”Koko kylä elää ja hengittää Vittsjö GIK:n puolesta. Peleissä on aina loistava tunnelma ja jos tarvitset esimerkiksi pyörää niin sellainen hankitaan ja jos siihen tulee jotain vikaa, niin se korjataan. Eräs Eva leipoo joka torstai herkkuja ja muut satunnaisemmin, joten herkkuja on kyllä kauden aikana tullut syötyä! Vittsjön yhteisöllisyys tekee kylän tunnelmasta upean. Missään muualla ei ole vastaavaa tunnetta ollut.”

Yhteisöllisyys välittyy hyvin myös ulkopuolisiin henkilöihin. Stadionille saapuessa vastaanotto on erittäin lämmin ja apua ollaan valmiina antamaan enemmän kuin edes osaisi odottaa. Stadion itsessään on melko pieni, mutta omalla tavallaan se vain alleviivaa sitä, että kentällä pelaa tiiviin yhteisön oma joukkue.

“Sen sijaan, että täällä lähetettäisiin tappouhkauksia hävityn paikalliskamppailun sijaan, saattaa seuraaviin treeneihin tulla vähän lisäherkkuja piristämään. Koko Vittsjö-yhteisö on tukena niin hyvinä kuin huonoina hetkinä.”

Lämmittelyjen aikana iskee melkoinen rankkasade, mutta siitä huolimatta kotiyleisö on löytänyt paikalle. Sekin saattaa toki lisätä mielenkiintoa, että vastassa on Ruotsin pääsarjaa, Damallsvenskania, lähes ylivoimaisella tavalla johtava Rosengård. Neljätoista ottelua, neljätoista voittoa ja vain neljä päästettyä maalia. Vittsjö puolestaan majailee vähän sarjataulukon puolivälin alapuolella neljällä voitolla, kahdella tasapelillä ja seitsemällä tappiolla. Kauden ensimmäinen ottelu oli päättynyt malmölaisten 5–0-voittoon.

Avauskokoonpanoissa oli sinivalkoisia molemmissa joukkueissa. Vittsjön puolelta kentälle astelivat Linda Sällström, Julia Tunturi sekä Heidi Kollanen. Rosengårdin puolella avauksessa suomalaisista oli puolestaan Ria Öling.

Itse ottelussa vierailijat painoivat alusta asti kovaa päälle ja Vittsjön omat mahdollisuudet olivat lähinnä vastahyökkäyksissä, jotka Rosengård kuitenkin selvitti ilman isompia ongelmia. Kotijoukkueen puolustus oli kuitenkin hereillä ja tauolle lähdetään tasatilanteessa.

Sällström myönsi, että alku oli odotettua.

“Rosengård on tehnyt kauden aikana tuhoisaa jälkeä ja pari edellistä ottelua oli päättynyt todellisiin murskavoittoihin. Tiedettiin kyllä hyvin, että vastassa on todella kova joukkue ja omat mahdollisuudet ovat parhaimmillaan vastahyökkäyksissä. Tiivis ja tarkka puolustus päälle ja isketään omista paikoista.”

Tiivis puolustus kesti lopulta 70 minuuttia, ennen kuin Rosengård iski ottelun avausmaalin ja muutamaa minuuttia myöhemmin taululla oli 0–2. Ottelun loppuhetkillä vierailijat iskivät vielä yhden osuman paitsiolta haiskahtavasta tilanteesta. Toisella puolikkaalla nähtiin myös lisää suomalaisia, kun Anni Hartikainen vaihdettiin kentälle. Maalivahti Paula Myllyoja istui sen sijaan koko ottelun kotijoukkueen vaihtopenkillä.

“Jaksettiin hyvin 70 minuuttia ja pidettiin maali puhtaana, mutta ihan loppuun asti se ei riittänyt. Puolustettiin hyvin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Maalin tekeminen on ollut vähän liian vaikeaa viime aikoina, joten sitä täytyy petrata syksyllä. Tavoitteena on olla kauden jälkeen ylemmässä keskikastissa, eli kesän jälkeen taas uuteen nousuun.”

Moni pelaajista siirtyy nyt pienelle kesälomalle, mutta Sällström suunnistaa maajoukkueleirille yhdessä Rosengårdin Ölingin ja Hartikaisen kanssa.

“Maajoukkueen leireille on aina hienoa lähteä! Meillä on tosi jännittäviä ja kovia pelejä tulossa, joissa on myös kovat panokset, joten toivottavasti katsomot ovat taas täynnä. Turun peleissä on aina ollut hyvä tunnelma, joten samaa odotetaan kyllä tältäkin peliltä. Olisiko nyt mahdollisesti jopa loppuunmyyty ottelu?”

Pienenä loppukevennyksenä keskustelimme vielä Sällströmin sosiaalisen median käytöstä. Monelle urheilijalle some on erittäin kiillotettua ja kaupallistettua. Sällströmiä seuraavat ovat kuitenkin varmasti huomanneet, että someen voi lisätä myös omanlaista, vähän kevyempää sisältöä.

“Laitan someen sillaista sisältöä, mitä itsekin haluaisin siellä nähdä. Ei liian vakavaa, vaan pieni pilke silmäkulmassa. Esimerkiksi kämppiksen roolia toimittava luuranko Bony Tyler on päässyt esiin. On mukavaa pelata kun tietää, että Bony kannustaa kotona pelipaita päällään!”

The post Suomalaisinvaasio Vittsjössä – Yhteisöllisyys tekee pikkukylän joukkueesta ainutlaatuisen appeared first on Byyri.

Stadionille oli lyhintä tietä noin tunnin ja viidentoista minuutin ajomatka tietullin sisältävää moottoritietä pitkin. Olin aiemmin kuullut, että Espanjan valtio on viime vuosina joutunut pahoihin talousongelmiin paitsi taannoisen finanssikriisin takia, mutta myös siksi, että maassa on viime vuosina laitettu jopa liikaa rahaa infrastruktuurin kehittämiseen, myös alueilla, joissa sille ei oikeastaan ole kysyntää.

Tämä moottoritie AP-7 oli siitä hyvä esimerkki. Tie alkoi enemmän tai vähemmän keskeltä ei mitään ja sadan kilometrin matkan aikana näin tasan 12 autoa, jotka ajoivat samaan suuntaan. Vastaan tulleita autoja oli noin 50. Silti kyseessä oli uutuuttaan kiiltävä moottoritie, jonka varrella oli myös useita pitkiä tunneleita, joiden rakentaminen on varmasti ollut kallista.

Ollessani tulossa perille ymmärsin myös toisen syyn miksi tätä tietä käyttää niin harva: tullimaksu oli 10,90 euroa. Vertailun vuoksi, kun ajoin pari kuukautta aiemmin Irlannissa lähes koko maan läpi itä-länsisuunnassa Galwaystä Dubliniin, paikallinen tullimaksu oli 3,20 euroa. Ei siis ihme, että nekin harvat autoilijat, joilla olisi näille nurkille asiaa, käyttävät todennäköisesti mieluummin pidempää, mutta ilmaista kiertotietä. Toinen tullipisteen ongelma oli se, että kumpikaan kahdesta maksukortistani ei toiminut maksuautomaatissa, joten tullipisteen virkailijan piti tulla pelastamaan minut puomien välistä.

Muilta osin lähes omaa yksityistä moottoritietä pitkin perille pääsi kuitenkin hyvinkin näppärästi. Parkkipaikkakin löytyi lopulta varsin helposti stadionin lähellä sijainneen koulun pihalta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta stadionin ulkopuolella oli se, että vierasjoukkue Espanyolin bussi oli parkkeerattu stadionin viereen avoimelle kentälle. Aikoinaan näin samanlaisen tilanteen Sevillassa, mutta silloin Atletico Madridin bussi oli sentään poliisien ympäröimä, siinä missä Espanyolin bussi oli vain jätetty parkkiin. Mitään ilkivallan uhkaa ei kuitenkaan tuntunut olevan, vaan paikalliset kotijoukkueen fanit ainoastaan ottivat itsestään kuvia vierasjoukkueen bussin vieressä. Varsin hankala kuvitella, että esim. Britanniassa tällainen voisi olla mahdollista.

Cartagenan noin 15 000 katsojaa vetävä stadion, Estadio Cartagonova, valmistui vuonna 1988. Se ei siis ole kovinkaan vanha stadion, mutta varustelultaan varsin koruton. Vessoja ja myyntipisteitä on vähän ja ruokavalikoima todella rajallinen. Ainakaan miesten vessoissa ei ollut edes vessapaperitelineitä, joten myöskään vessapaperia tuskin on stadionilla nähty sen 35-vuotisen historian aikana. Mitään käsienkuivausvälineitä ei myöskään ollut.

Varsin spartalaisista puitteista huolimatta itse pääasia, eli jalkapallon katsominen, onnistuu stadionilla erittäin hyvin. Kompaktin kokoisella stadionilla ei ole juoksuratoja ympärillä ja katsomot ovat melko lähellä kenttää. Muutamilta alimmilta riveiltä näkymä ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta vähän ylempää kentän näkee erittäin hyvin. Kaikki penkit tosin olivat todella likaisia, samaan tapaan kuin Helsingissä Finskillä/Sonskilla/Femmalla/Boltilla/mikä sen stadionin nimi tällä viikolla onkaan.

Kannattaa siis tuoda oma nenäliinapaketti mukana, tai lainata vieruskavereilta, kuten itse tein. Yhteistä kieltä ei tarvita, kun vain tarpeeksi ahkerasti tekee ilmassa pyyhkimisliikkeitä ja osoittaa likaista penkkiä.

Itse ottelukokemus oli oikein positiivinen. Ennen ottelua oli tunnelmaa nostattava valoshow, ja vähän alle 8000-päinen kotiyleisö eli pelissä hyvin mukana. Cartagena aloitti pelin myös hyvin, prässäsi aktiivisesti ja lähti pallonriistojen jälkeen nopeasti hyökkäyksiin. Vaikka Cartagena oli ennen ottelua 22:n joukkueen sarjassa viimeisenä ja Espanyol toisena, Cartagena oli parempi ensimmäiset 20 minuuttia.

Sitten tapahtui jotain, johon sopii hyvin vanhat ja kuluneet fraasit ”jos et itse tee, niin kaveri kyllä tekee” ja ”huippupelaajat laittaa paikoista sisään”. Kahdenkymmenen minuutin pelin jälkeen Espanyol sai keskiympyrän kaarella vaarattoman oloisen pallonriiston, jonka jälkeen pallo pelattiin nopeasti oikeaan laitaan. Laidasta lähetettiin keskitys boksiin ja kolminumeroisen määrän pelejä La Ligassa pelannut Pere Milla pisti pallon cartagenalaispuolustuksen keskeltä maaliin.

Tästä takaiskusta Cartagena ei oikeastaan missään vaiheessa toipunut. Se ei enää onnistunut riistämään palloja lähellä vastustajan maalia, eikä myöskään rakentamaan mitään kovin vaarallista hitaista hyökkäyksistään.

Espanyol pelasi ottelussa mielenkiintoisella, epäsymmetrisellä muodostelmalla, jossa vasen laitahyökkääjä hakeutui koko ajan keskelle, yrittäen luoda keskustaan määrällisen ylivoiman niin että vasemmassa laidassa oli suurimman osan aikaa vain yksi pelaaja, eli vasen laitapakki. Tätä Cartagena ei kuitenkaan pystynyt missään vaiheessa kunnolla hyödyntämään ja edes tappioasemassa peliajan käydessä vähiin oikea laitapuolustaja ei yrittänyt nousta aktiivisesti ja luoda 2v1 -ylivoimaa laidalla sen jälkeen, kun Cartagena oli riistänyt pallon.

Yhtä tolppaan osunutta kaukolaukausta lukuun ottamatta Cartagena ei saanut edes lopussa aikaan mainittavaa kiriä. Aivan lopussa Efesé joutui hakemaan tasoitusta kovalla riskillä, mutta ei ollut hyökkäyksissään yhtä kliininen kuin moni kotijoukkueen fani auringonkukansiemeniä syödessään. Lopun riskinottamisen ainoa seuraus oli, että Espanyol pääsi vielä lisäajalla ylivoimahyökkäykseen, josta tanskalainen ex-barçapelaaja Martin Braithwaite viimeisteli loppulukemiksi 0–2 (huippuhetket).

Kotijoukkueen tappiosta huolimatta tunnelma pelissä oli hyvä, ja kotiyleisö eli pelissä mukana loppuun asti. Niinpä lähdin kotiin yhtä hienoa kokemusta rikkaampana. En tosin uskaltanut luottaa siihen, että tietulliasemalla olisi henkilökuntaa paikalla enää puolenyön jälkeen, enkä uskaltanut ottaa riskiä menomatkan maksukorttiongelmien takia. Niinpä ajoin kotiin pidempää ja tullitonta reittiä ja olin takaisin hotellilla yhden aikaan yöllä. Mutta onneksi lomalla ei tarvitse herätä aikaisin aamulla!

The post Tien päällä: Divarifutista kaakon kulmilla Cartagenassa appeared first on Byyri.

Kylänraitti on hiljainen ja harvat liikkeet ovat kiinni tai sulkeutumassa aikaisin, vaikka on lauantai.

Grilli onneksi palvelee ja leijonapaitaan pukeutunut myyjä puhuu murtaen suomeakin. Reilu 80% Vöyrin asukkaista puhuu ruotsia äidinkielenään, mutta suomellakin pärjää, jos toinen kotimainen ei taivu. Naapurikunnista Kauhava ja Isokyrö ovat käytännössä täysin suomenkielisiä. Kontrasti on iso.

Makkaraperunat tulevat kaikilla mausteilla, kuten asiaan kuuluu. Kasvisvaihtoehtoja vanhan liiton grillillä ei edes ole. Ennen otteluun siirtymistä tutustun vielä kahteen ruokakauppaan ja muutamaan nähtävyyteen.

Vöyrin ”keskustan” yhdellä suoralla tiellä pärjää kävellen, jahka on ensin saanut kyydin perille asti. Bussilla voi tulla esim. Vaasasta vaihdon kera parisen tuntia ja junalla Kauhavan asema on lähin (43 km). Saavutettavuus on heikko ja oikeastaan kaikilla lähialueilla toteamme saman asian reissun aikana: lähes jokainen tulee omalla autolla peliin.

Norrvalla FF:n tunnetuin kasvatti on Tim Sparv. Sparv on kotoisin Oravaisista, joka nykyään kuuluu Vöyrin kuntaan. Sparv ei ole kuitenkaan ainoa tunnettu pelaaja piskuisesta seurasta. Muun muassa Mathias Kullström, Nora Jåfs ja Jesper Engström ovat Norrvallan kasvatteja. Kovia nimiä noin 6000 asukkaan kunnasta.

Ottelutapahtumassa kasvatteja ja muita merkittäviä tapahtumia seuran historiasta tuodaan hienosti esiin vanhojen lehtileikkeiden voimin. Myös kuuluttaja huomioi juhlaottelussa merkittävät pelaajat. Omista kasvateista ollaan ylpeitä ja tätä ei pelätä tuoda esiin.

Ottelu on viihdyttävä Kolmosen kamppailu Norrvallan ja NIK:n (Uusikaarlepyy) välillä. Aurinko tulee esiin pilvien takaa ja sympaattinen, mutta vanha katettu katsomo saa lehtereilleen reilun satahenkisen yleisön. Puoliajalla on Poprilliä ja kahvia, sekä junioreiden tekniikkakisa. Sparv ja Jåfs ovat vuosia sitten tuoneet samankaltaisesta kisasta kultaa Vöyriin.

Vierailijat hallitsevat ottelua Thomas Kulan johdolla, mutta kotijoukkue on tehokas paikoissaan. Skotlannista tullut Aberdeen-taustainen hyökkääjä Michael Dangana on pitelämätön ja todella kova Kolmosen tasolle. Nuoren miehen hattutemppu siivittää Norrvallan 4–2-voittoon.

En osaa arvioida, ponnistaako Dangana Norrvallasta korkeammalle, mutta mainittakoon nyt samalla Luqman Kassimin nimi. Englantilaislaituri tuli täysin puskista Norrvallan riveihin Kolmoseen ja sen jälkeen matka on vienyt VPS:n kautta Järvenpään Palloseuraan. Jotain tälläkin rintamalla tehdään Vöyrissä oikein, kun saavat hankittua tämän kaliiperin vahvistuksia.

Juttelen ennen ottelua NFF:n taustoihin ja kakkosjoukkueeseen kuuluvan Tonin kanssa. Puheesta paistaa rakkaus seuraa kohtaan ja ylpeys, kun hän muistelee pelanneensa ”Timpan” kanssa aikoinaan. Tämä on myös asia, jonka aistin yhden lauantain aikana. Sparv on selkeästi jättänyt lähtemättömän vaikutuksen alueelle ja voisiko nuorille futareille parempaa esikuvaa edes keksiä?

The post Tim Sparvin jalanjäljissä – kuvareportaasi Vöyriltä appeared first on Byyri.

Heja Sverige

Pienen odottelun jälkeen auto suhahtaa ulos ruotsinlaivasta ja aamuinen Tukholma jää taakse, sillä määränpäänä on noin 200 kilometrin päässä sijaitseva Örebro ja OBOS Damallsvenskanin ottelu KIF Örebron ja IF Brommapojkarnan välillä. Reissun syy selviää viimeistään siinä vaiheessa kun joukkueet julkaisevat avauskokoonpanot ja kotijoukkue marssittaa kentälle Elli Pikkujämsän, Heidi Kollasen ja Amanda Rantasen.

Kaudella 2021 KIF Örebro taisteli loppuun asti jopa mitalista, mutta kausi 2022 on ollut vaikea. Sarjapaikka on jo lähes varma, mutta yhtä varmaa on myös se, ettei mitaleille ole asiaa. Illan vastustajan kausi on ollut vaikeampi ja BP taistelee sarjapaikastaan.

Kahden tunnin ajomatka on erittäin nopeasti takana ja pääsen ottamaan ensipuraisua stadionin ympäristöön. Autolla liikkuessa ensimmäinen huomio kiinnittyy siihen, ettei pysäköintipaikkoja juurikaan ole. Tämä on kuitenkin vain hieno asia, sillä stadion sijaitsee lähes keskustassa ja näin on helppoa kannustaa yleisöä saapumaan jalan, pyörällä tai julkisella liikenteellä.

Stadionin sisälle ei kuitenkaan vielä ole asiaa, vaan sitä saadaan odotella iltapäivään asti. Hotellilla huomaan, että kalenteriin merkattu alkamisaika oli tietysti Suomen aikaa, eli tavarat saikin kasata nopeammin kuin olin suunnitellut. Lyhyet keskustelut järjestyksenvalvojan kanssa ja pääsen kameralaukkuni kanssa sisään (kiitos Byyri!).

KIF Örebro – IF Brommapojkarna

Koska hellerajat paukkuvat kovalla tahdilla suuntaan suoraan kohti kioskia. Nopeasti huomaan, että tarjoilut eivät merkittävästi poikkea kotimaisesta: on pientä makeaa, limonadia, kivennäisvettä ja muuta pikkupurtavaa. Makkaraa en kuitenkaan ainakaan itse onnistu löytämään. Kioskien yhteydessä on myös pieni pöytä, jossa myydään erilaisia KIF Örebron kannatustuotteita. Näissäkään ei mitään kovin yllättävää tai mielenkiintoista ole, mutta huivi on tyylikäs ja päätän sellaisen ostaa. Tässä tulee kuitenkin pieni varoitus: varatkaa varmuuden vuoksi kruunuja mukaan!

Olin itse lähtenyt sillä ajatuksella, että ”kyllä kortti riittää”, mutta stadionilla annetaan kaksi vaihtoehtoa: käteinen, tai Swish -sovellus. Nopealla selvityksellä selviää, ettei ainakaan oma pankkini kyseistä sovellusta tue, joten ostokset voi unohtaa siihen.

No, onneksi tänne ei tultu ostoksille, vaan katsomaan kuningaslajia! Ottelun alku vastaa kotijoukkueen osalta keliä: tuskaiselta vaikuttaa. 26′ peliminuutin kohdalla ottelu saa yllättävän käänteen. Elli Pikkujämsä heittää palloa vastustajan maalin eteen ja kuin ihmeen kaupalla vierailijoiden maalivahti onnistuu upottamaan pallon taakseen. Pikkujämsä ei itse edes tajua heti osuneensa, sillä suunta oli jo kohti puolustuspäätä.

Maalin myötä Brommapojkarnan selkäranka napsahtaa täysin. Yhdeksän minuuttia myöhemmin tyly laukaus painuu vierailijoiden maaliverkkoihin ja lähes seuraavasta tilanteesta Heidi Kollanen (joka muuten syötti 2-0-osuman) upottaa pallon maaliverkkoihin Amanda Rantasen kirjauttaessa itselleen syöttöpisteen. Sopivasti maalia juhlitaan ensimmäisenä Rantasen ja Pikkujämsän kanssa.

Peli on käytännössä ohi heti ensimmäisen puolikkaan jälkeen. Örebrolla oli toisella puolikkaalla paikkoja iskeä lisämaalejakin, mutta vain Kollanen onnistuu kasvattamaan maalisaldoa yhdellä osumalla. Suomalaisten, ja tietysti kotiyleisön, on helppoa olla ottelun jälkeen iloisia: neljästä maalista kolme tuli suomalaisen jalasta. Myös kotiyleisö on selkeästi ottanut sinivalkoiset omikseen, sillä nimikirjoitukset ovat kysyttyä tavaraa. Pelit Helmareissa eivät ainakaan vähentäneet mielenkiintoa.

Ottelun jälkeen suurin mietinnän aihe on suomalaisille tuttu: yleisömäärä. Viralliseksi määräksi ilmoitetaan 395 katsojaa, mutta silmämääräisesti arvioituna katsojia oli ehkä puolet tästä. Liekö syy mollivoittoisessa kaudessa, häntäpään vastustajassa vai tukalasta kelistä. Sitä emme saa ehkä koskaan tietää, mutta mitä tästä voi oppia? No, ainakin sen kuuluisan lauseen, että jalkapallo on parasta paikan päällä ja siksi kannattaa suunnata tukemaan paikallista seuraa.

Matsiarvostelu

Kiitämme: Viihdyttävää avauspuolikasta, komeita puitteita, järjestäjien ystävällisyyttä, suomalaisten hyviä otteita.
Moitimme: Yleisömäärää, korttimaksamisen puutetta, ottelun ratkeamista ensimmäiseen puoliaikaan.

Lopuksi: Suomalaisittain huvittavaa oli se, että stadionin kulmalla oli pikaruokala, josta pystyi ottelua seuraamaan. Tämä tapa on Ruotsissa melko yleinen, eikä sen järkevyyttä tarvi pitkään miettiä. On kuitenkin hassua edes miettiä, että seuraisi esimerkiksi Veritas Stadionin nurmella pelattavaa ottelua Hesburgerista.

The post Tien päällä: suomalaisia katsomassa Örebrossa appeared first on Byyri.

