Ihminen on tunnetusti laumaeläin. Siksipä ei olekaan yllättävää, että lähes jokainen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ilmiö sulkee sisäänsä monia erilaisia, tietoisesti toisistaan erottumaan pyrkiviä ryhmiä. Jakolinjojen rajat eivät ole tietenkään aina selkeitä, ja samaten noita linjoja vetäviä ryhmiä motivoivat tekijät saattavat olla hyvinkin erilaisia.

Jalkapallokulttuurin paristakin näitä ”heimoja” luonnollisesti löytyy – kasuaaleiksi identifioituja brändejä sporttaavat lienee yksi tunnetuimmista ja kiinnostavimmista.

Kasuaalipukeutumisen juuret ulottuvat kuningaslajin kotimaahan Englantiin. Myyttien, myös tuoreempien sellaisten, tarkka historia on usein kietoutunut vähintään ohueen sumupeitteeseen, joka lienee Englannin historiaa tuntevalle osuva vertauskuva. Näin on myös kasuaalikulttuurin kohdalla.

Täyttä varmuutta siitä, ketkä olivat ne ristiretkeläiset, jotka kasuaalibrändit Britteinsaarille ensimmäisenä rantauttivat, ei nimittäin vieläkään ole. Syyttävä, tai kiittävä, sormi osoittaa yleisimmin kuitenkin kahden Englannin jalkapallokenttien Jättiläisen, Manchester Unitedin ja Liverpoolin, fanien suuntaan.

Pelkkää muotitietoisuutta…

Ennen kuin Vanhan Mantereen vaatebrändit ylittivät fanien mukana Englannin kanaalin, oli aikalaislähteiden mukaan Luoteis-Englannin teollisuuskaupunkien jalkapallopiireissä potkaistu tuo kehitys jo tietyiltä osin käyntiin.

Manchester Unitediin kietoutunut Perry Boys oli, nimensä mukaisesti, todennäköisesti ensimmäinen ryhmä, joka otti tennislegendan brändin osaksi ”univormuaan” 70-luvun puolivälin paikkeilla. Suunnilleen samoihin aikoihin Liverpool-kannattajat puolestaan omaksuivat pukeutumiseensa Adidaksen kenkäkatalogin, joka on edelleen kiinteä osa kasuaalikulttuuria.

Vaikka tarkastelun alla oleva alakulttuuri on kiistatta sidoksissa huliganismiin, jota puolestaan lienee mahdotonta irrottaa maskuliinisuudesta, voi kiinnostuksen muotia ja designer-vaatteita kohtaan samaan aikaan nähdä irtiottona aiempien sukupolvien traditionalistisesta miehisyydestä, ainakin mitä pukeutumiseen tulee.

Tässä mielessä kasuaalikulttuurin voi jopa nähdä edellisillä vuosikymmenillä suosiota nauttineen mod-kulttuurin henkisenä perillisenä, vaikka se ei mod-pukeutumisesta poiketen pyrkinyt niinkään luovuuteen vaan pikemminkin ryhmän sisäiseen konformismiin univormullisuudellaan. Vaikka kasuaalit saattoi siis olla helppo erottaa muista kannattajajoukoista, oli ryhmän sisällä pukeutumisen monimuotoisuus rajatumpaa kuin vaatteensa räätälöineellä mod-nuorisolla.

Toisaalta edeltävää ei pidä ymmärtää niin, ettei myös kasuaalikulttuurin sisällä olisi pyritty vertailuun niin faniryhmien välillä kuin sisälläkin. Kuten Real Clobber Magazinen Luke Taylor Vicelle antamassa haastattelussaan toteaa, kuului tietynlainen snobismi asiaan myös kasuaalien parissa: ”Mun takki on kalliimpi kuin sun”. Eikä ihme, sillä työväenluokkaiselle nuorisolle yksikin kasuaalibrändeihin kuulunut vaatekappale oli usein hyvin merkittävä taloudellinen investointi.

Vaikka snobismi ja muotitietoisuus saattavat vaikuttaa siltä, että ne ovat väistämättä ristiriidassa työväenluokkaisuuden kanssa, on huomioitava, että lähes jokaiseen ihmisryhmään syntyy väistämättä hierarkioita. Koodiston mukaisella pukeutumisella oli mahdollista ansaita arvostusta ja hyväksyntää tuossa hierarkiassa. 

Varsinainen kasuaalipukeutumisen lumipalloefekti potkaistiin käyntiin, kun rettelöinnistään tunnetut englantilaisfanit laajensivat vaatekaappejaan etenkin Italian vieraspelireissuilla. Päällepantavaa saattoi tarttua joukkovoiman turvin matkaan jopa niin, että maksaminen unohtui välistä.

Yhdistettynä jo tuota ennen saarilla syntyneisiin kasuaalipukeutumisen tyyleihin alkoi nykyään termiin yhdistetty brändikattaus saada Saapasmaasta ja Ranskasta löydettyjen vaatemerkkien kautta muotoaan. Euroopassa vierailleiden fanien mukana ulkomaalaisbrändit levisivät nopeasti ympäri Englannin.

Alakulttuurin jäsenille näiden vielä ennen verkkokauppojen syntyä harvinaisten merkkien kantaminen oli ylpeyden aihe. Esimerkiksi liverpoolilaisbändi The Firmin nokkamies Peter Hooton on sittemmin kertonut tarinaa pitkin poikin Pariisia seikkailleista Pool-kannattajista, jotka metsästivät suurimman osan vieraspelireissustaan kaupungissa kuulemma ollutta Adidas Centeriä – huhujen mukaan sieltä sai nimittäin tossuja, joita ei mistään muualta voinut löytää. Fanien harmiksi koko juttu oli ilmeisesti pelkkä myytti.

Vai jotain muutakin?

Kasuaalipukeutumisen syntymisen taustatekijät voi jakaa kahteen näennäisen ristiriitaiseen ryhmään; jo sivuttuun muista ryhmistä erottautumiseen, mutta myös tietynlaiseen joukkoon sulautumiseen. Pukeutuminen palveli nimittäin myös käytännöllistä tarkoitusta.

Kasuaalikulttuuri ja jalkapallohuliganismi eivät, etenkään nykypäivänä, onneksi muodosta mitään erottamatonta symbioosia, vaan tyyliin mieltyneet voivat turvallisin mielin pukeutua sen mukaisesti ilman väkivaltafantasiointia. Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä kiistää, että käsitteet ovat historiallisesti liittyneet vahvasti toisiinsa.

Järjestäytyneeltä rikollisuudelta nimensä lainanneet ”firmat”, englantilaisten kannattajien joukot, olivat ensimmäisiä kasuaalipukeutumisen omaksuneita ryhmittymiä, vaikka kaikki tyylin mukaisesti itsensä verhonneet englantilaiset eivät niihin toki missään vaiheessa kuuluneetkaan.

”Tavanomaisempien” kannattajien parissa firmoja pelättiin ja paikoitellen vihattiinkin, eikä aina syyttä. Vaikka eri kannattajajoukkioiden nahinointi pyrittiin ainakin näennäisesti pitämään yleensä firmojen välisenä, joutuivat siitä silloin tällöin kärsimään myös sivulliset, kuten historiankirjoja selaava saa liian usein huomata.

Siksipä ei olekaan yllättävää, että myös virkavalta oli hyvin kiinnostunut firmojen tekemisistä. Heidän onnekseen firmojen edustajat oli ennen 70-lukua ja vielä sen alussa, siis ennen kasuaalikulttuurin nousua, suhteellisen helppo huomata.

