Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt käsiteltävän tapauksen yhteydessä lienee aivan yhtä oikeutettua sanoa, että rakkaalla seuralla on monta laulua. Avasimme uuden seurahymneihin perehtyvän juttusarjan viime viikolla IFK Göteborgin Snart skiner Poseidonilla. Tälläkin kertaa värit pysyvät sinivalkoisina, kun matkaamme hymninjäljitysmatkalle Saksaan ja sen pääkaupunkiin Berliiniin. Sieltä löydämme Herthan, jolle on epävirallisen tiedon mukaan vuosien saatossa tehty jopa 63 kappaletta.

Sutherland Brothers Band julkaisi vuonna 1972 kappaleen nimeltä Sailing, joka oli osa loppuvuodesta ilmestynyttä Lifeboat-pitkäsoittoa. Sailing päätyi parhaimmillaan brittilistoilla sijalle 54. ja kyseistä singleä myytiin 40 000 kappaletta.

Sailing nousi kansainväliseksi megahitiksi kolme vuotta myöhemmin, kun Rod Stewart julkaisi kappaleesta oman versionsa. Se oli viikkoja listakärjessä Englannissa ja sillä oli myös välitön vaikutus jalkapallokatsomoihin, kun yksinkertaisen tarttuva melodia monistui käyttöön kultaisen 1970-luvun oluenhuuruisissa seisomakatsomoissa.

Se oli pitkään yksi lauletuimmista chanteista jalkapallokatsomoissa, mutta sen käyttö on uudella vuosituhannella vähentynyt. Sailing kuuluu kuitenkin yhä Skotlannin maajoukkueen kannattajien vakiokalustoon. Seurajoukkuekäytössä ehdottomasti tunnetuin on Millwallin ”No one likes us, we don´t care” lyriikka kyseiseen kappaleeseen.

Herthan tunnussäveleksi

Vaikka Sailing on tunnettu katsomoissa, on se seurahyminä todellinen poikkeus. Poikkeuksen tekee Hertha Berlin, jolla on ollut kyseinen versio käytössä vuodesta 1993 alkaen.

Palkittu saksalaisartisti ja näyttelijä Frank Zander julkaisi vuonna 1992 julkaisi oman Sailing-coverinsa, josta tuli nopeasti kaupallinen menestys Saksassa. Keväällä 1993 kovana Herthan kannattajana tunnettu Zander sai kutsun laulamaan kyseisen kappaleen Herthan kakkosjoukkueen otteluun Chemnitzer FC:ta vastaan ottelun tauolla.

Kaikkien yllätykseksi kappaleen nimi Nur nach Hause oli yhä jäljellä, mutta Zander oli sanoittanut kappaleen uudelleen juuri omalle seuralleen. Mies ja kitara saivat yleisön haltioihinsa ja loppu on Hertha Berlinin seurahistoriaa.

Täysin spontaanisti yleisö nosti huivinsa ilmaan ja lauloi Zanderin mukana kertosäettä. Zanderille itselleen yleisön reaktio oli ollut täydellinen yllätys. Seurahymni oli syntynyt ja se otettiin nykyiseen käyttöönsä välittömästi. Nykyisellään 78-vuotias Zander käy yhä tasaisin väliajoin esittämässä Nur nach Hausen ottelun alussa. Kappaleen suuren suosion salaisuus lienee yksinkertaisesti siinä, että se on lähes täydellinen yhteislaulu, joka sopii jokaisen suuhun.

Saksalainen televisiokanava Sat.1. järjesti vuonna 2003 äänestyksen parhaasta stadionhymnistä Hitgiganten-ohjelmassa. Frank Zanderin Nur nach Hause päätyi äänestyksessä sijalle kaksi. Mikä voitti kyseisen äänestyksen? Se selviää ensi viikolla.

Nur nach Hause Berliinin olympiastadionilla syyskuussa 2018.

The post Seurahymnien jäljillä: Nur nach Hause (Hertha Berlin) appeared first on Byyri.

Kun joukkueet astelevat kentälle ja seurahymni lähtee soimaan, vie äänentoistolaitteista pauhaavat sävelet katsojan kananlihalle niin stadionilla kuin television ääressä. Tutut sävelet viestivät kotikannattajille, että me olemme nyt kotona, täällä me emme häviä. Se on osoitus koko seurayhteisön voimasta. Hymni niputtaa pelaajat, kannattajat ja stadionin yhteen. On täysin oikeutettua sanoa, että vasta seurahymni tekee jalkapalloseurasta kokonaisen, eikä hymnin merkitystä koko kannattajakunnan identiteetille voi millään muotoa vähätellä.

