Kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla Suomessa useimmat pelaajat juoksevat pallon perässä olemattomilla palkoilla. Sarjataso, jossa jäähdyttelevä konkari voi kohdata nuoren huippulupauksen. Sarja, jossa nousua tavoittelevat seurat usein kohtaavat noustessaan kauden jälkeen talouteen liittyviä haasteita, kun taas putoaminen voi aiheuttaa monen vuoden taistelun alemmalla tasolla ennen uutta nousua. Mitä pelaajan arki tässä romanttiseksikin kutsutussa sarjassa on?

Puoliammattilaisuus on sana mikä kuvaa hyvin suurinta osaa sarjan pelaajista. Päivätöitä tekeviä on paljon. Nuoret saattavat opiskella vielä pelaamisen ohella. Erittäin harva pelaaja pärjää vain jalkapallolla, pääkaupunkiseudulla tuskin kukaan. 

Harjoituksia voi olla viikossa neljät ja viikonloppuna peli. Tapahtumia kertyy viisi viikossa. Harjoitukset kestävät tunnista kahteen. Matkat kotiovelta kentälle ja takaisin, ja tunnit ovat usein jo tuplaantunut. Tämän päälle kopissa vietetty aika ja viikonlopun mahdollinen pelireissu. Käytettyjä tunteja joukkueen eteen alkaa kertymään. Viikossa lukema tunteina voi olla kahdenkymmenen hujakoilla. 

Haasteen arkeen tuo esimerkiksi puoliso, lapset, kaverit tai koulu. Näitä yhdistellessä monella loppuu tunnit päivästä. On siis tehtävä valintoja, niitähän elämä on täynnä. Jokainen valitsee mitä valitsee, mutta harva pelaaja jokaiseen joukkueen tapahtumaan saapuu hammasta purren. Usein kentälle saapuminen on pelaajalle muutaman tunnin pakomatka pois oravanpyörästä.  

Saattaa kuulostaa toisen korvaan aika rankalta, mutta ei kukaan tähän pakota. Suurimmalla osalla sarjan pelaajista on pitkä ura jo alla, joten rytmiin on totuttu. Nuori pelaaja, joka tähtää korkeammille tasoille, on vielä matkan alussa. Tunteja lajin parissa tulee lisää ja paljon. 

Se mikä ottaa, myös antaa. Mitä pelien sisällä tuntee, on jotenkin korvaamatonta. Moni pelaaja ei saa samanlaisia fiiliksiä mistään, kuin mitä esimerkiksi vierasvoitto parinsadan kilometrin päässä olevasta kilpailijasta tarjoaa.

Vanhempien pelaajien keskuudessa usein korkeassa arvossa on myös se kuuluisa koppielämä. Se yhteisöllisyys mitä joukkue tai koko seura antaa. Pukuhuone on siis usein kaiken keskiössä. On maagista olla huoneessa, jossa kännykät on unohdettu housujen taskuihin ja keskittyminen on kanssa pelaajissa, tai itse lajin taktisissa asioissa. Kaikillahan on ainakin yksi ja sama mielenkiinto, jalkapallo ja sen pelaaminen. 

Kakkonen on sarjataso missä treenataan tavoitteellisesti ja täysillä, mutta usein pieni pilke silmäkulmassa. Pelipaikka on täällä harvoin työpaikka, joten pahoilta ylilyönneiltäkin usein vältytään. Harjoitukset ja pelit saattavat joskus mennä tunteisiin. Yleensä viimeistään pukuhuoneessa on jo rauhoituttu ja ollaan taas yhtä ja samaa joukkuetta. Viimeistään kierrokset laskevat kotona nukkumaan mentäessä ja seuraavana päivänä saavutaan kentälle taas hymy huulilla.  

Rakkaudesta lajiin, sitä Suomen kolmanneksi ylin sarjataso on – olit sitten pelaaja, valmentaja tai muu seurahenkilö. 

The post Kolumni: Kakkosessa treenataan tavoitteellisesti ja täysillä, mutta usein pieni pilke silmäkulmassa appeared first on Byyri.

Nuo niskakarvat nousevat niin katsoessa oman suosikkijoukkueen edesottamuksia kuin vanhojen klassikko-otteluiden äärellä, ne nousevat arvokisojen alkaessa mahtavien avajaisseremonioiden hetkellä ja ne nousevat katsoessa maailman parhaiden maalintekijöiden mitellessä maailman parhaimmistoa vastaan.

Sinä. Juuri sinä olet valittu. Olet yksi kuningaslajin seuraajista. Meitä on tällä maapallolla miljardeja ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, uskontoon tai kulttuurin katsomatta. Tämän lajin erityinen luonne yhdistää näiden sanomattomien muurien läpi ihmisiä Oseaniasta Alaskaan ja saa ihmiset tuntemaan. Iloa, surua, epätoivoa, toivoa, onnistumista, uskoa tulevaan, ja eritoten yhteenkuuluvuutta.

Tuo yhdistävä tekijä on rakkaus ja intohimo lajiin, joka nykymuodossaan syntyi Britannian sumuisilla nummilla 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin yliopistomittelöissä urheilijat aloittivat pelaamaan palloa nurmikentillä kahteen maaliin tietämättä, millaisen kautta historian kulkevan ilmiön samalla aloittavat.

Jalkapalloa pelataan ja seurataan lähes kaikissa maailman maissa ja sillä on kaikista maailman urheilulajeista eniten seuraajia ja harrastajia tilastollisesti tutkittuna. Suurimmat jalkapallo-ottelut ovat oikeutetusti MM-kisojen joka neljäs vuosi pelattava finaaliottelu sekä Mestarien liigan finaali, jossa sarjojen sekä kansallisten liigojen tauottua kilpailevat maailman parhaimmat pelaajat maailman parhaissa joukkueissa.

Kaikki tämä yhdistettynä kulttuuriin, jonka jalkapallo luo ympärilleen, on epäilemättä yksi suurimmista identiteettiä luovista asioista, jonka ihminen voi itselleen omaksua. Sunnuntaisarjojen ystäväpiireistä, jotka elävät omaa kulttuuriaan ympäri maailman, suuriin kannattajakansoihin, jotka seuraavat, tukevat ja rakastavat suosikkiseurojaan, jotka ovat rakentaneet infrastruktuurin ja elävät kuin suuryritykset tai valtiot.

Kaikki rakastavat omaa joukkuettaan ja ihailevat suorituksia sekä trillerinomaisiin jännitysnäytelmiin kääntyviä otteluita, joissa huippuunsa viritetyt ammattipelaajat taistelevat viimeiseen hikipisaraan parhaimmuudesta. Tätä kaikkea tarjoaa meille laji, joka ihmiskunnan historiassa hakee vertaistaan ja saa meidät kaikki edelleen keskustelemaan asiat halki, käymään jälkipelejä, tuntemaan, ja ennen kaikkea innostumaan.

Kaiken tämän muistaessa on oltava valmis hyväksymään, että niin monta kuin maailmaan mahtuu jalkapallon ystävää, mahtuu myös mielipidettä. Jalkapallon identiteettiin ei kuulu väkivalta, rasismi, vihapuhe, politiikka eikä minkäänlainen toisia halventava toiminta.

Lajin kattojärjestöjen tehdessä työtä kohti tasa-arvoisempaa maailmaa, on jokaisen hyvä muistaa tehdä oma osansa jalkapallon lähestyttävyyden edistämiseksi. Tämänkaltainen laji on odottava myös seuraajiltaan tasoa. Tämä laji on jalkapallo.

