopperoiden, kamari- ja kuoromusiikin parissa. Kaikkia näitä elementtejä on yhdistetty El Cant del Barçassa, josta tuli kuitenkin lopulta vuonna 1984 menehtyneen Vallsin tunnetuin teos.

El Cant del Barçan lyriikasta vastasivat Jaume Picas ja Josep Maria Espinas nimiset herrat.

Heistä ensimmäinen oli työskennellyt aiemminkin kappaleiden sanoitusten parissa, mutta Espinasille aluevaltaus oli vielä kappaleen tekovaiheessa suhteellisen uusi. Espinas oli jo tuolloin varsin tunnettu toimittaja ja kirjailija, joka kirjoitti teoksensa tai artikkelinsa katalaanin kielellä. Huomionarvoista El Cant del Barçassa onkin, että se esitetään kokonaisuudessaan katalaaniksi ja on monelta osin juuri tämän takia Barcelonan kannattajille niin kovin tärkeä.

Syntymäpäivän tilaustyö

Seurahymnejä syntyy monella tavalla. Vahingossa, joku kappale vain nousee suosioon kannattajakunnan keskuudessa tai sitten niitä voidaan tehdä myös suorana tilaustyönä. El Cant del Barçan tarina kuuluu näistä viimeiseen kategoriaan.

Vuonna 1899 perustettu FC Barcelona valmistautui vuonna 1973 seuraavaan kalenterivuoteen, jolloin seura tulisi juhlimaan 75-vuotista taivaltaan. Merkkipaalua juhlittiin Barcelonassa näyttävästi ja yksi juhlavuoden tunnusmerkeistä oli uuden hymnin tilaaminen aiemmin mainitulta kolmikolta.

El Cant del Barça sai ensiesityksensä marraskuun 27.päivä vuonna 1974, kun FC Barcelona pelasi ystävyysottelun Itä-Saksaa vastaan. Hymni tuotiin kansalle tyylillä, sillä sen lauloi 3 500 päinen kuoro, joka sai välittömästi katalonialaisyleisön haltioihinsa. Kyseisen marraskuisen päivän jälkeen FC Barcelonan ottelut ovat alkaneet El Cant del Barçan tahdilla.

Kuten todettua, katalonialaisille kappaleen sanoitus on muodostunut erityisen tärkeäksi. Sen tekstit löytyvätkin nykyisellään FC Barcelonan virallisen kannattajapaidan halpaversiosta.

Loppuun siis kirjoittajan epätoivoinen yritys suomentaa El Cant del Barçan lyyrikat.

Koko stadion

huutaa lujaa

me olemme sinisen ja viininpunaisen kannattajia

ei ole väliä mistä me huutomme huudamme

olkoon se sitten etelästä tai pohjoisesta

me olemme kaikki yhtä mieltä, yhtä mieltä

yksi lippu yhdistää meidät veljiksi

sininen ja viininpunainen heiluu tuulessa

yksi rohkea itkee

meidän on nimemme, jonka jokainen tietää

Barca! Barca! Baaarca!

Pelaajat, kannattajat

yhdessä olemme vahvoja

olemme saavuttaneet paljon yhdessä vuosien aikana

olemme juhlineet useita maaleja

ja me olemme osoittaneet, olemme osoittaneet

että kukaan ei voi koskaan lyödä meitä

sininen ja viininpunainen heiluu tuulessa

yksi rohkea itkee

meidän on nimemme, jonka jokainen tietää

Barca! Barca! Baaarca!

El Cant del Barça Camp Noulla maaliskuussa 2015 El Clásicossa Real Madridia vastaan.

The post Seurahymnien jäljillä: Cant del Barça (FC Barcelona) appeared first on Byyri.

Jokaiselle hiemankin tarkemmin jalkapallokulttuuriin perehtyneelle West Ham Unitedin I’m Forever Blowing Bubbles on vähintäänkin tuttu kappale. Osalla se nostaa jopa ihokarvat pystyyn. Käytännössä kaikki jalkapalloromantikot yhdistävät I’m Forever Blowing Bubblesin vain ja ainoastaan Lontooseen ja Hammersiin, mutta harvempi tietää, että West Hamin hymnillä on jo yli satavuotinen historia ja sen juuret ovat syvällä Koillis-Amerikassa.

Aivan kuten aiemmin esitellyllä You’ll Never Walk Alonella, on myös I’m Forever Blowing Bubblesin takana musikaali. Vuosi oli 1917 kun Massaschusettsista kotoisin ollut lauluntekijä John Kellette otti työn alle kappaleen Broadway-musikaaliin nimeltä The Passing Show of 1918. Lopulta I’m Forever Blowing Bubbles erottautui Smiles-nimisen kappaleen lisäksi hiteiksi musikaalin ulkopuolella.

I’m Forever Blowing Bubbles nousi ensimmäisen kerran urheilun yhteydessä esiin baseball-joukkue Chicago White Soxin, sittemmin kutsutussa Black Sox -skandaalissa vuonna 1919. Ring Lardner niminen kynäniekka parodioi tunnetun musikaalisävelmän uusiksi ja se kulki nimellä I’m Forever Blowing Ballgames.