17.7.2020

18.7.2020

19.7.2020

Budjetti

• Meno-paluuliput yöjunaan kahdelle: 256€ (halvimmillaan yhden makuupaikka kustantaa 49€/suunta)
• Kahden hengen huone hotellista sis. aamupalan: 115€ (varaa majoitus ajoissa, jos aiot yöpyä kirkonkylällä, vaihtoehdot harvassa)
• Ruoat ja juomat: 50-100€
• Bensat siirtymisiin: noin 50€

Kahdelta futisviikonloppu Kolarissa kustansi noin 450-520€. Futismatkalle hieman eksoottisempi kohde on siis täysin saavutettavissa jopa pelkällä julkisella liikenteellä (hotellilta keskuskentälle on kolmen kilometrin matka) ja matsiin sekä lähiseutuun voi tutustua kävellenkin. Auto kuitenkin helpottaa asioita ja sitä voi suositella lämpimästi. Samalla pystyy tutustumaan laajemmin Länsi-Lappiin.

The post Tien päällä: Yöjunalla Kolariin katsomaan alasarjafutista – mitä matka kustansi? appeared first on Byyri.

On keskiviikko 29. helmikuuta ja kaupungin kahden suurimman seuran paikallisottelu. Uskomattoman kaupungin alati pumppaavassa sykkeessä sitä ei kuitenkaan pääse huomaamaan.

Cidade Maravilhosa

6,7 miljoonan asukkaan kaupungissa ei ottelupäivä juuri sekoita elämän normaalia rytmiä. Kadut vilisevät ihmisiä kuten normaalisti, hiekkarannat täyttyvät päivänvarjoista kuten normaalisti, ja elämä on kauttaaltaan ihanaa – kuten normaalisti. Riossa hetkessä eläminen on todella vahvasti arjessa läsnä, eikä huomista todellakaan mietitä turhan vakavasti. Kaupungin syke on omiaan imaisemaan varomattoman matkaajan sisäänsä.

Oma päiväni alkaa aamulenkillä pitkin Copacabanaa, tuota Rion kuuluisinta hiekkarantaa. Kahdeksan kilometriä pelkkää hienoa hiekkaa on sopivan kova vaatimus ottelupäivän alkajaisiksi; varsinkin, kun lämpötila alkaa jälleen hipoa 35 astetta auringon kirkuessa säteitään pilvettömältä taivaalta. Aamulenkistä Copacabanalla muodostui itselleni jonkinlainen rituaali kaupungissa viettämämme pätkän aikana.

En tiedä juuri parempaa tapaa rentoutua kuin antaa ajatusten huuhtoutua pois aivoista meren kohinan mukana paljaiden jalkojen hyväillessä hienoa hiekkaa, samalla kun lenkkimaisemana yksi maailman kuuluisimmista hiekkarannoista yhtyy toisaalla mereen, joka loistaa kirkkaassa auringonpaisteessa lähes yhtä sinisenä kuin pilvetön taivas, toisaalla taas päättyy kuuluisaan sokeritoppavuoreen, joka edellistä alleviivatakseen kohottautuu kaupungin ylle taivasta kurkotellen.

Lenkin jälkeen kuumuudesta läkähtyneen matkalaisen paluuta hostellille seurasi nopeat venyttelyt sekä lounaaksi paikalliseen tapaan banaanilla ja granolalla höystetty, herkullinen acai-kulho, minkä jälkeen oli aika suunnata takaisin rannalle. Koska peliin lähtö oli edessä jo suhteellisen aikaisin, oli päivän agendaksi valikoitunut vain rannalla rentoutuminen turhan kiireen välttämiseksi.

Rio on rantojen valtakunta

Käytännöllisyyden vuoksi siirryimme valtaamaan asemia Copacabanalta, joka oli hostelliltamme vain parin minuutin kävelymatkan päässä. Itse pidän enemmän Ipaneman hiekkarannasta, jonka erottaa Copacabanasta vain pieni niemenkärki, joka katkaisee muutoin yhtäjaksoisen rannan. Vaikka Ipanema saattaa kuumana päivänä olla jopa täyteen ahdetumpi kuin turistien suosima Copacabana, on siellä meno jokseenkin autenttisempaa, johtuen ehkä siitä, että ranta on nimenomaan paikallisten suosiossa. Sen lisäksi itse ranta sekä merivesi ovat selvästi puhtaampia, mikä tekee ympäristöstä nautinnollisemman.

Ranta itsessään on jaettu eri lohkoihin, joista jokaisella on oma tarkoituksensa – yksi lohko on seksuaalivähemmistöjen suosiossa, toinen taas paikallisten Faveloiden asukkien. Yksi lohko on tarkoitettu nudisteille, kun toinen taas alueen nuorten hyväosaisten ”näyttäytymispaikka”.

Meidän vieraillessamme Ipanemalla valinnaksi sattui – kumma kyllä – rantaurheilulle tarkoitettu osuus, joka on suhteellisen helppo erottaa kymmenistä ja taas kymmenistä ilmassa lentävistä palloista paikallisten pelatessa rantafutista, rantalentopalloa tai footvolleyta.

Ja vaikka yksi lohko erityisesti tähän tarkoitukseen varattuna onkin, ei Riossa tarvitse huolehtia siitä, että jalkapallo pääsisi unohtumaan; olit sitten Copacabanan tai Ipaneman puolella, et voi kävellä kymmentä metriä ilman, että vastaan tulisi rantafutis- tai -lentopallokenttä, joista jälkimmäisiä käytetään yleensä footvolleyn harjoittamiseen. Jo meidän saapuessamme rannalle puolenpäivän aikaan kaikki kentät olivat vallattuina, ja pelit jatkuvat yleensä pitkälle iltaan.

Kun rantaelämästä ja meressä uimisesti oli saatu tarpeeksi, oli aika palata hostellille pesemään jokaiseen rakoon tunkeutunut hiekka pois kropasta sekä laittamaan ruokaa, ennen kuin lähtö peliin koittaisi. Käytännöllisyyden ja turvallisuuden vuoksi olimme ostaneet otteluliput virallisen matkanjärjestäjän kautta, jolloin hintaan kuului liput Flamengon fanipäädystä, kuljetukset hostellilta stadionille ja takaisin sekä paikallinen ”opas” (lue: seuralainen). Koko setti maksoi 150 Brasilian Realia hengeltä, mikä sen hetkisellä kurssilla teki melko tasan 30 euroa. Ei siis mahdoton lovi reissukassaan.

Ymmärrä varovaisuus, mutta älä pelkää

Monien ennakkovaroitusten takia turvallisuus oli juuri se aspekti, jonka vuoksi päädyimme viralliseen matkanjärjestäjään. Etenkin kaupungin kuumin derby, Flamengon ja Fluminensen kohtaaminen, saa fanit käymään suhteellisen kuumana, eikä ylilyönneiltä aina vältytä. Toisekseen julkiset kulkuvälineet eivät yleisestikään ole Riossa yöaikaan kaikkein turvallisimpia, joten – ottelun päätyttyä vasta 23.30 – oma kuljettaja lisäsi kummasti mielenrauhaa.

Kokemuksesta viisastuneena voin sanoa, että monin paikoin pelot Rion vaarallisuudesta ovat liioiteltuja valveutuneelle matkaajalle. Julkisia kulkuvälineitä sekä tiettyjä alueita kehotan edelleen välttämään yöaikaan, mutta muuten kaupunki tuntui todella turvalliselta esimerkiksi moneen Euroopan suurkaupunkiin verrattuna.

Ensi kertaa jalkapallo-otteluun matkaavalle suosittelen matkanjärjestäjää varauksetta, ja haluan korostaa, ettei muidenkaan tulisi sitä turhaan ylenkatsoa, kun hinta suomalaiselle lompakolle on melko vaatimaton. Me käytimme nettisivua brazilexpedition.com, ja ainakin heidän kanssaan palvelu oli moitteetonta ja kommunikointi (todella harvinaista Brasiliassa) selkeää ja englanninkielistä.

Mikäli kuitenkin omatoiminen ottelukokemus houkuttaa, onnistuu sekin melko vaivattomasti ja halvalla. Ottelulippu fanipäätyyn maksaa noin neljä euroa, ja sen hankkiminen onnistuu helpoiten (ainakin Flamengon kohdalla) seuran virallisesta fanikaupausta, joita löytyy muutama pitkin poikin kaupunkia. Verkkokauppoihin ei kannata luottaa – niiden käyttäminen harvemmin onnistuu ilman brasilialaista henkilötunnusta. On kuitenkin muistettava, että Riossa kukaan ei puhu englantia. Varaudu siis asioimaan esimerkiksi Google-kääntäjän avulla.

Metrolla pääsee suoraan stadionille, ja julkisen liikenteen lippu maksaa noin euron matkaa kohden. Kunhan taskuvarkaita muistaa vältellä, on paikallisten fanien mukana väkijoukossa liikkuminen turvallista, jos tietää miten jalkapallostadionilla liikutaan ja käyttäydytään eikä tee itsestään liian helppoa maalitaulua ummikkoisuutensa osoittamalla.

Mikäli ottelun alkamisajankohta on myöhään illalla, suosittelen kuitenkin Überin tilaamista stadionilta pois, kaiken varalta. Stadionin sisäpuolella puolestaan on hyvinkin turvallista; paikalliset fanit ovat otettuja siitä, että ulkomaalaisia kiinnostaa heidän joukkueensa ja suhtautuvat turisteihin todella ystävällisesti – kunhan muistat kannattaa kotijoukkuetta! Kokenut futismatkaaja osaa siis sulautua paikallisten fanien joukkoon ja täten toteuttaa ottelukokemuksensa legendaarisella Maracanãlla todella halvalla.

Maailman legendaarisin stadion

Sitten huomio. Seuraa muutama sana otteluparista ja brasialialaisesta jalkapallosta. Flamengo ja Fluminense ovat Rion kaksi suurinta ja tunnetuinta joukkuetta ja molemmat isännöivät kotiottelunsa Maracanãlla. Kaksi muuta pääsarjajoukkuetta, Botafogo sekä Vasco da Gama, pelaavat omilla stadioneillaan kauempana kaupungin keskustasta.

Siinä missä punamustissa pelaava Flamengo on ”kansan joukkue” ja Brasilian kannatetuin seura, tunnetaan vihervioletissa asussa pelaava Fluminense lempinimellä ”miljonäärit”, millä luonnollisesti viitataan seuran pelaajapolitiikkaan. Nykytodellisuus ei kuitenkaan ole näin radikaali, eikä selvää jakoa eri yhteiskuntaluokkien välillä kannatuspohjassa ole. Mutta kuten jalkapallossa yleensä, faktat eivät vastustajajoukkueen kannattajille merkitse mitään mielikuvien rinnalla.

Jalkapallo on todellakin lähes uskonnon asemassa Brasiliassa, ja oma seura saadaan uskonnon tapaan perintönä heti syntymässä. Brasiliassa jalkapalloa pelataankin ympäri vuoden. Siinä missä Brasilian liigaa pelataan toukokuusta joulukuuhun, täytetään sen luoma tyhjiö koko kevään kestävillä osavaltioiden omilla liigoilla, joissa osavaltion joukkueet ottavat mittaa toisistaan. Rio de Janeiron osavaltiossa tämä liiga on nimeltään Carioca (=Rio de Janeirolainen).

Vakaumuksellisesta intohimostaan huolimatta myös brasilialaiset voivat kokea jalkapalloähkyä, minkä vuoksi Cariocan ottelut eivät vedä katsomoita yhtä äärimmilleen kuin kansallisen liigan pelit. Tähänkin derbyyn Maracanã oli täyttynyt vain puolilleen, siinä missä paikallispelit Brasilian liigassa ovat yleensä äärimmilleen pakattuja. Tämä toki varmasti myös lisäsi turvallisuuden tunnetta peliin liittyen.

40 000 katsojan uupuminen kapasiteettiin nähden ei kuitenkaan tunnelmaa latistanut. Parkkeerasimme automme hieman kauemmas stadionilta ja aloitimme marssin tuhansien muiden punapaitaisten fanien kanssa. Jok’ikinen jalkapallofani tietää, mitä Maracanã brasialaisille merkitsee, ja kun maailman pyhimmän stadionin piirteet ilmestyivät horisonttiin, olin jo täysin myyty. Kaikessa merkityksellisyydessään ja symbolisuudessaan jo saapuminen otteluun Maracanãlle on kokemus, joka sai hengen salpaamaan ja joka jokaisen futisihmisen olisi saatava kokea.

Äänekkyydestään kuuluisat brasialaiset kannattajat eivät jääneet kakkoseksi. Vaikka stadion ei täyteen pakattu ollutkaan, en ole koskaan jalkapallo-ottelussa todistanut sellaista meteliä, joka Flamengon kannattajista lähti. Hullut eteläamerikkalaiset fanit eivät todellakaan ole myytti, vaan jotain sellaista, jota ei Euroopasta löydä. Jos tässä päässä jotain liikkuisi, niin katsomossa tuskin olisi kuullut niitä kuuluisia omia ajatuksiaankaan. Flamengon fanien keskellä seisoessa sai pian huomata, että itse eli ottelutapahtumissa mukana aivan yhtä raivokkaasti kuin paikalliset ja hoilasi lauluja muiden mukana täyttä kurkkua, vaikka ei kieltä osannutkaan.

Harmillisesti ottelu päättyi Fluminensen 0-1 voittoon, enkä päässyt todistamaan, millainen mekkala Flamengon kannattajista olisi lähtenyt maalin tullessa. Kerrankin jäin asiaa aivan aidosti pohtimaan, sillä en yksinkertaisesti enää usko, että ihmisistä on mahdollista saada irti enemmän ääntä.

Täyden kympin matkakohde

Kaiken kaikkiaan ottelu Maracanãlla oli äärimmäisen viihdyttävä ja omaa kannattajakulttuurikäsitystäni muovannut kokemus. Flamengon fanipääty kaikuvine lauluineen, rytmissä hyppivine faneineen, suurine lippuineen, organisoituine huutoineen sekä maata järisyttävän metelinsä kera oli ainoa tapa, jolla olisin halunnut ensimmäisen kerran otteluun tuolla legendaarisella pyhätöllä osallistua.

Otteluliput ovat eurooppalaiselle käytännössä ilmaisia, ja stadionille pääse kätevästi metrolla tai taksilla – vaihtoehtoisesti taas ottelukokemuksen varaaminen niitä järjestävän yrityksen kautta voi säästää omia hermoja merkittävästi, ja olla silti yllättävän huokea vaihtoehto. Matsiolut maksaa stadionilla noin kaksi euroa, ja purtavaa saa samaan hintaan, joten hinnat paikan päälläkään eivät reissubudjettia kaada.

Rio de Janeiro on kaupunkina mainio turistikohde, sillä tekemistä riittää käytännössä jokaiselle matkaajalle.

Kaupungin kuuluista Copacabana- ja Ipanema-rannat pitävät huolen siitä, että auringonpalvojille sekä muutoin rantaelämästä pitäville siihen löytyy mahdollisuuksia yli 10 kilometrin matkalta. Kuten suurissa kaupungeissa yleensä, myös ostosmahdollisuudet ovat mainiot, ja kaupungin vanhan keskustan kiertäminen käy mukavasta päiväaktiviteetista. Kuuluisia nähtävyyksiä löytyy niin Sokeritoppavuoren kuin Jeesus-patsaankin muodossa, ja luonnon rauhasta nauttiville kaupunkia ympäröivät vuoret – tai 39 neliökilometriä kattava, kaupungin keskeltä löytyvä kansallispuisto – takaavat sen, että hienoja vaelluspolkuja löytyy useammallekin päivälle.

Ja toki kaiken päälle löytyy vielä kuuluisa Rion yöelämä, jonka sykettä ei matkaaja voi olla huomaamatta.

Lisäksi kaupunkilaiset ovat ystävällisiä turisteja kohtaan, ja heidän elämänmenostaan voi todellakin ottaa opiksi. Harva asia onkaan parempaa, kuin katsella päivän lopuksi auringonlaskua Copacabanan ja Ipaneman väliseltä kalliolta, pitkää rantaviivaa ihastellen ja kylmää Caipirinhaa imeskellen. Paikallinen elämänmeno todellakin saa valtaansa, ja niin meidänkin muutaman päivän mittaiseksi visiitiksi suunnittelemamme matka venyi 10-päiväiseksi.

Toki, kuten aina Etelä-Amerikassa, on reissaajan oltava varuillaan. Taskuvarkaudet ovat yleisiä, ja vaikka kaupunki on mainettaan turvallisempi, ei kaikkiin kaupunginosiin ole turistilla asiaa, varsinkaan pimeään aikaan.

Maalaisjärkeä käyttäen ja asioista etukäteen selvää ottamalla näistä kuitenkin selviää, ja itse koin Rion huomattavasti turvallisemmaksi kuin monen eurooppalaisen suurkaupungin. Brasiliaan matkustavan on kuitenkin syytä muistaa, ettei maassa puhuta englantia käytännössä sanaakaan – valmistautuminen kommunikointiin portugalin perusteet opettelemalla tai todella pitkän pinnan varaamalla on siis elinehto.      

The post Tien päällä: Fla–Flu -derby Maracanãn helmassa appeared first on Byyri.

Hipsterikaupunki on kahden suurseuran koti

Porto Alegre on Rio Grande Sulin pääkaupunkina omanlaisensa hipsterikeskus, jonka ihmiset elävät ja hengittävät viihdettä ja kulttuuria – eikä jalkapallo ole poikkeus. Gremio sekä Internacional kuuluvat molemmat maan perinteikkäimpiin seuroihin, ja molemmat ovat saavuttaneet merkittävän määrän menestystä vuosien saatossa. Viime vuodet ovat kuitenkin sujuneet seurojen osalta hyvin erilaisilla sävelillä.

Gremio kruunattiin Copa Libertadoresin voittajaksi niinkin vastikään kuin 2017, kun taas Internacional joutui ensimmäistä kertaa historiassaan hakemaan vauhtia sarjaporrasta alempaa saman kauden päätteeksi.

Edellinen kausi päättyi seurojen osalta neljännelle (Gremio) ja seitsemännelle (Internacional) sijalle Brasilian liigassa, mikä meidän onneksemme tarkoitti sitä, että Internacional joutui karsimaan osallistumisesta vuoden 2020 Copa Libertadoresin lohkovaiheeseen. Pääsimme paikan päältä todistamaan karsintojen viimeistä ja ratkaisevaa ottelua edellisellä kaudella Kolumbian liigassa kolmanneksi sijoittunutta Deportes Tolimaa vastaan.

Eteläamerikkalainen avuliaisuus elää ja voi hyvin

Itse ottelupaikalle saapuminen on huikea osoitus eteläamerikkalaisesta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Vaikka Internacionalin kotisivut ovat brasilialaisille epätyypillisesti saatavilla englanniksi ja hyvin turistiystävälliset, koin yritykseni ottelulippujen ostoon verkossa turhaksi, sillä palvelu ei eurooppalaista luottokorttiani hyväksynyt.

Tarkastettuani paikallisilta, että ottelulippuja on normaalin käytännön mukaisesti myös paikan päällä myytävänä, heitin huoleni roskakoriin ja päätin suunnata stadionille ajoissa lippujen ostoa varten.

Matkaajan on kuitenkin hyvä muistaa, että kuten verkkokauppojen toiminnasta, ei meille normaaleista käytännöistäkään voi Etelä-Amerikassa mennä takuuseen. Stadionilta turhaan myyntitiskiä etsittyämme turvamies selitti minulle ystävällisesti, ettei fyysistä lipunmyyntiä ole – ilmeisesti jostain merkillisestä syystä kilpailun säännöt kieltävät lippujen fyysisen myynnin ottelupäivänä. Kun lähes kädestä pitäen hänelle demonstroin, kuinka verkkokauppa ei toimi, hän suostui johdattamaan meidät seuran toimistotiloihin, josta luulin lipun oston onnistuvan.

Asia ei kuitenkaan sujunut näin yksinkertaisesti, kuten seuran työntekijä ystävällisesti yritti minulle selittää – valitettavasti kielellä, josta ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä. Rikkonaisella portugalillani onnistuin kuitenkin selittämään hänelle ongelman jujun, jonka jälkeen hän ilmoitti, että seuratkaa perässä, kyllä tämä hoituu. Niinpä lähdimme erikoisen saattueen kanssa, johon oli meidän lisäksemme liittynyt yksi turvamies ja yksi siististi pukeutunut seuran toimistotyöntekijä, tarpomaan halki stadionin piha-alueen, jossa jo tuhannet punaisiin pukeutuneet fanit tukkivat kulkureitit oluita kumotessaan ja pelijännitystä nostattaessaan.

Saavuimme piha-alueen toiselle puolelle ilmeisesti jonkinlaiseen harjoituskeskukseen, johon seuran työntekijät johdattivat meidät tarkoin vartioidun turva-aitauksen läpi. Vielä uudestaan keskuksen ovella saatiin jäädä turvamiehille selittämään, millä asioilla liikutaan ja miksi turisteja raahataan yksityisalueelle. Keskuksen sisällä kiersimme harjoituskentän toiselle laidalle, josta siirryimme vielä yhden turvamiesten kansoittaman sisäänkäynnin läpi keskuksen sisääntulotunnelin sisälle, josta löytyi kuin löytyikin – kuka tietää mistä syystä – lipunmyyntitiski, joka ei ottelupäivinä ole auki.

Raha vaihtoi omistajaa netistä tarkastamaani hintaan, ja saimme lopulta hyppysiimme ihan oikeat, aidot pääsyliput Copa Libertadoresin otteluun. Erittäin vuolaat kiitokset asian hoitaneelle työntekijälle, turvamiehen johdattama oikealle portille ja sisään stadionille; olimme kuin ihmeen kaupalle päässeet katsomoon, ja ottelunkin alkuun oli vielä 20 minuuttia aikaa.

Merkittävyydessään kuin Mestarien liiga

Koska Brasiliassa tapana on, ettei edes istumakatsomoiden lippuja numeroita, vaan perseensä penkkiin haluavat toimivat nopeat syövät hitaat -periaatteella, ehdimme jopa saada äärimmäisen hyvät paikat toisen päädyn kulmakatsomosta, lähes kentän tasalta. Ja vaikka en enää tuossa kohtaa halunnutkaan lähteä stadionin uumeniin otteluevästä metsästämään, ei paikkansa menettämistä pelkäävällä fanille ole hätää, sillä jenkeistä tuttuun tyyliin katsomoissa kulkee myyjiä kuin muurahaisia, kantaen selässään laatikoittain ruokaa, virvokkeita, olutta ja jopa jäätelöä.

Copa Libertadoresin karsintaottelun aloitus ei mahtipontisuudessaan vedä vertoja Euroopan vastaavalle kilpailulle, mutta sekä pelaajien otteista että fanien pitämästä metelistä oli selvää, kuinka tärkeästä ottelusta oli kyse.

Pääsy Mestarien liigaa vastaavan turnauksen lohkovaiheeseen on faneille ja seuroille aivan yhtä tärkeää kuin Euroopan vastinpareilleen. Kyse on kuitenkin enemmän nimenomaan kunniasta – taloudellisesti merkitys on huomattavasti pienempi. Viime kauden mestarin, Flamengon, TV-tulot olivat noin viidenneksen Liverpoolin vastaavista.

