Kun Ruotsi menetti Viipurin Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721, se tarvitsi uuden linnoitetun kauppakaupungin lähelle itärajaa. Kahta vuotta myöhemmin perustettu Fredrikshamn on kuningas Fredrik I:n mukaan nimetty ja tunnetaan suomalaisittain Haminana.

Hamina on “ympyräkaupunki”, jonka infrastruktuuria hallitsevat vanhat rakennukset ja linnoitukset. Bussiasemalta on lyhyt kävelymatka keskustaan, jossa kuuluisa ympyräkaava avautuu raatihuoneelta, ja urheilukentälle, jota kiertää omalaatuinen linnoitusrakennelma.

Matsipäivä

Yleisöä oli kertynyt mukavasti katsomoon ja muurin harjanteelle katsomaan ottelua Kotkan Jäntevää vastaan.

Ottelu itsessään olisi molemmille joukkueille merkityksetön, koska Idän alueen 3. divisioonan lohkossa B eli tuttavallisemmin “Kaakon Kolmosessa” MyPa oli ehtinyt karata HaPK:n tavoittamattomiin, eikä Jäntevällä ollut enää mahdollisuuksia välttää putoamista.

Pallo-Kissat ottikin tilaisuudesta vaarin peluuttamalla nuoria debytantteja. 16-vuotias Julius Anttila oli ensimmäistä kertaa edustusjoukkueen avauskokoonpanossa vasempana wing-backina. Tolppien välissä nollapelin piti vasta 15-vuotias Miska Dufva, jonka äiti jännitti peliä makkaragrillin ääressä.

Ottelu pelattiin aurinkoisessa syyssäässä. Kotijoukkue oli 5–0-voitossaan sangen ylivoimainen, eikä ottelusta muodostunut aikamme klassikkoa. Yleisölle näytös oli sitä, mihin Haminassa on kahden viime vuoden aikana totuttu.

– Muurilla seisoneet fanit olivat rauhallisempia mitä yleensä, arvioi Pallo-Kissojen päävalmentaja ja yleismies Saku Halonen kannattajien äänekkyyttä.

Haminan Pallo-Kissojen edustusjoukkue on nopeasti juurruttanut asemansa Kaakon Kolmosen kestomenestyjänä taistelemalla sarjanoususta kaksi kautta peräkkäin. Käänne on tapahtunut nopeasti, koska vielä kaudella 2021 HaPK taisteli putoamista vastaan.

Käänteen taustalla on Sakun johtaman valmennus- ja taustatiimin pitkäjänteinen työ.

Kunnon kundeja Kotkasta

Saku, Juha Jokela ja Ari Mäenpää ovat kaikki pitkän linjan HaPKilaisia ja osa ydinryhmää, joka hoitaa myös ei-pelilliset hommat kuten otteluraporttien kirjoittamisen, saunailtojen ja talkoiden järjestämisen ja yhteistyökuvioiden muodostamisen. Tämä kolmikko istahti haastatteluun Hallinkulman terassille.

Ydinryhmään kerrottiin kuuluvan lisäksi joukkueenjohtaja Susanna Hannula, maalivahtivalmentaja Mikko Korpela sekä “puuhamies” Petri Ristola. Lisäksi kesken kauden edustusjoukkueeseen liittyi uusi huoltaja Atte Viersola.

– On niitä hommia tarjottu muillekin, mutta ei ole ottajia, toteaa Saku.

Pallo-Kissojen nousu alkoi, kun Saku palasi vuonna 2019 Haminaan seitsemän Peli-Karhuissa vietetyn vuoden jälkeen. Saku toi Karhulasta mukanaan kymmenkunta juniori-ikäistä pelaajaa.

– Kaudet 2019–2021 pelasimme erittäin nuorella joukkueella, ja varsinkin tuo ensimmäinen kauteni oli nuorten pelaajien sisäänajoa, Saku lisää.

Tilanne oli Haminassa vaikea ennen kauden 2021 alkua, ja jopa edustusjoukkueen jatko pelaajapulan vuoksi oli vaakalaudalla.

Peli-Karhuissa Kakkosta pelanneita pelaajia tuli kuitenkin ensin Pallo-Kissojen futsal-joukkueeseen, ja samat naamat ilmestyivät jalkapallojoukkueen try-outeihin sekä vuonna 2021 että 2022.

– Mietimme syksyllä 2021 viimeiseen asti, onko meillä joukkuetta enää Kolmoseen, mutta tilanne sai meidän kannaltamme mieluisan käänteen, Saku muistelee.

Nykyisestä pelaajistosta puolet on karhulalaisia, eikä ilman kuntarajat ylittävää liikennettä nykyistä nousua olisi tapahtunut.

Kotka on tunnettuna jalkapallokaupunkina ilmeinen kohde yhteistyökuvioille ja erilaisia virityksiä on aikojen saatossa luotu siihen suuntaan, mutta ne eivät aina ole onnistuneet.

– Meillä on kokemuksia ikävästä sanelusta, jossa isommasta seurasta lähetetään pelaaja, jota pitää peluuttaa esimerkiksi 15 tai 30 minuuttia ottelussa, Juha tuhahtaa.

HaPK:iin on tullut toisinaan myös vahvistuksia Haminan Reserviupseerikoulusta. Tällä kaudella RUK:n kautta saatiin Pallo-Iiroista lainalle Santeri Tähkä. Onpa muuan Fredrik Lassaskin käynyt treenaamassa Urheilukentän nurmella.

Haminassa on toinen jalkapalloseura Haminan Työväen Palloilijat, jonka kanssa yhteistyö on ollut “on-off”. Toissakaudella HaTP pelasi Vitosessa, mutta yhteistyö ei silloin onnistunut, ja tällä kaudella HaTP pelasi samassa lohkossa Pallo-Kissojen kakkosjoukkueen kanssa.

HaPK/2 oli päättyneellä kaudella HaTP:n edellä Kutosen lohkonsa kolmas ja nousi karsintojen kautta Vitoseen.

Jalkapallobuumi

Pallo-Kissojen kausi 2022 päättyi 2023 tavoin pettymykseen, kun se hävisi SexyPöxyille nousukarsinnan Kakkoseen yhteismaalein 2–4. Käänteentekeväksi jäi otteluparin jälkimmäinen kohtaaminen.

– Meidän 40 maalia tehneistä kavereista (Joona Pasi ja Nico Pietiläinen) toinen oli Kanarialla ja toinen loukkaantuneena, Saku muistelee 0–2-tappioon päättynyttä kotiottelua.

HaPK on kerran ollut samanlaisessa tilanteessa kaudella 1999. Suora nousu Kakkoseen oli silloin “yhden maalin” päässä, mutta viimeisessä ottelussa pelattu 0-0-tasapeli PEPOa vastaan jätti Pallo-Kissat pisteellä Säynätsalon Riennon taakse.

Karsinnoissa vastaan tuli Atik Ismailin luotsaama Zulimanit, jolle kärsitty 1–0-tappio Kuopiossa tarkoitti nousuhaaveiden murenemista.

Vaikka sarjanousu jäi tänäkin vuonna haaveeksi, haminalaisen futiksen uusi nousu on käynnissä. Paikalliset ovat nykyään kiinnostuneita Pallo-Kissoista, Kymen Sanomat kirjoittaa edustusjoukkueen edesottamuksista ja pieniä tukijoita kaupungissa on paljon.