Musikaalin kautta Lontooseen

Musikaali oli lopulta myös se tie, kuinka I’m Forever Blowing Bubbles päätyi valtameren toiselle puolelle. 1920-luvulla lukuisat artisti alkoivat levyttämään kyseistä kappaletta erikseen. Näyttelijätär Dorothy Wardilla oli erityisen suuri rooli sävelmän brittiläiseen kansakuntaan juurruttamisessa.

Kertoman mukaan West Ham Unitedin kannattajat ottivat kappaleen omakseen jo tuolloin. Ensimmäiset äänitallenteet Unitedin kannattajien I’m Forever Blowing Bubblesin laulamisesta ovat 1940-luvulta, mutta yleisesti on kerrottu, että laulua on laulettu jo paria vuosikymmentä aikaisemmin.

Eikä West Ham ollut yksin. Englannissa massasuosiota 1920-luvulla nauttinut kappale kuului kyseisen vuosikymmenen aikana myös ainakin Swansean sekä niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, niin myös West Ham Unitedin arkkivihollisen, Millwallin peleissä. Mutta Boleyn Groundille I’m Forever Blowing Bubbles lopulta ajan myötä juurtui ja kasvoi keskeiseksi osaksi koko West Ham Unitedin jalkapalloseuran identiteettiä.

I’m Forever Blowing Bubblesin sanoma on kuin tehty West Ham Unitedille. Joukkue on tunnettu intohimoisesta kannattajakunnastaan, joka on tottunut siihen, että pöytähopeat ja kirkkaimmat pokaalit kiertävät sen kaukaa. Sitä menestystä odotellessa voit rikastuttaa elämääsi taianomaisilla hieman yksinkertaisemmilla asioilla, kuten vaikkapa puhallella saippuakuplia ilmaan ja lumoutua niistä yhä uudelleen ja uudelleen.

I’m forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air,

They fly so high,

Nearly reach the sky,

Then like my dreams,

They fade and die.

Fortune’s always hiding,

I’ve looked everywhere,

I’m forever blowing bubbles,

Pretty bubbles in the air.

Saippuakuplat saattavatkin nykyisellään joukkueet pelaajatunnelista ulos West Ham Unitedin kotiotteluissa I’m Forever Blowing Bubblesin soidessa. Vuonna 1999 ottelussa Middlesbroughta vastaan Unitedin kannattajat tekivät saippuakuplien yhtäaikaisen puhaltamisen maailmanennätyksen. Tuolloin Boleyn Groundilla leijaili samaan aikaan 23 680 saippuakuplaa.

I’m Forever Blowing Bubbles Boleyn Groundin jäähyväisottelussa toukokuussa 2016.

The post Seurahymnien jäljillä: I’m Forever Blowing Bubbles (West Ham) appeared first on Byyri.

Kotimaisessa jalkapallossa seurahymnien kirjo sanan varsinaisessa merkityksessä on yhä sangen ohut, mutta löytyy meiltä kuitenkin kourallinen tällaisiksi tulkittavia tuotoksia, jotka ovat aktiivisessa käytössä. Seurakappaleita, joita ei ehkä käytetä hymnimerkityksessä itse ottelutapahtumassa, meiltä löytyy sitten sitäkin enemmän. Näitä tulemme tulevaisuudessa myös tässä juttusarjassa nostamaan esille.

Vuonna 1972 lontoolaisseura Chelsea raivasi tiensä liigacupin loppuotteluun. Vuonna 1905 perustetulla seuralla oli tuolloin palkintokaapissaan ”vain” viisi pokaalia, joten Wembleyn loppuottelu Stoke Cityä vastaan herätti Chelsean kannattajakunnan ympärillä luonnollisesti isomman luokan positiivista pöhinää.

Yksi positiivisen pöhinän ilmentymä oli kannustuslaulun luominen. Lauluntekijät Daniel Boone ja Rod McQueen kyhäsivät pikapikaa sittemmin varsin ikoniseksi nousseen kappaleen ”Blue Is the Colour”. Julkaisu tapahtui nimellä ”Blue is the Colour of Champions”.

Vaikka Stoke City lopulta veikin cup-finaalin, oli kappele menestys. Se nousi Englannissa listasijalle viisi ja Irlannissa kahdeksanneksi. Nämä ovat kappaleen tarkoitusperä ja kohderyhmä huomioiden jopa uskomattoman kovia suorituksia. Yksi kappaleen hienouksia oli siinä, että laulusta vastasivat Chelsean nuttua kantaneet pelaajat.

Blue Is the Colour soi yhä näin 48 vuotta myöhemmin ennen jokaista Chelsean kotiottelua.

Suomennoksella eturivin tekijät

Blue Is the Colour huomioitiin nopeasti myös sumujen saarten ulkopuolella. Vielä samana vuonna Australiassa nousi suosioon kriketin yhteydessä käytetty ”Here Come The Aussies”. Silloisessa Tshekkoslovakiassa puolestaan ilmestyi niin ikään varsin suuren suosioon noussut ”Zelená je tráva”.