The post Kolumni: Tätä kaikkea on jalkapallo appeared first on Byyri.

”Se on vain jalkapalloa” kuuluu useammasta suusta, kun isä lohduttaa itkevää poikaansa, mies surevaa ystäväänsä tai tyttö maansa myynyttä poikaystäväänsä jälleen yhteen pettymykseen päättyneen karsinnan jälkeen.

”Aurinko nousee huomennakin, olo on vähän parempi ja elämä jatkuu”, lisätään vielä lohdutuksen perään, ikään kuin seuraavalla päivällä olisi mitään merkitystä jälleen yhden arvokisaunelman murskaannuttua.

Vastaamme heille edesmenneen Bill Shanklyn sanoja lainaten; ”Some people believe football is a matter of life and death. I am very disappointed with that attitude. I can assure you it is much, much more important than that.” Mutta kuinka he voisivatkaan ymmärtää? Kuinka kukaan, joka ei ole kasvanut ruoho suonissaan ja nappulat jalkojensa pohjiin liimattuina, voisi ymmärtää?

Huuhkajakannattajat ovat vuosien varrella kokeneet ja nämä tunteet ja nähneet nämä tilanteet monen monituista kertaa. Liian monta kertaa.

Vaan ei enää.

Yhteiskunnallinen murros

Tyttöystäväni lanko, joka oli perheineen meillä vierailemassa Suomen jalkapallohistorian toistaiseksi merkittävimpänä päivänä, tokaisi ottelun päätyttyä ja kuohuvien ilmestyttyä laseihin jokseenkin osuvasti; ”minun nuoruudessani oli selvää, ettei Suomi koskaan voita jääkiekon maailmanmestaruutta, euroviisuja tai pelaa jalkapallon arvokisoissa”. Hänen jälkikasvunsa varttuu kohti aikuisuutta maailmassa, jossa mikään näistä ei enää pidä paikkaansa.

Vaikka futisväelle toukokuiset kultajuhlat tai viisukilpailun voitto eivät juuri mitään merkitsisikään jalkapallon arvokisapaikan rinnalla, ovat ne jollekin muulle todella tärkeitä – ja oikeaan kontekstiin laitettuna viestivät kaikki samaa yhteiskunnallista muutosta.

Suomi valtiona kasvaa ja kehittyy. Niin tekee myös suomalainen kulttuuri, puhuttiin siitä sitten taiteen, viihteen tai urheilun kontekstissa – ovathan nämä kaikki kolme jokseenkin päällekkäisiä ilmiöitä. Siitä yhtenä todisteena me olemme nyt osana sitä eliittimaiden joukkoa, jotka ovat saavuttaneet paikan kuningaslajin arvoturnauksessa, muiden kulttuurillisten saavutusten lisäksi.

Tätä ei kannata vähätellä. Ennen Suomea 33 Euroopan maata oli selvinnyt jalkapallon EM-kisoihin. YK:n virallisen määritelmän mukaan Euroopassa on 44 maata. Määrä toki vähän hämää; UEFAn jäsenmaita – siis kisapaikkaa tavoittelevia maita – on yhteensä 55, johtuen siitä, että YK määrittelee esimerkiksi Yhdistyneen Kuningaskunnan yhdeksi maaksi, Gibraltarin heistä riippuvaksi autonomiseksi alueekseen eikä itsenäiseksi valtioksi ja Turkin Euroopan ulkopuoliseksi maaksi. Yhtä kaikki, kaikkien määritelmien mukaan selvästi yli puolet maista oli selvinnyt mukaan, vähintään kerran.

Suomi on väkilukuun suhteutettuna yksi maailman rikkaimpia maita, kulttuurillisesti ja urheilullisesti merkittävän tuottelias valtio, maailman onnellisin maa sekä kehityksen mallimaa monella alalla. Eikö ollut jo aikakin, että otimme tämänkin askeleen yhdeksi maanosamme eliittivaltioita? Kun seuraavan kerran jaat oluen kansainvälisessä seurassa, ei sinun tarvitse laittaa päätäsi tuopin taakse piiloon tai naurahdella vaivaantuneesti, vaan voit suoristaa selkääsi vielä hieman, madaltaa ääntäsi oktaavilla ja jyrähtää ”me haastamme teidät toden teolla kisoissa”.  

Olkaamme suomalaiset ylpeitä. Olemme yksi maanosamme parhaita maita jälleen yhdellä saralla.

Pitkä ja mutkainen tie

Suomalainen jalkapallo on kokenut monia alamäkiä ja aallonpohjia, ennen kuin tähän pisteeseen on päästy. Emme saaneet kisapaikkaa mustavalkotelevision aikana, kun lajin kilpailullinen asema ei ollut lähelläkään nykyistä, emme Jari Litmasen aikana, syistä joita on turha enää alkaa eritellä. Meidän kansallinen liigamme kävi hetkellisesti tilanteessa, jossa sillä ei ollut ollenkaan televisiointisopimusta. Maailman suurimmista liigoista suomalaisia oli lähes turha hakea.

Potkupallomaa, sanoivat. Maajoukkueella naureskelusta tuli lähes trendi suuren yleisön keskuudessa.

Vaan mitä teki jalkapalloväki? Jatkoi työntekoa. Jatkoi uskomista. SMJK jatkoi vakuuttavaa toimintaansa ja fanikulttuurin rakentamista Suomeen. Perustettiin (Byyrinkin kaltaisia) toimijoita, jotka ovat juurruttaneet jalkapallokulttuuria Suomeen. Suomalaisten pelaajien otteet maailmalla ovat jälleen alkaneet ansaita mediahuomiota. Vuonna 2019 Veikkausliiga veti enemmän katsojia kuin vuosikausiin.

Katsokaa, millainen meno on Huuhkajien pelissä, kun yleisö ryntäsi kentälle juhlimaan kisapaikkaa, miten jättinäytöt ympäri Suomen vetivät faneja ulos marraskuiseen iltaan, kuinka joukkueelle järjestettiin keskellä viikkoa kansanjuhla tai miten lapset hoilaavat maajoukkueen kannatuslauluja, ja tulkaa sitten kertomaan, ettei Suomessa ole jalkapallokulttuuria.

Enää kukaan ei koskaan tule sanomaan, ettei Suomi selviä jalkapallon arvokisoihin. Sitä maailmaa ei yksinkertaisesti enää ole.

Kodeissa, päiväkodeissa tai kouluissa on varmasti pitkin tätä viikkoa laulettu Rivelle tai kerrottu tohkeissaan siitä, kuinka Teemu Pukki teki kaksi maalia huomattavasti useammin, kuin filmille on päätynyt. On vaadittu saada aloittaa jalkapalloharrastus tai päästä katsomaan Suomen peliä. Kentillä ei enää leikitä De Geaa tai Messiä, vaan Hradeckya ja Pukkia.

Kisapaikka on suomalaisen jalkapallohistorian suurin saavutus, mutta se on vain kruunu kaiken muun majesteetillisuuden päälle. Tässä on kyse paljon isommista asioista kuin yhdestä kisapaikasta.

Elämä jatkuu

Ottelun jälkeen mieleen hyökyivät nuo entisen ajan muistelot, nuo haamut menneisyydestä. ”Se on vain jalkapalloa”, ”aurinko nousee huomennakin, olo on vähän parempi ja elämä jatkuu”.