Bussi Mourinhon päiväunista

Alusta asti kävi kuitenkin selväksi joukkueiden välinen tasoero. Internacional oli todella tullut pelaamaan, ja ensimmäisten minuuttien jälkeen pallo ei kolumbialaisten jaloissa juuri käynyt maalipotkuja tai hätäpurkuja lukuun ottamatta. Myös ensimmäisen osan maaliton tasapeli alkoi käydä järkeen, mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko eteni; Tolima oli valmistellut otteluun bussin, joka liikuttaisi José Mourinhon kyyneliin.

Kun 45 minuuttia oli pelattu täysin yhtä maalia, pääsi Tolima lopulta ensimmäistä kertaa puolittaiseen maalipaikkaan. Internacionalin maalivahti torjui kuitenkin hienosti pienestä kulmasta tulleen laukauksen, ja tästä syntyneen kulmapotkun jälkeinen vastahyökkäys räjäytti pankin.

Täyteen pakattu, 50 000 -paikkainen, Estádio Beira-Rio räjähti suoraan huutoon, kun kotijoukkue siirtyi lopulta 1–0-johtoon Perun maajoukkueen kaikkien aikojen maalintekijän, Paolo Guerreron, maalilla.

Toinen puoliaika alkoi noudattaen melko lailla samaa kaavaa kuin ensimmäinen, joskin on myönnettävä, että kolumbialaisten vastahyökkäyksissä oli jo hieman yritystä ensimmäiseen jaksoon verrattuna.

Vierasjoukkue sai kaipaamansa lahjan 61. minuutilla, kun Internacionalin kapteeni, Euroopassa pitkän uran tehnyt Andrés D’Alessandro, tuli myöhässä pallontavoittelutilanteeseen, ansaiten ottelun toisen keltaisensa. Tämän jälkeen ottelun kulku muuttui täysin, Toliman saadessa merkittävästi uutta puhtia yrityksiinsä.

Draaman kaari kirjoitutti itsensä täydelliseksi, kun Toliman ponnettomat yritykset palkittiin viimein ottelun 90. minuutilla. Joukkueen hyökkääjä taisteli itsensä vapaaksi pitkän pallon päätteeksi, pääsi nokikkain Internacionalin maalivahdin kanssa, ja joutui toteamaan tämän venyneen fantastiseen torjuntaan. 33-vuotias veräjänvartija Marcelo Lomba oli tämän myötä ehdottomasti ottelun sankari, ja ottelun päättävä pillinvihellys herätti 50 000 horroksestaan todelliseen juhlatunnelmaan; Internacional oli kuin olikin edennyt Copa Libertadoresin lohkovaiheeseen.

Kaunis kaupunki lyhyeen vierailuun

Uskollisimmat kannattajat jäivät stadionille laulamaan sankareilleen vielä pitkään senkin jälkeen, kun me suuntasimme kohti hostellia. Punaisiin pukeutuneen ihmisvirran mukana kaupunkia kohti marssiessa oli hyvä hieman kerrata ottelukokemusta. Fanaattinen brasilialaisyleisö on aina kokemisen arvoinen, ja jaksaa hämmästyttää kokenuttakin ottelukävijää.

Tunnelma on järjestäen kattoa korkeammalla, ja jokaisella faniryhmällään on oma erikoisuutensa. Internacionalin pelissä tuo erikoisuus oli puhallin- ja lyömäsoittimin varustautunut yhtye, joka rytmitti fanien taukoamatonta kannatusta omalla soitannallaan. Vetopasuuna jalkapallokatsomossa on todellakin vaikuttava näky.

Porto Alegre on kaupunkina todella viihtyisä ja rauhaisa, ja oiva visiitti esimerkiksi pitkäksi viikonlopuksi. Maan hipsterikeskukselle sopivasti ruoka- ja juomakulttuuri on omasta mielestäni muuta Brasiliaa miellyttävämpää, ja esimerkiksi illanviettoon sopivia, todella viihtyisiä pubeja löytyy riittämiin. Kaupunki on arkkitehtuuriltaan hyvin kaunis, ja pelkästään kaupungissa kävelyyn saa kulumaan mukavasti aikaa. Lisäksi paikallinen kulttuuri on kaikessa outoudessaan kokemisen arvoinen. Väki tuntui myös puhuvan englantia hieman paremmin kuin pohjoisemmassa Brasiliassa.

Pitkään lomaan en sen sijaan Porto Alegrea suosittele, sillä tekeminen tästä rauhallisesta kaupungista on nopeasti loppu. Osaksi pidempää reissua se sen sijaan sopii loistavasti. Yhteydet kaupungista ovat loistavat Rioon tai São Pauloon ja myös Buenos Airesiin pääsee helpommin kuin kätevästi – onhan Etelä-Amerikan kaunein kaupunki huomattavasti lähempänä Porto Alegrea kuin samasta maasta löytyvät Rio ja São Paulo, mikä varmasti osittain selittää espanjankielisen kulttuurin sekoittumisen Ronaldinhon kotikaupungin arkeen.

The post Tien päällä: Copa Libertadoresin karsintoja todistamassa Porto Alegressa appeared first on Byyri.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten reissustani Rot-Weiss Essenin (RWE) otteluun FSV Vohwinkeliä vastaan. Tällä kertaa reissun otteluksi valikoitui Essenin derby.

Punavalkoisten derby

Essen on Saksan yhdeksänneksi suurin kaupunki (vajaa 600 000 asukasta) Ruhrjoen varrella. Sinänsä harvinaista, että tuon kokoisesta kaupungista ei löydy jalkapallon ammattilaisjoukkuetta – ei Bundesliigasta, ei 2. Bundesliigasta tai edes 3. Liigasta. Tietysti kaupungissa jalkapalloa pelataan ja sieltä löytyy myös menestystä historian saatosta.

Kaupungin Rot-Weiss Essen pelaa tällä hetkellä Saksan neljännellä sarjatasolla Regionalliga Westissä. Seura on Saksassa tunnettu kultaisesta menneisyydestä ja kovista yleisökeskiarvoista amatööritasolla. Viime vuosina tavoite on ollut aina nousu kolmoseen, mutta yleensä homma on karahtanut kiville jossain vaiheessa kevättä.

2. Bundesliigaa Rot-Weiss Essen on pelannut viimeksi kaudella 2006/07 ja Bundesliiga kaudella 1976/77. Uskoa silti riittää, sillä peleissä on käynyt keskimäärin 11 151 katsojaa.

Stadion sijaitsee varsin karussa Bergeborbeck –nimisessä kaupunginosassa, jossa on pääosin pienteollisuutta. Paikalta löytyy tietty myös pelipäivän baareja ja Rot-Weiss Essenin Stadion, Stadion Essen.

Georg-Melches-Stadion

Essenin nykyisen stadionin paikalla sijaitsi myös edellinen stadion,Georg-Melches, josta löytyy vielä tänä päivänäkin muistoja vanhasta. Stadion purettiin vuonna 2012 ja tilalle rakennettiin Stadion Essen.

Georg-Melches-Stadionin vanha valomasto oli jätetty vanhojen aikojen muistoksi. Valomasto oli aikanaan ensimmäinen laatuaan Saksassa, joten hyvä sellainen oli jättää muistoksi. Lisäksi stadionin edustalla oli myös muistoja vanhoista mestaruuksista ja muista suurista tapahtumista.

Rot-Weiss Essenin suurimmat voitot ovat 1950-luvulta. Siltä ajalta löytyy, sekä Saksan mestaruus, että Saksan cupin voitto. Seurahistorian ainoan mestaruuden Essen voitti vuonna 1955, kun 1. FC Kaiserslautern kaatui maalein 4–3.

Helmut Rahn pelasi kaudet 1951–1959 Rot-Weiss Essenissä, voittaen aiemmin mainitut Saksan cupin ja Saksan mestaruuden. Helmut ja hänen muistonsa elää Stadion Essenin seisomakatsomon edessä. Rahn oli myös Saksan mittakaavassa erittäin kuuluisia, sillä Rahn teki vuoden 1954 maailmanmestaruuskilpailuissa sen ratkaisevan 3–2-voittomaalin Länsi-Saksalle.

Legendaarinen Pelé on muuten Rot-Weiss Essenin jäsen. Omien sanojensa mukaan Pelélle on suuri kunnia olla jäsen seurassa, jossa Helmut Rahn pelaisi.

Stadion Essen ja RWE vs. RWO

Tämän vuoden Regionalliga Westissä oli ja on varsin kutkuttava tilanne. Sarjaa johtaa SV Rödinghausen, joka oli jo karkaamassa 3. Liigan karsintoihin. Viime viikolla SV Rödinghausen kuitenkin ilmoitti, että se ei tule ottamaan paikkaa vastaan jos se nousisi. Sillä seura ja sen puitteet eivät ole siinä kunnossa, että se voisi pelata ylemmällä sarjatasolla.

Yhtäkkiä Essenillä oli taas toivoa noususta. Rot-Weiss Essen (RWE) sai vastaansa naapurikaupunki Rot-Weiss Oberhausenin (RWO). Oberhausen ja Essen ovat sarjassa kolmantena ja neljäntenä. Tämä myös tarkoitti, että naapurikaupungin derby kiinnosti entistä enemmän – paikalla oli yli 13 000 katsojaa, mikä on hurja luku nelostasolle!

Tämän lisäksi sarjan toisena oleva SC Verl ei välttämättä kykene nousemaan. 3. Liigaan pitäisi olla stadion, joka vetää yli 10 000 katsojaa ja Verlin stadion vetää vain noin 5000 katsojaa.

Essenin stadion avattiin vuonna 2012 ja se vetää 20 650 katsojaa. Stadionin laajentamiseksi on jo piirustukset, mutta se taitaa vaatia ensin Rot-Weiss Essenin nousua. Ensimmäisessä osassa suljettaisiin kulmat, jolloin kapasiteetti nousisi 25 000:een. Toisessa laajennuksessa rakennettaisiin toinen katsomokerros, jolloin kapasiteetti nousisi 35 000:een. Saa nähdä, tapahtuuko laajennus koskaan?

Kaikesta huomasi, että oli sähköä ilmassa. Matkalla stadionille junasta poimittiin kaikki RWO:n kannattajat ja heidät vietiin eri reittiä stadionille. Omasta mieleistä hienoin alasarjaderby, jossa olen ollut.

Ottelu eteni varsin tasaisesti, mutta lopulta Essenin punavalkoiset tekivät tarvittavan 1–0-voittomaalin. Samalla unelma noususta jatkoi elämistään jokaisessa RWE-kannattajassa, ja Oberhausenissa ja Essenissä on luvassa erittäin mielenkiintoinen kevätkausi.

Lopussa joukkue tuli vielä kiittelemään Essenin päätyä, joka kannustikin mahtavasti läpi ottelun.

The post Punavalkoisten derby Essenissä – yleisömäärät nelostasolla edelleen omassa luokassaan appeared first on Byyri.

Siitä miten olen eksynyt tähän hullunmyllyyn saadaan kiittää lähtökohtaisesti Vaasan Palloseuran parin vuoden takaista euromenestystä. VPS pelasi tuolloin parasta jalkapalloaan Petri Vuorisen ja Jani Sarajärven metodein ja oli päässyt Eurooppa-liigan toiselle karsintakierrokselle, jossa vastaan tuli tanskalainen Brøndby.

Futishuuma Vaasassa oli korkeimmillaan ja näky kaupungilla olevista vierasfaneista oli sillä hetkellä jopa normaali – olihan pari viikkoa aiemmin Ljubljanan faneja ollut myös kaupungin turuilla ja toreilla. Kuitenkin juuri Brøndby-fanit tekivät itseeni ison vaikutuksen. He istuivat ottelua edeltävänä päivänä koko päivän keskustan pubissa, Tanskan lippu ikkunassa, nauttimassa suomalaisesta vieraanvaraisuudesta ja oluesta.

Itse olin tuona keskiviikkona iltavuorossa ja seurannut heidän touhua kaupungilla pitkin päivää. Vuoroni jälkeen menin pubiin, ostin oluen ja menin tutustumaan näihin äänekkäisiin iloisiin tanskalaisiin. Meillä olikin hauska ilta ja aamuvuoro seuraavana päivänä oli raskaanoloinen. 

Matsipäivänä söimme yhdessä lounaan ja spekuloimme tulevaa ottelua. Löysimme myös muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten Arsenalin sekä jääkiekon. Eräänlainen ystävyys oli syntynyt vaikkei kumpikaan asiaa isommin sillä hetkellä ajatellut. 

Sosiaalisen median kautta yhteys on säilynyt tähään päivään asti. Kun FC Inter sai Brøndbyn vastaansa Eurooppa-liigan karsinnoissa, kysyin totta kai onko ystäväni Jesper matkalla Turkuun ja tottahan hän oli. Oma perhereissu Turkuun sattui samaan aikaan ja niin taas vietettiin aikaa yhdessä brøndbylaisten kanssa, tällä kertaa Turun jokilaivoilla. Illemmalla löysin itseni keltaisten paitojen massoittamasta vieraskatsomonosasta. Tanskalaisten kovaääninen ja capon organisoima kannustus, joka alkaa aina viimeistään alkulämpöjen aikana, oli asia, joka sai minut nauttimaan kokemuksesta täysin rinnoin. Päivän mittaan sain kutsuja myös Kööpenhaminaan ja erityisesti heidän tulikuumaan derbyynsä FC Kööpenhaminaa vastaan. 

Asiat sumpliintuivat niin hyvin, että lähtö Tanskaan ja derbyyn toteutui. Vietimme ystäväni Tessun kanssa siis derby-viikonlopun Jesperin ja hänen ystävien seurassa. 

Ottelu oli sunnuntaina 6.10. klo 14:00, mutta saavuimme stadionille hieman ennen yhtätoista. Paikka kuhisi jo tällöin keltapaitaisista kotifaneista. Stadionin yhteyteen on tänä vuonna rakennettu ”Fanzone”, jonne kotifanit pääsevät pääsylipuillaan sisään nauttimaan live-musiikista, haastatteluista sekä ruoasta ja juomasta. Täällä viimeistään virittäydytään matsitunnelmaan, vaikka derby-päivänä ei paljoa tarvinnut virittäytyä, koska laulut raikuivat jo matkalla stadionille. Samalla tavataan ystäviä ja spekuloitiin tulevaa ottelua. Meidät suomalaiset esiteltiin kaikille tutuille ja väki oli innoissaan, kun saivat meidät mukaan derbyyn. 

Jokaiselle fanipäädyssä olevalla pääsylipulla on oma istumapaikka, mutta käytännössä ainoastaan katsomonlohkolla oli väliä. Jos halusit jonkun tietyn paikan itsellesi, oli katsomoon mentävä ajoissa ottamaan se. Tästä syystä jo tunti ennen ottelun alkua Sydsiden oli lähes täynnä ja laulut raikuivat reilusti ennen ottelun alkua.

Pääty oikeastaan räjähti ensimmäisen kerran kun pelaajat saapuivat vihreälle veralle lämmittelemään. Tästä alkoikin pienen hetken päästä suomalaiselle futisfanille yllätysten sarja. Nimittäin alkulämpöjen aikana jokainen avauskokoonpanon pelaaja kutsutaan fanipääty Sydsiden eteen omalla laulullaan, jossa pelaaja itse heijaa katsomon huutoihin. Tessu on käynyt useassa Turkin liigan ottelussa ja totesi saman tapahtuvan siellä ennen otteluita. Turkissa myös tuomarit ”lahjotaan” ennen ottelua kukkakimpuin kotikannattajien toimesta. 

Itse ottelu päättyi Brøndbyn 3–1-kotivoittoon, joka oli ensimmäinen FC Kööpenhaminasta viiteen otteluun. Juhliminen jatkui fanzonella aina iltaan asti. Lähdimme fanzonelta majoituspaikkaamme lähes yhdeksän tunnin stadionilla olon jälkeen. 

Huuhkajien kannattajalle kyseisessä derbyssä mieltä lämmitti myös Paulus Arajuuren visiitti kentällä puoliajalla ja hänen viimeiset hyvästit ja kiitokset Sydsidenille. 

Kokemus oli ikimuistoinen ja suosittelen Kööpenhaminan derbyä Brøndby Stadionilla jokaiselle jalkapalloa hengittävälle. 

The post Tien päällä: Tunnelmia Kööpenhaminan derbystä appeared first on Byyri.

Sodankylä & Pyhä-Luosto

Matkamme kohteet oli päätetty jo hyvissä ajoin kesällä. Aloittaisimme Sodankylästä, jonka jälkeen pelejä olisi vielä Oulussa ja Kuusamossa.

Ensimmäinen yöpyminen tapahtui ihastuttavalla Pyhäjärvellä. Noin yhdentoista neliön mökissä uni tuli hyvin korvatulppien avulla, sillä lähellä pelatun jääkiekko-ottelun jatkot sattuivat olemaan majapaikassamme. Pyhäjärven sijainti oli ihanteellinen, sillä lähtö venyi pääkaupunkiseudulta ja Sodankylään ei jäänyt kuin kuuden tunnin ajo seuraavana aamuna.

Pohjoiseen tultaessa kohtasimme poroja useaan otteeseen. Kuulemma oli kiima-aika menossa. Tiellä olevia emme jääneet kuvailemaan, mutta pitihän se muutama turvallinen kuva ottaa.

Sodankylässä odotti sateinen elokuinen iltapäivä ja ottelu SoPa – AC Oulu Akatemia. Futiskentän viereen oli noussut upouusi jäähalli, joka söi sateen lisäksi Pohjois-Suomen Kolmosen ottelun yleisömäärää.

ACO Akatemian hyvin nuori joukkue pyöritti peliä, mutta kokenut SoPa-miehistö ei antautunut kertaakaan. Lopussa treeneissä harjoitellusta rajaheittokuviosta voittomaali ja täysi pistepotti Sodankylään.

Sodankylän Pallon seuralegendan Keijo ”Keke” Vattulaisen paita oli nostettu pukukoppien ulkoseinälle. Keke antoi Byyrille pitkän haastattelun ja toimi iltapäivän ottelussa avustavana tuomarina.

Yövyimme vartin ajomatkan päässä Pyhä-Luostosta, joten seuraava päivä meni kansallispuiston maisemiin tutustuessa ja luonnossa rauhoittuessa. Reissuun riitti futista ja ajatukset oli hyvä saada välillä muualle.

Tarkemmaksi kohteeksi valikoitui Isokuru ja Pyhänkasteenputous.

Isokuru on Suomen syvin kuru, jonne matkaa Pyhä-Luoston luontokeskukselta kertyi kolmisen kilometriä. Laskeutumista ja nousua riitti, joten hyvät kengät ja juomista kannattaa varata mukaan.

Pyhänkasteenlampea katsellessa silmä ja mieli lepäsi.

Vesiputous oli sen sijaan kirjaimellisesti pienoinen pettymys, mutta muuten Sodankylä ja Pyhä-Luosto tekivät valtavan vaikutuksen mitä tulee kotimaan matkailuun. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Sodankylän elokuvafestivaalit, SoPan peli ja sen jälkeen vaeltaminen kansallispuistossa?

Oulun seutu

Sodankylästä jatkoimme matkaa Haaparannan kautta Ouluun. Oulussa oli ohjelmassa Pohjois-Suomen Kolmosta ja Nelosta.

Pelkkiä futiskuvia ei jaksanut raporttiin laittaa, joten hieman maisemakuvia Oulusta.

Paska kaupunni? Kaikkea muuta.

Pohjois-Suomen Vitosen kamppailussa kohtasivat Joku Paikallinen Joukkue (JPJ) ja Oulun Jalkapalloklubi. Kaveriporukasta koottu JPJ oli ottelussa täysi vastaantulija, eikä loppulukemat 1–6 olleet yllätys.

Seuraavana päivänä Saabin nokka osoitti kohti Kellon kylää. Nykyisin Kello on Oulun kaupunginosa, mutta vielä keskiajalla Kellon kylä oli isompi kuin Haukiputaan!

Kellon idyllisellä kentällä Nelosen ottelussa kohtasivat Kellon Työväen Urheilijat (KTU) ja Villan Pojat-OTP. Yleisöä oli paikalla viitisenkymmentä.

Kuusamo

Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo sieltä vaan mä rauhani saan.

Autossamme ei soinut Danny kun lähdimme kohti matkamme viimeistä etappia. Uusien porokohtaamisten ja kymmenien kilometrien päällystämättömän tien jälkeen edessämme siinti Kuusamon Keidas. Tämän raportin ainoa nimeltä mainitsemani majapaikka, eikä syyttä.

Puusauna lämpeni erämaajärven rannalla, eikä isäntäväen lisäksi kukaan muu majoittunut keitaalla. Tänne voisi tulla pidemmäksikin aikaa. Ihan vain rauhoittumaan.

Maukkaiden yöunien jälkeen koitti kuitenkin ”arki” ja edessä siinsi seuraava jalkapallo-ottelu. Vetten äärellä, yhdellä Suomen kauneimmalla urheilukentällä kohtasivat Kuusamon Pallo-Karhut ja Ponkilan Pantterit. Muhokselta tullut PonPa oli ottelussa ilman vaihtopelaajia ja harjoitusliivit yllään, mikä loi kysymysmerkkejä joukkueen suorituskyvystä jo ennen aloituspotkua.

Kuusamon Erä-Veikkojen bingo kyltti oli revitty alas. Näinköhän bingotoiminta oli kokenut kolauksen?

Kuusamon kentän katsomo oli uudehko ja pelin näki hyvin. 

Loppuvihellys ei tullut yhtään liian aikaisin. PaKa nappasi rökälevoiton lukemin 13–1 ja haastattelutuokion jälkeen oli aika lähteä kohti saunaa. Vielä yhdet unet ja seuraavana päivänä 800 km kovaa ajoa kohti kotia monta kokemusta rikkaampana.

The post Tien päällä: Upeita maisemia ja alasarjapalloa – Pohjois-Suomen futisreissu kuvina appeared first on Byyri.

IFK Mariehamn vs. Helsingfors IFK 28.7.2019

Lähtöä Maarianhaminaan puolsi siellä pelattava Veikkausliigaottelu. Tiukasti paikasta yläloppusarjaan taisteleva saaren ylpeys, IFK Mariehamn, sai vieraita Helsingistä. Kesän kuumin viikonloppu ylsi myös Ahvenanmaalle ja virkistävä merituuli oli jo kaukainen muisto saapuessamme Wiklöf Holding Arenalle. Lämpömittarissa komeili lukema +28 ja paikalla odotti lähes täysi tupa (1403).

IFK Mariehamn on saaren isoin seura, mutta sen lisäksi Maarianhaminasta ja Ahvenanmaalta löytyy myös muita joukkueita futismatkaajien iloksi. Kahdesti Suomen mestaruuden voittanut Åland United pelaa Naisten liigassa, FC Åland Länsi-Suomen Kolmosessa ja Jomalan kunnasta tuleva, niin ikään Kolmosta pelaava, Jomala IK. Näiden lisäksi on vielä Ruotsin sarjoissa pelaavat joukkueet, joista voi lukea lisää täältä.

Otteluvalinta osuu napakymppiin useasta syystä. Paikalla on toista sataa vieraskannattajaa, maaleja nähdään neljä ja varjossa istuessa keli on mitä mainioin. HIFK nappaa lopulta 3–1-voiton hyvin peliin eläytyvän kotiyleisön harmiksi, mutta itse tapahtuma on onnistunut, vaikka järjestyksenvalvojien kanssa hetki meneekin selvitellessä median edustajien käytäntöjä. Lopulta kaikki järjestyy niin kuin pitääkin.