Versio Blue Is the Colourista on ollut ainakin jossain muotoa käytössä lisäksi japanilaisella Montedio Yamagatalla sekä norjalaisella Molde FK:lla. Myös nykyisessä MLS:ssä tuttu sävel pärähtää soimaan, kun Vancouver Whitecaps pelaa kotiottelunsa. Lisäksi ”Rød-hvide farver” niminen versio tsemppasi Tanskan kesäolympiajoukkuetta Münchenin kisoissa 1972.

Hiljattain edesmenneen Vexi Salmen kynästä syntyi Blue Is the Colourin suomennos. ”Hoo-Jii-Koo” ilmestyi vuosi alkuperäisen Blue Is the Colour julkaisun jälkeen eli vuonna 1973. Kappale tunnetaan nykyisellään ehkä paremmin nimellä ”Taas kansa täyttää…”.

Ehkä vähemmän tunnettu fakta on, että julkaisulla oli myös B-puoli. Kai Pahlmanin säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama ”Pitkä potku – kaikki perään” keräsi näin jälkikäteen tarkasteltuna yhteen hämmentävän kovan nipun kotimaisen jalkapallokappaleen ympärille. Kun esiintyjälistaa tihrustaa tarkemmin, löytyy sieltä joukosta mm. sellaisia nimiä kuin Juha Vainio, Vesa-Matti Loiri, Eino Grön ja Danny.

Hoo-Jii-Koo, tai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa Taas kansa täyttää…, on sittemmin juurtunut syvälle osaksi Helsingin Jalkapalloklubin ottelutapahtumaa.

Taas kansa täyttää Töölön jalkapallostadionilla ennen Stadin derbyä vuonna 2015.

The post Seurahymnien jäljillä: Hoo-Jii-Koo (HJK) appeared first on Byyri.

Perinteikäs Juventus eli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä muutoksen aikaa. Torinolaisseura joutui hakemaan Calciopoli-skandaalin jälkeen vauhtia Serie B:n puolelta, mutta vaikeuksista huolimatta seuran tulevaisuus vaikutti edelleen valoisalta. Jälkikäteen katsoen tuo aika kokosi Juve-henkiset entistä paremmin yhteen, stadionhanke liikkui eteenpäin, seuraan jääneistä pelaajista kasvoi legendoja ja kannattajien rivit yhtenäistyivät.

Tuona kaudella 2006–07 kylvettiin monta siementä, joista Torinossa saadaan nauttia vielä tänäkin päivänä. Joukkoon mahtuu myös musikaalinen kylvös. Juventuksen kannattajat Alessandra Torre ja Claudio Guidetti päättivät yhdistää voimansa ja tehdä hankalien aikojen keskellä kappaleen rakastamalleen seuralle.

Claudio Guidetti, joka on pitkänlinjan tunnettu italialainen musiikkituottaja monen menestyvän kansainvälisen artistin takana, toi kappaleeseen soundia, jossa on mukana paljon Eros Ramazzottia, joka on ehkä tunnetuin artisti, jonka kanssa Guidetti on tehnyt pitkään yhteistyötä. Lisäksi Guidettin kädenjälki näkyy mm. Laura Pausinin tuotannossa.

Guidettin kaupallisesti menestyneimpiä kappaleita ovat Piú Bella Cosa ja Un´ Emozione Per Sempre.

Yhdessä Alessandra Torren kanssa Guidetti sai vangittua tarttuvan sävelmän ja koko juveyhteisöä yhdistävän lyriikan yhteen pakettiin. Kappaleen nimeksi tuli Storia Di Un Grande Amore, joka noin vapaasti suomennettuna tarkoittaa tarinaa suuresta rakkaudesta.

Uuden aikakauden symboliksi

Alessandra Torrelta ja Claudio Guidettin kappaleelta puuttui kuitenkin vielä sen esittäjä. Lopulta kunnia valikoitui Modenasta kotoisin olevalle artistille nimeltä Paolo Belli.

Belli oli artistina jo ennalta Italiassa tunnettu ja tullut erityisesti suuren italialaisyleisön tietoisuuteen toimimalla paikallisen Tanssii tähtien kanssa -formaatin livelähetysten laulajana. Belli toi siis Torren ja Guidettin tuotokselle tunnetut kasvot, jotka helpottivat kappaleen vastaanottamista.

Storia Di Un Grande Amore sai välittömästi innostuneen vastaanoton Juventuksen kannattajien keskuudessa ilmestymisensä jälkeen vuonna 2007. Nopeasti siitä tuli järjestyksessään viides Juventuksen virallinen seurahymni. Hymni kuvastaa hyvin sitä aikaa, jota Torinossa tuolloin elettiin, ja sopi hyvin uuden raikkaan alun henkeen.

Tänä päivänä Storia Di Un Grande Amore on yksi Euroopan eniten tunnustusta saaneista seurahymneistä.

Storia Di Un Grande Amore Juventus Stadiumilla marraskuussa 2012:

The post Seurahymnien jäljillä: Storia Di Un Grande Amore (Juventus) appeared first on Byyri.

When you walk through a storm
Hold your head up high
And don’t be afraid of the dark

At the end of a storm
There’s a golden sky
And the sweet silver song of a lark

Walk on through the wind
Walk on through the rain
Though your dreams be tossed and blown

Walk on, walk on
With hope in your heart
And you’ll never walk alone

Lyriikkaa ehkä siitä kaikkein tunnetuimmasta stadionhymnistä.