Nyt alkavassa juttusarjassa perehdymme juuri näihin säveliin, jotka soivat joukkueiden tullessa kentälle. Maailmasta löytyy useita jalkapalloseuroja, joille on omistettu jopa kymmeniä kappaleita, mutta me siis keskitymme niihin millä peli alkaa. Siihen kun on olemassa syynsä, miksi juuri kyseisellä kappaleella kukin seura haluaa oman ilmapiirinsä sähköistää ennen avauspotkua.

Tartumme heti härkää sarvista ja otamme käsittelyyn yhden kaikkein kauneimmista. Elettiin kevättalvea 2009 ja perinteikäs ruotsalaisseura IFK Göteborg oli siirtymässä pienen evakkovaiheen jälkeen takaisin uudistetulle Gamla Ulleville.

Modernille stadionille siirryttäessä oli herännyt ajatus, että vuodesta 1976 asti IFK:n hymninä toiminut Heja Blåvitt voisi kaivata päivittämistä.

Asiasta käytiin Göterborgissa varsin avointa keskustelua ja konkreettisia ehdotuksiakin heitettiin. Mm. pitkänlinjan rock-yhtyeen Nationalteaternin sekä punk-yhtye Troublemakersin tuotannoista löytyi jo valmiiksi kappaleet, jotka olivat esillä keskustelussa. Hymnin vaihto oli sovittu tehtäväksi kannattajakuntaa kuunnellen, sillä seuran tekemän ehdotuksen piti kelvata myös viralliselle kannattajayhdistykselle ennen vaihtamista.

Unohdetusta balladista koko kaupungin symboliksi

Hymnin ympärillä käytyä jopa kiivastakin keskustelua oli seurannut myös intohimoinen IFK Göteborgin kannattaja Pontus Tenngren. Hän päättikin ehdottaa vanhalle bändikaverilleen Joel Almelle, että hän tekisi kappaleen tähän tarkoitukseen. IFK:n kannattajaksi tunnustautuvalle Almelle ajatus tuntui heti kiehtovalta, mutta mitään välitöntä biisin raapustusreaktiota ei kuitenkaan syntynyt.

Joel Alme oli hiljattain jättänyt yhtyeen nimeltä Hästpojke, lähtenyt tekemään soolouraa ja debyyttilevy oli tuloillaan. Alme oli tehnyt Hästpojkelle kappaleen nimeltä Utan Personlig Insats, joka televisioesiintymisestä huolimatta ei koskaan saavuttanut sellaista kaupallista menestystä mitä Alme ja kumppanit olivat toivoneet.

Alme itse oli kuitenkin päättänyt ottaa kyseisen kappaleen melodian mukaan sooloalbumilleen A Master of Ceremonies, tehden kappaleesta englanninkielisen version. A Young Summer´s Youth päätyikin indie-artistin ensimmäiseen pitkäsoittoon, mutta samoin sinne tiensä löysi myös samaisen kappaleen toinen versio, joka iski välittömästi Ruotsin toiseksi suurimman kaupungin asukkaiden luihin ja ytimiin.

Ajatus kappaleen teosta IFK Göteborgille oli kytenyt Joel Almen pinnan alla, ja ollessaan käymässä Tukholmassa Alme oli oivaltanut A Young Summer´s Youthin sävelen soveltuvan erinomaisesti kyseiseen tarkoitukseen. Alme nousi junaan kotimatkalle kohti Göteborgia kädessään kynä ja paperia. Hän oli saanut inspiraation siitä millainen IFK Göterborgin uuden hymnin tulisi olla.

Näin sai Snart skiner Poseidon alkunsa, mutta kappaleen lyriikassa olevaa kaunista melankoliaa ei olisi koskaan syntynyt ilman kyseistä junamatkaa. Alme näet päätyi junassa istumaan rouvashenkilön viereen, joka oli hiljattain päätynyt leskeksi. Kirjoittamisen ohessa Joel Alme keskusteli naisen kanssa ja kuin huomaamattaan hän sai paketoitua lyriikkaan annoksen kaipuuta, ripauksen rakkautta ja lupauksen paremmasta huomisesta.

Snart skiner Poseidon on rakkauslaulu kaupungille, jonka nimeä ei tarvitse erikseen mainita. Se on tehty taidolla IFK Göterborgin nimikin välttäen. Lyriikassa mainitaan seuran lempinimi Blåvitt ainoastaan kerran. ”Snart skiner Poseidon och Blåvitt står kvar”.

