Onnekseni sekä Tanskassa että Belgiassa on tutkittu sitä, mitkä tekijät yhdistävät Euroopan huippuakatemioita. Pyrin tässä jutussa vetämään tutkimusten löydöksiä yhteen ja sovittamaan niitä suomalaiseen kontekstiin.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä onnistuneen ammattipelaajan kasvattamisen kannalta on jalkapallon sitominen tiiviiksi osaksi muuta elämää, sen sijaan, että se jäisi muusta elämästä irralliseksi harrastukseksi.

Käytännössä tällä tarkoitetaan sitä, että seura keskustelee ja toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa esimerkiksi pelaajan koulun ja lähiomaisten kanssa. Tämä auttaa muita sidosryhmiä ymmärtämään, mitä ammattilaiseksi tähtäävä harjoittelu edellyttää ja miten se vaikuttaa pelaajan elämään, mutta myös helpottaa lasta tai nuorta itseään suunnittelemaan omaa elämäänsä, kun valintoja esimerkiksi koulun ja jalkapallon välillä ei tarvitse tehdä.

Urheilun ei tarvitse olla muusta elämästä erillinen saareke edes nuorelle pelaajalle. Yhteiskuntamme tukee ja kannustaa ihmisiä kouluttautumaan ja etenemään urallaan, minkä takia esimerkiksi korkeakoulututkinnot voi pääosin sovittaa joustavasti töiden teon oheen. Urheilu eroaa muista aloista siinä mielessä, että ammattilaisiksi haluavat ovat tehneet päätöksen uravalinnastaan viimeistään jo teini-iässä. Se ei kuitenkaan ole syy antaa heille muita huonompia mahdollisuuksia uransa rakentamiseen.

Koulun ja jalkapallon yhteensovittamista on tehty muun muassa Belgiassa 2000-luvun alusta lähtien. Jokainen voi nähdä tulokset katsomalla Belgian maajoukkueen kokoonpanoa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että suurten paikkakuntien seuroilla tai suurten seurojen akatemioilla olisi tässä etulyöntiasema. Niiden merkitys ja arvostus on kansallisesti yksittäistä pikkuseuraa suurempi, ja ne vaikuttavat suurten harrastajamäärien kautta todella monen lapsen ja nuoren elämään. Olisikin helppo ajatella, suuremmilla hauiksilla vaikuttaminen esimerkiksi vanhempiin tai kouluihin olisi helpompaa.

Pienen paikkakunnan seuralta tällainen elämän yhteensovittaminen saattaa kuitenkin käydä kuin luonnostaan. Seurat ovat paikallisesti merkityksellisempiä ja hallitsevat isompaa osaa paikkakunnan elämänmenosta. Lisäksi seurojen ja koulujen päättäjät sekä vanhemmat eivät välttämättä ole kolme eriävää kokonaisuutta, vaan piirejä saattavat pyörittää osittain samat ihmiset. Tällöin joustavuuttakin on enemmän.

Pelkkä elämän eri osa-alueiden yhteen sitominen ei kuitenkaan auta, jos niiden tavoitteet ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Tavoitteita ei kuitenkaan tarvitse eriyttää.  Tutkimusten mukaan koulumenestyksen ja jalkapalloilullisen kehityksen liittäminen yhteen voi parhaimmillaan nostaa tuloksia kummallakin saralla.

Belgiassa akatemioiden pääpainona on kasvattaa hyviä ja itsenäisesti toimeen tulevia ihmisiä. Siksi koulumenestystä ja kehittymistä myös kenttien ulkopuolella arvostetaan. Anderlechtissa, jonka akatemiaa pidetään yhtenä maailman parhaista, on menty jopa niin pitkälle, että lapsilta evätään oikeus osallistua jalkapalloharjoituksiin, jos kouluarvosanat putoavat liikaa.

Anderlechtin akatemiassa pelaa noin 200 lasta ja nuorta, joista vain muutama prosentti tulee elättämään itsensä jalkapalloammattilaisena. Siksi päämääränä on opettaa pelaajille, ettei heidän ihmisarvonsa määräydy jalkapalloilullisen osaamisen kautta. Tutkimuksissa älykkyyden ja sosiaalisten taitojen kehittymisen on nähty lopulta hyödyttävän myös urheilullista kehitystä.

Aiempaan linkittyen voi pohtia, onko tietynlaisen elämänlaadun ja kasvatustyön vaaliminen jopa helpompaa pienemmillä paikkakunnilla. Toimintaa ei ohjaa samanlainen tuloksellisuuden tavoittelu kuin suuremmilla seuroilla, joiden akatemiatoiminnassa on kiinni merkittävä määrä rahaa.

Toisaalta pienemmillä seuroilla ei välttämättä ole tarvetta yrittää muovata junioripelaajista ammattilaisia ainakaan oman seuran tarpeisiin. Tämä saattaa vapauttaa toimintaa vaalimaan myös muita arvoja kuin ammattimaisuutta, mikä taas voi auttaa kasvattamaan pelaajia ihmisinä.

Toinen tutkimuksissa kasvattajaseuroja yhdistänyt piirre oli halki seuran ulottuva lämmin ja tervehenkinen yhteisöllisyys. Akatemia- tai seuraympäristö oli pelaajille kuin toinen perhe, jonka parissa he kokivat olonsa turvallisiksi. Ammattimaisen pelaajakasvatuksen taustalla onkin aina oltava pelaajia – ja vielä tärkeämpää, ihmisiä – kannustava kulttuuri, jossa virheitä tai omaa identiteettiään ei tarvitse hävetä tai pelätä.

Sekä Tanskan että Belgian huippuakatemioissa painotus on kehittymisessä, ei tuloksissa. Joissakin Belgian akatemioissa joukkueita ei edes saa laittaa paremmuusjärjestykseen. Fokus on alati asioissa, jotka palvelevat pitkän aikavälin kehittymistä, vaikka ne eivät näkyisikään välittöminä tuloksina kentän puolella. Nuorille opetetaan, että itseään haastaessa saa tehdä virheitä. Voittaminen ei ole toimintaa ohjaava tekijä.

Molemmissa tutkimuksissa painotettiin tarvetta luoda seurayhteisöön avoimuuden ja jakamisen kulttuuri, jossa itseään saa toteuttaa, ja jossa arvokas tieto vaihtaa häpeilemättä omistajaa seuratasolta toiselle.

Yksi esimerkki avoimuudesta löytyy monikulttuurisuudesta; menestyvät akatemiat eivät painota kulttuurisidonnaisia asioita, vaan antavat jokaiselle tilaa edustaa itselleen arvokkaita asioita. Monikulttuurisuuteen oppiminen kasvattaa erilaisuutta hyväksyviä ihmisiä myös jalkapallokentän ulkopuolella.