Huomenna on tietysti taas uusi päivä ja elämä jatkuu – elämme toki marraskuuta leveyspiirin 60°N pohjoispuolella, joten aurinko ei välttämättä nouse – mutta olo on parempi. Se on niin perhanasti parempi. Se tulee olemaan parempi vielä monta, monta kuukautta.

Me ollaan arvokisoissa, jumankauta!

Kysynkin vain: Kuinka pitkään suihkulähteessä voi kylpeä, ennen kuin se alkaa olla noloa?

The post Kolumni: Potkupallomaa, haukkuivat – mutta futisväen työ ja usko loivat askeleen Euroopan eliittiin appeared first on Byyri.

Odotetaan epäonnistumisia, joita voidaan tuomita. Suorituksia, joita pilkata tekemällä hauskoja meemejä. Positiivisiakin asioita käytetään mieluiten pointtina, jolla vittuilla kilpailijaa kannattavalle kaverille tai tuntemattomille ihmisille netissä.

Pelaaja voi epäonnistua yksittäisessä suorituksessa millimetrien mitalla, kun pelataan maailman jalkapalloilun absoluuttisella huipulla. Lähes millisekunneissa joku ehtii arvostella hänet täysin turhaksi huijariksi ja sulajaksi, jonka ei ikinä pitäisi olla lähelläkään ammattilaiskenttiä. Kommenttikentät ja Twitter räjähtävät välittömästi: ”Olisin itsekin tehnyt!”, ”Messi/Ronaldo on parempi”, ”Can he do it on a rainy night in Stoke?” ja niin edelleen.

Edellinen oli pieni yleistys ja väritys siitä, millainen ilmapiiri usein vallitsee kansainvälisen futiksen ympärillä pyörivässä keskustelussa. Ottelupäivä kerrallaan fanit ympäri maailman arvioivat yksittäisten pelaajien ja managereiden suoriutumisia. Tätä lajin intohimoisesti seuraaminen isoin osin onkin, ja fanien mielipiteet pitävät futiksen elossa. Fanien luoma loputon keskustelu lajin ympärillä pitää myös toimittajat työssään suodattamassa näitä mielipiteitä, joilla usein vaikutetaan vähintään epäsuorasti median ja seurojen viestintään.

Julkinen mielipide ja viesti tuodaan lopulta aina pelaajien ja managerien eteen, jolloin fanien luomat ilmiöt koskettavat henkilöitä, joiden työntekoa miljoonat ja miljoonat ihmiset ympäri maailman seuraavat. Tämä tekee mielestäni jalkapallosta ainutlaatuisimman ja koskettavimman lajin.

Tänä päivänä palautteen antaminen on kuitenkin niin helppoa ja välitöntä, että futiskansan ja median välillä jo pelkästään sosiaalisessa mediassa syntyy niin nopeasti uusia ilmiöitä, väitteitä ja narratiiveja, että niistä on mahdotonta pysyä perässä. Maailma, jossa jokainen voi sekunneissa lähettää oman mielipiteensä maailmalle ja löytää minuuteissa sille vastakaikua, on kärsimätön ja salamannopea arvostelemaan kaiken näkemänsä.

Hiekkalaatikkoriitely ei ole keskustelua

En osaa omassa ajatusmaailmassani jäsennellä, miksi hetkellisen ensireaktion tarvitsee ilmaista välittömänä ja lopullisena arviona koko maailman nähtäville. Tai ainakin näen, että rationaalisen ihmisen pitäisi olla kykeneväinen ja valmis muuttamaan omaa mielipidettään, kun on saanut tapahtumista lisää informaatiota ja ehtinyt muodostamaan valistuneemman mielipiteen. Tällöin on helpompaa perustella oma näkemyksensä asioista, vaikka olisikin niistä osittain puolueellinen, kuten futista koskevissa keskusteluissa usein ollaan.

Samalla voi oppia kuuntelemalla muiden mielipiteitä ja peilata niitä omiinsa. Totuus on jossain siinä välissä, ja sitä kaivaessa voi nauttia meidän kaikkien suosikkihuvista, futiskeskusteluista.

Vastustajien tai ”omien” pilkkaaminen ja hiekkalaatikkotasoinen kiistely siitä, kuka on paras tai parempi milloin missäkin ei täytä omia kriteereitäni keskustelusta. Itse arvostan ja ihailen useita jalkapallon parissa työskenteleviä ammattilaisia, ja näen että keskustelussa pitäisi kuulua kunnioitus sitä työtä kohtaan, jota jalkapalloseuroissa tehdään ja joka mahdollistaa sen, että saamme seurata maailman suurinta lajia.

Mielestäni ammattilaisjalkapalloa seuratessa riittää loputtomasti mielenkiintoisia puheenaiheita ja asioita, joita seurata ja opiskella. Toki urheilun fanittamiseen kuuluu kilpailu ja vastustajille kuittailu, mutta tuntuu että tämän hetkisessä kannattajakulttuurissa negatiivisuus on suuressa roolissa.

Hätäilevät kommentoijat häpeään

Usein tuntuu, että fanit ovat aktiivisempia muiden epäonnistumisten kommentoinnissa kuin omien kannustamisessa. Oman seuran ja joukkueen tekemisiä kommentoidaan myös herkemmin negatiivisessa mielessä kuin kannustaen. Tuntuu, että elämme aikaa, jona kilpaillaan mielipiteiden suosiosta. Epäonnistumisiin on helppo tarttua ja tehdä niistä negatiivisia havaintoja. Näihin löytää vastakaikua etenkin internetin ihmeellisestä maailmasta hyvin helposti.

Jos huipputason futismatsissa, vaikka koko maailman seuraamassa El Clasicossa, pelaaja esimerkiksi missaa selvän näköisen maalipaikan, välittömän palautteen määrä ja intensiteetti ympäri maailman on huimaava. Niistä kommenteista voisi aina poimia törkeimmät ja odottaa pelin loppuun.

Joku saattaa vaikka kertoa Twitterissä ensimmäisen puoliajan jälkeen, että Lionel Messin pitäisi jäädä eläkkeelle, kun hän ei onnistunut jokaisessa suorituksessaan puolikkaan matsin aikana, tai mitä tahansa vastaavaa. Nämä kommentit pitäisi kerätä talteen ja lukea ääneen julkisella paikalla kirjoittajien itse läsnäollessa.

Messi totutusti kuittaa tällaiset tekemällä toisella puoliajalla hattutempun. Silloin voidaan arvioida, kuka suli. Messi yhdessä tilanteessa ensimmäisellä puoliajalla? Vai kaikki, jotka vaivautuivat reagoimaan siihen pilkkaamalla henkilöä, joka on maailman paras työssään?

The post Kolumni: Kuka sulaa? Futismaailman välitön palaute ja sen kohtuuttomuus appeared first on Byyri.

Mitkä syyt siis todella ajoivat lopulta Puelin potkuihin? Ja miksi jalkapalloseurat vaihtavat manageria niin herkästi?

Pelitavan muutos Puelin kohtalona

Leicesterin tapauksessa fanit olivat jo pitkään vaatineet managerin erottamista. Syynä olivat toki myös heikot tulokset, mutta ennen kaikkea tylsästä pelitapa. Ranskalainen yritti muovata vastaiskupelaamiseen tottuneesta kettulaumasta pallonhallintajoukkueen, mutta heikoin tuloksin.