Kauden 2022 Suomen Cupin ottelu FC Lahtea vastaan Haminassa, joka esitettiin Ruudussa, antoi myös lisänäkyvyyttä.

– Junnut olivat innoissaan kyselemässä nimmareita, Saku muistelee.

FC Lahti oli ensimmäinen huippuluokan vierailija Haminassa sitten vuoden 1985, kun HJK arvottiin vastaan Suomen Cupin neljännellä kierroksella. Helteisellä Urheilukentällä Pallo-Kissat pani helsinkiläiset silloin tiukoille, mutta Klubi taisteli voiton numeroin 1–2 Markku Kanervan puskumaalilla.

Pesäpallokaupunki

Jalkapalloa on kuitenkin ollut vaikeaa sovittaa Haminaan toisen pallopelin kanssa.

Hamina on nimittäin myös pesäpallokaupunki, onhan Haminan Palloilijat voittanut suomenmestaruuden viimeksi vuonna 1974. Miesten pesisjoukkue on kahden ylimmän sarjatason hissijoukkue ja naiset pelaavat Superpesistä.

Jalkapallokentän viereisellä Vallikentällä pelatut ottelut verottavatkin katsojia joka kesä, ja pesäpallon asema on historian saatossa vakiintunut.

– Jos pesäpallojoukkue saa tukijoilta kaksi tonnia, jalkapallojoukkue saa kaksi sataa, harmittelee Juha.

Jalkapallolle on kuitenkin vahva tuki. Yksi tärkeimmistä tukijoista on viime vuosina ollut haastattelupaikka Hallinkulma, jossa myydään Pallo-Kissojen nimikko–olutta.

Katsojamäärät kotipeleissä ovat 200–300. Tärkeimmät paikallispelit PeKaa ja MyPaa vastaan ovat keränneet jopa 500 katsojaa, vaikka ne olisivat pesäpallopelin kanssa päällekkäin. Aiemmin mainitussa cup-ottelussa FC Lahtea vastaan paikalla oli kuutisensataa katsojaa.

Historian suurmiehiä

Veijo Tidenbergin nimeä ei voi olla mainitsematta Pallo-Kissojen yhteydessä. Ylimetsänhoitaja Tidenberg oli Enso-Gutzeit Oy:n aluejohtaja Summan tehtaalla ja HaPK:in johtokunnan jäsen sekä seuran puheenjohtaja 1970- ja 80-luvuilla.

Tidenbergin panostukset Pallo-Kissoihin olivat merkittäviä, seuran historiikin mukaan elintärkeitä, ja hänelle sittemmin myönnettiin kunniapuheenjohtajan arvonimi. Tidenberg kuoli vuonna 2020 pitkäaikaiseen sairauteen.

Kotkan ja Myllykosken tavoin Haminassa tehdas- ja jalkapallotoiminnan kohtalot ovat kietoutuneet yhteen.

Haminan tunnetuimpia kasvatteja ovat Veikkausliigasta tutut pelaajat Marko Tyyskä ja Turusen veljekset Teemu ja Tuomo. FC KTP:sta Haminaan palannut Kimi Kolsi edustaa tulevaisuuden pelaajakaartia ikärakenteeltaan “optimaalisessa” HaPK:issa.

HaPK:in tunnetuin kasvatti on kuitenkin vuonna 1969 parhaaksi C-junioriksi valittu Petri Tiili, joka tunnetaan paremmin artistinimellä Pelle Miljoona. Myös Madventuresista tuttu kotimaisen jalkapallon ystävä Riku Rantala on Haminasta.

Vaikka maailma on muuttunut Suuren Pohjan sodan ajoista, Hamina tunnetaan yhä samoista asioista: ympyräkaavasta, vanhasta arkkitehtuurista ja linnoituksesta. Aikojen saatossa Haminasta on tullut kaupunki, jossa renessanssi yhdistyy moderniin datakeskukseen.

Haminan meritaisteluista Kolmosen otteluihin haminalaiset ovat saaneet seistä linnoituksen muureilla omiensa puolella seuraamassa näytelmää.

The post Kaupunki kuin bastioni – Haminan Pallo-Kissat tekee nousuaan historiallisissa olosuhteissa appeared first on Byyri.

Seitsemän kilometrin päässä Söderfjärdenistä pelaa kotiottelunsa Sundom IF, joka on oman kylänsä ilmentymä: joukkue seisoo omilla jaloillaan, ja on emäkaupungilleen Vaasalle sekä kumppani että vastavoima.

Isot miehet, pienet pelit

– Sundom on vastustajalle kova paikka.

Näin toteavat ykskantaan sekä edustusjoukkueen joukkueenjohtaja ja pitkän linjan siffiläinen Robert Selänniemi että Andreas Björk, joukkueen valmentaja ja jalkapallojaoston puheenjohtaja.

Andreas on kotimaisen jalkapallon ystäville tuttu nimi muun muassa IFK Mariehamnista ja Vasa IFK:sta. Pitkän uran tehnyt vaasalainen hyökkääjä-keskikenttäpelaaja on virallisesti “lopettanut” peliuransa, mutta on tälläkin kaudella “joutunut” kentälle.

– Pelasin puolitoista ottelua maalissa, kun molemmat maalivahtimme olivat loukkaantuneena, Andreas kertoo virnuillen.

Edustusjoukkueen miehistössä on toinenkin kiinnostava nimi, joka ei kuitenkaan esiintynyt 11.8. pelatussa ottelussa Vaasan Pallo-Veikkoja vastaan: walesiläinen Richard Dorman muistetaan SJK:sta. Sundomissa Dorman on pelannut vuodesta 2019, mutta samaan aikaan toiminut valmentajana ja nykyään teknisenä johtajana Seinäjoella.

Mikä saa pienen kyläseuran houkuttelemaan pelaajia, joilla taistellaan Lännen Kolmosen mestaruudesta vuodesta toiseen?

Sundom kasvaa ja keskiluokkaistuu

Jotta kysymykseen voisi vastata kattavasti, pitää Sundomia tutkia muutenkin kuin jalkapallon kannalta.

Vuoden 1974 kuntaliitoksessa entinen Sulvan kunta jaettiin kahtia Vaasalle ja Mustasaarelle. Sundom kuului läntisiin Vaasaan liitettyihin alueisiin. Vuonna 1976 valmistui Myrgrundin silta, joka yhdisti entisen Sulvan alueet Vaasan keskustaan.

Sundomissa alkoi 1980-luvulla vakaa 10 prosentin vuosittainen väestönkasvu, joka on kaksinkertaistanut asukasmäärän kylässä. Muuttajat ovat yleensä perheitä.

– Moni Sundomiin muuttanut on Vaasan energiaklusterin työntekijä, Andreas ja keskusteluun liittynyt seuran yleismies Markus Ljungkvist selittävät.

Alle kymmenen kilometrin päässä kaupungin keskustassa pääsee elämään ja pelaamaan kuin maaseudulla. Sundom IF houkuttelee kylämeinigillään myös pelaajia, jotka asuvat muualla.

