Bayernissa laskettiin sen varaan, että Nagelsmann olisi seuran pitkäaikainen valmentaja, joka vertaansa vailla olevalla näkemyksellään luotsaisi saksalaisjätin jälleen koko maailman parhaaksi seuraksi. Luottoa prosessiin alleviivattiin sillä, että Bayern löi Nagelsmannille käteen viiden vuoden sopimuksen ja teki hänestä Saksan parhaiten palkatun valmentajan.

Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann luotsasi ajoittaisista ongelmista huolimatta Bayernin totutusti Saksan mestariksi. Toisella kaudellaan nuori päävalmentaja alkoi kiihdyttää tahtiaan Mestarien liigan puolella. Bayern on voittanut tämän kauden Mestarien liigassa jokaisen ottelunsa. Vaikka vastassa on ollut Interin, Barcelonan ja PSG:n kaltaisia seuroja, on Bayern kaasuttanut puolivälieriin iskien kahdeksassa ottelussa 21 maalia ja päästäen vain kaksi. Yksikään edellä mainituista joukkueista ei onnistunut iskemään sen verkkoon maaliakaan.

Tuloskunto ei toki sinällään ole yllättävää, sillä Nagelsmannin aikana Bayern on ollut parhaimmillaan juuri kaikkein kovimpia vastustajia vastaan. Maaliskuun lopussa potkut saaneen valmentajan kohtaloksi koituivatkin lopulta ailahtelevat otteet niissä otteluissa, joissa Bayernin ei lähtökohtaisesti olisi tarvinnut edes yrittää.

Ailahteluunkin löytyy kuitenkin syy, jos vain malttaa katsoa tulosten taakse. Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann joutui rakentamaan Bayernin puolustuksen uusiksi, koska seura luopui kahdesta parhaasta puolustajastaan. Toisella kaudellaan koko joukkueen peli-identiteettiä määritellyt Robert Lewandowski päästettiin lähtemään.

Bayernin johtoporras turhautui Nagelsmanniin, joka ei osoittanut halukkuutta lukita joukkueen pelitapaa yhteen tiettyyn systeemiin, vaan kokeili kauden aikana useita erilaisia taktisia variaatioita ja muodostelmia.

Nagelsmannin toiminnassa oli kuitenkin selvä logiikka. Samaan aikaan, kun hän yritti pitää joukkueen viikosta toiseen voittavana, hän yritti luoda sen nahan uusiksi. Ilman Lewandowskia Bayernilla ei ollut enää lukkoon lyötyä pelitapaa tai pelaajahierarkiaa. Vaihtoehtoja, sen sijaan, oli useita. Nagelsmannin tavoite ei ollut luoda parasta mahdollista Bayernia tälle kaudella, se oli luoda paras mahdollinen Bayern tälle vuosikymmenelle.

Sellainen vaatii kokeiluja. Siitä huolimatta joukkueen pelaaminen ei antanut syytä odottaa muuta kuin voittoja. Nagelsmannin potkujen aikaan Bayern oli Mestarien liigan loistavien otteiden lisäksi Bundesliigan selvästi paras joukkue pisteodottamaan perustuvan taulukon perusteella.

Ja silti hänen potkuissaan näkyy tiettyä logiikkaa. Se logiikka kertoo kuitenkin enemmän jalkapallomaailman nykytilasta kuin Nagelsmannista.

Bayern Münchenin johtoporras oli tiettävästi ihaillut Thomas Tuchelia jo kauan ennen kuin se antoi potkut Nagelsmannille. Eikä ihme. Chelsean Mestarien liigan voittoon johtanut Tuchel on yksi koko maailman parhaista valmentajista ja mahdollisesta taktisesti valveutunein saksalaisvalmentaja tällä hetkellä.

On mahdollista, että Bayernissa ymmärrettiin Nagelsmannin prosessin päälle, mutta nuori ja hieman epätyypillinen suurseuravalmentaja ei saavuttanut persoonana koskaan esihenkilöidensä tai pelaajiensa täyttä luottamusta. Tuchel on meriiteiltään ja valmennustyyliltään huomattavasti enemmän Bayernin näköinen valmentaja.

Huolimatta siitä, mitä Nagelsmann ehti tämän kauden Mestarien liigassa saavuttaa ja mihin suuntaan hän onnistui Bayernin peliä kehittämään, saksalaisseuran johtoporras uskoo, että Tuchelin kanssa seura tulee voittamaan lyhyen ajan sisään useampia pokaaleja. Ja se on lopulta ainoa syy, miksi henkilö päävalmentajan penkillä vaihtui.

Toki ajankohta – juuri ennen Bundesliigan ja Mestarien liigan kauden tärkeimpiä pelejä – voi herättää hieman kummastusta, mutta siihenkin löytyy syy. Bayernissa haluttiin olla varmoja, että sen seuraava päävalmentaja on juuri Tuchel. Seurassa tuskin oli kova kiire päästä eroon Nagelsmannista, mutta kun valmentajanpallit muissakin Euroopan huippuseuroissa alkoivat heilua, alkoi ilmassa olla riski, että Tuchel löytäisi itselleen uuden työnantajan ennen kuin Bayern ehtii apajille. Siksi seuran oli toimittava heti.

Monella tapaa müncheniläisseuran valmentajanvaihdos kertoo myös jalkapallomaailmasta. Niin Bayernin puheenjohtaja Oliver Kahn kuin seuran urheilujohtaja Hasan Salihamidžićkin ovat vielä melko tuoreita kasvoja johtotehtävissä. Jos valmentajarekrytoinnit eivät osu maaliinsa, voisi syyttävä sormi osoittaa helposti heihinkin. Johtoporrasta muuttamalla muutoksia saa aikaan kuitenkin hyvin hitaasti. Siksi lopullisen vastuun kantaa aina kunkin seuran päävalmentaja.

Euroopassa Nagelsmannin potkut aloittivat tuolileikin. Vain kaksi päivää saksalaisen jälkeen Antonio Conte menetti työpaikkansa Tottenhamin päävalmentajana. Myös Spursissa nyt jo entisen valmentajan varaan laskettiin paljon, sillä kyseessä piti olla laatutyötä seurasta toiseen tehnyt voittaja, joka vihdoin nostaisi lontoolaisseuran uudelle tasolle.

Paljon toivottiin myös Graham Potterilta Chelseassa ja Brendan Rodgersilta Leicesterissä. Potter oli uuden omistajaportaan ensimmäinen valmentajanimitys ja päävalmentaja, jonka piti tuoda uskottavuutta ja pitkäjänteistä pelin kehitysosaamista seuran uuteen projektiin. Rodgers taas oli – ja on – Leicesterin historian merkittävimpiä valmentajia, joka ohjasi seuran sen historian toiseksi ja kolmanneksi parhaaseen valioliigasijoitukseen. Siitä huolimatta kumpikin sai lähteä viikkoa Contea myöhemmin.

Nämä potkut eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomia. Vaikka niin Conten, Potterin kuin Rodgersinkin potkuja voi pitää tuloksiin suhteutettuna ymmärrettävinä, se, että ne kaikki tulivat niin lähellä toisiaan, kertoo vain siitä, miten valmentajamarkkinat jalkapallon huipulla toimivat.

Sekä Tottenham että Chelsea ovat Nagelsmannin kintereillä. Saksalainen saattaakin olla tämän hetken valmentajamarkkinoiden kuumin nimi, joka saa lähestulkoon itse nimetä seuraavan työnantajansa.

Tottenhamissa koettiin, että on parempi päästä eroon Contesta ennemmin nyt kuin vasta kauden jälkeen, jotta vastikään vapaille markkinoille päätyneen Nagelsmannin kosiskelut voidaan jo aloittaa. Chelsea taas pelästyi sitä mahdollisuutta, että Nagelsmann päätyisikin sen paikallisviholliseen, ja päätti itse siirtyä kosintavaiheeseen vain piirun verran Tottenhamia myöhemmin.

Toki kyse ei ole vain Nagelsmannista, sillä löytyy markkinoilta muitakin mielenkiintoisia nimiä, Espanjan päävalmentajan paikalta vapautunut Luis Enrique ja pitkään ilman seuraa ollut Mauricio Pochettino etunenässä. Ajatusketju on kuitenkin sama.

Jos kesän valmentajamarkkinoilla verkkojaan työntää vesille Tottenhamin ja Chelsean lisäksi Real Madridin, Atlético Madridin ja kenties myös PSG:n kaltaisia seuroja, on kaikkein kovimpien nimien naaraaminen omaan alukseen huomattavasti vaikeampaa. Siksi on parempi toimia nyt, kun suurimmat kalat ovat vielä vapaana ja kilpailua on vähemmän.

Niin Tottenhamin kuin Chelseankin valmentajapotkuissa katse oli ennen kaikkea ensi kaudessa, ei vain tämän kauden pelastamisessa.  

The post Sallisen sivukatsomo: Kuka jää ilman tuolia? appeared first on Byyri.

Yksi helpoimpia esimerkkejä näiden kahden riippuvuussuhteesta on vuonna 1995 säädetty Bosman-sääntö, jota ilman David Alaba ei olisi voinut siirtyä ilmaiseksi Real Madridiin, Robert Lewandowski Bayern Müncheniin tai Teemu Pukki Norwichiin.

Bosman-sääntö ei suinkaan ollut jalkapallopäättäjien tekemä, vaan liittyi puhtaasti EU-alueen työmarkkinajärjestelmään. Lopullisen linjauksen teki Euroopan yhteisöjen tuomioistuin – eli EU:n, poliittisen liiton, toimielin.

Politiikan ja urheilun keskeinen sidos on tapetilla myös Suomen eduskuntavaalien alla.

Tämän kevään aikana valmistuu selvitys Veikkauksen ja nykyisen rahapelimonopolin todellisesta tilanteesta sekä monopolin purkamisen vaikutuksista suomalaiseen rahapelimarkkinaan. Selvityksellä ja meneillään olevilla vaaleilla saattaa olla kauaskantoisia seurauksia myös suomalaisen jalkapallon kannalta.

Suurista puolueista Kokoomus on avoimesti rahapelimonopolin purkamisen kannalla. Myös SDP ja Perussuomalaiset ovat väläyttäneet kiinnostustaan käydä aiheesta keskusteluja ja osoittaneet avoimuutta monopolin purkamiselle, jos kerätty tutkimustieto siihen kannustaa. Kaikista puolueista vain Kristillisdemokraatit on jyrkästi monopolin purkamista vastaan.

Käytännössä jo suuressa osassa EU-maita käytössä olevan lisenssimallin käyttöönotto ei näkyisi Veikkauksen fyysisillä toimipisteillä – esimerkiksi kivijalkakasinot, pelisalit ja lotto pysyisivät todennäköisesti sen yksinoikeutena – mutta ulkomaalaiset yhtiöt saisivat luvan tarjota digitaalisia pelejä luvanvaraisesti ja säännellysti Suomessa.

Rahapelimonopolin purkamisen potentiaalisia hyötyjä ja haittoja on yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsitelty mediassa jo vaikka kuinka. Siinä piilee kuitenkin valtavasti mahdollisuuksia myös suomalaiselle jalkapallolle.

Kun Ruotsissa purettiin Svenska Spelin rahapelimonopoli ja markkina avattiin kilpailulle, käyttivät peliyhtiöt ensimmäisen kalenterivuoden aikana markkinointiin noin 700 miljoonaa euroa. Tuon jälkeen markkinointiin käytettävät summat ovat vain kasvaneet.

Suomessa Veikkauksen vuotuinen markkinointibudjetti on noin 40 miljoonaa euroa. Suomen markkinan koko ja kiinnostavuus ei toki vedä vertoja Ruotsille, mutta jopa äärikonservatiivisesti voi arvioida, että peliyhtiöiden markkinointiin käyttämä summa voisi helposti viisinkertaistua, jos markkina avattaisiin kilpailulle. Koska iso osa markkinointirahasta käytetään urheiluvedonlyöntikohteiden markkinointiin, valuisi merkittävä siivu kokonaissummasta suomalaiseen huippu-urheiluun – mukaan lukien jalkapalloon.

Yksi olennainen osa peliyhtiöiden markkinointitoimia on urheilusponsorointi. Ruotsissa perustettu peliyhtiö Kindred, jonka tunnetuin brändi on myös suomalaisille tuttu Unibet, on tällä hetkellä Ruotsin kahden korkeimman sarjatason, Allsvenskanin ja Superettanin, pääsponsori. Sponsorisopimus on 12 vuoden mittainen ja arvoltaan yhteensä 1,8 miljardia Ruotsin kruunua – eli noin 15 miljoonaa euroa vuodessa.

Veikkauksen ja Veikkausliigan välisen sponsorisopimuksen arvo ei ole julkista tietoa, mutta tietojeni mukaan sponsorointiyhteistyö toi ainakin muutama vuosi takaperin koko sarjalle vain 1,2 miljoonaa euroa vuodessa. Lisäksi Veikkauksen myöntämistä tuista suurimman yksittäisen lajiliiton tuen saa Suomen Palloliitto, jonka vuosittain Veikkaukselta saama summa oli vuonna 2019 2,1 miljoonaa euroa.

Suomen ja Ruotsin jalkapallomarkkinaa on mahdoton verrata suoraan keskenään, mutta jaettavien summien erot ovat niin järisyttävän suuret, ettei ole kysymystäkään siitä, etteikö Veikkausliigan olisi ainakin mahdollista saada nykyistä huomattavasti rahakkaampi sponsorisopimus vapailta markkinoilta. Toki liigan on onnistuttava myymään itsensä kannattavana kumppanina, mutta on vaikea uskoa, etteikö suomalainen huippujalkapalloilu voisi moninkertaistaa tulonsa, jos se saisi asettaa useat peliyhtiöt kilpailemaan vastakkain.

Eikä potentiaalinen yhteistyö suinkaan rajoitu vain kotimaiseen pääsarjaan. Kindred esimerkiksi kertoo tähtäävänsä ruotsalaisen ammattijalkapallon kehittämiseen sekä sopupelien ehkäisemiseen ja mahdollistavansa jalkapalloseurojen suuremman myötävaikuttamisen ympäröivään yhteiskuntaan lisäämällä niiden tuloja. Julkistus saattaa kuulostaa sanahelinältä, mutta siinä piilee totuuden siemen. Mitä enemmän Kindred pystyy myötävaikuttamaan ruotsalaisen jalkapalloekosysteemin kasvuun, sitä enemmän se hyötyy itse sponsorointidiilistään. Markkinavoimat kannustavat yhtiötä kasvattamaan jalkapallon asemaa koko maassa.

Lisäksi sponsorointisopimukseen on kirjattu useita alakohtia. Vuosittaisesta maksuerästä esimerkiksi 16,7 prosenttia ohjataan suoraan seurojen juniorityöhön ja toiset 16,7 prosenttia bonuksina seurojen menestymisen ja kehittymisen mukaan. Lisäksi fanit saavat äänestää siitä, miten yksi viidesosa sponsorisummasta jaetaan. Toisin sanoen seurat, joilla on aktiivisin ja sitoutunein faniyhteisö, saavat todennäköisesti enemmän.

Usein on esitetty, että Veikkauksen tukien lakkauttaminen ja alan avaaminen markkinavoimille rapauttaisi ei-kannattavien kohteiden – kuten vaikka joidenkin kuntien ylläpitämien liikuntapaikkojen tai junioriurheilun – tukemisen, mutta loppukädessä kyse on vain siitä, mihin markkinavoimin kerätyt varat ohjataan.

Lisäksi valtion tulot kasvaisivat lisenssimallin avaamisen myötä. Veikkauksen tuotoista noin 40 prosenttia, eli noin 400 miljoonaa euroa, syntyy urheilun pelikohteista. Tästä summasta digitaalisiin kohteisiin pelattiin ainakin koronapandemian alkuaikoina noin puolet. Koska nykyiselläänkin Veikkaukseen osuus digitaalisesta urheiluvedonlyöntimarkkinasta on vain puolet, tarkoittaa se sitä, että joka vuosi suomalaiset lyövät vetoa noin 200 miljoonalla eurolla, josta ei saada minkäänlaisia verotuloja Suomeen. Lisenssimallin alla ulkomaalaiset yritykset maksaisivat tästä summasta verot Suomeen, ja ne voitaisiin kohdentaa kuinka parhaaksi nähdään.

Toinen jalkapalloa mahdollisesti hyödyttävä, mutta julkisessa keskustelussa lähes kokonaan taka-alalle jäänyt seikka on se, että tämänhetkinen järjestelmä käytännössä poistaa markkinoilta kokonaan yhden liiketoiminta-alan. Vaikka vedonlyönti nähdään alana monesti hieman negatiivisessa valossa, voi jalkapallon näkökulmasta asiaa tarkastella katsomalla, mitä se mahdollistaa.

Ei ole missään nimessä kaukaa haettua, että vedonlyöntimarkkinan avaaminen toisi Suomeen tietotaitoa, joka auttaisi kehittämään huippu-urheilua kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi valioliigaseura Brentfordin toiminta-ajatus perustuu hyvin pitkälti vedonlyöntiä varten luotuihin malleihin.

Brentfordin omistaja Matthew Benham rikastui aikanaan itse perustamallaan vedonlyöntiyhtiöllä. Hän kehitti dataan pohjautuvia mallinnuksia, joiden avulla joukkueiden suoriutumista pystyi arvioimaan perinteistä silmätestiä paremmin. Näiden avulla hän raapi voittoja vedonlyöntimarkkinalta, ja alkoi lopulta myydä mullistavaa analytiikkaansa myös muille.

Yksi Benhamin kehittelemistä mittareista oli xG eli maaliodottama.

Benham jatkoi hyväksi havaitsemallaan linjalla myös seuraomistajana. Brentfordissa kaikki tekeminen on alistettu datalle ja todennäköisyyksille. Kuten aikanaan vedonlyönnissä, myös jalkapallossa Benham on onnistunut voittamaan markkinoiden odotukset luottamalla kehittämäänsä analytiikkaan. Brentford operoi Valioliigan pienimmällä palkkabudjetilla, mutta taistelee tällä hetkellä eurosijoista.

Vedonlyöntiä varten luodut mallinnukset ovat muuttaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana jalkapalloa lajina merkittävästi. Ei toki ole itsestään selvää, tai edes todennäköistä, että samanlainen kehityskaari toistuisi tai toteuttaisi itseään Suomessa. Mutta Brentfordin esimerkki osoittaa, että pinnan alla kytee useita sellaisia mahdollisuuksia, joita ei pelkästään lyhyen aikavälin hyötyjä tai haittoja tarkastelemalla näe.

Veikkauksen monopolin purkamisessa ja lisenssimallin avaamisessa on toki monia muitakin tekijöitä, jotka täytyy ottaa huomioon. Puhtaasti huippu-urheilun ja suomalaisen jalkapallon kehittymisen näkökulmasta tilanteessa on kuitenkin aivan valtava potentiaalia.

On toki myös arvovalinta, haluaako ulkomaalaisten peliyhtiöiden rahan valuvan Suomeen ja toivooko huippu-urheilun sekä urheiluvedonlyönnin keskinäisen riippuvuussuhteen kasvavan. On aivan oikein kysyä, että onko se jotain, mitä me haluamme.

Toisaalta se sama raha valuu ja hyödyttää jo käytännössä kaikkia muita Euroopan maita ja niiden jalkapallosarjoja. Yhtä hyvin voidaan kysyä, että onko meillä varaa olla tarttumatta siihen.

The post Sallisen sivukatsomo: Auki vai kiinni? appeared first on Byyri.

Väitteiden paikkansapitävyyden tutkimisesta vastaa itsenäinen ja riippumaton komissio, jonka käsissä Cityn tulevaisuus tällä hetkellä lepää. Jos komissio toteaa Valioliigan syytökset oikeellisiksi, odottaa manchesterilaisia sanktio, joka voi olla mitä tahansa pistemenetyksistä viimeaikaisten mestaruuksien riistämiseen ja jopa sarjapaikan menettämiseen.

Ei kuitenkaan kannata pidättää hengitystään tuomiota odotellessa. Tutkinnan aikataulusta ei vielä tässä kohtaa osata sanoa mitään, mutta todennäköisesti edessä on vuosien mittainen oikeustaistelu, jonka aikana Cityn fanit – sekä tietysti muu jalkapalloyhteisö – joutuu elämään jatkuvan epävarmuuden vallitessa.

Voi olla, että jalkapalloyleisön on syytä tottua tämänkaltaiseen epävarmuuteen, sillä vaikka Cityä vastaan asetetut syytökset ovat vakavimmat, mitä englantilaisen pääsarjajalkapallon historia on nähnyt, ei kyseessä suinkaan ole tämän hetken ainoa merkittävä oikeustaistelu eurooppalaisessa huippujalkapallossa.

Vain muutamaa viikkoa ennen kuin Valioliiga julkisti omat syytöksensä, Italian Jalkapalloliitto oli lätkäissyt Juventukselle 15 pisteen rangaistuksen seuran taloustilanteen vääristelystä ja pelaajien markkina-arvon keinotekoisesta paisuttamisesta.

Juventus hyödynsi pelaajakaupoissaan poistona tunnettua kirjanpidollista menetelmää, jonka perusteella uuden hankinnan hinnan voi jaksottaa kirjanpitoon sille ajalle, jonka hankinta tuottaa arvoa. Jalkapallossa hankitun pelaajan siirtosumma jaksotetaan yleisesti koko tämän sopimuksen ajalle. Täten esimerkiksi Cristiano Ronaldon, joka kesällä 2018 teki Juventuksen kanssa neljän vuoden sopimuksen, 117 miljoonan euron hankintahinta näkyi kirjanpidossa 29 miljoonana per vuosi neljän vuoden ajan.

Poistojen tekemisessä ei ole mitään väärää. Kyseessä on täysin yleinen toimintatapa niin jalkapallossa kuin muillakin liiketoiminta-aloilla. Juventuksen toiminta rikkoi kuitenkin hyviä kirjanpidollisia periaatteita, sillä seura manipuloi kirjanpitoaan paisuttamalla myymiensä pelaajien arvoa keinotekoisesti.

Siinä, missä pelaajaoston voi jaksottaa kirjanpitoon useammalle vuodelle, kirjataan pelaajamyynnit yleensä kertaluonteisena eränä sille tilikaudelle, jonka aikana myynti tapahtuu. Myyntien arvoa paisuttamalla Juventus sai taloustilanteensa näyttämään merkittävästi paremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

Tunnetuin esimerkki on kesältä 2020, jolloin Miralem Pjanić siirtyi Juventuksesta Barcelonaan Arthur Melon matkatessa toiseen suuntaan. Paperilla kyse ei ollut vaihtokaupasta, vaan seurat maksoivat kummastakin pelaajasta siirtokorvauksen – Barcelona 60 miljoonaa euroa Pjanićista ja Juventus 72 miljoonaa Arthurista.

Kumpikin seura sai merkattua myynnin yhden tilikauden tuloksi, mikä auttoi niitä saamaan kirjanpitonsa Financial Fair Playn vaatimiin rajoihin. Koska Arthur teki viiden vuoden sopimuksen, oli Juventuksen kirjanpidollinen kulu sinä vuonna vain 14,4 miljoonaa euroa. Toisin sanoen Juventus oli, kirjanpidollisesta näkökulmasta, tehnyt voittoa 45,6 miljoonaa.

Suurin ongelma siirrossa oli kuitenkin se, ettei kumpikaan pelaajista ollut siirtosummansa arvoinen.

Juventus oli käyttänyt samanlaista menetelmää vuotta aiemmin, kun se oli samana kesänä hankkinut Danilon Manchester Citystä ja lähettänyt João Cancelon toiseen suuntaan. Juventus teki kaupassa kirjanpidollisesti lähes 60 miljoonan euron voiton.

Serie A:n siirtoja valvova komitea Covisoc ilmoitti vuonna 2021 Italian Jalkapalloliitolle, että Juventus oli vuosien 2018–2021 välillä paisuttanut jopa 42 myymänsä pelaajan arvoa vääristelläkseen kirjanpitoaan. Juventus oli toisin sanoen myynyt pelaajia, usein osana vaihtokauppaa, merkittävästi näiden todellista arvoa kalliimmalla. Tämä johti lopulta seuran saamaan 15 sarjapisteen menetykseen.

Koska Juventus on pörssilistattu yhtiö, liittyivät tutkintaan lopulta myös Torinon yleinen syyttäjä sekä Italian talouspoliisi. Ja tässä kohtaa tapaus menee todella mielenkiintoiseksi.

Italian Jalkapalloliitto ehti jo viime vuoden huhtikuussa todeta, ettei pelaajien arvoa voi määrittää niin yksiselitteisesti, että Juventusta (tai 10 muuta tutkinnan alaisena ollutta seuraa) voitaisiin rankaista. Juventus on kuitenkin pörssiyhtiönä erityisen tarkastelun alla, ja pörssilistattujen seurojen valvomisesta vastaava elin jatkoi asian penkomista. Samanaikaisesti Torinon yleinen syyttäjä tutki Juventuksen toimia toisella sektorilla.

Vanha Rouva ilmoitti koronakriisin alkaessa, että sen pelaajat olivat yhteisesti hyväksyneet neljän kuukauden palkan pidätyksestä auttaakseen talousvaikeuksissa ollutta seuraa. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että Juventus oli luvannut korvata menetetyt palkkatulot myöhemmässä vaiheessa – pimeästi.

Jos syyttäjä löytää riittävästi todisteita pimeälle palkkojen maksulle, ajautuu Juventus tilanteeseen, jossa kilpailukielto Uefan alaisiin kilpailuihin ja uusi kierros Serie B:n kautta ovat hyvinkin mahdollisia seuraamuksia. Nämä ovat kuitenkin ongelmista pienimpiä. Pörssiyhtiönä Juventus voisi saada syytteen myös veropetoksesta sekä kirjanpitorikoksesta, ja mahdolliset rikosoikeudelliset seuraamukset kantaisivat huomattavasti urheilullisia sanktioita pidemmälle.

Niin Juventuksen kuin Manchester Citynkin esimerkki näyttää, mihin kansainvälisessä jalkapallossa on tultu. Kun raha määrittää entistä enemmän sitä, kuka pärjää kansainvälisillä kentillä, yrittävät seurat hakea taloudellista etulyöntiasemaa kaikin mahdollisin keinoin. Välillä keinot pysyvät lain tai lajin sisäisten sääntöjen rajoissa, välillä eivät.

Jalkapallon kaupallistuessa fanien kannattaakin tottua siihen, että oikeustaisteluista tulee osa arkipäivää. Mitä enemmän Uefa yrittää seurojen tuhlaamista rajoittaa, sitä enemmän seurat panostavat keinoihin, joilla näitä sääntöjä voidaan kiertää.

Cityn toimet ovat saaneet useat valioliigaseurat vaatimaan tiukempaa säätelyä huippujalkapalloon. On kuitenkin naiivia uskoa, että pelkkä sääntelyn tiukentaminen pitäisi suuruutta kaipaavat omistajat ja seurapomot aisoissa.

Aiemmassa oikeustaistelussaan Uefaa vastaan – jonka City onnistui lopulta voittamaan – seura teki selväksi, että se aikoo tehdä kaikkensa puolustaakseen itseään myös kentän ulkopuolella. City ei varmasti tule säästämään kustannuksia myöskään taistelussa Valioliigaa vastaan.

Eikä sen tietysti nykyisessä asemassaan tulisikaan. City on jo kauan sitten kasvanut joksikin aivan muuksi kuin jalkapalloseuraksi. Se on yli 700 miljoonan euron liikevaihtoa pyörittävä yritys ja osa City Football Groupia, joka omistaa kokonaan tai osittain 12 jalkapalloseuraa ympäri maailmaa. Manchester Cityn ydintuote saattaa olla jalkapallo, mutta sen tavoitteet ovat jo kauan sitten ulottuneet paljon pelkkää jalkapalloa korkeammalle.

Juventus puolestaan on hyvinkin avoimesti hylännyt identiteettinsä jalkapalloseurana ja alkanut katsoa itseään elämäntapabrändinä. Sekä Ronaldon hankkiminen vuonna 2018, brändilogon uudistaminen vuonna 2019 että Andrea Pirlon palkkaaminen vuonna 2020 ovat olleet ennen kaikkea markkinoinnillisia, eivät urheilullisia, tekoja.

Sekä Juventusta että Cityä johdetaan kuin suuryritystä. Ja siihen narratiiviin oikeustaistelut sopivat oikein hyvin.

Liike-elämä on täynnä jatkuvia oikeustaisteluja. 2010-luvun alussa Apple ja Samsung haastoivat toisensa oikeuteen yli 50 kertaa kahden vuoden aikana. Useat tupakka- ja alkoholibrändit ovat käyneet oikeustaisteluja vuosikymmeniä yrittäessään puolustaa omaa brändiviestintäänsä, joka ei ehkä aina ole sopinut yhteen reaalimaailman faktojen kanssa. Oikeussalissa istuminen kuuluu monella tapaa suuryrityksen johtamiseen.

Jatkuvasti kaupallistuva jalkapallomaailma taas on saanut vasta ensipuraisun niistä oikeustaisteluista, joita se saa tulevaisuudessa todistaa. Kun raha määrittää kehityksen suunnan, käyttävät seurat kaikki käytössään olevat keinot puolustaakseen omaa taloudellista asemaansa. Ne seurat, jotka onnistuvat voittamaan raastuvassa, voittavat todennäköisesti myös kentällä.

Huippujalkapallon tulevaisuus tullaan todennäköisesti määrittämään ennemmin oikeussalissa kuin nurmen pinnalla.

The post Sallisen sivukatsomo: likainen, kaunis peli appeared first on Byyri.

Siinä missä Olkiluoto 3:n on arveltu nousevan jopa maailman kalleimmaksi rakennukseksi, pamautti Chelsea tammikuussa pöytään historian kalleimman yhden seuran siirtoikkunan. Lontoolaisseura käytti tammikuussa pelaajahankintoihin yhteensä 329 miljoonaa euroa. Kyseessä on vasta toinen kerta, kun yksittäinen seura ylittää 300 miljoonan rajapyykin yhden siirtoikkunan aikana.

Tuhlausvimmastaan huolimatta Chelsea tuskin joutuu ongelmiin seurojen rahankäyttöä rajoittavan Financial Fair Play -säännöstön (FFP) kanssa, sillä Lontoossa osattiin hyödyntää Fifan sääntökirjasta löytyvää porsaanreikää ovelasti.

Fifan virallisten sääntöjen mukaan pelaajasopimusten enimmäispituus on kaikkialla maailmassa viisi vuotta. Sääntökirjassa on kuitenkin lauseke, joka sanoo, että ”muun mittaiset sopimukset voidaan hyväksyä, jos ne noudattavat paikallista lainsäädäntöä”. Englannissa – kas kummaa – ei sopimusten pituutta rajoittavaa lainsäädäntöä ole.

Chelsean tammikuun hankinnoista Benoît Badiashile ja David Fofana saivat seitsemän vuoden pahvit. Mykhaylo Mudryk ja Enzo Fernández taas ovat sopimuksen alla vuoteen 2031 asti. Myös viime kesän hankinnoista esimerkiksi Wesley Fofanalla on seitsemän vuoden ja Marco Cucurellalla kuuden vuoden sopimus.

Tällä on merkitystä, koska FFP:n sääntöjä ei sovelleta sen perusteella, kuinka paljon rahaa seurat todellisuudessa kuluttavat, vaan sen perusteella, miltä luvut niiden kirjanpidossa näyttävät.

Kirjanpidollisesti hankintoja ei tarvitse kirjata kokonaisuudessaan sille kalenterivuodelle, jona ne on hankittu, vaan hankintahinnan voi jakaa osiin sille ajalle, jonka hankinta tuottaa arvoa. Tätä yhdelle tilikaudelle merkattua summaa kutsutaan poistoksi. Kirjanpitoon merkitään poistoja niin kauan, että hankinta on kokonaan maksettu, hieman samaan tapaan kuin asuntovelallinen ei maksa asuntoaan kerralla, vaan pienissä osissa useiden vuosien aikana.

Vaikka jalkapallossa poistoja tehdään ihmisistä, mikä, jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, on itsessään melko irvokasta, ei kirjanpidollisesti siinä ole mitään erikoista. Kuljetusalan yritys voi tehdä poistoja ostamistaan rekoista, metsäalan yritys hankkimistaan tehtaista ja jalkapalloseura pelaajista. Kirjanpidossa hankinnat rinnastuvat toisiinsa.

Se kuitenkin on huomionarvoista, että jalkapallomaailmassa poistot määräytyvät pelaajan tekemän sopimuksen perusteella. Mitä pidempi sopimus, sitä pidemmälle aikajaksolle seura voi hankintahinnan jakaa.

Toisin sanoen Chelsean tammikuussa tehdyt hankinnat näkyvät vuoden 2023 kirjanpidossa vain 41 ja puolen miljoonan suuruisina. Loput 329 miljoonasta jaetaan tulevien vuosien kirjanpitoon. Esimerkiksi Mudrykista, jonka sopimus on Valioliigan historian pisin, Chelsea maksaa kirjanpidollisesti vain vajaat yhdeksän miljoonaa vuodessa.

Vaikka kirjanpito ei taiteenlajina herättäisikään suurta värinää lantion alueella, on asia jalkapalloilullisesti tärkeä, sillä se vääristää TV-rahojen jo vääristämää kilpailua entisestään Euroopan eri sarjojen välillä.

Otetaan vertailukohdaksi AC Milan, joka on voittanut mestaruuden yhdessä Euroopan neljästä suurimmasta liigasta lähempänä nykyhetkeä kuin Chelsea. Milan oli kiinnostunut hankkimaan tammikuun siirtoikkunassa AS Romassa pelaavan Nicoló Zaniolon, mutta ei onnistunut saamaan kasaan Roman vaatimaa 30 miljoonaa euroa.

Ja vaikka Milan olisikin pystynyt Zaniolon ostamaan, ja tehnyt hänelle maksimimittaisen, eli viiden vuoden, sopimuksen, olisi se kirjanpidollisesti maksanut pelaajasta kuusi miljoonaa euroa vuodessa tämän sopimuskauden ajan. Toisin sanoen vain kolme miljoonaa vähemmän kuin Chelsea Mudrykistä.

Uefa on toki pyrkinyt tasoittamaan kilpailuasetelmaa kaventamalla kaikkein rikkaimpien seurojen etumatkaa. Chelsean keinottelu johti siihen, että ensi kesästä eteenpäin Uefan hallinnoimissa kilpailuissa mukana olevat seurat saavat tehdä pelaajista poistoja maksimissaan viiden vuoden ajan.

Lisäksi FFP:n säännöt uudistuvat tämän kauden jälkeen. Tällä hetkellä seurat saavat käyttää siirtosummiin viisi miljoonaa euroa enemmän kuin ne ansaitsevat kolmen vuoden aikajänteellä. Ensi kaudesta eteenpäin seurat voivat käyttää vain 90 prosenttia vuosittaisista tuloistaan pelaajaostoihin, näiden palkkoihin sekä agenttien palkkioihin, ja tuo prosenttiosuus laskee aina 75 prosenttiin asti vuoteen 2025 mennessä.

Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että rajoitteet korkeintaan hidastavat Valioliigan markkina-aseman kasvua, eivät suinkaan estä sitä.

Valioliigaseurat ansaitsevat TV-sopimuksensa ansiosta kollektiivisesti lähes 800 miljoonaa euroa enemmän kuin seurat Serie A:ssa ja noin 700 miljoonaa enemmän kuin La Ligan seurat.

Tämä tarkoittaa sitä, että Bournemouth, seura, jonka stadionille mahtuu yksitoista tuhatta ihmistä ja joka taistelee Valioliigasta putoamista vastaan, pystyi tarjoamaan yhdestä Italian lupaavimmista pelaajista enemmän kuin Serie A:n hallitseva mestari.

Tulevaisuudessa ero tulee vain kasvamaan. Lopputuloksena päädymme tilanteeseen, jossa jalkapallossa on, amerikkakeskeisten lajien, kuten koripallon, jääkiekon tai amerikkalaisen jalkapallon, tapaan vain yksi huippusarja, jolle kaikki muut ovat alisteisia.

Eikä näin käy vahingossa. Valioliigan 20 seurasta jo puolet on amerikkalaisessa omistuksessa. Heistä usealla, esimerkiksi Chelsean Todd Boehlyllä ja Liverpoolin John Henryllä, on aiempia omistuksia Yhdysvaltojen suurten urheilusarjojen seuroista.

Nämä omistajat tietävät, mitä yhden liigan dominanssi tarkoittaa. Ja he haluavat maistaa samaa nannaa myös jalkapallossa. Lähi-Idästä kotoisin olevat, valtioiden rahoittamat, omistajat seuraavat mielellään perässä.

Jo nyt on nähtävissä se, että seurojen hankintapolitiikka muuttuu vuosi vuodelta amerikkalaisempaan suuntaan. Amerikan urheilusarjoissa parhaassa peli-iässä olevien huippupelaajien siirtymiset toiseen seuraan ovat todella harvinaisia. Sen sijaan joukkueita rakennetaan hankkimalla näennäisen ilmaisia pelaajia vapaiden agenttien markkinoilta tai lukitsemalla huippulupaavia nuoria pitkillä sopimuksilla.

Kumpikin trendi on tällä hetkellä vahvasti esillä myös jalkapallossa. Amerikkalaisomisteiset Liverpool ja Chelsea ovat hyviä esimerkkejä jälkimmäisestä ajattelutavasta. Kumpikin seura pyrkii ennen kaikkea hankkimaan nuoria, tasonsa jo osoittaneita, pelaajia ja kasvattamaan heistä pitkän aikavälin avainpelaajiaan. Näin pelaajan uran arvo saadaan maksimoitua ja hankinta- sekä palkkakulut pysyvät ennustettavimpina. Jalkapallossa ei ole toki Yhdysvalloista tuttua palkkakattoa, mutta asetelma uuden FFP:n alla on samankaltainen.

Tässä itsessään ei ole mitään väärää, mutta palkkakaton puuttumisen ja Valioliigan ylivoimaisten resurssien takia se tulee vääristämään kansainvälistä kilpailua entisestään. Vaikka nuorille tehtävät pitkät sopimukset ovat seuran kannalta suuri mahdollisuus, ovat ne myös merkittävä riski. Koskaan ei voi olla sataprosenttisen varma siitä, lunastaako pelaaja todella koko potentiaalinsa, tai siitä, välttyykö hän vakavilta loukkaantumisilta.

Ja koska jalkapallossa ei ole palkkakattoa, voivat muita rikkaammat valioliigaseurat korvata yhden hankinnan epäonnistumisen yksinkertaisesti ostamalla tilalle uuden pelaajan. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa Valioliigasta löytyy tukuttain seuroja, joiden penkillä istuu kymmenkunta pelaajaa, jotka mahtuisivat minkä tahansa muun sarjan kärkijoukkueen avaukseen.

Samalla muissa liigoissa pelaavien seurojen on alettava nuorentaa omia joukkueitaan entisestään. Kun valioliigaseurat alkavat hankkia pelaajia entistä nuorempina, on muilla seuroilla vain yksi vaihtoehto rahoittaa omaa toimintaansa: löytää tulevaisuuden Mudrykit ja Fernándezit vielä nuorempina, ennen kuin rikkaammat seurat ehtivät apajille.

Valioliigaseurojen taloudellinen ylivoima ei ole vielä näkynyt dominanssina esimerkiksi eurokilpailujen puolella, mutta kun toimintaan alkaa rahan lisäksi tulla pitkän aikavälin järkeä, on vain ajan kysymys, milloin näin tapahtuu. Tämän vuoksi edessä on lopulta vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Uefa tai Fifa alkavat rajoittaa seurojen rahankäyttöä entisestään, ja tasoittavat kansainvälistä kilpailuasetelmaa – keinotekoisesti, mutta reilusti.

Tai sitten jalkapallokin siirtyy vain yhden sarjan dominointiin, joko mannereurooppalaisten seurojen onnistuttua ajamaan Superliigan läpi tai Valioliigan yksinkertaisesti kasvettua muiden ohi.

The post Sallisen sivukatsomo: Se yksi heitä hallitsee appeared first on Byyri.

Ensin Lionel Messi voitti kauan kaipaamansa – ja median mukaan koko jalkapalloyleisön hänelle toivoman – maailmanmestaruuden, millä hän viimeistään nosti itsensä argentiinalaisen jumalan asemaan Diego Maradonan rinnalle. 

Vain 11 päivää myöhemmin maailma sai muistutuksen siitä, että ajankohtaisvinoumasta huolimatta maapallolta on löytynyt upeita pelaajia myös ennen 2000-lukua, kun yhdessä Maradonan kanssa edellisen vuosisadan parhaana jalkapalloilijana palkittu Pelé nukkui pois 82 vuoden iässä. 

Kolme päivää tämän jälkeen Cristiano Ronaldo päätti puolivuotisen kiukuttelunsa ja vahvisti siirtyvänsä osa-aikaeläkkeelle Saudi-Arabiaan, samalla himmentäen jo muutenkin loistoaan menettäneen sädekehänsä kimallusta entisestään. 

Samalla ihmiset saivat kouriintuvan muistutuksen siitä, ettei mikään ole ikuista. Jopa maailman kovimpien urheilijoiden urat, ja elämät, päättyvät joskus. Tämä muistutus on paikallaan kaikille niille someaikakauden eläteille, jotka ovat keskittyneet vihaamaan yhtä huippupelaajaa enemmän kuin rakastamaan toista. 

Messin maailmanmestaruus sai sosiaalisen median täyttymään GOAT-päivityksistä ja eri asiantuntijat hehkuttamaan historian parasta pelaajaa. C Moren studiossa julistettiin kovaan ääneen, että keskustelu maailman parhaasta pelaajasta tulisi lopettaa. 

Messin pitäminen historian parhaana pelaajana on täysin perusteltua. Kukaan ei voi väittää, että tehdessäsi niin olisit väärässä. Silti tilanne on kaikessa huvittavuudessaan täysin absurdi, sillä sama pätee moneen muuhunkin pelaajaan. 

Messi on maailmanmestaruuden myötä voittanut kaiken mahdollisen sekä maajoukkueessa että seurajoukkueessa. Hän on yksi historian eniten otteluita pelanneista ja maaleja tehneistä jalkapalloilijoista. Hän on myös pelaaja, joka on muovannut kokonaisen sukupolven käsitystä täydellisestä jalkapalloilijasta. Koskaan ei tule olemaan perusteetonta sanoa, että kyseessä on lajinsa suurin. 

Silti kysymys historian parhaasta jättää tilaa pohdinnalle ja vaihtoehdoille. Kyllä, Messi on maailmanmestari, mutta Pelé johdatti Brasilian 12 vuoden sisällä kolmeen MM-kultaan. Yksikään toinen pelaaja ei ole pystynyt samaan. Eikö maailman arvostetuimman urheilukilpailun dominoinnin tulisi painaa vaakakupissa melko paljon? 

Seurajoukkuemenestystä on turha vertailla, sillä jalkapallomaailma on nyt erilainen kuin 60 vuotta sitten. Vielä tuolloin Euroopan asema ei ollut yhtä dominoiva kuin nykyään, eivätkä kaikki maailman parhaat pelanneet Euroopan sarjoissa. Euroopassakin eri kilpailuja oli nykyistä vähemmän, mikä tekee suorasta vertailusta entistä haastavampaa. 

