Kauneus piilee myös pelitavoissa, vaikkakin pelitapojen kohdalla viitataan yleensä ”hyvään peliin”. Pelitavan ”hyvän” voi tässä mielestäni silti rinnastaa kauneuteen, kuten Fjodor Dostojevski, joka vietti päiväkausia Rafaelin Madonnan äärellä, ja piti maalausta osoituksena äärimmäisestä kauneudesta nimenomaan sen vuoksi, että maalaus heijasti hänen mukaansa myös kaikkea sitä, mikä oli hyvää ja moraalisesti oikein. Jalkapallon kohdalla vertaus menisi niin, että kun kaksi joukkuetta pelaa hyvää peliä, on peli myös samalla kaunista.

Jalkapallon kauneus ja estetiikka piilee myös itse pelissä. Yllättävät tilanteet ja käsikirjoittamaton draama luovat aivan erityisen jännitteen, jota ei välttämättä muualla elämässä näe. Jalkapallon ideassa täytyy siis olla jotain sisäisesti kaunista, koska kutsutaanhan jalkapalloa yleisesti ”Kauniiksi peliksi”. Mikä siis tekee jalkapallosta kaunista, ja mikä on kaunista jalkapallossa? Kirjoituksen tarkoituksena – kuten filosofiassa ylipäätään – ei ole tarkoitus täsmentää absoluuttisesti millaista on kaunis jalkapallo, vaan antaa lukijalle ennemminkin työkaluja ja näkemyksiä, joilla jalkapallon kauneutta voidaan arvioida.

Kauneuden kaksi perusteoriaa

Ennen kuin voidaan keskustella kauneudesta jalkapallossa, on meidän ensimmäiseksi määriteltävä jollain suppealla tavalla mitä tarkoitetaan kauneudella ja toisekseen, kuinka kauneus voidaan määritellä asioissa. Lähdetään yksinkertaisesta subjektiivisuus ja objektiivisuus jaosta. Subjektivismi väittää, että kauneus on sanonnan mukaan ”katsojan silmässä” ja kauneuden määritteleminen on relativistista, eli riippuu täysin siitä, mitä kauneuden kokija itse pitää kauniina. Toinen pitää nykytaiteesta, mutta toinen ei voi ymmärtää miksi abstrakti möhkäle olisi millään muotoa kaunis. Subjektivismi siis väittää, että asioissa tai esineissä ei itsessään ole mitään kauneuden attribuuttia, ennen kuin kauneuden havaitsija ne siihen postuloi.

Subjektivismi on siis hyvin salliva sen suhteen, mitä voidaan pitää kauniina, mutta entä kun kahden kauneuden arvostelman välillä syntyy ristiriita? Organisoitu puolustuspeli on katsojan A mielestä kaunista ja tehokasta, kun taas katsoja B suorastaan vihaa inhorealistista tulosjalkapalloa. Kumpi on oikeassa? Kyseisen kaltaisissa väittelytilanteissa lopputuloksella ei varmasti ole suurtakaan merkitystä, mutta entä sen suhteen kuka saa päättää, millaista taidetta julkisiin tiloihin valitaan? Uskoisin, että kauneuden määritelmästä käytäisiin useampikin tulinen väittely, jos hankintapäällikön mielitaidetta olisi Kalervo Palsan teokset. Subjektivismi ajaa itsensä nopeasti loputtoman väittelyn suohon.

Entä sitten objektivismi? Objektivistit ovat sitä mieltä, että on olemassa sellaisia kriteereitä ja attribuutteja, joiden mukaan jokin asia tai esine on kaunis, eli kauneus on esineessä itsessään. Tyypillisinä kauneuden kriteereinä ja mittareina voidaan pitää kultaista leikkausta, mittasuhteita, värejä tai muita empiirisiä arvostelmia. Objektivismilta katoaa kuitenkin pohja, jos yksikin havainnoitsija kiistää asian tai esineen kauneuden. Pallo on pyöreä ja kaunis, mutta vain kauneuden voi kiistää, mutta pyöreyttä ei.

Yksi objektivistien yritys vastata kysymykseen kauneuden ominaisuudesta on esittää, että kauneuden havainnoimiseen tarvitaan erityinen kyky, jota voidaan harjoittaa. Lievästi elitistiseltä kuulostavassa lähestymistavassa on silti puolensa. Ajatellaan asiaa jalkapallon kautta: koulutettu valmentaja havainnoi peliä eri tavalla kuin satunnainen katsoja, ja pitää todennäköisesti eri asioita ja suorituksia pelissä kauniina kuin katsoja. Se, onko valmentajan havainnoima ja kuvailema peli juuri oikeaa jalkapallon kauneutta on sitten eri asia, mutta tarkoituksena oli nyt vain tuoda estetiikan ongelma ja peruskysymykset esille.

Kaunis pelitapa?