Monelle tulee välitön mielleyhtymä Livepooliin, jossa You’ll Never Walk Alone raikaa stadionilla ja komeilee tekstinä sen ulkopuolella ikonisessa portissa.

You’ll Never Walk Alone on kuitenkin niin käytetty seurakappaleena, että olisi väärin muita seuroja kohtaan pitää sitä ainoastaan Liverpool FC:n juttuna. Kun Gerry and the Pacemakers julkaisi vuonna 1963 kyseisen kappaleen ottivat Liverpoolin kannattajat tämän oman kylän poikien singlen pian omakseen.

Nopeasti hymni juurtui myös skotlantilaisen Glasgow Celticin ottelutapahtumiin ja on yhä Celtic Parkilla aivan yhtä olennainen osa matsipäivää kuin Anfieldillä.

Sittemmin You’ll Never Walk Alone on levinnyt seurakäyttöön jopa usealle eri mantereelle. Kyseinen hymni kuullaan tänä päivänä ennen mm. 1860 Münchenin, Borussia Dortmundin, Club Brüggen, FC Tokyon, Feyenoordin, Mainz 05:en, PAOKin ja Twenten pelin alkua.

Kaikki alkoi karusellista

Kappaleen kaunis sanoma, joka kertoo sinulle, ettet kävele koskaan yksin vaan aina on joku rinnallasi, on hyödynnetty aika ajoin myös muissa yhteyksissä. Hillsborough’n vuoden 1989 onnettomuuden jälkeen, jonka yhteydessä menehtyi traagisesti 96 Liverpoolin kannattajaa, on hymnillä ollut tuosta lähtien Anfieldillä ikään kuin uusi merkitys.

Tänä keväänä kappale nousi puolestaan tunnussäveleksi COVID-19 pandemian yhteydessä, kun siitä kasvoi erityisesti briteissä tunnussävel sairaanhoitajien sekä ensihoitajien keskuudessa.

Ei liene sattumaa, että toivoa antava lyriikka nousee esiin traagisten tapahtumien yhteydessä. Sellaiseksi se kun näet oli alun perinkin tarkoitettu. You’ll Never Walk Alone sai ensisoittonsa nimittäin jo 18 vuotta ennen kuin Gerry and the Pacemakers levytti sen.

Vuonna 1945 ensi-iltansa sai Carousel niminen musikaali. Kyseisen musikaalin toisessa kohtauksessa Billy Bigelow niminen hahmo epäonnistuu ryöstöyrityksessään. Pakoa tehdessään Billy kaatuu epäonnisesti puukkonsa päälle ja menehtyy. Julie Jordan löytää miehensä ruumiin ja paikalle saapuu Julien serkku Nettie Fowler, joka laulaa lohdutukseksi serkulleen laulun, joka on Richard Rodgersin säveltämä ja Oscar Hammersteinin sanoittama. Tuon laulun nimi on You’ll Never Walk Alone.

You’ll Never Walk Alone lautetaan musikaalissa vielä toistamiseen sen päätöskohtauksessa, kun yhdeksi päiväksi kuolleista maahan palannut Billy saapuu katsomaan tyttärensä Louisen valmistumisjuhlaa koulusta, ja omistaa laulun tyttärelleen.

You’ll Never Walk Alone Anfieldillä huhtikuussa 2016.

The post Seurahymnien jäljillä: You’ll Never Walk Alone appeared first on Byyri.

Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt käsiteltävän tapauksen yhteydessä lienee aivan yhtä oikeutettua sanoa, että rakkaalla seuralla on monta laulua. Avasimme uuden seurahymneihin perehtyvän juttusarjan viime viikolla IFK Göteborgin Snart skiner Poseidonilla. Tälläkin kertaa värit pysyvät sinivalkoisina, kun matkaamme hymninjäljitysmatkalle Saksaan ja sen pääkaupunkiin Berliiniin. Sieltä löydämme Herthan, jolle on epävirallisen tiedon mukaan vuosien saatossa tehty jopa 63 kappaletta.

Sutherland Brothers Band julkaisi vuonna 1972 kappaleen nimeltä Sailing, joka oli osa loppuvuodesta ilmestynyttä Lifeboat-pitkäsoittoa. Sailing päätyi parhaimmillaan brittilistoilla sijalle 54. ja kyseistä singleä myytiin 40 000 kappaletta.

Sailing nousi kansainväliseksi megahitiksi kolme vuotta myöhemmin, kun Rod Stewart julkaisi kappaleesta oman versionsa. Se oli viikkoja listakärjessä Englannissa ja sillä oli myös välitön vaikutus jalkapallokatsomoihin, kun yksinkertaisen tarttuva melodia monistui käyttöön kultaisen 1970-luvun oluenhuuruisissa seisomakatsomoissa.

Se oli pitkään yksi lauletuimmista chanteista jalkapallokatsomoissa, mutta sen käyttö on uudella vuosituhannella vähentynyt. Sailing kuuluu kuitenkin yhä Skotlannin maajoukkueen kannattajien vakiokalustoon. Seurajoukkuekäytössä ehdottomasti tunnetuin on Millwallin ”No one likes us, we don´t care” lyriikka kyseiseen kappaleeseen.