Pelkkä pokaalien määrä ei toki muutenkaan riitä takeeksi sille, että pelaaja on todella ollut parhaista parhain. Dani Alves on voittanut jalkapallohistoriassa enemmän mestaruuksia kuin kukaan muu, mutta tuskin juuri kukaan pitää häntä historian parhaana pelaajana. Suurin osa ei pidä häntä edes pelipaikkansa parhaana, vaikka brasilialainen toki laitapuolustajien aatelistoon kuuluukin. 

Joukkuelajeissa menestys on kiinni paljon muustakin kuin yhdestä pelaajasta, minkä takia katse suunnataan useasti mieluummin pelaajan henkilökohtaisiin saavutuksiin. 2000-luvulla parhaan pelaajan tittelistä on vieläpä tullut korostetusti maalintekokilpailu, mikä heittää oman varjonsa vertailun ylle. Cristiano Ronaldo on, nimittäin, tehnyt uransa aikana edelleen enemmän maaleja kuin Messi. Kuinka moni silti pitää Ronaldo vielä tänä päivänä parempana pelaajana? 

Lisäksi Pelé iski urallaan yli 400 maalia enemmän kuin mihin kumpikaan yllä mainitusta kaksikosta on tähän asti pystynyt. Tämäkin luku tosin sisältää tiettyä ongelmallisuutta, sillä brasilialaisen maaleista yli 500 syntyi epävirallisissa otteluissa. Guinness World Records listaa Pelén edelleen historian parhaaksi maalintekijäksi 1279 maalilla. Fifan alaisissa virallisissa otteluissa hyökkääjä iski kuitenkin ”vain” 767 maalia, eli noin 30 vähemmän kuin Messi ja 60 vähemmän kuin Ronaldo tähän mennessä. 

Tuolla määrällä Pelé ei itse asiassa ole edes historian paras brasilialainen maalintekijä, sillä Romário teki urallaan 772 maalia. Pitääkö silti kukaan Romáriota Peléä suurempana pelaajana? 

Maalintekovertailuun liittyy myös tiettyä ajankohtaisvinoumaa, sillä Pelén aikakaudella virallisia otteluita pelattiin yksinkertaisesti vähemmän kuin nykyään. Vai kuinka realistiselta kuulostaa ajatus siitä, että Messi tai Cristiano Ronaldo pelaisivat virallisten otteluiden lisäksi vielä yli 500 harjoitusottelua uransa aikana? 

Ehkä sen takia onkin mielekkäämpää vertailla pelaajien tehokkuutta. Kun katsotaan maalimääriä ottelua kohden, on Pelé täysin omalla tasollaan sekä Messiin että Ronaldoon nähden. Toisaalta sekä Gerd Müller, Ferenc Puskás että Josef Bican tekivät maaleja vielä Peléäkin tehokkaammin. Eikö jotakuta heistä täytyisi silloin pitää historian parhaana maalintekijänä? 

Ei oikeastaan, koska virallisista tilastoista löytyy vielä yksi kovempi maalintekijä, joka jää eri vertailuissa usein huomioimatta. Saksalainen Erwin Helmchen nimittäin iski vuosina 1924–1950 hurjat 987 maalia, millä hän jättää kaikkien aikojen maalintekijätilastossa Cristiano Ronaldon kakkossijalle. Kuinka monesti olet kuullut jonkun puhuvan Helmchenistä historian parhaana pelaajana? 

Kaiken tämän hehkutuksen alle jää vielä se fakta, että jalkapallossa on muitakin arvoja kuin maalinteko. Eri ihmiset arvostavat erilaisia pelityylejä, eri suorituksia ja jopa eri pelipaikkoja – usein esimerkiksi sen mukaan, millä pelipaikalla he ovat itse joskus pelanneet. 

On täysin perusteltua sanoa, että historian paras pelaaja oli sittenkin Gianluigi Buffon, Peter Schmeichel tai Lev Yashin. Puolustamisen jaloa taitoa arvostava voisi hyvin nimetä omasta mielestään parhaaksi pelaajaksi Paolo Maldinin tai Franz Beckenbauerin. Pallotaitavampaa pelaajaa kuin Ronaldinho taas tuskin on ollut koskaan. 

Juuri tämä tekee historian parhaasta pelaajasta keskustelemisesta niin kiehtovaa. On täysin sallittua arvostaa eri asioita ja arvottaa ominaisuuksia eri järjestykseen. Yksilölajeissa parhaan valinta on melko suoraviivaista, mutta joukkueurheilussa se ei tule koskaan sitä olemaan. 

Lisäksi se, kuka on historian paras pelaaja, ja kellä oli historian paras ura, ovat kaksi täysin eri asiaa. Omasta mielestäni jalkapallomaailma ei ole koskaan nähnyt niin hyvää pelaajaa kuin Brasilian Ronaldo oli parhaimmillaan. Ronaldon uran huippu jäi kuitenkin polvivaivojen vuoksi verrattain lyhyeksi, joten hänen urasaavutuksiaan on vaikea verrata esimerkiksi Pelén, Messin tai Cristiano Ronaldon vastaaviin. 

Hieman samasta syystä Maradona putoaa helposti keskustelun ulkopuolelle. Monelle 80-luvulla varttuneelle hän tulee olemaan paras koskaan, mutta kentän ulkopuolisten seikkojen takia hänenkin uransa jäi harmittavan rikkonaiseksi. Edesmennyt legenda ei esimerkiksi ottelu- tai maalimäärissä päässyt edes puoleen siitä, mihin Messi on yltänyt, minkä takia monen myöhemmin syntyneen on vaikea käsittää sitä, kuinka poikkeuksellisesta pelaajasta todella oli kyse. 

Jos taas asiaa ajatellaan sitä kautta, kuka on eniten vaikuttanut lajin evoluutioon, on Johan Cruyff pakko asettaa validiksi vaihtoehdoksi maailman parhaan tittelille. Evoluution ja lajin kehityksen kannalta on tärkeää muistaa myös se, ettei jalkapallo ole vain miesten laji. Siksi esimerkiksi Mia Hamm ja Marta ovat niin ikään varteenotettavia ehdokkaita. 

On myös täysin sallittua ottaa pelaajan suuruus kentän ulkopuolella huomioon omaa mielipidettä muodostettaessa, sillä kaikkea suuruutta ei voi mitata vain urheilullisilla avuilla. Tällä tavoin asiaa lähestymällä esimerkiksi Messiä tai Cristiano Ronaldoa tarvitsisi tuskin asettaa edes ehdolle. 

Kaiken kaikkiaan on tärkeää muistaa, ettei sellaista absoluuttista faktaa kuin historian paras jalkapalloilija ole olemassa. Kun puhutaan parhaasta mistä tahansa, kyseessä on ennen kaikkea mielipideasia. 

Vegaanin mielestä arvostettu pihviravintola tuskin voi olla maailman paras ravintola, vaikka se olisi sitä jollekin muulle. Suomalaiselle, indonesialaiselle ja nigerialaiselle maailman paras kulttuuri voi tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita.  

Urheilussa ominaisuuksia on pyritty laittamaan järjestykseen läpi historian. Absoluuttisen paremmuuden mittaaminen on kuitenkin äärimmäisen haastavaa. Usain Boltia sanotaan historian nopeimmaksi juoksijaksi, ei historian parhaaksi juoksijaksi, koska juoksumatkoja on erilaisia, eikä niillä ole paremmuusjärjestystä. 

Someaikakauden värikkäässä maailmassa kaikesta yritetään tehdä korostetun mustavalkoista. Olet joko jonkin asian puolella tai sitä vastaan. Todellisuudessa erilaisia harmaan sävyjä on kuitenkin lukemattomia. 

Itse keskustelen mielelläni historian parhaasta jalkapalloilijasta, sillä keskusteluna se on yksi maailman kiehtovimmista. Lupaan arvostaa ja kuunnella sinun mielipidettäsi, koska se on todennäköisesti täysin oikea. Kunhan sinä lupaat tehdä saman minun mielipiteelleni, joka ei ole väärä vain sen takia, että se eroaa omastasi.  

The post Sallisen sivukatsomo: Musta vai valkoinen appeared first on Byyri.

Huuhkajien EM-karsinnat

Suomalainen jalkapallovuosi alkaa kerätä kunnolla kierroksia maaliskuussa, kun karsinnat miesten vuoden 2024 EM-kisoihin alkavat. Huuhkajat aloittaa oman karsintataipaleensa tutulta ja muistoja tulvivalta Kööpenhaminan Parkenilta torstaina 23. maaliskuuta. 

EM-kisojen tapahtumien myötä erityisen paikan suomalaisfanien sydämissä ottanut Kööpenhamina saa varmasti jälleen todistaa merkittävää määrää huuhkajakannattajia, kun matka kohti Suomen historian toisia miesten arvokisoja pyörähtää käyntiin. Tanskan lisäksi vastaan asettuvat Pohjois-Irlanti, Slovenia, Kazakstan ja San Marino.

Huuhkajien EM-karsintalohko on äärimmäisen mielenkiintoinen – myös sen takia, että Suomi lähtee nyt ensimmäistä kertaa koskaan omaan karsintalohkoonsa suosikkina kisapaikan lunastajaksi. Tanska on luonnollisesti lohkon ykkössuosikki, mutta hyvien Nations Leaguen otteiden myötä ylempään arvontakoriin noussut Suomi lähtee karsintoihin lähtökohtaisesti lohkon toiseksi parhaana joukkueena. Lohkon kaksi parasta etenee suoraan kesän 2024 EM-lopputurnaukseen.

Karsinta-arvonnan tulos ei toki ollut suomalaisittain se kaikkein miellyttävin, ja pettyneen oloinen Markku Kanerva totesikin arvonnan jälkeen tuoreeltaan, että jopa neljällä maalla on realistiset mahdollisuudet kisapaikan tuovaan kakkossijaan. Siitä huolimatta lohko on sellainen, jossa Suomen tulisi uskoa sijoittuvansa kahden parhaan joukkoon. 

Totta on, että H-lohko on kenties EM-karsintojen tasaisin. Kolme joukkuetta – Suomi, Pohjois-Irlanti ja Slovenia – ovat Fifa-rankingissa kuuden sijan sisällä. Lähtökohtaisesti joukkueiden välillä ei ole suuria tasoeroja, ja kuten Kanervakin sanoi, ristiin pelaamista tapahtuu varmasti.

Toisaalta, jos paremman arvontakorin ei anna sokaista, voi lohkoa katsoa myös toisesta näkökulmasta. Siinä, missä vuoden 2020 EM-kisojen karsinnoissa Suomen vastustajien yhteenlaskettu Fifa-ranking oli 377, on se tulevissa karsinnoissa 465. Vastustajat ovat siis, hieman luovasti ajatellen, noin sata pykälää huonompia kuin niissä karsinnoissa, joista kisapaikka irtosi.

Lohkon ennakolta paras joukkue (vuonna 2019 Italia, nyt Tanska) on molemmilla kerroilla ollut Fifa-rankingin sijalta 18. Vuonna 2019 ennen Suomea rankingissa olivat vielä Bosnia ja Hertsegovina (sijalla 34) ja Kreikka (43). Tällä kertaa muita maita ei Suomen ja ykkössuosikin välistä löydy.

Pohjois-Irlanti löytyy rankingsijalta 59, kolme pykälää Huuhkajia alempaa, ja Slovenia taas kolme sijaa Pohjois-Irlantia perässä. Sen jälkeen Kazakstan (115) onkin vastustajana verrattavissa vuoden 2019 karsintojen Armeniaan (101) ja San Marino (211) Liechtensteiniin (181), joskin kumpikin on lähtökohtaisesti hieman heikompi.

Koska kaikkien aikojen karsinnat on niin kulunut ja ylikäytetty slogan, että sillä alkaa olla jo kasarimaista nostalgia-arvoa, käytetään sitä taas kerran: nyt jos koskaan on aika asettua maajoukkueen taakse, sillä edessä on kaikkien aikojen karsinnat.

Miesten EM-kisojen 2028 ja 2032 järjestäjät

Tänä vuonna kuullaan mielenkiintoisia uutisia myös vuotta 2024 myöhemmistä miesten EM-kisoista. Uefa nimittäin julkaisee järjestäjämaat sekä vuoden 2028 että vuoden 2032 EM-kisoille syyskuussa. 

Vuonna 2028 saatetaan palata jalkapallon synnyinseuduille (taas, joku voisi vuosien 2020 ja 2022 EM-kisojen jälkeen sanoa), sillä Englanti on hakenut kisaisännyyttä yhdessä Pohjois-Irlannin, Skotlannin, Walesin ja Irlannin kanssa. Toinen hakija on Turkki, jolle arvokisat olisivat historian ensimmäiset.

Jalkapalloilullisten arvojen lisäksi järjestäjämaan valinta kertonee jotain Uefan suhtautumisesta tai kiinnostuksesta maiden poliittiseen asemaan jalkapallon ulkopuolella – tai sitten ei. Eiväthän nämä asiat tietysti liity toisiinsa.

Vuoden 2032 miesten EM-kisoja on puolestaan ilmoittanut hakevansa hallitseva Euroopan mestari ja kaksissa edellisissä MM-kisoissa dominoinut Italia, joka on viimeksi isännöinyt miesten arvokisoja vuonna 1990, kun maassa pelattiin historian tylsimmiksi tituleeratut MM-kisat.

Toinen hakija on puolestaan – rumpujen pärinää – Turkki. Turkki on jalkapallohullu maa, joka varmasti järjestäisi tunnelmaltaan ikimuistoiset EM-kisat. Euroopan poliittisen tilanteen ollessa polarisoituneempi kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen muutkin asiat kuitenkin painavat vaakakupissa. Toisin sanoen, kts. yllä oleva loppukaneetti.

Tasa-arvon tyyssija

Jalkapalloilullinen tasa-arvo ottaa tänä vuonna taas yhden merkittävän loikan, kun naisten kansainvälisten turnausten määrää kasvatetaan vastaamaan miesten vastaavaa. 

Ensin, hieman alle vuosi sen jälkeen, kun Italia ja Argentiina pelasivat historian ensimmäisen Finalissiman (jonka merkitys on pysynyt, pysyy ja tulee aina pysymään mysteerinä), Englanti ottaa Wembleyllä mittaa Brasiliasta historian ensimmäisessä naisten Finalissimassa. Myös tässä ottelussa panoksena on… jotain.

Muutama kuukausi tämän jälkeen Helmarit ottaa osaa historian ensimmäiseen naisten Uefa Nations Leagueaan, joka käynnistyy syyskuussa. Turnaus pelataan miesten puolelta tutulla formaatilla. Joukkueet on jaettu A-, B- ja C-sarjoihin, joissa ne pelaavat pääosin neljän joukkueen lohkoissa. Lohkovoittajat nousevat ylempään ja lohkojen jumbot putoavat alempaan sarjaan.

Naisten Nations Leaguessa ei ole panoksena arvokisapaikkoja, mutta turnauksella on silti väliä myös tuloksellisesti. Nations Leaguen tulokset nimittäin määrittävät, missä sarjassa maajoukkueet lähtevät vuoden 2024 EM-karsintoihin, jotka pelataan samalla formaatilla kuin Nations League. EM-karsinnoissa vain A-sarjasta voi lunastaa suoran paikan vuoden 2025 EM-kisoihin. Muista sarjoista on tarjolla vain jatkokarsintapaikkoja.

Se, että naisten maajoukkuejalkapallossa pelataan samoja turnauksia kuin miesten puolella, on äärimmäisen tärkeää jalkapallon tasa-arvon kannalta. Vaikka työtä on vielä paljon, kaikki, mikä näyttää paperilla tasapuoliselta, saa ihmiset ajattelemaan, että näinhän sen pitäisi ollakin. Jo pelkästään sillä on iso arvo aidosti inklusiivista jalkapallomaailmaa rakennettaessa. 

Tällä kertaa keinot pyhittävät tarkoituksen, sillä on helppo kyseenalaistaa, onko Uefa aidosti tasa-arvon asialla vai onko se vain haistanut naisjalkapallossa piilevän taloudellisen potentiaalin – varsinkin kun sen viime elokuussa julkaisema tutkimus arvioi, että naisten seurajalkapalloilun kaupallinen arvo voi kasvaa yli 600 miljoonaa euroa seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että maajoukkuekilpailujen kiillottaminen on yksi keino tehdä seurajoukkueita, eli Uefan aitoa kultakaivosta, tunnetummaksi, mutta sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Se, että naisten seurajalkapallosta ja naisten arvokisoista löytyvä potentiaali halutaan vihdoin valjastaa käyttöön, on vain ja ainoastaan hyvä asia. 

Jopa kaavoihin kangistuneet maanosaliitot ovat lopulta tajunneet sen, että faneille kannattaa tarjota sitä, mitä fanit haluavat. Tällä kertaa se, mitä fanit haluavat, kerryttää sekä rahaa kassaan että tasa-arvoa jalkapalloon.

Palaako jalkapallo kotiin?

Yhdenmuotoinen tasa-arvoloikka otetaan myös heinä-elokuussa, kun vuoden 2023 jalkapallon MM-kisat pelataan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Naisten MM-kisoihin nimittäin osallistuu nyt ensimmäistä kertaa 32 maata, mikä on ollut miesten MM-kisojen vakio vuodesta 1998 lähtien (joskin seuraavalla kerralla miesten MM-kisoissa nähdään 48 joukkuetta).

Tämän kesän MM-kisat ovat todella mielenkiintoiset myös siinä mielessä, että tällä kertaa Euroopasta löytyy kaikki ruudut raksittava haastaja edellisiä turnauksia dominoineelle USA:lle.

Hallitseva Euroopan mestari Englanti, joka lokakuussa pelatussa ystävyysottelussa kaatoi Yhdysvallat 2–1, lähtee MM-kisoihin (lähes) tasaveroisena voittajasuosikkina amerikkalaisiin verrattuna. Näin varteenotettavaa tilaisuutta ei jalkapallon kotiin saattamiselle ole ollut sitten vuoden 1966.

Taustalla vaanivat myös uutta tulemista tekevä, 2000-luvun alussa arvokisoja dominoinut Saksa, ja vuoden 2021 olympialaisten finaaliin selvinnyt ja siitä lähtien Fifa-rankingin kolmen kärkeen kuulunut Ruotsi. Nyt jos koskaan Euroopalla on tilaisuus ottaa valtikkansa takaisin.

Pelataanko Suomessa arvokisoja?

Kaiken lisäksi tämän vuoden aikana päätetään kaksien miesten EM-kisojen lisäksi järjestäjä myös vuoden 2025 naisten EM-kisoille. Tämä valinta on suomalaisittain kaikkein mielenkiintoisin, sillä turnauksen järjestämistä ovat hakeneet Puola, Ranska, Sveitsi – ja yhteishakemuksella Pohjoismaat Ruotsi, Tanska, Norja ja Suomi.

Yhteispohjoismaisen hakemuksen mukaisesti EM-kisat olisi tarkoitus pelata Tukholmassa, Göteborgissa, Kööpenhaminassa, Odensessa, Oslossa, Trondheimissa ja Helsingissä sekä Tampereella. Suomessa saatetaan siis pelata jälleen jalkapallon arvokisoja vain reilun kahden vuoden kuluttua. Päätös kisaemännästä tehdään huhtikuun alussa, jolloin jokaisen suomalaisen jalkapalloihmisen kannattaa pitää silmät ja korvat avoinna.

The post Sallisen sivukatsomo: Tulkoon jalkapallovuosi 2023 appeared first on Byyri.

Finaalihuumassa monelta jäi huomaamatta se, että Moskovassa otettiin viimeinen ja ratkaiseva askel kohti tapahtumaa, joka olisi vielä yksittäistä maailmanmestaruutta paljon merkittävämpi osa lajihistoriaa.

Pienessä, intiimissä ja yllättävänkin kiusallisessa tilaisuudessa Fifan sopivaksi urheiluvaikuttajaksi arvioima Vladimir Putin ojensi symbolisesti kisapallon seuraavien miesten MM-kisojen pääjärjestäjälle, Fifan arvioiden mukaan hyväsydämiselle ja jalkapallon kansainvälisestä kasvusta kiinnostuneelle Qatarin emiirille, sheikki Tamim bin Hamad Al Thanille.

Samalla lyötiin viimeinen naula arkkuun useiden MM-kisoja koskettaneiden perinteiden murskaamiselle. Qatarin MM-kisat ovat ensimmäiset, joita ei pelattaisi kesällä. Qatarin MM-kisat ovat myös ensimmäiset, joiden järjestäjämaa ei ole itse selvinnyt karsintojen kautta kisoihin – lukuun ottamatta historian ensimmäisiä MM-kisoja vuonna 1930.

”Olen varma, että ystävämme Qatarissa pystyvät järjestämään vuoden 2022 MM-kisat yhtä hyvin kuin me olemme tehneet”, Putin sanoi tilaisuudessa olleille toimittajille omaa egoaan pönkittäen.

Moni osasi tuskin tuolloin ajatella, että on yksi asia, missä sekä Venäjä että Qatar ovat lähes ylivertaisia kaikkiin muihin maailman maihin nähden. Kumpikin maa on suorastaan loistava alistamaan eri kansanryhmiä, muuttelemaan totuutta omaan agendaansa sopivaksi ja rikkomaan ihmisoikeuksia.

Qatarin ihmisoikeusrikkomuksista kertova teksti on tässä kohtaa MM-kisasykliä kuin vanhan ja loppuun kulutetun levyn soittamista uudestaan. Kaikki ovat kuulleet sen jo tuhansia kertoja. Kysymys on kuitenkin niin tärkeistä asioista, että ne on aika nostaa jälleen jalustalle, kun MM-kisat kolkuttavat ovella.

Qatar on noin Pirkanmaan kokoinen maa, jossa Qatarin kansalaisia asuu noin 300 000, eli noin 12% väestöstä. Loput noin 2,7 miljoonan hengen kansasta ovat työperäisiä maahanmuuttajia, joiden alistaminen orjan kaltaisiin oloihin on emiiri Al Thanin johtaman hallinnon tietynlainen henkilökohtainen harrastus.

Kaikilla ulkomaalaisilla työntekijöillä tulee olla paikallinen ”sponsori”, useimmiten työnantaja, johon he ovat sidottuja. Sponsori saa päättää, voiko työntekijä esimerkiksi vaihtaa työpaikkaa, irtisanoutua tai matkustaa kotimaahansa. Jotkut siirtotyöläisistä eivät ole nähneet perhettään vuosiin.

Epäinhimillisiä työaikoja epäinhimillisen kuumissa oloissa tekeviä siirtotyöläisiä kuoli vuosien 2010 – jolloin MM-kisat Qatarille myönnettiin – ja 2020 välillä vähintään 6500. Todellisuudessa luku on vielä suurempi, koska kaikki maat, joista siirtotyöläisiä Qatariin on muuttanut, eivät jaa dataansa kansainvälisten järjestöjen kanssa. Suurin osa kuolleista on juuri MM-kisojen rakennustyömaille rekrytoituja, normaalisti alle 40-vuotiaita, miehiä.

Kaikkia kuolemia ei ehkä voi laittaa työmaaonnettomuuksien tai huonojen olosuhteiden piikkiin, mutta on kuvaavaa, että Suomessa kuoli työtehtävissä vuonna 2019 seitsemän rakennustyöntekijää. Lukema oli korkein vuosikausiin.

Qatar on myös tunnettu naisten ja seksuaalivähemmistöjen alistaja. Naiset eivät saa Qatarissa työskennellä kotinsa ulkopuolella ilman perheen miehen lupaa. Lisäksi useita raiskatuksi joutuneita naisia on suljettu vankilaan avioliiton ulkopuolisen seksin harrastamisesta. Myös homoseksuaalisuuden harjoittamisesta saa Qatarissa vankeustuomion.

Tällä viikolla tuli täyteen kaksi kuukautta Qatarin MM-kisojen alkamiseen. Tällä viikolla myös kymmenen Euroopasta MM-kisoihin selvinnyttä maata ilmoitti, että heidän kapteeninsa tulevat käyttämään Qatarissa syrjintää vastustavaa, sateenkaaren värisen sydämen koristamaa, kapteeninnauhaa.

Ihmisoikeusjärjestöt, kuten Human Rights Watch, on kiitellyt kansallisia lajiliittoja siitä, että nämä ottavat askeleita ihmisoikeuksien tukemiseksi. Samalla ne ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että nyt luvatut toimenpiteet ovat liian vähän, liian myöhään.

Human Rights Watchin globaalien aloitteiden johtaja Minky Worden, esimerkiksi, sanoi, että ”Fifa ja kansalliset lajiliitot ovat luopuneet vastuustaan MM-kisojen valmistelujen viimeiseen hetkeen asti.”

On totta, että MM-kisojen herättämä keskustelu on pakottanut Qataria muovaamaan lainsäädäntöään. Siirtotyöläisille on annettu yksi vapaapäivä viikossa. Ulkotyöt on kielletty helteisimpinä kuukausina ja kaikkein kuumimpien tuntien aikana. Kotiapulaisten työtunteja on rajoitettu ja maksattomia palkkoja varten perustettu rahasto. Myös työntekijöiden minimipalkkaa korotettiin 10 000 riyaliin, eli noin 275 euroon.

Mutta, Wordenin sanoja lainatakseni, tämä kaikki on liian vähän, liian myöhään. Maassa, jossa keskitulot ovat lähes 5600 euroa kuussa, on pystyttävä parempaan kuin vain vähän orjuutta paremman kaltaisiin oloihin.

Qatar itse ei ole vaikuttanut kiinnostuneelta siirtotyöläisten olojen tai eri ihmisryhmien oikeuksien parantamiseen, eivätkä sitä ole myöskään kansalliset lajiliitot tai maajoukkueet juurikaan vaatineet. Tekemätöntä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Siksi nyt, kun kisoihin on alle kaksi kuukautta, on aika keskittyä siihen, mitä vielä on tehtävissä.

Edistysaskeleita on otettu, mutta mitä tapahtuu MM-kisojen jälkeen? Loppuuko edistys ja palaako Qatar ennen kansainvälistä mediahuomiota vallinneisiin tapoihin ja lakeihin? Varmaa on, että suuren yleisön huomio ei ylety Qatariin samalla tavalla enää kisojen jälkeen, minkä vuoksi paine ihmisoikeuksien kunnioittamiseen tulee olemaan nykyistä pienempi.

Fifan presidentti Gianni Infantino on toistanut useaan otteeseen, että MM-kisat ovat tapa vaikuttaa yhteiskunnan kehittymiseen ja maan ihmisoikeuksien parantamiseen. Sanat ovat vain tyhjää julkisuusvenkoilua, sillä Fifa ei kertaakaan näiden 12 vuoden aikana ole kritisoinut Qataria sen ihmisoikeustilanteesta. Infantinon sanat voivat silti, ainakin jossain määrin, käydä toteen, jos muu jalkapalloyhteisö ottaa aktiivisen roolin niiden toteuttamiseksi.

Valta on nyt kansallisilla liitoilla, pelaajilla ja faneilla. Jos pelaajat ottaisivat kisojen aikana aktiivisesti kantaa – esimerkiksi lehdistötilaisuuksissa, painattamalla viestejä pelipaitojen alla oleviin t-paitoihin tai lämmittelyasuihin, boikotoimalla sponsoritilaisuuksia tai saapumalla kentällä samaa sukupuolta olevien parien taluttamina – pakottaisivat he Fifan reagoimaan. Pelaajat ovat tähtiä, joiden mielipiteitä kuuntelevat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, ja joita Fifalla ei ole varaa suututtaa, koska he ovat lajiliiton tärkein rahasampo.

Pelaajat tai maajoukkueet voisivat myös kuuluvasti anoa Fifalta korvauksia. Amnesty on jo vaatinut Fifaa maksamaan 440 miljoonaa dollaria siirtotyöläisille näiden kokemista kärsimyksistä. Summa on sama, jonka Fifa jakaa MM-kisojen palkintorahoina. Pelaajilla on valta asettua Amnestyn puolelle ja vaatia Fifaa reagoimaan.

Tämä voisi olla jopa vahvempi keino kuin mikään muu, sillä kassakoneen ääni on se, jota Fifa eniten kuuntelee. Korvaukset eivät korvaisi menetettyjä ihmishenkiä, mutta parantaisivat jopa satojen tuhansien elämää – ja pakottaisivat Fifan arvioimaan uudelleen sitä, millaisille maille se arvokisoja myöntää.

Siksi osittainen valta on myös TV-katsojilla. Jos kaikki jättävät edes puolet peleistä katsomatta, olisi se selkeä signaali siitä, etteivät verirahalla rakennetut kisat kiinnosta. Se taas vaikuttaisi mainostajien haluun maksaa mainoksista, mikä heikentäisi TV-yhtiöiden valmiutta maksaa kisojen TV-oikeuksista. Tämä taas näkyisi suoraan Fifan lompakossa.

On jo todistettu, ettei Fifa välitä ihmisoikeuksista. Rahasta sen on kuitenkin välitettävä. Paineen osoittaa solidaarisuutta ei pitäisi olla pelaajien tai fanien harteilla, mutta sellainen tilanne nyt vain on.

Sillä jos kukaan ei tee tilanteelle mitään, mikään ei myöskään muutu. Fifan on jo osoitettu ottaneen vastaan lahjuksia vuosien 2006 (Saksa), 2010 (Etelä-Afrikka), 2018 (Venäjä) ja 2022 (Qatar) MM-kisoja myöntäessään. Vahvaa näyttöä lahjusrahan liikkumisesta on myös liittyen vuoden 2014 Brasilian kisoihin. Vuoden 2030 MM-kisoja hakee muun muassa Saudi-Arabia, jonka ihmisoikeustilanne on kenties vielä kyseenalaisempi kuin Qatarin, mutta jolla on kyllä tahtoa saada tahtonsa läpi. Jos kukaan ei aidosti vaadi muutosta, ei tutun kaavan kannata myöskään odottaa muuttuvan.

Hyvää viikonloppua

Sen lisäksi, että tällä viikolla on kaksi kuukautta Qatarin MM-kisojen alkamiseen, tuli tällä viikolla täyteen kaksi vuotta ensimmäisen Sallisen sivukatsomon ilmestymisestä. Taaperoiässä on hyvä hetki katsoa hieman taaksepäin ja miettiä, missä asiassa voisi kasvaa ja kehittyä. Siksi Sallisen sivukatsomo ilmestyy tästä lähtien joka toinen viikko. Tavoitteena on, että harvempi ilmestymistahti mahdollistaa vieläkin mielenkiintoisempien, ajankohtaisempien ja ennen kaikkea syväluotaavimpien juttujen tekemisen, esimerkiksi haastattelujen määrää lisäämällä.

Kuten aina, palautetta ja ehdotuksia otetaan vastaan. Yhteyttä voit ottaa sähköpostitse (juuso@teravinkyna.com) tai Twitterissä (@TeravinKyna). Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajana saat seuraavan tekstin suoraan sähköpostiisi. Sen pituinen se. Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Onko Qatarin perintö vielä muokattavissa? appeared first on Byyri.

Onnekseni sekä Tanskassa että Belgiassa on tutkittu sitä, mitkä tekijät yhdistävät Euroopan huippuakatemioita. Pyrin tässä jutussa vetämään tutkimusten löydöksiä yhteen ja sovittamaan niitä suomalaiseen kontekstiin.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä onnistuneen ammattipelaajan kasvattamisen kannalta on jalkapallon sitominen tiiviiksi osaksi muuta elämää, sen sijaan, että se jäisi muusta elämästä irralliseksi harrastukseksi.

Käytännössä tällä tarkoitetaan sitä, että seura keskustelee ja toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa esimerkiksi pelaajan koulun ja lähiomaisten kanssa. Tämä auttaa muita sidosryhmiä ymmärtämään, mitä ammattilaiseksi tähtäävä harjoittelu edellyttää ja miten se vaikuttaa pelaajan elämään, mutta myös helpottaa lasta tai nuorta itseään suunnittelemaan omaa elämäänsä, kun valintoja esimerkiksi koulun ja jalkapallon välillä ei tarvitse tehdä.

Urheilun ei tarvitse olla muusta elämästä erillinen saareke edes nuorelle pelaajalle. Yhteiskuntamme tukee ja kannustaa ihmisiä kouluttautumaan ja etenemään urallaan, minkä takia esimerkiksi korkeakoulututkinnot voi pääosin sovittaa joustavasti töiden teon oheen. Urheilu eroaa muista aloista siinä mielessä, että ammattilaisiksi haluavat ovat tehneet päätöksen uravalinnastaan viimeistään jo teini-iässä. Se ei kuitenkaan ole syy antaa heille muita huonompia mahdollisuuksia uransa rakentamiseen.

Koulun ja jalkapallon yhteensovittamista on tehty muun muassa Belgiassa 2000-luvun alusta lähtien. Jokainen voi nähdä tulokset katsomalla Belgian maajoukkueen kokoonpanoa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että suurten paikkakuntien seuroilla tai suurten seurojen akatemioilla olisi tässä etulyöntiasema. Niiden merkitys ja arvostus on kansallisesti yksittäistä pikkuseuraa suurempi, ja ne vaikuttavat suurten harrastajamäärien kautta todella monen lapsen ja nuoren elämään. Olisikin helppo ajatella, suuremmilla hauiksilla vaikuttaminen esimerkiksi vanhempiin tai kouluihin olisi helpompaa.

Pienen paikkakunnan seuralta tällainen elämän yhteensovittaminen saattaa kuitenkin käydä kuin luonnostaan. Seurat ovat paikallisesti merkityksellisempiä ja hallitsevat isompaa osaa paikkakunnan elämänmenosta. Lisäksi seurojen ja koulujen päättäjät sekä vanhemmat eivät välttämättä ole kolme eriävää kokonaisuutta, vaan piirejä saattavat pyörittää osittain samat ihmiset. Tällöin joustavuuttakin on enemmän.

Pelkkä elämän eri osa-alueiden yhteen sitominen ei kuitenkaan auta, jos niiden tavoitteet ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Tavoitteita ei kuitenkaan tarvitse eriyttää.  Tutkimusten mukaan koulumenestyksen ja jalkapalloilullisen kehityksen liittäminen yhteen voi parhaimmillaan nostaa tuloksia kummallakin saralla.

Belgiassa akatemioiden pääpainona on kasvattaa hyviä ja itsenäisesti toimeen tulevia ihmisiä. Siksi koulumenestystä ja kehittymistä myös kenttien ulkopuolella arvostetaan. Anderlechtissa, jonka akatemiaa pidetään yhtenä maailman parhaista, on menty jopa niin pitkälle, että lapsilta evätään oikeus osallistua jalkapalloharjoituksiin, jos kouluarvosanat putoavat liikaa.

Anderlechtin akatemiassa pelaa noin 200 lasta ja nuorta, joista vain muutama prosentti tulee elättämään itsensä jalkapalloammattilaisena. Siksi päämääränä on opettaa pelaajille, ettei heidän ihmisarvonsa määräydy jalkapalloilullisen osaamisen kautta. Tutkimuksissa älykkyyden ja sosiaalisten taitojen kehittymisen on nähty lopulta hyödyttävän myös urheilullista kehitystä.

Aiempaan linkittyen voi pohtia, onko tietynlaisen elämänlaadun ja kasvatustyön vaaliminen jopa helpompaa pienemmillä paikkakunnilla. Toimintaa ei ohjaa samanlainen tuloksellisuuden tavoittelu kuin suuremmilla seuroilla, joiden akatemiatoiminnassa on kiinni merkittävä määrä rahaa.

Toisaalta pienemmillä seuroilla ei välttämättä ole tarvetta yrittää muovata junioripelaajista ammattilaisia ainakaan oman seuran tarpeisiin. Tämä saattaa vapauttaa toimintaa vaalimaan myös muita arvoja kuin ammattimaisuutta, mikä taas voi auttaa kasvattamaan pelaajia ihmisinä.

Toinen tutkimuksissa kasvattajaseuroja yhdistänyt piirre oli halki seuran ulottuva lämmin ja tervehenkinen yhteisöllisyys. Akatemia- tai seuraympäristö oli pelaajille kuin toinen perhe, jonka parissa he kokivat olonsa turvallisiksi. Ammattimaisen pelaajakasvatuksen taustalla onkin aina oltava pelaajia – ja vielä tärkeämpää, ihmisiä – kannustava kulttuuri, jossa virheitä tai omaa identiteettiään ei tarvitse hävetä tai pelätä.

Sekä Tanskan että Belgian huippuakatemioissa painotus on kehittymisessä, ei tuloksissa. Joissakin Belgian akatemioissa joukkueita ei edes saa laittaa paremmuusjärjestykseen. Fokus on alati asioissa, jotka palvelevat pitkän aikavälin kehittymistä, vaikka ne eivät näkyisikään välittöminä tuloksina kentän puolella. Nuorille opetetaan, että itseään haastaessa saa tehdä virheitä. Voittaminen ei ole toimintaa ohjaava tekijä.

Molemmissa tutkimuksissa painotettiin tarvetta luoda seurayhteisöön avoimuuden ja jakamisen kulttuuri, jossa itseään saa toteuttaa, ja jossa arvokas tieto vaihtaa häpeilemättä omistajaa seuratasolta toiselle.

Yksi esimerkki avoimuudesta löytyy monikulttuurisuudesta; menestyvät akatemiat eivät painota kulttuurisidonnaisia asioita, vaan antavat jokaiselle tilaa edustaa itselleen arvokkaita asioita. Monikulttuurisuuteen oppiminen kasvattaa erilaisuutta hyväksyviä ihmisiä myös jalkapallokentän ulkopuolella.

Monikulttuurisuuteen päästään luonnollisesti helpommin isommilla paikkakunnilla ja sitä kautta isompien seurojen akatemioissa ja muissa juniorijoukkueissa. Tähän vaateeseen on pienten paikkakuntien seurojen vaikea vastata.

Toisaalta pienemmissä seuroissa saattaa helposti syntyä avoimempi ja paremmin epäonnistumista sietävä kulttuuri, jos kilpailu pelipaikoista on pienempää ja toiminnan pääpaino on enemmän yhdessä kasvamisessa kuin tavoitteellisuudessa. Myös hierarkian tasot ovat pienissä seuroissa usein matalammat, kun samat ihmiset ohjaavat useaa ikäryhmää, mikä luonnostaan luo avointa kulttuuria.

Suurilla seuroilla on kuitenkin avaimet käsissään sen suhteen, että niillä tietotaitoa on jaettavaksi merkittävästi pieniä seuroja enemmän. Avoimen kulttuurin luominen on aina sitä työläämpää, mitä suurempi yhteisö on kyseessä, mutta onnistuessaan se takaa ennätyksellisen hyvät menestymisen edellytykset.

Suuremmilla seuroilla on myös parempi mahdollisuus kehittää pelaajia hitaasti ja jokaisen pelaajan henkilökohtaiselle tasolle sopivasti, kun resursseja ja tasojoukkueita on enemmän. Tässä piilee myös niiden suurin sudenkuoppa – kärsivällisyyttä on löydyttävä aivan toisella tapaa kuin pienissä seuroissa, jotka jo pelaajamassan pienuuden takia kehittävät pelaajia useita vuosia. Isossa akatemiassa on helppo sortua poimimaan parhaat päältä vain senhetkisen tason perusteella.

Kolmantena merkittävänä pelaajakehityksen osa-alueena tutkimuksissa nähtiin roolimallien läheisyys, yhtenäinen linja edustusjoukkueen ja juniorien välillä ja aikuisjoukkueiden ja juniorijoukkueiden välisen hierarkian puuttuminen. Käytännössä siis se, että edustusjoukkue koettaisiin tavoittelemisen arvoiseksi, mutta kuitenkin tutuksi ja lähellä olevaksi.

Yksi pelaajakehityksen suurimmista riskeistä piilee siinä, ettei edustusjoukkueen ja juniorijoukkueiden välillä ole yhtenäistä linjaa ja avoimen keskustelun kulttuuria. Jos pelaaja kokee, että hän – junioreista edustusjoukkueeseen hypätessään – siirtyy pelitavallisesti ja kulttuurillisesti täysin uudenlaiseen ympäristöön, kasvaa hänen epäonnistumisensa todennäköisyys moninkertaiseksi.

Useassa seurassa ympäri Eurooppaa edustusjoukkuetta kohdellaankin juniorijoukkueista erillisenä kokonaisuutena; tavoiteltavana, mutta tuntemattomana päämääränä. Harjoituskeskukset saattavat esimerkiksi sijaita eri paikoissa ja pelitapa tai harjoituskulttuuri olla täysin erilainen.

Nuoria on kautta historian kannustettu tavoittelemaan läpimurtoa nostamalla edustusjoukkue turhankin korkealle jalustalle. Tämä ei ole kuitenkaan nykyaikaista johtamista. Aidot kohtaamiset ja tuttuuden tunne ajaa pelaajia eteenpäin enemmän kuin hierarkkisilla etäisyyksillä pelottelu.

Tämä on asia, joka suurimmassa osassa maailman parhaita akatemioita ymmärretään. Niin Ajaxin ja Anderlechtin akatemiat kuin Barcelonan La Masiakin kasvattavat pelaajia pelitavallisesti ja kulttuurillisesti suoraan edustusjoukkueen tarpeisiin, jotta lopullinen hyppy olisi mahdollisimman kevyt.

Lisäksi junioripelaajat tarvitsevat samaistuttavia roolimalleja. Juniori- ja edustusjoukkueen pelaajien kohtaamisten puuttuminen syventää kuilua aikuisten ja nuorten välillä, eikä auta rakentamaan edustusjoukkueesta konkreettista tavoitetta. Läpi historian on koettu, että on hyödyllistä, jos eri juniori-ikäluokkien joukkueet ovat läheisessä tekemisessä toistensa kanssa – miksei sama voisi toteutua edustusjoukkueen kohdalla?

Läpimurron kynnyksellä olevia pelaajia pitäisi ruokkia positiivisilla kokemuksilla edustusjoukkueesta, ei pelotella vaatimustason täydellisellä muutoksella.

Lopulta vain tämä viimeinen kohta on sellainen, jossa pienemmät seurat eivät voi isompien kanssa kilpailla. Ketään vähättelemättä on aiheellista kysyä, onko esimerkiksi Kakkosessa tai Kolmosessa pelaava edustusjoukkue riittävä motivaattori juniorille, joka tähyää ammattilaiseksi? Ja ovatko harrastuksenaan jalkapalloa pelaavat edustusjoukkueen pelaajat riittäviä sankareita roolimalleiksi?

Suomessa on totuttu ehkä liikaakin siihen, että lapset hakevat idolinsa ulkomailta kotimaan kenttien sijasta. Muutos parempaan on nähtävissä, Huuhkajien ja Helmarien menestymisen takia, mutta se vaatii toteutuakseen myös sopivaa työntövoimaa. Seurojen olisikin tuotava omia pelaajia esiin myös tarinoina ja roolimalleina, joita nuorten on helppo kunnioittaa.

Seuroilla, jotka pelaavat divaritasolla, ei välttämättä ole myöskään ole päätoimista edustusjoukkueen päävalmentajaa tai edes mahdollisuutta juurruttaa tietynlaista pelitapaa toimintaansa. Tällöin linjan yhtenäistäminen jää ennen kaikkea juniorivalmentajien harteille. Ajatuksen tasolla mallin ottaminen lähimpänä olevasta pääsarjaseurasta ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.

Lopulta pelaajat toki vaihtavat maisemaa, jos heidän potentiaalinsa riittää tavoittelemaan ammattilaisuutta. Etenkin ulkomaille tähyävien pelaajien on päästävä riittävän ajoissa tarpeeksi haastavaan ympäristöön, jotta heidän kehityksensä voi jatkua.