Monikulttuurisuuteen päästään luonnollisesti helpommin isommilla paikkakunnilla ja sitä kautta isompien seurojen akatemioissa ja muissa juniorijoukkueissa. Tähän vaateeseen on pienten paikkakuntien seurojen vaikea vastata.

Toisaalta pienemmissä seuroissa saattaa helposti syntyä avoimempi ja paremmin epäonnistumista sietävä kulttuuri, jos kilpailu pelipaikoista on pienempää ja toiminnan pääpaino on enemmän yhdessä kasvamisessa kuin tavoitteellisuudessa. Myös hierarkian tasot ovat pienissä seuroissa usein matalammat, kun samat ihmiset ohjaavat useaa ikäryhmää, mikä luonnostaan luo avointa kulttuuria.

Suurilla seuroilla on kuitenkin avaimet käsissään sen suhteen, että niillä tietotaitoa on jaettavaksi merkittävästi pieniä seuroja enemmän. Avoimen kulttuurin luominen on aina sitä työläämpää, mitä suurempi yhteisö on kyseessä, mutta onnistuessaan se takaa ennätyksellisen hyvät menestymisen edellytykset.

Suuremmilla seuroilla on myös parempi mahdollisuus kehittää pelaajia hitaasti ja jokaisen pelaajan henkilökohtaiselle tasolle sopivasti, kun resursseja ja tasojoukkueita on enemmän. Tässä piilee myös niiden suurin sudenkuoppa – kärsivällisyyttä on löydyttävä aivan toisella tapaa kuin pienissä seuroissa, jotka jo pelaajamassan pienuuden takia kehittävät pelaajia useita vuosia. Isossa akatemiassa on helppo sortua poimimaan parhaat päältä vain senhetkisen tason perusteella.

Kolmantena merkittävänä pelaajakehityksen osa-alueena tutkimuksissa nähtiin roolimallien läheisyys, yhtenäinen linja edustusjoukkueen ja juniorien välillä ja aikuisjoukkueiden ja juniorijoukkueiden välisen hierarkian puuttuminen. Käytännössä siis se, että edustusjoukkue koettaisiin tavoittelemisen arvoiseksi, mutta kuitenkin tutuksi ja lähellä olevaksi.

Yksi pelaajakehityksen suurimmista riskeistä piilee siinä, ettei edustusjoukkueen ja juniorijoukkueiden välillä ole yhtenäistä linjaa ja avoimen keskustelun kulttuuria. Jos pelaaja kokee, että hän – junioreista edustusjoukkueeseen hypätessään – siirtyy pelitavallisesti ja kulttuurillisesti täysin uudenlaiseen ympäristöön, kasvaa hänen epäonnistumisensa todennäköisyys moninkertaiseksi.

Useassa seurassa ympäri Eurooppaa edustusjoukkuetta kohdellaankin juniorijoukkueista erillisenä kokonaisuutena; tavoiteltavana, mutta tuntemattomana päämääränä. Harjoituskeskukset saattavat esimerkiksi sijaita eri paikoissa ja pelitapa tai harjoituskulttuuri olla täysin erilainen.

Nuoria on kautta historian kannustettu tavoittelemaan läpimurtoa nostamalla edustusjoukkue turhankin korkealle jalustalle. Tämä ei ole kuitenkaan nykyaikaista johtamista. Aidot kohtaamiset ja tuttuuden tunne ajaa pelaajia eteenpäin enemmän kuin hierarkkisilla etäisyyksillä pelottelu.

Tämä on asia, joka suurimmassa osassa maailman parhaita akatemioita ymmärretään. Niin Ajaxin ja Anderlechtin akatemiat kuin Barcelonan La Masiakin kasvattavat pelaajia pelitavallisesti ja kulttuurillisesti suoraan edustusjoukkueen tarpeisiin, jotta lopullinen hyppy olisi mahdollisimman kevyt.

Lisäksi junioripelaajat tarvitsevat samaistuttavia roolimalleja. Juniori- ja edustusjoukkueen pelaajien kohtaamisten puuttuminen syventää kuilua aikuisten ja nuorten välillä, eikä auta rakentamaan edustusjoukkueesta konkreettista tavoitetta. Läpi historian on koettu, että on hyödyllistä, jos eri juniori-ikäluokkien joukkueet ovat läheisessä tekemisessä toistensa kanssa – miksei sama voisi toteutua edustusjoukkueen kohdalla?

Läpimurron kynnyksellä olevia pelaajia pitäisi ruokkia positiivisilla kokemuksilla edustusjoukkueesta, ei pelotella vaatimustason täydellisellä muutoksella.

Lopulta vain tämä viimeinen kohta on sellainen, jossa pienemmät seurat eivät voi isompien kanssa kilpailla. Ketään vähättelemättä on aiheellista kysyä, onko esimerkiksi Kakkosessa tai Kolmosessa pelaava edustusjoukkue riittävä motivaattori juniorille, joka tähyää ammattilaiseksi? Ja ovatko harrastuksenaan jalkapalloa pelaavat edustusjoukkueen pelaajat riittäviä sankareita roolimalleiksi?

Suomessa on totuttu ehkä liikaakin siihen, että lapset hakevat idolinsa ulkomailta kotimaan kenttien sijasta. Muutos parempaan on nähtävissä, Huuhkajien ja Helmarien menestymisen takia, mutta se vaatii toteutuakseen myös sopivaa työntövoimaa. Seurojen olisikin tuotava omia pelaajia esiin myös tarinoina ja roolimalleina, joita nuorten on helppo kunnioittaa.

Seuroilla, jotka pelaavat divaritasolla, ei välttämättä ole myöskään ole päätoimista edustusjoukkueen päävalmentajaa tai edes mahdollisuutta juurruttaa tietynlaista pelitapaa toimintaansa. Tällöin linjan yhtenäistäminen jää ennen kaikkea juniorivalmentajien harteille. Ajatuksen tasolla mallin ottaminen lähimpänä olevasta pääsarjaseurasta ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.

Lopulta pelaajat toki vaihtavat maisemaa, jos heidän potentiaalinsa riittää tavoittelemaan ammattilaisuutta. Etenkin ulkomaille tähyävien pelaajien on päästävä riittävän ajoissa tarpeeksi haastavaan ympäristöön, jotta heidän kehityksensä voi jatkua.

Kaikilta muilta osin pieni seura sitten voikin olla itseään suuremman kilpakumppanin veroinen. Kulttuurillisesti pienen seuran ympäristö voi monella tapaa olla jopa sallivampi pelaajan kehittymiselle ja kasvamiselle kuin äärikilpailtu akatemiaympäristö.

Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistuttaa, että niin pienistä seurayhteisöistä kuin jättimäisistä akatemioista löytyy sekä hyviä että huonoja pelaaja- ja ihmiskasvattajia. On olemassa tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toimivat paremmin pienissä tai suurissa yhteisöissä, mutta lopulta inhimilliset ratkaisut määrittävät sen, millä tasolla nämä toteutuvat.

Kaiken lisäksi kasvatustyökin on tiettyyn pisteeseen asti resurssityötä. Kaikki osa-alueet ovat sellaisia, joilla hyvin johdetun ja isokokoisen akatemian on mahdollista olla pienempiä seurayhteisöjä edellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin aina tapahtuisi. Kuten tutkimukset osoittavat, onnistunut pelaajakasvatustyö sisältää paljon sellaisia piirteitä, joita ei voi saavuttaa pelkällä rahalla. Nämä osa-alueet maksimoimalla myös pienet ja pienten paikkakuntien seurayhteisöt voivat dominoida kasvatusrintamalla.

Hyvää viikonloppua

Se riittää tältä erää. Eiköhän siis palata asiaan ensi viikolla. Siihen asti minut löytää epäsäännöllisesti Twitteristä. Voit myös tilata jutut tuoreeltaan inboxiisi liittymällä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tai tutustua aiempiin teksteihin täältä.

Kohti maajoukkuetaukoa! Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Millainen on hyvän jalkapalloilijan kasvuympäristö? appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 3 – Yhteistyössä on voimaa appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 2 – Jalkapallo on varhaisen … laji appeared first on Byyri.

The post Byyrin Junnuakatemia-podcast: jakso 1 – Junnukoutsi, kuka hän on? appeared first on Byyri.

HSV

Saksan toiseksi suurimmasta kaupungista tuleva perinteikäs ja menestynyt HSV on ollut suomalaisnäkökulmasta katsottuna kiinnostava seura menneisyydessä ja tulee olemaan sitä lähitulevaisuudessakin. Kaikkien aikojen ensimmäinen Bundesliigassa pelannut suomalaispelaaja Juhani Peltonen edusti HSV:tä vuosina 1964–1966. Laitahyökkääjänä pelannut Lumijänis-lempinimen saanut Peltonen viimeisteli kuusi maalia 38 ottelussa ennen paluutaan palkkariitojen takia Suomeen.

Tulevina vuosina, jos ja kun HSV nousee takaisin pääsarjatasolle, on mahdollista nähdä seuraava suomalaispelaaja Volksparkstadionin nurmella. Tällä hetkellä kakkosbundesliigan toisena olevalle HSV:lle nopea nousu takaisin on päätavoite ja sitä vauhdittamaan saapui EM-kisoihin valmistautuva Pohjanpalo.

Dinosaurus-lempinimi juontaa juurensa HSV:n ikuiselta tuntuneeseen pääsarjastatukseen. HSV nimittäin pelasi yhtäjaksoisesti Saksan korkeimmalla tasolla ensimmäisen maailmansodan lopusta lähtien ja Bundesliigassa aina sen perustamisesta (1963) toukokuuhun 2018 asti. Tuona keväänä HSV putosi ensimmäisen kerran historiansa aikana.

Kannattajat eivät ottaneet putoamista kevyesti. Mustat savupatsaat nousivat kentältä kannattajien sinne heittämien soihtujen ja savujen jäljiltä, ja se mikä oli joskus ollut, oli vain savuava raunio enää. Dinosaurus ei noussut tuhkista vielä ensimmäisellä yrittämällä, vaikka se lähellä olikin. HSV jäi viime kaudella neljänneksi, kun kakkosbundesliigasta nousee kaksi suoraan ja kolmanneksi sijoittunut karsii noususta.

Suomalaiset

Joel Pohjanpalo – 25-vuotias Pohjanpalo on kärsinyt loukkaantumisista viimeisten vuosien ajan. Terveenä ollessaan vastuuta ei ole Bayer Leverkusenissa tullut ja niinpä lainasiirto Hampuriin oli odotettu ja fiksu peliliike. Huuhkajien hyökkääjätilanne ei ole sanalla sanoen kovin kummoinen terävimmän kärjen jälkeen, joten Pohjanpalo ei pelaa HSV:ssä paikasta kisakoneessa, vaan ollakseen iskussa EM-kisoissa. Paikka kisakoneessa on jo selviö.

Tobias Fagerström – 19-vuotias hyökkääjä siirtyi HSV:hen karjaalaisesta BK-46:sta vuonna 2016. Poikamaajoukkueissa pelannut Fagerström on ollut vahvassa vireessä HSV:n Regionalligaa pelaavassa kakkosjoukkueessa. 13 ottelussa on syntynyt seitsemän maalia ja kolme maaliin johtanutta syöttöä. Videolla voi ihastella Fagerströmin kahta maalia Holstein Kieliä vastaan.

Anssi Suhonen – 19-vuotias keskikentän keskellä pelaava Suhonen väänsi syksyn U19-Bundesliigan pohjois/koillis -lohkoa (4 maalia & 3 syöttöä). Debyytti miesten peleissä tuli lokakuussa HSV:n kakkosjoukkueen Regionnalligan ottelussa SV Drochtersenia vastaan. Suhonen on päässyt pelaamaan myös parissa edustusjoukkueen harjoitusottelussa; viimeksi pari viikkoa sitten Schalkea vastaan. HSV:n päävalmentaja Dieter Hecking oli erittäin tyytyväinen edustusjoukkueen kanssa harjoitelleeseen Suhoseen.

Juho Kilo – 17-vuotias keskikenttäpelaaja on Suhosen tavoin pelannut U19-sarjaa. Syksyllä suomalaiset miehittivät keskikentän rooleja välillä samaan aikaan, vaikka Kilo vielä useasti vaihdosta tulikin kentälle. Maaleja reilun viidensadan peliminuutin aikana syntyi kaksi, kuten myös maaliin johtaneita syöttöjäkin. Poikamaajoukkueiden vakiokalustoa, kuten muutkin HSV:n nuoret suomalaiset.

Jesse Kilo – 16-vuotias hyökkääjänä sekä keskikenttäpelaajana pelaava Jesse Kilo on HSV:n uusin suomalainen. KäPasta Suhosen ja veljensä tavoin Hampuriin lähtenyt Kilo liittyy aluksi seuran U17-joukkueeseen.

Ilmasilta Käpylästä Hampuriin

HSV:n viidestä suomalaisesta kolme on tullut seuraan Käpylän Pallosta. Kyse ei ole sattumasta, vakuuttaa KäPan U16-U19 -ikäluokkien talenttivalmentaja Marko Honkanen.