Kasuaalipukeutumista edelsi firmojen parissa nimittäin skinhead-kulttuurin mukainen muoti kaljuine päineen ja mustine Dr. Martensin maihinnousukenkineen. Kun rähinöinti katsomossa alkoi, saattoivat koppalakit siis suuremmitta vaikeuksitta poimia talteen niihin osallistuneet yksilöt. Martensien potkimiseen soveltuvien ominaisuuksien haittavaikutuksia rajatakseen konstaapelit usein voimakkaasti kehottivat ultria joko poistamaan niistä nauhat tai jopa jättämään kengät kasoihin stadionien ulkopuolelle.

Tyylikkyyden palvelemisen ohella nahkatakkien vaihto italialaisiin ja kotimaisiin muotimerkkeihin ja Adidaksen tennareihin mahdollisti siis ainakin alkujaan virkavallan huomion välttämisen, sillä kyseiset asusteet eivät joukossa paistaneet silmään yhtä huomiota herättävästi kuin skinhead-tyyli. Kenties poliisit lisäksi ajattelivat, ettei kukaan pilaisi kallista takkiaan tappeluissa.

Siinä tapauksessa huomaamatta jäi se, että tuontituotteiden hankinta tapahtui usein kassan ohi. Tietynlaista ironiaa tai tahatonta koomisuutta toisiaan satojen eurojen vaatteissa huitovissa miesjoukoissa joka tapauksessa on.

Vaikka useimmat kasuaalikulttuurin lähemmin perehtyneet ovat yhtä mieltä siitä, että kasuaalipukeutumisen suosioon vaikuttivat sekä virkavallan välttely että pukeutumisen tyylillinen vetoavuus, ei ole olemassa konsensusta niiden suhteellisesta merkittävyydestä. Aiemmin mainitusta Taylorista poiketen esimerkiksi kasuaalipukeutumiseen keskittynyttä Propermagia pitävät Neil Summers ja Mark Smith eivät usko poliisihuomion minimoinnin olleen mikään strateginen valinta, vaan tyylistä kummunnut sivutuote.

Tätä näkemystä tukee se, että kasuaalityyli ei ole alkujaankaan ollut ainoastaan jalkapallokulttuurin omaisuutta. Esimerkiksi manchesterilaisen retrokaupan Bags of Flavorin perustaja Richard Gill kertoo Brittifutis-sivuston haastattelussa, ettei pukeutumiseen kohdistuneesta intohimostaan huolimatta ollut koskaan järin kiinnostunut jalkapallosta, ja korostaa, että kasuaalityyli oli hänen mielestään alun perinkin osa laajempaa brittiläistä nuorisokulttuuria.

Tämä voi olla totta, mutta siitä huolimatta kasuaalipukeutuminen alettiin jossain vaiheessa nähdä firmojen uutena univormuna. 

Kasuaalikulttuurin ja huliganismin myöhempi suhde

80-luvun jalkapalloa mustanneiden Heyselin ja Hillsborough’n tragedioiden jälkeen huliganismi saatiin kitkettyä Britteinsaarilla murto-osaan aiemmasta, vaikka se ei toki kokonaan kadonnutkaan. Samalla kun firmojen väkivalta alkoi vähentyä, lisääntyi kasuaalipukeutumisen monimuotoisuus. Monet tässäkin kirjoituksessa mainituista mannereurooppalaisista ja kotoenglantilaisista brändeistä saavuttivatkin saarilla suosionsa huipun vasta paljon 70-luvun jälkeen.

Siirtymistä tapahtui etenkin urheilu- ja vapaa-ajanvaatetuksesta paremmin Englannin olosuhteisiin sopiviin merkkeihin. CP Company ja Stone Island olivat paremmin sateisiin katsomoihin soveltuvia brändejä verrattuna pikemminkin Italian ja Ranskan aurinkorannoille ja tenniskentille kuuluviin sergiotacchineihin.

90-luvulla osa kannattajista alkoi kuitenkin hyljeksiä tunnetuimpia kasuaalibrändejä osaksi samoista syistä kuin firmat olivat hylänneet skinhead-tyylin pari vuosikymmentä aiemmin. Virkavallan silmissä kasuaalityyli oli alkanut vahvemmin ja vahvemmin yhdistyä silloiseen huliganismiin siinä missä maihinnousukengät aiemmin.

Etenkin mainitun Stone Islandin, kenties kasuaalikulttuurin nykyisin tunnetuimman brändisuurlähettilään, silmiinpistävä kompassi nähtiin usein merkkinä vielä sinnittelevään huliganismikulttuuriin kuulumisesta, minkä takia osa faneista irrotti sen takeistaan – asiaan vihkiytyneet tunnistivat kyllä edelleen brändin ilman kompassiakin.

Koska virkavalta yritti paikoitellen, pääasiassa epäonnistuneesti, assosioida merkin jopa uusnatsismiin yhdistettyyn kelttiläiseen ristiin, alkoivat Pradan, Façonnablen ja Dupen kaltaiset, vasemmistolaisemmiksi mielletyt brändit saavuttaa 2000-luvulle tultaessa kasuaalien parissa suosiota. Tämä taas johti siihen, että nämäkin brändit assosioitiin paikoitellen huliganismiin, jonka vastareaktiona esimerkiksi Prada ja Burberry jopa vetivät joitakin vaatekappaleita myynnistä.

Kasuaalikulttuuri oli alkanut kaikesta huolimatta käydä myös suurelle yleisölle tutummaksi ja ulottaa vaikutustaan myös jalkapallopiirien ulkopuolelle, vaikka esimerkiksi mainitun Gillin mielestä se oli Englannissa siellä aina ollutkin. Tyyliä toivat populaarikulttuurin kautta laajempaan tietoisuuteen esimerkiksi Oasiksen ja The Streetsin kaltaiset bändit ja kulttimaineeseen nousseet, huliganismipornoksikin kutsutut elokuvat kuten Football Factory ja Green Street.

Vaikka tyyli vielä 2000-luvun puolivälissäkin yhdistettiin kiistatta firmoihin, olivat niiden aiheuttamat lieveilmiöt jyrkässä laskussa etenkin valvontakamerateknologian kehityksen ansiosta. Siksi, edellä mainittujen elokuvien väkivaltaromantisoinnista huolimatta, kasuaalityylin mukaisesti saattoi pukeutua jo suhteellisen turvallisesti.

Jalkapallopiireissäkin kyse alkoi olla yhä useammin pikemminkin roolileikistä kuin todellisesta huliganismista.

Alakulttuurista valtavirtaan

Vaikka kasuaalipukeutuminen oli jo aiemmin levinnyt englantilaisfanien mukana – tietyllä tapaa nurinkurisesti, olihan tyylin vaikutuksia haettu alun perin nimenomaan sieltä – Manner-Euroopan katsomoihin, oli populaarikulttuurin ja globalisaation yhteisvaikutus se tekijä, joka levitti tyylin ympäri maailmaa. Aiemmin tiiviisti jalkapalloon liitetyt brändit kuuluvat viimeistään nyt kaikenlaisten ihmisryhmien vaatekaappeihin.

Euroopan jalkapalloympyröissä Stone Islandin kompassi osataan toki vielä yhdistää huliganismiin ja ylipäätään kuningaslajiin, mutta sitä näkee yhä useammin ja useammin niin kahviloissa kuin yliopistokampuksillakin.

Draken kaltaiset listaykkösiä tehtailevat artistit ovat tuoneet tyyliä esiin Atlantin toisella puolellakin, ja uskaltanee väittää, että etenkään siellä vain hyvin harvalla on mitään käsitystä pukeutumistavan historiasta. Grime-musiikin kasvava suosio niin Englannissa kuin sen ulkopuolellakin on puolestaan tuonut verkkariasut valtavirtaan. Oikeastaan kaikkien kasuaalipukeutumiseen historiallisesti kuuluneiden osa-alueiden voi sanoa saavuttaneen zeniittinsä. 