Kaikilta muilta osin pieni seura sitten voikin olla itseään suuremman kilpakumppanin veroinen. Kulttuurillisesti pienen seuran ympäristö voi monella tapaa olla jopa sallivampi pelaajan kehittymiselle ja kasvamiselle kuin äärikilpailtu akatemiaympäristö.

Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistuttaa, että niin pienistä seurayhteisöistä kuin jättimäisistä akatemioista löytyy sekä hyviä että huonoja pelaaja- ja ihmiskasvattajia. On olemassa tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toimivat paremmin pienissä tai suurissa yhteisöissä, mutta lopulta inhimilliset ratkaisut määrittävät sen, millä tasolla nämä toteutuvat.

Kaiken lisäksi kasvatustyökin on tiettyyn pisteeseen asti resurssityötä. Kaikki osa-alueet ovat sellaisia, joilla hyvin johdetun ja isokokoisen akatemian on mahdollista olla pienempiä seurayhteisöjä edellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin aina tapahtuisi. Kuten tutkimukset osoittavat, onnistunut pelaajakasvatustyö sisältää paljon sellaisia piirteitä, joita ei voi saavuttaa pelkällä rahalla. Nämä osa-alueet maksimoimalla myös pienet ja pienten paikkakuntien seurayhteisöt voivat dominoida kasvatusrintamalla.

Hyvää viikonloppua

Se riittää tältä erää. Eiköhän siis palata asiaan ensi viikolla. Siihen asti minut löytää epäsäännöllisesti Twitteristä. Voit myös tilata jutut tuoreeltaan inboxiisi liittymällä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tai tutustua aiempiin teksteihin täältä.

Kohti maajoukkuetaukoa! Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Millainen on hyvän jalkapalloilijan kasvuympäristö? appeared first on Byyri.

Manchester United halusi Casemiron, koska se näki tässä viisinkertaisen Mestarien liigan voittajan, ankkurin yhdelle historian parhaista keskikentistä ja pohjapelaajan, joka tekisi kerta heitolla Unitedista kilpailukykyisemmän joukkueen. Pelaajan, jonka hankkimiselle ei vain voi sanoa ei.

Real Madrid puolestaan näki 30-vuotiaassa brasilialaisessa pelaajan, jonka parhaat päivät ovat jo, tai ainakin hyvin pian, takanapäin, jolle joukkueesta löytyy jo luontainen korvaaja ja jonka arvo ei tulisi enää koskaan olemaan niin korkealla kuin se on nyt. Pelaajan, jonka myymiselle yli 70 miljoonalla eurolla ei voinut sanoa ei.

Vastaava tilanne toistui, kun Manchester United lähti seuraavan brasilialaisen perään. Ajaxilla ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista tarvetta myydä Antonya. Pelaaja oli nuori, edelleen kehittyvä ja arvokas pala seuran tulevaisuutta. Mutta kun United osoittautui valmiiksi latomaan tiskiin lähes 100 miljoonaa euroa, tajuttiin Amsterdamissa sama asia kuin Madridissa: pelaajan arvo tuskin tästä enää nousisi.

Sekä Hollannin että Espanjan pääkaupungissa ymmärretään tällä hetkellä harvinaisen hyvin jalkapallotalouden päälle. Ajax, nuoria pelaajia kehittävä ja eteenpäin myyvä kasvattaja, ja Real Madrid, rikas ja maanisesti kaiken voittava jätti, ovat päällepäin hyvin erilaiset seurat. Pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin yllättävänkin lähellä toisiaan.

Kummassakin seurassa on tajuttu se perustavanlaatuinen seikka, että vaikka pelaajia tulee kohdella kuin ihmisiä, ovat ne jalkapalloseuroille lopulta vain sijoituseriä, joiden arvo pitää pystyä maksimoimaan.

Vaikka kyseisen sijoitustrendin juuret ulottuvat paljon pidemmälle, on kaikessa laskelmoidussa kylmyydessään sen kenties tunnetuin edustaja Chelsea. Seura on ikään kuin jakanut operatiiviset toimintansa kahteen: toisen tarkoitus on kasata mahdollisimman hyvä jalkapallojoukkue. Toisen tarkoitus on ostaa ja lainata pelaajia siinä mittakaavassa, että lainatuista pelaajista saaduilla varoilla voidaan rahoittaa muuta toimintaa.

Vastaavaa lainarulettia on viime vuosina – joskin pienemmässä mittakaavassa – oppinut pyörittämään myös Liverpool, joka on lisäksi Valioliigan älykkäin pelaajien myyjä. Liverpoolissa ymmärretään, milloin pelaajasta kannattaa luopua ja miten heidän arvonsa saadaan maksimoitua. Siksi seuran nettokulutus on Jürgen Kloppin tulon jälkeen vain noin 220 miljoonaa euroa – paljon rahaa, mutta puolet vähemmän kuin millään muulla Valioliigan top6-seuralla. Siitä huolimatta Pool on samalla ajanjaksolla noussut keskikastista mestariksi.

Tämä lähestymistapa on niin järkevä, että joidenkin seurojen koko olemassaolo perustuu pelaajien arvon maksimoinnille. Dortmund, Euroopan top4-sarjojen paras pelaajien kehittäjä, on tienannut pelaajamyynneillä yli 138 miljoonaa viimeisen kuuden vuoden aikana. Ajax on samalla ajanjaksolla tehnyt pelaajamyynneistä voittoa yli 400 miljoonaa. Benfica lähes 470 miljoonaa.

Nämä seurat ovat ymmärtäneet jalkapallomaailman realiteetit. Ne eivät voi kilpailla Euroopan suurten kanssa puhtaasti taloudellisesti. Ne voivat kuitenkin olla kaikkia muita parempia maksimoimaan omien sijoitustensa tuoton. Jalkapallomaailman ihmiskaupan moraalisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta nämä seurat ovat tehneet siitä taidetta.

Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan ole vain pienten tai keskisuurten seurojen yksinoikeus. Myös Real Madrid on viimeisten kuuden vuoden aikana pelaajamyynneissään nettovoitollinen.

Los Blancos on kyseisenä ajanjaksona hankkinut uuden, nuoremman, pelaajan seitsemälle avauskokoonpanon paikalle ja voittanut siinä sivussa kolme Mestarien liigan ja kolme La Ligan mestaruutta. Lisäksi seuralla on ollut varaa Eden Hazardin kaltaiseen hutihankintaan. Silti pelaajakaupan nettosuhde on pysynyt plusmerkkisenä.  

Kaikki tämä on johdonmukaisen urheilujohtamisen ansiota. Madridissa on osattu luopua ikääntyvistä avainpelaajista täydellisen oikeaan aikaan. Seurassa on vuosi toisensa jälkeen tehty vaivihkaista nuorennusleikkausta ilman, että kokoonpanoon olisi jäänyt roikkumaan arvonsa menettäneitä, mutta kallispalkkaisia eilispäivän tähtiä.

Johdonmukaisuus onkin avainasemassa, kun katsotaan viimeisen 5–10 vuoden aikana tasaisesti menestymään pystyneitä seuroja. Real Madridissa tunteet on alistettu järkevälle talouspolitiikalle ja sijoitusten arvon varjelemiselle, mikä on tehnyt siitä kovimman Mestarien liigan dynastian mitä historiassa on nähty.

Liverpoolissa talousjohtaminen, urheilujohtaminen ja valmentaminen puolestaan kulkevat käsi kädessä. Klopp ei ehkä ole täysin alisteinen seuran talouspolitiikalle, mutta hän ymmärtää, että pitkän aikavälin menestys vaatii uhrauksia kentän lisäksi en ulkopuolella. Samanlaistan johdonmukaista talouspolitiikkaa noudattaa myös esimerkiksi Manchester City, joka ei pelkää avainpelaajiensa myymistä, vaikka sillä pohjattomat taskut hankintoja varten olisikin.

Toisissa seuroissa johdonmukaisuus taas on alisteista hetkelliselle höntyilylle. Chelsea, esimerkiksi, toimii monella tapaa taloudellisesti järkevästi, mutta äkkipikaisuus valmentajapuolella on johtanut siihen, että rahaa joudutaan polttamaan jatkuvasti uuden päävalmentajan pelityyliin sopiviin pelaajiin. Samalla moni hyvä pelaaja ei suurista odotuksista huolimatta löydä Länsi-Lontoosta pelillistä kotiaan, minkä vuoksi he menettävät arvonsa lähes täysin. Yksityiskohdat ovat kunnossa, kokonaisuus ei.

Toisissa seuroissa talouspuoli taas alistetaan liian helposti päävalmentajan toiveille tai pikavoittojen tavoittelulle.

Barcelona on yksi esimerkki tästä ajattelutavasta. Xavin talousnäkökulmasta kestämättömille toiveille alisteinen urheilujohto yritti koko kesän päästä eroon Frenkie de Jongista, pelaajasta, jolla on enemmän pitkän aikavälin arvoa kuin lähes kellään muulla koko joukkueessa.

De Jongin myynti tuli ajankohtaiseksi, kun seura tarvitsi rahaa 33-vuotiaan Robert Lewandowskin rekisteröimiseksi. Samalla seuran viime kesän ykköshankinta, 200 000 euron viikkopalkkaa nostava Memphis Depay jumittaa penkillä puolalaisen takana ja menettää arvoaan joka viikko.

Barcelona on toki tunnetusti muutenkin kunnostautunut pelaajien arvon romahduttajana. Seuraan on viime vuosina tuotu valtava määrä pelaajia – Antonia Griezmann ja Philippe Coutinho etunenässä – lähinnä tunnepohjaisesti, ilman minkäänlaista suunnitelmaa siitä, miten sijoitusten arvoa tullaan suojelemaan. Yllä mainitusta kaksikosta, esimerkiksi, ei lopulta saatu minkäänlaista tuottoa pelillisesti eikä taloudellisesti.

Yhtä lailla Manchester Unitedin, maailman kenties taloudellisimmin johdetun jalkapalloseuran, kaupallisen osaamisen voi kyseenalaistaa. Siinä, missä esimerkiksi Real Madrid ymmärtää luopua arvoaan menettävistä tähdistä ajoissa, ollaan ManUssa paniikin äärellä, kun ikääntyvä, kallis ja pelillisesti arvottomaksi käynyt hyökkääjä tahtoo vaihtaa maisemaa.

Unitedissa on viime vuosina tehty lukuisia hutihankintoja, koska seuran rekrytointipolitiikka on muistuttanut liikaa Barcelonan vastaavaa. Sijoitusten varalle ei ole ollut selkeää suunnitelmaa, jolloin tähtihankinnat ovat tulleet Manchesteriin lähinnä menettämään arvoaan.

Jalkapallossa sijoittaminen ei ole toki vain taloudellista. Myös urheilullinen menestys kelpaa tuotoksi. Jos ikääntyvä pelaaja pystyy tuomaan joukkueelleen pokaaleja, on hän maksanut itseensä sijoitetut rahat takaisin, vaikkei jälleenmyyntiarvoa enää olisikaan.

Tätä toivotaan tällä hetkellä erityisesti Unitedissa ja Barcelonassa. Sillä ilman urheilullista menestystä käteen on jäämässä jälleen vain läjä hutiosakkeita.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Lisää värikynää voit kysyä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Nautinnollisia lukuhetkiä perjantai-illalle puolestaan tarjoaa Sallisen sivukatsomon viikkokirje, jonka tilaajaksi liittyminen on täysin ilmaista.

Hyvää viikonloppua.   

The post Sallisen sivukatsomo: Ihmisiä vai sijoituksia? appeared first on Byyri.

Ensin pelaajan on lyötävä läpi omassa paikallisessa joukkueessaan, mitä seuraa siirto astetta suurempaan seuraan joko kotimaassa tai ulkomailla. Siellä onnistumalla voi ansaita mahdollisuuden päästä pelaamaan yhdessä Euroopan kakkoskorin seuroista ja kenties debytoimaan Mestarien liigassa. Hyvät näytöt isoissa valoissa voivat lopulta poikia siirron jalkapallomaailman absoluuttiselle huipulle.

Yksi tällaisista tarinoista on brasilialaisen Diego Carlosin tarina. São Paulon kupeessa syntynyt toppari nousi ensin ammattilaiseksi kotimassaan ja ansaitsi sitä kautta siirron Eurooppaan. Carlos siirtyi ensin Portugaliin opettelemaan eurooppalaisen pelin saloja. Onnistuminen Estoril Praiassa poiki siirron astetta isompiin ympyröihin, FC Nantesiin, josta Carlos kolme vuotta myöhemmin jatkoi Sevillaan.

Sevillassa brasilialainen voitti ensin Eurooppa-liigan ja oli sitten mukana nostamassa seuraa takaisin Mestarien liigaan ja La Ligan mestaruustaistoon. Samalla Carlos asemoi itsensä yhtenä Espanjan pääsarjan parhaista puolustajista. Toppari oli 29-vuotiaana uransa huipulla, ja looginen askel eteenpäin olisi ollut siirto Mestarien liigan voitosta kamppailevaan seuraan.

Sitten Carlos päätti kääntää selkänsä Mestarien liigalle ja siirtyä viime kaudella Valioliigan 14. sijoittuneeseen Aston Villaan.

Estoril Praiasta voidaan rakentaa aasinsilta Matheus Nunesiin, joka niin ikään pelasi seurassa ennen siirtymistään Sportingiin. Lissabonissa keskikenttäpelaaja auttoi seuransa ensimmäiseen Portugalin mestaruuteen 19 vuoteen ja palautti Sportingin Mestarien liigaan.

Viime kaudella Nunes eteni Sportingin kanssa jo Mestarien liigan pudotuspeleihin. Tälle kaudelle oli luvassa lisää Mestarien liigan pelejä. Sarjansa eliittiin noussut ja Portugalin maajoukkueessakin debytoinut 23-vuotias pelaaja oli pääsemässä uransa suurimpaan näyteikkunaan, joka mahdollisesti poikisi siirron vielä suurempiin ympyröihin.

Meidän totuutena pitämämme tarinan mukaan Nunesin olisi tullut seuraavaksi siirtyä joko yhteen Euroopan kärkiseuroista tai vähintään johonkin top4-sarjoissa Mestarien liigan paikoista pelaavaan seuraan lunastamaan potentiaalinsa. Sen sijaan hän valitsi Valioliigan keskikastiin kuuluvan Wolverhampton Wanderersin.

Sekä Carlos että Nunes vaihtoivat Mestarien liigan pelit kamppailuun Konferenssiliigan paikoista. Kumpikaan pelaaja ei tule nykyisessä seurassaan kuulemaan Mestarien liigan hymniä. Silti siirrot eivät nostattanut merkittävästi kulmakarvoja, sillä meidän tuntemamme totuus pelaajan urapolusta ei ole totuus enää ollenkaan.

Nunesin kanssa Portugalin mestaruutta Sportingissa juhlinut João Palhinha päätti vaihtaa Mestarien liigan pelit Valioliigan putoamiskamppailuun. Portugalilainen on tätä nykyä Fulhamin pelaaja.

Remo Freuler teki samanlaisen liikkeen siirtyessään Atalantasta, joka ei toki tällä kaudella europelejä pelaa, Valioliigan nousijaseura Nottingham Forestiin. Atalanta on viimeisten vuosien aikana asemoinut itsensä seuraksi, joka pelaa jatkuvasti pääsystä Mestarien liigaan ja jopa Italian mestaruudesta. Nottinghamissa kansanjuhlaan on syytä, jos seura onnistuu säilyttämään paikkansa Valioliigassa.

Thilo Kehrer vaihtoi Mestarien liigan voiton tavoittelun PSG:ssä kamppailuun eurosijoista West Hamissa. Boubacar Kamara puolestaan luopui Mestarien liigan peleistä siirtyessään Marseillesta Carlosin joukkuekaveriksi Aston Villaan.

Pervis Estupiñán, joka viime kaudella pelasi vielä Mestarien liigan välierissä Villarrealin riveissä, päätti vaihtaa keltaisen sukellusveneen Brighton & Hove Albioniin, jonka katto näyttää olevan jossain Valioliigan kymmenennen sijan tienoilla. Lille, Ranskan mestari vain vuoden takaa, menetti Sven Botmanin Newcastle Unitediin ja Amadou Onanan Evertoniin. Kumpikaan seura voi tuskin realistisesti haaveilla Mestarien liigasta lähivuosina.

Kulunut siirtoikkuna kertoo ennen kaikkea siitä, että jalkapallomaailma on muuttunut entistä enemmän valioliigakeskeiseksi. Kansainväliset pelaajasiirrot kulkevat yhä enemmän yhteen suuntaan sen sijasta, että pelaajat liikkuisivat tasapuolisesti suurten sarjojen välillä.

Tänä kesänä 25 eniten siirtokorvauksia maailmassa maksaneesta seurasta peräti 13 on Valioliigasta. Kymmenen eniten rahaa käyttäneen seuran joukosta löytyy vain kaksi Valioliigan ulkopuolista seuraa – osittaista uudelleenrakennusta tekevä Bayern München ja itsensä konkurssin partaalle kulutuksensa vuoksi ajanut Barcelona.

Sellaiset seurat kuin Nottingham Forest, West Ham ja Wolves käyttivät tämän kesän aikana enemmän rahaa kuin esimerkiksi PSG, Juventus tai Real Madrid. Valioliigaseurat ovat itse asiassa jo rikkoneet oman yhden kesän siirtoennätyksensä, ja käyttäneet rahaa pelaajahankintoihin suunnilleen yhtä paljon kuin muiden top5-sarjojen seurat yhteensä.

Kenties vielä hälyttävämpi signaali voimasuhteiden muutoksesta on tulojen ja menojen erotus. Serie A:n, Bundesliigan ja Ligue 1:n seurat ovat, huolimatta 1,5 miljardin euron kulutuksestaan, yhteensä vain 20 miljoonaa euroa pakkasella pelaajahankinnoissaan. La Ligassa miinusta on puolestaan kertynyt 120 miljoonaa, josta on vastuussa lähes yksinomaan Barcelona.

Valioliigassa seurat ovat sen sijaan käyttäneet pelaajaostoihin noin miljardi euroa enemmän kuin mitä ne ovat pelaajamyynneillä tienanneet.

Vaikka kyseisen trendin vauhti onkin kiihtyvä, kyseessä ei suinkaan ole uusi ilmiö. Viimeisen kolmen vuoden aikana 25 eniten pelaajasiirtoihin rahaa tuhlanneen seuran joukosta löytyy 12 englantilaista seuraa. Viiden vuoden syklillä englantilaisseuroja on samassa joukossa 11. 

Valioliiga käyttää tällä hetkellä yksinään lähes puolet kaikesta Euroopan siirtomarkkinoilla liikkuvasta rahasta. Sarjan taloudellinen ylivoima on niin hälyttävä, ettei muiden maiden kärkiseuroilla välttämättä ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää runnoa Superliigan kaltainen uudistus läpi.

Valioliigan seurat saavat tällä hetkellä TV-tuloja keskimäärin yli tuplasti sen, mitä maailman toiseksi suurimman TV-sopimuksen alla operoivan La Ligan seurat tienaavat. Valioliigan keskikastin joukkueet ansaitsevat TV-tuloilla jo yhtä paljon kuin Real Madrid ja Barcelona, ja sarjan häntäpään joukkueetkin hyötyvät TV-tuloista enemmän kuin Bundesliigan kärki.

Kyse ei ole silti pelkästä rahasta. Valioliiga on – toki rahan avittamana, mutta pääosin strategisten liikkeiden avulla – nostanut itsensä maailman kovatasoisimmaksi sarjaksi. Hype sarjan ympärillä on kasvanut viimeisten viiden vuoden aikana aivan uusiin mittoihin, ja nyt myös muiden sarjojen kannattajat tuntuvat tunnustavan Valioliigan paremmuuden.

Tämä hypetys tarttuu myös pelaajiin. Vaikka taloudelliset seikat ovat luonnollisesti tärkeitä, on Valioliiga suurimmalle osalle pelaajista myös mielenkiintoinen urheilullinen haaste. Pelaajat haluavat testata osaamistaan maailman parhaassa sarjassa. Siksi pelaajat tuntevat enemmän vetoa Valioliigan kuin Mestarien liigan otteluihin.

Kaiken lisäksi sarjan kehitykselle ei näy loppua. Alati kasvava taloudellinen etumatka vain suurentaa kuilua Valioliigan ja muiden suursarjojen välillä. Lisäksi kahden vuoden päästä käytäntöön tuleva Mestarien liigan uudistus tarjoaa Valioliigalle vielä uuden tavan houkutella huippupelaajia.

Kaudesta 2024–2025 lähtien Mestarien liigaan jaetaan kaksi ylimääräistä paikkaa sen perusteella, miten eri maiden seurat ovat Uefan kilpailuissa edellisellä kaudella menestyneet. Nykymenolla voi sanoa käytännössä varmaksi, että tuosta lähtien Valioliigasta pääsee kausi toisensa perään viisi seuraa turnauksen lohkovaiheeseen.

Lisäksi maakohtainen yläraja poistuu käytöstä kokonaan. Erittäin epätodennäköisessä, mutta kuitenkin mahdollisessa, skenaariossa Englannista voisi pelata jopa seitsemän seuraa Mestarien liigassa ja 11 seuraa kaikissa Uefan kilpailuissa.

Parantuneet mahdollisuudet selviytyä Mestarien liigaan laittavat seurat panostamaan joukkueidensa rakentamiseen entistä enemmän. Mestarien liigan pelien todennäköisyyden kasvaminen lisää myös Valioliigan kiinnostavuutta urheilullisessa mielessä.

Valioliiga painii täysin omassa sarjassaan nyt jo. Välimatka ei kuitenkaan tulevaisuudessa tule kaventumaan – päinvastoin. Euroopan muiden seurojen tuleekin keksiä jotain radikaalia, jos ne haluavat pysyä kyydissä.

Voi olla, että Superliiga on väistämätön osa jalkapallon tulevaisuutta. Valioliigan seurat eivät kuitenkaan sitä tarvitse.

Lähteet: Siirtosummat Transfermarkt, TV-tulot Swiss Ramble

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Palautetta tai muita ajatuksia elämästä voi lähettää sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @Teravinkyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi taas kannattaa liittyä tästä, jos jalkapallomaailman mielenkiintoisimmat ilmiöt kiinnostavat.

Ja niin joo. Klubi pelaa syksyllä europelejä muun muassa AS Romaa ja Real Betisia vastaan. Upea asia koko suomalaiselle lajiyhteisölle. Tervetuloa Helsinkiin, José.

Hyvää viikonloppua. 

The post Sallisen sivukatsomo: Kiistämätön vetovoima appeared first on Byyri.

Poissa ovat olleet Pippo Inzaghin kaltaiset paitsioansan alistajat, Christian Vierin tai Andriy Shevchenkon tapaiset monikäyttöiset hyökkäyspään aseet, Luca Tonia mukailevat tornit ja Didier Drogbaa muistuttavat härät. Eläköityneiltä vaikuttavat myös Samuel Eto’on kaltaiset pystyjuoksijat tai Ruud van Nistelrooyn tapaiset vitosen viivan hallitsijat.

Toki viimeisten 10 vuoden aikanakin on nähty monia huipputason hyökkääjiä, määrällisesti kenties jopa yhtä paljon kuin aiemmin. Mutta missään tapauksessa tämä jalkapalloilullinen aikakausi ei määrity puhtaiden sentterityyppien kautta samalla tavalla kuin vuosituhannen alku.

Jalkapalloevoluutio, jonka voi ajatella lähteneen liikkeelle Pep Guardiolan Barcelonasta tai jopa Vicente del Bosquen ajasta ensin Real Madridin ja sitten Espanjan maajoukkueen peräsimessä, on tuonut meidät pisteeseen, jossa yksipuoliset maalinsylkijät ovat muuttuneet enemmän haitaksi kuin hyödyksi omalle joukkueelleen.

Lähes joka ottelussa osuvaa Cristiano Ronaldoa ei pidetä enää vahvistuksena Manchester Unitedille, koska hänen pelityylinsä ei tarjoa paljoa maalinteon ulkopuolella. Bayern München, kauden ensimmäisistä otteluista päätellen, saattaa olla joukkueena jopa parempi ilman viime kaudella 50 maalia tehnyttä Robert Lewandowskia.

Paljon puhuvaa on se, että viiden edellisvuoden kaksi kenties parasta seuraa maailmassa, Manchester City ja Liverpool, ovat nousseet jalkapallomaailman valtiaiksi ilman selvää ysipaikan maalintekijää. Guardiola on jo pitkään rakentanut joukkuettaan pelipaikattoman ihanteen suuntaan, jossa jokaisen pelaajan vaatimukset ovat lähempänä keskikenttäpelaajaa kuin hyökkäyspään sentteriä. Jürgen Kloppin Liverpool on puolestaan tehnyt piilokärjen käytöstä taidetta.

Jopa Mestarien liigaa viimeistä vuosikymmentä dominoineen Real Madridin voi sanoa voittaneen neljä 2010-luvun pokaaliaan ilman perinteistä ysiä. Ronaldon ja Gareth Balen aikakautena Karim Benzema oli kovista maalimääristään huolimatta enemmän mahdollistaja kuin viimeistelijä.

Nyt tämä trendi on kuitenkin muuttumassa. Ne valmentajat, jotka kenties parhaiten sisäistivät ysipaikattoman jalkapallon, ovat nyt ensimmäisinä hyppäämässä uuden pelillisen evoluution kelkkaan.

Sekä Liverpool että Manchester City tekivät kesän merkittävimmän hankintansa juuri sentterin tontille. Myös Real Madrid on siirtynyt aikaan, jossa Benzema dominoi peliä ysipaikalta, vaikkei missään tapauksessa mikään perinteinen kohdepelaaja olekaan.

Sekä Erling Håland että Darwin Nuñez ovat ennen kaikkea mitä kovimman luokan maalintekijöitä, ja edustavat siinä mielessä ysipaikan pelaamista puhtaimmillaan. Siinä, missä norjalainen paukutti viime kaudella 30 otteluun 29 maalia, iski uruguaylainen 41 ottelussa 34 kertaa.

Nuñezin nousu jalkapallomaailman huipulle on ollut rakettimainen, kun taas Hålandin kohdalla on tiedetty jo vuosia, että hänestä tulee kehittymään kenties maailman paras ysipaikan pelaaja. Jo nyt, 22-vuotiaana, Håland saattaa olla maailman tehokkain maalintekijä.

Kumpikaan, City tai Liverpool, ei olisi varsinaisesti tarvinnut lisää tulivoimaa. Seurat iskivät viime kauden Valioliigassa ylivoimaisesti eniten maaleja ja ylittivät molemmat oman maaliodottamansa.

Klopp ja Guardiola kuitenkin tietävät, etteivät maailman parhaat voi jäädä lepäämään laakereilleen, jos haluavat pitää haastajansa takanaan. Myös huippuseurojen pitää pystyä uusiutumaan, koska haaste niitä kohtaan kasvaa jatkuvasti. Sekä Liverpoolissa että Manchesterissa on todettu, että oikea tapa uusiutua vuonna 2022 on palata jalkapalloevoluution alkulähteille.  

Håland ja Nuñez täyttävät monet perinteisen ysipelaajan vaatimukset. Sen lisäksi, että kumpikin on armoitettu viimeistelijä, on molemmilla myös kokoa vastata kovaluisimpienkin topparien otteisiin.

Nuñezilla on pituutta vakuuttavat 187 senttiä, mutta norjalainen kolossi laittaa vielä paremmaksi 195 senttisellä varrellaan. Nykyjalkapallossa, joka suosii vikkeläliikkeisiä, kestäviä ja sitä kautta kevytrakenteisia pelaajia, tämä on merkittävää.

Kumpikin hyökkääjistä on jo pelkän vartensa takia pelote nykyaikaisille keskuspuolustajille. Molemmat osaavat myös käyttää kokoaan hyödykseen ja viimeistellä päällään taitavasti. Liverpool ja Manchester City olivat viime kaudella Valioliigan eniten keskittäneet joukkueet (pitkälti siksi, että heillä on riveissään sarjan parhaat keskittäjät), joten on vain järkevää, että molemmilla on nyt myös osaava kohdepelaaja keskityksiä päättämässä.

Toisaalta, maaliodottamansa ylittämisestä huolimatta, seurat olivat myös Valioliigan eniten ja kolmanneksi eniten huippupaikkoja missanneet joukkueet. Nyt molemmilla on käytössään hyökkääjä, joka viimeistelee boksin sisältä varmemmin kuin kukaan muu seurojen pelaajista.

Kumpikin pelaaja osaa myös käyttää kokoaan hyödykseen ja täyttää perinteisen kohdepelaajan vaatimukset, joskin hieman eri tavoin. Etenkin Nuñez tykkää hakeutua hyökkäyksen sivustaan ja hyökätä keskityspalloihin vastustajan laitapuolustajia vastaan, jotka lähes järjestäen häviävät hänelle pituudessa. Molemmat ovat myös kykeneväisiä pelaamaan selkä maaliin päin, ottamaan vastaan pitkiä syöttöjä ja pitämään palloa omalla joukkueellaan tilanteenvaihdoissa.

Silti kumpikaan ei täytä perinteiden kohdepelaajan määritelmää, sillä sekä Hålandin että Nuñezin erottaa muista ysipaikan huippupelaajista ennen kaikkea heidän liikkuvuutensa.

Nuñez kellotti viime kauden Mestarien liigassa huippunopeudekseen hurjat 36,5 kilometriä tunnissa. Vertailun vuoksi: muuan Kylian Mbappén vastaava lukema oli 34,9 km/h. Håland taas antoi osoituksen räjähtävyydestään heti ensimmäisessä valioliigapelissään. Sekä Cityn ensimmäiseen maaliin johtanut rankkari että Hålandin viimeistelemä toinen maali syntyivät pystyjuoksuista, jotka saivat West Hamin puolustajat näyttämään kivipatsailta.

Kumpikin pelaajista on myös erinomainen tekemään räjähtäviä liikkeitä vastustajan maalin etutolpalle ja viimeistelemään ensimmäisellä kosketuksella matalista keskityksistä. Yhdestä tällaisesta Nuñez avasikin maalitilinsä Valioliigassa. Hålandilla on puolestaan ympärillään joukkue, joka on maailman paras viljelemään cut back -syöttöjä boksiin, joten on vain ajan kysymys, milloin norjalainen seuraa perässä.

Vaikka kaksikosta etenkin Håland pystyy myös pudottautumaan syvälle hakemaan palloa – vaikkei varsinaisesti peliä rakentava hyökkääjä olekaan – tykkäävät molemmat hakeutua vastustajan laitapuolustajien selustaan ja suunnata juoksunsa laidalta keskelle. Maalinteon lisäksi kummallakin pelaajalla on loistava kyky voittaa yksiykkösiä ja pelata matalia syöttöjä rangaistusalueelle muiden viimeisteltäviksi.

Varsinkin Nuñez on näissä tilanteissa todella hyödyllinen pelaaja, sillä uruguaylainen on pelannut urallaan paljon myös sisään leikkaavan laiturin paikalla. Tällainen monipuolisuus on piirre, jota ei menneiden vuosien kärkipelaajilta löytynyt.

Håland on pelaajana vielä selvästi kilpakumppaniaan edellä, mutta kummankin hyökkääjän pelaamisessa on jotain sellaista, mitä ei huippujalkapallossa ole nähty koskaan aiemmin. Kummallakin on aivan maailman kovimpaan kärkeen kuuluva huippunopeus ja kyky jättää puolustajat nielemään pölyä, mutta myös käyttää kokoaan perinteisen kohdepelaajan tavoin. Kaiken lisäksi Håland ja Nuñez ovat monipuolisia viimeistelijöitä, jotka voivat viimeistellä kaukaa tai läheltä ja millään ruumiinosalla vain.

Kaksikko edustaa uudenlaista pelaajatyyppiä, ikään kuin entisaikojen ysipaikan pelaajien hybridiä, joka pystyy osallistumaan peliin lähes sen jokaisessa vaiheessa. Tavallaan nuoret hyökkääjät kulkevat kärkipelaajan prototyyppiä muovanneiden pelaajien – esimerkiksi Benzeman – jalanjäljissä, mutta ovat kuitenkin monella tapaa täysin uniikkeja tapauksia.

Jotain uutta, jotain vanhaa. Ysipaikan pelaajat ovat tehneet paluun, mutta eivät sellaisina kuin me heidät muistamme.

Hyvää viikonloppua

Kesäloma on jäänyt taakse, ja juuri sopivasti. Kotimaan kentillä kierrokset alkavat nousta ennen loppuratkaisuja, ja Euroopassa maailman parhaat pelaajat ovat saamassa koneitaan käyntiin hyvin eriskummallisen kauden aluksi.

Jos haluat pitkän kauden mittaan osallistua keskusteluun jalkapallosta ja sen ilmiöistä, laita sähköpostia juuso@teravinkyna.com tai vedä virtuaalihihasta Twitterissä @TeravinKyna. Ja liity toki Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi, niin tiedät, mistä kahvipöydissä puhutaan.

Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Ysin paluu appeared first on Byyri.

”Jos, missä tahansa vaiheessa, olemme kiinnostuneita myymään, saatamme harkita sitä”, Laporta kuitenkin lisäsi, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tuo kiinnostus heräsi lopulta paljon odotettua aiemmin. Viime viikolla Barcelona ja Manchester United, huolimatta siitä, ettei Barcelonalla ole kiinnostusta myydä de Jongia, pääsivät yhteisymmärrykseen keskikenttäpelaajan myynnistä. Kauppaa viivyttää enää se, ettei de Jong itse ole halukas neuvottelemaan Unitedin kanssa.

Vaikka seurajohtajat ympäri Eurooppaa ovat pääasiassa vain poliitikoita, jotka sanovat sen, mitä fanit haluavat kuulla, oli Laportan puheissa tällä kertaa totuuden siemen. Barcelona ei, lähtökohtaisesti, haluaisi myydä hollantilaista, josta on tulossa yksi Euroopan parhaista keskikenttäpelaajista. Barcelonaa kuitenkin kiinnostaa ne 85 miljoonaa euroa, jotka ManU on valmis hänestä maksamaan.

Barcelona on Euroopan suurseuroista se, jonka taloustilanne on ottanut eniten osumaa koronapandemian aikana. Seura horjui kuilun partaalla jo ennen pandemiaa, ja koronan takia saamatta jääneet tulot työnsivät sen yli reunan. Tuotot toki lähtevät nousuun nyt, kun jalkapallomaailma on siirtynyt pandemian jälkeiseen aikaan, mutta se ei riitä Barcelonalle. Heidän on saatava kassaansa rahaa myös pelaajamyyntien kautta voidakseen rekisteröidä hankkimansa uudet pelaajat. Sen takia de Jongin myynti on korkealla kesän prioriteettilistalla.

Tilanteessa on kuitenkin sivujuoni. Barcelona on de Jongille velkaa noin 17 miljoonaa euroa palkkoina, jotka hollantilainen jätti nostamatta seuran ajauduttua talousahdinkoon. Pelaaja ei luonnollisestikaan halua noista rahoista luopua, joten Barcelona tietää, että maksun päivä on edessä – ellei se pääse hollantilaisen sopimuksesta eroon ennen sitä.

Tämän vuoksi edessä on potentiaalisesti riitaisa ja ruma ero. Barcelona on tehnyt selväksi, että de Jongille löytyy paikka ensi kauden joukkueesta vain, jos pelaaja suostuu alentamaan palkkaansa. Toisin sanoen Barcelona vaatii, ettei hollantilainen peri takaisin menettämiään ansioita.

Olisi helppo syyllistää ahnetta jalkapalloilijaa, joka ei halua luopua osasta monista miljoonistaan. Barcelona on kuitenkin itse tarjonnut de Jongille sitä sopimusta, johon tämä on nimensä laittanut. Kaiken lisäksi Barcelonankaan toiminta ei ole järin päivänvaloa kestävää.

Seura pyysi kaikkia pelaajiaan leikkaamaan palkkojaan korona-ajan alussa, jotta se selviäisi pandemian yli. Säästöjä ei kuitenkaan suunnattu velan lyhentämiseen tai taloustilanteen elvyttämiseen – vaan uusiin pelaajahankintoihin. Onko oikein, että työnantajasi pyytää sinua leikkaamaan palkkaasi, jotta voi palkata sinulle kilpailijan?

Vain reilu kuukausi takaperin Laporta kuvasi seuraansa ”potilaaksi, joka on taloudellisessa mielessä käytännössä kuollut”. Barcelonan varapresidentti Eduard Romeu puolestaan ilmoitti suorasukaisesti, että Barcelona tarvitsee noin 500 miljoonaa euroa pysyäkseen elossa.

Tämän jälkeen Barcelona on hankkinut Franck Kessién ja Andreas Christensenin, joille seura maksaa yhteensä noin 12 miljoonaa vuodessa, sekä maksanut hieman päälle sata miljoonaa Raphinhasta ja Robert Lewandowskista. Kaksi jälkimmäistä kisaavat samoista pelipaikoista, joille Barcelona hankki tähtivahvistuksia viime kesänä sekä tammikuussa. Huhujen mukaan Chelsean kaksikko Marcos Alonso ja César Azpilicueta saattaa seurata pian perässä.

Uusia pelaajia saapuu Barcelonaan kiihtyvällä tahdilla, vaikka kukaan ei oikein tiedä, mistä seura löytää rahat hankintoihinsa. Koronapandemian kurittama Barca teki vuonna 2020 verojen jälkeistä tappiota 133 miljoonaa euroa. Vuonna 2021 sama lukema oli massiiviset 555 miljoonaa, mikä on suurin jalkapalloseuran koskaan tekemä vuosittainen tappio.

Barcelonan puolustukseksi on sanottava, että luku sisälsi monia kertaluontoisia eriä, jotka eivät tulevilla tilikausilla toistu. Siitä huolimatta seuran kokonaisvelka on tällä hetkellä noin 1,2 miljardia. Pelkästään korkoihin kuluu noin 41 miljoonaa vuodessa, mikä on eniten Euroopassa. Syytä heikkoon taloustilanteeseen ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä Barcelona hankki vuosina 2016–2021 uusia pelaajia, kappas kummaa, 1,2 miljardilla eurolla.

Seurassa on tehty monia talouden uudelleenjärjestelyjä sen jälkeen, kun Laporta aloitti nykyisen kautensa presidenttinä. Barcelona muun muassa onnistui vaihtamaan lyhytaikaiset saatavansa noin 600 miljoonan euron ja kymmenen vuoden mittaiseen velkaan, joka antaa seurajohdolle huomattavasti aiempaa enemmän liikkumavaraa.

Näitä toimia on tehty, luonnollisesti, taloustilanteen tervehdyttämiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi. Vielä enemmän niitä on kuitenkin tehty La Ligan palkkakaton kiertämiseksi.

Tällä hetkellä Barcelona on tilanteessa, jossa se hankkii uusia pelaajia kaikkialta, mistä se niitä saa, siitä huolimatta, ettei sillä ole lupaa rekisteröidä heitä tulevalle kaudelle. La Ligan asettaman palkkakaton ylittämisen takia Barca saa kuluttaa pelaajahankintoihin vain yhden euron jokaista ansaitsemaansa kolmea euroa kohden. Siksi seura on keinotekoisesti pyrkinyt kohentamaan tilinpäätöksensä tulopuolta, sillä vain siten se voi rekisteröidä pelaajat, joita se ei oikeasti saisi hankkia.

Barcelonalainen talouden uudelleenjärjestely tulee auttamaan seuraa lyhyellä aikavälillä, mutta saattaa pitkässä juoksussa tiputtaa seuran suurimpien kilpakumppaniensa kelkasta.

Barcelona on tänä kesänä ehtinyt myydä jo 25 % La Ligan TV-oikeuksistaan amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle Sixth Streetille. Kaupan avulla seura pystyy paikkaamaan kassaansa noin 530 miljoonalla eurolla, jotka Barcelona aikoo ujuttaa tilinpäätökseensä siten, että se saa tämän kesän hankintansa rekisteröityä.

Sixth Street omistaa TV-oikeudet seuraavat 25 vuotta, jonka aikana niiden todellinen arvo on noin miljardia euroa. Barcelona tulee siis pitkässä juoksussa häviämään kaupassa lähes 500 miljoonaa.

Lisäksi Barcelona myi puolet fanituotemyyntinsä arvosta noin 200–300 miljoonan euron kaupassa. Taloudellinen piristysruiske auttaa seuraa nyt, mutta puolittaa sen saamat tulot fanituotemyynnistä seuraavan neljännesvuosisadan ajan.

Kuten seuraavaa pistosta kaipaava narkkari, Barcelona myy pitkän aikavälin hyvinvointiaan lyhyen aikavälin hyvänolontunteen takia. Seura varmasti löytää keinot rekisteröidä kaikki hankkimansa pelaajat ensi kaudeksi ja tekee itsestään kilpailukykyisemmän. Mutta se tekee sen todella isolla riskillä.

Näyttää uhkaavasti siltä, että Barcelona on päättänyt myydä tulevaisuuden saadakseen nykyhetken. Siitäkin huolimatta, ettei sen olisi ollut pakko niin tehdä.

Barcelona on käyttänyt kaikki oppikirjan kikat kyetäkseen haluamiinsa pelaajahankintoihin. Seura on antanut turhiksi kokemilleen pelaajille uusia, pitkäaikaisia sopimuksia, jotta se on saanut näiden vuosittaiset ansiot painettua alaspäin. Se on myös tehnyt hankkimilleen pelaajilleen sopimuksia, joissa ensimmäiset vuodet ovat halvempia, mutta sen jälkeen palkat lähtevät nousuun.

Tilinpäätöksessä jujut auttavat, mutta jossain kohtaa tulevaisuuteen siirretyt palkat tulevat maksuun. Pois silmistä, pois mielestä -lähestymistapa lähinnä pitkittää ongelmaa sen ratkaisemisen sijasta.

Siksi on erikoista, että Barcelonassa on pakonomainen tarve hankkia uusia pelaajia ja voittaa nyt, vaikka seuralla olisi käsissään yksi Euroopan parhaista pitkän aikavälin projekteista. Pedrin, Gavin ja de Jongin muodostamalla keskikentällä olisi potentiaalia olla koko maanosan paras viiden vuoden sisällä. Ansu Fati on yksi Euroopan kovimpia lupauksia. Xavi puolestaan on päävalmentajana edelleen raakile, eikä hänenkään paras aikakautensa ala vielä ensi kaudella.

Taloustilanteen, omien kasvattien uuden esiinmarssin ja Xavin päävalmentajapestin takia fanit jopa todennäköisesti antaisivat anteeksi pari hieman laihempaa vuotta, jos pelillinen prosessi menisi koko eteenpäin. Barcelonassa ei kuitenkaan osata katsoa huomista pidemmälle tulevaisuuteen.

Kaiken lisäksi seurajohto ehti jo viitoittaa ainakin jossain määrin järkevän polun takaisin taloudelliseen elinvoimaisuuteen. Lainojen uudelleen strukturointi ja tulojen palaaminen, todennäköisesti, pandemiaa edeltäneelle tasolle antaisivat Barcelonalle selkärangan, johon maltillisesti nojaamalla seura voisi tervehdyttää ensin taloutensa ja sitten palkintokaappinsa.