– Tämä ei todellakaan ole sattumaa vaan seurausta ja jatkumoa KäPan vuosikausia kestäneestä suunnannäyttäjän roolista suomalaisessa pelaajakehityksessä. KäPan United-polun toiminta täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja sen kautta on tullut jo ensimmäiset pelaajat A-maajoukkueeseen asti, Honkanen kertoo.

Yhteistyö HSV:n kanssa syntyi kolmisen vuotta sitten Anssi Suhosen siirron myötä. Siirron yhteydessä seurat solmivat samalla yhteistyösopimuksen, mikä pitää sisällään muun muassa seuravierailuja.

– HSV:n edustajat ovat vierailleet useammin Suomen päässä ja tämä on osoitus heidän aidosta kiinnostuksesta seuran toimintaa ja pelaajia kohtaan. Tälläistä tilannetta harvoin on suomalaisen ja ulkomaalaisen suurseuran tapauksessa, vaikka erilaisia yhteistyösopimuksia on ollut jonkin verran.

Seuraavan vierailun ajankohta on jo tiedossa.

– Maaliskuussa KäPasta lähtee vierailulle seitsemän työntekijää seuraamaan HSV:n toimintaa ja keskustelemaan pelaajakehityksestä, Honkanen paljastaa.

Pienemmästä organisaatiosta maailman mittapuulla todelliseen suurseuraan siirtyvät suomalaiset herättävät mielenkiintoa. Mistään pelaajien tyrkyttämisestä ei ole kuitenkaan kyse.

– Suomalaispelaajien kohdalla aloitteen on aina tehnyt HSV. Suomalaisia ei ole tyrkytetty Saksan päähän, vaan testileireillä käyneet KäPalaiset ovat myös sopimuksen saaneet.

Lopuksi Honkanen avaa vielä pelaajapolkua, joka nyt Jesse Kiloa odottaa ja jota Anssi Suhonen ja Juho Kilo ovat kulkeneet viime vuosina.

– Jesse aloittaa taipaleensa seurassa samanikäisten U16-joukkueessa ja siirtyy kesätauon jälkeen U17-ikäluokkaan. Hänellä on viikoittain useita tunteja Saksan kielen opiskelua ja tämä onkin todella tärkeää, jotta soveltuu paikalliseen kulttuuriin, Honkanen aloittaa ja jatkaa.

– Hampurin ulkopuolelta tulevat pelaajat asuvat seuran harjoituskeskuksessa, joka sijaitsee aivan stadionin vieressä. Siellä heistä pidetään kokonaisvaltaisesti todella hyvää huolta. Neljä muuta suomalaispelaajaa seurassa varmasti helpottavat hänen arkea.

Vastuuta omasta menestymisestä jää myös nuorelle pelaajalle, eikä oikotietä onneen ole.

– Uskon, että ahkeralla treenaamisella Jessellä on edessään lupaava ura jalkapalloilijana, Honkanen päättää.

The post Joel Pohjanpalon uudessa seurassa on peräti viisi suomalaista – Käpylän Pallon talenttivalmentaja avaa yhteistyön taustoja appeared first on Byyri.

The post Siksi valmennan -podcast – Jakso 3: Vieraana Käpylän Pallon juniorivalmentaja JP Savolainen appeared first on Byyri.

Päättäväinen, kova ja erittäin hyvä avaamaan peliä. Näin alle 18-vuotiaiden maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola kuvailee suojattiaan Benjamin Hiekkasta, joka jättää Suomen kentät vuodenvaihteessa. Hiekkasen siirto takavuosien suurseuraan Parma FC:hen tuli suurelle yleisölle puskista, mutta VIFK-toppari tiesi italialaisten kiinnostuksesta.

–Yllätyin silloin enemmän, kun kuulin, että Parma haluaisi minut testijaksolle. Harjoittelin joukkueen kanssa ensimmäistä kertaa marraskuussa 2017, jolloin vietin viikon heidän kanssaan, ja pelasimme Interiä vastaan, Hiekkanen kertoo.

– Muualtakin oli kiinnostusta, mutta Parma tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Olen nyt vieraillut seurassa kolmesti, ja tiedän, miten hommat toimivat.

Kausi 2018 oli pettymys sekä Hiekkaselle että VIFK:lle. Nuorukainen ehti pelata vain viidessä A-juniorien SM-karsintaottelussa, kunnes hänellä diagnosoitiin leikkaushoitoa vaatinut Haglundin kantapää, eli akillesjänteen kiinnityskohdassa oleva luukasvama.

Loukkaantuminen tuli harmittavaan paikkaan, sillä Hiekkanen oli juuri pelannut vahvan EM-jatkoturnauksen. Hiekkanen luuti topparina täydet minuutit, kun Minihuuhkajat peittosi Slovakian, mutta taipui Sveitsille sekä Portugalille.

VIFK:n miehet sen sijaan putosivat kauden päätteeksi Kolmoseen. Hiekkanen debytoi edustuksessa 16-vuotiaana elokuussa 2017, mutta läpimurto miesten peleissä jäi toistaiseksi saavuttamatta.

– VIFK on varmasti tehnyt hänen kanssaan hyvää työtä. Lars Mosander ja kumppanit ovat oikeasti ajatelleet yksilöiden kehitystä; Hiekkanen ei ole ainoa esimerkki. Aina kun Vaasan poikia tulee maajoukkuetapahtumiin, heidän tietää olevan energisiä ja valmiita, Erkka V. Lehtola kommentoi.

Parma tekee uutta nousua Italian huipulle

Minihuuhkajille jännittävä karsintalohko

Alle 19-vuotiaiden EM-kisat pelataan vuonna 2020 Pohjois-Irlannissa. Suomen karsintalohkoon arvottiin itsenäisyyspäivänä Ranska, Tanska ja Färsaaret.

Vuosi sitten Hiekkasen edustama maajoukkue voitti karsintojen alkulohkonsa. Jatkokarsinnoissa tie nousi pystyyn, mutta esitykset olivat varsin lupauksia herättäviä. Hiekkanen ei ole lahjakkaan ikäluokkansa ensimmäinen ulkomaille lähtijä: maaliskuisen Venäjä-ottelun avauskokoonpanosta peräti kahdeksan suomalaista pelaa tammikuusta lähtien ulkomaalaisseurojen organisaatioissa.

Hiekkasella on pian edessään uudet haasteet saapasmaassa – uusi kulttuuri, uudet joukkuetoverit sekä asuminen omillaan. Tästä huolimatta hänen ajatuksissaan on tilaa myös maajoukkuepeleille.