Ottelun jälkeen on aika palata ruokakaupan kautta sataman lähellä sijaitsevaan yöpaikkaamme. Maarianhaminassa kaikki on kävely- tai pyöräilyetäisyydellä, ja hiljenevässä sunnuntai-illassa kävely rauhoittaa mieltä. Vaikka samalla tiedostaa Maarianhaminan olevan pieni paikka, niin hiljaisuus on silti silmiinpistävää. Ovatko kaikki kesämökeillään vai onko täällä aina näin seesteistä?

Seuraavana päivänä paluulaiva lähtee vasta iltapäivällä takaisin kohti Turkua, joten aamupalan ja punkkitarkastuksen jälkeen on vielä hetki aikaa pyöriä idyllisessä kaupungissa. Idyllinen on muuten aivan liian useasti viljelty sana, mutta nyt jos koskaan uskallan käyttää sitä. Maarianhamina on nimittäin idyllisin pikkukaupunki, jossa olen elämäni aikana käynyt.

Vinkit ja kustannukset futismatkaajalle

Koe ja näe

Jalkapallon lisäksi Ahvenanmaalta löytyy useita näkemisen arvoisia paikkoja. Päiväretkeläisten kannattaa tutustua ainakin Maarianhaminan sataman lähellä olevaan Ahvenanmaan merenkulkumuseeon. Muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista sijaitsee Stallhagenin panimo ja myymälä, mikä on oluen ystäville pakollinen vierailukohde, ja jos on sinne asti päässyt, niin kannattaa samalla ajella Bomarsundin linnoitukseen.

Reittimatka Turku-Ahvenanmaa-Turku

Kansipaikka Tallink Siljalla kustansi 12€ per suunta eli yhteensä 24€. Junalippujen jälkeenkin (17,80€ Pasila-Turku-Pasila) hinta jäi huomattavasti Helsingistä lähteviä reittimatkoja halvemmaksi, jotka ilman alennuksia maksavat halvimmillaan noin 70€. Pääkaupunkiseudulta matkustaville aikataulullisesti nopein ja myös halvin tapa on lähteä Turusta aamulla Maarianhaminaan ja palata saarelta illan viimeisellä laivalla.

Otteluliput

IFK Mariehamnin kotiotteluihin ottelulippu maksaa aikuiselta tällä kaudella 18€. Erilaisia alennuksia on kuitenkin tarjolla, ja esimerkiksi Sparhallen-kaupassa asioivat voivat hankkia lipun halvemmalla.

Ruokailu

Maarianhaminassa on muutamia hienoja ravintoloita, joista ehkä se hienoin on fine dining -ruokaa tarjoava Nautical. Futisreissussa ja koko matkan hikoilleena kyseinen paikka ei ollut otollisin, mutta romanttisemmalla retkellä merenkulkumuseon vieressä sijaitseva ravintola täyttää varmasti kaikki odotukset.

Saman museon ja sataman läheisyydessä on sen sijaan kaksi budjettimatkailijalle parempaa vaihtoehtoa – Pub Albin ja Draken Kebab. Ensiksi mainitusta saa erinomaiset pizzat (12€-16€) ja jälkimmäisestä nimensä mukaisesti kebab-annoksia ja burgereita (8€-12€).

Yöpyminen

Yövyimme kilometrin päässä Wiklöf Holding Arenalta sijaitsevassa hostellissa. Kahden hengen huone maksoi 79€/yö sisältäen aamupalan, mutta hieman halvempiakin (60€) majoituksia olisi ollut saatavilla. Päädyimme kuitenkin Gästhem Neptuniin hyvien arvosteluiden perusteella ja kahden iäkkäämmän rouvan pitämä majatalo osoittautui juuri niin hyväksi kuin saattoi odottaa.

Ei mitään hienouksia, vaan kaikki peruspalvelut hyvin järjestettynä, eikä sijaintikaan ollut hassumpi.

Arvio omatoimimatkaajan kuluista (1 yö)

Yhden yön reissu Maarianhaminaan pääkaupunkiseudulta futista katsomaan kustantaa noin 130€/henkilö. Halvemmalla pääsee ’’yöpymällä’’ kansipaikalla ja palaamalla heti matsin jälkeen kotiin, mutta suosittelen Maarianhaminaan tutustumista astetta tarkemmin. Kaunis ja idyllinen kaupunki, jossa viettää illan ja yön enemmän kuin mukavasti.

The post Veikkausliigaa Maarianhaminassa – Reissuraportti ja vinkit matkalle appeared first on Byyri.

Veri on kuitenkin vettä sakeampaa, ja nuoruudestaan asti taivaansinisten värejä tunnustanut kannattaja todellakin ansaitsi päästä paikan päälle katsomaan Cityn nykyistä tuloskuntoa. Jos se tarkoittaisi, että joutuisin todistamaan, kun himoittu mestaruuspytty karkaa punaisten ulottumattomiin, olkoon niin – veri on vettä sakeampaa, ja perhesuhteet jalkapalloa väkevämpiä.

Saavuimme Manchesteriin peliä edeltävänä aamuna. Sää Luoteis-Englannissa oli yllättävänkin viileä vielä toukokuun alussa, mutta onneksi Englannille epätyypilliseen tapaan poutainen. Sää kohteli lähes koko reissun ajan hyvin samalla tavalla. Nahkatakki meinasi jäädä turhan kevyeksi varustukseksi, mutta ainakaan vettä ei tullut. Kylmä merituuli tosin varmistaa sen, että säähän on hyvä varautua samalla tavalla kuin Suomen sen hetken vallitseviin sääoloihin; eteläisemmästä sijainnista huolimatta Englantiin ei kannata lähteä auringonotto mielessä.

Stadionkierros ensimmäisen päivän kohokohtana

Ensimmäisen reissupäivän ohjelmaksi oli päätetty stadion-kierros Etihadilla. Ratikka kuljetti lähes suoraan stadionin pääsisäänkäynnille, joten liikkuminen noin viisi kilometriä keskustan ulkopuolella sijaitsevalle pyhätölle oli vaivatonta ja halpaa. Liikkuminen kaupungissa on toki muutenkin todella helppoa – etenkin ratikka kulkee käytännössä joka kolkkaan, ja muun muassa molemmilla stadioneilla on oma pysäkkinsä. Lentokentältäkin pääsee keskustaan helposti ja halvasti julkisilla, minkä lisäksi taksi kentältä keskustaan kustantaa 20-25 puntaa määränpäästä riippuen. Mittariautokaan ei siis brittiläiseen tapaan pääse liikaa isomman porukan matkabudjettia venyttämään.

Kierros Etihadilla oli järjestetty äärimmäisen hyvin ja saa näin vastustajajoukkueenkin kannattajalta pelkästään kehuja. Oppaat olivat äärimmäisen asiantuntevia ja huomaavaisia, minkä lisäksi vasta tänä keväänä lanseerattu audio-opas antoi mukavasti lisäsyvyyttä kierrokselle. Perehtyminen alkoi hienolla videolla 360-teatterissa ja seuran historiaan ja saavutuksiin tutustumisella, minkä jälkeen pääsimme käymään stadionin joka ikisessä nurkassa, pelaajien henkilökohtaista kuntosalia ja David Silvan pukuhuonetuolia myöden.

Stadionkierros Etihadilla – kuten myös erilaiset hospitality-paketit – ovat Manchesterin sinisellä puolella maan eksklusiivisimpia, mutta silti äärimmäisen kohtuuhintaisia esimerkiksi Lontoon vastaaviin verrattuna. Vierailija pääsee todella aistimaan pukuhuoneen tunnelmaa ja kokemaan sen reitin, jota pelaajat noudattavat ottelupäivinä ennen viheriölle astelemistaan. Kaiken kaikkiaan Etihadilla puitteet ovat hienossa kunnossa, ja asiakasta todella ajateltu. Stadionkierroksesta siis todella nauttii jokainen jalkapallon ystävä, vaikkei Sky Blue -fani olisikaan.

Etihadiltakin löytyy tunnelmaa

Toiseen reissupäivään puolestaan kuului kansallinen jalkapallomuseo ennen illan h-hetkeä ja itse ottelua. Museokin saa ylöspäin suuntaavaan, mutta hieman varautuneemman peukun kuin Etihadin kierros.

Kymmenen punnan pääsymaksu ei paljon matkaajan lompakkoa rasita, ja jokaiselle futisniilolle löytyy museosta kasapäin uutta ja mielenkiintoista tietoa lajin historiasta, sekä monia brittifutisknoppeja, joilla voi osoittaa taitonsa kotikaupungin pubivisassa. Näyttelyt olivat silti melko sekavasti rakennettu, joka hieman rasitti yleisilmettä ja puudutti vierailijaa. Vaa’an posin puolelle lopullisesti kääntää kuitenkin museon interaktiivinen osio – vierailija pääsi niin laukomaan pilkkuja virtuaalimaalivahtia vastaan kuin testaamaan taitojaan maalivahtien refleksipelissä ja kosketustaan erilaisissa syöttö- ja kikkaharjoitteissa. Palloa potkimatta ei siis tarvinnut tältäkään reissulta lähteä.

Museon jälkeen koitti iltaan valmistautuminen ja pelipäivän jännitys – johon toki saattoi sisältyä vierailu hyvinkin perinteiseen brittipubiin pehmeän stoutin äärelle. Pubikulttuurista pitäville mainittakoon, että etenkin Piccadillyn ja Northern Quarterin alueilta sekä niiden lähimaastosta perinteistä brittiläistä henkeä tuntui löytyvän mukavasti. Sen sijaan suurimman ostoskeskittymän, Arndalen, läheltä löytää lähinnä eurooppalaista reivimeininkiä.

Ostomahdollisuudet Arndalessa sen sijaan ovat hyvät, mikäli ne futismatkaajaa houkuttavat. Me majoituimme noin puoleen väliin matkalla Piccadillystä Arndaleen; sijainti oli 10 minuutin kävelymatkan päässä lähes kaikkialta keskustasta, mutta silti sivussa kaikkein suurimmista turisti- ja yökerhokeskittymistä, jolloin yönsä sai viettää rauhassa. Itselleni tämä sijainti sopi erinomaisesti.

Itse ottelu olikin sitten todellinen elämys, jopa näinkin vannoutuneelle Liverpoolin kannattajalle. Olen, yhtään itseäni kehumatta, ehtinyt jo jonkin verran jalkapallo-otteluita maailmalla kiertää, mutta kotiottelu Etihadilla vakuutti minut silti täysin. Palveluita oli riittävästi ja kaikkialla, turvajärjestelyt jouhevat, eikä jonottaa tarvinnut juuri missään. Itse stadionkin ympäröivine aukioineen on vakuuttava näky – fiilistä on ulkopuolisine kierreportaineen haettu kenties yhdestä Euroopan merkittävimmistä urheilupyhätöistä, San Sirosta.

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin tunnelma; Cityn kotipelejä on haukuttu hiljaisiksi, mutta turhaan. Lehterit olivat täynnä viimeistä penkkiä myöden ja tunnelma todella sähköinen. Toki tiivis mestaruustaisto ja ottelun merkitys saattoivat asiaa hieman avittaa, mutta meteliä pöntössä riitti yhtä kaikki. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, ettei samanlaista läpi ottelun jatkuvaa laulua kuulunut fanikatsomosta kuten joillakin toisilla stadioneilla; sen sijaan kannatuslaulut ja -huudot tuntuivat syntyvän kuin tyhjästä huomattavasti nopeammin kuin mihin olen tottunut, mutta silloin kun ne esiin nousivat, niihin todellakin yhtyi koko stadion.

Manchester: Ehdoton suositus

Loppuun mainittakoon pari käytännön vinkkiä, nimimerkillä kokemusta on: ensinnäkin, Finnair lentää Helsingistä suoraan Manchesteriin ja vielä yllättävänkin halvoin hinnoin, mikäli lennot onnistuu varaamaan ajoissa. Ja kiitos todennäköisesti liikematkustajille siitä, että myös lentoajat ovat harvinaisen inhimilliset. Mikäli budjettia kuitenkin haluaa venyttää vielä pidemmälle, lentää SAS Manchesteriin Tukholman kautta – lisäaikaa lentoon ei pysähdys länsinaapurissa tuo kuin pari tuntia, mutta se näkyy jo todella edullisena hintana.

Toisekseen, mikäli olet menossa katsomaan ottelua kevään puolella, kannattaa huolella selvittää kaikki ottelun ajankohtaan mahdollisesti vaikuttavat muutokset, kuten FA Cupin ja Mestarien liigan otteluiden päivämäärät.

Meille nimittäin kävi niin, että olimme ensin menossa katsomaan City – Cardiff -ottelua, joka siirrettiin keskelle viikkoa FA Cupin vuoksi, minkä jälkeen vaihdoimme otteluliput Leicester-otteluun, jota sitäkin vielä siirrettiin lauantailta maanantaille johtuen Mestarien liigasta. Kiitokset kuitenkin Thomas Cookille, jonka kautta olin sekä otteluliput että hotellin varannut; niin hotelli- kuin ottelumuutokset sai hoidettua vaivattomasti ja ilman lisäkustannuksia. Heitä voin siis suositella omasta kokemuksestani varauksetta. Suomalaisista toimistoista puolestaan kannattaa tarkastaa Björk & Boströmin tarjonta. He tarjoavat matkapaketteja niin Valioliigaan kuin Euroopankin kentille erittäin laajalla valikoimalla.

Loppukaneettina sanottakoon, että Manchester on ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jos haluaa aistia todellista jalkapallotunnelmaa ja yhdistää sen helppoon ja sopuhintaiseen kaupunkilomaan. Itse ainakin, omasta fanitustaustastani huolimatta, viihdyin äärettömän hyvin, ja voin suositella kohdetta lämpimästi muillekin.

The post Tien päällä: Isän kanssa Manchesterissa – Etihadiltakin löytyi tunnelmaa! appeared first on Byyri.

s-Hertogenbosch

Oli taas aika siirtyä rajan toiselle puolelle Alankomaihin ja s-Hertogenbosch:in kaupunkiin, lyhyesti sanottuna Den Boschiin. Kaupungissa on noin 150 000 asukasta ja matka Düsseldorfista kesti pari tuntia. Den Boschin vierailu on ollut listallani jo siitä lähtien, kun kuulin että suomalaisväriä pelaa seurassa. Intoa lisäsi se, että vierailu tiesi uutta stadionbongausta, ja alasarjat tietysti kiinnostavat aina.

Kaupungin jalkapallon lippulaiva on FC Den Bosch, joka vieraili Eredivisissä viimeksi kaudella kaudella 2004/05, jonka jälkeen se on pelannut vaihtelevalla menestyksellä Eerste Divisiessä.

Moni varmasti huomasi sensaatiomaista pelaavan Ajax Amsterdamin voittaneen Eredivisien ja Hollannin cupin, mutta kausi Alankomaissa ei ole vielä ohi, vaan nousukarsinnat käyvät paraikaa kuumimmillaan.

Saavuin autolla paikalla ja huomasin, että FC Den Boschin etkoja voi viettää esimerkiksi Café ‘t Zonneke:ssa, jossa terassi oli ennen peliä tupaten täynnä. Porukka siirtyi sieltä laulaen ja soihtuja polttaen stadionille.

Eredivisieen nousee suoraan vain sarjan voittaja, joka oli tänä vuonna FC Twente. Kaksi muuta nousijaa ratkeaa suhteellisen laajojen karsintojen kautta. Karsintoihin osallistuu Eredivisien kaksi viimeistä (De Graafschap ja Excelsior) ja Eerste Divisie:n kahdeksan parasta.

Keskiviikkona-iltana oli edessä toisen kierroksen toinen ottelu. Vastakkain olivat Go Ahead Eagles ja FC Den Bosch. Ensimmäinen osaottelu Go Ahead Eagles:n kotona päättyi tasan 2–2, joten FC Den Boschille olisi riittänyt maaliton tasapeli. Otteluparin voittaja etenisi kolmannelle kierrokselle, jonka voittajat nousevat ensi kaudeksi pääsarjaan.

FC Den Boschin kuuluisin kasvatti on varmasti legendaarinen hyökkääjä Ruud van Nistelrooy. Tänä päivänä tunnetuin, ja korkeimmalle urallaan noussut, on varmasti Crystal Palacen Patrick van Aanholt, joka on pelannut Valioliigassa viimeiset 10 vuotta.

Stadion De Vliert

FC Den Boschin stadion on Stadion De Vliert, joka rakennettiin vuonna 1951. Tuolloin lehtereille mahtui jopa 30 000 katsojaa, mutta lopulta vanhan stadionin tilalle rakennettiin vuonna 1979 täysin uusi, jalkapallolle pyhitetty, stadion. Nykyään stadikalla on neljä katsomoa ja sen kapasiteetti on 8500.

Stadionille tullessa huomasin nopeasti kaiken käteisen unohtuneen Saksaan. Ajattelin, että ei hätää, kyllähän Alankomaissa kortti käy. Eipä muuten käynyt, joten tällaiset kuuden oluen setit jäi juomatta ja makkarat maistamatta. Halpa reissu, kun kävin vessassa juomassa kraanavettä.

Go Ahead Eagles

Illan vierasjoukkue Go Ahead Eagles tulee Deventerin kaupungista, noin 100 kilometriä Den Boschista pohjoiseen. Go Ahead Eagles on Den Boschia menestyksekkäämpi seura. Se on voittanut jopa neljä Alankomaiden mestaruutta, tosin siitä viimeisimmistäkin alkaa olemaan luvattoman pitkä aika: 1917, 1922, 1930 ja 1933. Viimeisin käynti pääsarjassa oli kaudella 2016/17, mutta vierailu jäi silloin yhden kauden mittaiseksi.

Nousukarsintaan Go Ahead Eaglesin kannattajia oli tullut vajaa 1000 paikalle ja he täyttivätkin vieraslohkon melkein kokonaan. Voittomaalin kunniaksi paloi myös vähän keltapunaista soihtua.

Viimeinen sysäys reissuun tuli, kun luin Byyrin jutun FC Den Boschin Leo Väisäsestä.

Leo Väisäsen veli Sauli Väisänen pelaa Italian toiseksi korkeimmalla sarjatasolla FC Crotonessa.

Kysymys kuuluukin, mistä tietää, että alkaa olla vanha? Kun muistaa liian hyvin Väisäsen Leon ja Saulin äidin Anna-Liisa Tiluksen ja hänen missivuodet.

Den Boschissa on pelannut ennen Leoa myös toinen suomalainen, nimittäin maalivahti Niki Mäenpää.

Nousukarsinta

Jalkapalloihmiset eivät aina ole play-offien kannalla, mutta nousukarsintaottelu Den Boschin ja G.A. Eaglesin kohdalla oli ainakin omasta mielestä hyvä. Tunnetta oli mukana ensimmäisestä sekunnista lähtien ja lopussa koettiin vielä suurta draamaa. Ottelun toinen puoliaika oli selvästi kotijoukkueen, mutta Den Bosch hävisi kuitenkin yllättäen viime minuutin maalilla 0–1.

Tämä tarkoitti sitä että Väisäsen ja FC Den Boschin kausi loppui siihen, kun taas Go Ahead Eeagles pelaa ratkaisevan kolmannen kierroksen RKC Waalwijkiä vastaan. Saadaan taas uutta verta Eredivisieen, sillä molemmat seurat pelasivat kauden Eerstessä.

Leo oli joutunut puoliajalla vaihtoon ja pääsin vielä lyömään kättä pelin jälkeen vaihtoaition takana. Otin myös selfien, mutta ei ruveta pettyneen miehen kuvaa nyt tässä julkaisemaan. Tämä oli myös minulle tämän kauden vihoviimeinen sarjapeli. Hyvään paikkaan tulee ottelutauko minulle ja yli vuoden futista yhtämittaisesti pelanneelle Väisäselle.

The post Tien päällä: Leo Väisäsen nousukarsintaa katsomassa Den Boschissa appeared first on Byyri.

Joulukuisessa Leicesterissä sataa. Kohisee ja viimoo, kadulla askeleet juoksevat, asfalttiin liimautuneet nahkeat lehdet luistavat astuessa. Ei ole mitenkään yllättävää, että jo Canterburyn tarinoista lähtien englantilainen runous on tehnyt sateen kuvailemisesta oman genrensä. Matka rautatieasemalta stadionille katkeaa lähimpään pubiin, jossa kymmenvuotias poika tilaa tiskiltä pöydässä istuvalle isälleen tuopin ja itselleen appelsiinimehun.

Tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva Leicester on yli 2000 vuotta vanha kaupunki, yksi Iso-Britannian vanhimmista. 1900-luvun alussa kenkä- ja tekstiiliteollisuudella vaurastunut kaupunki säästyi 1930-luvun lamalta monipuolisen elinkeinorakenteensa ansiosta, ja se oli silloisen Kansainliiton tilastoinnin mukaan vuonna 1936 Euroopan toiseksi rikkain kaupunki.

Kansainvälinen kaupunki

Leicester on jo pitkään ollut kansainvälinen ja monikulttuurinen kaupunki. Mantereen puolella riehuneet poliittiset myrskyt houkuttelivat turvan hakijoita: toisen maailmansodan jälkeen kaupunkiin jääneiden puolalaisten lisäksi myös lahden toiselta puolen alkoi saapua irlantilaisia vakaampien taloudellisten olosuhteiden toivossa. 1960-luvulta lähtien Intian niemimaalta tulleiden määrä alkoi kasvaa.

Historiallisena kuriositeettina voitaneen mainita aasialaisten muuttajien määrän kasvu yllättävällä tavalla 1970-luvulla: Ugandan kauhudiktaattori Idi Amin määräsi vuonna 1972, että koko aasialaisen yhteisön oli poistuttava maasta 90 päivän sisällä. Pian tämän jälkeen Leicesterin kaupunginvaltuusto julkisti kampanjan, jolla Ugandan aasialaisia yritettiin taivutella luopumaan aikeista muuttaa kaupunkiin.

Kampanja ei ollut erityisen menestyksekäs, vaan sen seurauksena suuri joukko potentiaalia maahanmuuttajia tuli yleensä tietoiseksi koko kaupungin olemassaolosta.

Tulijoita on ollut myös muualta: joukko somalitaustaisia Alankomaiden kansalaisia saapui kaupunkiin 1990-luvulla ja Euroopan unionin laajentumisen myötä vuonna 2004 merkittävä joukko itäeurooppalaisia emigroitui kaupunkiin. Tällä hetkellä Leicester onkin Lontoon jälkeen Iso-Britannian etnisesti monimuotoisin kaupunki.

Tämän huomaa myös ruokakulttuurissa, joka tarjoaa perinteisen pubiruuan lisäksi varsin monipuolisen kattauksen Lähi-idän, Kaakkois-Aasian ja Itä-Euroopan herkkuja.