Mutta mitä on kauneus jalkapallossa? Jos karkeasti luettelisi, niin pelin kauneus tulee taiturimaisesta pallonkäsittelystä, hypnoottisesta ja järjestelmällisestä pallon syöttelystä, intohimoisesta kaksinkamppailusta, yllättävistä vastahyökkäyksistä, viime hetken pelastuksista maaliviivalta jne., mutta onko sillä mitään tekemistä sen kanssa, millaista pelitapaa pidetään kauniina? Selostajat yleensä kommentoivatkin sekavaa ja poukkoilevaa peliä niin, että peli on yleisöystävällistä, mutta valmentajien painajainen. Näytösjalkapallo kaikkine kikkoineen on varmasti näyttävää, mutta siitä puuttuu jokin olennainen osa ja se on kilpailu. Valmentajien ja pelaajien tehtävänä ei ole pelkästään pelata peliä, vaan myös yrittää voittaa ottelu.

Sanotaan nyt yksinkertaisuuden vuoksi, että jos näistä jalkapallon kauneuteen liittyvistä ominaisuuksista pitäisi vetää jonkinlainen lineaarinen jana, olisi sen toisessa päässä individualistiset jalkapallon supertähdet, joiden yksilösuoritukset nostavat joukkuetta ja ovat itsessään kauniita ja janan toisessa päässä kurinalaisesti pelaava kollektiivi. Huomautan toki tässä, että kollektiivi ei tietenkään väistämättä tarkoita puolustuspelaamista.

Tilastojen valossa suositaan individualistista jalkapalloa. Suurin osa pelaajiin liittyvästä tilastoinnista keskittyy asioihin, joita pelaaja tekee pitäessään palloa, vaikka yksittäisen pelaajan pallonhallinta peliä kohden on todella vähäistä. Pelaajista kerätään kyllä dataa millä alueella he liikkuvat ja kuinka paljon he juoksevat, mutta peliälyn ja sijoittumisen havainnoiminen suhteessa muihin pelaajiin näyttää vaativan vielä harjaantuneen silmän havainnointia, joka vahvistaa osaavien valmentajien merkitystä.

Palatakseni individualismi/kollektivismi jakoon, voisi sanoa, että Real Madridin 2000-luvun alun Galacticos oli esimerkki individualistisesta lähestymistavasta, kun joukkueen strategiana oli hankkia sen aikakauden supertähdet. Ihan kiusakseni ehdotan tähän vastakohdaksi Pep Guardiolan valmentamaa Barcelonaa, jonka lähestymistapa oli lähempänä kollektivismia.

Täysin individualistisesta lähestymistavasta ei voi silti Galacticosin kohdalla puhua, sillä joukkue pelasi lopulta yhtenäistä joukkuepeliä, josta on merkkinä useampi pokaali. Näiden kahden kohdalla tärkein syy valitsemalleen tielle löytyy kauneuden kaipuusta. Santiago Bernabéun yleisö buuaa omilleen, jos valkoinen baletti ei kulje oikeiden askelmerkkien mukaan ja samaan aikaan Kataloniassa omaa pelitapaa pidetään ainoana oikeana ja kauniina tapana pelata jalkapalloa.

Isoilla ja mahtavillakin on omat ongelmansa, jotka kärjistyvät edellä mainitusta syystä. Jalkapallofanien kyltymätön kauneuden kaipuu pakottaa tai ainakin jollain tapaa velvoittaa huippujoukkueet pelaamaan kaunista ja hyvää peliä ja nykyisen trendin mukaisesti kollektiivista pallonhallinnan kautta pelattavaa pelitapaa pidetään ”hyvänä” ja ”kauniina”. Ongelmaksi muodostuukin se, että kyseisen pelitavan mahdollistaminen korkealla tasolla vaatii valtavasti resursseja ja pienemmillä joukkueilla ei tavallaan ole samanlaista ongelmaa.

Mietitään esimerkiksi Arsene Wengerin valmentamaa Arsenalia. Arsenalin pelitapa oli kauttaaltaan kaunista vielä Wengerin viimeisinä kausina, kuten esimerkiksi Jack Wilsheren viimeistelemä maali Norwichia vastaan osoittaa, mutta Arsenalin kaunis pelitapa ei ollut lopulta kuitenkaan yhtenäistä, eikä kauneus realisoitunut fanien kaipaamina pokaaleina. Samaan aikaan paljon pienemmillä resursseilla toiminut Swansea pelasi Roberto Martinezin ja Brendan Rodgersin alaisuudessa ajan kauneusihanteiden mukaista jalkapalloa, ja vaikka pokaaleita ei Walesiin tullutkaan, oli pelkkä kaunis jalkapallo ja korkea liigasijoitus laajasti ihailtua.

Kauneuden ja tehokkuuden suhde määrittyy siis eri tavalla, kun vertaillaan joukkueiden voimasuhteita ja fanien vaatimuksia. Vaikuttaa välillä siltä, että pelatakseen oikeaa, hyvää jalkapalloa on joukkueen pelattava samanaikaisesti sekä kauniisti, että tehokkaasti, mutta todellisuudessa sellaisen pelitavan ylläpitäminen vaatii valtavasti resursseja, kuten Pep Guardiolan joukkueet ja taannoinen Galacticos osoittavat. Jättien vaikutus on näkynyt siinä, että puolustavaa ja reaktiivista jalkapalloa on jossain määrin alettu pitää inhorealistisena epäjalkapallona, kuten Barcelonan ja Espanjan entinen keskikentän maestro Xavi asian ilmaisi Guardianin haastattelussa vuonna 2011:

– On hyvä, että kaikkea jalkapalloa verrataan nykyään Barcelonaan ja Espanjaan. Ei sen vuoksi, että se on meidän pelimme, vaan sen vuoksi millaista peliä se on. Se on hyvä sen vuoksi, että se on hyökkäävää jalkapalloa, ei kyttäävää. Me emme odota. Täytyy prässätä, haluat pallonhallinnan ja haluat hyökätä. Jotkut joukkueet eivät pysty tai eivät halua syötellä palloa, mutta miksi te oikein edes pelaatte, mikä järki siinä on? Se ei ole jalkapalloa.

