Israelin vaikutusvaltaisin seura

Beitar Jerusalem lasketaan yhdeksi Israelin pääsarjan ’’neljästä isosta’’ joukkueesta, vaikka pokaalit ovat karttaneet seuraa jo yhdeksän vuoden ajan. Beitarilla on enemmän faneja kuin muilla Israelin joukkueilla yhteensä, ainakin seuran entisen omistajan, venäläisen Arcadi Gaydamakin mukaan. Osittain tästä syystä seuraa on käytetty ja käytetään nationalistisiin tarkoituksiin.

Gaydamak mainitsee dokumentissa useamman kerran, ettei jalkapallo ikinä kiinnostanut häntä, vaan Beitar oli puhtaasti poliittinen väline oligarkille. Vuonna 2005 talousvaikeuksista kärsineen Beitarin omistajaksi tullut Gaydamak toi aluksi mukanaan valtavan rahatukun ja menestystä.

Muutama vuosi tämän jälkeen mies haki Jerusalemin pormestariksi. Gaydamak kuitenkin hävisi vaalit, ja samalla rahahanat Beitarin suuntaan alkoivat tyrehtyä.

Lähtökohdat avataan dokumentissa hyvin. Beitar on monelle jerusalemilaiselle enemmän kuin seura, ja radikaaleimmat Beitar-fanaatikot kuuluvat La Familia -kannattajaryhmään. Pääosin mizrahijuutalaisten jälkeläisistä koostuvaa La Familiaa leimaavat jyrkät oikeistolaisarvot, ja valtaosa pelaajista sekä seurajohdosta antaa hiljaisen hyväksyntänsä näille arvoille. On sanottukin, että Beitar edustaa Israelia pienoiskoossa.

Beitar Jerusalem on myös siitä erikoinen seura, että sen riveissä ei ole koskaan pelannut arabipelaajaa, ja muslimejakin on ollut vain viisi. La Familia eritoten on halunnut Beitarin olevan ikuisesti puhdas.

Kaksi muslimitaustaista pelaajaa pelasi Beitarissa vuosikymmeniä sitten, ja heidän uskontonsa jäi silloin pimentoon, tai siitä ei ainakaan tehty isoa numeroa. Kolmas, nigerialainen Ndala Ibrahim, edusti Leijonia neljän ottelun ajan ennen kuin Beitarin fanit kävivät puolustajaan käsiksi.

Dokumentin päähenkilöt ovat kaksi tuoreinta joukkueessa pelannutta muslimia. Gaydamak hankki heidät seuraan, omien sanojensa mukaan paljastaakseen yhteiskunnan todelliset kasvot.

Kertomus pinttyneestä syrjinnästä

Tšetšenialaiset Zaur Sadayev ja Dzhabrail Kadiyev eivät tienneet, millaiseen hullunmyllyyn he joutuisivat siirtyessään Venäjän pääsarjan FC Akhmat Groznysta Beitar Jerusalemiin. Dokumentista käy ilmi, että siirron takana eivät olleet pelilliset syyt, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna pelaajien taso olisi todennäköisesti riittänyt Israelin pääsarjaan. Sadayev & Kadiyev eivät ärsyttäneet faneja otteidensa takia, vaan uskomustensa.

Zinshtein kuvaa hyvin miesten tunteiden vuoristoradan. Ensimmäisten päivien ja lehdistötilaisuuden jälkeen Kadiyev kertoo äidilleen puhelimessa kaiken sujuvan hyvin. Harjoituksiin kertyneelle satapäiselle kannattajajoukolle näytetään peukkua ja hymyillään, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä, ettei kaksikko edes tajua myrskyisää vastaanottoa. Hepreaksi hoilatut chantit ja haistattelut menevät miehiltä todennäköisesti ohi.