Luokkaerot ovat edelleen Iso-Britanniassa varsin selkeitä. Vaikka joidenkin valioliigajoukkueiden kannattajakuntien sosioekonomisissa asemissa on tapahtunut muutoksia, jalkapalloa kohdellaan edelleen ainakin Leicesterissä työväenluokan lajina. Durhamin yliopiston tutkimuksen mukaan rugbyliigassa menestynyt kaupungin joukkue vetää otteluihinsa keskiluokkaa ja ylempää keskiluokkaa, kun taas jalkapallojoukkueen peleihin tiensä löytää edelleen työväenluokka. King Powerilla tästä ei ole epäselvyyttä: ylivoimaisesti suurin osa kannattajakunnasta on kasuaalisti pukeutuneita valkoisia miehiä, eikä herrasväkeen tai muihin etnisiin ryhmiin törmää juuri ollenkaan.  

Sipsikulhoksikin kutsuttu King Power Stadium rakennettiin vuonna 2002 ja sen yleisökapasiteetti on 32 262 katsojaa. Stadion on lauantain ottelussa muutamaa sataa vaille täynnä. Tunnelma stadionilla ei ole mitenkään hurmoksellinen, vaan enemmänkin leppoisa ja rauhallinen. Kotijoukkueen hulinajengin vahvuus mitataan kymmenissä.

King Power Stadium tunnettiin vuoteen 2011 saakka nimellä Walkers Stadium, sipsinvalmistajan ja seuran silloisen pääsponsorin mukaan. Kaupungissa sijaitsee edelleen maailman suurin perunalastutehdas. Lokakuussa traagisesti helikopterionnettomuudessa menehtyneen seuran pääomistaja Vichai Srivaddhanaprabhan ostettua seuran myös stadioni nimettiin uudelleen lentokenttämyymäläketju King Powerin mukaan.

Vuonna 2015 Srivaddhanaprabha ilmoitti, että stadionia tullaan laajentamaan 42 000 paikkaiseksi. Suunnittelutyöt aloitettiin tämän vuoden huhtikuussa.

Vaisu ottelu

Saavumme stadionille noin puolta tuntia ennen ottelun alkua. Tungosta ei vielä tässäkään vaiheessa ole, vaikka peli on lähes loppuunmyyty. Oikea portti löytyy helposti eikä jonoja ole. Ystävällinen henkilökunta auttaa kärsivällisesti orpoa futismatkaajaa lipun viivakoodin piippauttamisessa koodinlukijaan.

Sisään päästyämme parkkeeraamme matkatoverini kanssa virvoke- ja elintarvikekojun mutkittelevan jonon perälle. Seuran thaimaalaisomistus näkyy myös tarjolla olevien tuotteiden valikoimissa, sillä tuopit täytetään Changilla. Noin vartin jonotuksen jälkeen saamme käsiimme muovikulhosta tarjoiltavat hauskat viinishotit, jotka hörpättyämme siirrymme istumapaikoillemme stadionin yläkulmaukseen, kotifanien viereen.

Itse peli ei tarjoa sen erityisempää jalkapallodraamaa. Tottenhamin valmentaja Mauricio Pochettino päätti säästellä suurimpia tähtiään, Harry Kanea ja Christian Erikseniä, kolmen päivän päästä pelattavaa Barcelona-ottelua varten.

Kanen tilalla piikkinä pelannut Son Heung-min vei vierasjoukkueen 0-1 johtoon aivan ensimmäisen puoliajan lopussa häikäisevällä vasemman jalan kiskaisullaan rangaistusalueen ulkopuolelta. Son järjesteli 58. minuutilla myös Tottenhamin toisen maalin syöttämällä millintarkasti Dele Allille takatolpalle, josta Alli puski pallon maalivahdin käsien ja yläriman kautta maalin kattoon.

Ilman James Vardya ja Harry Maguirea pelannut Leicester ei saanut aikaan vaarallisia tilanteita, ja erityisesti nivusvammasta kärsineen Vardyn poissaolo näkyi selvästi joukkueen pelissä.

Oivaan vireeseen päässyttä Kanea seuraamaan tulleille puolueettomille faneille ilta oli pettymys, sillä MM-kisojen hallitseva maalikuningas tuli kentälle vasta 73. minuutilla. Stadioni alkoi tyhjentyi jo kymmenisen minuuttia ennen pelin loppua verkkaiseen tahtiin, eikä Leicester saanut aikaan sen suurempaa loppukiriä.

Liput

Lipun ostaminen hyvissä ajoin etukäteen edellyttää seuran jäsenyyttä. Jäsenyys maksaa ulkomaan asukille 25 puntaa eli tämän päivän kurssilla vajaa 30 euroa. Liput ovat valioliigatasolla kohtuuhintaisia, halvimmillaan otteluun pääsee 26 punnalla ja kalleimmatkin pääkatsomopaikat lohkeavat 50 puntaan. Jos jäsenyyteen ei ole halua sijoittaa, suosittelen tsekkaamaan Facebookista Leicester City Ticket Exchange -ryhmän ja seuran fanifoorumin, joissa seuran jäsenet kauppaavat lippujaan alkuperäiseen hintaan.

Iso-Britanniassa lippujen trokaaminen on laitonta, mutta esimerkiksi Viagogo toimii ulkomailta käsin ja pystyy näin kiertämään paikallista lainsäädäntöä. En kuitenkaan suosittele käyttämään kyseistä palvelua, sillä lippujen hinnat voivat nousta naurettavan koviksi eikä myyjän rehellisyydestä voi aina mennä takuuseen. Jos lippuja jää ostamatta seuran jäseniltä, ne tulevat yleiseen myyntiin seuran nettisivuille noin viikkoa ennen ottelua. Big Sixin ulkopuolisia joukkueita vastaan yleisestä myynnistä pitäisi saada ostettua liput kohtuullisen suurella todennäköisyydellä vierekkäisille paikoillekin.

Matkustus

Helpoin tapa matkustaa Leicesteriin on lentää ensin Lontooseen ja budjetista riippuen siirtyä joko junalla tai bussilla Leicesteriin. Molemmissa tapauksissa liput kannattaa varata etukäteen joko National Expressin tai Trainlinen nettisivuilta.

Juna St. Pancrasin asemalta kustansi allekirjoittanelle 35 euroa, mutta lippu täytyi varata kuukausi etukäteen. Lippu on mahdollista saada vielä halvemmalla, jopa 15 eurolla, mutta tällöin on oltava hereillä kuukausia aiemmin.

Pikaisemmalla varoitusajalla lipun hinta voi olla mitä tahansa 55 ja 80 euron väliltä. Junia menee useita tunnissa, matka kestää noin tunnin. Rautatieasema sijaitsee aivan kaupungin keskustassa ja sieltä kävelee noin puolessa tunnissa stadionille.

Erityisesti pienemmällä budjetilla matkustavalle sopiva vaihtoehto on ottaa bussi Victorian asemalta. Bussilipun hinta jää usein alle 10 euron, mutta matka-aika venyy lähemmäs kolmea tuntia. St. Margaretin hieman rähjäinen linja-autoasema voi pimeään aikaan olla lievästi kuumottava ympäristö, joten jännitystä vältteleville suosittelen taksin tilaamista asemalta. Taksin saa helposti tilattua etukäteen paikallisen taksipalvelu ADT:n sovelluksella. Taksilla matkustaminen on Leicesterissä varsin edullista, joten esimerkiksi matkasta stadionille selviää alle kymmenen punnan laskulla. Kaupungin keskusta on varsin tiivis, joten helpoin tapa kulkemiseen on käveleminen

Leicesteristä löytyy majoitusta kaikista hintaluokista. Kaupunki ei tarjoa erityisemmin nähtävää, joten päiväreissu Lontoosta voi olla suositeltavin tapa kaupunkiin tutustumiselle.

The post Tien päällä: Valioliigaa katsomassa kaihoisassa Leicesterissä appeared first on Byyri.

23.11. Leverkusen – VFB Stuttgart

Matkaan lähdettiin perjantaina suoraan koulun penkiltä. Ensiksi edessä oli Nijmegen-Arnheim junareissu ja sitten RE-junalla kohti Düsseldorfia. VR:ään tottuneelle Deutsche Bahnin myöhästelyt eivät olleet uusi juttu – tällä kertaa oltiin vartin verran myöhässä jo muutenkin tiukasta aikataulusta.

Alunperin oli tarkoitus hypätä Duisburgissa nopeampaan ja suoraan Leverkuseniin vievän junan kyytiin, mutta eihän siihen ehditty, joten Düsseldorfissa oli vaihto seuraavaan junaan. Düsseldorfista Leverkuseniin pääsee joko RE5- sai S6-junilla.

Düsseldorfin asemalta löytyikin yllättäen suomalaisia, ja matka stadionille taittuikin mukavasti Espoota haukkuen ja kaljaa juoden.

Vähän turhan myöhään oltiin lopulta pelipaikoilla. Kello oli 19:35, kun saavuttiin Leverkuseniin ja asemalta kävelymatkaa stadionille on noin 10 minuuttia. Harmitusta lisäsi viime kerralla palauttamani stadionkortti, joten ei muuta kuin pitkän jonon perälle uutta hakemaan. Kortin pantti on muuten 10€, joten ilmeisesti haluavat korttinsa takaisin. Parikymppiä kortille ja kohti A3-katsomoa, jonne lippu kustansi kotiin postitettuna 25€.

Kotifanit olivat vaisuja ja muutenkin stadionilla oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja, eikä yleisömäärä ollut kuin 24 632. Stuttgartista oli kuitenkin saapunut porukkaa ja paljon!

Peli oli itsessään peruskauraa. Ensimmäinen puoliaika tylsää kun mikä ja toisella Kevin Volland täräytti pari maalia, ensin missattuaan muutaman avopaikan, ja varmisti Leverkusenille 2-0-voiton, Lukas Hradeckýn pitäessään maalinsa tilkittynä. Kaiken kaikkiaan Leverkusenin pelistä jäi sellainen kutina, että Joel Pohjanpalolle on kyllä tilaa, kunhan vain kuntoutuu ensiksi.

Muuten pelissä tuntui, että stadionilla oli enemmän suomalaisia kuin saksalaisia. Valehtelematta ainakin 30 suomalaista tuli vastaan, ja toki Ruhrin alueella oli käynnissä hieno futisviikonloppu useamman pelin voimin. Oma matka kuitenkin jatkui FlixBussilla kohti Münchenia.

Aikataulut osuivat niin nappiin kuin vain mahdollista. Peli loppui klo. 22:25 ja bussi lähti rautatieaseman välittömästä läheisyydestä klo. 23:30. Seuraavaksi oli tiedossa yhdeksän tuntia täydessä yöbussissa.

24.11. Bayern München – Fortuna Düsseldorf

Yöbussihan tuli tietysti Düsseldorfista päin ja oli täynnä Fortunan kannattajia. Yllätyksekseni huomasin seassa olevan myös Münchenin ukkoja. Bussilippu kustansi 29€, joka ei ollut ollenkaan paha. Pitkin yötä pysähdeltiin, ja unta sai pätkissä yhteensä noin neljä tuntia. Systeri oli saapunut Müncheniin jo aamuseitsemän jälkeen omalla yöbussillaan, ja itse saavuin Hackerbrücken asemalle tunnin myöhemmin.

Sateisessa Münchenin aamussa sai kävellä aivan rauhassa. Rautatieasemalta päivälippu julkisiin kahdelle hintaan 14,30€ ja menoksi. Etsin TripAdvisorista ensimmäisen kohtuuhintaisen aamupalapaikan ja lähdimme sitä kohti. U-Bahnilla Frauenhoferstrasselle ja paikkaan nimeltä Hungriges Herz – avokado-pekonileipää ja kahvia naamariin, niin jaksaa vääntää koko pitkän päivän!

Ruokailun jälkeen otimme suunnaksi Münchenin olympiapuiston diktaattorimaisella päätökselläni. Nappasin muutaman vehnäoluen kylkeen ja menimme katselemaan paikkoja. Harmikseni stadionille ei päässyt, mutta olihan tuo puisto hienon näköinen! Paljon porukkaa kävi stadionin portteja kolkuttamassa, mutta turhaan.

Pienten pähkäilyjen jälkeen lähdettiin takaisin kohti keskustaa. Raitiovaunulla kuljetun vartin jälkeen olimme takaisin Karlsplatzilla. Sieltä löytyi jo joulumarkkinat, joten pysähdyimme glühweinin kera tarkastelemaan kaupungin menoa. Seuraavaksi suunta otettiin kohti fanikauppaa, joka oli täysin aasialaisten valloittama. Systerille huivi riistohintaan 18€, ja matka jatkui kohti kuppilaa, kohteena Kilian´s Irish pub Frauenkirchen vieressä. Kellon lähestyessä yhtä lähdettiin kohti Marienplatzin metroasemaa.

Pelipäivää ei muusta huomannut kuin vieraskannattajien määrästä. Kotijoukkueen logot ja paidat loistivat poissaolollaan keskustassa. Allianz Arenan pääsee kiertämään kokonaan, joten se tehtiin. Systeri on Bayernin fani, joten kohtuullista innostusta oli havaittavissa.

Stadionilla juomat laitetaan pantilliseen mukiin, joka on sama niin stadionin sisä- kuin ulkopuolellakin. Reput olivat vielä mukana kummallakin, joten ne piti saada säilytykseen. Törkeään 2€ hintaan reput jätettiin narikkaan, ja seuraavaksi ohjelmassa oli stadionkortin hankinta.

Turvatarkastuksen jonot vetivät tuskallisen hitaasti ja tarkastuskin oli kohtuullisen tiukka. Kioskijonot vetivät sen sijaan suhteellisen hyvin, eikä hirveästi joutunut odottelemaan. Iso miinus tulee kuitenkin currywurstin puuttumisesta.

Vessat taas oli suunniteltu ihan päin helvettiä. Ei ole noin huonoa systeemiä tullut vastaan missään. Koppeja paljon ja kusilaareja vähän. Niin hirveä tungos käytävämallisessa vessassa, ettei mitään järkeä.

Liput saatiin Bayernin zweitmarktin kautta katsomoon 216, joka on kotipäädyn yläpuolella vasemmassa reunassa. Ihan hyvät paikat, jotka kustansivat 54€ per henkilö, eli kalleimmasta päästä tällä reissulla. Liput eivät olleet vierekkäisille paikoille, mutta katsomossa oli sen verran tyhjää että vierekkäin kuitenkin päästiin.  Lippujen hommaaminen oli yllättävänkin helppoa. Ajattelin, että olisi mahdotonta saada liput edes samaan katsomoon, mutta zweitmarkt oli täynnä lippuja.

Düsseldorfista oli todella paljon katsojia ja he pitivät hyvää meteliä. Vaikka kotipääty oli melkein alapuolellamme, kuului laulu tosi huonosti. Muu katsomo olikin sitten tyystin hiljaa. Paljon aasialaisia, paljon perheitä ja paljon tyhjää, vaikka loppuunmyytyä väittivät.

Peli päättyi yllätyksellisesti 3-3, mikä antoi lisää siimaa Dortmundille. Jotain täytyy Bayern Münchenissa tapahtua, että ei tule pokaalitonta kautta.

Matsin jälkeen Allianz oli yksi suuri kaaos. Systeri halusi käydä vielä stadionin fanimyymälässä, jossa ei meinannut mahtua kävelemään väenpaljoudesta johtuen. Siitä sitten palauttamaan stadionkorttia ja hakemaan reput narikasta. Ei mennyt kuin 45 minuuttia tähän toimenpiteeseen, jonka jälkeen siirryttiin metrolla hotellille.

Mercure Munchener Neuss toimitti yöpymispaikan virkaa. Viidelläkympillä sai varsin pätevän huoneen yhdeksi yöksi. Miinuksena sijainti, 20 minuuttia Marienplatzilta metrolla tai S-Bahnilla.

Kamat hotellille ja etsimään ruokaa. Googleen ei kannata luottaa, tai ainakaan siihen, mitä se kertoo aukioloajoista. Kolmannen turhaan etsityn paikan jälkeen alkoi ärsyttämään niin paljon, että tyydyimme syömään subit. Viime päivien reissaaminen alkoi tuntua, ja unta ei tarvinnut kauaa odottaa.

25.11. Jahn Regensburg – St.Pauli

Kello soi yhdeksältä, ja retkikunta alkoi valmistautua päivän ohjelmaan. Kohteena oli Regensburg, joka sijaitsee reilun tunnin junamatkan päässä Münchenistä koilliseen. Metroasemalta Bayernticket (31€) kahdelle, jolla saa liikkua Baijerin alueella koko päivän niin paljon kuin lystää. RE-juna kohti Nürnbergiä vei meidät Regensburgiin. Perillä oltiin sopivasti puolitoista tuntia ennen peliä.

Regensburg ei mikään metropoli ole, joten majapaikaksi sitä tuskin voi suositella. Lyhyen matkan päässä kuitenkin on isompia kaupunkeja joissa majoittua. Toisin kuin Munchenissä, pelipäivän kyllä huomasi. Kymmenminuuttisen matkan rautatieasemalta stadionille taittoi bussilla, joita meni tauotta. Paremmalla säällä tuo olisi varmasti ollut mukava kävellä, mutta pienessä tihkusateessa ja miltei nollakelissä se ei huvittanut.

Continental Arenalle mahtuu reilu 15 000 ihmistä ja se olikin yllätyksekseni loppuunmyyty! Liput olimme ostaneet ajoissa nettikaupasta. Päätyyn piletti kustansi 31€, joten kohtuullisen kalliista lystistä oli kyse. Paikat sijaitsivat yllättäen vieraskatsomon vieressä. Oikeastaan päädyssä oli melkein enemmän pääkallologoa kantavia hampurilaisia kuin punaiseen pukeutuneita. Ostokset sai maksaa käteisellä ja sen huomasi jonosta.

Tunnelma oli jotain ihan muuta kuin Allianzilla edellisenä päivänä, ja meteliä riitti molemmilta fanijoukoilta. Peli oli kakkosbulille luonteenomaista; ei ihmeellistä, mutta todella nautinnollista katsoa. 1-1-tasapeli oli pelitapahtumiin nähden erittäin oikeutettu.

Asemalle paluu olikin sitten aivan eri kaliiberin homma. Bussit täyttyivät hitaasti ja ruuhkat hidastivat matkaa. Kymmenen minuutin matka muuttui puoleksi tunniksi. Juna-asemalta kuljimme taas RE-junalla kohti Müncheniä odottamaan kotimatkaa.

Munchenissä kävimme vielä etsimässä dönerpaikkaa, joka ehkä olisi auki. Päädyttiin Best Kebab-Döner -nimiseen paikkaan Hackerbrücken aseman lähellä. Dönertaschen-leipä paistettiin itse ja sen kyllä maistoi. Viiden euron hintaan sain yhden parhaista dönereistä, mitä olen ikinä maistanut. Suosittelen vahvasti käymään!

Ruokailun jälkeen olikin aika lähteä kohti kotia. Systeri Eurolinesin bussilla ja meikäläinen FlixBussilla kohti Nijmegeniä. Kymmenen tunnin yöbussi ei houkutellut, mutta eipä muitakaan järkeviä vaihtoehtoja ollut. Onneksi sain vielä tuplapaikan itselleni, niin sai edes jonkunlaiset yöunet.

Aamulla bussista lähdettyäni, huomasin puhelimeni jääneen sinne. Puhelin jatkoi matkaa kohti Amsterdamia ja itse unisena juoksin turhaan bussin perässä. Matkoissa FlixBussin kanssa ei ollut muuten mitään vikaa, mutta törmäsin kyllä yhteen huonoimmista asiakaspalveluista ikinä. Kukaan ei tiennyt mistään mitään, ja kaikki puhuivat tietysti vain saksaa. Ei muuta kuin uutta puhelinta metsästämään.

The post Tien päällä: Kolme päivää, kolme peliä Saksassa appeared first on Byyri.

Byyristäkin tuttu VfL Bochum Finland oli hakenut kuntoa jo pari päivää syysreissun kohokohtaa varten. Sanomattakin oli selvää, että kyseessä oli VfL Bochumin peli ja kohteena tietysti Bochumin Vonovia Ruhrstadion. Seuran fanittaminen otti tälle kaudelle uuden ulottuvuuden, kun ensimmäiset yhdistyksen jäsenet ostivat seuran kausikorit.

Mikään ei ole sen ihanampaa kuin valua Bochumin asemalta Castroper Straßea pitkin stadionille. Matkalla voi pysähtyä aistimaan matsipäivän fiilistä, jota todellakin täällä riittää. Ihmiset tapaavat toisiaan kadun varrella sijaitsevilla makkara- ja kaljakojuilla, joista sitten hiljalleen valuvat muiden mukana sisään stadionille.

Stadion alkaa itseasiassa olemaan hivenen vanhahtava (rakennettu vuonna 1976), mutta siitä löytyy lutuuria sitäkin enemmän. Aikanaan myös Suomen maajoukkue kävi testaamassa Ruhrstadionin tunnelman. Vuosi oli 1981, Rummenigge, Breitner ja kumppanit pieksivät Suomen peräti 7-1. Pelissä oli silloin täysi tupa, 42 000 katsojaa, mutta tänä päivänä sama stadion vetää ainoastaan 27 599 katsojaa. Suomen ainoan maalin teki Kopareiden ja KuPS:in oma poika Hannu Turunen.

Päivän liivitkin löytyivät yllättävän helposti. Se sai taas minut ihmettelemään mistä tämä Vfl Bochum – Bayern München -ystävyys on oikein peräisin? Kuuleman mukaan vuonna 1973 Bochumilainen Fan Club Bochumer Jungen (Bochumin Pojat) pelasti Müncheniläisten faniporukan kahakalta. Tämä välikohtaus sovittiin sitten paikallisessa baarissa ja siitä lähtien seurojen fanit ovat pitäneet yhtä; välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Ystävyyteen törmää edelleen siellä täällä, tarroissa ja kaulaliinoissa. Siitä ystävyydestä on myös kangasmerkki tämän vanhan herran liiveissä.

The post VfL Bochum Finlandin matkassa appeared first on Byyri.

Ugandalaiset vihaavat vesisadetta. Jopa niin paljon, että he sulavat sateessa. Näin minulle kovasti on väitetty. Väitteen paikkansapitävyyttä ehdottomasti puoltaa kokemus siitä, että on nähnyt Kampalan vesisateessa. Ihmiset katoavat, tiet ovat tyhjät. Sen sijaan katujen varsilla kaupat, kojut ja katokset vetävät ihmisiä kuin magneetit. Kun taivas jyrisee pariin kertaan ja isoja pisaroita alkaa tipahdella kiihtyvällä tahdilla, myös Mandela National Stadiumin katsomossa vedeltä suojaava katto on yhtäkkiä korkeampi prioriteetti kuin hyvä näkyvyys Cranesien ja Taifa Starsin, eli Ugandan ja Tansanian jalkapallomaajoukkueiden lämmittelyrutiineihin.

Ihmiset katsomossa miettivät, että näinköhän peli pääsee alkamaan ajallaan, kun tulee vettä. Olen hämilläni, koska mielestäni vesisade on ihanteellisin keli futiksen pelaamiseen luonnonnurmella ja koska Euroopassa peliajoista ei lipsuta sääolojen vuoksi. Ainakaan vesisadekuuron. Eletään syyskuun kahdeksatta Herran vuotta 2018 ja kyseessä on Ugandan ja Tansanian välinen toisen karsintakierroksen ottelu pääsystä African Cup of Nationsiin.