Onko kyseinen pelitapa siis vain ja ainoastaan kaunista jalkapalloa? Subjektivisti vastaisi, että ei tietenkään, mutta objektivisti voisi olla vaikeuksissa, jos hänen pitäisi määritellä kaunis jalkapallo jotenkin toisin. Xavin lausunto on silti jokseenkin ongelmallinen, sillä se ikään kuin pyrkii määrittämään tietynlaisen, miltei moraalisen imperatiivin sille, millaista jalkapalloa pitäisi pelata. Tässä kohden niin subjektivisti kuin objektivistikin olisivat varmasti yhtenäisessä rintamassa sitä mieltä, että ei ole mitään vaadetta millaista jalkapallon pelaamisen pitäisi olla. Näkemys tietynlaisesta, ja nimenomaan tehokkaasta kollektiivisesta pallonhallintapelistä rajaa hyvän ja kauniin pelin vain tiettyjen rahakkaiden seurojen ulottuville.

Pelaajien tilastoinnin ja katsojien mielenkiinnon kiinnittyessä kollektiiviseen pallonhallintaan ja tilastoihin pelaajan pitäessä palloa, on useampi joukkue valinnut toisenlaisen tien.

Taannoinen Claudio Ranierin Leicester City tai Diego Simeonen Atletico Madrid ovat osoituksia joukkueista, jotka hylkäävät dogmaattisen pallonhallintaan perustuvan näkemyksen jalkapallosta. Kyseisten joukkueiden peli on yhtenäistä ja kurinalaista, joka ei pelkästään nosta puolustuspelaamista jalustalle vaan kaiken pallottomana tapahtuvan pelaamisen, joka on kuitenkin merkittävä osa jalkapalloa. Simeonen Atletico pelaa reaktiivista, fiksua ja kaunista jalkapalloa. Lisäksi molemmat esimerkkijoukkueet ovat myös olleet tehokkaita ja menestyksekkäitä.

Mikä on siis hyvä ja kaunis pelitapa? Pelitapojen moninaisuus peräänkuuluttaa subjektiivista näkemystä, mutta vaikka pelitapoja on monenlaisia, on jokaisella pelitavalla tietyt objektiiviset piirteet, jotka erottavat ne ”rumasta” tai ”inhorealistisesta” pelistä. Siltikin kumpikin teoria johtaa vaikeasti hyväksyttäviin lopputuloksiin. Liiallinen objektivismi on rajaava ja hyvän sekä kauniin määritelmien ollessa häilyviä on vaikea puhua todellisesta objektivismista, kun taas äärimmäinen subjektivistinen kanta näkee kauneutta kaikessa, jolloin olisi turha käyttää termiä ”kaunis pelitapa”, jos sillä voi viitata mihin tahansa.

Jäykkien teorialinjojen sijaan olisi kenties hyvä puhua joistain yhteisesti ymmärretyistä intersubjektiivisista arvoista, joita voi lähestyä aiemmin esitettyjen jakolinjojen mukaisesti.

Pelitapa voi olla kollektiivinen tai individualistinen, mutta lisäksi pelitapa voi olla proaktiivinen tai reaktiivinen. Tämän lisäksi myös tehokkuus näyttää olevan yksi hyvän ja kauniin pelitavan kriteereistä. Kauniita yksilösuorituksia esittävä joukkue ei ole harmoninen kokonaisuus, ellei se pysty myös toimimaan tehokkaasti. Myöskään kurinalaiseen puolustuspeliin nojaavaa joukkueen pelitapaa ei voi sanoa kauniiksi, ellei pelitavalla päästä sille asetettuihin tavoitteisiin ja peli on enemmänkin häviön välttämistä kuin voiton hakemista. Vielä kolmantena jakolinjana näkisin resurssit. On kohtuutonta vaatia pienemmillä resursseilla pelaavaa joukkuetta haastamaan jättiläistä sen omassa pelissään vain sen vuoksi, että olisi olemassa kiveen hakattu hyvän ja kauniin pelin määritelmä.

On siis sama mitä koulukuntaa itse liputtaa. Oli se sitten harmoninen ja organisoitu vastahyökkäyspeli, tai hollantilainen totaalinen jalkapallo, sillä pelitavan hyvyys ja kauneus näyttää kytkeytyvän siihen, kuinka hyvin valmentaja ja joukkue pystyvät hyödyntämään juuri omia vahvuuksiaan.

Kaunis ja ruma peli

Jokainen jalkapalloa seuraava on varmasti samaa mieltä sen suhteen, että jalkapallo on ”pelien peli” tai ”kaunis peli”, mutta mikä tekee juuri jalkapallosta kauniin pelin?