Halutun ja toteutetun pelitavan välinen ero toki johti ajoittain hitaan ja haluttoman näköiseen pelaamiseen, mutta Englannista kantautuneiden huhujen mukaan osa pelaajista jopa tarkoituksellisesti vastusti uutta pelitapaa. Onko vika tällöin managerissa vai pelaajissa?

Vasta vuonna 2014 takaisin Valioliigaan noussut seura teki jalkapallohistorian suurimman yllätyksen voittamalla rahan tahraaman liigan mestaruuden keväällä 2016, vähintäänkin mielenkiintoisen kauden päätteeksi. Seuran nousu mestariksi saattaa olla koko historian hienoin jalkapallotarina, mutta se valitettavasti sekoitti niin seurajohdon kuin fanienkin todellisuudentajun. Todelliselta tasoltaan Leicester nykyresursseillaan kuuluu niihin Valioliiga-joukkueisiin, joiden materiaali toki kestää kansainvälisessä vertailussa, mutta joiden ihannetulos täydellisen kauden päätteeksi on silti seitsemäs sija.

Ja juuri tämän sijan tuntumassa seura koko tämänkin kauden keikkui, vaikka olikin ehtinyt Puelin erottamisen aikaan valahtaa jo sijalle 12 pienen tappioputken vauhdittamana. Etenkin neljä putkeen hävittyä kotipeliä olivat East Midlandsissa kova pala purtavaksi.

Pelillisiä edellytyksiä ranskalaisen pois potkimiselle siis oli, mutta on muistettava, että nykyistä tuloskuntoa edelsi kasa hienoja tuloksia yksittäisistä otteluista; helmenä tietysti kotivoitto Manchester Citystä tapaninpäivänä. Pelkästään tulosten piikkiin ei siis näitä potkuja voi laittaa.

Ylioptimismi on lajitauti

Claude Puel on epäonnekseen antanut kasvot jalkapallomaailman epärealistisille odotuksille.

Ennen Leicesteriä Nizzasta saapunut manageri potkitiin pois Southamptonista tylsän pelitavan vuoksi sen jälkeen, kun hän oli luotsannut eteläenglantilaiset kahdeksanneksi Valioliigassa. Joukkueen edelle jäivät vain kuusi suurta ja Everton – käsi ylös, kenen mielestä Southamptonin olisi missään oloissa pitänyt pystyä parempaan suoritukseen?

Puelin jälkeen Southampton on pelannut Valioliigaa reilut puolitoista kautta; koko sen ajan seura on taistellut putoamista vastaan, välttäen viime kaudella putoamisen vain täpärästi.

Yhä useammin managerit kantavatkin vastuun seurajohdon ja fanien ylioptimistisista odotuksista, joissa yhdistyvät mahtavat tulokset sekä seksiä tihkuva pelityyli. Monelle managerille onkin näytetty ovea sen takia, etteivät he ole saaneet joukkuettaan ylisuorittamaan – ei vain pelaamaan tasollaan, vaan ylisuorittamaan.

Jokaisella sarjatasolla on seuroja, joiden odotukset ovat yhtä irtaantuneeita reaalimaailmasta kuin Donald Trump. Tämä johtaa siihen, että seurat panikoivat, ja päätyvät hakemaan pikavoittoja pitkäjänteisen suunnittelun kustannuksella.

Esimerkkinä mainittakoon Swansea, joka antoi Gary Monkille potkut sijoituttuaan viidenneksitoista Valioliigassa kaudella 15/16, vuosi sen jälkeen, kun sama mies ohjasi seuran täysin ylivertaiseen suoritukseen kahdeksanneksi. Ylisuorittamisesta muodostui seurajohdolle itseisarvo, ja Monk sai lähteä, kun seuraava kausi vastasi huomattavasti paremmin käytössä olevia resursseja. Seuraavan managerin alaisuudessa seura jo putosikin Valioliigasta.

Vastaavan kohtalon koko Alan Pardew Crystal Palacen peräsimessä vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun hän oli joukkueensa kanssa edennyt FA Cupin finaaliin. Hetken ajelehtimisen jälkeen seurajohto hankki pitkäaikaiseksi korvaajaksi täysin eri pelitapaa edustaneen Frank de Boerin, jonka tehtävänä oli muuttaa koko se kulttuuri, miten seurassa jalkapalloa ymmärretään – aikaa tähän annettiin 77 päivää ja viisi kilpailullista ottelua.

Joku voi ajatella jalkapalloa muusta kaupallisesta maailmasta erillään olevana saarekkeena, mutta siitä huolimatta yrityskulttuurin täydellinen muuttaminen kahdessa ja puolessa kuukaudessa on hieman, tuota, haastavaa.

Ja löytyy esimerkkejä toki alemmiltakin sarjatasoilta. Mestaruussarjan puolella Ipswich Townin johtoporras ja kannattajakunta alkoi kyllästyä siihen, että manageri Mick McCarthy teki kausi toisensa jälkeen tasaisen hyvää jälkeä; ei koskaan loistavaa, muttei myöskään huonoa. Omistajat kyllästyivät odottamaan sarjanousua ja hakivat pikavoittoa näyttämällä McCarthylle ovea viime kauden päätteeksi. Tämän jälkeen Ipswich on jo ehtinyt erottaa hänen tilalleen tulleen managerin ja makaa tällä hetkellä Mestaruussarjan pohjalla.

Lyhytkatseisuus viehättää mutta ei palkitse

Monessa seurassa suuntaa näyttävätkin nykyään omistajat, fanit tai jopa pelaajat. Sir Alex Fergusonin kaltaiset, oikeasti vallassa olevat managerit alkavat olla jalkapallomaailmassa harvinaisuus, ja seuran käskyttäjiä kohdeellaankin kertakäyttötavaroina. Elämme kiireen maailmassa, jossa paniikkinappula on vastaus stressitasojen nousuun ja pikavoittojen hakeminen hyväksyttävä tapa käsitellä vastoinkäymisiä.

Kärsivällisyys on hyve, on joku joskus tokaissut. Jalkapalloilevassa maailmassa – etenkin Britanniassa – kärsivällisyyden merkitystä ollaan kuitenkin jatkuvasti polkemassa alas. Tällä harvoin on mitään tekemistä pitkäaikaisen menestyksen kanssa.

Jokainen maratonin juossut tietää, että vauhti tappaa, ei matka. Armoton kiihdytys ja hetkellinen johtoasema voivat toki tuntua hyvältä, mutta ne harvoin kantavat palkintopallille kisan loputtua.

The post Kolumni: Ylioptimismi on jalkapallon lajitauti, joka henkilöityy Claude Pueliin appeared first on Byyri.

Estadio Santiago Bernabéulla pelatun finaalin, ja koko turnauksen, voittajaksi selviytyi jatkoajan jälkeen River Plate. Todellisuudessa finaalilla ei kuitenkaan ollut kuin häviäjiä, ja suurin niistä oli argentiinalainen jalkapalloilu.

Argentiinan ongelmainen jalkapallohistoria

Argentiinalla on vaiheikas, kiihkeä ja kaunis jalkapalloperinne, joka viimeistään nyt on tahrattu koko maailman silmissä faneiksi itseään kutsuvien rikollisten toimesta. Huliganismi on kuitenkin ollut Argentiinassa ongelma yhtä kauan, kun maassa jalkapalloa on pelattu.