Toden totta Sundomissa on kosolti tervettä kotiseutuylpeyttä. Paikallista mielenmaisemaa kuvailee sundomilainen laulaja Hans Martin kappaleessaan “Hejja Sååndom”:

– Meillä on nykyään myös kaksi uutta laulua, jotka meidän pelaaja Jesse Kankanpää on tehnyt parin muun pelaajan kanssa, Andreas esittelee jälkeenpäin sähköpostilla.

Hyvämaineinen kyläseura

– Me pelataan nopeaa, kovaa ja suoraviivaista peliä. Se sopii meidän kotikentälle, Andreas analysoi.

Sundom Arena on sympaattinen jalkapallopyhättö: nurmi on hyvin hoidettu ja vanha katsomorakennus koristeltu SIF:n logoilla. Katsomorakennus sisältää pukukopit ja saunan, joka lämpiää pelien jälkeen; vierasjoukkue käy ensin, Sundom IF sen jälkeen.

SIF:in tekemiseen kuuluu olennaisesti hauskanpidon ja tosissaan pelaamisen yhdistäminen. Joukkueessa vaalitaan hyvää ilmapiiriä, vaikka ottelu hävittäisiin. Saunailtoja ja muuta yhteistä tekemistä järjestetään myös pelaajien kesken. Harjoituksia on kaksi kertaa viikossa, mikä myös sopii useammalle seuraa harkitsevalle pelaajalle paremmin.

– On tärkeää, että matsien ja treenien jälkeen voi istuskella saunassa pelaajien kanssa, Andreas korostaa.

Monelle pelaajalle SIF on täydellinen vaihtoehto, koska se pelaa alueen kovinta alasarjaa, mutta ei tavoittele suurempia areenoita. Se on voittanut Kolmosen kahdesti, mutta kieltäytynyt noususta molemmilla kerroilla.

Seura tulee toimeen sillä, mitä sille tarjotaan. Kolmosessa on tällä kaudella neljä vaasalaista seuraa, eli vaihtoehtoja kaupunkiin saapuvalle pelaajalle on. Samalla on tarjolla kilpailu Vaasan epävirallisen ykkösseuran tittelistä. Tästä kilpailusta lisää myöhemmin.

Sundom IF:llä on näkyvyyttä myös paikallislehdissä.

– Vasabladet kirjoittaa paljon kolmosdivarista, myös meidän peleistä, haastateltavat kehuvat.

Muutama pelaaja nykyisestä kokoonpanosta asuu Sundomissa, mutta valtaosa pelaajista on muualta Pohjanmaalta. Ottelussa Vaasan Pallo-Veikkoja vastaan maalinteossa onnistui esimerkiksi aiemmassa jutussani Kaskö IK:lle maaleja tehnyt Bekir Kadic.

Katsojamäärä on tasainen läpi kauden. Otteluissa käy joitain kymmeniä katsojia, pääosin perheitä ja muita kyläläisiä. On tavallista, että pelin aikana viereiseen tekonurmikaukaloon käynnistyy lasten spontaanit pelit.

Kotikenttä on rakennettu talkoilla, jotka muutenkin pyörittävät Sundom IF:ää. Pienellä seuralla ei ole työntekijöitä, ja rahaa edustusjoukkueen toimintaan saadaan pääasiassa ottelutapahtumien järjestämisestä.

Epätavallisempi tapa kerätä varoja on myydä sponsoritilaa seinäkalentereihin, joiden kuvituksissa esitetään sundomilaisia maisemia. Kalenteri jaetaan ilmaiseksi kaikille kotitalouksille Sundomissa.

Aiemmin Sundomissa Långskäretin kalasatamassa on järjestetty Långskärsdansen, joka oli parhaimmillaan iso lavatanssitapahtuma. Järjestäminen loppui kymmenen vuotta sitten osallistujakatoon, mutta jälleen viime vuodesta alkaen Långskäretissä on tanssittu.

Koronapandemian alkamisen jälkeen Vaasassa järjestettiin perinteiset vappujuhlat, joihin kuuluu perinteiset vappuajot. Syksyllä kotikenttää vastapäisellä nuorisotalolla on takakonttikirppari Loppisrace.

– Ja onhan täällä myös laskettelukeskus Öjberget, Andreas naurahtaa.

Wasa Fotbollsakademi

Sundomissa pelataan myös juniorijalkapalloa, mutta kirjoittaja kokee parhaakseen tehdä selvityksen tilanteeseen juurta jaksain.

Sundom IF on mukana Wasa Fotbollskademissa, jota olivat SIF:n kanssa perustamassa BK-48 ja Vasa IFK Vaasasta ja I-JBK, FC Kuffen ja Solf IK Mustasaaresta. Yhteistyöseura perustettiin vuonna 2015.

Näiden seurojen kaikki noin 1500 junioria aina 19 ikävuoteen saakka pelaavat WFA:ssa. WFA pelaa kotipelinsä ympäri Vaasaa ja Mustasaarta, myös Sundomin kentällä.

Kaikki edellä mainituista seuroista on aikoinaan perustettu omalle alueelleen, mutta koska kaikilta alueilta ei välttämättä löydy tarpeeksi pelaajia ikäluokan joukkuetta varten, tarve yhteistyölle on ollut ilmeistä.

WFA:n ajatus on selkeä: jokainen pelaaja saa oman tasoisia pelejä laadukkaassa valmennuksessa. WFA:n sivuilla esitellään yksityiskohtaisia suunnitelmia pelaajapoluista. Seurayhdistys tarjoaa mahdollisuuksia myös valmentajille järjestämällä valmentajakoulutusta. Huomionarvoista on, että muilla Vaasan seuroilla on omat juniorijoukkueensa, vaikka pelaajia ei välttämättä kaikkiin ikäluokkiin olekaan. Sundom IF siis käytännössä on, kuten todettiin, vastavoima ja yhteistyökumppani.

Paras kiistakumppani

Haastateltavat nostavat FC Kiiston SIF:n tärkeimmäksi vastustajaksi. Kiisto on SIF:n tapaan perinteikäs Kolmosen kärkiseura, ja osa SIF-pelaajista pelaa talvisin keltapaidassa futsalia.

Eroja voi hakea joukkueiden toimintatavasta: Kiisto on harrastanut 2010-luvulta saakka hissitoimintaa Kolmosen ja Kakkosen välillä ja pelaa ottelunsa Hietalahden uudenkarhealla Elisa Stadionilla.

Kuten jutussa on käynyt ilmi, Sundom ja sen edustusseura SIF identifioituvat vahvasti omaksi jutukseen: entisessä kalastajakylässä asuu Vaasaan yhdistyttyäänkin oma, ruotsinkielinen yhteisönsä.

Tästä kylämeiningistä ei haluta pois monesta syystä. Kakkosessa joukkueen budjetti pitäisi moninkertaistaa. Tukijoita toimintaan luultavasti löytyisi, mutta sitoutuneiden pelaajien etsiminen olisi vaikeaa.

On myös eräs tärkeämpi symbolinen seikka. Sundom Arena ei täyttäisi Palloliiton vaatimuksia stadionin suhteen, mikäli joukkue pelaisi valtakunnallista sarjaa, eli kotikenttä mitä luultavimmin vaihtuisi silloin Hietalahteen.

– Jos me mentäisiin Elisalle, ei olisi enää Sundomia, Andreas Björk paaluttaa.

The post Hejja Sååndom! – Sundom IF on kotiseutuylpeyttä nauttivan kylän peruskivi appeared first on Byyri.