Nyt seurassa kuitenkin tehdään niitä täysin samoja ratkaisuja, jotka ajoivat sen ongelmiin alun perinkin. Barcelonan seurajohto ei ole vielä oppinut, että sopimuksia kuuluu kunnioittaa ja siksi niitä kannattaa tehdä varoen, eikä sitä, ettei kukaan pakota hankkimaan uusia pelaajia, jos siihen ei ole varaa.

On mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan tulevaisuuden tähtipelaajien halukkuus siirtyä Barcelonaan, jos seura joutuu taas kahden vuoden päästä pyytämään pelaajiaan leikkaamaan palkkojaan, kun se ei selviä kuluistaan. Kuinka moni pelaaja aidosti haluaa siirtyä seuraan, joka ei kunnioita sopimuksiaan?

Toisaalta samaa voi pohtia kaupanteon näkökulmasta. Milloin muut seurat lopettavat pelaajien myynnin Barcelonaan, kun eivät voi olla varmoja siitä, miten seura selviää veloistaan? Ja jos esimerkiksi Leedsiltä jäisi Raphinhan myynnistä euroja saamatta, kuinka kattojärjestöt Fifa ja Uefa asiaan reagoisivat?

Liitot ovat perinteisesti olleet haluttomia rankaisemaan suurseuroja, mutta kyseessä olisi jo sen kokoluokan rikkomus, ettei sitä voisi painaa villaisella. Tapaus voisi jopa toimia mielenkiintoisena ennakkotapauksena koko siirtomarkkinoilla – ajettaisiinko Barcelona selvitystilaan vai palaisivatko Raphinhan pelaajaoikeudet Leedsille?

Barcelona ei ole ajautumassa tuon mittakaavan maksuvaikeuksiin ainakaan heti, mutta asiaa on syytä pohtia. Katalonialaisten esimerkki nimittäin osoittaa sen, kuinka huonosti jalkapallomaailmassa hyväksytään talouselämän realiteetit. Tarinan opetus on, että faniomisteiset seurat valitettavasti putoavat taloudellisesti valtioiden tai miljardöörien omistamien seurojen kyydistä, ja jos ne yrittävät taistella vastaan, jälki ei tule olemaan kaunista.

Barcelonan malli voikin toimia monelle muulle seuralle esimerkkinä. Jos suurella riskillä operoivan espanjalaisjätin värisuora kantaa, tulee useampi seura seuraamaan esimerkkiä. Jos Barcelona taas ajautuu ojasta allikkoon, ymmärtääkö muu maailma olla polttamatta näppejään tulisella hellalla?

Hyvää viikonloppua

Se riittäköön tältä erää. Tämän tekstin myötä Sallisen sivukatsomo jää kesälomalle. Tositoimiin palataan taas elokuun alussa. Silloin muuten suomalaisten sarjojen jännitys alkaa sopivasti tiivistyä ja Euroopan liigat ovat jo täydessä käynnissä.

Loma-aikanakin omien ajatustensa kanssa voi lähestyä joko sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Lupaan lukea kaikki. Ja ehkä jopa vastata. Ellei sitten harrastukset, joita voi tehdä lycra-housut jalassa, vie voittoa. Jos taas haluat olla varma, ettet missaa ensimmäistä loman jälkeistä tekstiä, kannattaa liittyä Sallisen sivukatsomon postituslistalle tästä.

Arrivederci, Auf Wiedersehen ja Sayõnara. Palataan elokuussa.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Pelkoa ja inhoa Barcelonassa appeared first on Byyri.

Mettälän ura päättyi lopulta 28-vuotiaana, vain hetki sen jälkeen, kun se oli kunnolla ehtinyt alkaa. Alun perin syyskuussa 2020 tulleen nilkkavamman piti kuitenkin olla vain pieni hidaste matkalla kohti liigatähteyttä.

”Silloin, kun loukkaantuminen tuli, olin toiveikkaana. Lääkärit sanoivat, että pitäisi tulla kuntoon”, Mettälä muistelee vajaan kahden vuoden takaisia tapahtumia. Vamman todellinen vakavuus alkoi hahmottua vasta pitkästi seuraavan kauden puolella. ”Sitten 9–10 kuukauden jälkeen, kun nilkka ei ollutkaan kunnossa, alkoi takaraivossa muodostua ajatus siitä, että tuleeko tästä enää koskaan mitään.”

Hyökkääjä palasi vielä kentille ja pelasi viime kaudella 16 ottelua lainalla TPS:n paidassa. Noissa peleissä syntyi myös 7 maalia. Pelaaminen vaati kuitenkin runsaasti kipulääkkeitä ja teippaamista, ja kauden jälkeen nilkka operoitiin uudestaan. Lopettaminen ei kuitenkaan edes käynyt mielessä ennen kuin kävi selväksi, ettei uudestaan kuntoutettu nilkka sallisi pelaamista.

”Ei lopettamista miettinyt vasta kuin loppuvaiheessa, kun parin viimeisen kuukauden aikana ei voinut kipujen takia nauttia pelaamisesta”, Mettälä kertoo. ”Olin joskus itselleni luvannut, että pelaan niin kauan, kun nautin futiksesta. Kun lopussa ei voinut enää nauttia, oli päätös lopulta aika helppo.”

Lopettamispäätös oli lopulta myös helpotus. Enää loukkaantumisten ja kipujen kanssa ei tarvitse tuskailla päivittäin.

Uran loppuminen ennenaikaisesti on silti henkisesti kova paikka urheilijalle. Mettälän kohdalla pitkät kuntoutusjaksot kuitenkin auttoivat valmistautumaan peliuran jälkeiseen elämään. Kun pelaaminen oli kiellettyä, aikaa ja energiaa muun elämän rakentamiseen riitti aivan eri tavalla. Hyökkääjä perusti loukkaantumisensa aikana verkkokaupan ja alkoi keskittyä enemmän jo pitkään vireillä olleeseen somevaikuttajaprofiilin luomiseen. Vaikka Mettälä ei vielä tuolloin ajatellut lopettamista, oli sivuprojekteista merkittävä apu, kun peliura yllättäen loppuikin.

”Olen onnekas, kun en jäänyt tekemättömäksi. Moni varmasti jää yllättävän lopettamisen myötä tyhjän päälle. Itsellä on ollut paljon hommia yrittäjänä. Se on helpottanut arkea, kun koko ajan on riittänyt kiirettä ja mieluista tekemistä”, KLIFFA-vaatekauppaa pyörittävä ja TikTokissa videoita nimellä @kliffa tekevä ex-pelaaja sanoo. ”Vaikka futis oli kivaa, niin on tämäkin. Shokkia ei ole tullut.”

Mettälä kuitenkin tiedostaa, ettei tilanne ole kaikille yhtä helppo. Suurimmalla osalla ammattiurheilijoista ei ole vastaavaa varasuunnitelmaa, tai ”toista uraa”, johon nojautua, jos ura päättyy yllättäen.

”Uskon, että hyppäys on monelle paljon isompi”, Mettälä pohtii. ”Kun aina on saanut tehdä sitä, mistä tykkää, ja tehnyt omasta harrastuksestaan ammatin, ja sitten yhtäkkiä pitäisi mennä työkkäriin, niin olisi se henkisesti aika raskasta.”

Ulkopuolisena tälle olisi helppo pyöritellä päätään ja todeta, että urheilijoilla on paljon vapaa-aikaa, jonka voi hyödyntää esimerkiksi osa-aikaiseen opiskeluun tai muuhun uran jälkeiseen aikaan valmistavaan toimintaan. Tällainen ajatusmalli kuitenkin väärinymmärtää sen, mistä huippu-urheilussa on kysymys.

Siinä, missä jonkun identiteetti voi olla vaikka isä tai äiti, on jalkapalloilijan identiteetti olla jalkapalloilija. Elämä pyörii vain yhden asian ympärillä, eikä siitä luopuminen ole mielessä realistisena vaihtoehtona ennen kuin on pakko.

”Vaikka treeneihin menee esimerkiksi se kolme tuntia päivässä, niin koko elämä rakentuu sen ympärille, mitä syö, milloin syö, kuinka paljon pitää juoda vettä tai milloin pitää mennä nukkumaan. Sitä kautta identiteetti muodostuu jalkapallon ympärille ja takaraivossa on aina jalkapallo”, Mettälä pohtii.

Mettälälle itselleen tyhjiö ei ollut niin suuri kuin olisi voinut olla. Loukkaantumisten aikana energiaa oli tullut kanavoitua myös muuhun toimintaan, mitä kautta oma kentän ulkopuolinen identiteetti oli jo ottanut ensimmäisiä askelia.

”Kyllä se tuntui aluksi oudolta”, entinen hyökkääjä myöntää. ”Mutta mulle oli onneksi ehtinyt kertyä toisenlaistakin identiteettiä yrittäjyyden kautta ja kun olin tehnyt videoita someen. Loppuvaiheessa isompi massa tunsikin mut varmasti paremmin TikTokista kuin jalkapallosta.”

Mettälä sanoo, että oli onni, että omaa identiteettiä oli ehtinyt luomaan myös jalkapallon ulkopuolella. Kun ura yllättäen päättyi, aiemmin taka-alalla ollut somevaikuttajan identiteetti pääsi nousemaan vahvemmin esiin. Siihen tarrautuminen tarjosi pehmeämmän laskun, kun uran jälkeistä elämää ei tarvinnut alkaa rakentaa tyhjästä.

Yläneläisen kohdalla siis kahden uran päällekkäinen rakentaminen oli lopulta se pelastus, joka auttoi pääsemään jalkapallon ulkopuolisen elämän syrjään kiinni. Mettälä ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että tämä olisi oikea reitti kaikille.

Suomessa pelaajien palkat ovat sitä luokkaa, ettei niiden varaan voi rakentaa koko loppuelämää. Toisaalta huippu-urheilu on 24/7-työtä, eikä varasuunnitelman rakentaminen jalkapallouran rinnalla ole välttämättä se paras ratkaisu, Mettälä kokee.

”Tämä on kaksipiippuinen juttu. Suomessa olisi hyvä olla plan B, mutta jos tosissaan haluaa olla ammattilainen, niin kyllä se kortti kannattaa katsoa.”

Mettälä itse on huomannut vasta jalkapallouran jälkeen, kuinka paljon rinnakkaisura arkea oikeasti rasitti.

”Ei sitä silloin kokenut, että kumpikaan olisi ollut ongelma, mutta nyt uran jälkeen on huomannut, kuinka paljon enemmän saa aikaan, kun voi keskittyä vain yhteen juttuun.”

Jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään -hokema sopii tähänkin yhteyteen. Jos yrittää luoda rautaista ammattitaitoa useammalla kuin yhdellä alalla, ajautuu helposti tilanteeseen, jossa joutuu tekemään epämieluisia kompromisseja.

”Pelatessa oli yleensä yksi vapaapäivä kerrallaan. Nyt pystyy tekemään isompia juttuja, kuten lähtemään vaikka viikoksi reissuun tekemään muita projekteja”, Mettälä kertoo someammattilaisuudesta. Lisäksi peliuran aikana joutui vielä miettimään sellaisia asioita, kuten milloin jonkin videon julkaisee, ettei kukaan luule, että hyväntuulista videota olisi oltu kuvaamassa esimerkiksi ottelun alla tai tappioon päättyneen pelin jälkeen.

Yläneen Kirin kasvatin mielestä urheilun onkin ehdottomasti oltava se ykkösjuttu, jos aikoo luoda uran sen parissa.

”Jos oikeasti haluaa olla ammattilainen, niin en mä alkaisi neuvomaan, että kannattaa rakentaa jokin toinen ura taustalle. Jos haluaa olla ammattilainen, niin sille haluaa myös omistautua. Tuskin Cristiano Ronaldokaan on paljon raksahommia uransa aikana tehnyt”, Mettälä kärjistää nauraen.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei uran jälkeisessä elämässä tarvittavia henkisiä valmiuksia voisi rakentaa jo etukäteen. Mettäläkin kouluttautui tuotantotalouden insinööriksi uran ensimmäisinä vuosina, kun ammattilaisuudesta ei voinut vielä olla varma, vaikkei palkkatöitä ole jalkapallon ulkopuolella tehnytkään. Myös oma asenne vaikuttaa paljon siihen, miten peliuran jälkeisiin mahdollisuuksiin suhtautuu.

Mettälä kokee itse olevansa onnekas, koska ei pudonnut täydelliseen tyhjiöön. Entinen hyökkääjä kuitenkin muistuttaa, että tilanteessa kuin tilanteessa on turha jäädä murehtimaan mennyttä. Vaikka se ei aina helppoa olekaan, kannattaa keskittyä vain siihen, mitä on edessä, ei siihen, mitä on takana.

”Kerran täällä vaan eletään, joten turha on liikaa murehtia tehtyjä päätöksiä”, Mettälä muistuttaa. ”Mitä tahansa voi sattua. Asenne merkitsee paljon. Jos jotain käy, niin täytyy yrittää ajatella positiivisesti ja muistaa, että elämässä on muitakin mahdollisuuksia.”

Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Psykologiset tutkimukset tukevat ajatusta siitä, että ammattiurheilija saattaa ajautua uran päättymisen jälkeen identiteettikriisiin, joka voi lamauttaa täysin – tai pahimmillaan viedä synkkään merkityksettömyyden tunteiden kierteeseen.

Tällöin apua voi yrittää etsiä myös ulkopuolelta.

”Pelaajayhdistys tarjoaa apua esimerkiksi opiskelupaikan löytämisessä. Sieltä saa apua myös tapaturmaeläkkeen hakemiseen, jos siihen on mahdollisuuksia. Pelaajayhdistykseltä saa paljon tukea ja sitä on helppoa lähestyä. Sitä kautta on saanut hoidettua kaiken, mitä vastaan on tullut.”

Ammattiavusta voi olla hyötyä myös uuden identiteetin rakentamisessa. Kun pelaaja sitoo oman ihmisarvonsa jalkapalloon, saattaa minäkuva romahtaa, jos laji viedään elämästä yllättäen. Tällöin voi käydä niin, ettei muu elämä lähde rullaamaan, vaikka valmiuksia siihen olisikin.

Helmarien EM-kisajoukkueeseen kuuluva Emma Koivisto kertoi aiemmin Ylelle, että jalkapalloilijan identiteetti rakentuu ikään kuin automaattisesti pelkän jalkapallon ympärille, vaikkei se välttämättä ole hyväksi henkiselle hyvinvoinnille. Pahimmillaan voi käydä niin, että vastoinkäymiset jalkapallokentällä saavat uskomaan, ettei millään muullakaan elämän osa-alueella voi onnistua.

”Niin kuin muut tavallaan tuomitsisivat minut ihmisenäkin sen takia, kun on mokannut futiskentällä. Olisi tosi hyvä, jos identiteetin saisi erotettua futiksesta”, Liverpoolin laitapuolustaja sanoo.

Myös Mettälä antaa ymmärtää, että olisi hyvä, jos pelaajat ymmärtäisivät jo uran aikana, ettei oma ihmisarvo ole sidottu vain jalkapalloon. Mettälä itse ehti rakentaa jalkapallon ulkopuolista elämää loukkaantumisten aikana, mutta urheilu-ura saattaa loppua myös aivan yllättäen.

Vaikkei Mettälä varauksetta suosittelekaan tuplauran rakentamista, on hänen mielestään silti hyvä, jos on edes ajatellut sitä, mikä muu elämässä voisi kiinnostaa. Tällöin koko identiteetti ei ole sidottu yhden kortin varaan.

”Ehkä on hyvä pitää takaraivossa joku idea siitä, mitä voisi tehdä, jos kaikki loppuu yllättäen”, Mettälä pohtii.

Loppujen lopuksi urheilu on kuitenkin vain urheilua. Vaikka se olisi kolmekymmentä vuotta elämän tärkein asia, löytyy maailmasta paljon muutakin mielenkiintoista, mihin upottaa itsensä. Kiinnostavaa tekemistä kyllä löytyy, jos vain antaa itselleen mahdollisuuden kiinnostua.

”Ainakin kannattaa asennoitua siihen, että jos jotain käy, niin elämä ei lopu siihen. Aina löytyy jotain kiinnostavaa”, Mettälä päättää.

Hyvää viikonloppua

Tässä kaikki tältä erää. Ihmisarvo ei määrity urheilun tai menestyksen kautta. Urheileminen saa olla rakas harrastus tai 24/7-ammatti, mutta sen ei kuulu olla elämässä pärjäämisen mittari.

Ajatuksia aiheesta voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Vastaan kaikkiin ja jaan parhaimmat ajatukset. Jos rannalla makaaminen ei vie voittoa. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset taas tästä. Suosittelen. Muuta jääköön myyntipuheet tällä kertaa siihen.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Riisuttu identiteetti – haastattelussa uransa päättänyt Ilari Mettälä appeared first on Byyri.

Suurin osa joukkueista on kokoontunut yhteen heinäkuun alussa ja pelaa kauden 2022–2023 ensimmäiset harjoitusottelunsa heinäkuun aikana. Vain tulevan sarjakauden aikataulun uusiksi rukkaavat Qatarin MM-kisat ovat muistutus siitä, ettei kyseessä ole normaali kesä. Muilta osin pallo pyörii, kuten ennenkin.

Jokin jalkapallomaailman syvimmässä olemuksessa on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosien aikana. Laji, joka alkoi työläisten hupina, on tuntunut irtaantuvan juuristaan niin peruuttamattoman kohtalokkaasti, ettei paluuta enää ole. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan arvot ovat pehmentyneet ja muuttuneet suvaitsevimmiksi, ovat jalkapallopäättäjät muuttuneet yhä ahneemmiksi, häikäilemättömimmiksi ja laskelmoivimmiksi.

Urheilullinen menestys ei enää riitä. Kaikki on kaupallistettava ja saatava markkinoitua yhä vain laajemmille kohderyhmille. Pelaajahankintoja tehdään enemmän markkinoinnin kuin voittojen takia, arvokisoja myönnetään sinne, mistä saadaan eniten rahaa ja voitonjuhlia järjestetään vaikka hävittäisiin.

Vaikka jalkapallo on aina ollut myös liiketoimintaa, tuntuu, että lajin kaupallinen potentiaali on aidosti ymmärretty vasta viimeisen 10 vuoden aikana. Sen jälkeen jalkapallo on alkanut houkutella myös lukuisia lajin näkökulmasta ulkopuolisia vaikuttajia, joiden pääasiallinen tavoite on hyötyä lajista joko taloudellisesti tai imagollisesti.

Nämä lajin uudet sidosryhmät ovat kohdelleet faneja, kuten kapitalistisessa maailmassa kuluttajia usein kohdellaan: objekteina, joiden ainoa tarkoitus on myöntyä ostamaan se, mitä heille kulloinkin tarjotaan.

Vuosikymmenen hiljaisena objektina olon jälkeen fanit ovat kuitenkin alkaneet heräillä, ja ymmärtää, että heilläkin on rooli tässlajiyhteisössä. Kuten saksalaisen FSV Mainz 05:n fanit aiemmin tässä kuussa seuralle osoittamassaan kirjeessä totesivat; kun valtiot, yritykset ja miljardöörit käyttävät jalkapalloa omien intressiensä ajamiseen, on jalkapalloa ja politiikka mahdoton yrittää pitää erillään.

Politiikka ei suinkaan ole yksisuuntaista, vaikka niin usein ajatellaan. Myös seurojen ja maajoukkueiden kannattajille on omat arvonsa ja poliittiset näkemyksensä. Ja myös fanit ovat alkaneet osoittaa, että heillä on ihan yhtäläinen oikeus ajaa omia intressejään kuin bisnestä pyörittävillä johtajilla.

Mainzin on määrä kohdata Newcastle United kansainvälisessä ystävyysottelussa heinäkuun 15. päivänä Itävallassa. Päällisin puolin kyseessä on täysin normaali, Bundesliigan ja Valioliigan keskikastin joukkueiden välinen, kauteen valmistava harjoitusottelu. Todellisuudessa kyse on, ainakin Mainzin fanien mukaan, jostain aivan muusta. Heidän mielestään, nimittäin, Newcastle ei ole enää jalkapalloseura.

Mainzin kannattajien yhdistys lähetti heinäkuun alussa seuralle kirjeen, jossa se vaati ottelun perumista Newcastlen uuteen omistukseen vedoten. Heidän mukaansa Newcastle ei edusta enää jalkapalloa tai kaupunkiaan, vaan Saudi-Arabian valtion urheilupesuprojektia. Kannattajayhdistys kokee, että pelaamalla Saudi-Arabian valtion omistamaa seuraa vastaan Mainz hyväksyy Saudi-Arabian poliittiset linjaukset.

Kannattajat halusivat muistuttaa, että Saudi-Arabia ei ole pelkästään absoluuttinen monarkia, jossa kansalaisilla ei ole sananvaltaa valtion asioista, vaan myös maa, jossa poljetaan ihmisoikeuksia säännönmukaisesti. Sanan- ja uskonnonvapaus loistavat Saudi-Arabiassa poissaolollaan, homoseksuaalisuus on rikos, naisten oikeudet lähes olemattomat ja kuolemanrangaistus edelleen jatkuvassa käytössä.

Kollegoidensa kanssa samoilla linjoilla ovat myös TSV 1860 Münchenin fanit, jotka niin ikään pyysivät seuraansa perumaan Newcastlea vastaan 18. heinäkuuta pelattavaksi sovitun harjoitusottelun.

1860 Münchenin fanit ovat osoittaneet näkyvästi mieltään ihmisoikeuksia rikkovien valtioiden omistamia seuroja vastaan pelattavia otteluita kohtaan. Eräs seuran faneista muistutti osuvasti blogissaan, ettei näitä otteluita ole mikään pakko pelata. Ne eivät ole osa kansallista sarjaa tai kansainvälistä turnausta, eikä mikään instanssi pakota niiden pelaamiseen tai rankaise, jos niitä ei pelata. Seurat ovat sopineet niistä täysin vapaaehtoisesti, ja antaneet samalla Saudi-Arabian valtiolle mahdollisuuden kerryttää sekä urheilullista että taloudellista pääomaa.

Sekä Mainzin että 1860 Münchenin fanit edustavat uutta yhteiskunnallista suuntausta, jossa kannattajat uskaltavat korottaa ääntään ja tuoda mielipiteensä kuuluviin. He, toisin sanoen, uskaltavat ajaa omia etujaan siinä, missä seurat omistavat yritykset, valtiot ja ihmisetkin.

Näiden kahden seuran fanit eivät suinkaan ole näkemyksensä kanssa yksin. Kenellekään ei liene yllätys, että vastaavaa faniaktivismia on nähty eniten juuri Saksassa, jossa kannattajilla on perinteisesti ollut merkittävä asema omassa seurayhteisössään.

Etenkin Bayern Münchenin fanit ovat vuosien osoittautuneet aktiivisuuttaan yhteiskunnallisissa aiheissa. Viimeisen vuoden aikana tapetilla on ollut ennen kaikkea baijerilaisseuran yhteistyösopimus Qatar Airwaysin kanssa, jota vastaan seuran kannattajat ovat aktiivisesti osoittaneet mieltään.

Fanit ovat tuominneet rajusti seuransa yhteistyön niin ikään ihmisoikeuksia rikkovan Qatarin valtion kanssa, ja ilmoittaneet, ettei ole väliä, vaikka se tuo seuran kirstuun rahaa – sopimus on vastoin seuran arvoja, ja siksi siitä on päästävä eroon.

Fanien jatkuva painostus ja lentävät iskulauseet, kuten ”ihmisoikeudet lentävät pois Kafala Airwaysillä” tai ”he, jotka ottavat vastaan veren tahrimaa rahaa Qatarilta, näyttävät Bayern Münchenin rumimmat kasvot” ovat saaneet myös seuran pelaajat kyseenalaistamaan sponsorisopimuksen tarpeellisuutta.

Heinäkuun alussa muutama Bayernin faniryhmän jäsen sai vihdoinkin tilaisuuden istua alas sekä seurajohdon että Qatarin valtion edustajien kanssa. Kuten arvata saattaa, tilaisuus käytettiin kyselemällä muun muassa siirtotyöläisten oloista ja naisten asemasta Qatarissa.

Bayern Münchenin ultrat ovat jo pitkään käyttäneet asemaansa ottaakseen kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten rasismiin, pakolaisten oikeuksiin ja seksuaalivähemmistöjen kohteluun.

Jalkapallopäättäjien polarisoivat ja tunteettomat päätökset ovat herättäneet fanit lopulta taistelemaan sen puolesta, mitä heidän rakastamansa joukkueet edustavat. Esimerkiksi FC Augsburgin, SC Freiburgin, VfL Wolfsburing ja Saksan maajoukkueen kannattajat ovat osoittaneet näkyvästi mieltään Qatarin MM-kisoja vastaan. Eri seurojen fanien edustama kansallinen faniryhmä puolestaan ehti jo vaatia Saksan Jalkapalloliitolta, ettei se lähettäisi maajoukkuetta ollenkaan lopputurnaukseen.

Myös jalkapalloyhteisön jäsenet Saksan ulkopuolella ovat alkaneet ymmärtää, että heillä on vaikutusvaltaa ja mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Englannissa Watfordin fanit onnistuivat protestoimalla kääntämään seurajohtonsa pään ja perumaan Qatarin maajoukkuetta vastaan sovitun ystävyysottelun. Osa Walesin maajoukkueen taustajoukoista ei puolestaan suostu matkustamaan Qatariin, vaikka maa selvisi MM-kisoihin ensimmäistä kertaa 64 vuoteen.

Tällainen fanien ja taustahenkilöiden aktiivinen ote on erityisen tärkeää nyt, kun ihmisoikeuksia rikkovat valtiot yrittävät arvokisojen ja seuraostojen avulla pönkittää omaa asemaansa pehmeän vallankäytön kautta, ja kun Euroopan suurseurojen omistajat yrittävät erkaannuttaa lajin sen paikallisista yhteisöistä suuremman liikevaihdon toivossa.

Euroopan Superliigan synnyttämä faniliike osoitti, että tosipaikan tullessa kannattajilla on valtaa vaikuttaa jalkapallon tulevaisuuteen. On jopa mahdollista, että liikeidea, joka olisi onnistuessaan etäännyttänyt paikalliset fanit seuroistaan, antoikin vallan takaisin faneille.

Juuri tänä vuonna faniaktivismi on elintärkeää. Qatarin MM-kisat eivät ole vain yksi huono päätös jalkapallopäättäjien huonojen päätösten sarjassa, vaan se kamelin selän katkaiseva korsi, jonka pitäisi saada ihmiset nousemaan vastarintaan ympäri maailmaa.

Mainzin, 1860 Münchenin ja Bayernin esimerkit osoittavat, että vaikka jo tehtyjä päätöksiä ei saataisikaan perutuksi, on kannanottamisella silti vaikutuksensa. Mitä enemmän ääntä asioista pidetään, sitä vaikeampi liittojen ja seurojen on tehdä moraalisesti kyseenalaisia päätöksiä jatkossa.

Tarvittaessa fanit voivat ottaa vielä kovemmat keinot käyttöön ja äänestää jaloillaan. Bayern tienaa Qatar-yhteistyöstään 20 miljoonaa euroa kaudessa. Sen kotipelien lipputulot puolestaan ovat noin 100 miljoonaa yhtä bundesliigakautta kohden. Jos katsomot alkaisivat ammottaa tyhjyyttään, keinot sponsorisopimuksen purkamiseen löytyisivät hyvinkin äkkiä.

Faneilla on valtaa – vielä nykypäivänäkin.

Muut lähteet: Felix Tamsutin Twitter

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Lisää vastaavista aiheista Twitterissä @TeravinKyna. Voit myös jakaa omia ajatuksiasi sähköpostilla osoitteeseen juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittyminen taas on paitsi ilmaista, myös äärimmäisen kannattavaa. Sen voit tehdä tästä.

Helmarit muuten aloitti kisaurakkansa EM-kisoissa eilen. Lisää arvokisaherkkua on tarjolla ensi tiistaina. Suosittelen katsomaan. Suomen pääse arvokisoihin on aina koko kansan juttu.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Omistajat, liitot… ja fanit? appeared first on Byyri.

Näillä kahdella turnauksella on kuitenkin yksi hyvin ilmeinen ero. Säännöt ovat kyllä samat, kuten on tarve selviytyä kisoihin karsintojen kauttakin. Pelikenttä on samankokoinen, pelivälineet samat ja nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, finaalin stadionkin on sama. Lisäksi kumpikin turnaus on vielä saman kattojärjestön järjestämä.

Erona on kuitenkin se, että siinä, missä viime vuonna ympäri Eurooppaa pelattiin jalkapallon EM-kisoja, niin ensi keskiviikkona Englannissa käynnistyvät naisten EM-kisat. Uefa on kokenut tarpeelliseksi erottaa turnaukset toisistaan jo nimeämisvaiheessa.

Kun viime vuoden turnauksen nimi, jalkapallon EM-kisat (Uefa Euro) oikein alleviivasi sitä, että kyseessä on koko jalkapalloilevan Euroopan kliimaksi, on jo tämän vuoden turnauksen virallisessa nimessä tietty disclaimer: naisten EM-kisat – Women’s Uefa Euro.

Toinen on nimensä perusteella koko kansan urheilujuhla, toinen suunnattu vain tietylle ihmisryhmälle. Miksi turnaukset ovat lähtökohtaisesti jo nimensä perusteella eriarvoisia? Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan rationaalisesti, tajuaa, ettei syitä ole.

Eroa todennäköisesti perustellaan lähinnä perinteiden kautta. Miesten EM-kisoja on pelattu jo vuodesta 1960, ja turnaus nyt vain satuttiin alun perin nimeämään jalkapallon EM-kisoiksi. Naisten turnaus perustettiin 1984, joten se sai myöhemmin syntyneenä nimeensä kisojen erottamiseen tarvittavan etuliitteen.

Se, että näin on ennenkin tehty, on kuitenkin huonoin mahdollinen syy olla muuttamatta asioita. Perinteisesti naiset ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsia, kun miehet ovat käyneet töissä. Perinteisesti ihmisiä on pidetty eriarvoisina heidän ihonvärinsä perusteella. Perinteisesti mielenterveysongelmista ei ole ollut soveliasta puhua.

Yhteiskunta muuttuu, ja mielettömiksi osoittautuneet perinteet tuhotaan. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan haluaisi sovittaa yllä mainittuja perinteisiä käyttäytymismalleja nyky-yhteiskuntaan.

Onkin jotenkin symbolista, että tämän vuoden EM-kisat pelataan juuri Englannissa, sillä perinteisesti naiset eivät ole Englannissa saaneet pelata jalkapalloa.

Jalkapallon pelaaminen kiellettiin naisilta Englannissa vuonna 1921, koska sen ei koettu olevan soveliasta. Kielto murrettiin käsittämättömästi vasta vuonna 1971. Ilman koronapandemiaa EM-kisat olisi pelattu Englannissa tasan 100 vuotta kiellon asettamisen ja 50 vuotta sen päättymisen jälkeen.

Kysyntään tai kiinnostukseen kielto ei liittynyt, sillä vuoden 1920 tapaninpäivänä 53 000 katsojaa ahtautui Evertonin Goodison Parkille katsomaan, kun Dick Kerr Ladies kohtasi St. Helen’s Ladiesin. Vielä 14 000 lisää kuunteli peliä stadionin parkkipaikalta, kun eivät olleet mahtuneet katsomoon. Seuraavana vuonna naisilta kiellettiin jalkapallon pelaaminen, koska sen ei koettu sopivan perinteiseen naisihanteeseen.

Jotkin perinteet ovat hyviä. Toiset eivät. Ei siis koskaan pidetä asioista kiinni vain sen takia, että niin on tehty ennenkin.

Toinen asia, joka nostetaan esiin aina jalkapalloilullisesta tasa-arvosta puhuttaessa, on raha. Keskustelu on vaikea, koska on totta, että miesten kilpailut generoivat enemmän kassavirtaa kuin naisten vastaavat. Suuremmasta purosta on helpompi jakaa suurempia osuuksia.

Asia on hankala, sillä siihen on kaksi näkökulmaa. Toinen on humaanimpi, jonka mukaan eri ihmisten tulisi saada samasta työstä sama korvaus. Toinen taas puhtaasti kaupallinen, jonka lähtökohtana on se, että pelaajille maksettavien korvausten tulee olla suhteessa siihen, kuinka paljon he tuovat rahaa työnantajalleen tai kilpailun ylläpitäjälle.

Omalla tavallaan kumpikin näkökulma on oikea. Nyky-yhteiskunnan arvojen valossa humaani lähestymistapa olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpi ja se, johon lopulta toivottavasti päästään. Kaupallinen näkökulma taas huomioi tietyt realiteetit – jos seurat olisi pakotettu maksamaan samaa palkkaa sekä nais- että miespelaajilleen, olisi aito uhka, että naisten joukkueita lakkautettaisiin, koska seurapomot toteaisivat jäävänsä niiden osalta vielä tappiolle.

Siksi seurat katsovat asiaa enemmän kaupallisesta näkökulmasta, ja juuri siksi liittojen tehtävänä olisi ottaa asiaan humaanimpi lähestymistapa. Kansallisten ja kansainvälisten liittojen tulisi olla tässä asiassa edelläkävijöitä ja tuoda tasa-arvoisuutta eri turnausten palkintosummiin. Seurat ovat kaupallisia yrityksiä, mutta liittojen tehtävänä on viedä jalkapallokulttuuria eteenpäin joko omassa maassaan tai kansainvälisesti.

Näin ei kuitenkaan ole. Viime vuonna Englannin Jalkapalloliitto maksoi miesten FA Cupin voittajajoukkueelle 1,8 miljoonaa puntaa. Naisten FA Cupin voittaja sai mieltä ylentävät 25 000 puntaa. Tärkeämpää kuin näiden kahden kilpailun välinen ero on kuitenkin se, että FA Vase Cupin, joka on miesten 9.–11. sarjatasolla pelaaville seuroille suunnattu haastajakilpailu, voittaja sai noin 72 000 puntaa. FA Vase Cupin finaalia oli katsomassa 6000 henkeä, kun naisten FA Cupin finaali veti lehtereille 41 000 katsojaa.

Vuonna 2019 naisten MM-kultaa voittanut USA:n joukkue sai voitostaan palkintorahoina noin 3,7 miljoonaa euroa. Vuoden 2018 miesten maailmanmestari Ranska puolestaan nettosi voitostaan noin 33 miljoonaa. Ero on lähes kymmenkertainen, vaikka naisten MM-kisoja seurasi TV:stä 1,12 miljardia ihmistä miesten kisojen 3,57 miljardia vastaan – siis noin kolmasosa.

Uefa odottaa tämän kesän EM-kisojen tuovan ruutujen ääreen noin 250 miljoonaa katsojaa. Viime kesänä pelattuja EM-kisoja puolestaan seurasi 1,9 miljardia ihmistä. Suhde on noin 1:13, mutta palkintorahoja Uefa jakaa silti naisille vain noin neljä prosenttia siitä, mitä se jakoi miehille.

Katsojamäärät eivät toki suoraan korreloi sen kanssa, kuinka paljon lajiliitot tekevät rahaa eri miesten tai naisten kilpailuilla. Otteluita katsovien silmäparien määrä kertoo kuitenkin jotain siitä, missä globaali kiinnostus naisten pelejä kohtaan menee.

Ennen pitkää kasvanut kiinnostus muuttuu myös rahaksi. Tässä asiassa Uefan, Fifan ja kansallisten liittojen ei kuitenkaan pitäisi pysyä reaktiivisina toimijoina, vaan ottaa proaktiivinen, tasa-arvoa edistävä asema, ja nostaa eri kilpailujen palkintosummat niiden ansaitsemalle tasolle.

Nykyisen ongelman ydin ei ole edes siinä, että pelaajat ja joukkueet eivät saisi ansaitsemaansa siivua, vaan siinä, että jalkapallon palkkiomalli on rakenteellisesti vinoutunut miesten hyväksi. Loppukädessä palkintosummat tulevat toivottavasti olemaan samat sekä naisille että miehille. Näin aluksi voitaisiin kuitenkin lähteä liikkeelle siitä, että palkintosummat olisivat sopivassa suhteessa pelejä seuraavaan yleisöön nähden. Olisiko se liikaa vaadittu?

Uefan ja Fifan kaltaiset lajiliitot puhuvat jatkuvasti tasa-arvosta, mutta toteuttavat mantraansa äärimmäisen huonosti. Juuri näiltä liitoilta on pystyttävä vaatimaan tasa-arvokehityksen vauhdittamista. Kilpailujen korkeammat palkintosummat saisivat kansalliset lajiliitot panostamaan enemmän niiden tavoitteluun, mikä parantaisi naisten maajoukkueiden asemaa. Tämä kehitys taas läikkyisi pitkässä juoksussa myös seuratoiminnan puolelle.

Kansallisten kilpailujen kanssa ollaan samassa tilanteessa. Suuremmat palkintosummat motivoivat seuroja panostamaan joukkueisiinsa enemmän. Tämä taas näkyisi lopulta palkkojen, fasiliteettien tason ja lopulta yleisömäärien kasvussa. Jalkapalloyhteisö on pyramidi, jossa raha valuu ylhäältä alas, minkä takia lajiliitoilla on tärkeä asema tasa-arvon edistäjinä.

Lopulta kysymys on myös siitä, että jokaiselle jalkapallon harrastajalle mahdollistetaan samat lähtökohdat. Palkintorahoista iso osa valuu lajiliittojen tai seurojen kautta suoraan juniorityöhön. Nostamalla palkintosummiensa kokoa Uefa, Fifa ja kansalliset lajiliitot tulisivat suoraan edistäneeksi myös tyttöjuniorien asemaa ja mahdollisuuksia.

Tämä kaikki palvelisi tasa-arvoisemman jalkapallohuomisen luomista. Kuten palvelisi myös turnausten tasa-arvoinen nimeäminen. Emme voi suoraan vaikuttaa siihen, miten Uefa palkintorahojaan jakaa tai miten se turnauksensa nimeää. Voimme kuitenkin osoittaa arvostuksemme maailman suosituinta ja tasa-arvoisinta peliä kohtaan.

Siksi on turha puhua ”jalkapallosta” ja ”naisten jalkapallosta” tai ”EM-kisoista” ja ”naisten EM-kisoista”, kun kyseessä on jalkapallo ja EM-kisat. Otetaan siis ensimmäinen askel kohti tasa-arvoista jalkapalloyhteiskuntaa ja unohdetaan turha erottelu.

Naisten ja miesten arvokisoja ei pelata samoina vuosina, joten periaatteessa jo pelkkä vuosiluku riittää erottamaan turnaukset toisistaan. ”EM-kisat 2024” ja ”EM-kisat 2025” tulisi olla se tapa, jolla Uefa kilpailunsa nimeää. Miesten kisat pelataan parillisina ja naisten parittomina vuosina, joten yhtälö on meille faneillekin melko helppo.

Ja jos tarkempaa erottelua jossain yhteydessä tarvitaan, puhuttakoon silloin tasa-arvoisesti miesten EM-kisoista ja naisten EM-kisoista. Sillä arvokisat ovat aina arvokisat.

Hyvää viikonloppua

Mikä tekee jalkapallosta viihdyttävää? Näyttävät syötöt? Pallonhallinta? Erikoistilanteet? Ei ole oikeaa tapaa pelata jalkapalloa, kuten ei ole oikeaa tapaa arvostaa jalkapalloa. Toiset meistä arvostavat erilaisia pelityylejä kuin toiset. Jotkut löytävät enemmän itseään miellyttäviä elementtejä naisten peleistä, jotkut taas miesten peleistä.

Vuonna 2021 tehdyn tutkimuksen mukaan voidaan kuitenkin faktana sanoa, että naisten peleissä on enemmän syöttöjä ja pallokosketuksia kuin miesten peleissä. Naisten arvokisoissa joukkueet myös pelaavat keskimäärin lyhyempiä syöttöjä kuin miesten turnauksissa ja pitävät palloa enemmän nurmen pinnassa. Rikkeitä, puolestaan, on naisten peleissä vähemmän. Joga bonito?

Haastankin kaikki katsomaan ainakin yhden ottelun keskiviikkona alkavia naisten EM-kisoja, ja arvioimaan itse, onko pelien viihdyttävyydessä sellainen ero kuin taloudelliset epäsuhdanteet antavat ymmärtää.

Tarinointi jalkapallosta jatkuu myös kisojen aikana. Jaa oma mielipiteesi sähköpostilla juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Viedään yhdessä keskustelua eteenpäin. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Naisten EM-kisat… vai EM-kisat? appeared first on Byyri.

Urheilulehden raportoimien lukujen mukaan HIFK tarvitsee 140 000 euroa selvitäkseen kesäkuusta, jota on jäljellä enää vajaa viikko. Muussa tapauksessa perusteita toiminnan jatkamiselle tämän kuun jälkeen ei ole. Selvitäkseen koko veikkausliigakauden loppuun asti HIFK tarvitsisi hurjat puoli miljoonaa euroa.

Valitettavasti ainoa syyllinen tilanteeseen on seura itse. Vaikka kuinka laittaisi erinäiset ulkoiset tekijät, pandemiaa myöten, riviin, ei mikään niistä pääse merkittävyysluokassaan lähellekään sitä hölmöilyn tasoa, mikä HIFK:n talousjohtamisen taustalla piilee.

Vaikka mittakaava tuli suomalaiselle jalkapalloyhteisölle pienoisena yllätyksenä, eivät HIFK:n talousongelmat ole mitenkään uusi ilmiö. Edellisten vuosien aikana apua on haettu milloin joukkorahoituksella, milloin kiinalaisomistuksella. Yhtäkään ratkaisua ei ole kuitenkaan pysähdytty miettimään pitkän aikavälin strategia mielessä, vaan ennemmin on haettu väliaikaisia laastareita, jotka irti repäistyinä ovat suurentaneet haavaa entisestään.

Seuran toimistolla on unohdettu iso kuva ja tuijotettu vain yksityiskohtia. Sen sijaan, että vuotava laiva olisi yritetty ohjata kuivalle maalle, on reikää sen pohjassa yritetty paikata kaikella, mitä taskusta sattuu löytymään. Syitä on haettu kaikesta ulkoisesta ilman, että olisi rehellisesti katsottu peiliin ja alettu korjata tilannetta sisältäpäin.

HIFK on Suomen perinteisimpiä seuroja, mutta edes tiivis yhteisö ja vankat perinteet eivät kanna, jos perusasiat tehdään sinnepäin ja ilman ymmärrystä. Sen on joutunut myöntämään myös talvella hätiin kutsuttu sijoittajaryhmä, jonka piti olla jälleen yksi HIFK:n pelastuksista.

Harmillisesti tapaus ei ole mitenkään uusi jalkapallorintamalla. Yhä useammassa seurassa on viimeisten vuosien aikana ajauduttu vauhtisokeuteen, jonka lumossa talouselämän realiteetit ovat unohtuneet.

Ligue 1 -seura Bordeaux koki päättyneellä kaudella saman kohtalon, joka nyt uhkaa HIFK:ta – jos seura pystyy pelaamaan kautensa loppuun – ja putosi maansa toiseksi ylimmälle sarjatasolle.

Mahdollinen putoaminen ei ole kuitenkaan ainoa asia, joka yhdistää näitä kahta perinteikästä seuraa. Vuonna 1881 perustettu Bordeaux on kuusinkertainen Ranskan mestari, kun taas vuonna 1897 perustettu HIFK on voittanut Suomen mestaruuden seitsemän kertaa. Kummankin suuruuden päivät kuitenkin sijoittuvat pääosin kauas menneisyyteen.