Salvemos al Fútbolin mukaan Argentiinassa on kuollut vuodesta 1924 alkaen 328 ihmistä jalkapalloon liittyvissä väkivaltaisuuksissa, joista kuusi tänä vuonna. Myös River Platen presidentti, Rodolfo D’Onofrio, kertoo saaneensa useita tappouhkauksia johtuen asemastaan seuran johdossa. Argentiinan jalkapallosta onkin tullut monella tavalla peilikuva ja reitti purkautua ongelmille maassa, joka kärvistelee suurissa talousvaikeuksissa. Inflaatio on maassa pahimmillaan lähes 50%, samalla kun korkotasot voivat nousta jopa yli 60%.

Tottenhamin argentiinalainen manageri Mauricio Pochettino innostuikin avaamaan sanaisen arkkunsa maan kulttuuriin liittyen ja kommentoi, ettei ole varma, että huliganismi onnistutaan kytkemään pois samalla tavalla kuin tehtiin Englannissa, jossa se myös oli aikoinaan vakava ongelma. Niin syvällä ongelmat ovat argentiinalaisessa kulttuurissa.

Ennusmerkit tällekään ottelulle eivät olleet hyvät. Viimeksi kun joukkueet kohtasivat Copa Libertadosin pudotuspeleissä, neljännesvälierässä kolme vuotta sitten, ottelu jouduttiin keskeyttämään ensimmäisen puoliajan jälkeen, kun Boca-fanit hyökkäsivät River-pelaajien kimppuun pippurisumutteella. Tämä johti Boca Juniorsin diskaamiseen kilpailusta, mikä toki ennestään lisäsi vettä Bocan Buenos Airesilaisen auringon alla porottavalle kiukaalle tämän vuotisen River-fanien hyökkäyksen jälkeen.

Superclásico onkin jalkapallomaailman kuumaverisimpiä, ja valitettavasti myös aidosti verisimpiä kamppailuja, joka tällä kertaa läikkyi jopa oman ruutitynnyrinsä yli joukkueiden kohdatessa Etelä-Amerikan Mestarien liigaa vastaavan kilpailun finaalissa ensimmäistä kertaa.

”The derby to end all derbies”, kaikkien toivoma finaali, olikin finaali jota kukaan ei lopulta toivonut. Kahden vihollisseuran luoma räjähdysherkkyys yhdistettynä finaalin panoksiin oli enemmän, kuin jalkapallomaailma oli valmis vastaanottamaan.

Menetetty mahdollisuus

Argentiinalaisella jalkapallolla oli saumansa näyttää, että se on päässyt yli menneisyyden ongelmista ja maassa pystytään nykyään järjestämään kansainvälisen tason jalkapallo-ottelu. Finaalia parempaa näyteikkunaa MM-kisoja 2030 yhdessä Uruguayn ja Paraguayn kanssa hakeva maa tuskin olisi voinut toivoa. Ja se mokasi sen – isosti.

Kaksi maailmamestaruutta voittanut maa epäonnistui turvatoimissa niin totaalisesti, että ”vuosisadan ottelu” jouduttiin siirtämään pelattavaksi 10 000 kilometrin päässä Buenos Airesista. Eikä pelkästään silloin, kun koko jalkapalloilevan maailman katseet olivat suuntautuneet siihen – maa oli myös politiikkaa seuraavan maailman tarkkailevan silmän alla, sillä maan pääkaupungissa oli alkamassa G20-maiden kokous vain viisi päivää alkuperäisen finaalin jälkeen. Ei siis ihme, että päättäjillä oli kiire siirtää turvallisuusongelmia aiheuttava tapahtuma pois maasta.

Ja tämä toki sen jälkeen, kun maan jalkapalloliitto oli promonnut finaalia suurena saavutuksenaan, mahdollisuutena hyvittää fanien mielestä katastrofiin loppuneet kesän MM-kisat. Argentiinan presidentti, Mauricio Macri, ehdotti jopa vieraskannattajien päästämistä otteluun, ensimmäistä kertaa näiden kahden joukkueen välillä sitten vuoden 2013, osoituksena Argentiinan hienosta kannattajakulttuurista. Voinemme kaikki olla iloisia siitä, ettei näin tehty.

Etelä-Amerikan suurimman kilpailun finaalin siirtäminen vanhalle mantereelle vain korostaa sitä mädäntynyttä, korruptoitunutta ja kaoottista tilaa, jossa argentiinalainen jalkapallo elää. Kuten Boca Juniorsin valmentaja Barros Schelotto asian muotoili: Valitettavasti finaalin pelaaminen kotimaassamme on mahdotonta. Näyttää siltä, ettemme koskaan opi, ja vahingoitamme argentiinalaisen jalkapallon imagoa jatkuvasti virheillämme.

Meidän pitäisi olla puhumassa siitä, kuinka River ja Boca tekevät Argentiinan ylpeäksi, mutta sen sijaan puhumme siitä, kuinka argentiinalainen jalkapallo hävisi väkivallalle.

Myös argentiinalaisen jalkapallon legendat intoutuivat kommentoimaan tätä surullista tapausta. Gabriel Batistuta kirjoitti Twitterissä kuinka Argentiina menetti jälleen yhden mahdollisuuden häpeällisesti ja valitettavasti, kun Juan Roman Riquelme kommentoi Espanjaan siirrettyä ottelua menetetyksi finaaliksi ja ”maailman kalleimmaksi ystävyysotteluksi”.

Kuten Argentiinan suurin sanomalehti sen sanoi: koko maailma katsoi, ja me näytimme sille rumimman puolen jalkapallossamme.

Artikkelikuva – Jens Björknäs

The post River Plate voitti – mutta koko Argentiina hävisi appeared first on Byyri.

Keisarilta ei siis edes väitetä löytyvän otsikon provokatiivisen väitteen suhteen vaatteita. Kenties parempi, tai ainakin totuudenmukaisempi, muotoilu saattaisikin kuulua esimerkiksi: ”Miksi Kakkonen tuntuu minusta maailman parhaalta sarjalta?”. Pyrin vastaamaan tuohon kysymykseen parhaani mukaan.

Ei-kenenkään-maa

Vaikka Huuhkajat on kenties jalkapallon saralla kirjoittajan suurin rakkaus, vain harvalla riittää jalkapallon aiheuttaman kutinan raapimiseen pelkkä maajoukkuepalloilu. Vaan mistä lähteä suomalaisena etsimään sitä omaa seuraa, jos sellaista ei orgaanisesti ole jostain syystä löytynyt?

Moni käy tuohon jaakopinpainiin suuntaamalla katseensa ulkomaille, eikä siinä ole välttämättä mitään pahaa. Tietyllä tasolla olen tehnyt niin itsekin – ehkä maajoukkueen menestymättömyyden lääkitsemiseen tarvitaan hiukan suurempaa anesteettia. Suomalainen urheilukulttuuri on kuitenkin kehittynyt ja kasvanut yksilölajien kultamitalistien ja – hyvin suomalaisella tavalla – vahvan kansallistunteen symbioosissa. Siksi tähtipelaajien ja kansainvälisen menestyksen puuttuminen saattaakin rasittaa selkää enemmän täällä Härmässä kuin monessa muussa paikassa.  

Itse olen kuitenkin kokenut, että ilman suhdetta kotimaiseen seuraan, johon pystyy olemaan paljon konkreettisemmin kytköksissä, jää rintaan jalkapallon mentävä aukko. Tuohon aukkoon sopiva palanen on löytynyt Kakkosesta. Jotta otsikko ei jäisi ilman kontekstia, lienee ehkä syytä perustella miksi juuri kyseinen sarjatason seurojen tarjottimilta löytyy jotakin, jota muut eivät pysty ainakaan samassa muodossa tarjoamaan.