Filosofi Paul Davis on sitä mieltä, että jalkapallo ja siihen liittyvä kauneus muodostavat aivan erityisen kauneuden alan. On vaikea selittää, miksi psyykkiset hyveet, kuten kurinalaisuus ja reiluus ovat juuri jalkapallokentällä niin erityisesti erottuvia asioita, tai kuinka ilmassa leijuva epäonnistumisen uhka luovat aivan omanlaisen draamansa nurmikentällä. Juuri sen vuoksi näyttää siltä, että nimenomaan jalkapallo-ottelussa tiivistyy ihmiselämän tunteiden kirjo sellaisella tavalla, joka on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole itse sukeltanut pelin luoman maailman sisälle.

Davisin norjalainen kollega Steffen Borge jakaa myös Davisin näkemyksen jalkapallon ja joukkueurheilun erityisluonteesta suhteessa meritokraattisiin urheilulajeihin. Esimerkki meritokraattisista lajeista on yleisurheilu, jossa menestys ja ”kauneus” syntyy vain mitattavan tuloksen mukaan. Borgen näkemyksen mukaan jalkapalloa seuratessa ja puhuttaessa liikutaankin enemmän estetiikan ja moraalin maailmassa. Pelkät maalit eivät ole ratkaisevassa asemassa arvioidessa jalkapallon merkitystä ja kauneutta, vaikka Eduardo Galeano kutsuukin niitä ”jalkapallon orgasmeiksi”.

Filosofi ja eksistentialisti Albert Camus sanoikin jo aikoinaan, että ”kaikki, minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentältä”.

Jokainen jalkapallo-ottelu ei voi kuitenkaan olla kaunista peliä sanana varsinaisessa merkityksessä ja muistan ainakin itse useamman ottelun, joiden seuraaminen on ollut miltei tuskallista. En tarkoita tässä tasollista vertailua alasarjojen ja huippujalkapallon välillä, vaan odotuksien ja kentällä nähdyn välistä ristiriitaa. Ollakseen jotain kaunista, täytyy myös olla jotain rumaa.

Mitä on siis rumuus jalkapallossa? Rumuuteen viitataan usein sanallisesti ”rumana voittona”, tai ”pelattiinpa siinä rumasti” jne. Kysymykseen on tietenkin helppo vastata intuitiivisesti, mutta yllä esitetyn mukaisesti rumuutta jalkapallossa ilmenee täysin samoista syistä kuin kauneuttakin.

Urheilua on miltei mahdoton käsikirjoittaa uskottavasti, mutta myös jalkapallo-ottelulle on olemassa tietynlainen kaava. On säännöt, peliajan pituus, alun kiihkeä jakso, suvantovaihe, puoliaika, vaihdot ja taktiset muutokset jne. Lähes jokaisessa pelissä tapahtuu samoja asioita, aivan kuten jokaisessa elokuvassa tai runossa on samanlaisia peruselementtejä. Se mikä kohottaa yksittäisen pelin kauniin tai ruman pelin joukkoon on joko hallittu kokonaisuus, tai yllättävä käänne.

Kaunis kokonaisuus on esimerkiksi joukkueen täydellinen pelisuunnitelma, kun taas rikottu kokonaisuus on jatkuva sääntöjen rajamailla pelaaminen. Yksittäinen kaunis hetki on upea maali, kun taas yksittäinen ruma hetki on järjetön tappotaklaus. Hallitun kokonaisuuden ja jalkapallo-ottelulle asetetun kokonaisuuden voi myös rikkoa molempien joukkueiden yhteinen haluttomuus voittaa peli, kuten joskus tapahtuu esimerkiksi arvokisojen yhteydessä molempien joukkueiden edetessä lohkostaan jatkoon keskinäisellä tasapelillä. Rumuus syntyy siis haluttomuudesta mukautua kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin eettisiin, sekä esteettisiin sääntöihin.

Kuningaslaji

Loppujen lopuksi niin tautologiselta kuin se kuulostaakin, on jalkapallossa kyse jalkapallosta. Jalkapallon kauneus tulee sen katsomisesta ja olemassaolosta. Filosofi Immanuel Kantin mukaan kauneuden ei pitäisi koskaan olla instrumentaalista, vaan lopputulos itsessään. Jalkapalloa katsoessa voidaan hakea miellyttäviä kokemuksia, mutta myös päinvastainen lopputulos on aivan yhtä hyvin mahdollista oman joukkueen kokiessa karvaan tappion.

Jalkapalloa silti halutaan katsoa, ja nyt etenkin koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan vuoksi moni futisfani suorastaan etsimällä etsii viimeisiä nettistriimejä, joilta olisi mahdollista edes hieman taas kurkistaa itselle rakasta hypnoottista ja kaunista pallon siirtelyä. Sillä kauneus on se voima, joka antaa jalkapallolle merkityksen.

The post Maanantain massiivinen filosofinen pohdinta: kauneus on voima, joka antaa jalkapallolle merkityksen appeared first on Byyri.

Nuo niskakarvat nousevat niin katsoessa oman suosikkijoukkueen edesottamuksia kuin vanhojen klassikko-otteluiden äärellä, ne nousevat arvokisojen alkaessa mahtavien avajaisseremonioiden hetkellä ja ne nousevat katsoessa maailman parhaiden maalintekijöiden mitellessä maailman parhaimmistoa vastaan.