Kasuaalikulttuurin kokeneet ja eläneet tyylin edelläkävijät saattavat tuntea pientä ahdistusta nähdessään, miten helposti ennen niin saavuttamattomia brändejä voi hamstrata verkkokaupoista muutamalla hiiren napautuksella. Samalla he voivat kuitenkin kokea lohdutusta pioneerin statuksestaan.

The post Kalliita kuteita ja katsomoväkivaltaa – ”Kasuaalikulttuurin” lyhyt historiikki appeared first on Byyri.

Jeesusteippiä, pensseleitä ja kaljaa

– FC Interin kannattajien tifoista vastaa kahdeksan hengen suunnitteluryhmä, Sami Viklund taustoittaa haastattelun aluksi.

FC Interin Armada-kannattajaporukkaan kuuluva Viklund on yksi tiforyhmän jäsenistä. Alun perin FC Interin toisen kannattajaryhmän, Ultraboyzin, jäsenenä ollut Viklund oli perustamassa Armadaa vuonna 2009. Tiforyhmässä jokaisella on yhtä paljon sananvaltaa lopullisissa päätöksissä, mutta selkeitä roolejakin on.

– Suunnitteluvaiheessa toisilla on aina enemmän ideoita, kun taas graafisesta ilmeestä vastaa meillä yksi henkilö. Valmista ideaa ja kuvaa tulee sitten toteuttamaan niin monta ihmistä kuin tarvitaan tai saadaan haalittua mukaan. Varastossa on koko ajan materiaalit vähintään yhteen isompaan tifoon, jos tarvitsee suunnitella ja toimia nopeasti.

Suunnitteluvaiheesta toteutukseen siirryttäessä alkaa todellinen urakka. Tässä tapauksessa esimerkkinä laskelmissa toimii viime kesän FC Inter – Brøndby IF -ottelussa nähty Armadan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi tehty tifo.

– Graafiseen suunnitteluun menee muutama päivä, riippuen siviilityön kiireellisyydestä ja tifokuvan vaativuudesta. Brøndby-matsin tifon piirtämiseen ja maalaamiseen meni viitisen päivää. Materiaalikulut tuon kokoisen tifoon ovat noin 500€, jos asiat menevät suunnitelmien mukaan, Viklund avaa.

Suunnittelusta tifon toteuttamiseen itse ottelussa menee siis helposti viikkoja. Noin viidensadan euron summasta materiaalit syövät tietysti leijonanosan.

– Ns. overhead tifoon vaaditaan useampi sata metriä paloturvallista muovia ja kymmeniä litroja maaleja. Tämän lisäksi tarvitaan printtejä kuvasta, maalitusseja, jeesusteippiä liuskojen yhteenkiinnittämiseen, pensseleitä ja kaljaa janojuomaksi.

Mitä kautta saatte rahat tifoihin?

– Pääasiallisesti rahoitus tulee vieraspeleihin järjestettävien reissujen voitoista. Joskus rahaa kerätään kolehtinomaisesti kotipeleissä ja viimeisenä keinona laitamme vetoomuksen omiin ryhmiimme, jotta tarvittavat varat tifoa varten saataisiin kasaan.

Katseet kohti derbyä

Huhtikuussa alkavalla kaudella kalentereihin kannattaa myös muiden kuin turkulaisten alleviivata päivämäärät 20.5. ja 10.8. Tuolloin pelataan Interin ja TPS:n väliset Turun derbyt, joissa on totuttu näkemään hienoja katsomokoreografioita molemmin puolin. Paikallis- ja klassikkotaistot ovatkin Veikkausliigan saralla niitä otteluita, joissa on paras mahdollisuus bongata tifoja.

– Tulevan kauden tifojen suunnittelu on aloitettu jo viime vuoden puolella. Ideat niihin ja muihin tifoihin tulevat milloin mistäkin. Joskus vastustaja on antanut aiheen tifoon ja joskus pöytälaatikosta kaivetaan vanha idea ja päivitetään se tähän päivään.

Brøndby-ottelun tifon idea oli lopulta hyvin selkeä. Sotalaiva seilaa läpi Euroopan ja tienviittaan on kirjattu FC Interin europelien vastustajien kotikaupunkeja, joihin Armada on kannattajareissun tehnyt.

Ikimuistoisemmasta tifosta kysyessä Viklundilla nousee kolme muistoa mieleen.

– Kyllä se Armadan kymmenvuotisjuhlatifo ja viime kauden huipentaneen KuPS-ottelun shakkilautatifo nousevat suosikkien joukkoon.

– Sitten on yksi murheenkryyni, jota en haluaisi edes muistella. Omalla tavallaan se voisi jopa olla ikimuistoisin, Viklund pohtii.

Lämmittely liigakauden derbyille tapahtuu tulevana lauantaina karkauspäivän derbyssä, kun FC Inter isännöi TPS:ää Suomen Cupin lohkovaiheen ottelussa. Hallipeleissä tifoja ei kuitenkaan yleisesti ottaen nähdä.

– Emme ole koskaan edes harkinneet hallipeleihin tifoa. Kai sinnekin jonkinlaisen saisi, mutta en tiedä miten hyvin se näkyisi verkkojen läpi, Viklund päättää.

The post Katsomotaide vaatii aikaa, rahaa ja tiimityötä – ”Varastossa on koko ajan materiaalit vähintään yhteen isompaan tifoon” appeared first on Byyri.

Ilta ja yö Tallinnassa tarjosivat unohtumattomia muistoja, mutta minulle Teemu Pukin maalin lisäksi lämpimän syysillan mieleenpainuvin muisto jäi kannattajamarssista.

Marssia varten kokoonnuimme Vapaudenaukiolle hyvissä ajoin, noin kolme tuntia ennen ottelun alkua. Matkaa A. Le Coq Arenalle on Vapaudenaukiolta kolmisen kilometriä, joten aikainen lähtöaika oli perusteltua.

Marssi eteni rauhalliseen tahtiin chanttien ja savujen säestämänä, eikä mukana kulkenut poliisi tuntunut uhkaavalta. Ratsupoliisit loistivat poissaolollaan ja tunnelma ei ollut missään vaiheessa kireä, kuten monesti on Suomessa järjestetyissä marsseissa ollut.

Marssin kohokohdaksi muodostui marssireitin kulkeminen Kassisaban (Kissanhäntä) kaupunginosan läpi.

Letka eteni Wismari-nimistä katua pitkin, jota reunustivat koristeelliset, mutta ränsistyneet satavuotiaat puutalot. Ensimmäinen kontakti alueen asukkaisiin syntyi pienen kulmakaupan luona, josta väsyneet kulkijat saivat hieman tankattavaa ja kauppias tavallista vilkkaamman perjantai-illan. Asuntojen ikkunoihin oli jo tässä vaiheessa kerääntynyt uteliaita katsomaan saapuvaa väkijoukkoa.

Lapset vilkuttivat ikkunoista ja parvekkeilta, ylävitosia heitettiin alakerrosten väen kanssa ja joku fani luopui huivistaan saadessaan vastineeksi vodkapullon. Fiilis oli mitä mainioin.

Video – @hiihtomaisteri

Lopulta yli tunnin kestäneen marssin jälkeen stadionille saapui iloinen ja luottavainen sakki Huuhkajien kannattajia. Viron kannattajapääty toivotti Huuhkajat tervetulleeksi komealla lakanalla, ja vaikka luottamus oli hetken aikaa koetuksella ottelun edetessä, ei usko tällä kertaa loppunut kesken.

Valtaosa suomalaisista käyttäytyi Tallinnassa hyvin, ja reissusta muodostui lopulta lämminhenkinen veljeskansojen kohtaaminen. Näin isoon joukkoon toki mahtui toheloitakin, mutta kaikkein vakavimmilta tapauksilta onneksi vältyttiin, vaikka ambulanssille ja poliisin putkalle tilausta olikin.