Herthan tunnussäveleksi

Vaikka Sailing on tunnettu katsomoissa, on se seurahyminä todellinen poikkeus. Poikkeuksen tekee Hertha Berlin, jolla on ollut kyseinen versio käytössä vuodesta 1993 alkaen.

Palkittu saksalaisartisti ja näyttelijä Frank Zander julkaisi vuonna 1992 julkaisi oman Sailing-coverinsa, josta tuli nopeasti kaupallinen menestys Saksassa. Keväällä 1993 kovana Herthan kannattajana tunnettu Zander sai kutsun laulamaan kyseisen kappaleen Herthan kakkosjoukkueen otteluun Chemnitzer FC:ta vastaan ottelun tauolla.

Kaikkien yllätykseksi kappaleen nimi Nur nach Hause oli yhä jäljellä, mutta Zander oli sanoittanut kappaleen uudelleen juuri omalle seuralleen. Mies ja kitara saivat yleisön haltioihinsa ja loppu on Hertha Berlinin seurahistoriaa.

Täysin spontaanisti yleisö nosti huivinsa ilmaan ja lauloi Zanderin mukana kertosäettä. Zanderille itselleen yleisön reaktio oli ollut täydellinen yllätys. Seurahymni oli syntynyt ja se otettiin nykyiseen käyttöönsä välittömästi. Nykyisellään 78-vuotias Zander käy yhä tasaisin väliajoin esittämässä Nur nach Hausen ottelun alussa. Kappaleen suuren suosion salaisuus lienee yksinkertaisesti siinä, että se on lähes täydellinen yhteislaulu, joka sopii jokaisen suuhun.

Saksalainen televisiokanava Sat.1. järjesti vuonna 2003 äänestyksen parhaasta stadionhymnistä Hitgiganten-ohjelmassa. Frank Zanderin Nur nach Hause päätyi äänestyksessä sijalle kaksi. Mikä voitti kyseisen äänestyksen? Se selviää ensi viikolla.

Nur nach Hause Berliinin olympiastadionilla syyskuussa 2018.

The post Seurahymnien jäljillä: Nur nach Hause (Hertha Berlin) appeared first on Byyri.

Kun joukkueet astelevat kentälle ja seurahymni lähtee soimaan, vie äänentoistolaitteista pauhaavat sävelet katsojan kananlihalle niin stadionilla kuin television ääressä. Tutut sävelet viestivät kotikannattajille, että me olemme nyt kotona, täällä me emme häviä. Se on osoitus koko seurayhteisön voimasta. Hymni niputtaa pelaajat, kannattajat ja stadionin yhteen. On täysin oikeutettua sanoa, että vasta seurahymni tekee jalkapalloseurasta kokonaisen, eikä hymnin merkitystä koko kannattajakunnan identiteetille voi millään muotoa vähätellä.

Nyt alkavassa juttusarjassa perehdymme juuri näihin säveliin, jotka soivat joukkueiden tullessa kentälle. Maailmasta löytyy useita jalkapalloseuroja, joille on omistettu jopa kymmeniä kappaleita, mutta me siis keskitymme niihin millä peli alkaa. Siihen kun on olemassa syynsä, miksi juuri kyseisellä kappaleella kukin seura haluaa oman ilmapiirinsä sähköistää ennen avauspotkua.

Tartumme heti härkää sarvista ja otamme käsittelyyn yhden kaikkein kauneimmista. Elettiin kevättalvea 2009 ja perinteikäs ruotsalaisseura IFK Göteborg oli siirtymässä pienen evakkovaiheen jälkeen takaisin uudistetulle Gamla Ulleville.

Modernille stadionille siirryttäessä oli herännyt ajatus, että vuodesta 1976 asti IFK:n hymninä toiminut Heja Blåvitt voisi kaivata päivittämistä.

Asiasta käytiin Göterborgissa varsin avointa keskustelua ja konkreettisia ehdotuksiakin heitettiin. Mm. pitkänlinjan rock-yhtyeen Nationalteaternin sekä punk-yhtye Troublemakersin tuotannoista löytyi jo valmiiksi kappaleet, jotka olivat esillä keskustelussa. Hymnin vaihto oli sovittu tehtäväksi kannattajakuntaa kuunnellen, sillä seuran tekemän ehdotuksen piti kelvata myös viralliselle kannattajayhdistykselle ennen vaihtamista.

Unohdetusta balladista koko kaupungin symboliksi

Hymnin ympärillä käytyä jopa kiivastakin keskustelua oli seurannut myös intohimoinen IFK Göteborgin kannattaja Pontus Tenngren. Hän päättikin ehdottaa vanhalle bändikaverilleen Joel Almelle, että hän tekisi kappaleen tähän tarkoitukseen. IFK:n kannattajaksi tunnustautuvalle Almelle ajatus tuntui heti kiehtovalta, mutta mitään välitöntä biisin raapustusreaktiota ei kuitenkaan syntynyt.