En puhu vain yleisön näkökulmasta, vaan myös yhteisön näkökulmasta. Pelaajan näkökulmasta. Valmentajan näkökulmasta. Paras saattaa joskus tarkoittaa myös huonointa, mutta jotain, mikäli latteuteen lankeaminen sallitaan, jalkapalloromanttista siinäkin yleensä on.  

Kakkonen on ensimmäinen sarjataso, jolla pelataan liiton alaisia pelejä. Hyppy Kolmosesta Kakkoseen on usein sekä pelaajistolle että seuraorganisaatiolle melkoinen, mikäli aiempaa taustaa ei korkeammalta ole, ja paikan vakiinnuttamiseen pystyvät pitkässä juoksussa yllättävän harvat seurat. Pelaamisen taso ei kenties kansainvälisesti vertailtuna päätä huimaa, mutta ero Kolmoseen on silti selkeä; yleensä Kakkosessa isompaan rooliin mahtuakseen pitää osata lajiteknisesti muutakin kuin vetää kengät oikeisiin jalkoihin.

Sarjatasona se on muutenkin kaikin tavoin tietynlainen ei-kenenkään-maa jonkinlaista ammattilaistoimintaa jo melkein muistuttavan Ykkösen ja täysin amatööripohjalta operoivien Kolmosen seurojen välillä. Toisin kuin Kolmosessa, monessa seurassa maksetaan muutamille pelaajille korvauksia, jotka asuntoetuineen lähentelevät suomalaista keskipalkkaa – melkoista glamouria – mutta suurin osa pelaa ilman korvausta.

Otteluissa ei ole harvinaista, että kentällä kohtaavat hädin tuskin kymmentä pomputteleva kyläseuran kovaluinen laitapakki, ammattilaisuraa tosissaan tavoitteleva reservijoukkueen seitsentoistavuotias ja joutsenlauluaan esittävä vanha liigalegenda.

Samantapaista elämää viettävät, tosin muutkin kuin kakkosdivariseurojen, kädestä suuhun elävät valmentajat.

”Jotain perverssiä täytyy olla luonteessa, että on edelleen mukana näissä hommissa”, KPV:n juuri liigaan nostanut Jarmo Korhonen totesi aikanaan.

Rakkaudesta lajiin

Tarkoituksenani ei ole ihannoida taloudellista ahdinkoa, vaan osoittaa, että Kakkosessa jos jossain pyöritään mukana rakkaudesta lajiin. Vaikka matseissa saattaakin onnen osuessa kohdalleen saada ensivilauksia Joel Pohjanpalon kaltaisista lupauksista, ei suurimmalla osalla pelaajista ole sen kummempia huippu-urheilullisia tavoitteita. Useimmat uhraavat kertyneet pekkaspäivät ja valtaosan viikonlopuistaan matkaamalla ympäri maakuntia verkkaripalkalla, ja kesälomatkin suunnitellaan otteluohjelman ympärille.

Toisaalta Kakkosessa urotekoihin yltämällä saattaa pelaaja tienata itselleen jo pientä, harvinaisissa tapauksissa peräti valtakunnallista, medianäkyvyyttäkin, joka etenkin nuorempien osalta saattaa olla yökerhossa kovaa valuuttaa. Pikkujunnujen intoilua ja nimmaripyyntöjä työpäivän jälkeen kuunnellessa voi kokea itsensä esikuvaksi ja lähes ammattilaiseksi, vaikka oikea taso ei lopulta aivan sinne asti olisi koskaan riittänytkään.

Vaan entä se kannattaminen? Valehtelisin, jos väittäisin, että Kakkonen tarjoaa edes liigapeliin verrattavissa olevia esteettisiä elämyksiä. Siksi matseja katsomaan eivät usein eksykään satunnaiset seuraajat. Kannattajayhteisöt ovat tiiviitä, mutta niihin otetaan kokemuksieni mukaan innolla uusia kavereita sisään. Tiettyjen seurojen osalta organisoitunutta toimintaa mitataan kuitenkin monissa kymmenissä faneissa, jolloin muuhun yleisömäärään verrattuna kannattaminen näkyessään ja kuuluessaan todellakin näkyy ja kuuluu.

Myös pelaajiin saa fanina kontaktia ihan eri tavalla kuin korkeammilla tasoilla – jokainen ”pelle” taatusti kantautuu sen liian taitavan liimatukkaisen laiturin tärykalvoille, ja onnekas provokaattori saattaa joskus peräti saada vastauksen. Se piristää, kun oma seura on jäämässä jossakin jumalan selän takana tökeröllä tavalla jalkoihin, edessä on viiden tunnin bussimatka eikä kotijoukkueen yleisurheilukentältä ole ikävä kyllä löytynyt hieman ennen alkuvihellystä auennutta taivasta vastaan minkäänlaista suojaa.

Ja mikäli oma seura löytyy tarpeeksi läheltä omia kotikontuja, saattaa kannatettavan seuran kokoonpano koostua omista vanhemmista ja naapureista. Tai ehkä myöhemmin koulukavereista. Tai ehkä vielä myöhemmin omista lapsista. Ja heidän lapsistaan. Ja ehkä lopulta sitä vuosikymmenten jälkeen on itse se eläkkeensä vähän raa’aksi jääneeseen makkaraan ja kylmään kahviin puoliajalla tuhlaava, pelaajille nyrkkiä puiva vanhempi herrasmies.

The post Kolumni: Kakkonen – Maailman paras sarja appeared first on Byyri.

Lainalle lähetettävät pelaajat kuuluvat useimmiten jompaan kumpaan seuraavista kategorioista. Lainalle lähetetään joko nuori talentti, jonka toivotaan kypsyvän kenties alemmilla sarjatasoilla valmiimmaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta lainalle voidaan passittaa myös vähälle peliajalle jäänyt kokeneempi pelaaja, jonka minuutit ovat jääneet omassa seurassa vähiin ja pelituntuma on ohut.

Lainasopimuksen etuihin kuuluu, ettei pelaajan lunastavan seuran tarvitse maksaa siirtokorvausta, ainoastaan palkkakuluja. Useissa tapauksista pelaajaoikeudet omistava seura osallistuu palkkojen maksuun lainapestin aikana. Myös lainasopimusten pituuksia ja ehtoja on monenlaisia. Esimerkiksi Valioliigassa lainapelaaja ei saa pelata otteluissa oikeutensa omistavaa seuraa vastaan. Tämä pykälä on neuvoteltu paitsi katkerien oma koira puree -tilanteiden välttämiseksi, myös mahdollisten vilppiyritysten kitkemiseksi.

Lainapesti on pelaajalle parhaimmillaan valttikortti

Pelaajan kannalta lainalle siirtyminen on lähtökohtaisesti mahdollisuus. Joskus useamman kauden lainaseuroissa ”marinoituminen” palkitaan myöhemmin. Toisinaan lainapesteillä vastuuta tulee, mutta emoseurassa tie on tukossa. Suomessa lainapelaajat saman sarjan sisällä ovat harvinaisuuksia, mutta Euroopan kovimmissa sarjoissa arkipäivää.

Belgian MM-pronssille torjunut Thibaut Courtois puhkesi täyteen loistoonsa oltuaan kolmen kauden ajan Chelseasta lainalla Atletico Madridissa. Los Colchonerosista Lontooseen palattuaan Courtois sementoi paikkansa maailman kärkivahtien joukossa. Tällä hetkellä raamikas vahti tilkitsee Real Madridin maalia.