Sinä. Juuri sinä olet valittu. Olet yksi kuningaslajin seuraajista. Meitä on tällä maapallolla miljardeja ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, uskontoon tai kulttuurin katsomatta. Tämän lajin erityinen luonne yhdistää näiden sanomattomien muurien läpi ihmisiä Oseaniasta Alaskaan ja saa ihmiset tuntemaan. Iloa, surua, epätoivoa, toivoa, onnistumista, uskoa tulevaan, ja eritoten yhteenkuuluvuutta.

Tuo yhdistävä tekijä on rakkaus ja intohimo lajiin, joka nykymuodossaan syntyi Britannian sumuisilla nummilla 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin yliopistomittelöissä urheilijat aloittivat pelaamaan palloa nurmikentillä kahteen maaliin tietämättä, millaisen kautta historian kulkevan ilmiön samalla aloittavat.

Jalkapalloa pelataan ja seurataan lähes kaikissa maailman maissa ja sillä on kaikista maailman urheilulajeista eniten seuraajia ja harrastajia tilastollisesti tutkittuna. Suurimmat jalkapallo-ottelut ovat oikeutetusti MM-kisojen joka neljäs vuosi pelattava finaaliottelu sekä Mestarien liigan finaali, jossa sarjojen sekä kansallisten liigojen tauottua kilpailevat maailman parhaimmat pelaajat maailman parhaissa joukkueissa.

Kaikki tämä yhdistettynä kulttuuriin, jonka jalkapallo luo ympärilleen, on epäilemättä yksi suurimmista identiteettiä luovista asioista, jonka ihminen voi itselleen omaksua. Sunnuntaisarjojen ystäväpiireistä, jotka elävät omaa kulttuuriaan ympäri maailman, suuriin kannattajakansoihin, jotka seuraavat, tukevat ja rakastavat suosikkiseurojaan, jotka ovat rakentaneet infrastruktuurin ja elävät kuin suuryritykset tai valtiot.

Kaikki rakastavat omaa joukkuettaan ja ihailevat suorituksia sekä trillerinomaisiin jännitysnäytelmiin kääntyviä otteluita, joissa huippuunsa viritetyt ammattipelaajat taistelevat viimeiseen hikipisaraan parhaimmuudesta. Tätä kaikkea tarjoaa meille laji, joka ihmiskunnan historiassa hakee vertaistaan ja saa meidät kaikki edelleen keskustelemaan asiat halki, käymään jälkipelejä, tuntemaan, ja ennen kaikkea innostumaan.

Kaiken tämän muistaessa on oltava valmis hyväksymään, että niin monta kuin maailmaan mahtuu jalkapallon ystävää, mahtuu myös mielipidettä. Jalkapallon identiteettiin ei kuulu väkivalta, rasismi, vihapuhe, politiikka eikä minkäänlainen toisia halventava toiminta.

Lajin kattojärjestöjen tehdessä työtä kohti tasa-arvoisempaa maailmaa, on jokaisen hyvä muistaa tehdä oma osansa jalkapallon lähestyttävyyden edistämiseksi. Tämänkaltainen laji on odottava myös seuraajiltaan tasoa. Tämä laji on jalkapallo.

The post Kolumni: Tätä kaikkea on jalkapallo appeared first on Byyri.

Ensimmäinen haastateltavani on filosofi Frank Martela, joka on tutkinut työssään hyvän elämän ehtoja sekä mahdollisuuksia. Lisäksi hän on ollut mukana perustamassa Filosofian Akatemiaa, joka pyrkii kehittämään suomalaista työelämää ja sen tuloksenteko- ja innovointikykyä vahvistamalla työntekijöiden sisäistä motivaatiota.

Tapaan Frank Martelan Helsingin karhupuiston kupeessa IPI:n kulmakuppilassa. Keskustelun tavoitteena on selvittää, millaisia mietteitä filosofilla on suomalaisesta jalkapallosta ja jalkapallosta yleensä.

Niin, ja tietenkin kuinka Martelan oma kausi on sujunut.

Frank jalkapalloilijana

Martela pelaa jalkapalloa Helsingin piirin vitosdivarissa Käpylä Maanantain joukkueessa. Laitalinkkinä tai kärkenä viihtyvän filosofin kausi ei ole uteluiden mukaan kuitenkaan sujunut mitenkään erityisen mallikkaasti, mutta asia ei tunnu hyväntuulista Frankia liiaksi stressaavan.

– Taidetaan tippua kutoseen. Taisi ne viimeisetkin teoreettiset mahdollisuudet säilymiseen jo mennä. Toisaalta ei minua haittaa pelata matseja kutosessa ja voittaakin matseja, kun ei minulla tai meillä ole sellaista kunnianhimoa, että systemaattisesti treenattaisiin ja haettaisiin sitä nousua.  Harrastamisen ja hauskanpidon kautta mennään, Martela kertoo.

Jalkapallo on kuitenkin läsnä Martelan perheessä muullakin tavoin. Perheen esikoinen pelaa jalkapalloa HIFK:n riveissä.