Joel Alme oli hiljattain jättänyt yhtyeen nimeltä Hästpojke, lähtenyt tekemään soolouraa ja debyyttilevy oli tuloillaan. Alme oli tehnyt Hästpojkelle kappaleen nimeltä Utan Personlig Insats, joka televisioesiintymisestä huolimatta ei koskaan saavuttanut sellaista kaupallista menestystä mitä Alme ja kumppanit olivat toivoneet.

Alme itse oli kuitenkin päättänyt ottaa kyseisen kappaleen melodian mukaan sooloalbumilleen A Master of Ceremonies, tehden kappaleesta englanninkielisen version. A Young Summer´s Youth päätyikin indie-artistin ensimmäiseen pitkäsoittoon, mutta samoin sinne tiensä löysi myös samaisen kappaleen toinen versio, joka iski välittömästi Ruotsin toiseksi suurimman kaupungin asukkaiden luihin ja ytimiin.

Ajatus kappaleen teosta IFK Göteborgille oli kytenyt Joel Almen pinnan alla, ja ollessaan käymässä Tukholmassa Alme oli oivaltanut A Young Summer´s Youthin sävelen soveltuvan erinomaisesti kyseiseen tarkoitukseen. Alme nousi junaan kotimatkalle kohti Göteborgia kädessään kynä ja paperia. Hän oli saanut inspiraation siitä millainen IFK Göterborgin uuden hymnin tulisi olla.

Näin sai Snart skiner Poseidon alkunsa, mutta kappaleen lyriikassa olevaa kaunista melankoliaa ei olisi koskaan syntynyt ilman kyseistä junamatkaa. Alme näet päätyi junassa istumaan rouvashenkilön viereen, joka oli hiljattain päätynyt leskeksi. Kirjoittamisen ohessa Joel Alme keskusteli naisen kanssa ja kuin huomaamattaan hän sai paketoitua lyriikkaan annoksen kaipuuta, ripauksen rakkautta ja lupauksen paremmasta huomisesta.

Snart skiner Poseidon on rakkauslaulu kaupungille, jonka nimeä ei tarvitse erikseen mainita. Se on tehty taidolla IFK Göterborgin nimikin välttäen. Lyriikassa mainitaan seuran lempinimi Blåvitt ainoastaan kerran. ”Snart skiner Poseidon och Blåvitt står kvar”.

Juuri näiden elementtien takia Snart skiner Poseidonista tuli lopulta juuri niin tunnettu ja pidetty mitä se on tänä päivänä. Joel Alme onnistui erinomaisesti löytämään kappaleessaan seurauskollisuuden ytimen. Se ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan se on kylmiä pimeneviä iltoja tuulisessa satamakaupungissa vaikean kauden jälkeen, jolloin valo, joka auttaa jaksamaan on uuden odottaminen, ja tietoisuus siitä, että ympärilläsi on ihmisiä, joiden kanssa voit nostaa kolpakon seuraavaa kevättä odotellessa.

Taidokkaasti Göteborgia sekä IFK:ta lyriikassa välttäen Snart skiner Poseidon on onnistunut aiheuttamaan kylmiä väreitä myös ihmisille, jotka eivät noin lähtökohtaisesti ole lainkaan kiinnostuneita jalkapallosta tai urheilusta ylipäätään. Siitä on kasvanut vuosikymmenessä koko Göterborgin kansallislaulu.

Maaliskuun 2009 puolivälissä YouTubeen ladattu Snart skiner Poseidon päätyi nopeasti IFK Göteborgin ehdotukseksi uudeksi hymniksi ja äänestettiin netissä käyttöön otettavaksi. Vanha ralli Heja Blåvitt jäi elämään Gamla Ullevilla ja soi aina, kun IFK Göteborg onnistuu maalinteossa.

Snart skiner Poseidon Gamla Ullevilla lokakuussa 2015.

The post Seurahymnien jäljillä: Snart skiner Poseidon (IFK Göteborg) appeared first on Byyri.

Vaikka englannin kieltä usein kutsutaan nykypäivän lingua francaksi ei se silti todellisuudessa ole kommunikaatiovälineenä tietenkään täysin yleismaailmallinen. Huolimatta siitä, että kulttuurien välisen kanssakäymisen helpottamiseksi on historian saatossa luotu jopa keinotekoisia kieliä – useimmat meistä lienevät kuulleet ainakin esperantosta – joutuu universaalin kommunikaatiokeinon metsästäjä siirtämään katseensa pois puhuttujen ja kirjoitettujen kielten suunnalta.

Konsepti jalkapallosta universaalina kielenä lienee tuttu ainakin futisromantikoille. Ideaa on hauduteltu jo ainakin puoli vuosisataa, sillä esimerkiksi ranskalainen jalkapallojournalisti Jean Eskenazi runoili aiheesta jo vuoden 1954 esseessään, jossa hän myös vertasi kuningaslajia aiemmin mainittuun esperantoon.

Moni on varmasti törmännyt matkaillessaan tilanteeseen, jossa yhteiset puheenaiheet ovat kielimuurin takia vähissä, kunnes ”keskusteluun” hiipii vaikkapa Jari Litmanen. Vaikka tämä tuskin on johtanut yhtäkkiseen jalkapalloilijoiden nimien kautta käytyyn keskusteluun olemisen luonteesta tai ajan rakenteesta, on tietty yhteisymmärrys saavutettu.