Alkuhämmennyksen jälkeen niin katsoja kuin Zaur & Dzhabrailkin ymmärtävät kupletin juonen. Kansainväliset käsimerkit, buuaukset ja aggressiivinen käytös eivät jää keneltäkään huomaamatta. Seurajohto rauhoittelee tilannetta ja uhkaa öykkärisakkia porttikiellolla stadionille.

Seuraavaksi dokumentti ottaa suunnan kohti suurempaa kohua. Pienen porukan huutelu ei futista enemmän seuraaville ole uutinen eikä mitään. Se on valitettavasti arkipäivää. Kaikki kuitenkin kulminoituu Sadayevin ensimmäiseen ja ainoaan maaliin Beitar Jerusalemin paidassa.

Maalin juhlimisen sijaan sadat Beitarin kannattajat poistuvat stadionilta protestiksi muslimipelaajan onnistuttua maalinteossa. Samat fanit päättävät boikotoida tulevia kotiotteluja, mutta seurajohto uskoo edelleen kyseessä olevan vain pieni vastarinta.

Seuraavissa otteluissa paikalla on muutamia satoja katsojia, kun normaalisti katsojakeskiarvo on päälle 10 000. Myöskään seurakavereista ei ole Sadayevin & Kadiyevin tueksi. Ainoastaan argentiinalainen Darío Fernández sekä joukkueen kapteeni Ariel Harush ovat tšetšenialaisten puolella. Muut tuntuvat hyväksyvän sekasortoisen tilanteen.

Hämmennystä kotisohvalla

Minulle dokumentin keskeinen teema, jalkapallomaailmassa yhä esiintyvä rasismi, ei sinänsä tullut yllätyksenä. Lukuisat jalkapalloilijat kohtaavat edelleen huutelua kannattajilta ja vastustajan pelaajilta, vaikka ajatusmaailma on menossa jatkuvasti eteenpäin – tai niin haluan ainakin uskoa.

Mitä isompiin ympyröihin mennään, sitä tehokkaammin syrjintää on saatu kitkettyä. Juuri tästä syystä dokumentti aiheutti varsin hämmentyneen reaktion, sillä Beitar Jerusalemin kohdalla ei todellakaan puhuta mistään pikkuseurasta.

Kyse ei myöskään ollut pelkästä kannattajaryhmä La Familiasta, vaan kahden pelaajan kaltoinkohtelua katsottiin kymmenien tuhansien sormien läpi. Lisäksi dokumentin ohjannut Zinshtein sai lukuisia tappouhkauksia ensi-illan jälkeen.

Itse en pistäisi pahitteeksi, vaikka Beitar Jerusalem joutuisi pelaamaan tyhjille katsomoille pidemmänkin aikaa. Tuskin se mitään muuttaisi, mutta olisi edes jonkinlainen näpäytys.

Dokumentti sai Suomen ensi-iltansa viime vuoden DocPoint -elokuvafestivaaleilla. Tällä hetkellä se on katsottavissa Netflixissä, ja räjähdysherkästä aiheesta huolimatta suosittelen teosta kaikille futiksen ystäville. Maya Zinshtein on luonut silmiä avaavan pätkän, joka osoittaa Beitar Jerusalemiin pesiytyneen todellisen ongelman. Ongelman, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa.

Beitarin seuralegendan ja entisen puheenjohtajan, Itzik Kornfeinin, ajatuksiin on hyvä lopettaa: ’’Tulevaisuudessa tulee joko olemaan Beitarissa pelaavia arabeja, tai Beitaria ei tule enää olemaan.’’

The post Viihdepääty: Forever Pure appeared first on Byyri.

Jalkapallomaailmassa on vastakkainasetteluja. Paikallisotteluiden vastustajia herjataan niin avoimesti kuin suinkin pystytään, eikä väkivaltaisuuksiltakaan aina säästytä. Lazialet vihaavat giallorosseja, Galatasarayn kannattajat Fenerbahçe-faneja ja niin edespäin. Nämäkin ”ikiaikaiset” vastakkainasettelut ovat kuitenkin höyhenenkevyttä kauraa, kun vaakakuppiin asetetaan geopolitiikka, uskonnot ja kiistat maa-alueista.