Kotimaan alasarjoista on aiemminkin ponnistettu suurempiin ympyröihin, mutta Kolmosesta on pitkä matka La Ligan porteille. Elche CF:n Ramón Folchin tarinasta tekee varsin poikkeuksellisen myös se, että pääsarjadebyytti tuli vasta viikko ennen 31-vuotissyntymäpäivää.

Debyytti SC Eibaria vastaan ei ainakaan vielä avannut Folchille pääsarjauraa, sillä hänet passitettiin pian lainalle toisen sarjatason CD Tenerifeen. LaLiga2 on miehelle hyvin tuttu sarja Elche CF:n, CF Reus Deportiun ja Real Oviedon paidoista, mutta kahdeksan vuotta sitten sarjataso oli aivan toinen.

Pallokerho Keski-Uusimaan valmennuspäällikkö Panu Turpeinen toimi edustusjoukkueen päävalmentajana kaudella 2012, jolloin PKKU nousi Kakkoseen voittaen jokaisen 22 ottelustaan. Folch oli tärkeä osa nousijajoukkuetta, johon hän liittyi kesken kauden. Taustalla oli PKKU:n leiri Kataloniassa, jossa paikallisille tarjottiin mahdollisuutta eksoottiseen seikkailuun.

– Pelasimme edustuksen kanssa harjoituspelin, jossa meidän puolellamme pelasivat ne paikalliset, jotka olivat kiinnostuneita tulla pyörähtämään Suomeen. Ramón oli yksi heistä, ja sitä kautta hän päätyi kaudeksi meille, Turpeinen kertoo.

– Hän ei ihan ensimmäisenä pistänyt silmään. Hänellä ei ollut mitään poikkeuksellista näkyvää ominaisuutta. Kun hän asettui Suomeen, huomasimme, että kyseessä on kyllä pelimies. Ramónin tekeminen oli todella varmaa ja tasaista, ja hän oli aina oikeassa paikassa oikein päin.

Turpeinen myöntää, ettei olisi kahdeksan vuotta sitten uskonut Folchin mahdollisuuksiin pelata huippusarjoissa. Hän on jälkikäteen jutellut monen PKKU:n silloisen pelaajan kanssa, ja moni näistä on todennut, että kyseessä oli paras pelaaja kenen kanssa he ovat pelanneet.

Folch ei ole suinkaan ainoa kauden 2012 joukkueen pelaajista, jonka ura on sittemmin lähtenyt nousuun. Juuri sata Veikkausliiga-ottelua vyölleen saanut FC Hongan Lucas Kaufmann sekä Viktoria Berlinissä maaleja mättävä Kimmo Hovi vastasivat nousukaudella lukuisista maaleista.

– He mättivät todella näyttäviä maaleja ja herättivät suurempaa huomiota kuin Ramón, jota peruskatsoja ei välttämättä bongannut kentältä laisinkaan. Hänkin teki maaleja, mutta ne eivät olleet Lucasin ja Kimmon maalien kaltaisia yksilösuorituksia.

Jo mainittujen nimien lisäksi muun muassa Pogoń Szczecinin Santeri Hostikka, FC Lahden Teemu Jäntti ja SJK:n Keaton Isaksson ovat saaneet jalkapallo-oppia PKKU:ssa. Moni nuori pelaaja on siirtynyt Veikkausliiga-joukkueiden organisaatioihin, ja läpimurto saattaa olla vain ajan kysymys – mitä PKKU:ssa tehdään oikein?

– Vaikea kysymys. Ehkä pelaajat ovat saaneet harjoitella ja pelata omilla vahvuuksillaan. Emme ole yrittäneet laittaa heitä mihinkään tiettyyn muottiin, vaan he ovat saaneet toteuttaa itseään jo nuorempana.

Se, että lahjakkaat nuorukaiset pääsevät urallaan eteenpäin, asettaa topparilegenda Rami Hakanpään valmentamalle PKKU:n edustusjoukkueelle omat haasteensa – kun runkopelaajat vaihtavat maisemaa, tarvitaan omista pojista uusia vastuunkantajia. Tällä hetkellä edustus taistelee Kakkosen A-lohkossa putoamista vastaan. 

– Seuraavien pitäisi olla aina riittävän hyviä johtohahmoja Kakkoseen. Se on iso haaste 17-vuotiaille. Tämän kauden mittaan olemme saaneet muutamia vahvistuksia, jotka tuovat tiettyä rauhallisuutta kentälle. Kun vierellä on vähän kokeneempia pelaajia, nuoret pelaajat eivät häkelly miesten peleissä. 

Ramón Folchin videoterveiset PKKU:lle viime keväältä.

The post Kolmosesta La Ligaan – Ramón Folchin aika PKKU:ssa oli lyhyt, mutta menestyksekäs appeared first on Byyri.

Kuutostie tulee kuluvalla kaudella tutuksi Joensuun Jipon ja Lappeenrannan PEPO:n joukkueille, jotka pelaavat miesten Kakkosen A-lohkossa. Lohkon 12:sta joukkueesta neljä pitää majaansa pääkaupunkiseudulla, ja useampi muu niin ikään eteläisessä Suomessa. Jippo ja PEPO ovat koko kolmannen sarjaportaan itäisimmät joukkueet ja samalla ainoat, jotka ponnistavat Karjalan maakunnista.

Itä-Suomi on suomalaisen jalkapalloilun outolintu, jollain tapaa koskematonta maaperää. Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnista ei ole koskaan tullut pääsarjatason jalkapallojoukkuetta. Kainuun tilanne ei ole paljoa mairittelevampi; sen pelastaa Kajaanin Palloilijoiden yksi Mestaruussarjan kausi vuodelta 1953. KaPan ranskalainen visiitti toi seuralle 18 ottelusta neljä voittoa ja 13 pistettä. Keskitytään nyt kuitenkin Suomen puoleiseen Karjalaan.

Yhteistyössä on voimaa

PEPO:n päävalmentajana toimiva Mika Heino on pitkän linjan tekijä Etelä-Karjalan futispiireissä. Hänellä on taustaa muun muassa LauTP:n, Kultsun sekä Rakuunoiden valmennustehtävistä aina 1980-luvulta alkaen. Valmennustehtävien lisäksi hän toimii seurassa toiminnanjohtajan sekä urheilutoimenjohtajan vakansseissa. Heinon mukaan maakunnan jalkapallotoimijat tulevat hyvin toimeen keskenään.

– Yhteistyö on hyvää vauhtia viriämässä alueella. Seurat ovat havahtuneet siihen todellisuuteen, että lasten määrä tulee Etelä-Karjalassa merkittävästi laskemaan. Yhteistyötä tarvitaan, jotta alueen pienimmillä paikkakunnilla jalkapallotoiminta voidaan pitää elinvoimaisena, hän pohtii.

Junioritoiminta on Lappeenrannassa hyvissä kantimissa. PEPO tekee yhteistyötä espanjalaisen Smart Football-akatemian sekä hollantilaisen Fortuna Sittardin kanssa. Tämä näkyy paitsi edustusjoukkuetasolla, myös junioreissa.