Matsipäivä

Pelitunnelmia on aistittavissa jo kotikaupungissamme Entebbessä, vajaan neljänkymmenen kilometrin päässä Mandela National Stadiumilta, jota kansan keskuudessa kutsutaan nimellä Namboole. Ihmiset ovat lähdössä kohti pelipaikkoja, sen näkee väkijoukon pukeutumisesta Cranes-paitoihin ja varustautumisesta vuvuzeloin, huivein ja Ugandan lipuin.

Olemme varanneet hotellihuoneet stadionin vierestä hotelli Jokasista, jonne käymme viemässä tavaramme. Futisintoilijana minulla on vaikeuksia pysyä pelihousuissani, kun huomaan kerroksemme käytävällä FUFA:n (Ugandan jalkapalloliitto) pallokassit ja selviää, että pelaajat itseasiassa majoittuvat samalla käytävällä kuin me. Ihmetystä ei vähennä se, että hotelli ei todellakaan ole mikään luksusluokan hemmottelutalo, vaan rehti afrikkalainen hotelli, jossa on satakymmenensenttiä leveä sänky kahdelle ja suihku vailla lämmintä vettä.

Saavumme neljän suomalaisen ja yhden ugandalaisen voimin Namboolelle parisen tuntia ennen peliä. Stadionin ulkopuolella myydään kaikkea tavanomaista afrikkalaista; lihavartaita, lämmintä kaljaa, grillattua maissia ja matookea, kelloja, lippiksiä ja kenkiä. Näiden lisäksi alueella kiertää paita- ja huivikauppiaita. Kolmella meistä on Cranesien paidat entuudestaan, joten kaksi vielä ostetaan. Ugandalaisia kannattajia tulee liukuhihnalta vastaan ryppäinä, torvia soitellen ja kannatushuutojaan huudellen. Meille lyödään veljellisesti ylävitosia – samaa porukkaa kun ollaan.

Fiilisteltyämme hetken stadionin pihalla pelitunnelmaa ja juotuamme yhdet pre-match oluet, siirrymme kohti vip-katsomoa, jonne olemme liput ostaneet. Ugandan peleissä vip-lipulla pääsee istumaan selkänojalliseen, suomalaiselle ahterille liian kapeaan kuppituoliin, kun peruslipulla istutaan puisilla rivipenkeillä.

Myynnissä on vielä vvip-luokan lippuja, joiden hinta on triplasti vipin verran. En tiedä mitä palveluita kyseisellä lipulla saa, mutta tiedän että emme tuota tasonnostoa tarvitse.

Meidän katsomopaikkamme on stadionin idänpuoleiselta pitkältä sivulta, hieman keskiympyrän kohdalta Tansanian maaliin päin. Katsomossa on hyvä meininki, tosifanit pitävät tunnelmaa yllä varsin kiitettävästi vuvuzelojen, torvien ja huutojensa kanssa jo tuntia ennen peliä. Katsomossa kiertelee nuoria miehiä myymässä olutta; Heinekenia ja Tusker Litea. Vähän turhan lämpöistä mutta annettakoon se anteeksi. Paikalliset usein juovat oluensa lämpöisenä.

Itä-Afrikan tulinen derby

Ennakkoasetelmat ovat Ugandan puolella, vedonlyöntikertoimet Cranesien voitolle ovat vain reilua yhtä. Maalikarkeloita sinänsä ei uskalla odottaa, sillä Ugandan kymmenessä viimeisimmässä kotipelissä joukkue on tehnyt yksitoista maalia – näistä viisi ottelussa Etelä-Sudania vastaan. Peräti neljä ottelua näistä on ollut maalittomia tasureita.

Tansanian viimeiseen kymmeneen vieraspeliin mahtuu kolme maalitonta tasuria ja vain kahdeksan tehtyä maalia. Cranesien ja Taifa Starsin viidestä viimeisestä kohtaamisesta peräti neljä on varsinaisella peliajalla päättynyt tasan. Tasaista vääntöä odotellaan, mutta ugandalainen media ja kansa on huudellut voittoa Tansaniasta, etenkin jälkimmäisen pitäessä sitä lähes absoluuttisena totuutena. Intohimoa ja näyttämisenhalua varmasti riittää naapurimaiden kohtaamisessa.

Pillin viheltäessä pelin alkaneeksi sade on jo loppunut hyvän aikaa sitten ja väki alkanut löytää tiensä katsomoihin.

Ugandan liput liehuvat, lapsilla on posket maalattu Ugandan värein; mustaa, keltaista ja punaista. Vastakkaisessa pitkän sivun katsomossa niin ikään värikoodi koostuu erivärisistä Ugandan pelipaidoista, jotka muodostavat liikkuvan ja mesoavan, raivokkaan ja voitonjanoisen ihmismeren. Toisessa päätynurkassa on Tansanian kannattajien paikka sinisissä, valkoisissa ja mustissa paidoissaan.

Muutaman minuutin pelin jälkeen huomaan, että peliä onkin pelattu kellon mukaan vasta reilut kymmenen sekuntia. Afrikkalainen aika ei ole niin justiinsa, ja toimitsija onkin unohtanut laittaa pelikellon käyntiin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ottelun alku on kotijoukkueen totaalista hallintaa. Pallo käy Ugandan kenttäpuoliskolla ainoastaan tansanialaisten roiskimien purkupallojen takia. Uganda saa ensimmäiseen pariinkymmeneen minuuttiin lukuisia vapaapotkuja kahden- ja kolmenkymmenen metrin välistä, mutta vedot kilpistyvät tansanialaismuuriin eivätkä keskitykset oikein löydä omille. Uganda hallitsee peliä pallollisesti miten haluaa, mutta oikeita maalipaikkoja ei juuri nähdä.

Tästäkin huolimatta peli on viihdyttävää ja eurooppalaiseen futikseen virkistävän erilaista.

Kaikenmaailman ninjapotkuja ja kolmen metrin kurotuksia nähdään, ja afrikkalaiseen tapaan pelin tempo pysyy kovana. Vauhtia on eikä vaaratilanteitakaan vältellä. Kukaan ei myöskään neymarmaisesti makoile kentällä minuuttitolkulla saatuaan vähän rakkautta vastustajalta.

Ensimmäisen puoliskon loppua kohti Tansania piristyy ja peli tasoittuu huomattavasti. Vieraat pitävät palloa enemmän kuin yhden tai kaksi kosketusta, pääsevät jopa keskityspalloille ja saavat lopussa kulmankin. Uganda pyrkii rakentamaan keskustan kautta, mutta maalipaikoille pääsy on vaikeaa. Laukaisusektorille päästään jokusen kerran, mutta vetojen sijaan yritetään liian vaikeita syöttöjä ja tilanteet kuihtuvat kasaan. Puoliaikapissalle lähtiessäni taululla on lukemat 0-0. Porukkaa puoliajan lopulla oli katsomoissa jo aivan kiitettävästi.

Juttelen puoliajalla parin tansanialaisfanin kanssa ja nostalgiapäissäni jopa muutaman lauseen swahilia, jonka perusfraaseista joitain on vielä muistissa työharjoitteluajoilta Tansaniassa. Sinipaidat eivät ole ollenkaan vakuuttuneita Tansanian pelistä tänään ja ovat huolissaan Ugandan paremmuudesta kentällä. Lyön hieman vettä myllyyn, ostan kylmän Nile Specialin ja lähden katsomaan toista puoliaikaa.

Toinen puoliaika on alusta asti ihan eri peliä kuin ensimmäisen puoliajan alku. Tansania pääsee peliin enemmän mukaan ja ugandalaisten pitäessä palloa hyökkäysalueella sinipaidat pääsevät hyvien katkojen kautta vaarallisiin vastahyökkäyksiin. Enimmäkseen vastahyökkäykset kaatuvat huonoon syöttöön tai ugandalaisten katkoon, mutta Cranesien kapteenia, maalivahti Denys Onyangoa on kiittäminen parista loistotorjunnasta, jotka pitävät lukemat tasoissa.

Myös yleisö palkitsee kapteeninsa aplodein ja kannustushuudoin. Johtajan elkein juuri Onyang antaa myös parhaat läpisyötöt, joissa on ainesta maalipaikoillekin. Viimeistely ontuu ja avopaikan puskut ja viimeistely-yritykset suuntautuvat joko yli tai ohi maalin tai jäävät puolustuksen blokkeihin. Tansanian maalivahdille ei juuri töitä kerry, vaikka pelillisesti niin olisi sopinut olettaa. Tuomari antaa kolme minuuttia lisäaikaa pelattavaksi, mutta sekään ei riitä kummankaan joukkueen maalintekoon.

Kohti seuraavaa koitosta

Ottelun päättyminen maalittomaan tasapeliin ei ole mikään statistinen järkytys, vaikka katsojan näkökulmasta olisin mieluusti nähnyt ugandalaisfanien sekoavan, kun Cranesit olisivat nakuttaneet taululle maalin tai kaksi. Pidin joka tapauksessa näkemästäni, itä-afrikkalaisessa romuluisessa ja nopeatempoisessa jalkapallossa on paljon viihdyttäviä elementtejä. Ja paljon enemmän tunnetta, mielitekoja ja omapäisiä ratkaisuja kuin järkeä, malttia ja kurinalaisuutta.

Stadionilta poistuminen sujuu yllättävän helposti, vaikka porukkaa on paljon. Keltaista, punaista, valkoista ja mustaa tursuava ihmismeri poistuu pelipyhätöstä  voitonnälkäisenä jo seuraavaa peliä ajatellen, mutta torvet soivat, Ugandan liput liehuvat etelänkruunukurkineen ja meininki on afrikkalaiseen tapaan rento ja yhteisöllinen. Juuri sellainen, jossa on hyvä lähteä analysoimaan, miten Lesotho kaatuu kotona lokakuussa.

The post Uganda Cranes vs. Tansania Taifa Stars – Itä-Afrikan derby appeared first on Byyri.

Keskiviikkoilta ja maaottelutauko – mahdollisuus seurata harjoitus-, alasarja- ja paikallisia cup-pelejä. Kaikesta tarjonnasta valitsin Essenin ja paikallisen seuran, Rot-Weiss Essenin. Tarjolla oli Niederrheinpokalin toisen kierroksen ottelu Rot-Weiss Essen – FSV Vohwinkel.

Essen sijaitsee noin 40 km päässä nykyisestä kotikaupungistani, Düsseldorfista. Mikään pikkukaupunki ei ole kyseessä, sillä Essenissä majailee vajaat 600 000 asukasta, joten tarvittaessa kannatusta RWE:lle löytyy. Essen on entinen kaivoskaupunki ja se näkyy yhä katukuvassa.

Essenissä eletään jälleen parempia aikoja, kun RWE johtaa tällä hetkellä Saksan Regionalliga Westiä (nelosen länsilohko). Katsojakeskiarvokin on noussut joukkueen pärjätessä: 9797 katsojaa/ottelu on mieletön luku jopa Saksan kaltaiselle futismaalle.

Olin jo innoissani päästessäni palaamaan upealle satamakadun stadionille (Stadion an der Hafenstrasse). Stadion on valmistunut 2013, vetää 20 650 katsojaa ja on tyystin futikselle tarkoitettu. Se koostuu neljästä katsomonosasta, josta länsikatsomo (Alte West Tribüne) on seisomakatsomo ja se katsomonosa, jossa minäkin halusin fiilistellä tunnelmaa. Edeltävä stadion oli nimetty edesmenneen RWE:n perustajan, Georg Melchesin, mukaan.

Hetken pyörittyäni stadionin kupeella, aloin ihmettelemään ympäristön hiljaisuutta. Lopulta tajusin cup-pelin pelattavan aivan muualla, nimittäin Sportpark Am Hallossa. Tämä 3800 katsojaa vetävä yleisurheilusstadion sijaitsi tietysti kaupungin toisella puolen. Ei muuta kuin kauhealla vauhdilla kävelemään sinne.

Paikallinen RWE on ollut alamaissa vuosia, josta myös nykyinen sarjataso kielii. Bundesliigaa se on pelannut viimeksi kaudella 1976/77 ja kakkosbulia viimeksi kaudella 2006/07. Seura on aikoinaan voittanut jopa Saksan mestaruuden (1955) ja Saksan cupin (1953).

[pullquote]RWE on onnistunut saamaan Pelén seuran kunniajäseneksi. Kenelläpä muulla seuralla on moinen kunniajäsen? Arsenalin Mesut Özil puolestaan pelasi viisi vuotta RWE:n junioreissa ennen siirtoaan Schalke 04:ään. RWE nettoaa Özilin siirroista yhä tänäkin päivänä.[/pullquote]

Saksassa nopein tie parrasvaloihin on voittaa alasarjojen cup-kilpailu. Voittaja pääsee suoraan Saksan cupin (DFB-Pokal) ensimmäiselle kierrokselle. Silloin seura saa varmasti kotiottelun ja astetta kovemman vastustajan – monesti 1. tai 2. Bundesliigasta. Kilpailulla on myös todella suuri merkitys pienten seurojen talouteen. Näin myös tällä kaudella, kun Saksan cupin toisella kierroksella nelosen SV Rödinghausen kohtaa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin.

Pääsylippu cupin otteluihin sekä liigaotteluihin kustantaa 8€, joten rahasta tämä ei jää kiinni. Kuten Saksassa aina, paikallisliikenne kuuluu samaan hintaan.

Tunnin hölkkäämisen jälkeen olut todellakin maistui taivaalliselta. Tarjolla oli Esseniläisen Jacob Stauderin panimon tuotantoa.

Kauden 2017/2018 Niederrheinpokalissa RWE hävisi loppuottelun pahimmalle mahdolliselle kilpailijalle eli Rot-Weiss Oberhausenille (RWO). Loppuottelun yleisömäärä oli komea, 13 000. RWO onkin RWE:n tämän hetken pahin vastustaja ja lähes joka kohtaamisessa on pientä hulinaa. Muita ”vihollisia” ovat Schalke 04, Alemannia Aachen, Wuppertaler SV, Fortuna Düsseldorf, Hamburger SV ja Preußen Münster. Borussia Dortmund lasketaan sen sijaan RWE:n ystävyysseuraksi.

Normaalissa liigaottelussa fanit ovat todella aktiivisia ja stadionin ympäristön kuppiloissa tunnelmaa riittää. Kannattaa tulla todellakin ajoissa paikalle aistimaan fiilistä.

Peli päättyi lopulta RWE:n 2-0 voittoon ja se eteni cupin kolmannelle kierrokselle. Uskomatonta ajatella, että Bundesliigan Fortuna Düsseldorf oli näissä samoissa karkeloissa reilu 10 vuotta sitten! Kyllä RWE:kin ylös pääsee, jos seuraa johdetaan oikein, sekä puitteet ja kannatus on kunnossa.

Artikkelikuva – imago

The post Rot-Weiss Essen vetää tuhansia katsojia Saksan nelostasolla appeared first on Byyri.

Kaupunki

Saavun Kajaanin rautatieasemalle muutama tunti ennen AC Kajaani – AC Oulu -ottelun alkua. Yli satavuotias asemarakennus on yksi Suomen kauneimmista, mutta paikallisten puliukkojen vuoksi suuntaan suoraan hotellille. Vastaanottovirkailija ei tiedä futiskauden alkavan tänään, eikä sitä voi kyllä kaupungistakaan aistia.

Pikainen kävely Kajaaninjoen varrella vahvistaa odotuksiani Nälkämaan keskuksesta. Kajaani on idyllinen pienehkö kaupunki, joka kietoo sisälleen paljon historiaa ja suomalaisia merkkihenkilöitä. Ruokaileminen lähes 200 vuotta vanhassa hirsitalossa on kokemus jo itsessään ja myös hieno kontrasti vasta teini-ikään tulevalle AC Kajaanille.

Kaupungista löytyy hieman jalkapallohistoriaa, mutta Kajaanin tai Kainuun merkittäviin lajeihin se ei kuulu – ainakaan vielä.

Lähihistoriassa kaupungin menestynein seura on jääkiekon Mestiksen kaudella 2006-2007 voittanut Kajaanin Hokki, joka sittemmin on ajautunut konkurssiin ja pelaa nykyisin Suomi-sarjassa. Kainuun valtapelinä on toiminut kuitenkin pesäpallo, ja siinä Sotkamon Jymy on pitänyt maakunnan mukana urheilun pääsarjatasolla.

Jalkapallon harrastajamäärät ovat tiettävästi nousussa, ja esimerkiksi Sotkamossa jalkapallo on noussut lasten ykköslajiksi. AC Kajaanin hyvät otteet voivat nostaa lajin kiinnostavuutta Kajaanissa, mutta miksipä ilmiö ei voisi heijastua koko maakuntaan?

Kävelykierroksen päätteeksi on aika suunnata Ykkösen avauskierroksen otteluun Kajaanin liikuntapuistoon. Olosuhteet ovat kunnossa, aurinko paistaa ja ottelua verkkoaitojen taakse katsomaan tulleet saavat väsyneen matkailijan pyörittämään päätään.

Seura

AC Kajaani on perustettu vuonna 2006, kun Kajaanin Palloilijat ja FC Tarmo yhdistivät edustusjoukkuetoimintansa.

Kajaanin Palloilijat (KaPa) pelasi 1950-luvulla Suomen mestaruussarjassa asti ja on ollut muun muassa maajoukkueeseen nousseiden Olli Huttusen ja Ari Heikkisen seura heidän junioriaikoinaan. Mitään sen merkittävämpää futishistoriaa ei kaupungista kuitenkaan löydy.

Nykyinen AC Kajaani, muukalaislegioonaksikin haukuttu joukkue, voi palauttaa ja on osittain jo palauttanut kainuulaisen futiksen Suomen kartalle. AC Kajaani pelaa toista kertaa Ykköstä alkaneella kaudella ja kotiavauksen perusteella se taistelee tosissaan sarjapaikastaan. Ottelu AC Oulua vastaan päättyi kajaanilaisten 2-1-voittoon, eikä putoajaksi tuomitulla joukkueella totta puhuen ollut minkäänlaisia vaikeuksia ottelun aikana.

Oulun ainoan maalin kajaanilaisten puolustus lahjoitti sössittyään pallon omaan maaliin.

Namibian maajoukkuepelaaja Willy Stephanus oli laidallaan erinomainen ja olisi voinut tehdä enemmänkin kuin yhden maalin. Ottelun tempo oli hyvä, ja joukkueiden brasilialaiset ja meksikolaiset pelaajat väläyttelivät ajoittain taitojaan pallon kanssa kaihtamatta kovia otteita tarpeen vaatiessa. Ykkösen avauskierroksen otteluksi olin positiivisesti yllättänyt pelin viihdyttävyydestä ja pelaajien taitotasosta.

Toisella kierroksella AC Kajaani sai vastaansa viime kauden karsintavastustajansa, KTP:n, joka OPS:n epäselvyyksien vuoksi sai paikan Ykkösestä. Lokakuun vastaavaan otteluun verrattuna kotkalaisilla oli ainoastaan kaksi samaa nimeä avauskokoonpanossa, Jiri Koski ja Sebastian Dolivo. AC Kajaanin avauksesta oli puolestaan vaihtunut vain kolme miestä, eli joukkue pelaa Ykköstä pitkälti samoilla pelaajilla.

Uudistunut KTP haki 3-1-voiton Kajaanista ja jätti AC Kajaanin ympärille kysymysmerkkejä erinomaisen Oulu-voiton jälkeen.

Kannattajat

AC Kajaanin kotiavauksessa yleisöä oli paikalla 654 silmäparia. Viime kauden keskiarvo Ykkösessä oli 888, mutta erot eri joukkueiden välillä olivat valtavia, ja sitä ne ovat tälläkin kaudella. Kauden toisessa ottelussa KTP:ta vastaan paikalle löysi tiensä enää 485 katsojaa, jota voidaan pitää huolestuttavana.

Asukasluvultaan puolet pienemmässä Tammisaaressakin päästään yli 700 katsojan lukemiin alkukauden perusteella.

Kannattajakulttuurista kiinnostuneena huomioni kiinnittyi yleisömäärän sijaan kotijoukkueen kannattajatoimintaan eli käytännössä sen täydelliseen olemattomuuteen. Pyhäpäivän kirkonmenoissa oli railakkaampi tunnelma kuin Kajaanin urheilupuistossa ennen AC Oulun kannattajien saapumista.

Oulun kannattajien bussista oli kumi puhjennut, joten he pääsivät paikan päälle vasta ensimmäisen jakson loppupuolella. Onneksi matkanteko ei tyssännyt täysin tuohon varikkokäyntiin, sillä kannattajien luoma tunnelma on yksi hienoimmista asioista jokaisessa futisottelussa.

Kuva – @ACOkannattajat

Oululaisten laulut eivät aina olleet sieltä kilteimmästä päästä, ja paikalliset huusivatkin kielenkäytöstä muutaman otteeseen. Samaisesta kielenkäytöstä oli kirjoitettu jo talven cupottelun jälkeen, mikä kuvastaa tietyllä tapaa paikallisten asennetta kannattajatoimintaan.

Ikäviä huuteluita oli loppupeleissä vain murto-osa koko kannattajaporukan kavalkadista.

Hyvässä ja pahassa, kannattajat ovat kuitenkin se voimavara, joka AC Kajaanilta puuttuu. Pelillisesti joukkue pystyy parhaimpana päivänä haastamaan kaikki Ykkösen joukkueet ja taistelemaan sarjapaikastaan. Toivottavasti myös kajaanilaiset löytävät seuran tueksi, sillä sitä se todella tarvitsee.

The post Tien päällä: Ykköstä Kajaanissa appeared first on Byyri.

Viime vuoden tammikuussa sama ryhmä – West Ham Fans Finland (WHFF) – teki matkan Koillis-Englantiin. Tämä oli ryhmän ensimmäinen yhteinen matka. Vuoden aikana sekä retkikunnan että faniryhmän koko on kasvanut tasaisesti. Tänä vuonna matkaan ja West Hamin ottelua seuraamaan lähti 23 urheaa WHFF:n perustajan Markku Kauppisen johdolla.

Vastoinkäymisiä jo ennen matkaa

Alun perin tarkoituksena oli saapua hyvissä ajoin Gatwickin lentokentälle, josta siirtyisimme pikaisesti Itä-Lontooseen. Tarkoitus oli pelata Lontoon olympiastadionin kupeessa ystävyysottelu suomalaisten ja paikallisten “Hammersien” välillä. Paikalle oli sovittu muun muassa West Ham -legenda Tony Cotteen esiintyminen sekä kentällä että myöhemmin jälkipeleissä.

Englantiin iskenyt lumimyrsky kuitenkin pisti kapuloita rattaisiin. Ensin peruttiin peli matkaa edeltävänä päivänä lumisen kentän vuoksi ja seuraavaksi Cottee perui esiintymisensä, kun olimme jo laskeutuneet Englantiin.

Teimme joka tapauksessa Englannissa nopean siirtymän West Hamin kaupunginosaan, jossa pohdimme seuraavaa liikettä, kunhan saisimme eri lentoyhtiöillä eri lähtöpaikoista lentäneen retkikunnan kokoon. Luonnollinen kokoontumispaikka oli The Queens, joka on West Ham -fanien tunnetuimpia kantapaikkoja. Matkustin norjalaisella lentoyhtiöllä viiden hengen seurueen kanssa, joka oli ensimmäisenä paikalla. Menimme siis odottelemaan muita John Smith’s -tuopin ääreen.