Toivon sydämestäni Suomelle jatkossakin otteluita Viroa vastaan, sillä he taitavat vieraidensa huolenpidon ja ovat pelillisesti askeleen isoveljeään jäljessä. En myöskään yllättyisi, jos Suomen kannattajien karaokevedoissa kuultaisiin jatkossa useammin Juice Leskistä.

The post Suomifanit otettiin avosylin vastaan Tallinnassa appeared first on Byyri.

Itse huomasin Jussi Vatasen Instagram-tililtä mainoksen Pelipäivä-ohjelmasta. Missään muualla en ollut törmännyt tähän ohjelmaan ennakkoon, joten tieto ohjelmasta on saattanut mennä muiltakin ohi. Vatanen on minulle tuttu lähinnä Kimmo- ja Downshiftaajat -sarjoista, sekä tietenkin Putouksesta ja Tuntemattomasta Sotilaasta.

Jostain on kuitenkin jäänyt käsitys, että Vatanen olisi jalkapallomiehiä, ja kenties kulttielokuva Kulman Pojilla on tässä merkittävä rooli.

Pelipäivä taitaa sen sijaan olla PK-37:n kasvatin ensimmäisiä puhtaita jalkapallo-ohjelmia, ja toivoinkin että hän avaisi siinä omaa suhdettaan jalkapalloon. Pidän Vatasesta näyttelijänä ja odotin mielenkiinnolla jaksojen katsomista. Ohessa luonnehdinnat jaksoista, jotka sisältävät juonipaljastuksia.

Kolme kulttuuria

Ensimmäisessä osassa Vatanen seikkailee Englannissa. Hän keskustelee fanien ja toimittajan kanssa muun muassa rahan vaikutuksesta seuroihin ja fanikulttuuriin. Manchesterissa vieraillaan niin Manchester Unitedin, kuin myös seuran fanien protestilauseena rahamiehille perustaman FC United of Manchesterin kotistadioneilla. Viimeksi mainitun kutosdivarijoukkueen perustajat kritisoivat seurajohtoa siitä, että pitkäaikaiset fanit on jätetty huomiotta rahamiesten hypättyä ruoriin. Jaksossa käydään myös jututtamassa Liverpool-faneja Anfieldilla, sekä tavataan entinen maalivahti Jussi Jääskeläinen.

Toisessa osassa ollaan Saksassa. Vatanen tapaa eri joukkueiden faneja, ja käy katsomassa Dortmundin peliä Eintracht Frankfurtia vastaan. Ottelun jälkeen haastattelussa on tuolloin vielä Kotkien riveissä pelannut Lukas Hradecký, jolta kysellään mielipiteitä saksalaisesta jalkapallokulttuurista. Vatanen käy myös 2.Bundesliigaa pelaavan VfL Bochumin kotiottelussa, jossa hän tapaa VfL Bochum Finlandin fanclubin jäseniä. ”We are blue, we are white, we are Finnish dynamite”-kannatuslaulu jää soimaan päähän jakson jälkeenkin.

Kauttaaltaan jakso antaa sen vaikutelman, että saksalaisfanit ovat pääasiassa paljon tyytyväisempiä seuroihinsa kuin englantilaiset. Seurat ottavat kannattajansa hyvin huomioon ja ymmärtävät heidän arvonsa toiminnalle. Jaksossa tavaan myös Byyristä ja Fussball-Ranskalaiset -blogista tuttu Martin Vieth!

Kolmannessa osassa Vatanen on Espanjassa tutustumassa Baskimaan menestyneimpään seuraan Athletic Bilbaoon.

Seura vaikuttaa olevan todella sydämen asia paikallisille faneille. Joukkueen kotistadion San Mamés sijaitsee aivan Bilbaon ydinkeskustassa ja ykkösjoukkue koostuu vain baskitaustaisista pelaajista. Joukkue, joka on aina pelannut Espanjan korkeimmalla sarjatasolla, on bilbaolaisten ylpeyden aihe, ja paikalliset tutut pelaajat lisäävät intohimoa entisestään. Vatanen tapaa niin faneja, toimittajan kuin pelaajiakin ja viimeinen jakso käykin läpi pelkästään Athletic Bilbaon toimintaa.

Kolme jaksoa jätti minut lopulta odottamaan lisää. Nyt esiteltiin hieman pintapuolisesti kolme erilaista jalkapallomaata ja jalkapallokulttuuria, joten ehkä jatkoa on luvassa.

Tiivistettynä sarjasta jäi mieleen, että englantilaisfanit ovat vähän katkeria ja kriittisiä maailman rikkaimmasta sarjastaan, ja huolissaan englantilaispelaajien tulevaisuudesta. Saksalaisfanit ovat puolestaan erittäin karnevaalitunnelmaisia sekä ylpeitä seurajärjestelmistään, ja espanjalaiset puolestaan hyvin intohimoisia, paikallisromanttisia ja osin poliittisiakin.

Jussi Vatanen antoi haastateltavilleen parrasvalot, ja hänen oma jalkapallotaustansa ja näkemyksensä jäivät lopulta vähälle huomiolle. Ohjelma oli hyvin leikattu, melko vauhdikas ja nopeasti eteenpäin soljuva. Mahdollisissa tulevissa jaksoissa toivoisin käsittelyyn pääsevän myös suomalaisjoukkueita ja faniryhmiä. Ne ansaitsivat päästä Yle Urheilun näyttämölle.

Puutteistaan huolimatta Pelipäivä on askel oikeaan suuntaan. Aiheet ovat mielenkiintoisia, joten mikäpäs tässä on katsella syysiltojen ratoksi suomeksi tehtyjä jaksoja jalkapallokulttuurista.

[pullquote]”Kai se on klisee sanoo että futis yhdistää, mutta niin se vaan yhdistää. Se on asia mist on helppo puhuu.” – Jussi Vatanen[/pullquote]

The post Pelipäivä – ohjelma jalkapallokulttuurista ja sen faneista appeared first on Byyri.

Mustavalkoinen sydän

Turun liepeillä, Kyrössä varttuneen Hirvensalon lapsuus kuulostaa melko tavanomaiselta suomalaisnäkökulmasta. Jääkiekkoa seurattiin silmä kovana, kun taas futikselle jäi ruokapöytäkeskusteluissa potkupallon rooli.

– Perheessä jalkapallo oli vain potkupalloa. Ajattelin itsekin näin pitkään ja vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä löysin lajin. Vuonna 2013 paikan päällä nähty Turun derby vei minut lopullisesti mennessään, ja seuraavalle kaudelle ostinkin jo kausikortin kannattajakatsomoon.

Jääkiekko-ottelut ovat pysyneet repertuaarissa, mutta suurin kiitos futiskipinän syttymiseen kuuluu Jannen entiselle opettajalle.

– Opettajani kannusti hieman epäröineen kannattajanalun täysillä mukaan. Hän vakuutti minut kertomalla kaikesta siitä, mitä futis voi parhaimmillaan tarjota.

Matka TPS:n mukana alkoi miesten peleistä, mutta jo seuraavalla kaudella mukaan tulivat naisten joukkueen pelit. Joukkueen kiittäessä kannattajiaan juurtui miehen sydän lopullisesti mustavalkoiseksi.

– Aluksi kävin katsomassa matseja tuppisuuna, mutta sitten aloin pohtia asiaa toisella tavalla. Kentällä oli oma seurani ja tiesin kaikki laulut, joten miksi en tukisi omiani myös naisten puolella? Avasin ääneni, ja kun naiset tulivat hämmästyneinä kiittämään tuesta, tiesin heti jääneeni koukkuun.

Lähtemättömiä muistoja

Turun Palloseuran seuraaminen on ollut tulosten valossa ankeaa tällä kaudella. Lähivuosilta Jannen mieleen on jäänyt kuitenkin useampi rakas ja lämmin muisto. Vierasreissuille on aina lähdetty tyylillä, oli sitten kyse Maarianhaminasta Ykköseen putoamisen varmistuttua (2014), taikka viime syksyn nousujuhlista Espoon Tapiolassa.