– PEPO panostaa vahvasti kilpaurheiluun ja yksilövalmennukseen. Haluamme edelleen että uusia Jesse Jorosia (Simpele), Eve Summasia (Lappeenranta) ja Mikko Kuninkaita (Luumäki) ponnistaa alueelta jatkossakin. Ilahduttavaa on, että pystymme tarjoamaan lapsille ja nuorille sekä kilpaurheiluun tähtäävää futista että mahdollisuutta harrastaa oman kiinnostuksensa mukaan. Eriytyvää kilpa- ja harrastetoimintaa on tarjolla.

– Toistaiseksi junioreiden määrä on ollut melko vakaa. Hyvänä tavoitteena pidän sitä, että saamme tuon vakiintuneen määrän säilymään. Alueellinen yhteistyö on elinvoiman takia erittäin merkittävä tekijä meidän kaikille seuroillemme, Heino linjaa.

Joensuussa tavoitteena on kasvattaa lajin suosiota junioreiden keskuudessa. Meritoitunut liigapelaaja Timo Tahvanainen palasi viime kaudeksi kotikonnuilleen Jipon vahvuuteen. SJK:n riveissä 2015 liigamestaruuden voittanut puolustuspään pelaaja toimii pelaamisen ohella Jipon edustusjoukkueen toiminnanjohtajana.

Takaisin Joensuuhun miehen toi kotiseuturakkaus, perhe sekä mahdollisuus intohimojensa yhdistämiseen. Hän suoritti urheilujohtamisen opinnot jo pelatessaan Jarossa ja SJK:ssa. Tahvanaisen tavoitteena on kehittää seuran toimintaa kokonaisvaltaisesti.

– Mielestäni yhteistyö seurojen välillä toimii hyvin ja suunta on oikea. Haluamme että jalkapallo nähtäisiin enemmänkin yhtenä isona kokonaisuutena eikä pelkästään yksittäisinä pienempinä seuroina. Hyvä esimerkki tästä on kesäkuussa järjestettävä Karjalaiset Futisfestarit -tapahtuma, jota suunnitellaan ja toteutetaan yhteistyössä muiden alueen seurojen kanssa.

Tahvanaisen toimenkuva kattaa Jipon edustusjoukkueen toiminnan. Jippo-juniorit toimii erillisenä seurana. Junioritoiminnan tilasta Pohjois-Karjalassa hänellä on hyvä kuva.

– Ymmärtääkseni kesän jalkapallokoulut ovat muutamana viime vuonna olleet aiempaa suositumpia. Uskon, että Rantakylän jalkapallohallin ansiosta futis nähdään myös mielenkiintoisena harrastuksena talvella, mitä se ei ehkä ole ollut täällä niin paljon kaikille aiemmin. Kasvua haetaan ehdottomasti!

Futis tarjoaa urahaaveita ja unohtumattomia kokemuksia

Jalkapallon parissa koko ikänsä viettäneelle peliuran jälkeinen työ urheilun parissa on luontainen jatkumo. Kaksoisrooli Jipon organisaatiossa on ollut Tahvanaiselle mielenkiintoinen, mutta haastava.

– Työtunteja tulee melko paljon viikossa ja hoidettavia asiakokonaisuuksia useita. Sen lisäksi pitäisi vielä jaksaa keskittyä ja panostaa harjoituksiin. Alussa tuplarooli oli haastavampi, mutta nyt olen oppinut hieman paremmin rytmittämään työtä ja jalkapalloa, hän puntaroi.

Tahvanainen työskentelee lisäksi Rantakylän jalkapallohallin toimitusjohtajana. Työ itselle tärkeän seuran eteen on opettanut paljon. Toimenkuva on ollut palkitseva ja Tahvanainen toteaa olevansa kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta. Pitkän tähtäimen suunnitelmia tulevaisuutensa osalta hän ei ole tehnyt.

– Elän hetkessä ja suunnittelen keinoja kehittää Jippoa entistä paremmaksi seuraksi. Toisaalta olen myös intohimoinen henkilö, joten en sulje pois muita mahdollisuuksia kunhan haaste on sopiva ja näen että minulla on annettavaa omalla ammattitaidollani. Pelaamista jatkan niin pitkään kun nautin siitä, paikat pysyvät kunnossa ja tuntuu että minulla on vielä annettavaa joukkueelle.

Jalkapallo on ollut merkittävä osa myös Heinon elämää oman pelaajauran jälkeen. Aiemmin mainittujen Etelä-Karjalan seurojen lisäksi hän on ollut mukana myös liigaympyröissä työskenneltyään MyPan fysiikkavalmentajana kausina 2012-15. Pitkä ura jalkapallossa on vienyt myös ulkomaille.

Vaikka työ jalkapallon parissa vaatii paljon aikaa ja energiaa, tarttuu matkan varrelta usein mukaan myös mitä erikoisempia kokemuksia ja tarinoita. Heino jakaa Byyrille yhden tällaisen esimerkin eräältä pelireissulta vuosikymmenten takaa.

– Matkasimme Kultsun kanssa Kaukasukselle kansainväliseen turnaukseen vuonna 1990. Aiempana vuonna Suomea oli samaisessa turnauksessa edustanut HJK.

Eräänä välipäivänä huonekaverin lähdettyä naapurikämppään pelaamaan korttia Heino jäi päiväunille Sonyn Walkmanit korvillaan. Herätessään hän huomasi hotellihuoneen olleen tyhjennetty.

– Menin hotellin respaan selvittämään asiaa. Sieltä kerrottiin, että sain olla tyytyväinen oltuani ylipäänsä hengissä. Paikallisilla ryöstäjillä oli kuulemma tapana toimia pareittain veitsellä uhaten, toisen tyhjentäessä tavaroita, Heino muistelee vuosikymmenten takaista episodia.

Taistelua asemasta muiden lajien puristuksessa

Kuten muuallakin, myös Pohjois- ja Etelä-Karjalassa jalkapallo kamppailee suosiosta monen muun lajin kanssa. Esimerkiksi Joensuu on viime vuosina niittänyt menestystä muutamassakin palloilulajissa. Joensuun Maila on pesäpallon hallitseva Suomen mestari ja kuuluu sarjan ennakkosuosikkeihin myös kuluvalla kaudella. Kataja on koripallokenttien menestysorganisaatio, sillä palkintokaapista löytyvät mestaruudet (2015, 2017) mukaan lukien 12 mitalia 2000-luvulta.

Tahvanainenkin nostaa edellä mainitut joukkueet, JoMan ja Katajan, esiin kaupungin suosituimpina.

– Seuraavaksi tulee jääkiekko ja Jokipojat. Jippo ja jalkapallo tulee sitten kolmannessa kategoriassa, jossa ovat myös lentopallo ja salibandy. Yleisölle ja yhteistyökumppaneille jalkapallo ja Jippo on mielenkiintoa herättävä vaihtoehtolaji tällä hetkellä, mutta ei isojen massojen suosiossa sarjatasostakin johtuen.

Myös Lappeenrannassa on totuttu juhlimaan koripalloparketilla. Catz on naisten koripalloilun kuusinkertainen mestari 2010-luvulta. Kaupungin tunnetuin urheiluseura lienee jääkiekon liigaseura SaiPa. Kun tarjolla on pääsarjaurheilua sekä nykypäivänä miltei mitä tahansa muutakin aktiviteettia, on alempien sarjojen jalkapallopeleillä haastava työ saada ihmisiä lehtereille.

Heino kertoo, että futiksella on silti vakaa jalansija Etelä-Karjalan urheilukartalla.