– Loukkaantumiseni jälkeen haluan palata takaisin maajoukkueeseen, ja pelata siellä niin paljon kuin mahdollista, Hiekkanen tiivistää.

Kuva: Peter Siegfrids.

The post Benjamin Hiekkanen lähtee Vaasasta Italian valloitukseen: ”Muualtakin oli kiinnostusta” appeared first on Byyri.

Syksy voi olla synkkää aikaa sekä kannattajille että seuroille, mutta Espoon Palloseurassa koettiin syys-lokakuussa pelkkää riemua – seuran valmennuspäällikkö Boris Wistuban sekä nykyisen FC Inter -luotsi José Riveiron käynnistämä EPS-metodi valmistui kolmen vuoden työn jälkeen, ja miesten edustus juhli sarjanousua Kakkoseen.

Vielä muutama vuosi sitten asiat olivat toisin – edustus tahkosi Nelosta, ja lahjakkaimmat juniorit vaihtoivat maisemaa viimeistään C-juniori-iässä, kun paikalliskilpailijat FC Honka sekä FC Espoo keräsivät rusinat pullasta. Vaikka pelaajia riitti, seuratyöntekijöitä oli vain kolme eikä yhtenäisestä ja selkeästä valmennuslinjasta ei ollut tietoakaan.

Vuodesta 1990 EPS:ssa vaikuttanut Tom Jolkkonen näki vaikeat ajat läheltä. Hän kertoo ylpeydellä seuran nykytilanteesta ja kuvailee takavuosien toimintaa ”vanhaksi Espoon Palloseuraksi”.

Jolkkonen näkee, että EPS:n nousu alkoi vuonna 2015, kun Jari Kanth aloitti pestinsä toiminnanjohtajana. EPS satsasi samana vuonna muihinkin toimihenkilöihin, mielenkiinto seuraa kohti nousi ja hiljalleen pelaajien joukkopaot loppuivat. Samana vuonna edustus nousi Jussi Leppälahden johdolla Kolmoseen.

”Nousu oli suuren työn takana”

Mielenkiinto EPS:n ympärillä tuskin laantuu ensi vuonna, kun Espoonlahdessa pelataan Kakkosta. Kaudella 2017 Kolmosen keskikastiin sijoittunut EPS hävisi tällä kaudella vain kahdesti ja eteni lopulta historialliseen lohkovoittoon. Päävalmentaja Kalle Tallqvist sai luotua valmennustiiminsä kanssa voittavan ryhmän.

– Nousu oli suuren työn takana. Saimme ryhmän lopullisesti kasaan suhteellisen myöhään keväällä, mutta kasvoimme kauden mittaan. Esitykset paranivat syksyä kohti samaan aikaan kuin tuloksetkin, Tallqvist toteaa.

EPS päästi Kolmosen 22 ottelussa vain yhdeksän maalia, mikä oli selvästi vähiten lohkon kaikista joukkueista. Joukkue piti maalinsa puhtaana kauden kuudessa viimeisessä ottelussa.

– Kävimme talvella puolustamista läpi aika perusteellisesti. Kenttätasapainon pitäminen oli vahvasti esillä koko kauden ajan, myös hyökätessä. Se toimi meillä todella hyvin. Vastustajat eivät saaneet vahingossakaan vaarallisia vastahyökkäyksiä, Tallqvist sanoo.

EPS:n materiaali oli PK-35:n ohella lohkonsa eliittiä. Veikkausliigassakin esiintyneiden Juuso Kevarin, Mikko Inkin ja Jesse Saarisen lisäksi punapaitaa kantoi monia ylemmiltä sarjatasoilta tuttuja nimiä, kuten Janne Veija sekä Faton ja Valdrin Seferi.

Myös seuran C-junioreita kuluneella kaudella valmentanut FC Honka -ikoni Jussi Vasara piipahti kentällä pariin otteeseen. Tallqvist kertoo, että nimimiehiä saatiin houkuteltua puhtaasti kontaktien kautta, eikä EPS:n tarvinnut availla rahanyörejään.

Kakkonen tuo uudet haasteet

Kaudelle 2018 Helsingin ja Uudenmaan Kolmosesta Kakkoseen nousseet joukkueet saivat huomata, että hyppy liiton sarjoihin on suuri. FC Honka/Akatemia pääsi komeasti keskikastiin ja NJS säilyi niukasti, mutta LPS sekä HIFK/2 tippuivat takaisin Kolmoseen.

Sekä Kakkosessa että Ykkösessä itse pelannut Tallqvist tiedostaa, että nousijajoukkue saa ensi kaudella kovan haasteen.

– Tavoitteenamme on säilyä ja viedä seuraa eteenpäin. Minulla on kunnianhimoiset tavoitteet EPS:n päävalmentajana, mutta katsotaan, mitä talvi tuo tullessaan. Meillä ei toistaiseksi ole sopimusta ensi kaudesta kenenkään pelaajan kanssa, joten joukkueen rakentaminen on vielä edessä.

Tallqvist pelasi itse yhdeksässä Kolmosen ottelussa, muttei osaa sanoa, jatkuuko oma pelaajaura. Hän on ollut asian suhteen yhteydessä kollegaansa Marko Kolsiin, jonka edustama VJS nousi niin ikään Kakkoseen.

– Viimeisen viiden vuoden ajan olen harkinnut lopettamista, mutta aina ne nappikset on tullut kaivettua esiin. Saa nähdä.

Edustuksen lisäksi Tallqvist valmentaa EPS:n B-poikia. Toistaiseksi nuoria pelureita ei ole juurikaan näkynyt edustuksen riveissä, mutta muutama B-juniori liittyy talvella edustuksen harjoitusrinkiin. Tallqvistin mukaan seuran prosessi näyttää hyvältä, ja pelaajilla on viimein selkeä polku edustusjoukkueeseen asti.

Suur-Espoonlahdessa elää valtava potentiaali

Espoon edustusjalkapalloilun kenties suurimpana ongelmana on nähty se, ettei espoolaisfutiksen lippulaivaa FC Honkaa koeta koko kaupungin juttuna. FC Honka tunnetaan ennemmin Suur-Tapiolan seurana siinä missä FC Espoo liitetään Suur-Leppävaaraan.

EPS ponnistaa Suur-Espoonlahdesta, jossa on yli 55 000 asukasta. Runsaat 1 700 lisenssipelaajaa takaavat sen, että seuralla on merkittävä asema alueen urheilussa. Vielä vuosikymmenen alussa seuran nappulat aloittivat uransa eteläisen Espoon hajanaisilla hiekkakentillä, mutta nykyään Espoonlahden urheilupuiston kolme tekonurmikenttää ja klubitalo muodostavat EPS:lle selkeän kotipaikan.