Myös suurseurojen kesken nähdään lainapestejä, joissa mukana on todellisia tähtipelaajiakin. Real Madrid lainasi James Rodriguezin Bayern Müncheniin kahden kauden ajaksi, kun MM-kisojen parhaaksi pelaajaksi 2014 valitun kolumbialaisen asema Espanjassa oli vaikea.

Suomalaisille tuttu laitapuolustaja Carl Jenkinson käväisi ensimmäisillä lainapesteillään edustaessaan kasvattiseuraansa Charlton Athleticia. Tuolloin hän edusti muutaman ottelun verran niin Welling Unitedia kuin Eastbourne Boroughiakin Englannin jalkapallopyramidin alaportailla. Vuonna 2011 tuolloin Suomen nuorten maajoukkueita edustanut Jenkinson siirtyi suurin odotuksin Laticsista toiseen lontoolaisseuraan Arsenaliin.

Ensimmäisten kausien ajan hän pelasi pääosin Arsenalin reserveissä. Kun paikka ykkösjoukkueessa ei ottanut auetakseen, haki Jenkinson kaudella 2014-15 vauhtia lainapestillä West Hamin riveissä. Vastuuta kertyi 32 ottelun verran, mutta Gunnersin oikean pakin paikalle ei ollut asiaa. Seuraavalla kaudella seurasi uusi lainapesti jälleen Boleyn Groundille, kaudella 2017-18 osa ajasta meni Championshipin Birminghamissa.

Nyt 26-vuotiaana Jenkinson on edelleen Arsenalin pelaaja, mutta valmennusjohdon suunnitelmiin hän ei kuulu. Lainapestien aika lienee ohi, mutta Arsenalin ykkösjoukkueessa ottelumääräksi jäänee 38 ottelua kertyneenä usean eri kauden aikana. Peliajan perässä Jenkinsonin tie vienee tulevaisuudessa kokonaan uuteen seuraan.

Terävimmällä huipulla pelaavien taustoista voi löytyä erikoisiakin lainapyrähdyksiä. Pitkän uran Valioliigassa ja Englannin maajoukkueessa pelannut Peter Crouch koki uransa alussa erikoisen lainapestin. Tottenhamin sopimuspelaajana vuonna 2000 ollut Crouch pelasi kahdeksan ottelua lainalla Ruotsissa, kolmosdivarin IFK Hässleholmissa. 

Yksin Crouchin ei tarvinnut Etelä-Ruotsiin lähteä, sillä lainalle siirtyi myös Tottenham-puolustaja Alton Thelwell.

Pitkänhuiskean hyökkääjän lyhyt visiitti tuntemattomaan pikkuseuraan oli osa Spursin ja Hässleholmin diiliä, jossa brittikentille siirtyi puolustaja Jon Jönsson. Crouchin myöhemmin vakiinnutettua paikkansa Valioliigassa ihmeteltiin kannattajien keskuudessa miehen erikoista visiittiä Skandinaviaan.

Seurat harjoittavat monenlaista lainapolitiikkaa

Chelsea on tullut tunnetuksi huimaa lainarulettia pyörittävänä seurana. Roman Abramovitshin aikakaudella lontoolaisten hankkimat ja perään lainaamat pelaajat lasketaan jo sadoissa. Tälläkin kaudella The Bluesin pelaajia pelaa lainalla ympäri Eurooppaa peräti 40. Seuran taktiikkana on haalia lupaukset oman sateenvarjonsa alle, jotta pahimmat kilpailijat eivät saa houkuteltua heitä riveihinsä.

Chelseaa on kuitenkin kritisoitu siitä, etteivät nuoret pelaajat saa järjestelmästä huolimatta todellista vastuuta ykkösjoukkueen riveissä. Esimerkiksi toppari Papy Djilobodjin saldoksi Chelsean miehenä jäi minuutti peliaikaa Liigacupissa. Lainapestin jälkeen topparin matka jatkui Sunderlandiin. Senegalilainen ei liene kuulunut Jose Mourinhon suunnitelmiin missään kohtaa. Djilobodjin ura on sittemmin mennyt vauhdilla alamäkeä.

Välillä järjestelmä kolahtaa omaan nilkkaan, kuten esimerkiksi pahimpien kilpailijoiden leivissä loistavien Kevin De Bryunen ja Romelu Lukakun kohdalla. Nuorina Chelsean sopimuspelaajiin kuuluneelle belgialaiskaksikolle ei nähty käyttöä ykkösjoukkueessa. Seuraukset ovat jalkapallon ystäville tutut.

Suomessa pelaajien lainaaminen on monesti etupäässä taloudellinen kysymys. Kun JJK kauden 2013 päätteeksi putosi konkurssiuhan varjostamana Veikkausliigasta, oli toimintaa uudistettava rajulla kädellä. Jyväskylässä linjattiin osin pakon edessä, että seura pyrkii jatkamaan toimintaansa mahdollisimman paikallistaustaisella joukkueella.

Vaikka sittemmin taloustilanne on jälleen parantunut, on Kettupaitojen riveissä nähty runsaasti Keski-Suomesta ponnistavia pelaajia. Vaikka Jyväskylä vetää nuoria puoleensa muun muassa opiskelumahdollisuuksiensa avulla, on Ykkösen tasolle hankalaa koota varteenotettavaa nippua pelkästään kotikulmilta.

JJK:n yhteistyösopimus Ilveksen kanssa takaa liigassa vähälle vastuulle jääneiden nuorten pelituntuman ylläpitämisen ja treenaamisen Jyväskylässä. JJK puolestaan saa nauttia talenttien otteista sekä ennen kaikkea leveyttä ennestään kapeaan kokoonpanoonsa.

Pelaajien lainaus on arkipäivää aina Euroopan huippuliigoista Suomen alasarjoihin. Lainapestien syitä on listattu yllä, mutta lähtökohtaisesti lainasiirrot ovat eduksi niin seuroille kuin pelaajillekin. Pelaajien on päästävä peliajan perässä joukkueeseen, sillä pelkästään harjoittelemalla kehitys junnaa paikallaan.

The post Lainapelaajan anatomiaa – Kuka hyötyy lainasirkuksesta? appeared first on Byyri.

Cupin perinteet

Alkuperäinen Suomen Cup perustettiin vuonna 1955. Formaatti kopioitiin Englannin FA Cupista, joka on maailman vanhin jalkapallokilpailu. Turnausmuoto on yksinkertaisuudessaan kaunis: kaikki Suomen joukkueet saavat osallistua cupiin, pelit pelataan knock-out-periaatteella ja turnaus etenee hitaasti koko kauden ajan. Vuoden 2016 talvella tehtiin kuitenkin nippu uudistuksia, jotka mullistivat turnausmuodon ja romahduttivat sen arvostuksen.

Cupiin otettiin mukaan lohkovaihe, johon on erillinen karsinta, johon Kakkosen ja sitä alempien sarjojen joukkueet osallistuvat. Karsinta alkaa aiemman vuoden kesällä, lohkovaihe pelataan talvella ja pudotuspelit keväällä. Turnauksen voittaja saa paikan seuraavan vuoden Eurooppa-liigassa. Uudistuksessa mukailtiin Ruotsin Svenska cupenin mallia, jossa lohkovaiheen mukaanotto on ollut onnistunut.