– Jalkapallon suosio on kasvamassa Lappeenrannassa, sillä yleisömäärät ja yhteistyökumppaneiden kiinnostus ovat kasvussa vuosittain. Harrastajamääriltään jalkapallo on Lappeenrannassa suurin laji kaikkien ikäluokkien osalta. Jääkiekko ja SaiPa kerää vielä toistaiseksi suurimmat yleisömäärät ansaitusti seuran ammattimaisen organisaation ja olosuhteidenkin osalta.

Rima korkealla Kakkosessa

Sekä PEPO että Jippo ovat asettaneet tähtäimensä sarjanousuun. Pullonkaula Kakkosesta ylöspäin on tiukka, joten tavoitteissa on oltava mukana ripaus realismia.

– Kausi on lähtenyt vähän kaksijakoisesti liikkeelle. Siitä huolimatta näen joukkueessamme vahvan potentiaalin ja tavoitteenamme on edetä kohti Ykköstä ottelu kerrallaan. Jokaisesta ottelusta kerätään tiedonjyväset ja peli kehittyy koko ajan, Heino arvioi PEPO:n alkukautta.

Myös JIPPO tähtää Ykköseen, mutta kiirettä ei pidetä. Päivittäisen toiminnan tason on oltava laadukasta mutta päämäärätietoista.

– Seuralla on pitkän aikavälin tavoitteita strategiassa, jossa kirjattiin että seuran tulisi olla vuoteen 2022 mennessä taloudellisesti ja urheilullisesti Ykkösen tason seura. Urheilullisesti olemme lähempänä sitä, taloudellisesti meillä on vielä paljon tekemistä. Tämän kauden tavoite on pelata Kakkosen kärkipäässä. Tietenkin jos nousu Ykköseen tapahtuisi, ei seura ole esteenä vaan nousu otetaan vastaan ja pyritään kehittämään toimintaa suunnitelmaa nopeammalla tahdilla, Tahvanainen summaa.

Toistaiseksi saavuttamaton huippu

Miksi sitten karjalaista seuraa ei ole onnistuttu koskaan nostamaan maan huipulle? Vaikeaan kysymykseen ei varmasti kenelläkään ole täysin oikeaa vastausta. Tahvanainen löytää Pohjois-Karjalan osalta useamman mahdollisen tekijän.

– Jalkapallokulttuuri on tietyltä osin vielä ohutta, olosuhteet ovat tätä talvea ennen olleet huonommat kuin muualla eikä lajin asema ole muutenkaan niin iso kuin monessa Suomen isommassa kaupungissa. Lisäksi talous lienee isoin este, ettei edustusjoukkueiden toiminta ole kehittynyt pääsarjatasolle, hän listaa.

Jippo pelasi vuosia Ykköstä rajallisella budjetilla. Tahvanainen näkee, että nousua seuranneina vuosina saattoi olla etsikkoaika hakea liiganousua. Seura ei kuitenkaan ollut valmis ottamaan seuraavaa askelta taloudellisesti eikä urheilullisesti.

– Sinänsä hyvä, ettei nousua ole lähdetty ”ostamaan” nostamalla pelaajabudjettia, sillä huonoja esimerkkejä on Suomesta ja maailmalta useita. Jatkuvuus luo kulttuuria ja yhteisöllisyyttä, joka maksaa itsensä takaisin pitkällä aikavälillä. Unelmana on, että Jippo pelaa vielä joskus Veikkausliigassa, mutta hoidetaan tuo Ykköseen nousu ensin.

PEPO:n Heino toteaa, että menneinä vuosikymmeninä Etelä-Karjalan jalkapallossa on ollut omat kukoistuskautensa, mutta organisaatiot eivät ole kyenneet kokonaisvaltaisesti nousemaan pääsarjan edellyttämälle tasolle.

– Urheilullisesti noina aikoina paikallinen pelaajatuotanto oli erittäin vahvaa ja sopivia täsmähankintojakin löydettiin. Lopulta strateginen seurajohtaminen ei ole ollut riittävän suunnitelmallista ja tavoitteellista. Mentiin aina vähän vuosi kerrallaan, Heino muistelee.

On muistettava, ettei liigafutis ole itseisarvo tai seurojen ainoa tavoiteltava päämäärä.

Jalkapallo on parhaimmillaan monipuolinen liikuntamuoto ja erinomainen yhteisöllinen kokemus. Sama pätee aina pienistä kylistä kaupunkeihin ja nuorimmista junioreista edustustasolle. Kannattajat nauttivat omiensa otteista ja kannustavat samalla innolla ja vapaaehtoiset myyvät lippuja sekä keittävät kahvia tutun joukkueen peleissä sarjatasosta riippumatta.

Artikkelikuva – Patric Huittinen / VMH

The post Karjalan tutkimattomat tiet: PEPO ja Jippo johtavat Itä-Suomen futiskaartia – mutta mikseivät liigan portit ole avautuneet? appeared first on Byyri.

Ensimmäinen nousukausi

Riihimäkeläinen jalkapallo koki ensimmäiset huippuvuotensa 1960- ja 70-luvulla. Viimeisin nousu tuli vuosituhannen vaihteessa. Molemmille nousuille – ja niistä seuranneille romahduksille – ovat ominaista ristiriitainen pelaajapolitiikka, niin sanottu vauhtisokeus ja kiireellä rakentaminen, jotka ovat suomalaisessa seurajalkapallossa aiheuttaneet monia surullisia tarinoita.

1960-luvun lopulla alkaneiden satsauksien tavoitteena oli nostaa RiPS silloiseen Mestaruussarjaan. Käytännössä tämä tarkoitti pelaajien hankkimista lähimmistä kunnista, mitä voi pitää ristiriitaisena ottaen huomioon riihimäkeläisen juniorityön, joka oli jo tähän aikaan erittäin laadukasta. Nousu Suomensarjaan – nykyistä Ykkösen ja Kakkosen välimuotoa vastaavaan alueittain lohkoihin jaettuun sarjaan – on RiPSin historian kovin saavutus.

RiPS nousi kolmessa vuodessa Suomensarjan keskikastista kärkikastiin ja teki muun muassa kotiotteluiden yleisöennätyksen Helsingin Ponnistusta vastaan, joka samana vuonna voitti itälohkon ja selvisi Mestaruussarjan karsintaan kutkuttavan pisteen erolla riihimäkeläisiin.

Rahallinen riski ja tiukka nousukarsinnasta putoaminen eivät kuitenkaan koskaan tapahdu ilman jälkiseuraamuksia. Epäonnistuttuaan nousussa RiPS lakkasi toistaiseksi olemasta ja sen raunioista kasattu Riihimäen Ilves aloitti alusta maakuntasarjasta, 4. divisioonasta.

10 vuoden uudelleenrakennus

Vuonna 1985 junioreille perustettiin oma seura Riihimäen Nappulaseura (RiNS), eikä RiPSillä ollut enää omia juniorijoukkueita kymmeniin vuosiin.

1990-luvun puolivälissä RiPS oli jälleen jalkeillaan ja valmiina nousemaan kohti suurempia kenttiä. 80-luvulla joukkue oli noussut takaisin Kolmoseen, jossa se on nykyisessä sarjajärjestyksessä suurimman osan ajasta pelannut. 1990-luvulla Riihimäellä tehtiin isoja satsauksia jalkapalloon pitkälti tutulla kaavalla: muualta hankituilla meritoituneilla pelaajilla pyrittiin saada edustusjoukkue uuteen nosteeseen ja kohti Veikkausliigaa.