– Espoossa paikalla oli satoja TPS-kannattajia. Edellisenä vuonna oltiin jääty karsintoihin, mutta nyt kaikki oli omissa käsissä. Ilari Mettälän pamautettua ottelu 1-1-lukemiin oli olo uskomaton. Pelin päätyttyä ja nousun varmistuttua juoksimme kaikki yhdessä kentälle juhlimaan joukkueen kanssa. Se oli parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä.

Kuva – r1kuexposures

Hirvensalo on saanut lähtemättömiä muistoja myös naisten peleistä. Kaksi ottelua nousee ylitse muiden: PK-35 – TPS (2016) & Eskilstuna – TPS (2017).

– PK-35 kaatui vieraskentällä, ja pienen jännittämisen jälkeen varmistui, että TPS nappasi upean kauden päätteeksi hopeaa.

Muisto ei kuitenkaan pääty tähän, vaan ottelun jälkimainingeissa Hirvensalo koki jotain ainutkertaista.

– Päätin mennä kentän laidalle kiittämään omiani, kun joukkue yllätti minut täysin. Kiitoksena kannatuksesta he olivat tehneet minulle oman tifon. Liikutuin eleestä niin paljon, etten meinannut saada ääntäkään suustani, vaan kyyneleet silmissä kiitin omiani.

Kuva – Tiina Pirilä

Vuoden 2017 helmikuussa TPS:n naiset matkustivat kohtaamaan Ruotsin Damallsvenskan-joukkue Eskilstuna Unitedin harjoitusottelussa. Hirvensalo oli aiemmin maininnut eräälle naisten joukkueen pelaajalle haluavansa nähdä kauden kaikki ottelut, mutta ei tehnyt reissuaikeistaan isoa numeroa.

– Talvella matsikalenteriin ilmestyi yllättäen tieto Eskilstunasta, joten otin asiasta nopeasti selvää ja varasin laivamatkan Ruotsiin. Yksinäinen TPS-kannattaja herätti kiinnostusta ja sain antaa haastattelun paikalliselle lehdelle. TPS:n naisia en onnistunut yllättämään, vaan he arvasivat, että tulen paikalle.

Tämä kausi on niin miesten kuin naistenkin osalta sujunut Hirvensalon omien odotusten mukaan. Hän arveli TPS:n miesten taistelevan suorasta säilymiseen oikeuttavasta sarjapaikasta Veikkausliigassa, ja naisten puolestaan paikasta ylempään loppusarjaan. TPS:n miehet nappasivat sunnuntaina komean vierasvoiton Lahdesta, ja suora säilyminen on omissa käsissä, kun naiset puolestaan selvisivät viimeisenä joukkueena juurikin yläloppusarjaan.

Vaikeahkosta kaudesta huolimatta Hirvensalon mieleen juolahtaa muutama onnistuja.

– Miesten puolelta on pakko nimetä Mika Ääritalo, ja ehkä vähän yllättäen Antto Tapaninen. Ääritalon valintaa nyt tuskin täytyy edes perustella, sillä mies on selvästi joukkueensa johtaja. Tapaninen herättää ehkä ihmetystä, mutta miehen palattua kokoonpanoon pitkällisen sairastelun jäljiltä on jälki ollut todella vakuuttavaa. Mies on selkeästi Veikkausliigaan sopiva pelaaja ja TPS menetti paljon, kun Antto ei ollut pelikunnossa koko kauden ajan.

Naisista tunnustusta saa useampi pelaaja, ja nähtyjen otteluiden perusteella Hirvensalo todellakin tietää mistä puhuu.

– Mira Uronen, Emma Santamäki ja Milla-Maj Majasaari ovat olleet vakuuttavia, mutta kauden parasta antia on ollut se, kuinka hyvin pelaajat ovat nostaneet tasoaan. Esimerkiksi Anna Koivunen ja Jenni Rannus ovat yllättäneet toden teolla, ja varsinkin maalivahtina pelaavan Koivusen kehitys on ollut huikeaa. Harjoitusotteluissa näytti, ettei hän ole vielä liigatasoinen pelaaja, mutta nyt tilanne on täysin toinen ja varmasti moni seura on kiinnostunut. Vahvistuksista Laura Kattelus ja Katja Hakala olivat molemmat todella vakuuttavia, mutta valitettavasti loukkaantuivat kesken kauden.

Tuhansia kilometrejä

TPS:n kannattaminen on antanut Hirvensalolle paljon ja onkin miehelle todellinen henkireikä. Joukkueet eivät ole vain fanitettavia porukoita muiden joukossa, vaan niistä on muodostunut kyröläiselle toinen perhe. Kaikkien joukkueiden matseihin ei Hirvensalonkaan aika yksinkertaisesti riitä, vaan kilometrit on pantava ”tärkeysjärjestykseen.”

– Prioriteettini pelien suhteen menee niin, että naisten pelit tulevat ensimmäisenä. Tämä johtuu vain siitä, että samaan aikaan pelattavassa miesten pelissä kukaan ei huomaa, jos olen poissa, mutta jos en naisten pelissä ole paikalla, niin kukaan ei pidä siellä ääntä. Olen siis sitä mieltä, että naisten otteluissa tarvitaan enemmän yksittäistä kannattajaa. Toisena tulee Tepsin miesten pelit ja kolmantena Tepsin naisten kakkosjoukkueen pelit. Muut pelit tulevat kalenteriin, jos vain mahtuvat.

Ajokilometrien määrässä se toinen turkulainen vie vielä voiton, mutta Hirvensalon suoritus on täysin poikkeuksellinen, kun valtaosa peleistä on nimenomaan TPS:n naisten otteluita.

– Viime kaudella kilometrejä tuli reilut 18 000 ja tänä vuonna takana on jo 21 500 km, joista useampi tuhat jo pelkästään kotipeleistä. Tämä siis kaikki pelit laskettuna. Mukana on miesten ja naisten edustus, TPSN2 ja kasa satunnaisia pelejä. Suurimpaan osaan peleistä tulee mentyä omalla autolla jo ihan siitä syystä, että maaseudulla eivät bussit juuri kulje. Isompia kannattajamatkoja mennään tietysti bussilla, mutta näitäkin reissuja on vain miesten puolella.

TPS:n puolelta vannoutunut kannattaja on palkittu Sydän Pelissä -palkinnolla, joka annetaan omalla positiivisella tavallaan TPS:n mustavalkoisia värejä tunnustaneelle henkilölle tai yhteisölle.

– Haluaisin lopuksi kiittää kaikkia pelaajia, toimihenkilöitä, vanhempia ja kannattajia, joihin olen saanut tutustua TPS:n kautta. Upeita ihmisiä löytyy varsinkin omasta seurasta, mutta on ollut hienoa huomata, että pelin ulkopuolella voidaan olla ystäviä, vaikka logo rinnassa ei olisikaan sama.

Naisten pelien katsojamäärät ovat valitettavan alhaisella tasolla, mutta Hirvensalon esimerkin myötä futiskärpäsen soisi purevan yhä useampaa. Hirvensalo esittääkin hartaan toiveen Byyrin lukijoille ja kaikille muillekin jalkapalloa seuraaville.

– Koska olen itse tunnetuin naisten peleissä, heitän kaikille toiveen, että menisitte paikallisen seuranne peleihin myös naisten puolella. Lähtekää peleihin positiivisella asenteella ja nauttikaa!

Kuva – Tiina Pirilä

The post Rakkaudesta TPS:ään – Jannelle seura on kuin toinen perhe appeared first on Byyri.