Seuran potentiaalista nähtiin välähdys syyskuun alussa, kun lähes 500 katsojaa ahtautui Espoonlahden urheilupuistoon seuraamaan Kolmosen kärkitaistoa EPS:n ja PK-35:n välillä. Katsomossa ja kentän laidalla oli omien junioreiden lisäksi paljon takavuosien epsiläisiä.

– Liikutamme päivittäin lukuisia perheitä, ja EPS voisi olla koko Suur-Espoonlahden yhteinen juttu. Meillä on selkeä identiteetti täällä – pelaajilla on päällä punaista ja valmentajilla mustaa, ja kaikkia tervehditään. Ensi kaudella edustus alkaa panostamaan tapahtumiin toden teolla, Jolkkonen sanoo.

– Paikallinen futis on parasta viihdettä ainakin minulle, kun saa katsella putkikatsomossa omaa seuraa ja omia kundeja. On se jotenkin helvetin siistiä, oli sarjataso sitten Vitonen tai Kolmonen – ensi kaudella sitten Kakkonen.

Kuva: Teemu Levänen

The post Espoon pieni jättiläinen päätti korpivaelluksensa – EPS nousi ensi kertaa Kakkoseen appeared first on Byyri.

Ajatus on kuvata video omasta joukkueesta, joka menee yleisöäänestykseen. Eniten ääniä saaneen videon kuvannut joukkue palkitaan ”ammattilaissopimuksella”. Sopimus sisältää kustomoidut peliasut ja 1000 euron sponsorirahan ensi kaudelle. Videoita voi lähettää jo nyt, ja äänestys parhaasta videosta järjestetään 10.–16.9. välisenä aikana.

Kisa on tarkoitettu kaikille: junioreille, harrastajille tai ammattilaisille!

”Alasarjoissa ja junioreiden peleissä on vahvasti tunne mukana, ja asioita tehdään rakkaudesta lajiin. Bridgestone haluaa olla mukana jalkapalloharrastajien arjessa sekä nostaa hetkeksi harrastajien tekeminen parrasvaloihin”, kertoo Bridgestonen myyntipäällikkö Jussi Huhta.

Byyri käsittelee kotimaista ja ulkomaista jalkapalloilua kannattajan näkökulmasta aktiivisesti ja innovatiivisesti. ”Meille tärkeää on nostaa jalkapallon asemaa kauttaaltaan ja tämän kaltainen kampanja on hauska tapa saada joukkueet liikkeelle. Toivottavasti mahdollisimman moni joukkue olisi valmis heittäytymään mukaan”, toteavat Byyrin Nicolas Prieto ja Jukka Illikainen.

Lisätiedot: www.byyri.com/bridgestone

The post Byyri ja Bridgestone etsivät Suomen luovinta joukkuetta appeared first on Byyri.

Epäonnellakin oli roolinsa, mutta Minihuuhkajat ei tehnyt Italia- ja Portugali-otteluissa maaliakaan. Suomen suurimmat ongelmat olivat omassa päässä etenkin reagoinnissa pallonmenetystilanteissa. Enimmäkseen tähän vaikutti riskaabeli ratkaisu sijoittaa pelaajia puolustuslinjaan väärille pelipaikoille. Joukkue luotti tiettyjen yksilöiden ratkaisukykyyn ja rakensi joukkueen Juha Maliselle ominaisen nopean hyökkäyspelin ja pallonsiirtelyn ehdoilla.

Osittain Malisen riskipeli kannatti, mutta puutteet näkyivät lopulta tulostaululla, kun hyökkäyspeli ei saanut maaleja aikaan. Omassa päässä vaaratilanteita oli liikaa ja päästettyjen maalien odottamat olivat aika lailla linjassa päästettyjen maalien kanssa.

En aio soimata liikaa Malista, koska hän on ollut vasta puoli vuotta Minihuuhkajien ruorissa. Hän teki rohkeita ratkaisuja, mutta lopussa ei kiitos seisonut. Tappio Norjaa vastaan oli kova isku joukkueelle, vaikka itseluottamus ei vaikuttanut karisevan pelaajista ennen Portugali-ottelua. Oli tärkeää vaihtaa surkeaa työtä tehnyt Kimmo Lipponen, ja Malinen sai aikaan minimituloksen eli pelaajat jälleen uskomaan itseensä ja joukkueeseensa.

Minihuuhkajia ei ole mielestäni syytä kritisoida liikaa, joskaan juhliakaan ei juurikaan voi, vaikka mielipiteitä on tullut laidasta laitaan. Olen varovaisen positiivinen pelillisistä esityksistä, mutta olisin mieluummin itse etsinyt luontaisia vaihtoehtoja pelaamaan omille pelipaikoilleen. Suomen tärkeimmät tai nimekkäimmät pelaajat onnistuivat vaihtelevasti, mutta ainakin itselle ennestään tuntemattomat Rasmus Leislahti ja Jaakko Oksanen löivät itsensä näissä kisoissa läpi.

Pelaaja-arviot: maalivahti & puolustus

Rasmus Leislahti: Yllätti minut täysin olemalla melko virheherkän puolustuksen viimeinen lukko. Monia hyviä torjuntoja. Pelinavaamisessa vielä tekemistä, mutta kaiken kaikkiaan oli rohkea ja esti vastustajan lähentelyt miten vain pystyi.

Miko Virtanen: Suosikkini Suomen puolustuksessa. Pelasi kovaa ja tuli aggressiivisesti vastustajan iholle aina pelaamatta itseään ulos tilanteista. Nousi toisinaan tukemaan oikean laidan hyökkäyksiä, mutta anti ylöspäin oli vajavaista, mikä on yllättävää, koska Virtanen on yleensä keskikenttäpelaaja.

Valtteri Vesiaho: Ikävä kyllä jäi mieleen muutamasta katastrofaalisesta virheestä, joista vastustaja rokotti. Ei muodostanut täydellistä kaksikkoa Ville Tikkasen kanssa, ja etäisyydet olivat sen vuoksi välillä liian pitkiä. Sijoittumisvirheitä, joista syntyi esimerkiksi Italian voittomaali. Syöttövalikoima on huikea, ja Vesiaho osasi avata peliä joko maata pitkin tai korkealla kaaripallolla laidalle. Liika rohkeus kostautui välillä, ja Vesiaho tarvitsee lisää rauhallisuutta ja “varmempia” ratkaisuja.