Panostus johti nousuun Kakkoseen vuonna 1997. Sangen ylivoimaiseen joukkueeseen hankittiin muun muassa Antti Santamäki, joka valmentaa nykyään RiPSin edustusjoukkuetta. Haastattelin Santamäkeä kuullakseni hänen tarinoitaan vuosituhannen vaihteesta nykypäivään.

Santamäki on ammatiltaan vanginvartija. Hänen kanssaan RiPSin miesten edustusjoukkueen valmennusvastuun jakaa Jukka Vanninen, joka taas on Riihimäen oma kasvatti, joka RiPSin menestysvuosien jälkeen pelasi kattavan uran Veikkausliigassa käyden myös Englannin kentillä.

– Tulin Tampereelta Riihimäelle vuonna 1995. RiPSin valmentaja Marko Nieminen soitti ja sai minut vakuuttuneeksi, että Riihimäellä on nyt kova nousu tiedossa ja olosuhteet kunnossa, Santamäki muistelee.

Myös Santamäellä on liigakokemusta Ilveksestä “noin 40” pelin verran. Hän muistelee lämmöllä myös Sampdorian leiriä, jonne hänet kutsuttiin “vuonna 1993 tai 94”.

– Lämpimimpiä muistoja ovat Riihimäellä sarjanousut ja tiukat matsit. Vaihtuvuus RiPS-joukkueessa oli kovaa, mutta olosuhteet pelaamiselle olivat hyvät.

Vuoristoradan huipulle, alas ja hissiin

RiPS nousi vuonna 1998 Ykköseen. Joukkueen lento kuitenkin päättyi taas askeleen päähän Veikkausliigasta. Vuoden 1999 Ykkösessä sarjapaikka säilyi melko varmalla tavalla, mutta seuraavana vuonna talousongelmat ajoivat seuran taas konkurssiin.

Jälkipyykki oli aikaisempaa romahdusta likaisempaa, kun seuran rahoituksesta vastanneen Jeperos Oy:n kirjanpidosta löytyi valtavia epäselvyyksiä, joita puitiin oikeudessa ja joista yhtiö lopulta tuomittiin isoihin sakkoihin.

RiPSin toiminta loppui vuonna 2004. Sen toiminta siirtyi taas kokonaan RIlves-nimen alle, ja uusi kipuaminen ylöspäin 5. divisioonasta alkoi. Moni taustahenkilö lähti joko itse tai pakon sanelemana muualle. Santamäki lähti Hyvinkäälle pelaamaan.

– Jotkut sivulliset kärsivät syyttä ikäviä seurauksia, Santamäki sanoo.

RIlves sahasi Kolmosen ja Nelosen väliä, kunnes vuonna 2010 sen uusi johtokunta päätti RiPS-nimen takaisinotosta. Seuraavana vuonna RiNS yhdistettiin RiPSiin.

Uusi, pitkäjänteinen RiPS

Vuonna 2018 joukkue on tukevasti jaloillaan Kolmosessa. Seura vaikuttaa oppineensa vanhoista romahduksistaan ja pyrkii tekemään nyt pitkäjänteistä työtä kasvattajaseurana, joka tunnistaa roolinsa ja pyrkii kehittymään maltillisesti omien edellytystensä mukaisesti.

– Emme ole ostojoukkue, Santamäki vakuuttaa.

– Olemme menneet pari vuotta pelkästään paikallisilla ja lähiseudun nuorilla pelaajilla. Parin vuoden päästä voimme tavoitella paikkaa korkeammalla, mutta nyt pelaamme hyvästä sijoituksesta.

Esitettäessä hypoteettinen visio Veikkausliigasta tai muusta korkeammasta sarjatasosta Riihimäellä Santamäellä on selkeitä ajatuksia, miten sinne päästäisiin.

– Olosuhteet on saatava paremmiksi ja kenttien kunnossapitoon järkeä, Santamäki esittää.

– Joka vuosi talvella keskuskentän päälle tehdään jää ja kaukalo. Riihimäellä ei ole jalkapalloon sopivaa hallia, joten talviolosuhteissa on parannettavaa.

– Kolme vuotta sitten kaupunki toimeenpani uuden tekonurmen asennuksen, mikä on hyvä, koska pelkkä keskuskenttä ei kestä tällaista käyttöastetta.

Antti Santamäki pitää Kakkoseen nousua realistisena, kunhan toiminta jatkuu 2010-luvun malliin – maltillisena, joitakin huippuyksilöitä kasvattaen.

– Kun Paavo Ahola vuosina 2014-15 kutsuttiin treenaamaan FC Lahden mukaan, sanoin hänelle että menee ihmeessä, koska meillä ei ole tarjota samanlaisia puitteita, Santamäki mainitsee.

Ahola sai sopimuksen Lahteen. Hän on entinen Minihuuhkajien kapteeni ja pelaa nykyään HJS:ssä Hämeenlinnassa Kakkosta. Hän on viimeisin esimerkki Riihimäen laadukkaasta juniorityöstä.

Juhlavuosi ja Radanvarren derby

RiPSillä on 800 jäsentä, joista 760 on pelaajia. Juniorien ja perhefutiksen lisäksi RiPS on laajentanut toimintaansa muun muassa Kevari-ryhmään.

Vuonna 2018 RiPS täyttää 90 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi seura järjesti 30. kesäkuuta pelatun Radanvarren derbyn jälkeen vuosijuhlan Valio areenalla. Seuran pitkästä historiasta julkaistiin myös historiikki.

Riihimäen myönteinen suhtautuminen jalkapalloon pohjautuu pitkälti kilpailevien lajien puutteeseen: kaupunki on ennen kaikkea tunnettu käsipallon moninkertaisesta mestarista Cocksista, mutta käsipalloa pelataan vain talvisin. Kesäisin jalkapallolla on siis mahdollisuus olla kaupungin ykköslaji.

– Meillä on kotiotteluissa matsipäivä (lauantai), ja ottelusta tehdään tapahtuma, Santamäki kertoo.

– Pelaamme “oman kylän pojilla” ja yleisöä on yleensä paikalla paljon, kunhan sää on hyvä.

Radanvarren derby on perinteikäs kahden vierekkäisen kaupungin paikallisottelu, joka kuuluu molempien joukkueiden kauden tärkeimpiin otteluihin nyt, kun kumpikin ovat asettuneet tukevasti Uudenmaan Kolmoseen.

– Onneksi meidät on arvottu nyt monta vuotta putkeen samaan lohkoon. Minulla on vanhoja pelikavereita Hyvinkäällä, ja ottelussa on aina jotain erityistä, Santamäki hehkuttaa. Hän osoittaa myös pienen piikin naapurilleen.

– Tänä vuonna Hyvinkään peleissä on varmaan enemmän puhuttu englantia kuin suomea, mikä kertonee jotain heidän pelaajapolitiikastaan, hän virnistää.

Santamäellä on hyvät suhteet Hyvinkäälle, mutta kaupunkien välillä on aina ollut kilpailutilanne.