Sekä Bordeaux että HIFK olivat virallisen perustamisvuoden mukaan, ennen Bordeaux’n putoamista, maidensa pääsarjojen vanhimmat seurat.  Sekä Bordeaux että HIFK ovat myös äärimmäisen vakavissa talousvaikeuksissa.

Vaikka ranskalaisseuraa ei uhkaakaan välitön konkurssi, tullaan Bordeaux pudottamaan samoilla vauhdeilla aina maan kolmannelle sarjatasolle asti, ellei seura saa nopeasti kasaan 40 miljoonaa euroa velkojensa kuittaamiseen. Kuten HIFK:llä, myös Bordeaux’lla on aikaa kesäkuun loppuun.

Bordeaux’n omistaja Gérard Lopez ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jo aiemmin luxemburgilaisespanjalaisen omistama belgialaisseura Royal Excelsior Mouscron pudotettiin maansa neljänneksi ylimmälle sarjatasolle, kun se ei pystynyt hoitamaan velkojaan. Pari viikkoa takaperin Lopez haki seuran konkurssiin.

Viime vuonna portugalilainen Boavista asetettiin pelaajahankintakieltoon talousvaikeuksiensa takia. Luxemburgilainen Fola Esch puolestaan ajautui aiemmin tänä vuonna rahanpesuskandaaliin, jonka tutkinta on edelleen käynnissä. Arvaatteko, kuka omistaa kummankin seuran?

Kuten HIFK, myös Lopez on seuroissaan hakenut nopeita voittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Pääosin yritykset ovat epäonnistuneet, mutta kertaalleen 50-vuotias liikemies tässä myös onnistui: LOSC Lille voitti Ligue 1:n mestaruuden PSG:n nenän edestä keväällä 2021 pitkälti Lopezin rahojen ja päätösten seurauksena.

Lopez ei itse kuitenkaan päässyt mestaruusjuhliin osallistumaan. Hänet kun oli siirretty seuran toiminnasta sivuun kesken kauden talousongelmien vuoksi.

Luxemburgissa syntynyt Lopez oli värvännyt alaisekseen siirtomarkkinaneron Luís Campoksen, joka oli muun muassa Monacon vuoden 2017 liigamestaruuden pääarkkitehti. Yhdessä kaksikko kokosi potentiaalisimman pelaajaryhmän koko Ranskassa. Valmentajaksi Lopez palkkasi Christophe Galtierin, joka on nyt PSG:n kiikarissa.

Vastoin todennäköisyyksiä nuori Lille syrjäytti PSG:n valtaistuimeltaan ja marssi upeasti Ranskan mestariksi. Joukkue oli kuitenkin koottu tavalla, joka ei kestänyt pienintäkään vastaiskua.

Jo Campoksen palkkaamisen olisi tullut soittaa hälytyskelloja. Urheilutoimenjohtajan tehtäviä hoitanut portugalilainen ei nimittäin ollut virallisesti Lillen, vaan erään toisen Lopezin omistaman yrityksen, palkkalistoilla. Virallisesti tämä tarjosi Lopezille enemmän vapauksia siirtomarkkinoilla. Todellisuudessa, ainakin näin uskon, se siirsi hänen palkkansa pois talousvaikeuksissa olleen seuran tilinpäätöksestä.

Kun pandemia alkoi, loputkin korttitalosta romahti. Yleisötulot ja Campoksen värväämien huippulupaavien pelaajien myynti, jota Lille harrasti kahtena peräkkäisenä kesänä yli 250 miljoonalla, piti laivan juuri ja juuri pinnalla. Mutta kun tulot putosivat, laiva upposi.

Lille oli ollut jo ennen pandemiaa DNCG:n, eli Ranskan jalkapalloseurojen valvonnasta vastaavan elimen, syynissä talousongelmiensa vuoksi, ja sitä oltiin jopa uhkailtu sarjapaikan viemisellä. Kun tulopuoli tyrehtyi, kestämättömällä pohjalla ollut toiminta pysähtyi kuin seinään.

Jouluun 2020 mennessä Lillen kaksi suurinta velkojaa, JP Morgan Chase ja Elliott Management, olivat ilmoittaneet Lopezille, ettei seura ollut enää hänen hallussaan.

Niin HIFK:n kuin kaikkien Lopezin seurojen esimerkit nostavat jälleen esiin kysymyksen siitä, kenellä pitäisi olla oikeus käyttää valtaa jalkapalloseuroissa. Onko oikein, että vallan kahvassa ovat kiinni glooriaa tavoittelevat, lyhyen aikavälin menestystä korostavat pyrkyrit, vai aidosti seurasta ja sen tulevaisuudesta välittävät ihmiset?

Saksasta tutuksi tullut 50+1-malli on noussut jalkapallopuritanistien mielestä ainoaksi oikeaksi tavaksi johtaa jalkapalloseuraa. Aivan näin äärimmäisyyksiin ei tarvitse mennä, mutta mallissa on kiistattomat etunsa. Vaikka seuran johtoporras tekeekin käytännön päätökset, ovat he vallan kahvassa kiinni kannattajien oikeutuksella, minkä takia heidän tehtävänsä on palvella faneja.

Myös faneja kiinnostaa seuran menestys, mutta heitä kiinnostaa myös sen pitkän aikavälin tulevaisuus ja olemassaolo, mikä näyttää pikavoittoja jahtaavilta liikemiehiltä herkästi unohtuvan. Ei ole sattumaa, että pandemian aikana juuri saksalaisseurat selviytyivät suurten sarjojen joukkueista parhaiten.

Kolikolla on myös toinen puoli. Kannattajien omistamat seurat ovat yleensä myös niitä, joilla on intohimoisimmat ja sitoutuneimmat fanit. Esimerkiksi Ruotsissa kaikki seurat ovat faniensa omistamia, eikä kenellekään suomalaiselle varmasti tarvitse alleviivata, kuinka paljon järjestäytyneempää kannattajakulttuuria länsinaapurista löytyy.

Ei kaikkien maailman seurojen tarvitse olla faniomisteisia. Väkisinkin alkaa kuitenkin tuntua siltä, että yhä useammassa tapauksessa faniomisteisuus olisi se reitti, joka pitäisi seurat hyvinvoivana pidempään.

Kun liian iso osa päätöksistä on yhden ihmisen, tai hyvin rajatun joukon, harteilla, ovat mahdollisuudet toki merkittävät. Mutta niin ovat riskitkin. Vaikka omistusportaassa istuisi yksittäinen taho, ei olisi pahitteeksi, jos hän konsultoisi fanien mielipiteitä edes silloin tällöin.

HIFK:lla on yksi koko Suomen järjestäytyneimmistä ja laajimmista fanipohjista. Kenties senkin pelastus on paluu juurilleen ja fanien ottaminen osaksi päätöksentekoa. Tavalla tai toisella.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se tällä viikolla. Käy kommentoimassa oma mielipiteesi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai oikeastaan anna olla ja keskity vain nauttimaan juhannuksesta. Mutta lisää itsesi kuitenkin Sallisen viikkokirjeen tilaajaksi ja pääset käsiksi tuleviin teksteihin paljon muita aiemmin.

Nyt kohti yötöntä yötä. Hyvää juhannusta.

The post Sallisen sivukatsomo: Kenen pitäisi omistaa jalkapalloseura? appeared first on Byyri.

Mistään kovin pitkästä lomasta ei toki kaikkien kohdalla voi puhua, sillä ensimmäiset suurseurat aloittavat Mestarien liigan karsintansa jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Maailman kärkiseuratkin, joiden ei tarvitse karsinnoista välittää, ovat pyytäneet pelaajansa palaamaan harjoitusvahvuuteen jo heinäkuun alussa.

Liverpoolissa, esimerkiksi, uusi harjoituskausi alkaa jo 4. heinäkuuta. Tämän hetken kaksi parasta seuraa, Liverpool ja Manchester City, pelaavat kumpikin ensimmäiset harjoitusottelunsa heinäkuun puolivälissä – vain kuukausi sen jälkeen, kun seurojen pelaajat ovat tahkonneet kovia minuutteja maajoukkuepaidassa.

Tässä ei toki sinällään ole mitään erikoista. Arvokisavuosina kesälomat jäävät lyhyiksi. Myös tänä vuonna pelataan miesten arvokisajalkapalloa, vaikka se onkin helppo unohtaa, kun MM-kisoista on kisapaikan valinnalla riisuttu kaikki perinteikkyys ja arvokkuus.

Silti kaikki on nyt eri tavalla. Normaalisti maailman kärkipelaajat saavat edes joka toinen kesä hengähtää ja ladata akkujaan. Koronan kurittama kausi 2019–2020, sen takia vuodella eteenpäin siirretyt EM-kisat ja tämän vuoden sarjakauteen radikaalisti vaikuttavat MM-kisat ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, ettei eurooppalaisten huippusarjojen pelaajilla ole ollut kunnollista lomaa kolmeen vuoteen. Eteläamerikkalaisilla tilanne on vielä lohduttomampi, sillä Copa América on pelattu sekä 2021 että 2019, mikä venyttää heidän lomattomuutensa jopa neljään vuoteen.

Kaiken lisäksi juuri nyt akkujen lataamiselle olisi polttava tarve. Ensi kausi on otteluohjelmaltaan, etenkin eurokilpailuissa mukana oleville seuroille, historian rankin, kiitos kesken kauden pelattavien MM-kisojen. Pelaajien jatkuva ylikuormitustila ei valitettavasti voi olla vaikuttamatta otteluiden tasoon ja loukkaantumisten määrään tulevalla kaudella.

Ja siltikin armoton pelitahti, joka, jos Uefa ja Fifa saavat tahtonsa läpi, tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, on vain yksi eurooppalaisen jalkapallon suurista ongelmista.

Kun Bayern München ja PSG – samana viikonloppuna – varmistivat omien kansallisten sarjojensa mestaruuden, oli kummankin juhlinnassa tietynlaista pidättyväisyyttä, jopa apeutta. Pelaajien elekielestä näki, ettei pääsarjamestaruus merkinnyt juuri mitään; tai ainakaan niin paljoa kuin sen olisi kuulunut. Monella tavalla juhlinta näytti siltä, että kyseessä oli vain normaali after work raskaan työrupeaman päätteeksi.

PSG:n fanit menivät jopa niin pitkälle, että poistuivat stadionilta juhliakseen mestaruutta keskenään ilman pelaajia. Joukkueen Mestarien liigan putoamiseen pettyneet fanit vihelsivät mestaruuden voittaneelle ryhmälle, koska tämä onnistui voittamaan ”vain” Ranskan liigan.

Tämä osoittaa, että eurooppalainen sarjajalkapallo on pahasti rikki.

Tasoerot niin Euroopan sarjojen välillä kuin kärkisarjojen sisälläkin ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei kannattajia tai pelaajia kiinnosta enää muu kuin usean kilpailun dominointi. Pariisissa ja Münchenissä kausi tuomittiin epäonnistumiseksi, vaikka seurat voittivat omat pääsarjansa ylivoimaisesti.

Manchester Cityn leiristä huokui pettymys siihen, ettei Mestarien liigan voitto tullut vieläkään, vaikka tämän hetken vaikeimmin voitettava pokaali eli Valioliigan mestaruus matkaan tarttuikin. Myös Liverpoolissa kaudesta jäi valju maku kahdesta cup-voitosta huolimatta.

Suurseurat ovat karanneet muilta niin totaalisen yksipuolisesti, etteivät ne osaa arvostaa yksittäisiä voittoja. Siitä, että kausi päättyy vähintään yhden pystin kanssa, on tullut ennemmin oletusarvo kuin juhlinnan aihe.

Valitettavasti tiivistahtiset kaudet todennäköisesti vain korostavat tasoeroja entisestään. Vaikka suurseurat saattavat kovassa pelitahdissa kompastella, se ei haittaa, koska lähimmät kilpailijat kompastelevat yhtä lailla. Siitä vielä askelta alempana olevilla seuroilla, joilla ei ole esimerkiksi europelejä rasitteinaan, ei yksinkertaisesti ole resursseja haastaa kärkiseuroja.

Tilanne on vaarallinen koko jalkapalloekosysteemin kannalta. Pienemmiltä seuroilta katoaa se aidon kilpailun vietti, joka tekee urheilusta urheilua. Suuremmilta seuroilta puolestaan katoaa kyky nauttia mestaruuksista, koska ne pitikin voittaa. Pian kukaan ei enää juhli mitään.

Mitä tilanteelle sitten voisi tehdä? Loppukädessä ainoa vaihtoehto on tavalla tai toisella kaventaa tasoeroja ja hillitä tiettyjen seurojen ylivoimaa. Tämä kuitenkin sisältää sekä lukuisia konkreettisia että ideologisia haasteita.

Otetaan esimerkiksi vuonna 2010 käyttöönotettu Financial Fair Play, joka tänä keväänä päätettiin vähin äänin poistaa käytöstä. Ideologisesti FFP, sekä sen korvaajaksi tulevat kestävyyssäädökset, rajoittavat seurojen kuluttamista suhteessa siihen, kuin paljon ne ansaitsevat.

Vaikka ajatus kulutuksen rajoittamisesta on kaunis, niin pahimmillaan FFP-sääntöjen tiukentaminen voisi johtaa entistä suurempaan eriarvoisuuteen.  Seurat, jotka tienaavat eniten, voivat myös kuluttaa eniten ja näin dominoida siirtomarkkinoita. Pienemmillä seuroilla ei puolestaan ole edes teoreettista mahdollisuutta ottaa taloudellista riskiä etumatkan umpeen kuromiseksi, koska se on säännöillä estetty.

FFP:n tilalle tuleva malli sitoo sen summan, jonka seurat saavat käyttää palkkoihin tai siirtokorvauksiin, lopulta 70 prosenttiin seuran tuloista. Sääntelyllä pyritään estämään Barcelonan kaltaiset kohtalot, joissa seurat elävät yli varojensa. On silti epäselvää, mitä muutos tulee tekemään kilpailulle.

Uuden sääntelyn alla Leicester, esimerkiksi, saisi vuodessa käyttää 178 miljoonaa palkkoihin ja pelaajahankintoihin Manchester Cityn 451 miljoonaa vastaan (summat laskettu Deloitte Football Money League 2022 -raportin perusteella). Mitkä ovat tällöin Leicesterin todelliset mahdollisuudet kuroa Cityn etumatka umpeen?

Luonnollisesti paras tapa tasapainottaa kilpailua olisi tiukka palkkakatto, joka asettaisi kaikkien seurojen maksimikulutuksen samalle tasolle. Tämä ei kuitenkaan jalkapallossa ole mahdollinen – ensinnäkin lajin kansainvälisen luonteen takia, toisekseen siksi, ettei EU:n lainsäädäntö anna sille mahdollisuutta.

Loppukädessä ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis se, että Uefa jakaisi omat tulovirtansa aiempaa tasaisemmin seurojen ja sarjojen kesken. Kaikki, mitä liitto tekee, viittaa kuitenkin siihen, ettei tätä kannata odottaa.

Toukokuussa Uefa sai Madridin tuomioistuimelta helpottavan päätöksen. Euroopan lajiliitto saa nyt rankaista Euroopan Superliigaa perustamassa olleita seuroja parhaaksi katsomallaan tavalla. Samalla tuomioistuin tuli käytännössä linjanneeksi, että Uefalla, ei seuroilla, on oikeus hallinnoida jalkapalloa Euroopassa.

Superliiga-hankkeessa vielä mukana olevat kolme seuraa, Barcelona, Real Madrid ja Juventus, ovat valittaneet tuomiosta. Valitus käsitellään Euroopan unionin tuomioistuimessa heinäkuun puolivälissä. Olettaen, että EU:n tuomioistuin ei kumoa päätöksen lainvoimaisuutta, Uefa saa käytännössä vapaat kädet kehittää eurooppalaista jalkapalloa siihen suuntaan kuin haluaa.

Uefa on kuitenkin aina ollut kallellaan suurseuroihin päin, eikä ole mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi radikaalisti tulevaisuudessakaan. Liitto on itse asiassa nyt jo ilmoittanut, rivien välistä toki, että se suosii jatkossa entistä enemmän perinteisiä suurseuroja.

Mestarien liigan uusi formaatti astuu voimaan kaudella 2024–2025. Sekä joukkueiden että otteluiden määrä kasvaa, kuten kasvaa myös Euroopan suurimpien sarjojen paikkojen määrä kilpailussa. Euroopan kovimmista sarjoista pääsee jatkossa viisi seuraa neljän sijaan Mestarien liigaan. Lisäksi Uefa julkisti, että turnaukseen lisätään kaksi ”perintöpaikkaa” seuroille, jotka eivät olisi normaalisti päässeet turnaukseen mukaan, mutta ovat perinteisesti menestyneet Mestarien liigassa hyvin.

Uusi Mestarien liiga muistuttaa Superliigaa monin tavoin. Merkittävimpänä erona on vain se, että sen tulot valuvat seurojen sijasta Uefalle, joka saa jakaa ne eteenpäin haluamallaan tavalla. Loppukädessä tilanne on kuitenkin lähes sama.

Uefa jakaa Mestarien liigan palkintorahat seurojen kesken osittain sen mukaan, miten kyseiset seurat ovat menestyneet Uefan sarjoissa edellisinä vuosina. Esimerkiksi Chelsea, joka selvisi viime kaudella Mestarien liigaan Valioliigan neljänneltä sijalta, sai pelkästä osallistumisestaan 30 miljoonaa. Jos samalta sijalta Mestarien liigaan olisikin selvinnyt Leicester, joka jäi vain pisteen päähän Chelseasta, olisi se saanut osallistumisestaan kaksi miljoonaa.

Miten tällainen järjestely edesauttaa tasoerojen kaventamisessa ja kilpailullisuuden säilyttämisessä?

Uefan lisätulot tuovat teoriassa lisää mahdollisuuksia jakaa rahaa eteenpäin myös pienemmille seuroille. Todellisuudessa suuret tuntuvat kuitenkin aina hyötyvän pieniä enemmän.

Konferenssiliiga toi ainakin paperilla hieman lohtua pienempien sarjojen, kuten vaikka Veikkausliigan, seuroille, sillä nyt myös niillä on aito mahdollisuus päästä käsiksi eurokilpailujen tuloihin. Todellisuudessa viime kaudella Konferenssiliigan neljä eniten palkintorahoja kerännyttä seuraa tulivat Englannin, Ranskan, Italian ja Hollannin pääsarjoista.

Väkinäisen tulojen ja tasoerojen uudelleenjärjestelyn ei toki tarvitse olla itseisarvo, mistä päästäänkin ideologiseen ongelmaan. Toisin kuin amerikkalaisissa urheilusarjoissa, eurooppalaisessa jalkapallossa on aina asetettu suuri arvo kilpailullisuudelle ja urheilullisen menestyksen ensisijaisuudelle. Siksi esimerkiksi sarjoista putoaminen ja niihin nouseminen on niin pyhä asia.

Keinotekoinen tulojen tasoittaminen sotisi omalla tavallaan tätä vastaan. Uefa voikin halutessaan jättää puuttumatta asiaan. Ongelmallista nykytilanteessa on se, että Uefan tapa toimia ei ole enää tasa-arvoinen, vaan pahasti suurseuroihin päin kallellaan. Se syventää kuilua suurten ja pienten sarjojen sekä seurojen välillä entisestään.

Etenkin Euroopan pienemmissä sarjoissa kehityssuuntaa seurataan varmasti huolella. Palloliiton tutkimus- ja kehityspäällikkö ei kysyttäessä antanut kommenttejaan tähän juttuun, mutta voidaan olla varmoja siitä, että myös Suomessa mietitään kuumeisesti, mihin suuntaan eurooppalainen jalkapallo Konferenssiliigan, uuden Mestarien liigan ja uusien ”FFP”-sääntöjen aikakaudella menee.

Nyt näyttää nimittäin siltä, että Euroopan jalkapalloliitolta on turha odottaa tukea välimatkan umpeen kuromiseen. Siksi voikin olla, että seuraava radikaali hyökkäys Uefaa kohtaan ei tule suurten sarjojen toimesta, vaan pienempien liigojen yhteenliittymältä.

Hyvää viikonloppua

Vaikka eurooppalaisen jalkapallon tila huolettaa, kesä hymyilyttää. Kelit lämpenevät, juhannus lähestyy ja tänään pelataan Veikkausliigan historian toinen yöttömän yön kamppailu. Sekä mahdollisuus lähteä shortsit jalassa ulos että Veikkausliigan parantunut rohkeus kokeilla uutta lämmittävät mieltä.

Jos jokin lämmittää sinun mieltäsi, jaa ihmeessä tuntosi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai älä. Sama se, kunhan olet onnellinen. Liity kuitenkin Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä, ja saat uuden tekstin luettavaksesi joka perjantai.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Missä on eurooppalaisen jalkapallon tulevaisuus? appeared first on Byyri.

Tätä varmasti mietitään kuumeisesti nyt ympäri Eurooppaa, kun puolalaiskärki yrittää väkisin löytää tiensä ulos Bayern Münchenistä. Lewandowski on ilmaissut, ettei halua seuran kanssa riitaisaa eroa, mutta joidenkin tietojen mukaan hyökkääjä olisi valmis jopa jättämään harjoituskauden väliin osoittaakseen, ettei aio Baijerissa enää pelata.

Toinen jalka ulkona nykyisestä seurastaan on myös Liverpoolin Sadio Mané, jota huhut vievät Bayerniin Lewandowskin tilalle. Kummankin pelaajan nykyinen sopimus päättyisi vuoden päästä, mutta viimeisimpien tietojen mukaan kumpikaan ei aio odottaa sinne asti, vaan haluaa vaihtaa maisemaa heti.

Täytyy muistaa, että siirtomarkkinoilla mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää, emmekä me tiedä kuin vain murto-osan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Yltiöpäiseen prässipelaamiseen kykenemätön Lewandowski ei ole Bayernia valmentavan Julian Nagelsmannin näköinen pelaaja, ja ymmärrys tästä saattaa vaikuttaa myös seuran näkemykseen puolalaisen asemasta.

Mané taas on saattanut esimerkiksi kuulla, että Liverpool aikoo priorisoida Mohamed Salahin jatkosopimuksen ennen hänen vastaavaansa ja vetänyt tästä omat johtopäätöksensä. Toisaalta Liverpool taas saattaa olla halukas rahastamaan Manélle, jos tietää, ettei senegalilainen aio tehdä jatkosopimusta.

Molempien tapauksissa huhut lähtöhaluista ovat kuitenkin peräisin ennen kaikkea pelaajien leireistä, eivät seuroilta. Tämä antaa ymmärtää, että siirtohalukkuus on kummassakin tapauksessa pelaajalähtöistä, eikä niinkään Liverpoolin tai Bayernin tahtotila.

Siirtyivät Lewandowski ja Mané lopulta muualle tai eivät, on kummankin siirtosaaga oiva osoitus siitä, missä jalkapallomaailman siirtomarkkinat tällä hetkellä menevät – ja samalla monella tapaa kuvajainen 2020-luvun yhteiskunnasta.

Nykyään on käytännössä mahdoton löytää pelaajia, jotka haluaisivat rakentaa itsestään todellisia seuraikoneja. Poissa ovat Francesco Totit, Steven Gerrardit ja Raúlit, jotka eivät suostuneet jättämään omaa seuraansa kuin vasta pakon edessä.

Kyse ei ole kuitenkaan vain muuttuneesta jalkapallomaailmasta, vaan muuttuneesta maailmasta. Siinä, missä esimerkiksi suurten ikäluokkien edustajat kokivat ylpeyden aiheeksi sen, että työskentelivät samalla työnantajalla koko uransa, ei vastaavaa ajatusmaailmaa ole mahdollista löytää millenniaali-ikäluokan aivoista. Tämä yhteiskunnallinen murros läikkyy myös jalkapallon puolelle.

Nykyihmiset priorisoivat kokeilunhalua yli turvallisuuden ja kokemuspankkia yli pysyvän perinnön. Yhteiskunnan arvot muuttuvat, eikä sitä ole hyödyllistä jäädä voivottelemaan.

Yksi iso tekijä ilmiön taustalla on sosiaalisen media synty. Somessa eivät rokkaa ne, joiden elämä on tuttua ja turvallista, vaan he, jotka keräävät uniikkeja kokemuksia viikosta toiseen. Koko maailma avautuu meille vain muutamalla näytön painalluksella, minkä vuoksi olemme tiedostavampia ympäröivästä yhteiskunnasta nyt kuin 30 vuotta sitten.

Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Yhtenä näistä on FOMO-ajatusmallin synty, jolta eivät säästy jalkapalloilijatkaan. Kun some pukkaa silmillesi jatkuvasti uusia vaihtoehtoja, pesiytyy aivoihin helposti ajatus siitä, että ”olisinko sittenkin tyytyväisempi Barcelonassa?” – vaikka nykytilanne olisikin kaikin puolin lähes täydellinen.

Samaan aikaan pelaajat ovat oppineet ymmärtämään oman arvonsa entistä paremmin, sekä hyvässä että pahassa. Monet pelaajista ovat jo seuratumpia kuin seurat, joita he edustavat. Luonnollisesti tämä voi ajaa pelaajat ajattelemaan, että he ovat kasvaneet ulos senhetkisestä seurastaan ja tarvitsevat uusia haasteita.

Toisaalta viimeaikaiset tutkimustulokset tukevat väitettä siitä, että pelaajat ovat monella tapaa seuroja isompia. Nyt kasvavan fanisukupolven odotetaan tulevaisuudessa osoittavan lojaaliuttaan ja fanitustaan pelaajille seurojen sijasta.

Toisaalta sekä Lewandowskin että Manén siirtohalukkuus on helppo ymmärtää. Kumpikin on voittanut nykyisessä seurassaan kaiken mahdollisen. Kumpikin on yli 30-vuotias. Uran parhaita vuosia on vielä jäljellä, mutta ei liikaa. Aika uusien haasteiden hakemiselle on monessa mielessä otollinen, eikä kumpaakaan voi siitä syyttää.

Samalla kumpikin siirto, toteutuessaan, olisi pelaajan näkökulmasta jossain määrin erikoinen. Ainakin, jos asiaa katsoo hieman perinteisimpien arvojen läpi.

Huippu-urheilussa kaikessa on kyse voittamisesta. Kumpikaan kaksikosta ei voi siirtyä sellaiseen seuraan, jossa voittaisi varmasti nykyistä enemmän pokaaleja. Voi jopa väittää, että kummallakin on nykyisessä seurassaan suurempi mahdollisuus voittaa merkittäviä pokaaleja kuin missään muualla.

Lisäksi kumpikin on nykyisen seuransa fanien suosiossa ja nauttii selvästi suurta arvostusta seuran sisäisessä hierarkiassa. Molemmilla on myös mahdollisuus yltää huikeisiin henkilökohtaisiin saavutuksiin.

Manésta voisi hyvin tulla Liverpoolissa sekä Valioliigan eniten otteluita pelannut että eniten maaleja tehnyt afrikkalainen pelaaja. Käytännössä ainoa uhkakuva tälle saavutukselle on joukkuekaveri Salah, jonka tulevaisuuden suunnitelmat ovat niin ikään tällä hetkellä auki.

Lewandowskista puolestaan tulisi varmuudella Bundesliigan kaikkien aikojen paras maalintekijä, jos hän päättäisi jatkaa uraansa Münchenissä. Legendaarisen Gerd Müllerin yli 40 vuotta sitten tekemään ennätykseen on matkaa enää 53 maalia. Nykyisellä tahdillaan puolalainen kirisi rinnalle jo kahden seuraavan kauden aikana. Ei ihan turha meriitti makusteltavaksi eläkevuosina.

Kaikesta huolimatta kummankin pelaajan lähtöhalut näyttävät melko suurilta. Luonnollisesti tällaisessa tilanteessa puheenaiheeksi nousee kaiken muun ohella myös vanha suosikki, raha.

Mané saa Liverpoolissa palkkaa ”vain” noin sata tuhatta puntaa viikossa, eli karkeasti kuusi miljoonaa euroa vuodessa. Vaikka potti kuulostaa suurelta, on se vain noin puolet siitä, mitä esimerkiksi Salah ansaitsee.

Bayernissa Mané saisi varmasti tuntuvan palkankorotuksen, varsinkin jos hän täyttää Lewandowskin jättämän tyhjiön. Toki palkankorotus olisi edessä Liverpoolissakin, mutta emme voi tietää, onko senegalilainen saanut jo tarpeekseen merseysideläisestä palkkapolitiikasta.

Lewandowskin kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Puolalaiskärki on jo Bayernin parhaiten palkattu pelaaja, joka ansaitsee noin 23 miljoonaa euroa vuodessa. Tarkan budjetin seurassa korotusta tuohon tuskin olisi luvassa, mutta onko sitä missään muuallakaan? Barcelona, johon hyökkääjää on huhuissa viety, olisi esimerkiksi kolme vuotta sitten varmastikin ilomielin tuplannut tämän palkan, mutta onko seuralla nykyisessä tilassaan enää varaa sitä tehdä?

Rahanhimo on varmasti jonkinlainen syy siirtojen taustalla, mutta päällepäin näyttää siltä, että isommassa kuvassa kyse on tarpeesta hakea statusta ja kerryttää uranaikaisia kokemuksia. Yksinomaan taloudellisin tai urheilullisin perustein kumpaakaan siirtoa on vaikea perustella.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiassa olisi jotain väärää. Jalkapalloilijan ura on lyhyt, ja useamman työpaikan, sarjan tai maan kokeminen on aivan riittävä peruste seuran vaihtamiseen. Lisäksi taustalla voi olla lukemattomia sellaisia syitä – lähtien aina suhteista joukkuekavereihin tai halusta tutustua uuteen kieleen – joita fanit tai media eivät koskaan saa tietää.

Kaiken kaikkiaan näyttää kuitenkin siltä, että jalkapalloilijoiden arvot ovat muuttumassa. Sen sijaan, että tähdättäisiin seuraikoniuuteen, pyritään nyt maksimoimaan lyhyen aikavälin nautintoa ja uranaikaisten kokemusten määrää.

Fanin kannalta tämä voi olla sääli, kun aikaisemmilta vuosikymmeniltä tuttuja seuralegendoja ei pääse enää syntymään. Sen enempää mitään väärää tai mitään oikeaa ei asiassa kuitenkaan ole. Ilmiö vain edustaa lyhytjänteisen someaikakauden arvoja.

Yksi lieveilmiö asiasta on kuitenkin syntynyt. Yhä useammin lähtökuopissa olevat pelaajat tuntuvat pakottavan senhetkisen seuransa myymään itsensä. Keskeisin keino tämän toteuttamiseen on kieltäytyminen seuran toimintaan osallistumisesta ja jättäytyminen sivuun harjoituksista tai jopa otteluista.

Vastaavalla tavalla haluamansa siirron on saanut muun muassa Virgil van Dijk. Toisaalta myös epäonnistumisia on nähty. Näistä lähiaikojen tunnetuin lienee Harry Kanen siirtosaaga viime kesältä.

Myös tätä asiaa voi tarkastella kahdelta kannalta. Toisaalta kyse on lellitystä kakarasta, joka haluaa kaiken itselleen heti, eikä suostu kunnioittamaan allekirjoittamaansa sopimusta. Toisaalta jalkapallomaailman itsemääräämisoikeutta ja työn vapautta rajoittavat pelaajasopimukset ovat nykyaikana jo itsessään melko erikoinen instituutio.

Katsoi asiaa kummin vain, voittajaa riitaisasta erosta on vaikea löytää edes jalkapallomaailmassa. Toivotaan siis, että tänä kesänä niiltä vältytään.

Hyvää viikonloppua

Se riittäköön tältä erää. Mielipiteitä asiasta voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymistä taas suosittelen lämpimästi, jos haluat perjantai-iltoihisi jalkapalloaiheista luettavaa. Byyrin sivuilta puolestaan löydät paljon muutakin mielenkiintoista sisältöä – alkaen jalkapallon MM-kisoista, jotka normaalisti alkaisivat tänä viikonloppuna.

Niiden sijasta tänään pelataan kuitenkin Nations Leagueta. Käsiini saamien ääriluotettavien tilastojen mukaan Huuhkajat ei ole koskaan voittanut Romaniaa. Tänään on hyvä laittaa tuo putki poikki.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Pelaajasiirtojen läpinäkyvyys appeared first on Byyri.

Kesäkuu on toki muillakin tavoilla merkityksellinen jalkapallokuukausi, sillä reilun viikon päästä tiedämme viimeisetkin Qatarin MM-kisoihin osallistuvat maat. Kaiken tämän päälle Argentiina ja Italia ratkoivat tämän viikon keskiviikkona historian ensimmäisen Finalissiman voittajan. Aiemmin vastaava ottelu oli pelattu vuosina 1985 & 1993, mutta eri nimellä.

Uefan ja Conmebolin keinotekoisen Etelä-Amerikan ja Euroopan parhaiden kohtaamisen aidosta merkityksellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin ottelu tarjosi hyvää jalkapalloviihdettä – ja hyvän tavan oman pelillisen tasonsa testaamiseen sekä Argentiinalle että Italialle.

Vain toinen joukkueista voi suunnata kohti kesää pää pystyssä Wembleyn kohtaamisen jälkeen. Argentiina oli pelillisesti valovuoden Italiaa edellä ja dominoi ottelua lähes miten halusi. Loppulukemat 3–0 mairittelivat enemmän Gli Azzurria kuin La Albicelestea. Ilman Gianluigi Donnarummaa Italian ilta olisi voinut olla vielä paljon synkempi.

Italialle kyseessä oli jo toinen pelillinen nöyryytys tämän vuoden puolella. Vaikka tappio Argentiinalle ei paperilla ole yhtä suuri takaisku kuin putoaminen Pohjois-Makedonialle MM-karsintojen pudotuspelivaiheessa, oli esitys kentällä jopa tuota maaliskuista iltaa vaisumpi.

Giorgio Chiellinin maajoukkueuran loppuminen symboloi tietynlaisen aikakauden päätöstä, ja Roberto Mancinin onkin aika repiä taktiset suunnitelmansa ja aloittaa Euroopan mestariensa kanssa alusta.

Hallitsevalle Etelä-Amerikan mestarille ottelu oli puolestaan jälleen vain yksi askel vakuuttavalla matkalla kohti MM-kultaa. Tai näin Argentiinassa ainakin halutaan uskoa.

Argentiina on viimeksi hävinnyt ottelun Copa Américan välierissä heinäkuussa 2019. Sen jälkeen joukkue on pelannut lähes kolme vuotta ja 32 ottelua ilman tappiotakaan.

Valkosiniset ovat näyttäneet vihdoinkin löytävän toimivan hyökkäyskolmikon Lionel Messin ympärille. Ángel Di María ja Lautaro Martínez täydentävät joukkueen kapteenia hyvin, ja pelin rakenne näyttää vihdoin siltä, ettei kentällä ole vain Messiä ja kymmentä paria toimettomia jalkoja.

Kaikkein merkittävintä on kuitenkin joukkueen puolustuspelaamisen kehittyminen. Argentiina ei ole päästänyt yhtä maalia enempää nyt 19 otteluun. Muun muassa Rodrigo De Paulin, Cristian Romeron ja Nicolás Otamendin edustama ajokoiraryhmä muodostaa tukevan selkärangan, jonka varaan pallollista peliä voi rakentaa.

Vedonlyöntiyhtiöiden listoilla Argentiinaa pidetään jopa neljänneksi suurimpana MM-kisojen voittajasuosikkina. La Albiceleste kantaa Etelä-Amerikan valtikkaa ylpeänä yhdessä Brasilian kanssa, joka, ehkä hieman yllättäenkin, on nostettu Qatarin MM-kisojen suurimmaksi mestarisuosikiksi.

Brasilia ei nimittäin ole tuon vuoden 2019 Copa Américan jälkeen onnistunut Argentiinaa voittamaan. Millekään muulle maalle Brasilia ei sitten olekaan hävinnyt vuoden 2018 MM-kisojen jälkeen. Etelä-Amerikan MM-karsinnat Seleção Canarinho voitti lähes näytöstyyliin. Eroa Argentiinaan kertyi kuusi pistettä ja kolmanneksi tulleeseen Uruguayhin jopa 17 pistettä, vaikka Brasilia ja Argentiina pelasivat ottelun kaikki muita joukkueita vähemmän.

Brasilian ja Argentiinan leimaaminen mestarisuosikeiksi onkin ymmärrettävää, mutta omalla tavallaan myös ongelmallista. Maiden vertailu esimerkiksi Euroopan huippumaihin on nimittäin äärimmäisen haastavaa.

Finalissima oli Argentiinalle vasta toinen ottelu eurooppalaista joukkuetta vastaan sen jälkeen, kun joukkue hävisi Ranskalle vuoden 2018 MM-kisojen neljännesvälierissä, ja ensimmäinen sitten lokakuun 2019, jolloin se pelasi tasan Saksaa vastaan.

Brasilia on puolestaan pelannut vain kerran Euroopan maata vastaan Belgialle Venäjän MM-kisoissa kärsityn tappion jälkeen. Sekin kerta oli jo maaliskuussa 2019, eli reippaasti yli kolme vuotta sitten.

Kun Qatarin MM-kisat marraskuussa alkavat, on mahdollista, että Brasilia ja Argentiina ovat yhteensä pelanneet vain pari hassua ottelua Euroopan kärkijoukkueita vastaan edellisen neljän vuoden periodilla.

Joukkueiden asema MM-kisojen voittajasuosikkien joukossa perustuukin ennen kaikkea maanosan sisäiselle menestykselle. On äärimmäisen vaikea aidosti tietää, missä Brasilia ja Argentiina pelillisesti menevät suhteessa esimerkiksi eurooppalaisiin joukkueisiin.

Tilanne on toki sama kaikille. Euroopan maat keräävät kuitenkin tässä suhteessa kilpailuetua, sillä Euroopassa joukkueet pääsevät pelaamaan enemmän kovia otteluita MM-tason vastustajia vastaan.

Viimeisten neljän MM-turnauksen 12 välieriin selvinneestä joukkueesta vain kolme on tullut Euroopan ulkopuolelta. Vain kerran (Uruguay vuonna 2010) on välierissä pelannut joku muu kuin Brasilia, Argentiina tai eurooppalainen joukkue.

Brasilia ja Argentiina ovat kiistämättä maailman kovinta kärkeä, ja täysin mahdollisia maailmanmestareita. Muuttuneen kansainvälisen ottelukalenterin takia maiden tie MM-kultaan on kuitenkin huomattavasti vaivalloisempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten.

Toisin kuin ennen, enää eri maanosien maat eivät juuri kohtaa kansainvälisissä ystävyysotteluissa. Nations League on käytännössä vienyt Euroopan maat ystävyysottelukorin ulkopuolelle, eikä potentiaalisia päiviä maanosien välisille harjoitusotteluille enää ole.

Toisaalta täysin mielivaltaisesti ja lähes joka kesä pelattava Copa América on tehnyt Etelä-Amerikasta entistä suljetumman kerhon, jossa maat pelaavat vain toisiaan vastaan joko karsinoissa tai arvokisoissa.

Periaatteessa kilpailullisten kansainvälisten otteluiden kasvanut määrä on hyvästä. Maaottelutauot, ja sitä kautta maaotteluiden määrä, on lähes vakio, joten tavalla tai toisella kansainvälisen ottelukalenteri tullaan täyttämään.

Nations Leaguen menestyksekkyys on osoittanut, että ihmiset katsovat huomattavasti mieluummin kilpailullisia pelejä kuin merkityksettömiä harjoitusotteluita. Tietyssä mielessä harjoitusotteluiden vähentynyt määrä on vain sitä, mitä kansa on jo pitkään toivonut. Pois ovat jääneet myös Confederations Cupin tapaiset höpöhöpökilpailut, joiden merkitystä kukaan ei koskaan ymmärtänyt.

Samalla MM-kisoista on tullut entistä mielenkiintoisemmat, sillä kyseessä on ainoa tapahtuma, jossa eri maanosien joukkueet kohtaavat aidosti merkityksellisissä otteluissa. Ennakointi on vaikeampaa ja jännitys, ehkä jopa lapsenomainen innostus, on taattu.

Maajoukkueiden kannalta kisat ovat kuitenkin muuttuneet haastavimmiksi, sillä valmistautuminen on nyt selvästi aiempaa haastavampaa.

Tavallaan kyseessä on kuitenkin paluu menneeseen – kuin hyppy 60-luvulle, jolloin jalkapallomaailmaa dominoinutta Brasiliaa oli mahdollista nähdä vain MM-kisoissa. Harva suomalainen tiesi mitään Euroopan ulkopuolisista maista, muuten kuin ehkä tilastojen valossa, mikä teki MM-kisoista nykyistä salamyhkäisemmät, mystisemmät ja sitä kautta kiinnostavammat.

Jalkapallomaailma on menossa kovaa vauhtia suuntaan, jossa mystisyyttä ei enää ole. Jokainen ottelu striimataan joka puolelle maailmaa, kaikki parhaat pelaajat pelaavat tunnetuimmissa ja helpoiten saavutettavissa olevissa sarjoissa ja kansainväliset seurakilpailut ja megaseurat keräävät tähdet yhteen paikkaan. Pian erilaiset superliigat korvaavat jo kansalliset sarjatkin.

Eri maanosien joukkueiden välisten harjoitusotteluiden puute ei auta joukkueita valmistautumaan MM-kisoihin, eikä ole omiaan nostamaan turnauksen pelillistä tasoa, mutta se on silti vain hyväksi. Se ajaa tilanteeseen, jossa vielä nykyisellä informaatiotulvan aikakaudella MM-kisoissa on jotain salaperäistä ja yllättävää. Se on modernin jalkapallon aikakaudella ainoa menneisyyden kahva, johon voi vielä jotenkuten tarttua.

Pidetään siitä kiinni.

Hyvää viikonloppua

Nations League alkaa tänään! Saatiin Helsingin taivaalta niskaan sitten räntää, salamoita tai yllättävää auringonpaistetta, on kyseessä yksi suomalaisen jalkapallokalenterin merkittävimpiä päiviä.

Huuhkajat on oman lohkon kakkossijoitettu, ja kaikki avaimet voittoon ja A-sarjaan nousuun ovat omissa käsissä. Lohko ei ole helpoin, muttei missään tapauksessa vaikeinkaan.

Voit jakaa omia mietteitäsi Huuhkajien lohkosta Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Menneen salaperäisyyden kahva appeared first on Byyri.

Siirto ei kuitenkaan ole merkittävää jalkapallohistoriaa siksi, että se olisi tullut puskan takaa tai siksi, että se aiheuttaisi suuren kohun. Päinvastoin. Se on yksi loogisimmista, joita tulemme tänä kesänä näkemään. Merkittävää siinä oli kuitenkin se, ettei Dortmundilla ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koko siirron kanssa.

Hålandin siirto aloittaa jalkapallon siirtomarkkinoilla täysin uuden suuntauksen. Norjalainen oli isänsä ja vappuaattona menehtyneen Mino Raiolan kanssa loihtinut sellaisen urasuunnitelman, että hän pystyi itse päättämään, mikä seura hänet Dortmundista ostaa. Hyökkääjän sopimukseen kirjattu 70 miljoonan ulosostopykälä on nykypäivänä pikkuraha Hålandin tasoisesta ja ikäisestä pelaajasta.