Keskiviikkoilta ja maaottelutauko – mahdollisuus seurata harjoitus-, alasarja- ja paikallisia cup-pelejä. Kaikesta tarjonnasta valitsin Essenin ja paikallisen seuran, Rot-Weiss Essenin. Tarjolla oli Niederrheinpokalin toisen kierroksen ottelu Rot-Weiss Essen – FSV Vohwinkel.

Essen sijaitsee noin 40 km päässä nykyisestä kotikaupungistani, Düsseldorfista. Mikään pikkukaupunki ei ole kyseessä, sillä Essenissä majailee vajaat 600 000 asukasta, joten tarvittaessa kannatusta RWE:lle löytyy. Essen on entinen kaivoskaupunki ja se näkyy yhä katukuvassa.

Essenissä eletään jälleen parempia aikoja, kun RWE johtaa tällä hetkellä Saksan Regionalliga Westiä (nelosen länsilohko). Katsojakeskiarvokin on noussut joukkueen pärjätessä: 9797 katsojaa/ottelu on mieletön luku jopa Saksan kaltaiselle futismaalle.

Olin jo innoissani päästessäni palaamaan upealle satamakadun stadionille (Stadion an der Hafenstrasse). Stadion on valmistunut 2013, vetää 20 650 katsojaa ja on tyystin futikselle tarkoitettu. Se koostuu neljästä katsomonosasta, josta länsikatsomo (Alte West Tribüne) on seisomakatsomo ja se katsomonosa, jossa minäkin halusin fiilistellä tunnelmaa. Edeltävä stadion oli nimetty edesmenneen RWE:n perustajan, Georg Melchesin, mukaan.

Hetken pyörittyäni stadionin kupeella, aloin ihmettelemään ympäristön hiljaisuutta. Lopulta tajusin cup-pelin pelattavan aivan muualla, nimittäin Sportpark Am Hallossa. Tämä 3800 katsojaa vetävä yleisurheilusstadion sijaitsi tietysti kaupungin toisella puolen. Ei muuta kuin kauhealla vauhdilla kävelemään sinne.

Paikallinen RWE on ollut alamaissa vuosia, josta myös nykyinen sarjataso kielii. Bundesliigaa se on pelannut viimeksi kaudella 1976/77 ja kakkosbulia viimeksi kaudella 2006/07. Seura on aikoinaan voittanut jopa Saksan mestaruuden (1955) ja Saksan cupin (1953).

[pullquote]RWE on onnistunut saamaan Pelén seuran kunniajäseneksi. Kenelläpä muulla seuralla on moinen kunniajäsen? Arsenalin Mesut Özil puolestaan pelasi viisi vuotta RWE:n junioreissa ennen siirtoaan Schalke 04:ään. RWE nettoaa Özilin siirroista yhä tänäkin päivänä.[/pullquote]

Saksassa nopein tie parrasvaloihin on voittaa alasarjojen cup-kilpailu. Voittaja pääsee suoraan Saksan cupin (DFB-Pokal) ensimmäiselle kierrokselle. Silloin seura saa varmasti kotiottelun ja astetta kovemman vastustajan – monesti 1. tai 2. Bundesliigasta. Kilpailulla on myös todella suuri merkitys pienten seurojen talouteen. Näin myös tällä kaudella, kun Saksan cupin toisella kierroksella nelosen SV Rödinghausen kohtaa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin.

Pääsylippu cupin otteluihin sekä liigaotteluihin kustantaa 8€, joten rahasta tämä ei jää kiinni. Kuten Saksassa aina, paikallisliikenne kuuluu samaan hintaan.

Tunnin hölkkäämisen jälkeen olut todellakin maistui taivaalliselta. Tarjolla oli Esseniläisen Jacob Stauderin panimon tuotantoa.

Kauden 2017/2018 Niederrheinpokalissa RWE hävisi loppuottelun pahimmalle mahdolliselle kilpailijalle eli Rot-Weiss Oberhausenille (RWO). Loppuottelun yleisömäärä oli komea, 13 000. RWO onkin RWE:n tämän hetken pahin vastustaja ja lähes joka kohtaamisessa on pientä hulinaa. Muita ”vihollisia” ovat Schalke 04, Alemannia Aachen, Wuppertaler SV, Fortuna Düsseldorf, Hamburger SV ja Preußen Münster. Borussia Dortmund lasketaan sen sijaan RWE:n ystävyysseuraksi.

Normaalissa liigaottelussa fanit ovat todella aktiivisia ja stadionin ympäristön kuppiloissa tunnelmaa riittää. Kannattaa tulla todellakin ajoissa paikalle aistimaan fiilistä.

Peli päättyi lopulta RWE:n 2-0 voittoon ja se eteni cupin kolmannelle kierrokselle. Uskomatonta ajatella, että Bundesliigan Fortuna Düsseldorf oli näissä samoissa karkeloissa reilu 10 vuotta sitten! Kyllä RWE:kin ylös pääsee, jos seuraa johdetaan oikein, sekä puitteet ja kannatus on kunnossa.

Artikkelikuva – imago

The post Rot-Weiss Essen vetää tuhansia katsojia Saksan nelostasolla appeared first on Byyri.

Inter nousussa ohituskaistaa pitkin

Sinimustat väri ovat nousussa, sillä Inter on tämän hetken kovakuntoisin joukkue sarjassa. Neljän voiton putkessa turkulaiset ovat tehneet turvallisen tuntuista rakoa putoamissijoihin. IFK Mariehamn kaatui Veritaksella komeasti lukemin 3-0 Benjamin Källmanin hattutempun avulla.

Ennen kautta Byyrissäkin esiin nostettu patukkamainen Källman, lunastaa häneen kohdistuneita odotuksiaan ja nosti maalimääränsä kauden osalta kahdeksaan.

Kemistä tulleen Julian Guevaran lisäys keskikentälle tekee Interistä entistä vaarallisemman hyökkäyspäässä. Myös yli vuoden päivät sivussa olleen Niko Markkulan paluu vahvistaa joukkueen runkoa. Marsu tuo vaihtoehdon laitapelaamiseen, sillä pelipaikka voi olla tarpeen mukaan laitapuolustajana tai hyökkäävämmässäkin roolissa.

Inter pelasi alkuvuodesta koko Suomen Cupin seitsemän ottelun taipaleensa voitokkaasti aina päätyyn asti.  Liigassa nykyistä putkea vastaavaa virettä ei ole löytynyt sitten kesän 2011, jolloin joukkue nappasi viisi voittoa putkeen.

Mikäli Interin vire on kääntynyt pysyvästi nousuun, on sillä realistinen mahdollisuus jopa mitalikamppailuun. Yhden ottelun enemmän pelanneeseen, kolmatta sijaa miehittävään VPS:aan on matkaa kuusi pistettä.

Vieraskannattajat valokeilassa

Veikkausliigasta-sarjassa on nostettu läpi kauden esiin kannattajia, mutta ei ehkä niin useasti kuin moni olisi toivonut. Kesä on ollut täynnä futista, mikä on voinut osalle näkyä tietynlaisena ähkynä ja yliannostuksena. Viime viikolta kahden joukkueen vieraskannattajat ansaitsevat erityismaininnan, vaikka toki kaikilla joukkueilla oli jälleen kannattajien tuki takanaan.

Perjantaina pelattu Pohjanmaan derby SJK:n ja VPS:n välillä päättyi tasatulokseen (0-0), joten pisteet jaettiin kauden ensimmäisen derbyn tavoin. Kotijoukkueen Klopit pitivät katsomassa hyvin ääntä, mutta vierailijoiden koreografia vei tällä kertaa voiton.

VPS Fan Club perustettiin 20 vuotta sitten, joten nykyisin Geezers Hietalahtena tunnettu porukka oli juhlareissulla Seinäjoella. Voittoa ei tullut kotiinviemiseksi, mutta Byyri onnittelee joka tapauksessa yhtä Suomen perinteisintä kannattajaryhmää!