– Esitin joskus paikallislehdessä ajatuksen RiPSin ja HyPSin välisestä yhteistyöstä ja teilattiin oikopäätä. Sain täyslaidallisen tuollaisten ajatusten esittämisestä, Santamäki naurahtaa.

Artikkelin kuvassa Antti Santamäki.

The post Riihimäen Palloseura 90 vuotta – oppirahat on maksettu appeared first on Byyri.

Tänä vuonna matsi pelattiin Riihimäellä 30. kesäkuuta. Kello 14 on mainio aika aloittaa jalkapallo-ottelu kauniina kesäpäivänä. Aika on ollut vuodesta toiseen sama huolimatta siitä, kumpi joukkueista toimii isäntänä.

Paikallisesti merkittävä tapahtuma

Riihimäen juna-asemalta tavallinen pulliainen tuskin löytäisi kaupungin keskuskentälle, koska kenttä on keskustasta sivussa ja metsän takana. Onneksi karttapalvelut ovat nykyään niin kehittyneitä, että älypuhelimella löysin perille käden käänteessä.

Olin hyvissä ajoin paikalla, itse asiassa ensimmäisenä katsojana, mutta huomioliivein varustautuneet vapaaehtoiset olivat jo valmiina otteluohjelman ja tulosveikkausliuskan kanssa herätellen spekulaatiota tulevasta ottelusta.

Paikalla tavallisen makkara-, kahvi- ja muun oheismyynnin lisäksi ottelulla on tulostetut otteluohjelmat, joissa esitellään muun muassa lukuisat paikalliset sponsorit, jotka ovat halunneet ottaa osaa tapahtuman järjestämiseen.

Pikku hiljaa kello kahden lähestyessä Riihimäen keskuskentän lehterit alkoivat täyttyä katsojista: RiPS- ja HyPS-mielisistä, seurojen toimihenkilöistä, lapsiperheistä, pariskunnista ja kaveriporukoista, jotka olivat kaikki tulleet käynnistämään viikonlopun kuningaslajin merkeissä. Kuin mikä tahansa muu tapahtuma, jalkapallo-ottelu on myös sosiaalinen tilaisuus: osa normaalia viikkorutiinia, niin kuin sen pitäisikin olla. Tällaisen rutiinin muodostamiseen auttaa se, että RiPSillä on kiinteä matsipäivä.

Nämä derbyt – kuten derbyt yleensä – ovat totutusti kuumia ja sähköisiä pelejä. Tunnelma on kuin harvassa muussa Kolmosen pelissä. Paikalla oli tänä vuonna arviolta nelisen sataa ihmistä, mikä on itse asiassa vähän vähemmän kuin yleensä. Riihimäen Palloseuralle on nostettava hattua siitä, että he tekevät kotiottelustaan oikean tapahtuman. Jalkapallojoukkueen merkitys kaupungille tuntuu siltä, mitä se voisi olla missä vain päin Suomea.

Urheilujuhlan tuntua

Riihimäki ei ole Suomen suurimpia kaupunkeja. Naapurinsa Hyvinkään kanssa se kilpailee periaatteessa samoista resursseista ja pelaajista samanlaisissa olosuhteissa, mutta molemmissa jalkapallokulttuurin pystyy aistimaan kunnolla ainakin kaksi kertaa vuodessa. Radanvarren derby on kotimaisen futiksen tukeva perinne.

RiPS viettää 2018 juhlavuotta, kun seura täyttää 90 vuotta. Ennen ottelua riihimäkeläiset junioripelaajat saattoivat joukkueet kentälle ja riihimäkeläinen laulaja Jani Forsman (Jani & Jetsetters) lauloi Maamme-laulun. Puoliajalla juniorit pelasivat kaksi näytösottelua ja jokaiselle katsojalle tarjottiin pelin aikana ilmaista kahvia ja kakkusiivuja.

Kakku ei ollut kaupan halvinta pitkoa ja kahvikin maistui hieman viileässä säässä. Viileä sää rajoitti myös hieman katsojamäärää, mutta lehtereillä ei kuitenkaan ollut tänäkään vuonna liiaksi tyhjiä istuimia.

Vaikka kesäkauden peli tänä vuonna päättyi 0-0, eikä mistään sexyfootballista voitu puhua, oli hienoa nähdä kaksi erilaisista lähtökohdista rakennettua joukkuetta taistelemassa paikallisseudun herruudesta hyvätempoisen jalkapallon merkeissä.

Tervettä ja kasvavaa seurakulttuuria

Palloliiton suurimpiin tavoitteisiin on kuulunut jo vuosia jalkapalloharrastajien määrän kasvu, ja Uudellamaalla kasvu on ollut nopeaa. HyPS ja RiPS ovat harrastajamääriltään suuria seuroja, joiden lisenssipelaajamäärät ovat kasvussa. Vaikka Riihimäki Kanta-Hämeeseen maakuntajaon perusteella kuuluukin, sen paikka on Uudenmaan piirissä Suomen kovatasoisimmassa Kolmosessa.

Viimeaikaisesta harrastajamäärien merkityksestä käydystä keskustelusta huolimatta sekä RiPS että HyPS kuuluvat osaksi suomifutikselle elintärkeää kivijalkaa. Molemmat seurat ovat satsanneet toimintaansa paremmilla puitteilla, treeniolosuhteilla ja laadukkaalla valmennuksella.

Futis myös kiinnostaa ja herättää keskustelua kummassakin kaupungissa, vaikka pesäpallossa ja käsipallossakin on pääsarjajoukkueet. Tietynlaisen kotiseutuylpeyden aistii kentän laidalla täydessä katsomossa.

Siinä missä HyPS on panostanut pari viime vuotta edustusjoukkueeseen hankkimalla John Keisterin kaltaisia meritoituneita yksilöitä, entinen Ykkösen joukkue RiPS on keskittynyt omien poikien kasvattamiseen, joita lauantaina kokoonpanossa oli täysi yksitoistikko. Sinipaitojen avauksen pelaajista peräti kuusi oli vuosina -99, -00 ja -01 syntyneitä.

Hyvinkään ja Riihimäen kilpailu Keski-Uudenmaan herruudesta jatkuu tasaisena. Toivottavasti piiri älyää jatkossakin asetella kaupunkien ykkösjoukkueet samaan lohkoon, sillä Radanvarren derby on jalkapallovuoden tärkeimpiä tapahtumia kotimaisen jalkapallon romantikolle.

Lisää radanvarren molemmista seuroista – ja muista Suomen alasarjojen merkittävistä seuroista – kuullaan pian alkavassa juttusarjassani.

The post Radanvarren derby kuuluu kesään appeared first on Byyri.

Teksti: Kaapo Tapola, Kuva: Rauni pakkala

The post Mypalla voitokas 70-vuotisjuhlaottelu appeared first on Byyri.

Mypan pelaaja Veeti Tuomala kertoi pelin jälkeen olleensa positiivisesti yllättynyt katsojien määrään sekä ottelun järjestelyihin.

Uutta nousua tekevä Mypa jatkaa sarjakärjessä 31 pisteellä ja FC Peltirumpu kolmantena 23 pisteellä.

Teksti: Kaapo Tapola, Kuva: Rauni Pakkala

The post MYPA ja FC Peltirumpu löivät yhteen Kaakon derbyssä 592 katsojan edessä Kolmosessa appeared first on Byyri.