Toisin kuin voisi ajatella, Hålandit suunnittelivat Raiolan kanssa täydellisen urapolun pelaajan kehittymisen, ei suinkaan taloudellisten seikkojen, kannalta. Suurseurojen kiikarissa ollut pelaaja siirtyi Norjasta ensin Itävaltaan, jossa luvassa oli sekä säännöllistä peliaikaa, Mestarien liigan pelejä että Red Bullin organisaation tietotaito, ja sitten Dortmundiin, jolla on kenties Euroopan paras rekordi nuorten pelaajien kehittämisessä.

Kaikki tekeminen tähtäsi siihen, että jonain päivänä Håland olisi Euroopan halutuin hyökkääjä, eikä siihen, että nuoruusvuosien sopimuksista saisi mahdollisimman suuret rahat irti. Nyt, 21-vuotiaana, norjalainen sai itse nimetä sopimusehtonsa.

Hålandin esimerkki voi kannustaa muitakin nuoria pelaajia rakentamaan uraa maltilla ja kehittymisen kautta lyhyen aikavälin voittojen tavoittelun sijaan. Sen lisäksi se voi kannustaa pelaajia neuvottelemaan nykyistä realistisempia ulosostopykäliä sopimuksiinsa, jotta he saavat enemmän päätäntävaltaa siitä, mihin siirtyvät.

Niin sanotussa Håland-mallissa voittavat kaikki. Sekä Red Bull Salzburg että Dortmund saivat nauttia sekä norjalaisen maalitehtailusta että arvonnoususta, kun taas hyökkääjä itse sai rakentaa urastaan juuri sen näköisen, kun haluaa. City taas saa nuoren, mutta valmiin, pelaajan kohtuuhintaan.

Håland-malli ei ole kuitenkaan ainoa jalkapallomarkkinoita tällä hetkellä radikaalisti tuulettava suuntaus. Siirtomarkkinoita ravisuttaa rajusti myös toinen virtaus, joka tullaan tämän kesän jälkeen tuntemaan Kylian Mbappé -mallina.

Mbappé ja Håland ovat jo pitkään olleet saman kolikon kaksi puolta; Cristiano Ronaldon ja Lionel Messin jälkeisen ajan ensimmäiset nuoret megastarat ja manttelinperijät. Mielenkiintoisesti kaksikosta voi myös jo nuorelle iällä tulla parivaljakko, joka muutti siirtomarkkinoita iäksi.

Siinä missä Håland neuvotteli itselleen lopulta halvaksi muodostuneen ulosostopykälän, päätti Mbappé kuluttaa sopimuksensa PSG:n kanssa loppuun, täysin vastoin perinteistä jalkapalloajattelua, ja valita niin ikään itse tulevan kauden seuransa.

Mbappé on kuitenkin uuden, jalkapallomaailmaa valtaavan, vapaiden pelaajien markkinan suurin kala, ei suinkaan ensimmäinen. Pelaajien tapa antaa sopimuksensa kulua loppuun on trendi, joka on vallannut alaa siirtomarkkinoilla jo useamman vuoden.

Viime vuonna vapaina agentteina uusiin seuroihin siirtyivät muun muassa Eric García, Memphis Depay, Georginio Wijnaldum, Gianluigi Donnarumma, Hakan Çalhanoğlu, David Alaba sekä, osittain toki omaa haluaan vastaan, Sergio Agüero, Sergio Ramos ja Lionel Messi.

Tänä kesänä seuraa näyttävät ilman siirtokorvausta vaihtavan Mbappén lisäksi Franck Kessié, André Onana, Niklas Süle, Antonio Rüdiger, Paulo Dybala, Paul Pogba, Ousmane Dembélé ja Lorenzo Insigne. Kaikki pelaajia, joiden ei varmasti olisi vielä viisi vuotta sitten annettu lähteä nykyisistä seuroistaan ilmaiseksi.

Vuoden 2023 vapaisiin agentteihin kuuluvat, tämän hetken sopimustilanteen mukaan, Robert Lewandowski, Mohamed Salah, Sadio Mané, Roberto Firmino, Serge Gnabry, Youri Tielemans, Fabián Ruiz, Kalidou Koulibaly ja Ronaldo sekä Messi. Paljon ehtii luonnollisesti tapahtua ennen kesää 2023, mutta todennäköistä on, että ainakin osa näistä pelaajista vaihtaa maisemaa ilmaiseksi.

Ilmaisia siirtoja on toki jalkapallohistoriassa nähty, mutta ei koskaan tässä mittakaavassa. Esimerkiksi edellisen 10 vuoden ajalta ainoa jättiprofiilin ilmaissiirto lienee Lewandowskin siirtyminen Dortmundista Bayern Müncheniin.

Kenties merkittävin uuden suuntauksen mahdollistaja on seurojen muuttunut asenne pelaajien sopimuksia kohtaan. Perinteisesti vain harva seura on antanut yhdenkään pelaajansa sopimuksen kulua loppuun – ellei seurassa sitten ole haluttu tästä eroon. Nyt pelaajat tuntuvat kuitenkin olevan paremmin oman kohtalonsa herroja.

Yksi tämän kehityssuuntauksen merkittävimmistä vauhdittajista on luonnollisesti koronapandemia. Seurojen tulot putosivat odottamattomasti, mutta menopuoli pysyi samana. Tämä johti siihen, että usea seura yritti leikata kulujaan palkkoja pienentämällä.

Ostajia kallispalkkaisille pelaajille oli kuitenkin vaikea löytää, koska kaikki maailman seurat olivat samassa tilanteessa. Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa aikaisemmin aivan pätevistä myyntiartikkeleista ei päässyt millään eroon. Lopulta tilanne kehittyi vapaiden pelaajien markkinaksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin seurat halusivat pelaajista eroon, joten ne antoivat kalliiden sopimusten yksinkertaisesti loppua. Kun ostajia ei ollut, helpoin tapa leikata palkkabudjettia oli päästää pelaajat ilmaiseksi menemään.

Toisekseen pelaajat itse eivät halunneet joustaa palkkavaatimustensa kanssa. Kun sen hetkinen seura ei tulojen pudottua suostunut pelaajan vaatimaa palkkaa enää maksamaan, lähdettiin sitä hakemaan muualta.

Toisaalta kyse on myös pidemmän aikavälin kehityksestä. Pelaajien palkat ovat olleet lähes käsittämättömässä nousussa koko 2000-luvun. Barcelona on paras esimerkki seurasta, joka ajoi itsensä ahdinkoon myöntämällä liian avokätisiä palkankorotuksia avainpelaajilleen. Monen muun seuran kohdalla tilanne on ollut sama, mutta vain pienemmässä mittakaavassa.

Huipputasolla jalkapalloseuran pelaajarinkiin kuuluu helposti 25–30 pelaajaa, mikä nostaa seuran maksamat kokonaispalkat todella korkealle. Jopa nekin seurat, jotka eivät koronan myötä joutuneet palkkojen kanssa ongelmiin, tajusivat, että vaara on olemassa. Niinpä kuluja alettiin leikata.

Lisäksi kyse on tavallaan myös vallankäytöstä. Pelaajien valta markkinoilla on alkanut kasvaa, ja suostumalla jatkuviin palkankorotuksiin seurat ovat antaneet sen tapahtua. Osoittamalla, että jossain menee raja, seurat näyttävät, että niilläkin on vielä neuvotteluvoimaa jäljellä.

Pelaajille kyse on silti tilanteesta, jossa on lähes mahdoton hävitä. Vapaina agentteina seuraa vaihtavat pelaajat saavat lähes järjestäen suuremman sopimuksen kuin vanhassa seurassaan pysymällä. Alaba, esimerkiksi, tienaa Real Madridissa tiettävästi tuplasti enemmän kuin Bayern Münchenissä.

Seurat laskevat, että ne voivat joustaa palkkavaatimusten kohdalla, kun eivät joudu maksamaan siirtokorvausta. Kokonaisuudessaan seura pääsee halvemmalla, ja sekä pelaaja että tämän agentti tienaavat enemmän. Kaikki paitsi pelaajan edellinen seura voittavat.

Pelaaja-agentit ovat huomanneet tämän ja alkaneet vauhdittaa suuntauksen kehittymistä. Agenttien intresseissä on motivoida pelaaja siirtymään vapaille markkinoille, jolloin hän voi laittaa yhä useamman seuran taistelemaan asiakkaansa allekirjoituksesta. Suurempi kilpailu tuo pöytään myös suurempia palkkatarjouksia. Vaikka agentteja on helppo syyllistää, on laajempi valinnanvapaus myös pelaajan oman edun mukaista.

Toki tilanteeseen sisältyy riskejäkin. Jos polven ristiside pamahtaa hajalle kuukausi ennen sopimuksen umpeutumista, voi seuraava sopimus ollakin yhtäkkiä huomattavasti odotettua pienempi. Pahimmassa tapauksessa koko loppu-uran tienestit voivat pudota merkittävästi, jos kuntoutus ei suju suunnitelmien mukaan.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että pelaajat ovat laskeneet hyötyjen olevan riskejä suurempia. Tavallaan kyse on myös yhteiskunnallisesta kehityksestä. Riskinottoa ja riippumattomuutta suositaan entistä enemmän, ja maailma on yhä kannustavampi joustavia työoloja ja esimerkiksi freelancerina työskentelemistä kohtaan. Tämä kehityskulku on nyt nähtävissä myös jalkapallossa.

Loppukädessä sekä Håland-malli että Mbappé-malli ovat kuitenkin osa yhtä ja samaa suuntausta, joka on syntynyt siitä, että pelaajat haluavat pitää vaihtoehtonsa aiempaa avoimempina.

Oli kyseessä sitten millenniaalipelaajien kokema FOMO tai nykypelaajien uskallus pitää uransa langat omissa käsissään, lopputulos on se, että jalkapallomarkkinat tulevat amerikkalaistumaan. Tapahtui se sitten ilmaissiirtojen tai ulosostopykälien kautta, pelaajat tulevat jatkossa hallitsemaan omaa kohtaloaan yhä enenevissä määrin.

Ne seurat, jotka osaavat kosiskelun jalon taidon ja pystyvät tarjoamaan pelaajalle parhaan kokonaispaketin, voittavat. Kysymys ei kuitenkaan aina tule olemaan vain rahasta.

Pelaajat, joilla on enemmän varaa valita, voivat tehdä arvopohjaisia valintoja yhä useammin. Joillekin mahdollisimman suuri palkka voi olla itseisarvo; toiselle taas mahdollisuus voittaa pokaaleja on ainoa asia, joka merkitsee. Toisaalta pelaajat voivat alkaa miettiä myös sitä, missä haluavat asua – joko uransa parhaiden vuosien aikana tai niiden jälkeen.

Voi olla, että Hålandin tavalla rakennetut, pelaajalle edulliset sopimukset, tulevat yleistymään – paitsi rahallisesti, myös ajallisesti. Kenties jalkapalloon tulee niin sanotusti standardimittaisia sopimuksia, joilla pelaaja maksimoi uransa tulot ja pitää vaihtoehtonsa avoinna: yksi sopimus teininä, toinen nuorella iällä, kolmas huippuvuosina ja vielä yksi vanhoilla päivillä.

Koska jalkapallomaailmassa ei tunneta palkkakattoa, mahdollistaa tämä toki vielä nykyistä kovempienkin tähdistöjoukkueiden muodostumisen. Pahimmassa tapauksessa seurat tulevat eriarvoistumaan entisestään.

Toisaalta, kun kysymys ei ole enää siitä, kuka voi maksaa suurimpia siirtokorvauksia, pelaajien vaihtoehdot kasvavat. Parhaimmillaan tämä voi tasoittaa markkinaa ja viedä huippupelaajia yhä useampiin seuroihin.

Sekä negatiivisia että positiivisia mahdollisuuksia on paljon. Vain aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat. Pahin mahdollinen skenaario olisi se, että seurat inflatoivat palkkamarkkinat tarjoamalla vapaille agenteille ylisuuria sopimuksia, ja ajavat itsensä uusiin talousongelmiin vanhoja paetessaan.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Sallisen viikkokirjeen tilaajaksi, ja osaksi hurjan etuoikeutettua joukkoa, pääset klikkaamalla tästä. Risuja tai ruusuja sopii jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Freelancerina pidätän oikeuden valita, mihin huuteluihin vastaan.

Eurooppalainen jalkapallokausi lähenee kliimaksiaan. Ensimmäisen eurokilpailun finaali pelataan jo ensi viikolla. Samaan aikaan sää Suomessa lämpenee ja veikkausliigakatsomot alkavat koko ajan muuttua houkuttelevammiksi. Huomion siirtyminen Euroopasta kotimaan kentille tapahtuu kuin luonnostaan.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Vapaiden pelaajien markkinat appeared first on Byyri.

Pettymys on manchesterilaisille suuri. Nykymallinen City on voittanut Englannissa jo kaiken mahdollisen, eikä jäljellä ole enää kuin Mestarien liigan valloittaminen. Seurassa ei ole peitelty sitä, että Mestarien liigasta on tullut pakkomielle, joka ajaa kaikkea toimintaa eteenpäin. Euroopan mestaruus ei ole Citylle enää tavoite, se on pakko.

Vielä suurempi pettymys on kuitenkin sen takia, että City oli pelillisesti parempi joukkue 180 minuutin ajan. Valmistautumisen suhteen joukkueen ei voi sanoa tehneen mitään väärin. Yksittäiset heikot hetket – ja Real Madridin avainpelaajien yksittäiset onnistumiset – vain käänsivät vaa’an espanjalaisten puoleen.

Cityn ensimmäisen osaottelun maaliodottama oli 2,8. Realin vastaava oli 1,7, ja siitäkin 0,8 tuli rangaistuspotkusta. City oli ottelussa itse asiassa todella hyvä. Pelin ensimmäiset puoli tuntia kentällä tuntui olevan vain yksi joukkue, kun manchesterilaiset myllyttivät hyökkäyksen toisensa perään.

Myös toisessa osaottelussa City oli maaliodottaman perusteella parempi joukkue 90 minuutin ajan. Manchesterilaiset voittivat maalipaikat myös määrällisesti molemmissa otteluissa. Real Madridin paikkojen rakentelu oli, ennen toisen puoliajan lisäaikaa, lopulta melko vajavaista.

Kuten Pep Guardiola sanoi, ”Ensimmäisellä jaksolla emme saaneet peliä haltuumme, mutta kärsimme siitä lopulta vain vähän. Tekemämme maalin jälkeen olimme parempia. Löysimme oman rytmimme, eikä siinä niin käynyt että he (Real Madrid) olisivat viimeiset 10 minuuttia vain hyökänneet ja hyökänneet.”

Silti Mestarien liigan finaalissa pelaa Real Madrid eikä Manchester City. Tilastoista syitä on turha etsiä, sillä ne löytyvät jostain paljon syvemmältä jalkapallomaailman uumenista.

Manchester Cityn voi hyvällä syyllä sanoa olleen maailman paras seurajoukkue viiden viime vuoden ajanjaksolla. Seura on esimerkki siitä, mitä rajattomilla resursseilla voi tehdä, jos ne käyttää fiksusti.

Guardiolan viiden täyden kauden aikana City on voittanut Valioliigan kolmesti. Maaliodottaman perusteella se on kuitenkin ollut Valioliigan paras joukkue joka kausi. Todennäköistä on, että tällä kaudella sama toistuu kuudennen kerran putkeen.

City on siis ollut sarjan pelillisesti paras joukkue nyt kuusi vuotta peräjälkeen. Lisäksi se on ensimmäinen seura, joka on rikkonut maagisen 100 pisteen rajan.

Myös Mestarien liigassa City on kuulunut – muun muassa Fotmobin arvosanojen perusteella – kahden parhaan joukkueen joukkoon nyt kolme kautta putkeen.

Cityllä on todennäköisesti maailman parhaiten koottu joukkue, jota johtaa lähes kiistatta maailman paras valmentaja. Vaikka Guardiolan aikana seura on käyttänyt pelaajahankintoihin yli miljardi euroa, on joukkue silti useimmissa tapauksissa suurempi kuin osiensa summa. Kollektiivin toiminta on, mahdollisesti, eheämpää kuin missään muualla.

Ja se saattaa olla osa ongelmaa.

City on jalkapallomaailman parhaiten öljytty kone, jolle ei, kaiken toimiessa kuten pitää, löydy pysäyttäjää. Ikiliikkuja, joka on luotu kulkemaan.

Useana vuonna joukkue on kaatunut siihen, että Guardiola on yrittänyt virittää sen taajuuksille, joihin sen kone ei yksinkertaisesti ole sopinut. Turha pragmaattisuus ja ylianalysointi koitui Cityn kohtaloksi esimerkiksi vuonna 2020 Lyonia vastaan.

Tällä kertaa ei ollut kyse siitäkään. City pelasi, kuten se aina pelaa. Guardiola ei yrittänyt korjata sitä, mikä ei ole rikki, vaan antoi joukkueen jatkaa samana vahvana kollektiivina, joka se on ollut läpi kauden.

Taitavat valmentajat osaavat kuitenkin löytää ne keinot, joilla parhaimmankin koneen toimintaa voidaan hyydyttää ja kestävintäkin osaa ruostuttaa. Juuri tähän Carlo Ancelotti pyrki, etenkin ensimmäisessä osaottelussa, kun Real loi kentälle niin hallitsemattoman kaaoksen, ettei Cityllä yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta toteuttaa pelisuunnitelmaansa.

Silloin, kun kone on epäkunnossa, tarvitaan taidoiltaan ylivertainen mekaanikko, joka ymmärtää, etteivät perinteiset keinot aina riitä; joskus pitää korvata ilmansuodatin tiskirätillä, jotta muun laitteiston saa hyrräämään täydellä potentiaalillaan.

Cityllä on käytössään kenties enemmän lahjakkuutta kuin yhdelläkään toisella seuralla maailmassa, mutta yksilöt ovat niin kollektiiville altistettuja, etteivät tiukan paikan tullen yksinkertaisesti osaa vapauttaa luovaa raivoaan kahleista.

Kevin de Bruyne toimikoon esimerkkinä: belgialaisella on potentiaalia nousta jopa maailman parhaaksi pelaajaksi. Taitojensa lisäksi hän on taktisesti niin valveutunut, että sopii järkevänä systeemipelaajana täydellisesti Guardiolan jalkapalloon. Mutta juuri sen takia hänen luovuutensa ei välttämättä pääse niihin oikeuksiin, joihin se voisi väljemmässä systeemissä ja vapaassa roolissa puhjeta.

Olin paikan päällä Etihadilla keväällä 2019, kun Vincent Kompany ratkaisi Citylle Valioliigan mestaruuden upottamalla käsittämättömän ulkosyrjäkierteen 40 metristä Leicesterin maalin yläkulmaan.

Teko oli täysin Guardiolan pelikirjan vastainen. Se oli pinnallisesti järjetön, lähes olemattoman odottaman maalipaikka, jonka todennäköisin lopputulema olisi ollut pallon lahjoittaminen vastustajalle. Sergio Agüero huusi Kompanylle ”älä lauo”. Koko katsomo odotti, että veto karkaa taivaan tuuliin. Viikkoa myöhemmin City juhli mestaruutta tuon systeemin vastaisen teon takia.

Joskus huippuunsakin viritetty koneisto tarvitsee pelaajan, joka rikkoo rajoja ja riskin varjolla nostaa joukkueen uusiin korkeuksiin. Joskus tuo ylimääräinen riskinotto on se, joka sysää koneiston takaisin raiteilleen.

Guardiola ei kuitenkaan halua riskinottajia, eikä individualistisia suoriutujia. Guardiola on tehnyt Cityssä kaikkensa kytkeäkseen inhimillisen virheen mahdollisuuden pois jalkapallosta.

Guardiolan ajatusmaailmassa ideaalitilanne on sellainen, jossa 11 pelaajaa suorittavat kaikki täysin kuten hän haluaa, ymmärtävät kaikki jokaisen ratkaisun syy-seuraussuhteet ja pystyvät paikkaamaan mitä pelipaikkaa tahansa. Pepin maailmassa jokainen pelaaja tuntee jokaisen roolin ja tilanteen vaatimukset täydellisesti.

Voidaan jopa väittää, että ehkä maailma on liian keskeneräinen Guardiolalle. Kenties maailma ei vain ole vielä tuottanut niin kokonaisvaltaisia jalkapalloilijoita, jotka pystyisivät täydellisesti täyttämään Guardiolan vision.

Toisaalta voidaan ajatella, viekö loppuun asti hiottu systeemi yksittäisiltä pelaajilta mahdollisuuden kantaa vastuuta silloin, kun sitä heiltä kaivattaisiin.

Otetaan esimerkiksi Vinícius Júniorin toinen maali ensimmäisessä osaottelussa: Aymeric Laporte olisi yksittäisen pelaajan päätöksenä voinut ottaa riskin rynnätä laidalle ja lanata brasilialaisen nurmen pintaan keltaisen arvoisesti. Se olisi ollut kuitenkin systeemin vastainen päätös, joiden tekemiseen Cityn pelaajia ei ole viritetty.

On myös hyvä pohtia, osaako Guardiola täydellisenä systeemivalmentajana valmentaa tilaisuutta pelin sijasta. Mestarien liigan välierää ei voi kohdella samalla tavoin kuin sunnuntaista sarjaottelua Aston Villaa vastaan, vaikka taktisesti joukkue olisikin viritetty samalla tavalla.

Juuri tilaisuuden tulkitsemisessa Ancelotti, ja Real Madrid seurana ylipäätään, loistaa. Menestyminen Mestarien liigassa on kirjoitettu Real Madridin DNA:han. Se on kuin itseään toteuttava ennustus: pelaajat saavat voimaa paineistusta tilanteesta sen sijaan, että yrittäisivät kohdella sitä normaalisti.

Toiset pelaajat antavat tilaisuuden ottaa vallan itsestään, toiset ottavat tilaisuudesta niskalenkin. Ensimmäisessä osaottelussa Karim Benzeman ensimmäisen, pelin virtauksen kääntäneen, maalin odottama oli pyöreä nolla. Historiaan peilaten vastaavasta tilanteesta ei ole koskaan tullut maalia. Mutta niin vain pallo löysi tiensä Manchester Cityn maaliin.

Olemattoman todennäköisyyden ratkaisu ei voinut olla minkään systeemin mukainen. Kuitenkin se auttoi viemään Real Madridin Mestarien liigan finaaliin. Se oli yksittäisten pelaajien tapa ottaa joukkue reppuselkään silloin, kun systeemi ei tarjoa kilpailuetua.

Cityn pelaajat ovat tottuneet siihen, että systeemi takaa heille voiton lähes jokaisessa ottelussa. He ovat ehkä jopa hieman tuudittautuneet siihen, että heillä on maailman vahvin selkänoja, johon nojata. Ja siksi he eivät osaa toimia, kun systeemi pettää.

Paras systeemi kyllä kantaa joukkueen sarjamestaruuteen pitkän kauden päätteeksi. Pudotuspeleissä tarvitaan kuitenkin jotain muutakin. Siellä tarvitaan kykyä kääntää kaaos omaksi edukseen.

Statistiikka: Caley Graphics, Fotmob.com, Understat.com

Hyvää viikonloppua

Tämän kauden Mestarien liiga on todistanut ainakin yhden asian: jalkapallomaailma tarvitsee sitä juuri sellaisena kuin se nykyään on. Yksikään Superliiga ei olisi voinut tarjota samanlaista jännitystä tai draamaa kuin tämän kauden Mestarien liigan pudotuspelit. Ja jotenkin tuntuu, että draamaa on jäljellä vielä yhden ottelun verran.

Jos sinulla on mielessäsi ajatuksia, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi, olen tavoitettavissa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com ja Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat myös ensi viikolla olla päivänpolttavien puheenaiheiden päällä, voit liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Kaaosta vai hallintaa? appeared first on Byyri.

Suoritus ei ollut Benzeman uran, tai edes kyseisen pelin, vaikein. Se ei jää Mestarien liigan tarinoihin elämään yhtenä turnaushistorian upeimmista maaleista. Silti kyseessä oli sekä fyysisesti, teknisesti että etenkin henkisesti täydellisesti toteutettu suoritus, mikä on merkille pantavaa, kun huomioidaan se, että takana oli yli puolitoistatuntia jalkapalloa.

Ja se, ettei Benzema ollut syönyt koko päivänä mitään.

Suomalaisille huhtikuun loppuminen merkitsee vappua, mutta islaminuskoisille se merkitsee tänä vuonna ramadanin päättymistä. Ramadania vietetään vuosittain islamilaisen kalenterin yhdeksäntenä kuukautena, joka tänä vuonna osuu yksiin länsimaalaisen kalenterin huhtikuun kanssa. Ajankohdan vuoksi myös jalkapalloyhteisö on huomioinut ramadanin huomattavasti aiempia vuosia näkyvämmin.

Arviolta jopa 94–99 % muslimeista noudattaa ramadania. Benzeman lisäksi Mestarien liigan finaalipaikkaa vielä tavoittelevista pelaajista esimerkiksi Riyad Mahrez, Mohamed Salah ja Sadio Mané elävät tällä hetkellä paaston aikaa. Ramadanin aikana ei saa syödä tai juoda mitään auringonnoususta auringonlaskuun.

”Lopetamme syömisen kolmen aikaan aamulla emmekä saa syödä uudelleen kuin vasta yhdeltätoista illalla”, HJK:n Nassim Boujellab kertoi aiemmin tässä kuussa HJK:n verkkosivuilla.

Äkkiseltään jopa 16 tunnin mittaisen paaston yhdistäminen huippu-urheiluun kuulostaa hurjalta. Samaa mieltä on FLT Ravintovalmentaja® Minna Enjala, jonka mukaan raju paasto voi selvästi heikentää urheilijan suorituskykyä.

”Se on kropalle raju tapaus” Enjala sanoo. ”Päivän mittainen paasto voi aiheuttaa suorituskyvyn selvää laskua sekä aivotoiminnan heikkenemistä, jolloin pelaajat eivät pysty tekemään hyviä valintoja. Lisäksi kehon vireystila ja tehot laskevat.”

Lisäksi paasto altistaa urheilijat erilaisille lihasvammoille. Keho on sekä ravinto- että nestehukassa ja lihasten ympärillä olevat peitinkalvot eli faskiakalvot kärsivät kuivuudesta. Myös palautumisen kannalta elintärkeä yöunen laatu voi häiriintyä.

”Kun ruokaa saa vasta auringonlaskun jälkeen, olisi illalla hyvä tankata parikin ateriaa”, Enjala toteaa. ”Syöminen ei kuitenkaan saisi olla liian lähellä nukkumaanmenoa, koska silloin insuliinitasot ovat korkealla ja häiritsevät unen laatua sekä kasvuhormonin eritystä. Tämä on merkittävä seikka palautumisen kannalta.”

Yöunen laadun lisäksi myös sen määrä voi jäädä vajavaiseksi, sillä ennen auringonnousua on syötävä uudestaan. Enjala korostaa, että yhtälö on erittäin vaikea, sillä syömiselle jää vain vähän aikaa, minkä lisäksi urheilijan pitäisi ehtiä nukkumaan riittävästi. Ei ole myöskään yksiselitteistä, että ruoka maistuu ja keho pystyy ottamaan vastaan valtavat määrät ravintoa välittömästi rankan urheilusuorituksen jälkeen.

Myös HJK:n fyysisen valmennuksen koordinaattori Niklas Virtanen toteaa, ettei huippu-urheilun rasitusten ja ramadanin yhdistäminen ole mitenkään ideaalitilanne.

”Eihän tuo optimi ole. Esimerkiksi derby (torstaina pelattu Stadin derby) alkaa klo 18 ja aurinko nousee puoli kuuden aikaan aamulla. Pelin alkaessa ruokailusta on siis reilu 12 tuntia. Ja todennäköisesti pelaaja on herännyt yöllä rukoilemaan ja syömään. Ei ihme, jos pelaajan suorituskyky ei ole normaalilla tasolla.”

Siitä huolimatta esimerkiksi Benzema on pelannut huhtikuussa kenties uransa parasta jalkapalloa. Ramadanin aikana seitsemässä ottelussa on syntynyt yhdeksän maalia. Mané taas on pelannut huhtikuussa kahdeksan ottelua ja tehnyt niissä kuusi maalia.

Fysiologisesti tässä ei ole järkeä. Enjala ei suosittele näin pitkiä syömättömiä jaksoja kellekään, ja huippu-urheilijan kohdalla tilanne on vielä vaikeampi, kun energiankulutus on suurempaa

Vaikeassa tilanteessa suorituskykyä voi kuitenkin yrittää optimoida riittävällä ravintotankkauksella sen aikaikkunan aikana, jolloin syöminen on sallittua. Tämä tarkoittaa, että pimeään aikaan tulisi mahduttaa vähintään 2–3 ateriaa, mikä on hankala yhtälö.

Lisäksi kehon energiavajetta voi paikata pitkien päiväunien avulla. Enjala pohtiikin, voisiko joukkueharjoituksia esimerkiksi rytmittää sen mukaan, että islaminuskoisten ruokailut ja nukkuminen saadaan optimoitua?

Esimerkiksi Liverpool on muuttanut harjoitustensa aikataulua niin, että se sopii paremmin ramadania viettävien päivärytmiin ja mahdollistaa nukkumisen myös päiväsaikaan. HJK:ssa, jossa muslimipelaajien määrä on pienempi, puolestaan koko joukkueen arkea ei rytmitetä ramadanin ehdoilla, mutta paastoa noudattavat pelaajat saavat tarvitsemansa yksilökohtaisen tuen.

”HJK:ssa on vuosittain pelaajia, jotka noudattavat islaminuskoa”, Virtanen kertoo. ”Arkea muokataan ramadanin haasteiden mukaan. Teemme muutoksia yksilöiden kuormituksen hallintaan sekä ominaisuusharjoitteluun. Ramadanin aikana kehossa tapahtuu vääjäämättä muutoksia, jotka meidän pitää huomioida.”

Juuri yksilöllisyyden huomioiminen on myös Enjalan mielestä tärkein yksittäinen seikka, kun mietitään sitä, miten pelaajat saadaan vietyä terveinä ja mahdollisimman terävinä ramadanin yli.

Joillekin paastoaminen on helpompaa, toisilta se ei onnistu ollenkaan. Yksilön oman sietokyvyn tunnistaminen ja sen optimoiminen onkin tärkein apu, jonka seura voi yksittäiselle pelaajalle tarjota.

”Se on hyvin pitkälti yksilöstä kiinni, kuinka sietää rasitusta”, Enjala kertoo. ”Jopa geeniperimällä on vaikutusta. On paljon ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty noin rajuun paastoon.”

Mutta he, joiden keho sietää paastoa, voivat kouluttaa sitä kestämään entistä rajumpia suorituksia – aivan kuten urheilussa yleensäkin.

”Paaston avulla pystytään kouluttamaan lihassoluja siihen, että ne sietävät paastoa paremmin. Puhutaan joustavasta metaboliasta, mikä tarkoittaa se sitä, että kehoa opetetaan käyttämään glukoosia ja ketoaineita vaihtelevasti ja tehokkaasti”, Enjala sanoo.

Saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta loppukädessä asia on aika yksinkertainen. Kyse on siitä, oppiiko urheilijan keho hyödyntämään itseensä varastoimaa energiaa silloin, kun muita energianlähteitä ei ole saatavilla.

Jalkapallo on lajina todella kuormittava, koska sykkeet ovat koko suorituksen ajan korkealla ja kuormitus on intervallityyppistä. Tällöin myös hiilihydraattien poltto on korkealla tasolla. Kun kehoon ei ole voitu päivän aikana tankata uutta hiilihydraattia, sen on osattava käyttää energianlähteenä omia varastojaan. Muuten urheileminen ei onnistu.

”Kun olemme paastotilassa, veressä ei ole glukoosia, jolloin se pilkotaan rasvasoluista ja lihasten varastoista. Näin glykokeenivarastoja saadaan vapautettua energiaa lihasten ja aivojen käyttöön.”

Lisäksi aiemmat kokemukset vaikuttavat. Oikotietä onneen ei ole, vaan keho on totutettava kestämään paastoa harjoittelun kautta. Benzema, Salah, Mané ja Mahrez ovat esimerkiksi kaikki noin 30-vuotiaita urheilijoita, jotka ovat harjoittaneet ramadania kymmenestä viiteentoista vuotta. Siksi heidän kehonsa kestävät paaston vaikutukset paremmin kuin monen muun.

Lisäksi keho tottuu paastotilaan kuukauden aikana. Vaikka toisin voisi luulla, ovat ramadanin jälkimmäiset viikot usein ensimmäisiä helpompia.

”Ensimmäiset päivät ovat tietysti vaikeimmat, koska keho ei ole tottunut paastoon. (–) Keho kuitenkin tottuu alle viikossa, joten paastoaminen helpottuu ajan myötä”, HJK:n Boujellab sanoo.

Kysymys ei myöskään ole vain siitä, miten urheilija pystyy suoriutumaan paaston aikana, vaan myös siitä, miten keho palautuu. Ironista kyllä, paaston aikana keho saattaa ajautua käyttämään jopa enemmän energiaa kuin muulloin.

”Kova harjoittelu ja kovasykkeinen liikunta aiheuttaa kehoon oksidatiivisen stressin, joka aiheuttaa kudostuhoa soluissa. Keho on silloin hätätilassa”, Enjala kertoo. ”Äärimmäinen stressitila pitää pystyä sammuttamaan suorituksen jälkeen. Tässä oikeanlainen ravinto on kaikkein tärkeimmässä roolissa.”

Jos keho ei saa suorituksen jälkeen riittävästi laadukasta ravintoa, stressitila ei pääty, jolloin kuluttava tila jatkuu. Tällöin myöskään palautuminen ei toteudu riittävällä tasolla. Tämän takia aikaisin pelatut ottelut voivat olla jopa haastavampia kuin iltapelit, vaikka paastoa on takana lyhyempi pätkä.

”Aikaiset pelit voivat olla todella kuluttavia. Noin tunti tai kaksi suorituksen jälkeen lihakset ja solut huutavat täydennystä”, Enjala toteaa. HJK:n Virtanen allekirjoittaa tämän.

”Aamupäivän pelit voivat olla ongelmallisempia kokonaisuuden kannalta. Aikaisten pelien jälkeen energiansaantia joutuu odottamaan useita tunteja, eikä palautuminen lähde käyntiin kovassa energiavajeessa”, Virtanen sanoo.

Paaston aikana tehtävä liikunta laittaa myös lisämunuaiset puskemaan adrenaliinia ja kortisolia, eli kehon omaa stressihormonia. Tämän jatkuessa lisämunuaiset kuormittuvat ja niiden optimaalinen toimintakyky heikkenee, jolloin stressi voi jäädä päälle virittyneeseen kehoon. Tällöin palautuminen heikkenee, vastuskyky laskee ja useat muut ongelmat voivat seurata perässä.

Maantieteellinen sijainti ja kulttuuri voivat vaikuttaa palautumiseen merkittävästikin, koska ne määräävät sen, mihin aikaan otteluja pelataan ja kuinka kauan aurinko on ylhäällä. Lisäksi palautumiseen ja suorituskykyyn vaikuttaa toki se, kuinka kurinalaisesti ramadania noudatetaan. Loppukädessä urheilijat itse määrittävät sen, nauttivatko he esimerkiksi nesteitä päivän aikana.

Paastoilla voi toki olla myös terveysvaikutuksia. Normaali, 10–12 tunnin mittainen ja yöaikaan tehtävä, suolistolle hyvää tekevä paasto sopii lähes kaikille perusterveille ja stressittömille ihmisille.

Ramadan on kuitenkin sekä ehdottomuudeltaan että kestoltaan aivan toista maata. Enjala sanookin, ettei puhtaasti fysiologiselta kannalta suosittelisi näin äärimmäistä, 16 tunnin mittaista, paastoa kenellekään, oli tämä sitten huippu-urheilija tai peruskuntoilija.

Huippu-urheilun ja rajun paastoamisen yhdistämisessä ei näytäkään olevan fysiologisesti mitään järkeä. Sekä Enjala että ravitsemusasiantuntija Olli Ilander sanovat, etteivät näe paastoamisella olevan mitään etua urheilijoille.

Silti useat muslimijalkapalloilijat ovat kokeneet ramadanin itse asiassa jopa parantaneen heidän suorituskykyään.

”Tiedän, että monet ajattelevat (paastoamisen) vaikuttavan negatiivisesti voimaasi ja energiaasi, mutta asia on oikeastaan ihan päinvastoin. Kun ei syö tai juo, tuntee itsensä jopa voimakkaammaksi – en osaa selittää, miksi”, Schalkesta Helsinkiin talvella siirtynyt Boujellab kertoo.

Myös Virtanen on huomannut, että osa pelaajista kokee paaston lopulta jopa parantavan suorituskykyään. Hankalan alun jälkeen pelaajat tuntevat energiatasojensa kasvavan, mikä näkyy myös suorituksissa.

”Henkisellä puolella ramadan on varmasti iso asia kaikille sitä noudattaville”, Virtanen muistuttaa. ”Ramadaniin kuuluu muutakin kuin paasto.”

”Emme lopeta ainoastaan syömistä ja juomista, vaan pidättäydymme myös pahoista teoista ja sanoista”, Boujalleb sanoo.

Kenties juuri henkinen puoli onkin se, joka lopulta kääntää fysiologisesti järjettömältä kuulostavan paaston voimavaraksi. Kenties muslimipelaajat onnistuvat ramadanin aikana löytämään sellaista henkistä kovuutta, johon käsiksi pääseminen muutoin olisi mahdotonta.

Ramadan on itsetutkiskelun ja puhdistautumisen aikaa. Sitä ei harjoiteta fysiologisten hyötyjen takia, vaan kyseessä ovat paljon suuremmat asiat. Suuremmat kuin jalkapallokentällä menestyminen.

”Tämä kuukausi on meille tärkeä, sillä sen aikana voimme muuttaa elämämme”, Boujalleb kertoo.

Ehkä ramadanin tärkein oppi jalkapalloilullisessa mielessä onkin se, ettei ihminen tarvitse kaikkia nykymaailman mukavuuksia selvitäkseen. Ihmiset ovat eläneet nykyisen kaltaisessa yltäkylläisyydessä lopulta hyvin lyhyen aikaa. Sitä ennen esimerkiksi ruokaa syötiin silloin kuin sitä oli saatavilla. Ei kellon mukaan kolmen tunnin välein ja kaloreita laskien.

Muslimipelaajat saavat tästä hyvinkin elävän muistutuksen ramadanin aikana. Ehkä se myös opettaa olemaan välittämättä pikkuasioista ja keskittymään olennaiseen – ja vapauttaa pelaamista.

Lopuksi on vielä muistettava se, että huippu-urheilijat ovat lähtökohtaisesti poikkeusyksilöitä, jotka osaavat totuttaa kehoa monenlaisiin asioihin.

”Ei tätä voi suositella kenellekään”, Enjala naurahtaa. ”Mutta on toki olemassa ääritapauksia, jotka voivat menestyä tälläkin tavalla.”

Hyvää viikonloppua

Tänään juhlitaan vappua. Ja ramadanin päättymistä. Ja jännitetään sitä, kuinka hyvä Karim Benzema onkaan ensi viikolla.

Jos juttu kolahti, voit liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi ja pääset nauttimaan vastaavista tarinoista jatkossakin. Risuja ja ruusuja voi lähetellä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.

Hyvää vappua.

The post Sallisen sivukatsomo: Miten ramadan vaikuttaa jalkapalloilijan suorituskykyyn? appeared first on Byyri.

Syy kiinnostukseen on ymmärrettävä. Hetemaj’n tasoisia paluumuuttajia ei Suomessa ole juuri nähty, eikä ainuttakaan sen jälkeen, kun Jari Litmanen teki kotiinpaluun reilut kymmenen vuotta sitten.

Hetemaj on kaikkien aikojen 42. eniten otteluita Serie A:ssa pelannut ulkomaalaispelaaja. Taakse jää muun muassa sellaisia legendoja kuin Cafú, Adrian Mutu ja Zlatan Ibrahimovic.

Kulunut viikko oli muutenkin kiireinen jalkapallouutisoinnin rintamalla. Vain paria päivää ennen Hetemaj’n sopimusuutista Mixu Paatelainen teki näyttävän ja yllättävän paluun Veikkausliigaan. Myös Manchester United sai lopulta kaipaamansa päävalmentajan, kun seura teki sopimuksen Erik ten Hagin kanssa.

Lisäksi kesän naisten EM-kisoihin saatiin lisää suomalaisväriä, kun Lina Lehtovaara nimitettiin yhdeksi turnauksen erotuomareista. Saattoi jokunen media huomioida senkin, että Euroopan Superliigan kunniakkaasta noususta ja tuhosta tuli kuluneeksi tasan vuosi.

Yksi uutinen, jalkapallomaailmankaikkeudessa sinänsä mitätön käänne, jäi kuitenkin kaiken muun näennäisesti paljon tärkeämmän uutisoinnin jalkoihin. Vai ehtikö kukaan huomata, että Fifa julkaisi tällä viikolla oman suoratoistopalvelunsa, FIFA+:n?

FIFA+:n on tarkoitus olla Fifan oma viihdekeskus, joka tarjoaa sisältöä tilastoista livelähetyksiin ja FIFA+ Originals -sarjoihin ja elokuviin.

Päältä päin katsottuna koko asiassa ei oikeastaan juuri uutisoitavaa olekaan, ellei sellaisena pidä hyvää mieltää nostattavaa näkyä Ronaldinhosta tekemässä temppuja rantahietikossa. Koko palvelu on vain yksi osa lisää Fifan jalkapalloekosysteemiin. Onhan Uefallakin ollut vastaava Uefa.tv -striimauspalvelunsa jo vuosia.

Fifan presidentin Gianni Infantinon tietäen mikään ei kuitenkaan ole sitä, miltä se päälle päin näyttää.

Vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat toivat Fifan kassaan noin 2,8 miljardia dollaria pelkästään otteluiden lähetysoikeuksien myynnin kautta. Oikeuksien todellinen arvo on vielä enemmän, sillä mediakonsernit ympäri maailmaa maksavat niistä vain siksi, koska uskovat itse pystyvänsä tekemään otteluita näyttämällä vielä enemmän rahaa.

Kaava on sama kuin esimerkiksi elokuvateollisuudessa: elokuvayhtiöt tuottavat elokuvan, näyttävät sitä teattereissa ja myyvät sen jälkeen oikeudet eri TV-kanaville ympäri maailmaa, jotta nämä voivat näyttää elokuvaa omilla kanavillaan. Jalkapallossa pääsyliput ja lähetysoikeudet vain myydään samaan livetapahtumaan.

Tai kaava oli sama, kunnes jotkin viihdeteollisuusyhtiöt keksivät, että ne voivat leikata yhtälöstä välikädet pois ja myydä elokuvansa suoraan kuluttajille kehittyneen striimausteknologian avulla. Uusi suunta on yhtiöille kannattava. Disney+, esimerkiksi, aloitti toimintansa vasta vuonna 2019, mutta jo vuoden 2021 loppuun mennessä sen vuotuinen arvioitu liikevaihto ylitti 10 miljardin dollarin rajan.

Voisiko Fifa tehdä saman tempun, ja myydä MM-kisojen katseluoikeudet suoraan kuluttajille, ilman mediakonserneja välikäsinä? Voisiko sinällään harmittomalta vaikuttava, hyvän mielen lisää tuottava, striimauspalvelun perustaminen olla lähtölaukaus Fifan yritykselle kaapata jalkapallomaailman arvokkaimmat lähetysoikeudet takaisin omaan yksinoikeudelliseen valtaansa?