Ville Tikkanen: Ei käsittääkseni pelaa ainakaan vakituisesti topparina seurajoukkueessa, mikä näkyi lohkopeleissä sijoittumisvirheinä. Välillä onnettomia pelinavauksia, joista oma puolustus joutui vaarallisiin tilanteisiin. Petrasi lohkon edetessä, mutta esimerkiksi Italian voittomaalissa omituinen pelaamisen lopettaminen jäi kirkkaana mieleen.

Teemu Jäntti: Parhaita vastustajia vastaan ei tarjonnut mitään ylimääräistä. Silti luotettava molempiin suuntiin, joskin tarvitsee lisää rohkeutta ylöspäin. Nyt roiskaisi turhan usein pitkän pallon vailla kunnollista osoitetta.

Keskikenttä

Joel Mattsson: Löysi hyviä kombinaatioita keskikentän ja hyökkäyksen kanssa. Keskityspallot pääosin heikkoja. Olisiko Suomen kannattanut hyökätä enemmän vasemmalta boksiin? Vielä kehitysvaiheessa.

Jaakko Oksanen: Oli Abukar Mohamedin rinnalla Suomen paras pelaaja. Liikutti palloa nopeasti, prässäsi aktiivisesti ja voitti kaksinkamppailut. Etsi tehokasta ratkaisua ja pelasi välillä nopealla, välillä seinillä, välillä veti kaukaa. Ominaisuuksien puolesta kuuluu Suomen suurimpiin lupauksiin.

Abukar Mohamed: Joukkueen tähti. Oli rauhallinen, voitti kaksinkamppailut lähes sataprosenttisesti. Osoitti kykenevänsä myös topparina pelaamiseen. Mahtava peliäly.

Timo Stavitski: Pääsi näyttämään erikoisominaisuuksiaan eli lähinnä nopeutta. Moni ei pysy Timon perässä, ja toisaalta Timo tulee tukemaan laitapuolustajan paikkaa tunnollisesti. Saa aina vastustajan kiinni. Pari kertaa harhautteli useampaa pelaajaa samanaikaisesti, sai lähes aina jalan vapaaksi. Rohkea. Lopputulos oli kuitenkin lähes aina huono: paria keskitystä lukuunottamatta tuloksena lähinnä kulmapotkuja. Tarvitsee lisää luovuutta viimeisellä kenttäkolmanneksella. Ominaisuudet ovat kunnossa.

Albion Ademi: Sai runsaasti peliaikaa, mutta tulokset olivat vaatimattomia. Ei vaikuttanut spesialistilta, vaikka antoi erikoistilanteet. Haastot yleensä heikkoja, vaikka tekniikka on mainio. Pari mukiinmenevää vetoa. Liiallisen pallonpimputtelun sijaan kaipaan suoraviivaisuutta ja selkeämpiä ratkaisuja, ajoi itsensä usein umpikujaan. Itsevarma ja uskalias, mutta nöyryys puuttui.

Hyökkäys

Eetu Vertainen: Huippuluokan ominaisuudet kasassa, mutta viimeistely oli surkeaa: vain yksi maali ja sekin rankkarista. Tuli hyvin esiin linjojen väliin, ja kemia Saku Ylätuvan kanssa oli kohdallaan. Paikoista ei ollut puutetta: läpiajoja, puskupaikkoja, vetopaikkoja. Mistään ei kuitenkaan maalia. Toki matseja oli vain kolme, mutta terävyyttä kaivattiin paljon enemmän. Teknisesti, fysiikaltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan kyseessä kuitenkin poikkeuksellisen kova lahjakkuus. Johtaja. Portugali-pelissä turhautui ja haki palloja laidalta, josta ei päässyt kuitenkaan mihinkään. Ei luovuttanut vaikka vastoinkäymisiä tuli. Uskon että kehittyy Suomen maajoukkueen avainpelaajaksi, kunhan pysyy nöyränä.

Saku Ylätupa: Kaikki ominaisuudet hänelläkin on kunnossa, mutta maalinteko oli turnauksessa todella tuskaista. Parhaimmillaan kymppipaikalla, mutta oli Vertaisen “second strikerina” elementissään. Hyvää linkkipelaamista, sai usein pelattua pallon linjan taakse. Sähäkkä, hyvä prässäämään ja kääntymään. Liikkui älykkäästi ja oli boksissa oikeilla paikoilla.

Niklas Jokelainen: Hyvä asenne, rymistelee täysillä. Löytyi usein pelattavaksi ja pääsi aina hyvin peliin mukaan. Oli ennakkoluuloton ja olisi varmaan lämmetessään ollut pelote ja vaihtoehto avauksen kaksikolle, mutta pelasi valitettavan vähän.

Valmennus

Juha Malinen: Tekisi mieli antaa paljon anteeksi lyhyen valmistautumisajan ja muun muassa Marcus Forssin poissaolon vuoksi, mutta puolustuspäässä Suomi näytti ajoittain todella heikosti organisoidulta. Pallollinen pelaaminen oli hyvää, idea ja suunta olivat selkeitä ja paikkoja tuli tarpeeksi. Olisi voinut koittaa erilaista strategiaa tai miehitystä alakerrassa. Viimeinen harjoitusottelu Turkkia vastaan oli lupaava, mutta maalinteon vaikeus osoittautui valtavaksi ongelmaksi. Epäonnea oli myös, mutta sen taakse ei voi piiloutua.

Jari Litmasen rooli jäi epäselväksi. Hän ei ollut alusta saakka mukana turnauksessa, pelaili välillä lämmittelyissä ja näyttäytyi muutenkin, mutta epäselväksi jäi, mitä hän joukkueessa oikeastaan teki. Epämääräinen mentorin rooli alkaa olla nähty, ja toivottavasti jatkossa hänelle asetetaan vastuuta. Nyt vastuuta ei välttämättä ollut, eikä Palloliitto ole tehnyt missään vaiheessa asioiden laitaa riittävän selväksi.

Litmasen tietotaidon pitäisi olla kotimaisen jalkapallon kehityksessä mukana muutenkin kuin silloin tällöin ilman virallista roolia. Hän menee tällä hetkellä hukkaan eikä tuo mitään lisää.

The post Mitä Minihuuhkajien U19-turnauksesta jäi käteen? Lue pelaaja-arviot appeared first on Byyri.

Kaitila tunnettiin suurlupauksena, joka herätti lehdistönkin huomiota jo 13-vuotiaana.

HS uutisoi vuoden 2002 Helsinki Cupin finaalista otsikolla ”Klubin Werner Kaitila keräsi onnittelut”. Kaitila johdatti HJK:n turnauksen himoittuun mestaruuteen ”kahdella komealla maalillaan”.