Kierros West Hamin ikonisissa paikoissa

Ohjelmaa ei ollut vaikea keksiä peruuntuneesta futismatsista huolimatta. Saimme mahdollisuuden kiertää West Hamin ja Upton Parkin kaupunginosien ikonisimmissa paikoissa. Queensistä lähdin osan ryhmästä kanssa Nathan’s Pie and Eeliin, joka on ollut Hammers-fanien merkittävin ruokapaikka jo 75 vuotta.

Kaksi vanhaa rouvaa häärii tiskin takana klassisissa tarjoilijan asuissa. He ovat pitäneet puljua pystyssä jo kymmeniä vuosia ja aikovat jatkaa työntekoa niin kauan kuin henki heissä pihisee. Omistaja Richard Nathan, joka on neljännessä polvessa pyörittänyt piiraspaikkaa, on jo ennen stadionin vaihtoa valittanut sitä, miten se osuu heidän liiketoimintaansa pahasti.

Ruokapaikassa on vanhoja aikoja henkivä tunnelma. Seinällä on kuvia menneiltä hyviltä ajoilta, kun pelaajatkin kävivät Nathan’sissä pelien jälkeen. Ja ruoka, sehän oli varsin erinomaista! Ei mitään turhaa kikkailua, piiras lihatäytteellä, pallo perunamuusia ja lihalientä, joka vie kielen mennessään. Klassikkoruoasta kenties se ikonisin versio.

Kierros jatkui The Boleyn Taverniin, joka on SE paikka, johon West Hamin kannattajat kokoontuivat juuri ennen Upton Parkille lähtöä. Paikka oli perjantaina käytännössä tyhjä. Otimme reissun ensimmäiset real alet ja kävimme pubin takaosassa. Sinne avautuu huomattavasti isompi tila, jonka pystyy kuvitella olleen joskus täysi. Aukea kymmenen neliön tila biljardipöydän edessä on tarkoitettu erityistä pre-match-rituaalia varten.

– Juuri ennen lähtöä fanit kerääntyivät tähän tanssimaan ja laulamaan. Yhteisestä merkistä jokainen heitti tuoppinsa yhtä aikaa ilmaan ja sai osansa olutsuihkusta, retkenjohtaja Kauppinen kertoi muistoistaan. Vaikka pubi on tilava, sinne ahdettiin matsipäivänä 300–400 ihmistä.

Entisen stadionin kupeessa sijaitsevasta pubista on yli kolme mailia uudelle kotistadionille. Meille ei käynyt selväksi, suoritetaanko tätä rituaalia enää.

Muutoksen tuskaa

Moni muukin paikka on kärsinyt pahasti Lontoon olympiastadionille siirtymisestä. Yleinen mielipide on se, että siirto oli käänteentekevä West Hamin historiassa.

West Ham on ollut perinteisesti itälontoolaisen duunariväestön kannattama. Se perustettiin vuonna 1895 nimellä Thames Ironworks FC samannimisen telakka- ja metalliteollisuusyrityksen toimesta, mikä näkyy seuran imagossa yhä vahvasti. Etenkin täällä, keskellä rähjäistä Itä-Lontoota, pystyy aistimaan sen työläisimagon, joka West Hamin perustana on ollut alusta saakka ja joka erottaa sen Lontoon suurista seuroista.

Stadionia täällä ei kuitenkaan enää ole.

Upton Parkin eli Boleyn Groundin purkutyöt oli aloitettu viime vuonna, kun olin viimeksi Itä-Lontoossa, ja nyt yksi kaupunginosan tärkeimmistä maamerkeistä on purettu maan tasalle. Tilalle rakennetaan kerrostaloja. Upton Gardens -nimisistä komplekseista osa on jo noussut soran päälle, ja asuinkelpoisia niiden pitäisi olla tämän vuoden kesällä.

Stadionin purkaminen on ollut kova pala koko West Hamin kaupungiosalle, eikä Stratfordiin rakennetun uuden stadionin kiillotetuilla pinnoilla ja aukeassa ympäristössä pysty kuvittelemaan itseään siihen likaiseen kivenmurikkalähiöön, josta seura on ponnistanut.

Pelejä ja leikkejä

Hotellimme oli kävelymatkan päässä Upton Parkista, joten siirryimme sinne ja hankimme samalla eväitä huomista bussimatkaa varten. Kelistä olisi tulossa melko huono, joten matka-aika tulisi venymään todennäköisesti yli 4 tunnin.

Illan olimme suomalaisten kesken kolmannessa West Hamin kannattajille rakkaassa pubissa, Carpenter’s Armsissa. Siellä vaihdoimme kuulumisia vanhojen tuttujen kesken ja teimme tuttavuutta ensikertalaisten kanssa. Pääsimme myös esittämään jo viime reissulla perinteeksi muodostuneen soutuperformanssin Rod Stewartin biisiin Sailing, joka on tuttu Suomessakin esitetystä Huonosti käyttäytyvät miehet -tv-sarjasta.

Suuntana Swansea

Edellisilta jyskytti vielä mielessä, kun nousimme kukonlaulun aikaan. Olemattoman aamupalan jälkeen lähdimme kohti Victoria Tavernia, jolla olisi vielä roolinsa tarinassa. Jo ennen kuin kello oli lyönyt seitsemän, kapakassa oli täysi tohina päällä omia juomia juodessa ja striptease-show’sta “nauttiessa”.

Kaksi bussia lähti kohti Walesia tarkalleen kello 07:00. Kyydissä oli WHFF:n jäsenten lisäksi paikallisia faneja. Kalja virtasi ja stereoista soitettiin sekä ikivihreitä brittiklassikoita että modernimpaa musiikkia. On sanomattakin selvää, että klassikot saivat lämpimimmän vastaanoton.

Maisemat olivat lähinnä sateista peltoa, eikä niitä tarvinne kuvailla sen tarkemmin. Selkeä muutos tapahtui kuitenkin Walesin rajan ylittämisen jälkeen, kun maasto muuttui huomattavasti mäkisemmäksi. Myös Swansea Cityn Liberty Stadium oli mäkien ympäröimä.

Osa lontoolaisista faneista yllätti toimittajan etsiessään juhlafiilistä kokaiinista. Tämä ei kuitenkaan ilmeisesti ole vierasreissuilla kovin poikkeavaa.

Juhlaa alkuvihellykseen saakka

Ennen ottelua oli ollut vahvaa puhetta siitä, miten uskollisimmat fanit ja seuran puheenjohtajat, David Gold & David Sullivan – Gollivanit – olisivat törmäyskurssilla.

Hammersin alkuperäinen identiteetti on fanien mielestä tuhottu, pelaajahankinnat ovat nykyään palkkasotureita, eikä Lontoon olympiastadion kaikessa säihkyvyydessään edusta sitä kulttuuria, josta West Ham ja henkilöt sen ympärillä on tunnettu. Vielä kun tulokset ovat koko kauden olleet sitä itseään David Moyesin kohtuullisesta alusta huolimatta, ei ilmapiiri Itä-Lontoossa varsinaisesti ole leppoisa.

Päinvastoin nyt oltiin matkalla samaan haluttomuuden aikaan, jota Slaven Bilicin viimeisten kuukausien aikana totuttiin näkemään.

Ennen Swansea-ottelun alkuvihellystä usko omiin oli kuitenkin luja, ja miksi ei olisi ollut. Stadionin alla Hammers-fanit tanssivat, lauloivat ja riehuivat samalla tavalla kuin aina ennekin. Tuopit lentelivät ja kaikki kaulailivat iloisessa away days -hengessä. I’m Forever Blowing Bubbles kajahti päätykatsomossa todella komeasti muutamalta tuhannelta vierasfanilta. Ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa vihellyksen jälkeen.

Ottelu Swansean vieraana kuvasti sinänsä sitä murheen alhoa, johon seura on ajautunut. Vierasjoukkue tuli kentälle huonosti valmistautuneena ja väärällä jalalla, eikä ensimmäistä maalia omaan verkkoon tarvinnut kauaa odottaa. Tätä seurasi toinen maali ennen puoliaikaa, eikä ilmassa ollut enää suuria toiveita, koska esitys oli ollut niin surkea.

Voidaan spekuloida, olisiko maalivahdin pitänyt torjua ensimmäinen maali tai puolustajan ehtiä blokkaamaan laukaus, mutta se on toisarvoista, koska West Hamin pelaamisessa ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista järkeä. Swansean annettiin vyöryttää hyökkäyksiä lähinnä toivoen, että ne kestetään ja sen jälkeen saadaan rakennettua jotain.

Asiaa ei auttanut, että lähes jokainen West Hamin pelaaja pelasi yksinkertaisesti huonon pelin. Kaiken kukkuraksi joukkueen avainpelaajiin lukeutuva Winston Reid kannettiin paareilla pois noin puolen tunnin pelin jälkeen. Toisella puoliajalla kentälle tullut Michail Antonio viimeisteli jälleen maalin, mutta se oli laiha lohtu 4-1 lukemiin päättyneessä ottelussa.

Away days, rainy days

Vahva boikottiasenne oli aistittavissa läpi vierasmatkan. Omistajakaksikkoa halventavat iskulauseet ja laulut kuuluvat normaaliin pre-match-rutiiniin, enkä voi olla ajattelematta viime vuoden matkaa, jolloin tämä samankaltainen inho kohdistui Dimitri Payetiin. Silloin parannus oli ’’leikata kasvain irti’’, mutta nykytilanne on huomattavasti kimurantimpi.

Lähdimme pikaisesti pelin jälkeen kohti Lontoota. Ei ollut juhlatunnelmaa, eikä samanlaista laulua kuin menomatkalla. Keskustellessani muutaman paikallisen fanin kanssa vahvistuivat aavistukset ja epäilykset West Hamin nykytilasta. Aallonpohja häämöttää, fanit protestoivat vahvasti nykymenoa, manageri ei tunnu tietävän mitä tekee ja pelaajat vaikuttavat hämmentyneiltä.

Tämä kaikki on osa suurempaa kontekstia, jossa jalkapalloa ei arvosteta enää urheiluna tai, no, jalkapallona, vaan se on tapa tehdä liiketoimintaa ja tuottaa viihdettä massoille eikä palvella kannattajia, heitä, jotka antavat kaikkensa seuran eteen.

– Yhtenä päivänä teet maalin ja suutelet joukkueesi logoa. Seuraavalla viikolla siirryt 30 miljoonalla Kiinaan tai Arabiemiraatteihin, tiivisti Thomas, paikallinen fani.

Bussi jätti meidät sinne, mistä oli poiminutkin: Victoria Tavernin eteen. Turha siitä oli enää mihinkään lähteä, ajattelimme, joten jatkoimme illanviettoa siellä.

Sunnuntai kirkastui aamulla jopa auringonpaisteeseen, vaikka viime illan rankka juhlinta tuntuikin yhä kintereissä. Kokosimme tavaramme kasaan ja luovutimme hotellihuoneen. Osa suomalaisporukasta lähti kohti kotia. Minä ystävieni kanssa suuntasimme Stratfordiin katsastamaan uutta stadionia.

Siirtymä uuteen, kiillotettuun imagoon

Olympiastadion sijaitsee aukealla paikalla Stratfordissa, noin puolen kilometrin kävelyn päässä asemalta. Vuoden 2012 olympialaisia varten rakennettu stadion on kuin iso talo preerialla. Ei likaisia tiilitaloja, ei roskia, ei epätasaisia pintoja. Kaikki on siistiä ja kiiltävää.

West Ham on omistajakaksikkonsa Gollivanien johdolla tehnyt isoja muutoksia pyrkien kohti samoja apajia, joissa Valioliigan suurimmat pelaavat. Muutokset ovat olleet suuria, ja se on saanut fanit kääntymään johtoporrasta vastaan. Kun tulokset ovat olleet surkeita ja sarjapaikka vaarassa, stadionilla on vallinnut aavemainen, suorastaan poissaoleva tunnelma.

Osa faneista boikotoi uutta stadionia ja se on tavannut olla puolityhjä jo hyvän aikaa ennen loppuvihellystä, eikä pelkästään tuloksista johtuen. Ennen Burnley-ottelua West Hamin fanit järjestivät johtoportaan vastaisen marssin, josta oli puhetta jo matkalla Walesiin.

Tilanne on kärjistymässä Itä-Lontoossa, vaikka David Gold on rohkeasti pyrkinyt kohtaamaan faneja ja kuuntelemaan heidän murheitaan.

Itä-Lontoo ei enää ole entisensä. Jännitteitä on ilmassa, ja kiiltävän ulkokuoren alla jalkapalloseuran kaksi tärkeintä osapuolta on ristiriidoissa. Palaan vielä West Hamiin, kunhan tästä kaudesta selvitään.

The post Tien päällä: Englannista Walesiin ja takaisin appeared first on Byyri.

Viheltelevä baarimikko on silmin nähden tyytyväinen siitä, että hänen paikkansa on tänään täynnä väkeä. Suomalaisten osuus asiakaskunnasta on likipitäen 90 prosenttia. Baaritiskiä vasten nojaava saksalaismies kummastelee tilannetta ja kysyy omistajalta saksaksi jotain. Vastauksesta en tiedä, mutta se kuitenkin kelpaa miehelle ja sai tämän hymyilemään.

Paikan omistaja ei ole tavallinen näky Saksassa. Mies ei seuraa lainkaan jalkapalloa, ja Eintracht Frankfurt ei kiinnosta häntä pätkääkään. Jakkaralla istuva paikallinen osoittautuu kuitenkin joukkueen vannoutuneeksi kannattajaksi. Hän ei osaa englantia, mutta baarimikon tulkkaamana sanoo käyvänsä jokaisessa pelissä. Luonnollinen aasinsilta Lukas Hradeckyyn saa miehen hymyilemään leveämmin, ja elekieli on joka maassa samankaltainen. Mies nostaa peukalonsa pystyyn ja sanoo saksaksi jotain.

– Hänen mielestään Hradecky on paras maalivahti koko seuran historiassa, kertoo baarimikko.

Vastavuoroisesti hymyilen nyt itse ja elehdin peilikuvana peukalo kohti kattoa. Hyvinhän tämä kommunikaatio toimii ilman yhteistä kieltäkin.

Kello ja vatsa ilmaisevat myöhäisen päivällisen tarpeesta. Ollessani jo poistumassa ovesta sateisen Frankfurtin kaduille, mies baarijakkaralla näyttää vielä kerran peukaloaan ylöspäin. Paikan omistaja pyytää, että tulisimme seuraavana päivänä käymään vielä uudestaan.

Matsipäivä

Rauhalliselta alkuun vaikuttanut kauppakatu vilisee ihmisiä heti aamusta asti. Lähimmän tasoristeyksen kulmassa parveilee ihmisiä polttamassa tupakkaa ja keskustelemassa kovaäänisesti. Heillä kaikilla on Eintrachtin huivit ja muuta teemaan sopivaa vaatetta yllään. Vieressä oleva ravintola suorastaan hohkaa katukuvasta, koska paikka on totaalisen täyteen ammuttu ja laulu kuuluu kujamaista katua pitkin pidemmälle kuin voisi olettaa.

Vastaavanlaisia kokoontumispaikkoja pystyy poimimaan samalta kadulta useampia. Bisneskaupunki on elossa matsipäivän aamusta alkaen. Toisaalta on myös lauantai, joten kaikilla on aikaa huville.

Eletään marraskuun loppua, mutta ilma on varsin lämmin. Nopealla silmäyksellä omaan seurueeseeni huomaan, että edes kymmenen asteen lämpöaalto ei saanut ketään pukeutumaan shortseihin.

Frankfurtin keskustan juna-asemalla ei koe itseään yksinäiseksi. Vaikuttaa siltä, kuin koko kaupunki olisi ahtautumassa samaan junaan kohti Commerzbank-Areenaa. Mukavuudenhaluinen suomalainen häkeltyy vähemmästäkin, kun viimeiset ihmiset suorastaan hyppäävät ihmismassaan mahtuakseen kyytiin. Osa ihmisistä horjuu, mutta ilmeet ja eleet kertovat ilmiön toistuvasta luonteesta.

Kannatuslaulut jatkuvat junassa, ja suljetun putkimaisen tilan äänimaisema nostaa desibelit komealle tasolle. Hoippuvat ”sardiinit purkissa” heiluttelevat oluttölkkejään rytmissä ja vastaavat lauluun. Juomaa läikkyy itse kunkin syliin ja niskaan, mutta se ei tunnu menoa haittaavan.

Kohti stadionia

Ihmismassa purkautuu ulos junasta yllättävän sukkelasti. Edessä viistosti vasemmalla näkyy ensimmäinen vihreä kannatuspaita, jonka selässä komeilee erään suomalaisen veräjänvartijan nimi.

Lopulta ihmismassa alkaa rakoilla ja noustessamme asematunnelista takaisin pinnalle, ihmiset hajaantuvat eri suuntiin. Näköpiirin laajetessa huomaa kymmenet myyntikojut. Lähes jokaisessa myydään erilaista fanitavaraa. Poistan itse tyhjimmältä näyttäneestä pisteestä kotijoukkueen huivin. Hintaa tuotteella oli vaivaiset kahdeksan euroa.

Suurin joukko jatkaa reippaasti kävelyään kohti määränpäätä. Hiekkainen junaradan vierustaa myötäilevä tienpätkä on erilaista ohjelmaa ja viihdykettä väärällään. Reunustalla on lukuisia erilaisia vaihtoehtoja lompakonkevennykseen niin nälkäiselle kuin janoisellekin jalkapalloihmiselle. Osa ihmisistä vaikuttaa saapuneen stadionin kupeeseen viettämään lauantaitaan jo tuntikaupalla ennen ottelun alkua.

Ottelun alkuun ei ole enää pitkälti. Kaivan tulostetun matsilipun farkkujeni taskusta ja alan tihrustamaan oikeaa katsomonosaa opastekylteistä. Suomalainen pessimisti kokee luonnollisen lopputuleman ja alitajuisen reaktion.

Se pisin jonohan se tietenkin on. Jostain syystä kyseisen katsomon reitti on edelleen suljettu. Paikalliset tuijottavat hölmistyneenä rannekellojaan siinä missä hukassa oleva turistikin. Lopulta järjestyksenvalvojat päästävät jonon liikkeelle.

Turvatarkastuspisteellä matka hidastuu jälleen huomattavasti. Jokainen tarkastetaan, kuten kuuluukin. Vanhempi huppupäinen mies huomioliivissään huikkaa minut luokseen. Hän vaihtaa puhekielen lennosta englantiin. Jälleen suomalainen kokee näyttävänsä turistilta turhan selvästi myös ulospäin.

Lopulta perillä. Commerzbank-Arena.

Eintracht Frankfurt – Bayer Leverkusen

Oikea katsomolohko löytyy onneksi nopeasti. Kipuamme mielestämme jo varsin korkealle, mutta päädymme silti tasoa liian alas. Rapputasannetta hetken vielä tarvottuamme löysimme paikoillemme. Ottelun alkuun on vielä reilu vartti, mutta tunnelma vastaa jo vähintään maalin jälkeistä euforiaa. Eintrachtin iso kannattajapääty on meistä vasemmalla ja toisessa päässä kenttää; lähempänä meitä ovat Leverkusenin vieraskannattajat. Saksalaiseen kulttuuriin tyypillisesti myös vieraskannattajia on paikalla erittäin kunnioitettava määrä.

Lukas Hradecky on odotetusti kotijoukkueen maalin suulla. Vierasjoukkue Leverkusenin suomalaishyökkääjä Joel Pohjanpalo on yhtä odotetusti penkillä. Se on suomalaisottelua seuraamaan saapuneelle pienoinen pettymys, mutta Pohjanpalon penkitys on ollut käynnissä jo pidemmän hetken, joten ei voida puhua yllätyksestä.

Suomalaiset menettävät pahimmat estonsa yllättävän nopeasti, kun oikeanlainen ympäristö, tunnetila ja mieliala kohtaavat. Seurueemme osoittaa ajoittain jopa seisaaltaan suosiota, kun Hradecky osallistuu peliin tai torjuu. Tämä aiheuttaa paikallisissa huvitusta, eikä kotimaatamme tiedustella, se ainoastaan varmistetaan. Ensimmäisen 45-minuuttisen loppuun mennessä myös paikalliset ympärillämme yhtyvät hivenen hölmöihin huutoihimme.

Edessämme istuva silmälasipäinen mies kehuu joukkueensa suomalaisvahtia vuolaasti. Hänen mielestään olisi hienoa, jos Hradecky jäisi seuraan pidemmäksi aikaa, mutta tätä hän ei pidä todennäköisenä.

– Hän on mahdollisesti jopa paras pelaajamme, mies kertoo.

Avauspuoliajan parhaat tilanteet saa vierasjoukkueen kesällä hankkima argentiinalaishyökkääjä Lucas Alario. Hän puskee ensin Julian Brandtin antamasta vapaapotkusta pallon vasempaan tolppaan. Toisen paikan mies saa, kun Dominik Kohr juoksee linjan puhkaisseen syötön jälkeen vapaasti rangaistusalueen sisälle ja syöttää Alariolle keskustaan. Tällä kertaa suora sisäsyrjälaukaus kolahtaa maalin oikeaan tolppaan.

Toisella puoliajalla Leverkusen lopulta onnistuu. Pallo pelataan vasempaan laitaan Admir Mehmedille, joka keskittää nopeasti takatolpalle. Kevin Volland on unohdettu taustalle, ja hän ottaa pallon rauhassa haltuunsa ja ampuu etualakulmaan. Lukas Hradeckylla ei ole pienintäkään mahdollisuutta torjuntaan.

Ottelun loppu on lähinnä pelailua. Kotijoukkue ei saa todellista painetta aikaiseksi, ja Leverkusen keskittyy vain turvaamaan johtoaan. Ottelu päättyy Vollandin maalilla 0-1.

Jälkitunnelmia

Nurmella käydyn taistelun tauottua laulu jatkuu edelleen; osa suomalaisista sielunveljistä on laulutuulella myös. Kotijoukkueen värejä kantavat ihmiset eivät vaikuta maansa myyneiltä. Eintracht pelaa hienoa kautta, ja yksittäiset takaiskut eivät kannattajien mieltä latista.

Kenelläkään ei vaikuta olevan kiire kotiin. Ihmiset pakkautuvat juomapisteiden ääreen aivan yhtä hilpeällä asenteella kuin ennen ottelua. Onhan nyt toki lauantai.

Radan vierustaa kulkevan hiekkatien päässä ei ole enää yhtä paljon myyntikojuja, mutta spottivalon alla on katusoittaja. Hän vaikuttaa olevan paikallisille ennestään tuttu ilmestys, koska häntä osoitetaan sormella. Pian soittajan ympärille kerääntyy suuri joukko ihmisiä. Artisti soittaa useita legendaarisia kappaleita ja ihmiset laulavat ja huojuvat melodiassa mukana.