Ajatus voi tuntua mahdottomalta, muttei ehkä sittenkään ole niin kaukaa haettu. Infantino on nimittäin kuusi vuotta kestäneen presidenttikautensa aikana tullut tutuksi siitä, että jokainen hänen peliliikkeensä tähtää vain ja ainoastaan Fifan kaupallisen arvon ja tulovirtojen kasvattamiseen.

Kenties tunnetuin italialaissveitsiläisen rahantekoyrityksistä oli ajatus – joka oli alun perin Fifan, vaikkei ollutkaan Fifan, mutta oli kuitenkin oikeasti Fifan – järjestää jalkapallon MM-kisat tulevaisuudessa kahden vuoden välein.

Huhtikuun ensimmäinen päivä Infantino kuitenkin myönsi, että ajatus kahden vuoden välein järjestettävistä MM-kisoista, jotka raportoidusti toisivat Fifan kassaan 4,4 miljardia dollaria lisää kahisevaa jokaisella neljän vuoden jaksolla, ei tule toteutuman. Fifan presidentti ei toki aivan onnistunut sanomaan, että ajatus on kuopattu, mutta myönsi, että nyt on aika tehdä uusia kompromisseja.

Kahden vuoden välein järjestettävät MM-kisat ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu. Vuonna 2018 Infantino yritti ajaa läpi 25 miljardin dollarin arvoisen yhteistyösopimuksen japanilaisen Softbank-konsernin kanssa, mikä olisi sisältänyt uuden seurajoukkue- ja maajoukkueturnauksen perustamisen, ja mikä ajoi lopulta Fifan ja Uefan ilmiriitoihin.

Vuotta myöhemmin Infantino yritti laajentaa jo Qatarin MM-kisat 48 joukkueen kilpailuksi, vaikka koko turnauksen infrastruktuuri oli rakennettu 32 joukkueelle. Se, että Infantino oli kautensa alussa ajanut läpi päätöksen laajentaa MM-kisat 48 joukkueeseen vuodesta 2026 alkaen, ei selvästikään enää riittänyt.

Kulissien takana Fifa oli tiettävästi myös tukemassa jalkapalloyhteisön lämpimästi vastaanottamaa Euroopan Superliigaa, vaikka Infantino kilpailun julkisuudessa tuomitsikin. Vastapalvelukseksi Fifan tuesta Superliigan seurat olisivat luvanneet osallistua sen järjestämään seurojen MM-turnaukseen.

Useasta pieleen menneestä projektista ja kaadetusta ehdotuksesta huolimatta Infantinon valtakausi on sujunut monella tavalla 52-vuotiaan entisen juristin toiveiden mukaisesti. Korkeimmalla hänen agendallaan on ollut Fifan alaisten turnausten määrän kasvattaminen, mikä tulee toteutumaan muun muassa vuosittaisten juniori-ikäluokkien MM-kisojen sekä todennäköisesti vuonna 2025 alkavan seurojen MM-turnauksen kautta.

Voi olla, ettei Infantinon ajatuksena koskaan edes ollutkaan ajaa läpi kaikkein radikaaleimpia ajatuksia, vaan käyttää niitä vain savuverhona muille, hieman vähemmän mielipiteitä jakaville aloitteille. Seurojen MM-kisat saivat ehdotuksen alkuaikoina huomattavan määrän vastustusta, mutta Euroopan Superliigan ja kahden vuoden välein pelattavien MM-kisojen jälkeen kukaan ei jaksa enää vastustaa niin pientä pahaa.

Samalla Infantino on kerännyt itselleen liittolaisia. MM-kisojen laajentaminen 48 joukkueen kokoisiksi sai positiivisen vastaanoton jalkapalloilullisesti pienempien maanosien liitoilta. Pohjois- ja Väli-Amerikan Jalkapalloliitto Concacaf tukee lisäksi uuden kansainvälisen kilpailun perustamista, oli se sitten useammin pelattavat MM-kisat tai maailmanlaajuinen Nations Leagueta vastaava turnaus.

Afrikan Jalkapalloliitto CAF oli puolestaan maanosaliitoista ainoa, jonka pelaajista enemmistö ei tuominnut kahden vuoden välein pelattavia MM-kisoja. Afrikka on myös maanosa, jonne Fifa, väitetysti, puuhaa uutta Superliigaa Euroopan sijasta.

Infantino ilmoitti huhtikuun alussa, melko odotetusti, että pyrkii ensi vuoden vaaleissa uudelle presidenttikaudelle. Voi olla, että kaikella hänen tähän asti tekemällään onkin ollut jokin syvempi tarkoitus jatkokautta silmällä pitäen.

Isossa kuvassa Infantinon päätavoite on pienentää Uefan valtaa, pudottaa Euroopan maanosaliitto muiden liittojen tasolle ja kahmia Fifalle kaikenkattava päätäntävalta jalkapallomaailman asioista. Hän kuitenkin tietää, ettei voi haastaa Uefaa yksin, sillä Euroopan kattojärjestöstä on tullut liian voimakas vastustaja kaadettavaksi avoimessa taistelussa.

Uefa on se kivi, joka hiertää Infantinon kengässä enemmän kuin mikään muu. Uefa on se vastavoima, joka pystyy nujertaman Fifa lanseeraamat uudistukset, jos se niin haluaa. Mutta jos Infantino saisi yhdistettyä muut maanosat yhteen rintamaan Uefaa vastaan, ei eurooppalaisista olisi enää vastusta.

Hyvää viikonloppua

Nähtäväksi jää, tulee FIFA+:sta jalkapallon Disney+ ja lähteekö Infantino poliittisen sapelien kalisteluun Uefaa vastaan. Nähtäväksi jää myös, kirmaako veikkausliigaviheriöillä jo tänään 300 ottelun verran Serie A -kokemusta.

Vastauksia odotellessaan voi mietteitään jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymällä taas saat seuraavan viikon tekstin inboxiisi päivän etuajassa, ja tiedät, mistä viikonloppuna puhutaan.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Fifa Disneyn jalanjäljissä appeared first on Byyri.

Benzema ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Vartti ennen varsinaisen peliajan loppua Luka Modrić puhkoi syötöllään koko PSG-puolustuksen ja ranskalaiskärki toi Realin otteluparissa tasoihin. Alle kaksi minuuttia myöhemmin pallo oli uudelleen PSG:n maalissa.

Marquinhosin epäonnistunut purkupallo tuli kuudentoista-alueen rajalla Benzemalle vaikeasti pomppivana ja hieman juoksulinjan taakse. Moni pelaaja olisi tilanteessa joutunut lyömään jarrut päälle saadakseen edes välttävän kosketuksen palloon. Benzema kuitenkin jatkoi sen täydestä juoksusta yhdellä kosketuksella PSG:n maalin alakulmaan ja ratkaisi otteluparin.

Valkoisen joukkueen hinaaminen yksin Mestarien liigan puolivälieriin tuntui lopulliselta kannanotolta sille, kuuluuko 34-vuotias hyökkääjä keskusteluun maailman parhaasta pelaajasta.

Sitä se ei kuitenkaan ollut. Sillä jo seuraavassa Mestarien liigan ottelussaan Benzema oli, jos mahdollista, vielä vakuuttavampi.

Kun otteluparin avausosaa Chelseaa vastaan oli pelattu 20 minuuttia, Benzema jatkoi seinäsyötöllä Vinícius Júniorin läpi kentän vasemmalla laidalla. Jälleen yhdellä kosketuksella, jälleen hieman horjuvasta asennosta, ja jälleen täydellisellä voimalla ja tarkkuudella.

Niin PSG-ottelun ratkaisumaali kuin tuo läpisyöttö ovat täydellisiä osoituksia siitä, mitä Benzemalla on ollut siitä asti, kun hän 18-vuotiaana murtautui Lyonin edustusjoukkueeseen: untuvan pehmoista tekniikkaa. Tilannetta seurannut syötön jälkeinen spurtti Chelsean boksiin ja täydellinen, lähes uskomattomalta tuntuva, pusku maalin yläkulmaan 11 metristä on puolestaan testamentti sille työlle, mitä ranskalainen on Real-uransa aikana tehnyt.

Höyhenen kevyt kosketus on Benzemalla ehkä verissä, mutta niin pääpelitaito kuin täydellinen vartalonhallintakin ovat ominaisuuksia, jotka hyökkääjä on nostanut huipputasolle puhtaan treenin myötä. Sitoutuneen harjoittelun – ja osittain olosuhteiden pakosta – ranskalaisesta on kehittynyt käytännössä täydellisen hyökkääjän prototyyppi.
Benzema pelasi vuosia Cristiano Ronaldon ja Gareth Balen välisenä liimapelaajana, joka mahdollisti kaksikon tuhotyöt. Rooli muovasi ranskalaisesta yhden maailman monipuolisimmista ja kokonaisvaltaisimmista hyökkääjistä. Samalla Benzema kehittyi epäitsekkääksi joukkuepelaajaksi, jollainen hän ei kenties aina ole ollut.

Ronaldon lähdettyä Benzema on kuitenkin osoittanut, että hänestä on myös kantamaan minkä tahansa joukkueen ykkösmaalintekijän viittaa – jos siitä oli koskaan minkäänlaisia epäilyksiä. Lyonilainen oli vuosia vasta joukkueensa kolmanneksi tärkein maalintekijä, mutta on silti Mestarien liigan historian neljänneksi ja Real Madridin historian kolmanneksi paras maalintekijä.

Ballon d’Or -keskusteluun Benzema on kuitenkin noussut vasta nyt, yli 30-vuotiaana joukkueensa ykköshyökkääjänä. Siihen keskusteluun hän myös kuuluu, sillä jos vuoden 2022 Ballon d’Or jaetaan samoilla kriteereillä kuin viimeiset kaksikymmentä vuotta, ranskalaisen lisäksi vaihtoehtoja voittajaksi on vain yksi.

Koko 2000-luvun maailman parhaan pelaajan palkintoa ovat dominoineet hyökkäävät pelaajat. Modrićin (2018) ja Fabio Cannavaron (2006) lisäksi kaikki tämän vuosituhannen voittajat ovat olleet puhtaasti hyökkääviä pelaajia. Vuodesta 2008 lähtien tahti on kiihtynyt entisestään, kun parhaan miespelaajan palkinto on jaettu vuodesta toiseen joko Ronaldolle tai Lionel Messille – historian kahdelle parhaalle maalintekijälle.

Ronaldo ja Messi ovat voittaneet yhteensä 13 Ballon d’Oria. He ovat tuona aikana vastanneet myös yhdeksästä Euroopan parhaan maalintekijän tittelistä. Kaksikko on nostanut maalien tekemisen täysin uudelle tasolle, ja samalla määritellyt uusiksi sen, miten yksilöpalkintoja jalkapallossa tulkitaan.

Pitkälti juuri Messin ja Ronaldon takia maailman parhaan jalkapalloilijan palkinto on viimeiset vuodet ollut ennen kaikkea maalintekijöiden palkinto. On kuitenkin aiheellista kysyä, johtuuko tämä siitä, ettei pelin muita osa-alueita osata enää arvostaa, vai siitä, että aikaamme on dominoinut kaksi poikkeuksellista yksilöä, jotka ovat myös olleet poikkeuksellisia maalintekijöitä.

Aina tilanne ei nimittäin ole ollut vastaava. Ennen vuotta 2008 Ballon d’Orin oli voittanut vain kahdesti pelaaja, joka on samana vuonna kruunattu Euroopan parhaaksi maalintekijäksi: Ronaldo vuonna 1997 ja Gerd Müller vuonna 1970. Toki on huomioitava, ettei ennen vuotta 1997 Euroopan sarjoja painotettu eri tavalla parhaan maalintekijän valinnassa, kuten nykyään tehdään, joten vertailukelpoista dataa ei ennen sitä varsinaisesti ole.

Oli syy mikä hyvänsä, ei ole väärin sanoa, että maailman paras pelaaja yhdistetään maailman parhaaseen maalintekijään nykyään entisaikoja useammin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitkä arvot nousevat Ballon d’Or -äänestäjien keskuudessa tärkeimmiksi, kun Ronaldon ja Messin aikakausi pian päättyy.

Jos maailman parasta pelaaja valittaessa arvostetaan pelkkien maalien sijasta kokonaisvaltaisuutta, on vaihtoehtoja yhtäkkiä paljon enemmän. Onko Virgil van Dijk maailman, mahdollisesti, parhaana puolustajana varteenotettava vaihtoehto? Keskusteluun täytyy nostaa myös ainakin Kevin De Bruyne, jota voi hyvällä syyllä luonnehtia maailman kokonaisvaltaisimmaksi pelaajaksi, ja jonka ainoa synti taitaa olla se, ettei hän tunnu pysyvän ehjänä kokonaista kautta.

Jos pelkkien maalien sijaan katsotaan kokonaisvaltaista pelaamista, syöttötaitoa tai vaikka joukkueen ohjaamista, on parhaan pelaajan valitseminen huomattavasti vaikeampaa. Nykyisenä datan aikakautena kaikkea halutaan mitata numeroilla, mutta mitä numeroita keskikenttäpelaajien, puolustajien tai maalivahtien kohdalla voidaan verrata maaleihin?

Tähän asti yksi Ballon d’Orin kriteereistä on ollut pelaajan menestys osana joukkuetta. Kun van Dijk oli äänestyksen toinen vuonna 2019, oli hän voittanut Mestarien liigan. Saksan paidassa MM-kultaa juhlinut Manuel Neuer puolestaan tuli äänestyksen kolmanneksi vuonna 2014. Joukkuemenestys on tähän asti ollut puolustavien pelaajien ainoa reitti hyökkääjien rinnalle.

Nyt sitäkään ei kuitenkaan enää ole. Ballon d’Orin kriteereitä muutettiin täksi vuodeksi niin, että palkinto myönnetään ensisijaisesti vain pelaajan henkilökohtaisten suoritusten perusteella. Samalla myös aikaperiodia muutettiin niin, että tästä lähtien huomioon otetaan edellinen sarjakausi, ei kalenterivuotta. Niinpä esimerkiksi Qatarin MM-kisat huomioidaan vasta vuoden 2023 parasta pelaaja valittaessa.

Tavallaan tämä on järkevää. On helpompaa äänestää yhden kauden yksiselitteisesti paras pelaaja kuin kahdella kaudella parhaiten esiintynyt, mutta myös joukkueensa kanssa menestynyt, pelaaja. Lisäksi parhaan pelaajan palkinto saadaan näin ohjattua absoluuttisesti parhaalle pelaajalle, ilman kommervenkkeja.

Toisaalta uudet kriteerit yksipuolistavat ehdokaslistaa. Esimerkiksi Cannavaron ja Modrićin palkinnot tulivat pitkälti MM-kisoissa menestymisen myötä. Neuer oli kolmas vuonna 2014 ja Paolo Maldini vuonna 2003, koska he olivat johtaneet joukkueensa menestykseen. Kaikki varmasti ansaitsivat sijoituksensa, mutta on vaikea nähdä, että he olisivat sijoittuneet kärkeen vain henkilökohtaisten saavutusten takia. On syytä pelätä, että uudet kriteerit tekevät äänestämisestä entistä enemmän maaleja painottavaa.

On jokseenkin ironista, että kriteereitä lähdettiin muuttamaan sen jälkeen, kun Jorginhon valinta maailman kolmanneksi parhaaksi pelaajaksi sai sosiaalisen media yleisöltä raivoisan vastaanoton.

Joukkuekaverit kutsuvat italialaista lempinimellä Radio Jorginho, koska hän ei koskaan lakkaa puhumasta ja ohjaamasta heitä kentällä. Selvästi tämä toimii, sillä tilastoissa näkymätön italialainen vei joukkueensa sekä Mestarien liigan että EM-kisojen voittoon. Mutta miten pelin ohjaamista voidaan verrata maalimääriin, jos tuijotetaan vain henkilökohtaisia tilastoja?

Tilastojen merkitys tulee kasvamaan myös siksi, että Ballon d’Or jaetaan tästä vuodesta eteenpäin lokakuussa. Kuinka hyvin, uuden kauden jo ollessa käynnissä, äänestäjillä on vielä muistissa edellinen kausi kokonaisuudessaan? Tilastoihin, jotka eivät tarjoa tilaa muistin erheille, on helppo nojata.

Jos vuonna 2022 palkitaan yksinkertaisesti maailman paras maalintekijä, on Robert Lewandowski ykkönen ennen toisena tulevaa Benzemaa. Kenties tämä on myös oikeanlainen kuvaus maailman kahdesta parhaasta pelaajasta, kenties ei.

On sinällään ironista, että Benzema saattaa vuonna 2022 johtaa joukkueensa niin La Ligan, Mestarien liigan kuin MM-kisojenkin voittoon – mutta jäädä silti ilman ansaitsemaansa Ballon d’Oria, koska millään niistä ei ole enää uusien kriteerien myötä merkitystä.

Toisaalta joukkuemenestyksestä saattaa nauttia Lewandowskikin, ja jäädä silti ilman Ballon d’Oria, jos palkinnon äänestävät journalistit kokevat, että on aika palkita jotain muutakin kuin paras maalintekijä.
Vuonna 2022 maailman parhaan pelaajan kauneus on, enemmän kuin koskaan, katsojan silmässä.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Kuka on sinusta maailman paras pelaaja? Jaa mietteesi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen viikkokirjeen tilaajaksi ryhtymällä saat nauttia tulevaisuuden kolumneista jo perjantaisin. Todellinen varaslähtö viikonloppuun!

P.S. Parhaita pelaajia löytyy Veikkausliigastakin.

The post Sallisen sivukatsomo: Mitä on maailman paras jalkapalloilija? appeared first on Byyri.

”Jätkien kanssa just puhuttiin, että se on liigaviikko”. Hyväntuulinen Mosawer Ahadi on selvästi innoissaan alkavasta veikkausliigakaudesta. Eikä syyttä. Viime kaudella HIFK:n edustusjoukkueeseen murtautunut Ahadi on nyt aloittamassa ensimmäisen kautensa paikkansa vakiinnuttaneena liigapelaajana.

Kakkosesta onnistuneen hypyn Veikkausliigaan tehneellä Ahadilla on monta muutakin syytä olla innoissaan jalkapallosta. Laji on toiminut afganistanilaissyntyiselle pelaajalle voimavarana läpi elämän, auttanut löytämään paikan uudesta kulttuurista ja tuonut lopulta, mutkien kautta, ammatin.

Nyt, jos koskaan, Ahadin tarina on ajankohtainen.

”Kun pelejä on pakko voittaa ja tuleekin tappio, niin se on henkisesti raskasta. Ei siinä kukaan päätä pensaaseen laita, mutta kuin ei voi enää saavuttaa mitalia tai europaikkaa, niin…” Ahadi muistelee viime kauden loppua.

Jalkapallo on kilpaurheilua, ja kun kilpailullinen elementti viedään, katoaa myös pelaamisesta jotain. HIFK selvisi viime kaudella upeasti mestaruussarjaan liigan pienimmällä budjetilla, mutta siellä viidestä pelistä jäi käteen vain kaksi pistettä, eikä panosta enää viimeisillä kierroksilla juuri ollut.

Henkilökohtaisella tasolla Ahadi pitää silti ensimmäistä liigakauttaan onnistuneena. Kuten, pienen pohdinnan jälkeen, myös seuran kautta.

”Henkilökohtaisesti sellainen kausi, joka on mielessä pitkään. Sain otettua ensimmäiset kunnon askeleet liigakentille ja lisäksi meillä oli tosi hyvä kausi. Se olisi toki voinut päättyä paremmin, mutta tyytyväinen pitää olla.”

Talven aikana HIFK:n kulisseissa on tapahtunut paljon. Seura sai uudet omistajat, minkä lisäksi tuoreeksi päävalmentajaksi palkattiin portugalilainen Bernardo Tavares. Omistuspohjan vaihtuminen ei ole juuri vaikuttanut pelaajien arkeen, mutta uusi valmennustiimi saa Ahadilta kehuja.

”Ne tekee työnsä tosi hyvin. Peleissäkin on jo näkynyt se, että pelataan tosi kompaktisti joukkueena. Joukkuepeli saatiin tosi nopeasti kuntoon. Se on ainakin itselle tärkeä juttu, että tiedän, mitä pelaajat ympärillä tekevät.”

Seuraan tuli talven aikana myös 39-vuotias maalivahti Beto, joka on meriiteiltään todennäköisesti Veikkausliigan kaikkien aikojen kovin ulkomaalaispelaaja. Ensivaikutelma on ollut ilmeisesti hyvä, sillä jo Beton nimen mainitseminen saa Ahadin hymyilemään.

”Tosi mukava jätkä. Ja näkee, että on pelannut isoja pelejä ja isoissa seuroissa. Todellinen johtajatyyppi”, Ahadi sanoo. ”Kaikesta näkee, että se haluaa auttaa muita. Ei ole tullut vain olemaan.”

Beto on voittanut urallaan mm. kaksi Portugalin mestaruutta ja Eurooppa-liigan neljästi. Portugalin paidassa hän on pelannut neljät arvokisat, ja vielä 2019 Beto kuului Portugalin Uefa Nations Leaguen voittaneen joukkueen kokoonpanoon. Ahadi kertookin kuuntelevansa kokeneen maalivahdin vinkkejä tarkasti.

”Olen kysellyt paljon. Ei monella ole mahdollisuutta kysellä tuon tason pelaajalta neuvoja.”

Ahadin puheista paistaa läpi selkeä eteenpäin menemisen vimma ja halu kehittää itseään. Pelaaja analysoi omia pelejään nauhalta ja kyselee valmennukselta vinkkejä siihen, mitä voi henkilökohtaisella tasolla tehdä paremmin. Myös oheistreenin merkityksen ja oman kehon arvostus on kasvanut, kun ikää on tullut lisää. Kypsyys saattaa paikoitellen jopa hämätä, sillä 22-vuotiaana Ahadilla on uraa paljon enemmän edessä kuin takana.

Halu kehittyä on vienyt Ahadia erilaisiin ympäristöihin uran varrella. Nousu veikkausliigapelaajaksi tulikin lopulta hieman epätavallista reittiä.

Ahadi debytoi aikuisten sarjoissa jo 17-vuotiaana vuonna 2017. Tuolloin sarjataso oli Kakkonen, ja seurana PK Keski-Uusimaa. Lupaavat otteet veivät seuraavaksi kaudeksi Honkaan ja toivat myös veikkausliigadebyytin. Ottelu jäi kuitenkin ainoaksi pääsarjassa. Pääasiassa kausi kului Honka Akatemiassa Kakkosessa.

Vielä seuraavat kaksi kautta Ahadi pelasi Kakkosta JäPSissa ja FC Espoossa, kunnes HIFK iski silmänsä nuoreen laitapelaajaan. Jääminen Kakkoseen, vaikka muitakin vaihtoehtoja oli pöydällä, vaati poikkeuksellisen kypsää itsetuntemusta.

”Loukkaannuin 2018 loppupuolella ja olin pitkään sivussa polvivamman takia. Loppukaudella 2019 pelasin Kakkosta JäPSissä, että sain pelituntumaa. Siinä kohtaa näin parhaaksi vaihtoehdoksi jäädä pelaamaan isoja minuutteja kuin lähteä mahdollisesti isompaan seuraan istumaan penkillä.”

”Siinä kohtaa oli parempi ottaa askel taaksepäin, että pystyi ottamaan kaksi askelta eteen”, Ahadi kertoo.

Ratkaisu osoittautui lopulta oikeaksi. Ahadi sanoo, että jokainen peli, jonka hän sai viime kaudella pelata, oli upea kokemus. Hän ei koe menettäneensä mitään, vaikkei noussutkaan sarjaan normaaleja liigaseuran akatemian rappusia.

”Kaikilla on omanlaisensa polku. Ei mulla ole valitettavaa, nyt ollaan oikealla tiellä.”

Seuraavaksi tavoitteena on lyödä kunnolla läpi Veikkausliigassa. Ensimmäisenä liigavuotena maksettiin vielä oppirahoja, mutta nyt Ahadi tietää, millä vahvuuksilla hän pääsarjassa pärjää.

Myös pelipaikka vaihtui ensimmäisellä veikkausliigakaudella laiturista laitapakiksi tai wing-backiksi, mikä toi omat haasteensa sopeutumiseen. Pelipaikan vaihto ei kuitenkaan vienyt urakehitystä taaksepäin. Päinvastoin. Haasteiden jälkeen myös tämä koetinkivi on muutettu voimavaraksi.

”Se on sellainen asia, mikä kasvatti henkisesti tosi paljon”, Ahadi sanoo. ”Opin miettimään peliä ihan eri tavalla. Kun hyökkääjä tekee virheen, sillä ei ole väliä. Jos puolustajana tekee virheen, se voi äkkiä johtaa maaliin. Siinä oppii välttämättä turhia riskejä ja katsomaan peliä eri tavalla. Oppii lukemaan, milloin asioita on hyvä tehdä. Aina ei ehkä olekaan viisasta hakea ohitusta.”

Halu pyrkiä eteenpäin näkyy myös uratavoitteissa. Vaikka viime kausi oli vasta ensimmäinen Veikkausliigassa, ovat pitkän aikavälin tavoitteet Suomea suuremmilla nurmilla.

”Viiden vuoden päästä olen toivottavasti ulkomailla ja hyvässä sarjassa.” Ahadi sanoo. Hän ei kuitenkaan näe, että ulkomaiden tavoittelu vaikuttaisi negatiivisesti Veikkausliigaan keskittymiseen. Juuri kovat tavoitteet ovat ne, jotka ajavat kehittymään.

”Tavoitteet pitää olla korkealla, että päivittäinen tekeminen pysyy laadukkaana. Nuorempana on päässyt haistelemaan ulkomaan kenttiä, ja tavoite on ehdottomasti päästä ulkomaille.”

Ulkomaan kentät ovat tulleet, ainakin osittain, tutuiksi maajoukkuetapahtumien kautta. Muun muassa FC Legirus Interissä juniorivuosinaan pelannut Ahadi kuului Suomen juniorimaajoukkueiden pelaajarinkiin aina alle 15-vuotiaista alle 18-vuotiaisiin, joten potentiaali on ollut tiedossa jo pitkään.

Maajoukkuekokemuksista pelaajalla on vain hyviä muistoja.

”Aina on kunnia-asia pukea maajoukkuepaita päälle. Ne on sellaisia kokemuksia, jotka painuu mieleen. Ja on niissä muutama maalikin tullut tehtyä. Nekin on siistejä asioita.”

Jossain kohtaa kutsuja maajoukkueeseen ei kuitenkaan enää tullut. Se voisi monen pelaajan kohdalla olla kova isku itsetunnolle. Ahadin mielestä niitä asioita ei kuitenkaan voi jäädä märehtimään.

”Varsinkin nuorempana, kun alkoi tippumaan pois ringistä, mietti, että eikö taso riitä vai mistä kiikastaa. Myöhemmin tajuaa, että joku on vaan siinä kohtaa parempi. Tämä on kilpaurheilua. Ei siitä katkera voi olla.”

Myös tämän asian kohdalla asian objektiivinen analysointi on tuonut rauhan ja vienyt eteenpäin.

Maajoukkuepelaaja Ahadista voi silti tulla. Ja jopa yllättävänkin nopealla aikataululla. Afganistanissa syntynyt pelaaja sai nimittäin jo viime marraskuussa kutsun synnyinmaansa maajoukkueeseen. Passisotkut vesittivät lopulta osallistumisen leirille, mutta yhteys Afganistanin maajoukkueeseen on nyt auki.

Debyytin venyminen ei välttämättä ollut ainoastaan huono asia, sillä näin Ahadi sai myös lisäaikaa pohtia omaa edustushalukkuuttaan.

Valinta kahden eri maajoukkueen välillä ei ole helppo tehtävä. Päätökseen vaikuttavat rationaaliset syyt, kuten todennäköisyys päästä maajoukkueeseen, mutta myös emotionaaliset tekijät. Ahadi myöntää, että tunnetasolla kumpikin maajoukkue tuntuu oikealta.

”Sen valinnan tekeminen ei ole helppoa. Juuret on Afganistanissa, mutta olen kasvanut ja saanut kaiken oppini Suomessa. Osittain tuntuu siltä, että olisin sen velkaa Suomelle, että edustan Suomea. Toisaalta olisi mahtavaa edustaa omaa synnyinmaataan.”

Mielenkiintoista kyllä, Ahadi on mahdollisesti jopa tunnetumpi pelaaja Afganistanissa kuin Suomessa. Hänen sosiaalisen median kanavillaan on paljon afganistanilaisia seuraajia, jotka myös ottavat aktiivisesti yhteyttä ja lähettelevät onnentoivotuksia peleihin. Tätä suhdetta faneihin ei voi vähätellä, kun potentiaaliset maajoukkuepelaajat rakentavat omaa identiteettiään.

Oman identiteetin rakentumiseen vaikuttaa luonnollisesti myös ne lähtökohdat, joista on ponnistanut. On täysin eri asia muuttaa toiseen maahan vapaaehtoisesti kuin pakon edessä.

Mazar-e Šarifissa syntyneen Ahadin ensimmäiset muistikuvat ovat Suomesta, mutta omat juuret ovat silti tärkeä osa hänen arvojaan. Maailmankatsomukseen on vaikuttanut myös se, ettei kotona koskaan peitelty sitä, miksi perhe oli Afganistanista joutunut lähtemään.

”Kun alkoi olla siinä iässä, että alkoi kysellä, miksi ollaan tultu tänne, niin kyllä se on suoraan kotona selitetty, että tilanne on ollut paha. Ettei ole omasta halusta lähdetty, vaan on ollut pakko.”

Ahadin tarina on aivan uudella tavalla ajankohtainen, kun sota riehuu myös Euroopan rajojen sisällä. Suomen on arvioitu ottavan vastaan jopa 80 000 ukrainalaispakolaista tämän vuoden aikana.

Ahadi sanoo kokevansa erityistä sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, koska ymmärtää, mitä he joutuvat käymään läpi. Toisaalta hän haluaa muistuttaa, että Afganistanissa sotaa on käyty lähes tauotta 40 vuotta. Itse päivittäin Afganistanin tilannetta seuraava HIFK:n pelaaja ymmärtää, että lähempänä oleva konflikti koskettaa enemmän, mutta toivoisi medialta hieman neutraalimpaa uutisointia.

Asian pohtiminen vetää myös muutoin todella hyväntuulisen Ahadin vakavaksi.

”Tälläkin hetkellä, kun maailmantilanne on mikä on, niin mietityttää se, miksi meistä uutisoidaan niin vähän. Valtamediat on täynnä uutisia Euroopan tilanteesta.”

”Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu lähteä kotoaan. Ymmärrän, mitä ukrainalaiset tällä hetkellä tuntee. Harmittaa vain se, ettei meitä kohdella samalla tavalla. Tilanne on ollut pitkään huono.”

Kokemusasiantuntijana Ahadi pystyy kuitenkin jakamaan tärkeää oppia myös muille pakon edessä Suomeen hakeutuville maahanmuuttajille. Hän itse kokee, ettei juurtuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ollut koskaan merkittävä ongelma, ja uskoo suurimmaksi syyksi sen, että kasvoi pienellä paikkakunnalla niin kutsuttujen kantasuomalaisten keskellä.

”Suomen kieli ja suomalainen kulttuuri tarttui paljon paremmin. Olen nyt hyvin perillä sekä omasta kulttuuristani että suomalaisesta kulttuurista, ja uskon, että se johtuu siitä, että on lähtöisin kaupungista, jossa ei ole ollut paljoa ulkomaalaisia”, Mikkelissä kasvanut Ahadi sanoo.

Ahadin mukaan Suomen ja Afganistanin kulttuureissa on itse asiassa yllättävän paljon yhtäläisyyksiä, minkä hän huomaa omassa kaveripiirissään, joka jakautuu puoliksi kantasuomalaisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Pelkkää ruusuilla tanssimista ei kasvaminen Suomessa ole kuitenkaan ollut.

”En voi sanoa, etten olisi ikinä kohdannut rasismia. On se ollut osa arkea”, Ahadi kertoo. ”Välillä tuntuu, että on suurennuslasin alla niin kauan, kunnes on kunnon kansalainen ja elämässä menee hyvin. Silloin olet osa yhteiskuntaa, mutta jos tekee virheen, onkin maahanmuuttotaustainen.”

Jalkapallo on kuitenkin ollut muusta elämästä irrallinen saareke siinä mielessä, että futiskenttä on ollut aina tietynlainen turvapaikka. Ahadi kertoo, että noin 90 prosenttia hänen kaverisuhteistaan on muodostunut jalkapallon kautta, eikä futiskentällä ole koskaan tarvinnut miettiä omia taustojaan tai sopeutumistaan.

”Sillä on ollut iso vaikutus. Olen pienestä pitäen pelannut futista, enkä ole ikinä kokenut tilannetta, jossa en olisi tervetullut seuraan taustojeni takia. Se on iso syy sille, että on päässyt sisään yhteiskuntaan.”

Tämä voi olla tulevaisuudessa yksi jalkapalloseurojen tärkeimmistä tehtävistä, kun maailma muuttuu ja ihmiset ympäri maailmaa joutuvat jättämään kotinsa. Jalkapallo ei tietenkään voi pelastaa ihmisiä sodalta, mutta kenties se voi olla yksi avaintekijä uuteen elämään kiinni pääsemisessä.

Kuvat – Jyri Kotilahti

Hyvää viikonloppua

Kiitos Moskulle tarinansa jakamisesta. Ja kiitos Veikkausliigalle avauskierroksen otteluohjelmasta. Tänään on yksi suomalaisen palloiluvuoden hienoimmista päivistä, kun Veikkausliigan kausi pyörähtää käyntiin. Vielä hienomman siitä tekee se, että kausi käynnistyy heti täyden kierroksen voimin.

Fiiliksiä tekstistä voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi voi liittyä tästä. Veikkausliigaa puolestaan voi katsoa livenä tänään ympäri Suomea.

Hyvää viikonloppua.

The post Afganistanista Suomen juniorimaajoukkueeseen – haastattelussa HIFK:n Mosawer Ahadi appeared first on Byyri.

Samaan aikaan sekä Pohjois-Makedonian pelaajat että joukkueen Palermoon matkustaneet fanit juhlivat villisti voittoa historian toiseksi eniten maailmanmestaruuksia voittaneesta maasta. Pohjois-Makedonia oli juuri pudottanut Italian ulos jalkapallon MM-kisoista ja pitänyt samalla oman unelmansa maan historian ensimmäisestä MM-paikasta elossa. Voitto, joka jollekin toiselle joukkueelle olisi voinut tuntua rutiinilta, tuntui pohjoismakedonialaisille lähes mestaruudelta.

Italia teki pelissä lähes kaiken oikein. Se piti palloa tuplasti niin paljon kuin Pohjois-Makedonia, loi hurjat 32 maalintekoyritystä, antoi tuplasti enemmän syöttöjä kuin vastustajansa ja laukoikin kuusi kertaa useammin. Vain maalit jäivät puuttumaan.

Italia oli tilastojen valossa se kuuluisa moraalinen voittaja. Se tuskin Pohjois-Makedonian faneja kiinnosti, kun Aleksandar Trajkovskyn laukaus painui toisella lisäaikaminuutilla Donnarumman selän taakse. Jalkapallossa maalit ratkaisevat, ja Pohjois-Makedonia teki torstaina yhden Italiaa enemmän.

Itse käsite moraalisesta voittajasta on hieman harhaanjohtava. Kyseessä kun ei ole näkemys absoluuttisesti paremmasta joukkueesta. Koko käsitteen ytimessä on ajatus siitä, että joukkue, joka luo enemmän kuin rikkoo, on ansainnut voiton useammin kuin päinvastaisen strategian valinnut joukkue. Moraalisella voittajalla ei siis lopulta ole mitään tekemistä paremmuuden kanssa, vaan se perustuu vain käsitykseemme jalkapallon viihteellisyydestä.

Jalkapallon viihteellisyys on kuitenkin subjektiivista, eikä ole yksiselitteistä selitystä sille, mikä on aidosti viihdyttävää jalkapalloa. Millainen, itse asiassa, edes pohjimmiltaan on hyvä jalkapallo-ottelu?

Torstaina Palermon illassa nähtiin kaksi hyvin erilaista joukkuetta. Italia hyökkäsi ja rakensi. Pohjois-Makedonia vetäytyi. Italia luotti siihen, että sen pallollinen pelaaminen tuottaa riittävästi maalipaikkoja, jotta lopulta myös maaleja syntyy. Pohjois-Makedonia luotti siihen, että se pystyy pitämään ottelun maalittomana.

Italia pelasi niin sanotusti parempaa jalkapalloa. Silti Pohjois-Makedonian voi perustellusti sanoa olevan joukkueista parempi – sen lisäksi, että se oikeasti voitti ottelun – koska se pystyi maksimoimaan omat resurssinsa Italiaa paremmin.

Asetelma asettaa viihdyttävyyden käsitteen kyseenalaiseksi. Italia pelaa kauniimpaa jalkapalloa kuin Pohjois-Makedonia, mutta kauneuden arvostuksellakin on rajansa, jos se ei tuota tulosta. Erilaisista pelitavoista huolimatta lupaan, että ottelu tuottaa Pohjois-Makedonian faneille iloa pidemmäksi aikaa kuin italialaisille.

Toisaalta jalkapallon viihdyttävyys on mahdollista laittaa myös yhtä ottelua suurempaan kontekstiin. Pohjois-Makedonian pelaaminen on tylsää katsottavaa, mutta vain 2 miljoonan asukkaan maan nouseminen ensin EM-kisoihin ja sitten voiton päähän MM-kisoista on tarinana äärimmäisen nautinnollinen. Hyvin lähellä sitä tarinaa, jonka Huuhkajien fanit olisivat halunneet toteutuvan erään toisen maan toimesta.

Lisäksi jalkapallo-ottelun katsojaystävällisyyttä voi arvioida panosten kautta. Jos Italia olisi marssinut ottelusta jatkoon ylivoimaisen esityksen päätteeksi, olisi ottelu tarjonnut neutraalille katsojalle hyvin vähän viihdettä. Nyt, kun ratkaisua saatiin odottaa lisäajalle saakka, piti jännitysnäytelmä fanit TV:n ääreen liimattuina koko pelin. Eikö sitä silloin voi kuvailla katsojakokemuksen kannalta paremmaksi kuin 5–0 murskavoittoa?

Juuri panosten vaikutus pelin seuraamisen mielekkyyteen oli vahvasti läsnä myös Ruotsin ja Tšekin välisessä karsintaottelussa. Todistin paikan päällä, kuin kaksi kurinalaisen joukkuepuolustuksen nimeen vannovaa joukkuetta pelasivat näennäisesti puuduttavan maalittoman ysikymppisen. Siitä huolimatta ottelu piti koko Friends Arenan yleisöä otteessaan täydet 120 minuuttia.

Ruotsalainen jalkapalloyleisö ei ollut saapunut stadionille odottaen hyökkäävää jalkapallojuhlaa. He odottivat kahden tasaisen joukkueen tiukkaa vääntöä, ja sellaisen myös saivat. Realistiset ennakko-odotukset ja maksimaalinen panos pitivät huolen siitä, että ottelu tarjosi viihdyttävyydessään kaiken sen, mitä siltä sopi odottaa. Ruotsin ja Tšekin välinen ottelu toteutti katsojien odotukset lähes prikulleen, kuten hyvän jalkapallo-ottelun kuuluukin.

Juuri odotusten ja toteuman välinen ristiriita on lähes poikkeuksetta syy pettymykselle. Yllättävän iso osa faneista odottaa kahden huippujoukkueen väliseltä ottelulta maali-ilottelua, vauhtia ja draamaa, vaikka todellisuudessa ne harvoin tätä tarjoavat.

Hyvänä esimerkkinä toimii viime kevään Mestarien liigan finaali, jossa kaksi Euroopan parasta joukkuetta esitti niin lähelle täydellisyyttä viritettyä jalkapalloa, että se toimi lähes antiteesinä viihdyttävää jalkapalloa vastaan. Chelsean ja Manchester Cityn välisessä ottelussa tehtiin yksi maali ja lauottiin kohti maalia vain kolme kertaa koko ottelun aikana.

Kahden huippujoukkueen väliset ottelut ovat itse asiassa useinkin melko tapahtumaköyhiä. Eikö jalkapalloilullinen kliimaksi tietyssä mielessä olekin juuri 0–0; kahden niin hyvän joukkueen kohtaaminen, ettei kumpikaan pysty hajottamaan toisen täydellistä kokonaisuutta? Voi olla, ettei peli ole tässä tapauksessa kovinkaan viihdyttävää, mutta onko viihdyttävyys ainoa hyvän katsojakokemuksen mittari?

Ehkä juuri tästä syystä perinteisessä mielessä viihdyttävintä jalkapalloa ovat Euroopassa viime vuosina tarjoilleet yhtä askelta kovimman eliitin takana tulevat joukkueet. Englannissa Marcelo Bielsan Leeds ehti nousta jo käsitteeksi. Italiassa Atalanta on puolestaan ottanut jalkapallohipsterien lempijoukkueen aseman koko maanosan viihdyttävimpänä joukkueena. Ennen Atalantaa samaa titteliä piti hallussaan Dortmund.

Myös Red Bullin joukkueita voi yleisesti pitää, paitsi moraalisesti kyseenalaisina, myös äärimmäisen viihdyttävinä. Kakkoskorin joukkueiden takana tulee vielä useita Bodø/Glimtin kaltaisia seuroja, jotka katoavat helposti tutkan alle, mutta tarjoavat usein enemmän hauskuutta kuin absoluuttiset huiput.

Kaikkia näitä seuroja yhdistää tietysti yksi nimittäjä: vauhti. Jokainen näistä joukkueista pelaa dynaamista korkean intensiteetin jalkapalloa, joka tuottaa paljon maalipaikkoja, ja josta on viimeisen viiden vuoden aikana tullut lähes synonyymi viihdyttävälle jalkapallolle. Vertikaalisuus on päivän sana, mutta silti aivan liian yksioikoinen tulkinta hyvästä jalkapallosta.

Jos pelin avoimuus ja vapaa virtaaminen olisivat itseisarvo sinänsä, olisi todennäköisesti hedelmällisempää katsoa Suomen vitosdivarin otteluita kuin maailman huippusarjoja. Tässä on kuitenkin yksi dilemma. Kaikki meistä haluavat nähdä myös huippuluokan yksilösuorituksia; absoluuttisesti parhaiden pelaajien pallonkäsittelyä ja avaavia syöttöjä.

Samalla kuitenkin tiedämme, etteivät nuo taidot pääsisi oikeuksiinsa, jos joukkuepelaaminen ei olisi äärimmilleen viritettyä. Ja juuri siksi osaamme myös arvostaa taktisesti täydellisyyteen hiottua ottelusuunnitelmaa, vaikkei se perinteistä viihdettä tarjoaisikaan.

Tämä asetelma luo kompleksisen ongelman: haluamme nähdä avointa ja vapaasti virtaavaa jalkapalloa, mutta emme tahdo luopua pelin organisoinnista. Toisaalta arvostamme hyökkäysilottelua ja maalijuhlia, toisaalta sitä, että ottelun panokset säilyvät mahdollisimman korkeina mahdollisimman pitkään. Voimme myös arvostaa joukkueiden saavutuksia yli yksittäisen peliesityksen.