Jos olivat vaasalaiset vauhdissa Seinäjoella, niin komeaa oli meno myös Telia 5G Areenalla HJK:n isännöidessä Rovaniemen Palloseuraa kärkikamppailussa. Ottelussa pisteet jaettiin värikkäiden vaiheiden jälkeen tuloksella 2-2. Kun kotijoukkue lepuutti muutamia avainpelaajiaan, oli RoPS:lla erinomainen sauma napata kolme pistettä Helsingistä, ja aivan viime minuuteille se ottelua johtikin Taye Taiwon & Vahid Hambon maaleilla.

HJK:n kotiotteluissa Pohjoispääty on ollut tavanomaisesti kiinni, ellei tiedossa ole ollut paljon yleisöä keräävää vastustajaa. HJK – RoPS ottelun yleisömäärä oli naurettavan pieni, 3012, mutta suuri kiitos kuuluu paikalla olleille sadoille vieraskannattajille. RoPS:n fanit löysivät paikalle, saivat Pohjoispäädyn avatuksi ja tukivat hienosti omiaan. Tätä lisää!

Kuva – @ropsrovaniemi

The post Veikkausliigasta: Vieraskannattajat panivat parastaan appeared first on Byyri.

Itärannikolla sijaitseva Kroatian toiseksi suurin kaupunki, Split, on mainio kohde niin lomailuun kuin asumiseenkin. Välimeren ilmasto hellii, maan taianomainen luonto on lähellä ja jalkapalloa seurataan fanaattisesti. Näin ajatteli ainakin Rooman keisarina toiminut Gaius Diocletianus, joka rakennutti eläkepäiviään varten palatsin ja jonka ympärille Splitin kaupunki muodostui.

Jalkapallosta keisari ei tosin tiennyt tuon taivaallista.

Synty

Elettiin vuotta 1950. Linnanmäen huvipuisto oli vasta avattu, Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan ja Brasiliassa pelattiin jalkapallon MM-kisoja. Brasilia joutui pettymään kisoissa rajusti, ja tapahtumat tunnetaankin tänä päivänä käsitteellä Maracanaço. Kisoissa nähtiin värikästä ja kiihkeää menoa katsomoissa, ja merimiesten mukana Eurooppaan levisivät tarinat myös isäntämaassa olleista kannattajaryhmistä.

Kannattajaryhmistä käytettiin nimitystä torcidas organizadas. Portugalin kielen verbi torcer tarkoittaakin tässä yhteydessä ottelussa kannustamista.

Tarinat ovat hieman ristiriitaisia, mutta yleisin käsitys Torcida Splitin perustajista ja perustamisajankohdasta nivoutuu yhteen mestaruustaistoon. Hajdukia kannattaneet, mutta Zagrebissa opiskelleet Vjenceslav Žuvela, Ante Ivanišević ja Ante Dorić olivat yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa lumoutuneita MM-kisojen tapahtumista ja halusivat antaa tukensa rakkaalle seuralleen.

Torcida Split perustettiin 28. lokakuuta 1950 vain päivää ennen elintärkeää ottelua Belgradin Punaista tähteä vastaan. Tuhansien kannattajien tuen avulla Hajduk voitti ottelun 2-1 ja marssi Jugoslavian mestaruuteen voittamattomana. Kannattajatoiminta perustui pitkälti kovaan laulamiseen ja möykkään, joilla yritettiin horjuttaa vastustajan pelaajia.

Soihdut ja väkivälta tulivat kuvioihin mukaan vasta seuraavilla vuosikymmenillä. Kantaaottavia katsomolakanoita ei myöskään nähty.

Kasvukipuja

Torcidan ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja. Kommunistisessa Jugoslaviassa kannattajaryhmää paheksuttiin ja sen nimen käyttö kiellettiin. Yksi perustajista, Vjenceslav Žuvela, erotettiin kommunistisesta puolueesta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankilaan.

Epävirallisesti kannattajaryhmän toiminta lakkasi, mutta kannustus ei kadonnut otteluista mihinkään. Torcida Splitin kasvaessa lisääntyivät myös väkivaltatapaukset. 1960-luvulta raportoituja tapauksia on muutama, ja vahingot olivat pitkälti aineellisia.

Hajduk Splitin menestyksekkäimmät vuodet ajoittuvat 1970-luvulle, jolloin katsomoissa alkoi näkyä myös muualta Euroopasta opittuja maneereita. Liput, tifot ja kaulahuivit tulivat kuvioihin soihtujen lisäksi, ja ajoittainen väkivalta kohdistui nyt myös vastustajan kannattajiin, jotka eivät tästä syystä sankoin joukoin Splitissä vierailleet.

Torcidan nimi palautettiin virallisesti käyttöön 1980. Samalla vuosikymmenellä Jugoslavian muut isot seurat saivat myös omat kannattajaryhmänsä, ja Hajdukin inho keskittyi erityisesti Dinamo Zagrebiin.

Kroatian Ikuinen derby Hajdukin ja Dinamon välillä sai kertaheitolla ison lisämausteen vuonna 1986, kun pahamaineinen Bad Blue Boys perustettiin. Tänä päivänä kannattajaryhmät ovat ajoittain tehneet yhteistyötä yhteisen agendan eteen, mutta pääosin tunteita vastustajaa kohtaan ei voi kuvata lempeiksi.

Ennen Kroatian itsenäistymistä Torcidan pahimmat huligaanit aiheuttivat tappeluillaan jatkuvaa päänvaivaa Belgradissa. Torcidan jäseniä oli mukana myös Kroatian sodassa, ja Hajdukin Poljud stadionin liepeillä onkin muistomerkki sodassa menehtyneille kannattajille.

Jugoslavian hajoaminen takasi Kroatialle oman jalkapallosarjansa, ja sen perustamisesta (1992) lähtien mestaruus on ollut kahden kauppaa. Rijeka yllätti kaikki voittamalla mestaruuden toissa kaudella, kun sitä ennen Dinamo Zagreb oli voittanut 11 perättäistä mestaruutta. Dinamo voitti myös viime lauantaina päättyneen sarjakauden.

Hajdukin edellinen liigamestaruus on vuodelta 2005, ja Torcida ei ole viime vuosina päässyt juhlimaan muissakaan kilpailuissa. Vielä 1980-luvulla Hajduk oli kuitenkin tuttu pudotuspelijoukkue eurokentillä.

Hajduk Splitin viimeisin meriitti noilta kentiltä on Mestarien liigan kauden 1994-1995 puolivälieräpaikka. Ensimmäisessä ottelussa Hajduk ja Ajax päätyivät maalittomaan tasapeliin, mutta toisessa osassa amsterdamilaiset olivat parempia lukemin 3-0; voittomaalin syötti muuan Jari Litmanen.

Ajax eteni aina mestaruuteen saakka, mutta Torcida ei ole tuon illan jälkeen seurannut kuin karsintakierroksen otteluja Mestarien liigassa.

Eläkeikä

Hajduk Split vietti näyttävin menoin satavuotisjuhliaan seitsemän vuotta sitten. YouTubesta löytyvällä videolla voi ihastella tuhansia soihtuja ja ilotulitteita Splitin pimenevässä illassa.

Vuosi 2011 oli merkittävä seuran historiassa muutenkin. Pitkän taistelun jälkeen Hajdukista tuli ainoa edes osittain kannattajien omistama seura Kroatian pääsarjassa. Läpi 1990-luvun vaivanneet talousongelmat ja seurajohdon pitkälti poliittinen vallankäyttö olivat faneille liikaa. Prosentuaalisesti seuran isoin omistaja on nyt Splitin kaupunki.