On kuitenkin myönnettävä, että jalkapallo tuskin on ensimmäinen maailmanlaajuisen kielen asemaan nostettu ilmiö. Se tunnustus kuulunee musiikille. Kuulijan ei tarvitse osata italiaa, jotta tämä voisi arvostaa vaikkapa Verdin oopperaa.

Vasta-argumenttejakin näille romanttisille musiikkiin ja jalkapalloon liittyville näkemyksille on varmasti esitetty, mutta vaikka jommankumman – tai molempien – ilmiöiden yleismaailmallisuutta ei allekirjoittaisikaan, ei se poista sitä tosiasiaa, että tapa, jolla niistä puhutaan, on samankaltainen.

Monimuotoista musiikkiperinnettä

Tässä kohtaa lienee aiheellista mainita, että jalkapallon ja musiikin suhde ei tietenkään ole sinällään urheilun piirissä ainutlaatuinen. Lähes lajista riippumatta kansallislaulut veisataan maaotteluiden yhteydessä, ja amerikkalaista pesäpalloa seuraavat tietävät, että Fenway Parkilla huidottujen pelien kohokohta on pari viimeisintä vuosikymmentä ollut ämyreistä kajahtava ”Sweet Caroline”.

Kauniiseen peliin liittyvä musiikkiperinne on kuitenkin kenties syvempi ja olennaisempi osa kannattaja- ja seuraidentiteettiä kuin muissa lajeissa, ja tuota perinnettä ilmennetään hyvin monimuotoisesti.

Monilta seuroilta löytyy erityisesti niitä varten sävellettyjä tai vähintäänkin sanoitettuja seurahymnejä. Fanien omaksumat, yleensä ennen ottelua laulettavat ”hymnit” saattavat puolestaan olla esimerkiksi ikivanhoja kansanlauluja tai tuoreempia populaarikulttuurin tuotoksia. Laulun lähteestä riippumatta kannattajat osallistuvat niiden esittämiseen usein riitinomaisesti, missä jalkapallo tekee jonkinasteisen pesäeron useimpiin lajeihin.

Ottelun aikana hoilattavat kannatuslaulut ovat joskus fanien omia luomuksia, mutta useammin olemassa oleviin kappaleisiin tehtyjä omia sanoituksia. Tarpeeksi mukaansa tempaavat sovitukset saattavat lähteä jopa elämään omaa elämäänsä katsomoiden ulkopuolella, kuten Wiganin ja myöhemmin Pohjois-Irlannin fanien ”Will Grigg’s on Fire” pari kesää sitten todisti tanssilattioita villitessään.

Vaikka koko kannattajakatsomon mahtipontisesti veisaamat eepokset toki lähettävät kylmiä väreitä pitkin kuuntelijan selkää ja ovat joissain tapauksissa äärimmäisen olennainen osa koko seuramytologiaa, on fanien omissa viisuissa tiettyä puoleensavetävää kotikutoisuutta. Luovien ja huvittavien sanailujen lisäksi niillä kyetään esimerkiksi erottautumaan ja esittelemään omaa seuraidentiteettiä – vaikkapa työväenluokkaisuutta – suorapuheisimmilla sanoilla kuin varsinaisissa seuralauluissa.

Upeita kannattajalauluja löytyy Suomestakin

Fanilaulut ovat myös ihastuttavan monimuotoisia käyttötavoiltaan; oman joukkueen kannustamisen ja yhteishengen luomisen lisäksi voidaan pilkata vastustajia, kunnioittaa kulttipelaajaa tai löytää humoristinen hopeareunus kentän puolella käynnissä olevasta farssista.

Tyylilajit ovat tietysti osaltaan sidoksissa kulttuuriin, joten viimeisimmän kategorian teokset vaikuttavat vähemmän yllättäen erityisen suosituilta kuivasta huumorista ja itseironiasta tunnetussa Englannissa. Näitä kuvastavat esimerkiksi useamman seuran fanien repertuaarista löytyvät:

We lose every week, we lose every week, you’re nothing special, we lose every week!

Let’s pretend we’ve scored a goal!

On toki totta, että osaltaan maailmankielen asemasta ja toisaalta – kuten allekirjoittaneen tapauksessa – omasta kielitaidon puutteesta johtuen englantilaisten kannattajien tuotokset saavat suhteettoman paljon huomiota, minkä takia on vaikea antaa muiden fanikulttuurien musiikilliselle luomistyölle sen varmasti ansaitsemaa arvostusta tai sanoa, missä määrin esimerkiksi edeltävä on todellisuudessa juuri englantilaiselle katsomokulttuurille tyypillistä.

Onneksi tämä ei kuitenkaan estä suomalaisten kannatuslaulujen arvostamista. Monet hienoimmista ovat varmasti jääneet alasarjaseurojen kannattajasektioiden pöytälaatikoihin keräämään pölyä, mutta ainakin pääsarjatason seurojen parhaita on dokumentoitu kiitettävissä määrin.