Voiko hyvää jalkapallo-ottelua lopulta siis edes määritellä? Onko se kaksi mahdollisimman hyvää joukkuetta, jotka yrittävät murtaa toisiaan, vapaasti soljuvaa futista ja runsaasti maalipaikkoja ja piinaavaa suurten panosten luomaa jännitystä? Vai kenties sopivissa määrin juuri tätä kaikkea?

Miksi juuri sinä vaivaudut stadionille tai telkkarin ääreen kerta toisensa jälkeen?

Kun Robin Quaison vei Ruotsin jatkoajalla johtoon todella näyttävän seinäpelin päätteeksi, oli seurannut huutomyrsky yksi aidoimmista raa’an riemun hetkistä, joita olen jalkapallokatsomossa saanut kokea. Koko ottelun kestänyt jännitys ja kaikki pidätetyt tunteet kulminoituivat tuohon yhteen ikimuistoiseen hetkeen. Jos ottelusta jääneitä muistoja pidetään ottelun hyvyyden mittarina, oli torstainen kamppailu todella hyvä jalkapallo-ottelu.

Hyvää viikonloppua

Italian unelmat ovat murskana, mutta monen muun haaveet vielä elävät. Tiistai on toivoa täynnä myös Ruotsille, Puolalle, Portugalille ja Pohjois-Makedonialle, jotka kaikki toivovat etenevänsä Qatarin MM-kisoihin. Luvassa on, todennäköisesti, kaksi tavalla tai toisella todella hyvää jalkapallo-ottelua.

Kuten on myös tänään, kun Huuhkajat palaa viheriöille pitkän tauon jälkeen. Jos ottelua odotellessasi haluat kertoa, miksi sinä vaivaudut telkkarin ääreen, ota yhteyttä sähköpostilla juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaamalla pääset siihen eksklusiiviseen joukkoon, joka pääsee lukemaan viikon tekstiä jo perjantaina.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Millainen on hyvä jalkapallo-ottelu? appeared first on Byyri.

Vain päivää aiemmin Italiaa edeltänyt Euroopan mestari Portugali oli pelannut kotonaan Serbiaa vastaan omassa MM-karsintojen viimeisessä ottelussaan. Myös Portugalin pelaajat tietävät kuuluvansa jalkapallomaailman eliittiin, ja siten olisi sopivaa ajatella, että he myös ansaitsevat paikkansa jalkapallon suurimmalta näyttämöltä.

Marraskuisesta viikosta koitui kuitenkin vuoden harmain Suomen lisäksi myös Portugalille ja Italialle. Gli Azzurri ei löytänyt avaimia Pohjois-Irlannin puolustusmuuriin, ja joutui tyytymään Belfastissa maalittomaan tasapeliin. Portugalille tasapeli olisi puolestaan riittänyt lohkovoittoon, mutta ottelussa aktiivisemmin ja halukkaammin esiintynyt Serbia voitti ottelun – ja karsintalohkon – Aleksandar Mitrovićin viimeisen minuutin maalilla.

Nyt kumpikin joukkue pelaa ensi viikolla alkavissa MM-jatkokarsinnoissa, ja vieläpä samassa lohkossa. Viimeistään viikon päästä tiistaina vähintään jommankumman, jos ei molempien, MM-unelma on lopullisesti kuopattu.

Mutta vaikka joukkueiden karsintataipaleissa on paljon samankaltaisuuksia, on niissä myös selkeitä eroja. Italian valahtaminen viime metreillä oman lohkonsa kakkoseksi vaikutti lähinnä työtapaturmalta ja kokemattoman joukkueen mestaruuskrapulalta.

Portugalin jatkokarsintaan jäämisessä oli sen sijaan enemmän lopullisuuden tuntua. Sellaista hehkua, josta on jälkikäteen helppo sanoa, että johan tätä oli odotettukin. Joukkue oli pitkään uhmannut todennäköisyyksiä voittamalla pelejä, joihin se ei oikeastaan koskaan saapunut pelaamaan. Nyt passiivinen lähestymistapa kuitenkin kostautui.

Joukkueista Italia on se, jolle MM-jatkokarsinnat ovat tutummat. Joukkue ajautui samaan pisteeseen myös vuoden 2018 MM-kisojen karsinnoissa, ja jäi lopulta ulos kisoista häviämällä kaksiosaisen otteluparin Ruotsille. Nyt tunnelma joukkueen ympärillä on kuitenkin erilainen. Vuonna 2018 tuntui, että Italian maajoukkue oli matkalla alas. Nyt taas tuntuu siltä, että maajoukkueen suunta on ylös.

Roberto Mancini on tuonut Gli Azzurriin täysin uutta elämää. Päävalmentaja on nostanut joukkueen kokoonpanoon nuoria tulevaisuuden pelaajia jopa uhkarohkealla tahdilla. Mancini on valmis kokeilemaan mitä tahansa joukkuetta parantaakseen. Jopa Mario Balotelli sai kutsun takaisin maajoukkueeseen alkuvuodesta.

Rohkea ja avoin lähestyminen ei kosketa vain pelaajia. Viime vuoden EM-kisoissa Italia yllätti kaikki aggressiivisella ja raikkaalla hyökkäyspelaamisellaan. Kulunut ajatusmalli Italiasta nollapeliä puolustavana yksikkönä lensi romukoppaan, kun Italia pakotti vastustajansa puolustuskannalle yksi toisensa jälkeen.

Ennen kaikkea Italia oli rohkea. Sen jälkeen, kun edelliset EM- ja MM-kisat oli voitettu hyvinkin pragmaattisella ja varovaisella pelaamisella, oli Italian turnausvoitto aktiivisella hyökkäyspelaamisella tarpeellinen muistutus siitä, että voittava jalkapallo voi myös olla hauskaa.

Italia ei kuitenkaan, edes hallitsevana Euroopan mestarina, ole noussut siihen kategoriaan, josta poimitaan Qatarin MM-kisojen suurimmat voittajasuosikit. Joukkueella kun ei kuitenkaan ole aivan sellaista pelaajamateriaalia, tai rutiinia, mitä jatkuva voittaminen edellyttää.

Italialla oli MM-karsintojen lopussa kaksi mahdollisuutta iskeä naula MM-kisapaikan arkkuun, mutta joukkue jäi sekä Sveitsiä että Pohjois-Irlantia vastaan tasapeliin. Ja kun oma pelityyli ei toiminut, joukkue sortui jalkapallomaailman vanhimpaan temppuun: Pitkien palojen roiskimiseen. Tämä kertoo siitä, ettei pelillinen identiteetti sitten kuitenkaan ole vielä täysin iskostunut pelaajien selkärankaan.

Pettymyksestä huolimatta Mancinin sapluunassa on jotain sellaista, joka saa uskomaan, että karsintalohkon voiton lipuminen sormien ulottuville oli vain yksittäinen notkahdus. Portugalin tähti, sen sijaan, on ollut jo pitkän aikaa matkalla kohti taivaanrantaa. Jo EM-kisoissa joukkueen eväät tuntuivat olevan syöty, ja nyt Portugali joutuu, ensimmäistä kertaa Felipe Santosin aikana, hakemaan paikkaa lopputurnauksessa jatkokarsinnan kautta.

Siinä, missä Italian EM-kulta tuli aktiivisella pelaamisella, oli Portugalin Euroopan mestaruus osoitus perinteisempää turnauspelaamista: tiivistä puolustamista, maalipaikkojen rajoittamista ja säälimätöntä tulosten pakottamista.

Santosilla on käytössään yksi Euroopan taitavimmista ja potentiaalisimmista ryhmistä, mutta hän ei ole valmentaja, joka antaisi pelaajien toteuttaa itseään. Jos henkilökohtaisen taidon voi altistaa kollektiivin kurinalaisuudelle, Santos tekee sen mielellään.

Portugali pelasi MM-karsinnoissa kaksi kertaa huomattavasti aloitteellisempaa ja aktiivisempaa Serbiaa vastaan. Huolimatta materiaalinsa paremmuudesta Portugali hävisi maalintekopaikat molemmissa otteluissa, ja onnistui lopulta nappaamaan peleistä vain yhden pisteen.

Karsintojen viimeisessä, MM-kisapaikan kannalta ratkaisevassa, ottelussa Santos ei edes löytänyt Bruno Fernandesille paikkaa avauskokoonpanostaan. Passiivinen lähestymistapa oli silti tuottaa jatkopaikan, kunnes aloitteellisempi Serbia iski voittomaalin ottelun viimeisellä minuutilla.

Kun Santos aloitti Portugalin peräsimessä 2016, joukkueen runko oli hyvin erinäköinen. EM-kultaa voittaneessa joukkueessa ei juuri ollut Cristiano Ronaldon lisäksi hyökkäyspään tähtiä, joten puolustusmuuriin ja Ronaldon maalintekovoimaan luottanut pelitapa soveltui sille erinomaisesti.

Nyt Portugalilla on kuitenkin käytössään hyökkäysarsenaali, josta jokainen maajoukkuevalmentaja haaveilee: Ronaldon ja Fernandesin lisäksi joukkueesta löytyvät muun muassa Diogo Jota, Bernardo Silva ja João Félix. Santosin valmennusfilosofian perimmäinen ajatus on silti pidättäytyväisyys. Hänen joukkueensa ei luo, se rajoittaa.

Kun Portugali voitti EM-kultaa 2016, eteni se pudotuspeleihin nipin napin kolmen tasapelin turvin. Pudotuspeleissä joukkue taisteli Kroatian kanssa jatkoajalle 0–0 tuloksella ja vei Puolan pilkkukisaan. Välierässä Walesia vastaan tuli sentään varsinaisen peliajan voitto, mutta finaalissa Ranskaa vastaan nähtiin jälleen nollapeli ja ottelun pakottaminen jatkoille.

Viisi vuotta myöhemmin Italia dominoi omaa alkulohkoaan voittaen otteluistaan jokaisen. Pudotuspeleissä kuitenkin myös Italia tarvitsi kolme jatkoaikaa marssiessaan Euroopan mestaruuteen. Yksikään näistä otteluista ei, toki, tuottanut nollapeliä.

Italian koneisto oli ennen kaikkea viritetty hyökkäämään. Nykyaikaiseen jalkapalloajatteluun sopiva dynaaminen ja liikkuva yksikkö loi vastustajaansa enemmän maalipaikkoja kaikissa EM-kisojen otteluissa Espanjaa vastaan pelattua välierää lukuun ottamatta. Portugali, puolestaan, on kuin reliikki José Mourinhon hallitsemasta jalkapallomaailmasta; joukkue, joka tähtää siihen, että ottelussa tulee mahdollisimman vähän maalipaikkoja.

Kumpikin lähestymistapa on kuitenkin tuonut Euroopan mestaruuden, ja kumpikin lähestymistapa on nyt johtanut MM-jatkokarsintaan. Lisäksi vähintään toinen näistä vastakkaisista filosofioista jää tutkimaan olemassaolonsa syitä jalkapallon MM-kisojen ulkopuolelle.

On sanomattakin selvää, kumpi näistä lähestymistavoista tuottaa viihdyttävämpää jalkapalloa. Mutta koska jalkapallo on monimutkainen peli, on mahdoton yksiselitteisesti sanoa, kumpi niistä on parempi.

Sen olemme kuitenkin jo nähneet, että joukkueiden kehityskaari osoittaa eri suuntiin – huolimatta siitä, mitä torstaina alkavissa jatkokarsinnoissa tapahtuu.  Toinen tulee vielä tekemään hienoja asioita. Toisen on jo aika antaa tilaa uusille ajatuksille.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Huolimatta maailman menosta ensi viikko tarjoaa taas uskomatonta jalkapallokiimaa, kun Euroopan MM-jatkokarsinnat alkavat torstaina. Myös Huuhkajat on pitkästä aikaa tositoimissa Espanjan auringon alla.

Keskustelua voi jatkaa ja ajatuksia vaihtaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com ja Twitterissä @TeravinKyna. Siihen eksklusiivisten ihmisten joukkoon, joka pääsee lukemaan Sallisen sivukatsomoa jo perjantai-iltana, puolestaan pääsee liittymällä viikkokirjeen tilaajaksi.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Jalkapallon kahdet kasvot appeared first on Byyri.

Anelkan mainostama henkinen heikkous oli vahvasti läsnä Santiago Bernabéulla keskiviikkona. Vaikka PSG johti otteluparia vielä Real Madridin ensimmäisen maalin jälkeen, oli valkoisten avattua maalihanat parissa vain yksi mahdollinen jatkoon menijä. Niin paljon pariisilaisten pelaaminen Los Blancosin avausmaalin jälkeen muuttui.

Viimeistään Real Madridin toinen maali löysäsi ranskalaisseuran pelaajien vatsat. Kolmas ja ratkaiseva maali syntyi lopulta vain 11 sekuntia sen jälkeen, kun pallo oli PSG:n hallussa keskiympyrässä. Liverpoolissa Mestarien liigan voittanut Jamie Carragher sanoi ottelun jälkeen, ettei vastaavaa romahdusta olisi nähty, vaikka Real Madrid olisi pelannut juniorijoukkuetta vastaan.

Anelka ei kuitenkaan tarkoittanut henkisellä heikkoudella yksittäisen ottelun sulamista, vaan jatkuvaa alisuorittamista. PSG on viimeisen 11 vuoden aikana pudonnut Mestarien liigan pudotuspeleistä neljästi niin, että se on voittanut otteluparin avausosan. Yhdenkään muun seuran saldo ei ole tässä suhteessa yhtä huono.

Pelaajat ovat vaihtuneet ja Pariisin on tuotu Sergio Ramosin ja Lionel Messin kaltaisia kaiken nähneitä ja voittaneita talismaaneja. Silti tulos säilyy PSG:n osalta samana. Keskiviikkona jokainen madridilaisten maali syntyi yhden pariisilaisten uuden sukupolven tähden – ensin Gianlugi Donnarumman, sitten Neymarin ja viimeisenä Marquinhosin – virheestä.

Edes Messin tuominen seuraan mahdollisesti jalkapallohistorian suurimman hypen saattelemana ei ole muuttanut pariisilaisseuran DNA:han juurtunutta voittamisen kulttuurin puutetta. Jopa historian parhaana pidetty pelaaja kutistuu olemattomaksi vetäessään PSG:n paidan ylleen. Mistä moinen voi johtua?

Etenkin Messin aikaisen Barcelonan eetokseen kuului olennaisesti voittaminen. Aina ja jatkuvasta ja kaikissa kilpailuissa. Kliseinen sanonta ”itseään toteuttava ennustus” on sinällään vedenpitävä, että jos ihminen uskoo, aidosti ja alitajuisesti, johonkin, hän yleensä onnistuu sen toteuttamaan. Ihminen pystyy tavallaan aivopesemään itsensä, joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kun astut jalkapallokentälle Real Madridin tai Barcelonan paidassa, voit tuntea voiton makeansuolaisen tuoksun jo ennen aloitusvihellystä. Tiedät, että sinun kuuluu voittaa. Kun teet saman PSG:n paidassa, nenään hiipii katkerampi tuoksu. Epäonnistumisen pelon tuoksu.

Siinä missä Real Madridin pelaajien alitajunta syöttää heille jatkuvaa viestiä voittamisesta, kertoo PSG:n pelaajien alitajunta häviämisen tarinaa. Ja se vaikuttaa, tiedostamattomalla tasolla, tilanteiden loppuun pelaamiseen, havainnointikykyyn ja viimeisiin ratkaisuihin. Lopulta alitajuinen usko toteuttaa itse itsensä vaikuttamalla pelaajien suorituksiin.

Voittamisen kulttuuri on siis vahvasti kiinnittynyt siihen, mihin kunkin seuran jäsenet alitajuisesti uskovat. Liverpool on tästä täydellinen esimerkki: vuosikymmeniä seuran jäsenet uskoivat alitajuisesti häviämiseen niin paljon, että he antoivat mahdollisten voittojen livetä käsistään. Jürgen Kloppin aikana koko seuran selkärankaan on kuitenkin iskostettu voittamisen halu, joka on epäonnistumisen pelkoa suurempi. Sen jälkeen Liverpool on voittanut lähes kaiken mahdollisen.

Ei edellinen Mestarien liigan voittanut Real Madridkaan ollut pelillisesti Euroopan paras joukkue. Mutta se oli henkisesti kovin ja uskoi voittoonsa. Ja se toteutti omaa uskoaan päivästä toiseen.

Yrityskulttuurimuotoilija, kirjailija ja asiantuntija Panu Luukka totesi tammikuussa Urheilulehden voittamisen kulttuuria tutkineessa artikkelissa, että ”yrityskulttuuria on kaikki se, mitä tapahtuu, kun kukaan ei ole katsomassa”. Määritelmä voidaan helposti laajentaa myös urheiluun. Kumman harjoituksista uskot löytyvän enemmän voittamisen kulttuuria, Real Madridin vai PSG:n?

Toisaalta voittamisen kulttuuri on myös päivittäisiä konkreettisia tekoja ja sinne kuuluisalle epämukavuusalueelle menemistä. Sisäisen vaatimustason on oltava päivittäin maksimiasennossa. Samassa Urheilulehden artikkelissa kahdeksankertainen jääkiekon Suomen mestari Ilkka Mikkola totesi, että ”arki on harvoin juhlaa, kun mennään ihan siellä äärirajoilla ja yritetään kehittyä joka päivä paremmaksi”.

PSG taas näyttäytyy, ainakin ulospäin, juuri organisaationa, jossa pelaajat tähtäävät siihen, että nimenomaan arki on juhlaa. Päivittäinen hauskanpito ei kuitenkaan johda voittavaan kulttuuriin. Toimittaja Daniel Riolo tiivisti tilanteen hyvin kuvaamalla PSG:n valmistautumista muotiviikoille menemisenä ja TikTokissa olemisena. Tasaisen nautinnon maailma johtaa usein siihen, että ne korkeimmat huiput jäävät saavuttamatta.

Mikkola kertoi, että hänen peliuransa voittavissa joukkueissa ”suurin osa ajasta oltiin huolissaan jostakin”, vaikka peli olisikin kulkenut hyvin. Vapaa-ajan viettämisen sijasta yksityiskohtia viilattiin viimeiseen asti. On kuitenkin vaikea kuvitella Neymaria viilaamassa tilanteenvaihtopelaamista huolestuneena sen jälkeen, kun Metz on kaatunut viikonlopun kierroksella 5–0.

Kaikista pelaajista Neymar on kuitenkin se, jonka tulisi PSG:ssä esimerkkiä näyttää. Paikoitellen brasilialainen on saanut jopa liikaa kuraa niskaansa, mutta on silti pakko kyseenalaistaa, millaista kulttuuria hän joukkueensa johtohahmona luo matkustamalla Brasiliaan kuntouttamaan loukkaantumisiaan ja bilettämällä kesken kauden.

Juuri tähtipelaajien erivapaudet ovat iso syy siihen, miksi PSG kaatuu kovaa ja korkealta. Kun Golden State Warriors voitti NBA:n kolmesti neljän vuoden sisään, sanoi Stephen Curry, että kaikilla seuran työntekijöillä lipunmyyjistä ja liikenteenohjaajista lähtien oli näppinsä pelissä voittavan joukkueen rakentamisessa. PSG on täysin päinvastainen yksilövetoinen tähtikultti, jossa jopa vaihtopelaajien merkitystä kyseenalaistetaan.

Syy ei ole kuitenkaan yksin pelaajien, sillä kulttuuri valuu alaspäin aina seurajohdosta lähtien. Mitä muuta kuin häviämistä voi odottaa seuralta, jonka johto suhtautuu työhönsä kuin kieli poskessa virtuaalipelejä pelaava teini?

Esimerkiksi Manchester Cityssä ja Liverpoolissa on tehty selväksi, että jos pelaajat eivät sopeudu päivittäiseen vaatimustasoon, he saavat lähteä. Pariisissa tähtien on kuitenkin annettu luoda kulttuuri, jossa he tuntevat olonsa mukavaksi ja joka ei aja heitä äärirajoille. Seurasta puuttuu vahvatahtoinen johto, joka näyttäisi, miten asiat kuuluu hoitaa. Sekä Liverpoolissa että Real Madridissa että Manchester Cityssä voittamisen kulttuuria on rakennettu vahvan johtohahmon johdolla sisältä päin, ei ulkopuolisia pikavoittoja hakemalla.

PSG on epätasapainoisesti koottu joukkue, jonka pelaajarekrytoinnit tehdään nimen, ei sopeutuvuuden, perusteella. Mauricio Pochettinon rekrytointi on hyvä esimerkki. Argentiinalainen oli nimenä paras mahdollinen valmentajavaihtoehto, mutta hänelle annettiin joukkue, joka on täysin sopimaton hänen tapaansa ajatella jalkapalloa. Epäsopusuhtaisuus on mahdoton korjattavaksi.

Silti seurassa ei olla valmiita katsomaan peiliin ja tunnustamaan virheitä, vaan syyllisiä haetaan aina ulkopuolelta. Real Madrid -tappion peliin pelaajat syyttivät toisiaan ja seuran puheenjohtaja yritti käydä ottelun tuomareiden kimppuun. PSG:ssä tunnutaan odottavan, että voitto lahjoitetaan sille, kenellä on nimekkäimmät pelaajat.

Ja lopulta juuri siitä on kysymys. Ei ole ihme, ettei seuraan synnyn voittamisen kulttuuria, kun koko projektin suurin tavoite ei ole edes voittaa. PSG on vain markkinointikoneisto, jonka tarkoituksena on saada Qatar näyttämään hyvältä ja osoittaa, että maailman parhaat pelaajat pelaavat qatarilaisomistuksessa. Urheilun kanssa sillä on lopulta hyvin vähän tekemistä.

Siksi keskiviikkoinen tulos oli myös jalkapallon voitto. Puolivälieriin jatkoi seura, jossa voittamista arvostetaan kaikkea muuta korkeammalle, ja jonka johtotähdet elävät voittaakseen – eivät voita elääkseen.

Ja jossa voittamisen kulttuuri siirtyy pelaajapolvelta toiselle. Se on asia, joka myös Kylian Mbappén on hyvä muistaa, kun hän kysyy itseltään, nouseeko hän maailman voittavimmaksi jalkapalloilijaksi ennemmin Luka Modrićin ja Karim Benzeman vai Neymarin rinnalla.

Hyvää viikonloppua

Siinä kaikki tältä erää. Jälleen on takana viikko hienoa jalkapalloa ja kattojärjestöjen tekemiä oikeansuuntaisia päätöksiä. Kumpikin antaa aihetta uskoa, että jalkapalloyhteisölle on ehkä sittenkin varaa unelmoida paremmasta huomisesta. Jossa voittamisen kulttuuria on terveiden arvojen vaaliminen.

Ota rohkeasti yhteyttä ja vie keskustelua voittamisen kulttuurista eteenpäin esimerkiksi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai voit toki liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi ja kokeilla, herättäisikö ensi viikon teksti enemmän haluja jakaa ajatuksia.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: voittamisen kulttuurin puute appeared first on Byyri.

Usein joukkueen yllättävä menestyminen, tai vastavuoroisesti yllättävä menestymättömyys, laitetaan juuri valmentajan syyksi. Leicesterin Valioliigan mestaruus henkilöityi ennen kaikkea Claudio Ranieriin, kun taas Manchester Unitedin korpivaellus sai syntipukkinsa Ole Gunnar Solskjæristä.

Toisaalta syy tälle on ilmeinen. Päävalmentajan ajatellaan usein olevan suurin yksittäinen palanen joukkueen menestyksen tai menestymättömyyden takana. Pitäähän hän käsissään koko joukkueen lankoja. Ralf Rangnickin ManU on esimerkiksi huomattavasti Solskjærin vastaavaa parempi, ja kerää otteluistaan keskimäärin 0,6 pistettä enemmän.

Joskus pelkän valmentajan istuttaminen syyllisen penkkiin on kuitenkin liian hätäinen johtopäätös, sillä jalkapallojoukkueen menestymiseen vaikuttaa moni muukin asia.

Marraskuussa valmentajaa vaihtanut Norwich keräsi Daniel Farken aikana 11 pelistään vain viisi pistettä. Valmentajan vaihdon jälkeen 15 pelistä on tullut 12 pistettä. Joukkueen pisteodottama ei ole kuitenkaan noussut, sillä Farken aikana se oli 0,67 ja Dean Smithin aikana 0,68 ottelua kohden. Joukkueen pelaaminen ei ole kehittynyt, vaan parantuneet tulokset selittyvät muilla seikoilla. Norwich on, valmentajasta riippumatta, yksinkertaisesti materiaaliltaan riittämätön joukkue Valioliigaan.

Aston Villan tilanne on päinvastainen. Ennen Steven Gerrardin tuloa seuran peräsimeen Villa oli Valioliigan 16. sijalla ja keräsi pisteodottamaa keskimäärin 0,95 pisteen verran. Gerrardin valmennuksessa joukkue on noussut sarjan 10. sijalle ja sen pisteodottama on 1,27 ottelua kohden.

Gerrardin vaikutusta joukkueensa pelaamiseen olisi kuitenkin mahdoton päätellä tämän edellisen seuran, Rangersin, tulosten perusteella. Rangersin voittoprosentti Skotlannin pääsarjassa oli sekä Gerrardin kanssa että tämän lähdettyä tasan 69 %. Glasgowlaisseuran tekeminen on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei valmentajan vaihto juuri hetkauta.

Vaikuttaako päävalmentaja yksin seuran tuloksiin siis loputa niin paljoa kuin haluamme uskoa? Joukkue kun on aina osiensa summa, ja valmentajan vaikutusvalta on lopulta rajoittuvainen siihen, kuinka hyviä pelaajia hänellä on käytössään ja miten nämä pelaajat pystyvät valmentajan ajatuksia toteuttamaan.

Lisäksi valmentajien suoriutuminen on riippuvaista esimerkiksi seuran sen hetkisestä taloustilanteesta tai urheilutoimenjohtajan onnistumisesta.

Vielä 2000-luvun alussa Valioliigassakin oli managereita, jotka hoitivat yksin lähes kaiken jalkapallojohtamiseen liittyvän. Nykyään jalkapallojohtamisen kenttä on niin pirstaloitunut, ja tehtävää niin paljon, ettei vastaava olisi enää mahdollista. Päävalmentajien toimialue on tarkemmin rajattua, minkä vuoksi vaikutusmahdollisuudetkin ovat pienemmät.

Päävalmentajan vaikutuksesta jalkapallojoukkueen menestykseen on itse asiassa tehty yllättävän paljon tutkimusta. Suosittu kirja Soccernomics esittää, että valmentajan osuus joukkueen suoriutumisesta on 8 prosenttia; The Numbers Game puolestaan arvioi vaikutuksen noin kaksi kertaa suuremmaksi.

Kumpikaan kirja ei kuitenkaan edes yritä väittää, että päävalmentaja vaikuttaisi esimerkiksi puoleen joukkueen menestyksestä – tai edes viidesosaan. Ensi alkuun 8 prosenttia kuulostaa itse asiassa todella vähältä. Kunnes asiaa pysähtyy tarkastelemaan lähemmin, ja ymmärtää, kuinka paljon se pienten marginaalien jalkapallomaailmassa lopulta onkaan.

Viime vuosien Juventus toimikoon tästä esimerkkinä. Vanha Rouva voitti kaudella 2018–2019 Max Allegrin valmentamana Serie A:n 91 pisteellä. Vuotta myöhemmin pistesaldo tippui 83:een, mutta mestaruus tuli silti Maurizio Sarrin johdolla. Seuraavalla kaudella Andrea Pirlo luotsasi Juventuksen vain vaivoin Mestarien liigaan oikeuttavaan neljänteen sijaan 78 pisteellä. Kahdeksan prosenttia on siis nähtävästi ero mestaruuden ja neljännen sijan välillä.

Tämä päättelyketju on kuitenkin turhan yksioikoinen. Vaikka Pirlolla oli käytettävissään lähes sama materiaali kuin Allegrilla, oli joukkueessa kuitenkin tapahtunut muitakin muutoksia, minkä lisäksi kilpailuasetelma Serie A:n sisällä oli muuttunut. Paras esimerkki olisikin seura, joka vaihtaa päävalmentajaa kesken kauden mitään muuta muuttamatta.

Chelsea pelasi viime kaudella Valioliigassa 19 ottelua Frank Lampardin ja 19 ottelua Thomas Tuchelin alaisuudessa. Pelaajahankintoja ei kauden aikana tehty. Lampardin aikana Chelsea oli sarjan kahdeksanneksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 50 % ja keräsi pisteodottamaa 1,82 ottelua kohden. Tuchelin Chelsea oli puolestaan Valioliigan toiseksi paras joukkue, joka voitti otteluistaan 58 % ja keräsi ottelukohtaista pisteodottamaa 2,25 pisteen edestä.

Ovatko marginaalit Valioliigassa todella niin pienet, että kahdeksan prosenttia erottaa sarjan kakkosen ja kahdeksannen toisistaan? Vai voisiko sittenkin olla niin, että valmentajan vaikutusta ei voi yksinkertaisesti pilkkoa yksinkertaiseksi prosenttiluvuksi?

Kauden 2018–2019 Real Madrid oli Julen Lopeteguin alaisuudessa La Ligan yhdeksänneksi paras, Santiago Solarin alaisuudessa toiseksi paras ja Zinédine Zidane alaisuudessa kahdeksanneksi paras joukkue. Kukaan silti tuskin väittää, että Solari olisi näistä kolmesta valmentajana taitavin.

Näin yksinkertaisia johtopäätöksiä ei voi vetää, koska tuloksiin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin valmentajan tai pelaajien taso. Zidanen aikana Realilla ei ollut La Ligassa enää pelattavaa, minkä vuoksi se keskittyi täysin Mestarien liigaan. Pisteodottaman perusteella se oli toisaalta silti La Ligan toiseksi paras joukkue, kun taas Solarin aikana sijoitus oli kuudes. Myös Lopeteguin aikana Los Blancos keräsi pisteodottamaa toiseksi eniten koko sarjassa.

Pitkässä juoksussa tulokset siis olisivat Zidanen ja Lopeteguin parantuneet ja Solarin alaisuudessa heikentyneet. Kenties ammattivalmentajan ja sijaisen ero onkin juuri se kahdeksan prosenttia.

Toisaalta sarjataulukko ei valehtele. Se voi kuitenkin otantansa takia antaa väärän käsityksen, ja juuri siksi päävalmentajan vaikutuksen arvioiminen vain tulosten tai raakojen numeroiden perusteella on ylimielistä tai vähintäänkin harhaanjohtavaa.

Ronald Koeman ehti valmentaa tällä kaudella Barcelonassa 10 sarjapeliä. Näistä joukkue voitti neljä, ja hollantilaisen pestin päättyessä sen sijoitus oli yhdeksäs. Xavin alaisuudessa 14 pelistä on irronnut kahdeksan voittoa ja sijoitus kohonnut neljänneksi. Pisteodottaman perusteella Barcelona oli kuitenkin parempi joukkue Koemanin alaisuudessa. Uusi valmennus ei siis näyttäisi olevan osaavampi, vaikka tulokset ovat parempia. Henki Barcelonan leirissä näyttäisi kuitenkin olevan paljon parempi Xavin kuin Koemanin aikakaudella.

Miten, tämä kaikki huomioon ottaen, fanien tulisi pystyä arvioimaan, kuka on oikeasti hyvä valmentajan ja miten suuri on päävalmentajan vaikutus? Vastaus on tylsän ilmiselvä ja yksinkertainen: ajan kanssa.

”30 % valmentamisesta on taktiikkaa, 70 % sosiaalista kyvykkyyttä. Jokainen pelaaja motivoituu eri asioista ja jokaista on kohdeltava sen mukaisesti. Tällä tasolla käytössä olevien pelaajien taso on niin korkea, että he pelaavat hyvin hyvän taktisen rakenteen puitteissa – kunhan psykologiset edellytykset ovat kunnossa”, Julian Nagelsmann sanoi aikanaan Süddeutsche Zeitungille.

Nagelsmannin mukaan loistava valmentaja voi siis olla taktiselta kyvykkyydeltään välttävä, jos hän vain osaa virittää pelaajansa kerta toisensa jälkeen oikeanlaiseen mielentilaan. Zidanen menestyminen Real Madridissa on esimerkki tämän väitteen todenpitävyydestä, kuten on myös José Mourinhon viimeaikaiset epäonnistumiset. Mourinho on kiistämättä taktisesti osaava valmentaja, joka ei yksinkertaisesti osaa käsitellä nykypäivän pelaajia.

Psykologiset edellytykset voivat lisäksi olla kunnossa valmentajasta riippumatta. Usein valmentajan vaihtaminen saa pelaajat antamaan parastaan ja nostamaan tasoaan, joko uusista virikkeistä innostuneina tai asemansa menettämistä peläten. Siksi lyhytaikainen menestys ei kerro valmentajan osaamisesta lopulta juuri mitään.

Hyvä päävalmentajat – ne, jotka aidosti vaikuttavat joukkueensa suoriutumiseen positiivisesti – ovat niitä, jotka pystyvät siihen vuosi ja seura toisensa jälkeen. Jürgen Klopp on osoittanut pystyvänsä siihen, kuten on myös Pep Guardiola. Siksi heitä pidetään yleisesti oman alansa huippuosaajina.

Asioita, jotka vaikuttavat joukkueen menestymiseen, kun on satoja, ellei tuhansia, eivätkä ne kaikki ole riippuvaisia päävalmentajasta. Pirlon aikana Juventuksen pisteodottama oli itse asiassa korkeampi kuin Allegrin tai Sarrin, vaikka tulos olikin huonompi. Teoriassa tämä kertoo siitä, että Pirlon aikana pelaaminen oli rakenteeltaan ehjintä, mutta muut tekijät eivät sillä kaudella olleet Juventuksen puolella.

Valmentaja kun lopulta, jos uskomme Soccernomicsia, vastaa vain kahdeksasta prosentista joukkueensa menestymisestä. Jos loput 92 prosenttia ovat vinksallaan, on hyviä tuloksia turha odottaa.

Mutta sekin on vain keskiarvo. Kenties parhaat päävalmentajat ovat niitä, joille tuo kahdeksan prosenttia ei riitä?

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se tältä erää. Jälleen on aika mainostaa Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymistä, kuten myös kannustaa keskustelemaan aiheesta tai tarjoamaan muita aivoituksia sähköpostin välityksellä (juuso@teravinkyna.com) tai Twitterissä (@TeravinKyna). Tai sitten voitte käyttää viikonloppunne päävalmentajan vaikutuksen dekoodamiseen. Lykkyä tykö.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: onko kahdeksan prosenttia paljon vai vähän? appeared first on Byyri.

Vuonna 1936 Natsi-Saksa halusi olympialaisten avulla pönkittää oman ideologiansa paremmuutta ja arjalaisen rodun urheilijoiden ylivertaisuutta. Vuonna 2022 Kiina halusi näyttää itsestään kuvaa modernina ja hyvinvoivana valtiona, jossa elämä on täydellisessä tasapainossa, vaikka todellisuus on täysin päinvastainen.

Sama näkyy myös jalkapallossa. Qatar osti PSG:n, Arabiemiraatit Manchester Cityn ja Saudi-Arabia Newcastlen, koska ne haluavat saada oman valtionsa näyttäytymään positiivisessa kontekstissa. Jalkapallo kun luo mitä otollisimmat puitteet oman maan brändäämiseen modernina urheiluseuran omistajana ihmisoikeuksia rikkovan tyrannian sijasta. Qatarin MM-kisoista tuskin tarvitsee edes aloittaa.

Myös länsimaat tekevät samaa. Jalkapallon MM-kisat järjestetään neljän vuoden päästä pitkästä aikaa demokratiassa. Syy sillekin on kuitenkin poliittinen. Kolmesta järjestäjämaasta vähintään USA käyttää MM-kisoja jalkapallon aseman kehittämiseen kotimaassaan, mutta myös oman asemansa pönkittämiseen kansainvälisessä jalkapalloyhteisössä.

Olisi naiivia ajatella, ettei urheilutapahtuman järjestämisellä olisi nykypäivänä muitakin tavoitteita kuin upean kansanjuhlan järjestäminen. Viime aikoina urheiluseurojen omistajuus on alkanut noudattaa samaa kaavaa. Ei saudiarabialaisia kiinnosta, miten englantilainen jalkapalloseura menestyy, kuten ei muuten kiinnosta amerikkalaisiakaan. Aina, kun seura myydään ulkopuoliselle taholle, on taustalla jokin muu motivaattori kuin urheilullinen menestys.

Karkeasti nämä voi jakaa kahteen kategoriaan. Kun ostajana on kapitalistisen markkinatalouden rikastuttama yritys tai henkilö, on tavoitteena tehdä voittoa. Kun ostajana on valtio, on tavoitteena maan brändin parantaminen, imagon kiillottaminen ja positiivisten assosiaatioiden luominen.

Toisaalta tarkoituksena voi olla myös todellisuudesta poikkeavien mielikuvien luominen. Berliinin olympialaiset näyttivät Saksan rauhaa rakastavana ja hyvinvoivana kansana, vain kolme vuotta ennen toisen maailmansodan alkua. Venäjän MM-kisat vuonna 2018 noudattavat nyt jokseenkin samaa kaavaa, vaikka lopputulos ei, toivottavasti, ole yhtä radikaali.

Venäjä halusi järjestää MM-kisat puhtaasti poliittisista syistä. Kadut siivottiin juopoista ja rikollisista ja kisaturisteille esiteltiin todellista hehkuvampaa Venäjää. Samalla Duuman päättäjät saivat osoittaa, että myös he pystyvät järjestämään urheilutapahtumia länsimaiseen malliin – tai jopa paremmin, kuten tarkoituksena tietysti oli.

MM-kisojen, olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien järjestäminen on myös tärkeä sisäpolitiikan väline. Kun kansalle tarjoaa leipää ja sirkushuveja, ovat nämä, alitajuisesti tai ei, alttiimpia ummistamaan silmänsä joiltakin negatiivisilta asioilta. Illuusio vapaudesta ja kehityksestä tarjoaa savuverhon likaiselle suhmuroinnille.

Siksi sirkushuvien riistäminen venäläisiltä on nyt tärkeää. Kaikesta propagandasta huolimatta moni venäläinen on nykyistä valtiojohtoa ja sotatoimia vastaan. Urheilutapahtumien riistäminen maalta voisi kenties kääntää vielä useamman kansalaisen samalle kannalle.

Mahatma Gandhi totesi aikanaan, että ”silmä silmästä tekee koko maailman sokeaksi”. Siksi sotatoimiin vastaaminen samalla mitalla on viimeinen vaihtoehto, johon länsimaat haluavat turvautua. Pehmeään poliittiseen vallankäyttöön voi kuitenkin vastata samalla mitalla.

Venäjä on yrittänyt osoittaa maailmalle, että se pystyy järjestämään arvoturnauksia ja kansainvälisten kilpailujen finaaleja lajissa, jonka tulisi olla pohjimmiltaan rauhan ja yhteisöllisyyden ajuri. Kun se ei pysty valtiona noita lupauksia lunastamaan, ei sillä pidä myöskään olla oikeutta kansainvälisiä jalkapallo-otteluita järjestää.

Ei jalkapallolla – tai tässä tapauksessa jalkapallottomuudella – ratkaista sotia, mutta se voi sentään olla osoitus siitä, miten maailman suurin urheiluyhteisö Venäjän toimiin suhtautuu. Samalla se on Venäjän kansalle osoitus siitä, että sota vielä Venäjää ja venäläisiä entistä kauemmaksi modernin maailman mukavuuksista, kehityksestä ja oikeuksista.

Uefa osoitti jo olevansa moraalisesti Fifaa suurempi liitto reagoimalla tilanteeseen ensin. Se siirsi tämän kevään Mestarien liigan finaalin pois Pietarista ja linjasi, ettei MM-karsintojen tai Uefan alaisten kilpailujen otteluita tulla pelaamaan Venäjällä tai Ukrainassa. Päätös on ainoa oikea. Sotaa käyvässä maassa ei yksinkertaisesti voida pelata kansainvälisiä jalkapallo-otteluita.

Enemmän on toki tehtävä. Venäjä tulisi diskata tulevista MM-karsinnoista ja saman tien kaikista Uefan ja Fifan kilpailuista siihen asti, kunnes sota on ohi. Venäläisiltä seuroilta tulisi evätä oikeus osallistua kansainvälisiin kilpailuihin kokonaan.

Ei luonnollisestikaan ole oikein viedä yksittäisiltä urheilijoilta mahdollisuutta mestaruuksien tavoitteluun diktatuurisen valtiojohdon toimien takia. Se on nyt vallitsevassa kontekstissa kuitenkin mitätön asia kokonaiskuvan rinnalla. Muun maailman on näytettävä yhteistä rintamaa Venäjän toimia vastaan myös jalkapallon suhteen.

Yksittäisten maiden jalkapalloliittojen ei voi odottaa ottavan liikaa vastuuta, vaikka toki niidenkin on Venäjän toimet tuomittava. Ei ole kuitenkaan oikein odottaa esimerkiksi Suomelta Venäjän rajanaapurina yhtä kärkkäitä toimia kuin vaikka Ruotsilta tai Hollannilta. Siksi kansainvälisten liittojen on näytettävä mallia ja kannettava vastuunsa jalkapalloyhteisön johtajina.

Fifan on seurattava Uefan esimerkkiä ja käytännössä hyllytettävä Venäjä kaikesta Fifan alaisesta toiminnasta. Vain se on oikea tapa suhtautua nyt vallalla olevaan tilanteeseen.

Se, kuinka realistista tätä on odottaa, on asia erikseen. Fifa on ollut läpimätä organisaatio jo pitkään, ja kumartanut sinne, mistä rahaa on ollut eniten tarjolla samalla pyllistäen muille. Ihmisoikeuksista tai hengistä välittämättä.

Aiemmin se ei kuitenkaan ole, ainakaan suoraan, veljeillyt sotilasjunttien kanssa. Nyt on aika piirtää raja sille, mihin asti Fifa on rahanhimoissaan valmis menemään. Jos sitä ei tehdä, ei liitolla ole enää minkäänlaista merkitystä. Sen olemassaolon voi lähes tulkoon lopettaa.

Jopa Qatarin MM-kisojen kanssa Fifa saattoi mennä sen taakse, ettei se tiennyt, kuinka pahasti valtio tulisi siirtotyöläisten ihmisarvoa polkemaan turnauksen stadioneja rakentaessaan. Tai vedota siihen, että se yritti omalla tavallaan parantaa maan ihmisoikeustilannetta MM-kisojen näkyvyyden kautta.

Nyt sitä luksusta ei ole tarjolla. Kukaan ei voi väittää, etteikö ymmärtäisi tilanteen vakavuutta tai Venäjän toimien suoranaista raakuutta ja järjettömyyttä. Sodan aloittamista on mahdoton katsoa läpi sormien edes jalkapallopäättäjänä.

Ei ole toki syytä olla naiivi. Urheilulliset päätökset ovat tällä hetkellä vain pisara meressä, eivätkä yksinään muuta maailman poliittista tilannetta suuntaan tai toiseen. Juuri nyt jokaista pisaraa kuitenkin tarvitaan. Kuten tarvitaan myös inhimillisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Jalkapalloyhteisö voi näyttää esimerkkiä siitä, mitä se tarkoittaa.

Hyvää viikonloppua

Tilanne on maailmassa kaoottinen, mutta meidän muiden on kyettävä jatkamaan normaalisti. Siispä, kaikesta huolimatta: Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä. Keskustelua voi jatkaa Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Pehmeällä kovaa vastaan appeared first on Byyri.