Juuri näiden elementtien takia Snart skiner Poseidonista tuli lopulta juuri niin tunnettu ja pidetty mitä se on tänä päivänä. Joel Alme onnistui erinomaisesti löytämään kappaleessaan seurauskollisuuden ytimen. Se ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan se on kylmiä pimeneviä iltoja tuulisessa satamakaupungissa vaikean kauden jälkeen, jolloin valo, joka auttaa jaksamaan on uuden odottaminen, ja tietoisuus siitä, että ympärilläsi on ihmisiä, joiden kanssa voit nostaa kolpakon seuraavaa kevättä odotellessa.

Taidokkaasti Göteborgia sekä IFK:ta lyriikassa välttäen Snart skiner Poseidon on onnistunut aiheuttamaan kylmiä väreitä myös ihmisille, jotka eivät noin lähtökohtaisesti ole lainkaan kiinnostuneita jalkapallosta tai urheilusta ylipäätään. Siitä on kasvanut vuosikymmenessä koko Göterborgin kansallislaulu.

Maaliskuun 2009 puolivälissä YouTubeen ladattu Snart skiner Poseidon päätyi nopeasti IFK Göteborgin ehdotukseksi uudeksi hymniksi ja äänestettiin netissä käyttöön otettavaksi. Vanha ralli Heja Blåvitt jäi elämään Gamla Ullevilla ja soi aina, kun IFK Göteborg onnistuu maalinteossa.

Snart skiner Poseidon Gamla Ullevilla lokakuussa 2015.

The post Seurahymnien jäljillä: Snart skiner Poseidon (IFK Göteborg) appeared first on Byyri.

Vaikka englannin kieltä usein kutsutaan nykypäivän lingua francaksi ei se silti todellisuudessa ole kommunikaatiovälineenä tietenkään täysin yleismaailmallinen. Huolimatta siitä, että kulttuurien välisen kanssakäymisen helpottamiseksi on historian saatossa luotu jopa keinotekoisia kieliä – useimmat meistä lienevät kuulleet ainakin esperantosta – joutuu universaalin kommunikaatiokeinon metsästäjä siirtämään katseensa pois puhuttujen ja kirjoitettujen kielten suunnalta.

Konsepti jalkapallosta universaalina kielenä lienee tuttu ainakin futisromantikoille. Ideaa on hauduteltu jo ainakin puoli vuosisataa, sillä esimerkiksi ranskalainen jalkapallojournalisti Jean Eskenazi runoili aiheesta jo vuoden 1954 esseessään, jossa hän myös vertasi kuningaslajia aiemmin mainittuun esperantoon.

Moni on varmasti törmännyt matkaillessaan tilanteeseen, jossa yhteiset puheenaiheet ovat kielimuurin takia vähissä, kunnes ”keskusteluun” hiipii vaikkapa Jari Litmanen. Vaikka tämä tuskin on johtanut yhtäkkiseen jalkapalloilijoiden nimien kautta käytyyn keskusteluun olemisen luonteesta tai ajan rakenteesta, on tietty yhteisymmärrys saavutettu.

On kuitenkin myönnettävä, että jalkapallo tuskin on ensimmäinen maailmanlaajuisen kielen asemaan nostettu ilmiö. Se tunnustus kuulunee musiikille. Kuulijan ei tarvitse osata italiaa, jotta tämä voisi arvostaa vaikkapa Verdin oopperaa.

Vasta-argumenttejakin näille romanttisille musiikkiin ja jalkapalloon liittyville näkemyksille on varmasti esitetty, mutta vaikka jommankumman – tai molempien – ilmiöiden yleismaailmallisuutta ei allekirjoittaisikaan, ei se poista sitä tosiasiaa, että tapa, jolla niistä puhutaan, on samankaltainen.

Monimuotoista musiikkiperinnettä

Tässä kohtaa lienee aiheellista mainita, että jalkapallon ja musiikin suhde ei tietenkään ole sinällään urheilun piirissä ainutlaatuinen. Lähes lajista riippumatta kansallislaulut veisataan maaotteluiden yhteydessä, ja amerikkalaista pesäpalloa seuraavat tietävät, että Fenway Parkilla huidottujen pelien kohokohta on pari viimeisintä vuosikymmentä ollut ämyreistä kajahtava ”Sweet Caroline”.

Kauniiseen peliin liittyvä musiikkiperinne on kuitenkin kenties syvempi ja olennaisempi osa kannattaja- ja seuraidentiteettiä kuin muissa lajeissa, ja tuota perinnettä ilmennetään hyvin monimuotoisesti.