Vastustajajoukkue EsPan ainokaisen viimeisteli puolestaan Kaitilan kanssa juniorimaajoukkueessakin myöhemmin pelannut Akseli Pelvas. EsPan maalivahtina pelasi sattumoisin Noora Räty, joka tunnetaan nykyisin Suomen kaikkien aikojen menestyneimpänä naispuolisena jääkiekkomaalivahtina.

Intohimo katosi

Edustusjoukkueen rinkiin talvella 2008 noussut Kaitila alkoi aikuistuessaan herätä maailmaan, jossa oli itse yksi niistä ulkopuolisista, jotka seurasivat, mitä suurseurojen testeissä ravanneesta juniorista tulee jalkapalloilijoina.

Kun intohimo katosi, juniorimaajoukkueissa muun muassa Riku Riskin kanssa kärjessä viilettänyt Kaitila lopetti.

Tie vei Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun sekä työelämään, kunnes ympyrä sulkeutui vuonna 2014. Kaitila palasi Westön tavoin viheriöille Kakkosen Someron Voiman paidassa. Vaikka hän tarvitsi tilaa ja aikaa mietintäprosessilleen, veri veti lopulta jalkapallon pariin.

– Jalkapallokenttä on sivistynyt sotakenttä. Koko lajiin tiivistyy valtavasti asioita: mikäli se on ollut sinulle tärkeää ja luovut siitä, yhtäkkiä tiettyjä tunteita ei enää tule. Esimerkiksi voitetun matsin jälkeistä tunnetta on vaikea saada muualta, Kaitila toteaa.

Aikoinaan peli-ilonsa kadottanut Kaitila pystyi jälleen nauttimaan pelaamisesta. Kuten joukkueurheilijat niin usein, hänkin kaipasi vuosien varrella pukukoppielämää ja joukkuehenkeä.

Hän huomauttaa, että myös yritysmaailmassa sekä muilla elämän kentillä taistellaan ja yritetään voittaa, mutta vihreällä veralla se on erilaista.

– Kun elät keskellä kenttää ottelun läpi ja raadat fyysisesti, tunne on voimakkaampi kuin silloin, kun istut konttorissa ja painat oikealla hetkellä enteriä. Hieno tunne sekin, mutta siinä ei ole tapahtunut samoja elementtejä kuin urheilussa.

Entinen suurlupaus palasi jalkapallokentille vuonna 2014.

Komea paluu Klubiin

SoVo:sta Kaitila jatkoi FC Legirukseen, jonka taru päättyi myöhemmin surullisesti. Samoihin aikoihin hän aloitteli valmentajauraansa helsinkiläisessä PPJ:ssä. Syksyllä 2016 hän palasi kotiin HJK:hon.

– Viime vuonna olin äärimmäisen kiinnostavassa paikassa HJK:n C14-ikäluokan akatemiajoukkueen valmentajana. Se oli todella kiehtova ja kehittävä näköalapaikka.

Joukkue menestyi mukavasti ja voitti sekä Etelä-Länsi-liigan että C14 SPL -lopputurnauksen eli ikäluokan Suomen mestaruuden. Peräti seitsemän HJK-pelaajaa valittiin viime helmikuussa alle 15-vuotiaiden ensimmäiseen maajoukkueturnaukseen.

Kaitila jos kuka tietää varsin hyvin, että into jalkapalloon saattaa vaihdella nuoruusvuosien aikana kovastikin, eikä futis välillä maistu lainkaan. Hän on todennut junioreilleen, että sitä tapahtuu kaikille pienemmissä tai suuremmissa määrin.

– Ei ole itsestään selvää, että rakkaussuhde jalkapalloon pysyy läpi iän samana. Nyt sitä kevään 2008 fiilistä, kun lopetin, on vaikea kuvitella, sillä jalkapallosta on taas tullut tärkeä osa elämääni.

Lisäksi Kaitila on painottanut, että jokaisen tulee olla rehellinen itselleen: on myös rohkea päätös vaihtaa esimerkiksi koripalloon tai jääkiekkoon, mikäli liekki jalkapalloon on sammunut. Mieluiten hän silti pitäisi nuoret oman lajin parissa, oli taso mikä tahansa.

– Tähdet nousevat massasta, ja mikäli massaa ei ole, tähtiä ei nouse. Jokainen täysin harrastusmielessäkin jalkapalloileva on plussaa lajille. Vaikka olen jalkapalloromantikko, en kuitenkaan halua, että kukaan pelaa tätä lajia väkisin.

Vankka usko suomifutiksen tulevaisuuteen

Tammikuussa alkanut varusmiespalvelus pitää Kaitilan poissa kentän laidoilta ainakin vuoden loppuun asti. Paluu juniorivalmennukseen on käynyt miehen mielessä, mutta hän toteaa, että seuraavan tehtävän tulisi olla varsin kiinnostava, jotta hän lähtisi uudestaan samaan rumbaan.

Mikäli jotain aloitetaan, siihen sitoudutaan täysillä – aivan kuin armeijaan, jossa hän on päätynyt tiedustelijalinjalle reserviupseerikouluun.

Tuli valmennustarjouksia tai ei, Kaitila haluaisi toimia suomalaisen jalkapallon parissa. Hän myöntää, että sopiva pesti esimerkiksi Palloliitossa voisi kiinnostaa jatkossa, vaikkei lähde spekuloimaan mistään tietystä roolista.

– Viime vuonna sain erilaista perspektiiviä jalkapalloon, kun valmensin Klubia Aki Hyryläisen kanssa ja keskustelimme paljon Mika Aaltosen kanssa. 28-vuotiaalle futisromantikolle nämä vanhemmat herrasmiehet olivat parhaat mahdolliset keskustelukumppanit. Jos jossain vaiheessa päädyn kehittämään kotimaista jalkapalloilua, täytyy muistaa, että olen saanut viettää vuoden heidän kanssaan.

Huuhkajien tulevaisuuden arvokisapaikan suhteen Kaitila on optimistinen. Kaitilan valmentamat, maajoukkueeseen nousseet pelaajat, tekivät mieheen vaikutuksen, ja sukupolvi saa häneltä suitsutusta.

– Olen työskennellyt heidän kanssaan, ja näkökulma, millä he näkevät jalkapallon, on aivan uudenlainen. Kun lähdimme Klubin kanssa ulkomaille turnaukseen, katsoimme, että okei, FC Barcelona on mukana. Lähdimme voittamaan, tulimme lopulta hopealle, ja Barca oli turnauksen viides. Tämä sukupolvi todella tietää, että voimme pärjätä.

The post Muistatko Werner Kaitilan? Suomifutiksen suurlupaus löysi uudelleen peli-ilonsa appeared first on Byyri.