Junnufutiksen myötä myös Frank on eksynyt toisinaan HIFK:n edustusjoukkueen pelejä seuraamaan, mutta muilta osin hän ei aivan täysinäiseksi jalkapallofanaatikoksi itseään tituleeraisi. Kesän MM-kisoja tuli kuitenkin kertoman mukaan seurattua lähes jokainen matsi, vaikka oma suosikkijoukkue Hollanti ei tällä kertaa kisoissa esiintynytkään.

Hollannin kautta on aikanaan valikoitunut myös ulkomainen suosikkijoukkue.

– Vuoden 1988 EM-kisat olivat ensimmäiset kisat, joita seurasin, ja sieltä Hollanti jäi mieleen. Barcelonan kannattaminen juontaa samoilta ajoilta, kun sielläkin pelasi omia suosikkipelaajia, ja molempien pelifilosofiassa oli jotain samantyylistä. Voisi sanoa, että tykkään katsoa ennemmin kaunista peliä kuin seurata mitään yksittäistä joukkuetta.

Sisäinen motivaatio

Sisäinen motivaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että motivaatio tekemiseen tulee henkilöstä itsestään eikä ulkoisista vaikuttimista. Martela on jo aiemmin kirjoittanut Keskisuomalaiseen suomalaisen juniorifutiksen ongelmista ja kysyttäessä nyt, kuinka valmentaja voisi vahvistaa pelaajien sisäistä motivaatiota, ovat neuvot tuttuja.

– Ilon kautta. Sellaisia tavoitteita, että menestytään ja esimerkiksi voitetaan piirisarja, ei pitäisi ottaa kuvioihin liian aikaisin. Pelistä ei saisi tulla liian aikaisin pakkopuurtamista, eikä valmentajilla pitäisi olla painetta voittaa pelejä.

Martela ei ole asian suhteen ummikkona hakoteillä, vaan tietää mistä puhuu. Asiasta on tehty myös tutkimusta, jonka mukaan ohjattujen harjoitusten määrä lapsille ja nuorille ei korreloi lainkaan sen kanssa, kuinka moni näistä nuorista päätyy aikuisena ammattilaisuralle. Sen sijaan tutkimuksessa tärkeämmäksi tekijäksi nousi omaehtoinen harjoittelu ja kavereiden kanssa pelailu.

– Myöskään se, kuka on hyvä pelaaja 12-vuotiaana, ei ennusta hyvin sitä, kuka päätyy pelaamaan korkealla aikuisten tasolla. Sen muistan itsekin aikanaan Hongasta ala-astevuosilta. Eivät ne meidänkään joukkueen starat päätyneet Veikkausliigaan, vaan ne pari muuta, jotka eivät todellakaan olleet siinä iässä vielä ”huippuja”.

Martelan mukaan onkin tärkeää, että jokaiselle taitojen ja motivaation tasolle löytyy omanlaista harjoittelua. Tärkeämpää olisi Suomen kokoisessa maassa keskittyä siihen, että mahdollisimman moni pidetään mukana seurojen urheilutoiminnassa. Myöhemmin teini-iässä voi keskittyä tavoitteellisempaan toimintaan.

– Aikuisten tasolla valmentajan on vaikeampi tuhota pelaajan sisäistä motivaatiota, koska pelaajat ovat jo melko pitkälti valikoituneet sen sisäisen poltteen mukaan. Harva sitä rytmiä jaksaa pelkän ulkoisen motivaation johtamana.

Huipputähdet erottuvatkin nimenomaan sen mukaan, kuinka paljon he haluavat uhrata elämästään jalkapallolle.  Päästäkseen pyramidin ehdottomalle huipulle on yksilön oman treenimotivaation oltava huipussaan. Keskustelussa tuli esiin esimerkiksi Cristiano Ronaldon häikäisevä omistautuminen jalkapallolle ja suorituskyvyn ylläpidolle.

Martela onkin intoutunut hieman kieli poskessa ylistämään Ronaldoa omassa blogissaan.

Mikä tekee jalkapallosta mielenkiintoisen pelin?

– Jalkapallo on simppeli peli. Kuka tahansa pystyy käsittämään sen perusidean, Martela kehuu.

Martelan mielestä jalkapallo tarjoaa myös helposti ymmärrettävää omassa kuplassa tapahtuvaa draamaa, jota esimerkiksi työelämä ei tarjoa.

– 90 minuuttia aikaa tehdä maaleja, se on selkeää. Työelämässä ei koskaan ole niin selviä onnistumisia, kun taas jalkapallossa se onnistuminen ei jää lainkaan epäselväksi. Esimerkiksi oma työni tutkijana on hyvin pitkäjänteistä, ja tuloksia nähdään vasta joskus neljän vuoden päästä, Martela vertailee.

Jalkapallo on juuri sen vuoksi hänen mukaansa niin helppo pakotie arkielämästä. Laittamalla saman joukkueen huivin päälleen voi tavata samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa löytyy välittömästi yhteinen sävel. Kuten myös aiemmin mainittua, ovat onnistumiset ja epäonnistumiset selkeästi 90 minuutin jälkeen esillä. Kannattaja voi myötäelää onnistumisen kokemuksia, joita ei välttämättä työelämässä pääse samalla tavalla kokemaan.