Israel ja Palestiina eivät ole ikinä kohdanneet jalkapallokentillä virallisessa ottelussa. Historiallisista syistä ottelu ei välttämättä olisikaan aina ollut kovin kaunista katsottavaa.

Israelin maajoukkue on keskikokoinen UEFAn alainen maajoukkue, joka Aasiassa pelatessaan taistelisi taatusti MM-kisapaikoista kynsin hampain. Sen pelaajat ovat kovan tason ammattilaisia, ja useat tähdet, kuten Celticin Nir Bitton, Brightonin Tomer Hemed ja Roman Eremenkon entinen pelikaveri, CSKA Moskovan Bibras Natkho, ovat ainakin niminä tuttuja myös monelle suomalaiselle jalkapallon ystävälle.

Palestiinan maajoukkue puolestaan koostuu käytännössä Arabian niemimaalla uraansa luovista nimettömistä tähdistä sekä muutamasta esimerkiksi Ruotsissa ja Chilessä syntyneestä pelaajasta. Konfliktista johtuen joukkueen pelaajilla on ainakin aiemmin ollut suuria ongelmia esimerkiksi viisumien saamisessa vierasotteluita varten. Kolme pelaajaa sai surmansa Gazan pommituksissa vuoden 2009 operaatio Valetussa lyijyssä. Jalkapallon pelaamista alueella on rajoitettu ja Gazassa sijaitsevaa Palestine Stadiumia pommitettu.

Viime vuosina Palestiina on kuitenkin tehnyt nousua. Vuonna 2015 se teki debyyttinsä Aasian mestaruusturnauksessa. Meneillään olevien vuoden 2019 kisojen karsintojen jatkolohkossa Palestiina on voittanut kaikki viisi otteluaan Omania, Malediivejä ja Bhutania vastaan ja on näin menossa myös seuraavaan turnaukseen.

Kun Israelin vuosi 2017 sujui samaan aikaan todella kehnosti – karsintaotteluissa viisi tappiota ja voitto Liechtensteinista – tuli 23.11.2017 tosiasiaksi se, että Palestiina (82.) on tällä hetkellä Fifa-rankingissa Israelin (98.) yläpuolella.

Moni varmasti tietää, ettei Fifa-ranking ole minkään sortin objektiivinen totuus. Esimerkiksi Suomi on kyseisessä listauksessa tällä hetkellä sijalla 67, Guinean ja Kap Verden välissä, mutta toisaalta vain kaksi sijaa Venäjästä. Palestiinan ja Israelin sijoituksilla voikin ajatella olevan ennemminkin symbolista arvoa.

Daily Mailin uutisen mukaan Palestiinan palloliiton päällikkö Jibril Rajoub totesikin saavutuksen olevan historiallinen. Israelin palloliitosta puolestaan kerrottiin heidän toivovan palestiinalaisille kaikkea parasta. Israelilaiset olisivat myös halukkaita pelaamaan ystävyysottelun Palestiinaa vastaan.

Jos turvajärjestelyt onnistuisivat, tällainen ottelu olisi varmasti kiinnostavaa nähdä – puolueettomalla maaperällä, jos ei muuten. Jalkapallo on ainutlaatuinen voima, joka yhdistää niin israelilaisia kuin palestiinalaisiakin. Soppaan toki liittyvät kysymykset osapuolten tunnustamisista, eikä vuosikymmenien konflikti haihdu ilmaan palloa potkimalla, mutta minä en panisi ystävyyden hengessä pelattavaa ottelua pahitteeksi.

Ja mikäli päättää uskoa tuoretta Fifa-rankingia, voisihan matsi olla urheilullisestikin ihan mielenkiintoinen.

The post Palestiina, Israel ja historiallinen Fifa-ranking appeared first on Byyri.