Osallistujamäärän romahdus

Suomen Cupin arvostus oli ollut laskussa vuodesta 2006, jolloin cup oli haalinut peräti 368 osallistujajoukkuetta. Uudistus tehtiin kunnioittamaan liigaseurojen toiveita. Koska Veikkausliigassa pelataan kolminkertainen sarja ja kausi on verrattain lyhyt, otteluohjelma on joukkueille raskas. Cup-ottelut nähtiin osittain “ylimääräisenä” rasitteena, etenkin kun liigajoukkueet tulivat mukaan alkukesästä, jolloin pelejä muutenkin on paljon. Esimerkiksi vuosina 2005, 2007 ja 2008 IFK Mariehamn jättäytyi cupista kokonaan pois, koska se “olisi maksanut heille liikaa”.

Alun perin cup-uudistuksen idea oli ainakin osaltaan siirtää pelejä pois keskikesän otteluruuhkasta. Vanha systeemi kuormitti liigajoukkueita, jotka joutuivat pahimman otteluruuhkan keskellä pelaamaan vielä cupin ottelut päälle.

Kun uutta Suomen Cupia suunniteltiin, neuvottelupöydässä kuunneltiin ilmeisesti pelkästään Veikkausliiga-seuroja. Cup on toteutettu täysin liigaseurojen ehdoilla, eikä suurinta osaa osallistujista eli alasarjajoukkueita ole ajateltu ollenkaan.

Alasarjajoukkueelle tulee uudessa formaatissa huomattava määrä lisää pelejä, etenkin jos se jollain ihmeen kaupalla sattuu selviämään lohkovaiheeseen. Lohkovaihe käytännössä varmistaa sen, ettei cupissa tule yllätyksiä, koska yksittäisten pelien sijaan useampi kohtaaminen huventaa mahdollisuudet haastaa ketään ylempänä pelaavaa joukkuetta olemattomiin.

On myös perin mahdoton yhtälö alasarjajoukkueen budjetille kiertää ympäri maakuntia ottamassa turpiin jokaiselta muulta lohkon joukkueelta ennen varsinaisen kauden alkua, mahdollisesti vielä siipirikkoisella joukkueella. Cupin lohkovaihe pelataan jo vuoden alussa talvella, jolloin harvalla alasarjaseuralla on edes valmista joukkuetta puhumattakaan valmiista pelitavasta tai kuntopohjasta. Lohkovaiheen jälkeen ainoastaan laadukkaimmalla materiaalilla varustetut joukkueet ovat mukana.

On myös cup-kilpailun hengen vastaista pelata karsinta, lohkovaihe ja pudotuspelit, koska kyseessä ei ole mikään Mestareiden liiga, jossa jokaisella seuralla on taloudelliset valmiudet saada pelit pelattua. Suomen Cupista jaettavat rahasummat ovat perin naurettavia, eikä taloudellista porkkanaa osallistumiselle ole.

Koska Suomen Cupin lohkot jaetaan maantieteellisesti, ne ovat väistämättä epätasaisia ja lisäävät pahimmillaan merkityksettömien otteluiden määrää. Cupia onkin haukuttu “harjoitusturnaukseksi”, jossa pystyt pelaamaan tasurin toisensa jälkeen ja pääsemään silti jatkoon.

Romantiikkaa ja hallihöntsää

Suomen Cupin hienous ja erityinen romantiikka muodostui juuri niistä peleistä, joissa pienempi kohtasi suurempansa. Daavid vastaan Goljat -asetelma herättää kiinnostusta ja antaa jalkapallolle mahdollisuuden olla sen kaupungin, kunnan tai alueen ykköspuheenaihe ja muodostaa parhaimmillaan osan koko kotiseudun identiteetistä.

Tällaiset ottelut ovat omiaan luomaan sitä jalkapallokulttuuria, jota ruohonjuuritasolla on helpointa muodostaa.

Nykymuotoisessa Suomen Cupissa näitä otteluita ei päästä pelaamaan. Ennen lohkovaihetta alasarjajoukkueiden lisäksi mukana on puoliammattilaisia Kakkosen seuroja, jotka ovat boikotoineet cupia kovasanaisesti. Heille nykyinen cup-formaatti tuottaa eniten ylimääräisiä pelejä, jotka mahdollisesti pakottavat pitkiin pelimatkoihin kohtaamaan alasarjajoukkueita. Niiden jälkeen edessä saattaa olla vielä lohkovaihe, jossa jatkoon pääsyn mahdollisuudet ovat olemattomat.

Koko Suomen cup?

Numerot eivät valehtele: cupin osallistujamäärät ovat pudonneet huippuvuoden 368:sta (2006) vain 65 joukkueeseen (2018). Alasarjajoukkueille cup alkaa kesän lopulla, jolloin joukkueet pelaavat kauden tärkeimpiä pelejä ratkoessaan nousuja ja putoamisia. Liigajoukkueille cup alkaa taas tammikuussa, jolloin suurin osa joukkueista vasta valmistautuu kauteen.

Koska uudessa turnausmuodossa cup on pelattu loppuun ennen kuin Veikkausliiga on kunnolla edes ehtinyt alkaa, Suomen Cupista on tullut entisen Liigacupin kaltainen kauteen valmistava turnaus, johon osallistuu vain kourallinen seuroja. Niistä kaikilla ei ole edes valmista joukkuetta tulevalle kaudelle johtuen cupin aloitusajankohdasta juuri siirtoikkunan avautuessa. On erikoista, että tästä harjoitteluturnauksen piirteet täyttävästä kilpailusta saa europaikan.

Nimi Suomen Cup viittaa koko Suomen cupiin, mutta tosiasiassa siitä on tullut vain kotimaan isoimpien kymmenkunnan seuran turnaus, joten on harhaanjohtavaa käyttää turnauksesta tätä nimeä. Vanhaa Liigacupia, joka lopetettiin Suomen Cupin uudistamisen tieltä, oli aikoinaan kritisoitu hallihöntsäturnaukseksi, eikä tarvitse vetää monimutkaisia johtopäätöksiä nähdäkseen samoja elementtejä tässä uudessa Suomen Cupissa.

Kullattuja muistoja

Vuonna 2006, kun cupin suosio oli huipussaan, osa liigajoukkueista tuli mukaan jo cupin 4. kierroksella, mikä takasi osalle suomalaisista alasarjajoukkueista ikimuistoisia otteluita. Hyvä esimerkki oli Orimattilan Petojen ja HJK:n kohtaaminen vuonna 2005. Pelasin itse Pedoissa vuosina 2012-2014. Kohtasimme vuoden 2013 helmikuussa cupissa silloin Ykkösessä pelanneen Atlantis FC:n, jota ennen olimme pudottaneet Lahden Reippaan. Nämä kaksi peliä ovat alasarjaurani merkittävimmät ja ikimuistoisimmat ottelut.

Vanha Suomen Cup -formaatti ei palvellut ylemmillä sarjatasoilla pelaavia joukkueita, mutta se teki Suomen Cupista juuri sen, mitä Suomen Cupin pitäisi olla: koko Suomen cup. Palloliitossa on tehty vanhan Liigacupin ja Suomen Cupin väliltä kaikkia ärsyttävä kompromissi, joka ei palvele ketään ja on vienyt arvostuksen Suomen vanhimmalta jalkapallon cup-kilpailulta.

Suomen Cup tulisi palauttaa vanhaan formaattiinsa, jossa pelataan vain merkityksellisiä otteluita.

The post Kolumni: Suomen Cupin maine on palautettava appeared first on Byyri.