Esimerkiksi FC Lahden ja HJK:n fanien väliset naljailut onnistuvat ajoittain koskettamaan puolueettomankin tarkastelijan sielua. Omaperäisimmät ja luovimmat niistä eivät aina ole järin perheystävällisiä, mutta se kaiketi kuuluu asiaan.

Kannatuslaulujen kansainvälistä arviointia helpompaa onkin kenties tarkastella hienoimpia seurahymnejä, jotka on yleensä taltioitu kannatuslauluja ammattimaisemmin. Jalkapalloileva maailma on pullollaan toinen toistaan komeampia teoksia, jotka lähestyvät kohdettaan hyvinkin erilaisista kulmista.

Kotimainen tuotantomme on tällä saralla kenties hieman vajavaista ja kääntyy valitettavan usein tahattoman huumorin puolelle, vaikka poikkeuksiakin tietysti löytyy. HJK:n innovatiivisesti nimetty ”Hoo-Jii-Koo” (Taas kansa täyttää…) on sinällään kelpo teos, mutta senkin sävel on suoraan lainattu Chelsean ”Blue is the Colour” -kipaleesta, mistä ropisee miinuspisteitä.

Vastine hyväntuulisen mutkattomasti sanoitetulle ”Hoo-Jii-Koolle” voisi olla vaikkapa KuPS:n nokkava ”Elä laakase, naatitaan” tai suomalaisten seurabiisien kärkeen ehdottomasti kuuluva Molo Hasardin ”KTP tai kuolema”, joka edustaa hieman provokatiivisempaa otetta; kenties siksi se ei olekaan ehdottomasti sille kuuluvaa asemaa saavuttanut.

Just idag är jag Blowing Bubbles

Mieleenpainuvimpia ulkomaisia seuralauluja listatessa pitäisi ne jakaa oikeastaan kahteen koriin; seuroja varten luodut teokset, ja seuroihin poikkeuksellisen vahvasti assosioidut kappaleet. Jälkimmäistä kategoriaa edustavat esimerkiksi West Hamin ”I’m Forever Blowing Bubbles” ja irlantilaisfanien usein komeasti kajauttama ”Fields of Athenry”. Tämän kategorian osalta pienoisena ongelmana on eksklusiivisuuden puute – huolimatta Liverpool-assosiaatioista yksin eivät kävele myöskään Celticin tai FC St. Paulin kannattajat. ”Hoo-Jii-Koota” sen sijaan tuskin veisaavat minkään muun joukkueen kannattajat.

On tietysti makuasia, mitkä hymnit kukin korkeimmalle niiden lukemattomasta joukosta arvostaa. Siksi kattavan ja kaikkia tyydyttävän listan kasaaminen on lähestulkoon mahdotonta. Henkilökohtaisesti helpointa on arvostaa sellaisia kappaleita, joiden sanoituksen kykenee jokseenkin sujuvasti ymmärtämään – oli musiikki sitten lopulta universaali kieli tai ei. Siksi katse suuntautuu melko luontaisesti Pohjoismaiden suuntaan.

Upeita kappaleita löytyy erityisesti Norjan ja läntisen naapurimme seurojen katalogeista. Trond Ingebretsenin seuran paidassa pelanneen isänsä kunniaksi kirjoittama kaunis, paikallistunnetta henkivä ”Vålerenga kjerke” ja AIK:n ylpeä ”Å vi e AIK” ovat ehdottomia helmiä Skandinavian kentiltä. Vaikka Hammarbyn ”Just idag är jag stark” putoaakin aiemmin eritellyistä kategorioista jälkimmäiseen, on sekin ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Eteläisessä ja keskisessä Euroopassa, etenkin Saksassa, hymnikulttuuri on voimissaan. Kuuntelukierroksen jälkeen päähän jäivät soimaan (etenkään jälkimmäisen tapauksessa ei tosin musikaalisten ansioiden takia) erityisesti Kölnin ”Mer stonn zo dir FC Kölle” ja HSV:n vastustajia piikittelevä kulttikappale ”Hamburg meine Perle”, joka valitettavasti poistui seuran soittolistoilta tänä syksynä. Cant del Barça on Espanjan osalta jo seuran kokoluokan takia varmasti monille tuttu, mutta etenkin Real Betisin satavuotisjuhlakappaleet nostivat allekirjoittaneen ihokarvat pystyyn.

Kaikkien Euroopan, saati maailman, seurahymnien ja -laulujen kuuntelussa menisi urakkaan ryhtyvältä vähintäänkin päiväkausia, joten top-listojen kasailu on kielimuurikin huomioiden kuluttavaa puuhaa.

Mikäli esimerkiksi tuleviin lomasuunnitelmiin kuuluu jalkapallomatka johonkin päin planeettaa tai jokin seura on ylipäätään alkanut kiinnostaa, on siihen liittyvän diskografian tarkastaminen kuitenkin hyvä idea. Lyriikoita – tarvittaessa sanakirjan kanssa – selatessa saattaa törmätä kuriositeetteihin, joita ei pelkällä internet-tutkimuksella löytäisi.

The post Kannatuslaulut ja seurahymnit – miltä jalkapallo kuulostaa? appeared first on Byyri.