Kesken ikivihreiden soittaja puhuu pienen välispiikin, josta suomalainen erottaa vain yhden sanan, Eintracht. Ihmiset huutavat hetken innoissaan, kunnes artisti aloittaa soittamaan. Hän laulaa tunteella joukkueen kannatuskappaleen, ja ihmiset kaukana soittajastakin yhtyvät sointuun mukaan. Tunnelma alueella on ainutlaatuisen maanläheinen, mutta silti jotain kovin suurta ja hienoa.

Ihmiset pakkautuvat lopulta keskustaa kohti meneviin juniin, mutta jokainen omia aikojaan. Keskustaan päästessämme peli ei enää erotu katukuvasta. Hilpeät ja uskolliset kannattajat ovat jalkautuneet kukin omille teilleen. Bisneskaupungin lauantai jatkuu hiljaisempana kuin monessa muussa suurkaupungissa, mutta vain seuraavaan pelipäivään asti.

Kuvat: Joakim Nordström

The post Tien päällä: Suomalaisia Frankfurtissa – kentällä ja katsomossa appeared first on Byyri.

Gambia, Manner-Afrikan pienin valtio, on tarjonnut Veikkausliigalle monta hienoa pelaajaa Demba Savagesta ja Dawda Bahista lähtien. Tällä hetkellä maan jalkapallon ongelmina ovat kuitenkin heikot olosuhteet sekä ihmissalakuljettajat, joiden mukaan pelaajat lähtevät.

Taustoitin Gambian jalkapallon nykytilaa laajemmin aiemmassa jutussa. Nojatuolimatkailijoita eniten kiehtova kysymys jäi kuitenkin vastaamatta – miltä gambialainen jalkapalloelämys maistuu paikan päällä?

Oma ensikosketukseni gambialaiseen jalkapalloiluun oli Real de Banjulin taistelu pääkaupungin herruudesta Banjul Unitedia vastaan. Kumpikaan joukkueista ei välttämättä sano suomalaisille mitään, mutta nykyään KRC Genkissä vaikuttava Omar Colley siirtyi aikanaan Kuopion Palloseuraan nimenomaan Real de Banjulista.

Realin kuuluisin kasvatti lienee Reading FC:n Modou Barrow. Hän muutti nuorena Ruotsiin ja nousi sikäläisistä alasarjoista satumaisesti aina Valioliigaan asti.

Banjulin useista pääsarjajoukkueista nuorin, United, on kärsinyt maan jalkapalloa vaivaavasta pelaajavuodosta kaikista pahiten. Valmentaja Omar Touray totesi The Telegraphin haastattelussa joukkueen menettäneen noin 25 pelaajaa parin vuoden aikana. Paenneista pelaajista kantautuu silloin tällöin uutisia joukkueenjohdon korviin: joku on solminut sopimuksen eurooppalaisseuran kanssa, toinen on menehtynyt matkan varrella ja suuresta osasta ei ole kuultu mitään.

Matsipäivä – vai onko?

Gambian pääsarjan otteluohjelma löytyi jalkapalloliiton verkkosivuilta, mutta Banjulin derbyn ajankohta oli muuttunut. Syytä tai uutta pelipäivää ei löytynyt liiton eikä joukkueiden sivuilta, ja ottelun alkamisaikaa piti etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lopulta eräs matkailuyrittäjä soitti puolestamme jalkapalloliittoon, ja ajankohta saatiin selville.

Real de Banjul pelaa kotiottelunsa 30 000 katsojaa vetävällä Independence Stadiumilla Bakaun kaupungissa. Kyyti pelipaikalle löytyi kätevästi hotellimme läheiseltä torilta, jossa rehdin oloinen nuorukainen tarjoutui kuskaamaan seurueemme stadionille 200 dalasin eli muutaman euron hintaan. Autoon hänellä ei ollut avaimia, mutta johdot yhdistyivät näppärästi ratin alla, ja pääsimme ehjinä perille.

Maksettuamme hieman alle 0.50 euroa maksaneet pääsylippumme ja saavuttuamme katsomoon peli oli jo täydessä vauhdissa. Kentällä olivat kuitenkin täysin väärät joukkueet, jotka olivat kaiketi aloittaneet oman ottelunsa myöhässä.

Banjulin derbyn alku viivästyi siten puolella tunnilla, mutta pääsimmepähän todistamaan eräänlaista urheiluromantiikkaa – upean maalin loppuhetkillä tehnyt GPA-pelaaja tuuletti osumaansa pussaamalla lääkintätiimissä istuskellutta heilaansa.

Noin tuhatpäinen yleisö koostui pääasiassa eri-ikäisistä miehistä, mutta naisiakin oli kourallinen. Vieressämme istuneita pikkulapsia kiinnosti itse ottelua enemmän omat pelit puoliajalla sekä eksoottisen näköisten suomalaisvieraiden tausta.

Stadionin sisäpuolella ei ollut muita palveluita kuin saniteettitilat. Käytävien ja käymälöiden valot olivat kaiketi sanoneet itsensä irti ensimmäisen jakson aikana, sillä puoliajalla tarpeet sai tehdä taskulampun valossa.

Derbyn alkaessa pelisää oli varsin miellyttävä, vaikka päivä oli ollut tavanomaisen läkähdyttävä. Lämpötila oli yhä +25 celsiusta, mutta tuulenvire piti huolta siitä, ettei lehtereillä tullut hiki. Aiemmassa pelissä tunnelma oli rumpuineen varsin mainio, mutta derbyssä se oli huomattavasti heikompi: rukouskutsun ja heinäsirkkojen äänet korvasivat rummut. Marijuanan haju sen sijaan jäi piippuhyllylle koko loppuillaksi.

Yleisö eli kuitenkin vahvasti mukana pelitilanteissa koko 90 minuutin ajan, ja lapset kiertelivät myymässä virvokkeita janoisille. Silminnähden muita turisteja ei juuri ollut. Hauskana yksityiskohtana tuli bongattua uutuuttaan hohtava Leppävaaran Pallon paita – me suomalaisetkin olimme siis paikalla vahvasti edustettuina.

Kovia otteita ei kaihdettu

Demba Savage kuvaili gambialaista jalkapalloa aivan erilaiseksi kuin suomalaista, ja sen pystyi allekirjoittamaan ensi minuuteilla. Tuntui, että tuomari oli unohtanut kortit kotiin, eikä käsitettä ”vaarallinen peli” tunnettu. Ainakaan kahden jalan pulkkataklaus ei ollut yleensä edes vapaapotkun paikka. Hurjasta pelityylistä huolimatta yhtään torikokousta tai edes kahdenkeskistä välienselvittelyä ei syntynyt.

Painimisen lisäksi joukkueilla oli hyökkäysintoa, ja osittain kentän surkean kunnon takia lähes kaikki hyökkäykset päättyivät keskitykseen. Sellaisesta tulikin ottelun avausmaali, kun Unitedin puolustus mähmi keskityksen omaan maaliin.

Tasoitusta United ei saanut koskaan aikaiseksi. Liigan kuukauden pelaajana ennen ottelua palkittu Abdoulie Sarr pääsi lopussa yrittämään lähietäisyydeltä, mutta vastustajan naamataulu pelasti kotijoukkueen takaiskulta. Vaikka Realilla oli useita saumoja rangaista vastaiskuista, lisäosumia ei nähty.

Valkoasuinen Real isännöi punapaitaista Unitedia komeassa iltavalaistuksessa. Alemmilla sarjatasoilla valot eivät ole samaa luokkaa: eräässä rantaravintolassa tarjoilleen divaripelaajan mukaan he pelaavat kaksi 40 minuutin puoliaikaa, mikäli ottelu loppuu vasta hämärän aikaan.

Ottelussa jaettiin lopulta vain kaksi keltaista korttia, vaikka Euroopassa tuomari olisi saattanut miltei keskeyttää lystin pelaajia suojellakseen. Irtopallon pomppiessa pelaajat ryntäsivät nahkakuulan kimppuun aivan kuin maan rannoilla partioivat mehumummot turistien juttusille.

Tuomarin vihellettyä viimeiseen otteeseen ihmiset poistuivat stadionilta. Yleisö näki vauhdikkaan mittelön, mutta kukaan pelaajista ei häikäissyt samalla tavalla kuin maan kaikkien aikojen jalkapalloilija, Sevillan 1970-luvun kulttihahmo Biri Biri. Hänen kerrotaan tuoneen maaleillaan iloa koko kansalle, kun ajat olivat vaikeita. Vaikka asiat ovat nykyään paremmin, Gambia selvästi kaipaa uutta supertähteään.

Kuvat: Roni Raunola

The post Tien päällä: Derbypäivä Gambiassa appeared first on Byyri.

Olen käynyt stadionin tuntumassa jo edellisenä päivänä ja todennut pubien määrän sen vieressä lähes olemattomaksi. Pysähdyn siis Bar Palladiossa, paikassa, jonka olen havainnut olevan puolimatkassa stadionille. Asiakaskunnasta päätellen olen ainoa, joka on suuntaamassa tänään otteluun. Vanhempi herrasmies hörppii rauhassa espressoaan ja lukee päivän lehteä. Minä saan birrani viidellä eurolla ja samaan hintaan vielä paninin kylkeen. Koen saavani rahoilleni vastinetta.

Vasta aivan stadionin vieressä vilkkuvista poliisin sinisistä valoista voin päätellä saapuneeni jonkinlaiseen tapahtumaan. Viale Andrea Palladio vie suoraan stadionin eteläpäätyyn, jossa Napolin ultrat ovatkin jo porteilla turvatarkastuksessa. Poliisi on johdattanut heidät rautatieasemalta Via dello Sportia pitkin. Ilmankos olikin niin kovin rauhallista.

Tämä on minun kolmas päiväni Veronassa ja näen vasta nyt ensimmäistä kertaa jotain Chievoon liittyvää. Tähän asti kaikki kaupungilla näkemäni asiat, joilla on jotain tekemistä jalkapallon kanssa, ovat liittyneet Hellasiin. Ero seurojen välillä kannatuksen suhteen on jopa suurempi ja näkyvämpi kuin osasin etukäteen odottaa.

Chievon kannattajat hiljaisempia kuin suomalaiset

Sisäänpääsy on sokkeloinen ja aika huonosti merkitty. Lopulta löydän oikean portin. Vuoden 1990 MM-kisojen logo on yhä haalistuneena stadionin pilareissa. Stadio Marc’Antonio Bentegodi sai uuden ilmeen edellä mainittuihin kisoihin, ja tuon jälkeen stadionille ei ole juurikaan mitään tehtykään. Alatasoa alettiin remontoida viime vuosikymmenellä, mutta tuo työ lopetettiin tyylikkäästi kesken. Nyt sen saisi aloittaa taas alusta.

Löydän lopulta paikalleni reilut kymmenen minuuttia ennen ottelua alkua. Napolin kannattajat ovat kansoittaneet Curva Sudin ylätason koko kaarteen leveydeltä. He ovat sanalla sanoen vaikuttavia. Ääntä lähtee huikealla volyymilla koko ottelun ajan, ja palaa joukon seassa tasaisin väliajoin muutama soihtukin. Curva Nordissa Chievon ultria on joitakin kymmeniä. Kotimaan kannattajaporukat pieksisivät porukan äänenkäytössä mennen tullen.

Kotijoukkueen kapteeni Perparim Hetemaj saa pelaajaesittelyssä kotiyleisöltä kaikkein suurimmat suosionosoitukset. Sunnuntai-iltapäivänä paikalle on saapunut 12 000 katsojaa.

Ottelu päättyy 0-0, eikä tarjoa juuri mitään. Molemmilla joukkueilla on yksi hyvä paikka koko ottelussa. Chievon paikka avautuu noin tunnin kohdalla, kun kaukolaukaus puolen kentän takaa on livahtaa verkkoon. Kotijoukkue puolustaa tiiviisti ja pitää Napolin poissa tonteilta aina loppuhetkille asti. Kun peliä on pelattu 89 minuuttia, vierailija saa ainoan kunnon maalipaikkansa, mutta maalivahti Stefano Sorrentino venyy parhaimpaansa.

Yläpuolellani on muutaman vanhahkon herrasmiehen joukkio, joiden liikkuminen istuimilleen on vaikeaa ja he saavatkin siirtymiseensä kanssakatsojien avustusta. Tylsähköstä ottelusta huolimatta on liikuttavaa huomata, kuinka herraseurue elää jokaisella solullaan jokaisen tilanteen, jokaisen irtopallon, jokaisen kulman, jokaisen viheltämättä jääneen vapaapotkun.

Toiselle juhlat, toiselle pettymys

Ottelun päätyttyä kotijoukkueen kannattajat juhlivat riehakkaasti saavutettua tasapeliä. Joukkue oli hävinnyt kaksi edellistä otteluaan päästäen yhteensä kahdeksan maalia, joten maaliton tasapeli sarjakärkeä vastaan on heille iso ja helpottava tulos.

Vierasjoukkueen kannattajat kiittävät myös omiaan, ja pelaajat kentällä taputtavat takaisin ylälehtereille. Napolilaiset kulkevat kuitenkin päät painuksissa pelaajatunneliin. Kamppailu Scudettosta on tällä kaudella poikkeuksellisen tiukka, ja pelaajat tietävät, että varaa tällaisiin pistemenetyksiin ei olisi.

Runsaasta vieraskannattajien määrästä huolimatta en havaitse missään vaiheessa pienintäkään järjestyshäiriötä. Seuraavan päivän La Gazzetta dello Sportista saan kuitenkin lukea, että osa Napolin ultrista on käynyt tekemässä kostoretken Hellas Veronan kannattajien pubiin. Joukkueet olivat kohdanneet Veronassa elokuussa, ja tästä vierailusta ilmeisesti jäi jonkin verran hampaankoloon – nähtiin tarpeelliseksi käydä hieman tasoittamassa tilejä.

Itse ottelusta samainen lehti toisti samaa mantraa mitä muutkin päivän lehdet: Chievon puolustustaistelu sai ylistystä ja napolivalmentaja Maurizio Sarri puolestaan sapiskaa siitä, että joukkue ei onnistunut luomaan riittävästi paikkoja ottelun voittamiseen, vaikka piti palloa peräti 73% ajasta.

Vinkit Veronaan

Jos mielit jalkapallomatkalle Veronaan katsomaan Chievoa ja Perparim Hetemajta, tässä pieni vinkkilista.

Kuinka perille?

Valitettavasti suoraa lentoa Suomesta Veronaan ei ole. Itse lensin Helsingistä Lufthansalla Müncheniin, josta on Air Dolomitin varsin toimiva jatkoyhteys Veronaan. Lentoni maksoivat hieman yli 300 €.

Majoitus

Aivan rautatieaseman välittömässä läheisyydessä on useita hotelleja, joista itse majoituin Novo Hotel Rossissa. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Rautatieasemalta on vajaan vartin kävely keskustaan ja lähes samassa ajassa kävelee myös stadionille. Kolmen tähden hotelli aamupaloilla maksoi itselleni ja seuralaiselleni kolmelta yöltä yhteensä 225 €.

Liikkuminen

Järkevästi sijaitsevasta majoituksesta pääsee jalkaisin lähes kaikkiin merkittäviin paikkoihin. Jalkojaan säästävä voi myös ostaa paikallisbussiin 1,30 € maksavan lipun, joka on voimassa puolentoista tunnin ajan. Lentokentän ja rautatieaseman väliä kulkee suora bussiyhteys 20 minuutin välein. Lippu tuohon bussiin maksaa 6 €. Taksimatkaan lentokentältä samaan paikkaan kannattaa varata 30 €.

Stadio Marc’Antonio Bentegodi

Stadion, kuten todettua, sijaitsee vartin kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Bussilinjat 90 ja 95 kulkevat aivan stadionin vierestä. Lähellä sijaitsee yksi hyvin pieni baari. Janon sammuttamiseen kannattaa kuitenkin hyödyntää sisäänkäyntien läheisyydessä olevia, ottelupäivinä palvelevia lukuisia pieniä kojuja, joista saa juotavaa ja purtavaa taskurahalla.

Liput

Otteluliput voi ostaa ja tulostaa kätevästi jo kotimaassa ennakkoon. TicketOne toimii Chievon lipunvälittäjänä. Vastustajat on jaoteltu kolmen eri hintakategorian mukaan. Oma lippuni pääkatsomoon maksoi 55 €; Napoli on yksi kalleimman hintakategorian joukkueista. Huomioitavaa on, että liput eivät tule myyntiin sillä aikataululla, mihin me olemme täällä Suomessa tottuneet. Napoli-ottelun lipunmyynti alkoi vasta otteluviikon ensimmäisenä päivänä.

Nähtävyydet

Verona on kaunis kaupunki, jossa on paljon kulttuuriin liittyvää nähtävää. ”Pakko nähdä” -paikkoihin lukeutuu Arena di Verona, vanha amfiteatteri. Sisäänpääsy maksaa 10 €. Jos vierailu sattuu osumaan kuukauden ensimmäiseen viikonloppuun, kannattaa mennä sunnuntaina. Tuolloin hinta on vaivaisen euron.

Ruoka ja hintataso

Italialaisen keittiön antimista nauttiminen onnistuu hyvin. Pizzat, pastat ja esimerkiksi klassinen spagetti carbonara maksaa aivan keskustassa kymmenen euron luokkaa ja ydinkeskustan ulkopuolella hieman vähemmän, joskaan listaa ei siellä englanniksi saa. Yleinen hintataso on hieman Suomea alhaisempi.

Budjetti

Muutaman päivän reissun toteuttamiseksi kannattaa varata noin 500 €, jotta perusjuttujen (lennot, majoitus, ottelulippu) hankkiminen onnistuu. Rahaa saa halutessaan palamaan paikan päällä kunnollakin, mutta budjettimatkailija tulee Veronassa toimeen melko pienelläkin.

Kuvat: Tarmo Lyytikäinen

The post Tien päällä: Chievo-Napoli ja vinkit Veronaan appeared first on Byyri.

Raitiovaunu rymistelee Vltavan luoteispuolta. Sporaan astuu tipotellen miehiä punaiset kaulahuivit kauloissaan. AC Sparta Praha kohtaa iltapäivällä cup-ottelussa FC Baník Ostravan, ja olemme menossa katsomaan paikallista futista opiskelijakaveriporukalla.

Saavutamme Generali Arenan ennen kello viittä, mutta fanituotteiden hankkimiseen ja oikean portin löytämiseen menee hetki. Kun pääsemme kentän puolelle, seuralaulut on jo kajautettu ja alkuvihellys vihelletty. Mietin, jääkö meiltä jotain näkemättä. Tunnen itseni todella suomalaiseksi: miksi pitäisi olla pilkulleen ajoissa paikalla, kyllähän paikallisiakin saapuu vielä kauan matsin alun jälkeen? Samalla kummastelen, miksi ottelu pelataan niin aikaisin iltapäivällä. Tulkitsen sen kuuluvan niihin paikallisjalkapallon hienouksiin, jotka eivät avaudu minulle.

Kyselen skeneä paremmin tuntevalta seurueemme jäseneltä joukkueiden taustoja ja menestystä. Käy ilmi, että Sparta on melko tasokas joukkue, Baník taas sijoittunut sarjataulukossa loppupäähän. Oletan, että kotijoukkueella on siis hyvät mahdollisuudet voittaa vieraansa.

Ultria, kaljaa ja boikotti

Pelin ensimmäinen puoliaika on tasavahvaa pelaamista. Suotuisia maalintekopaikkoja aukeaa vain vähän, ja huomioni kiinnittyykin Baníkin kannattajiin. Heidän päädyssään on banderolli, jossa lukee Chachaři, jälkikäteen Wikipediasta tarkistettuna suomeksi pahat pojat.

Siltä meno vaikuttaakin. Vastustajien leiristä kaikuvat akustisesti onnistuneella areenalla jatkuvat, rytmikkäät kannustuslaulut, jotka sanoja osaamatta tunnistaa kyllä. Samoja veisuja kuulee ympäri Euroopan, jopa ympäri maailman. Chachařin odotus palkitaan ensimmäisen puoliajan lopulla, kun Baník tekee ottelun avausmaalin.

Puoliajalla jonotamme muiden katsojien kanssa kaljaa, ja haaveilen taas siitä, että Suomi vielä joskus purkaisi alkoholibyrokratiaansa, ja kahden euron oluet saavuttaisivat vielä elinaikanani Itämeren koillisosan. Samalla katselen muita katsojia. Karkeasti arvioiden 80 % on keski-ikäisiä miehiä, loput lähinnä alaikäisiä. Naisia näkyy kourallinen.

Jo sisään tullessa huvitti, että naisille oli oma portti ja turvatarkastus, vaikkakin vain laukkuni tarkastettiin. Eräs tuttavani väitti alkusyksystä, että urheilupiirit tulevat viimeiseen asti vastustamaan sukupuolineutraaliutta. Väitteestä voi olla montaa mieltä, mutta lokakuussa 2017 Generali Arenalla tämä tuntuu pitävän paikkansa.

Toisen puoliajan alussa ilmoitetaan katsojamäärä. Nelisen tuhatta, siis noin neljäsosa areenan kapasiteetista. Kanssakatsoja kertoo, että paikalliset ultrat boikotoivat Spartan valmentajaa, Andrea Stramaccionia. Vaikka Tšekin poliittinen johto on pahasti korruptoitunut, urheilussa ihmiset haluavat oikeutta: jos saa kovaa liksaa, tuloksien täytyy yltää yhtä korkealle tasolle. Spartan menestys ei ole tällä kaudella yltänyt kannattajien vaatimuksiin.

Tasaisen taiston dramaattinen loppu

Spartan ensimmäisen puoliajan hapuilu päättyy, kun vaihdosta kentälle tullut Marc Janko iskee tasoitusmaalin 77. minuutilla. Muuten hiljainen kotikatsomon pääty räjähtää hetkeksi kannattamaan omiaan. Sparta saa kaipaamansa piristyksen maalista, ja varsinaisen peliajan loppu on kotijoukkueen hallintaa, joskin peli katkeaa jatkuviin rikkeisiin. Maalia ei kuitenkaan synny, joten ottelu jatkuu jatkoajalle.

Jatkoajan ensimmäisinä minuutteina Baník nousee jälleen johtoon, mutta toisella puoliskolla Spartan Josef Sural tasoittaa saksarillaan jälleen pelitilanteen. Rikkeitä riittää edelleen, mutta ei voittomaalia.

Edetään siis rangaistuslaukauksiin. Niiden suhteen meillä käy tuuri, sillä kilpailu suoritetaan edessämme, kotijoukkueen päässä. Aluksi palloa ladotaan maaliin vuorotellen, mutta Spartan kolmannella ja neljännellä yrittämällä pallo lentää maalin yli. Baníkin ratkaisija ei erehdy, ja niinpä Baník voittaa ja etenee Tšekin cupin viidennelle kierrokselle.

Kokonaisuutena ottelutapahtuma oli viihdyttävä koko pitkän kestonsa ajan. Erityismaininnan tunnelmanluonnista annan taukojen aikana soitetulle Eminemille sekä parille pyroräjäytykselle peliajan toisella puoliskolla.

Menisin uudelleen. Menkää tekin, kun Tšekissä matkustatte.

Kuva: Alec Neihum

The post Tien päällä: Baniikkia Prahassa appeared first on Byyri.