Hajdukin ongelmat eivät olleet Kroatiassa mitenkään poikkeavia. Viime vuosina myös Kroatian maaotteluissa on nähty runsaasti kannattajien protesteja, arvokisatasoa myöten, ja mukana on ollut luonnollisesti myös Hajdukin kannattajia. Nämä eivät ole olleet satunnaisten ultra-kannattajien tihutöitä, vaan sanoma on kohdistettu järjestäen maan jalkapalloliitolle.

Liiton puheenjohtajana on vuodesta 2012 toiminut maajoukkuelegenda Davor Šuker, mutta isompi piru Kroatian futiksen riippakivenä on ollut entinen Dinamo Zagrebin puheenjohtaja, Zdravko Mamić. Viime vuonna murhayrityksen kohteeksi joutuneen Mamićin tarinasta tullaan varmasti kirjoittamaan kirja, jos toinenkin, mutta lyhyesti tiivistettynä Mamić on korruptoitunut oman edun tavoittelija, joka ei kaihda likaisiakaan keinoja.

Muun muassa mainiosta Football Leaks -sivuston pohjalta ilmestyneestä kirjasta voi lukea lisää Mamićia kohtaan esitetyistä syytöksistä.

Suomen kanssa samassa karsintalohkossa ollut Kroatia selviytyi Venäjän MM-kisoihin voitettuaan jatkokarsinnoissa Kreikan yhteismaalein 4-1. Kesällä Kroatia pelaa D-lohkossa yhdessä Argentiinan, Islannin ja Nigerian kanssa, ja paikalla on varmasti myös lukuisia Torcida Splitin jäseniä.

Maajoukkue ja maan palloliitto ovat edelleen arkoja aiheita kannattajille, ja esimerkiksi Mamićin puolesta oikeudenkäynnissä todistanut Luka Modrić on erittäin vihattu pelaaja fanaattisimpien Kroatian kannattajien keskuudessa.

Kaiken tämän myllerryksen ja pokaalittomien vuosien jälkeenkin 67-vuotias Torcida elää ja voi hyvin. Kaikki kannattajat eivät ole missään nimessä salonkikelpoisia, ja valitettavasti myös Hajdukin otteluissa pyörii avoimen rasistisia kannattajia. Se tahrii hieman kannattajaryhmän mainetta, mutta ei himmennä sen pitkää ja värikästä taivalta.

Alkuperäisjäsenistä on hiljalleen aika jättänyt, mutta Hajduk ja Torcida Split tulevat elämään ikuisesti – aivan kuten fanien mottokin kuuluu.

Hajduk zivi vjecno!

The post Torcida Split – Euroopan vanhin kannattajaryhmä appeared first on Byyri.

Kalle päätyi Schalken kannattajaksi saksalaisen perhetutun kautta. Tarkkaa ajankohtaa hän ei saa kaivettua muististaan, mutta 2010-luvun alkupuolta tuolloin kuitenkin elettiin. Saksan tuliaisina isältä saatu Schalken huivi sekä Temen eli Teemu Pukin siirtyminen joukkueeseen lisäsivät kiinnostusta seuraan. Aluksi fanittaminen oli lähinnä tulosten seuraamista, kunnes tuli mahdollisuus lähteä katsomaan ottelua paikanpäälle Gelsenkircheniin.

Mikä seurassa sitten viehättää?

”Schalke on perinteikäs seura, jolla on esimerkiksi loistava junioriakatemia”, Kalle kertoo.

”Akatemia on tuottanut maailmantähtiä, kuten Mesut Özilin, Manuel Neuerin, Julian Draxlerin sekä Leroy Sanen.”

Joukkueen parhaiksi puoliksi Kalle mainitsee sen periksiantamattomuuden ja taistelutahdon. Joukkue on yksittäistä pelaajaa tärkeämpi, mutta suosikkipelaajasta kysyttäessä kaksi pelaajaa – Hunte ja Höwe, Klaas-Jan Huntelaar ja Benedikt Höwedes – saavat kuitenkin maininnan.

Schalken kannattajissa on Kallen mukaan hienointa se, että ääntä ja laulua riittää aina tuloksesta riippumatta.

”Täällä Suomessa Schalke-faneihin törmää hieman harvemmin. Meitä ei voi kritisoida ”muoviseuran” fanittamisesta.”

Kalja kuuluu asiaan

Kalle on käynyt katsomassa tähän mennessä kahdeksan Schalken ottelua livenä. Kotipeleissä Veltins Arenalla tunnelma on usein äänekäs. Yksi tunnelmallisimmista peleistä oli tasapeliin päättynyt viime kevään derby Lüdenscheidia eli Borussia Dortmundia vastaan.

Kalle on alusta alkaen seurannut pelejä päätykatsomo Nordkurvessa, jossa toimii myös faniryhmä Ultras Gelsenkirchen. Peleistä on lähdetty monta kertaa vaatteet kaljassa, koska kaljaa lentää aina, jos menee huonosti tai kun oma joukkue tekee maalin. Muutama vuosi sitten Kalle pääsi myös liittymään pieneen Schalker Kreisel Röcke von 2004 -fanclubiin, joka on osa isompaa Schalken faniyhteisöä.

Mitä sieltä Saksasta sitten voisi tuoda kotimaisiin katsomoihin? Kallen mukaan oluen juominen katsomoissa otteluiden aikana tulisi sallia.

”Moni tuntee saksalaisen olutkulttuurin, joka nähdään siellä myös ihan normaalina osana jalkapallon seuraamista”, Kalle kommentoi.

Unohtumaton hetki raitiovaunussa

Tämä kausi on moneen vuoteen ensimmäinen, jona Schalke ei ole mukana europeleissä. Kallen odotukset joukkuetta kohtaan tälle kaudelle ovat selkeät.

”Kauden tavoitteena on pääseminen takaisin europeleihin, mieluiten Mestarien Liigaan, eli kolmen-neljän sakkiin Bundesliigassa pitäisi selvitä.”

Tällä hetkellä joukkueen otteet näyttävät Kallen mielestä pitkästä aikaa hyviltä. Uusi valmentaja Domenico Tedesco ja nuorten pelaajien esitykset ovat tuoneet joukkueeseen sitä jotakin, mitä seura on kaivannut. Tammikuun siirtoikkuna on toki aina pelottavaa aikaa Schalken kaltaiselle seuralle, varsinkin, kun menee hyvin; isommat seurat kaappaavat usein lupaavimmat pelaajat sheikkien shekeillä.

Yhden parhaista muistoistaan kannattajana Kalle kertoo liittyvän Wolfsburg-otteluun. Hän oli bückeburgilaisen ystävänsä kotona, jossa reissuillaan muutoinkin majoittui. Jo ottelupäivän aamuna ystävykset lähtivät junalla Gelsenkircheniin pelireissuun reput täynnä Jeveriä. Peli päättyi Schalken voittoon 4-1. Ottelun aikana Schalken maskotti Erwin oli näyttänyt ottelun päätuomarille ”ihan ansaitusti” punaista korttia, jonka tuomari oli pudottanut hetkeä aikaisemmin pelin tuoksinassa. Tämän jälkeen fanipääty oli alkanut laulaa ”Hooligan hooligan Erwin hooligan!”

Pelin jälkeen Kalle ystävineen lähti ratikalla kohti rautatieasemaa. Ratikassa sama chantti oli toistunut, joskin se oli jossain kohtaa muotoutunut muotoon ”Drunken Finn drunken Finn, he is a drunken Finn!”

”Se fiilis, kun ratikallinen saksalaisia futisfaneja laulaa sinulle omistettua chantia, on syöpynyt mieleen”, Kalle kertoo.

Haastattelun lopuksi Kalle lähettää vielä terveisensä Byyrin lukijoille.

”Futis on parasta paikan päällä. Olkaa ylpeitä siitä mitä kannatatte! Glück Auf!”

Kuvat: Olli Mäkelä

The post Kalle, harvinainen Schalke-kannattaja appeared first on Byyri.