– Ja onhan urheilu sellainen asia, joka yhdistää. Esimerkiksi ulkomailla liikkuessa kaikki tuntevat ensimmäisenä Suomesta urheilijat, Martela mainitsee.

Yksilöt vai joukkue?

Martela kertoo nauttivansa yksilösuorituksia enemmän kollektiivisista onnistumisista.

– Omasta mielestäni hienoimmat maalit ovat juuri sellaisia, joissa koko joukkue tekee töitä ja maali on hienon sommitelman tulos.

Myös yritysvalmennusta työkseen tekevällä Martelalla onkin jalkapallon termistöstä kumpuava vertauskuva yksilön toimijuudelle yhteisössään.

– Suomessa on tällainen sananlasku, että ”jokainen on oman onnensa seppä”. Mielestäni parempi vertaus on, että jokainen on oman elämänsä keskushyökkääjä.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että ajatus oman onnensa sepästä liioittelee yksilön roolia. Todellisuudessa oma menestys ja onnellisuus eivät ole kiinni ainoastaan itsestä, vaan myös ihmisistä yksilön ympärillä. Parhainkaan keskushyökkääjä ei voi menestyä ilman joukkueensa tukea.

Aloitteellisuus ja vastuu itsestä ovat silti edelleen yksilöllä – tai tässä vertauksessa keskushyökkääjällä, niin että yksilö omatoimisesti hakeutuu niihin tilanteisiin, joissa voi loistaa ja olla itse osa yhteisöään.

– Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, ja me haluamme tehdä yhdessä asioita. Kyllä minäkin tykkään enemmän joukkuepeleistä. Paljon enemmän saa itsestäänkin irti, kun ei pelaa vain itseään vaan joukkuettaan varten.

Suomalaisten asenne

Jalkapallo on harrastajamäärillä mitattuna ehdottomasti Suomen suosituin urheilulaji. Suomessa on noin 130 000 lisenssipelaajaa ja harrastuksekseen sen ilmoittavat mukaan lukien noin 400 000 pelaajaa. Siltikään etenkään suomalaisen jalkapallon arvostus ei ole läheskään sillä tasolla kuin sen harrastajamäärien perusteella voisi olettaa olevan.

– Muistan, kun asuin yläasteikäisenä pari vuotta Ruotsissa, että kyllä se näkyi katukuvassa, kun Djurgården tai AIK pelasi. En ole nähnyt aivan samanlaista Suomessa. Kenties Ruotsissa myös nuoret pelaajat pidetään pidempään mukana seurojen toiminnassa, kun taas Suomessa lopettavien määrä on valtava. Heitä emme saisi näin pienessä maassa hukata.

Martelan mielestä myös urheilujournalismilla on peiliin katsomisen paikka. Uutisointi tuppaa hyvin useasti keskittymään positiivisuuden sijaan negatiivisuuteen.

– Esimerkiksi kun Suomi pelaa Unkaria vastaan, lehdissä palataan aina 20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Siitä on hyvin vaikea orientoitua voittamaan tulevaa matsia, kun puhutaan vain edellisestä tappiosta vuosien takaa, Martela miettii.

The post Pelin sisällä: Filosofi Frank Martela toivoo junioreille sisäistä motivaatiota – ”Jokainen on oman elämänsä keskushyökkääjä” appeared first on Byyri.

Kotimainen jalkapallokausi lähestyy loppuhuipennustaan, ulkomaiset sarjat ovat valtaosin pyörähtäneet vasta käyntiin. Kansojen liiga värittää eurooppalaista futissyksyä. Pelejä ja seurattavaa siis riittää. Silloin tällöin katse on kuitenkin hyvä irrottaa ruudusta ja kääntää se kohti kirjan sivuja. Rakkaan lajin parista ei tarvitse suinkaan lähteä, sillä jalkapalloaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti.

Tällä kertaa Byyri sukelsi taktiikoita ja pelaajatarinoita syvemmälle – lähestulkoon perimmäisten kysymysten äärelle.

Jalkapalloa uusista kulmista

Vuoden 2014 MM-kilpailujen alla julkaistu Sokrateen syöksypusku – Jalkapallon filosofiaa (Docendo) tarjoaa pureksittavaa pidemmäksi aikaa. Jussi Antti Saarisen ja Mikael Melanin toimittamassa teoksessa yhdeksän filosofia lähestyvät lajeista kauneinta filosofiselta kantilta keskittyen sen merkityksiin ja seurauksiin.

Teos koostuu kolmesta osasta ja yhdeksästä luvusta. Ensimmäiset kolme lukua käsittelevät jalkapallon pelaamista yleisellä tasolla. Onko pelaaminen leikkiä? Missä määrin jalkapallossa kamppailevat joukkueet, vai onko laji puhtaasti yksilöiden välistä kilpailua? Toinen osa keskittyy jalkapallon erityisasemaan maailman suosituimpana urheilulajina ja jopa uskonnollisena kokemuksena. Voidaanko pallon potkimista verrata runouteen? Miten pyhyys liittyy jalkapalloon?

Kolmannessa osassa ja kirjan kahdessa viimeisessä luvussa luodataan jalkapalloseuraajien maailmaa. Luvuissa pyöritellään muun muassa ajatuksia siitä, voiko kannattaminen olla rationaalista ja minkälaisia moraalisia ongelmia pelaajat kentällä kohtaavat.

Teksteistä paistaa läpi kirjoittajien rakkaus kuningaslajia kohtaan. Parista asiavirheestä ja väärin käytetystä termistä huolimatta intohimoisesti jalkapalloon suhtautuva lukija voi nauttia kirjallisesta pohdinnasta, jossa nahkakuulan perässä juoksemista ja sen seuraamista tarkastellaan yllättävistä, tuoreista ja tarkkaan harkituista näkökulmista.

Ottelutapahtuman muodostamaa sosiaalista tilaa lähestytään poliittisen filosofian klassikon Hannah Arendtin tilan käsitteen kautta ja jalkapallon suosiota osittain selittäviksi tekijöiksi löydetään ihmisen lajihistoriallisesta kehityksestä tuttuja piirteitä. Esseekattauksen loppupuolella sovelletaan Hegelin dialektiikkaa oman joukkueen ja vastustajan väliseen asetelmaan.

Huolta ja selityksiä

Kirjoittajista tietoisuustutkija Pessi Lyyra mennee pisimmälle tieteellisyyden maailmaan pyrkiessään avaamaan jalkapallon asemaa ylivoimaisena ykköslajina. Hän selittää suosiota muun muassa psykologisilla, biologisilla ja kulttuuriantropologisilla seikoilla, jotka yhdessä ovat auttaneet jalkapalloa lajina lyömään läpi koko maailmassa. Palvottuja huippupelaajia hän vertaa entisaikojen pakanallisten yhteisöjen johtajiin.

Yhteistä useammalle teoksen artikkelille on pohdinta ja huoli siitä, miten alati kaupallistuva huippujalkapallo onnistuu säilyttämään joitakin lajin perimmäiseen olemukseen kuuluvia piirteitä.

Akatemiatutkija Miira Tuominen päättää pitkän analyysinsa jalkapallon kaksijakoisesta runollisuudesta perusteltuun kauhukuvaan peliin olennaisesti kuuluvan odottamattomuuden katoamisesta teollistuneessa viihdebisneksessä. Mitä sopupelit merkitsevät sellaisen lajin luonteelle, jonka viehätykseen peruuttamattomasti liittyvät odottamattomat ja selittämättömät käänteet? Toivoa kirjoittajat näkevät ruohonjuuritasolla, pihapeleissä. Siellä jalkapallo on säilynyt taiteellisena ja yllättävänä.

Kirjan viimeisessä esseessä akatemiatutkijana toimiva Markku Oksanen paneutuu tarkemmin jalkapallon kaupallistumiseen ja tuotteistumiseen käsitellen ilmiötä lajin moraalisena kipupisteenä. Ongelmallisena hän näkee sen, miten tuotteistumisen myötä jalkapallosta on tullut väline pelin ulkopuolisen hyödyn tavoitteluun, jolloin pelin päämäärä on siirtynyt siitä itsestään jonnekin muualle. Samalla kunnioituksen puute lajia kohtaan ja epäurheilijamainen käyttäytyminen ovat alkaneet lisääntyä.

Kenelle?

Sokrateen syöksypusku tarjoaa varsin matalan kynnyksen mahdollisuuden tutustua filosofian maailmaan lukijan todennäköisesti hyvin tunteman aiheen kautta. Paikoin käsittely lähtee lennokkaille sivuraiteille, mutta sopivissa annoksissa artikkelit ovat antoisia. Filosofiaan vihkiytymättömän lukijan voisi suositella aloittavan lukemisen kirjan kolmannesta osasta, joka tarjoaa ehkä kevyimmän lähtölaukauksen tieteelliseen pyörittelyyn.

Osa teksteistä saattaa antaa itse otteluiden tarkkailuun uusia näkökulmia. Joillekin esseekokoelma tarjoaa ajateltavaa jalkapallon luonteesta ja siihen liittyvistä kulttuurisista sekä sosiaalisista ilmiöistä. Se antaa työkaluja lajin pohtimiseen myös taiteellisesta näkövinkkelistä. Teos kuitenkin muistuttaa siitä, että vaikka jalkapalloa voi tutkia ja pohtia äärettömän monista näkökulmista, ei sen tarkoitusta, merkitystä tai syvintä olemusta voi sanoin kuvailemalla ikinä tavoittaa – eikä tarvitsekaan.

Lyyra kiteyttää pitkän artikkelinsa lopuksi hyvin teesin, joka on hyvä pitää mielessä, kun jalkapalloa pyrkii analysoimaan: kaikkea ei kannata yrittää rationalisoida. Jalkapallon ainutlaatuisuus ja taianomaisuus perustuvat siihen, ettei sitä pysty tyhjentävästi selittämään. Kukin pelaaja, valmentaja, katsoja tai lajin rakastaja kokee jalkapallon yksilöllisesti. Se saa ihmisten mielissä loputtomasti merkityksiä ja jokainen voi nauttia siitä omalla tavallaan. Juuri siksi jalkapallo on kuningaslaji.

The post Viihdepääty: Sokrateen syöksypusku – Jalkapallon filosofiaa appeared first on Byyri.