Monilta seuroilta löytyy erityisesti niitä varten sävellettyjä tai vähintäänkin sanoitettuja seurahymnejä. Fanien omaksumat, yleensä ennen ottelua laulettavat ”hymnit” saattavat puolestaan olla esimerkiksi ikivanhoja kansanlauluja tai tuoreempia populaarikulttuurin tuotoksia. Laulun lähteestä riippumatta kannattajat osallistuvat niiden esittämiseen usein riitinomaisesti, missä jalkapallo tekee jonkinasteisen pesäeron useimpiin lajeihin.

Ottelun aikana hoilattavat kannatuslaulut ovat joskus fanien omia luomuksia, mutta useammin olemassa oleviin kappaleisiin tehtyjä omia sanoituksia. Tarpeeksi mukaansa tempaavat sovitukset saattavat lähteä jopa elämään omaa elämäänsä katsomoiden ulkopuolella, kuten Wiganin ja myöhemmin Pohjois-Irlannin fanien ”Will Grigg’s on Fire” pari kesää sitten todisti tanssilattioita villitessään.

Vaikka koko kannattajakatsomon mahtipontisesti veisaamat eepokset toki lähettävät kylmiä väreitä pitkin kuuntelijan selkää ja ovat joissain tapauksissa äärimmäisen olennainen osa koko seuramytologiaa, on fanien omissa viisuissa tiettyä puoleensavetävää kotikutoisuutta. Luovien ja huvittavien sanailujen lisäksi niillä kyetään esimerkiksi erottautumaan ja esittelemään omaa seuraidentiteettiä – vaikkapa työväenluokkaisuutta – suorapuheisimmilla sanoilla kuin varsinaisissa seuralauluissa.

Upeita kannattajalauluja löytyy Suomestakin

Fanilaulut ovat myös ihastuttavan monimuotoisia käyttötavoiltaan; oman joukkueen kannustamisen ja yhteishengen luomisen lisäksi voidaan pilkata vastustajia, kunnioittaa kulttipelaajaa tai löytää humoristinen hopeareunus kentän puolella käynnissä olevasta farssista.

Tyylilajit ovat tietysti osaltaan sidoksissa kulttuuriin, joten viimeisimmän kategorian teokset vaikuttavat vähemmän yllättäen erityisen suosituilta kuivasta huumorista ja itseironiasta tunnetussa Englannissa. Näitä kuvastavat esimerkiksi useamman seuran fanien repertuaarista löytyvät:

We lose every week, we lose every week, you’re nothing special, we lose every week!

Let’s pretend we’ve scored a goal!

On toki totta, että osaltaan maailmankielen asemasta ja toisaalta – kuten allekirjoittaneen tapauksessa – omasta kielitaidon puutteesta johtuen englantilaisten kannattajien tuotokset saavat suhteettoman paljon huomiota, minkä takia on vaikea antaa muiden fanikulttuurien musiikilliselle luomistyölle sen varmasti ansaitsemaa arvostusta tai sanoa, missä määrin esimerkiksi edeltävä on todellisuudessa juuri englantilaiselle katsomokulttuurille tyypillistä.

Onneksi tämä ei kuitenkaan estä suomalaisten kannatuslaulujen arvostamista. Monet hienoimmista ovat varmasti jääneet alasarjaseurojen kannattajasektioiden pöytälaatikoihin keräämään pölyä, mutta ainakin pääsarjatason seurojen parhaita on dokumentoitu kiitettävissä määrin.

Esimerkiksi FC Lahden ja HJK:n fanien väliset naljailut onnistuvat ajoittain koskettamaan puolueettomankin tarkastelijan sielua. Omaperäisimmät ja luovimmat niistä eivät aina ole järin perheystävällisiä, mutta se kaiketi kuuluu asiaan.

Kannatuslaulujen kansainvälistä arviointia helpompaa onkin kenties tarkastella hienoimpia seurahymnejä, jotka on yleensä taltioitu kannatuslauluja ammattimaisemmin. Jalkapalloileva maailma on pullollaan toinen toistaan komeampia teoksia, jotka lähestyvät kohdettaan hyvinkin erilaisista kulmista.

Kotimainen tuotantomme on tällä saralla kenties hieman vajavaista ja kääntyy valitettavan usein tahattoman huumorin puolelle, vaikka poikkeuksiakin tietysti löytyy. HJK:n innovatiivisesti nimetty ”Hoo-Jii-Koo” (Taas kansa täyttää…) on sinällään kelpo teos, mutta senkin sävel on suoraan lainattu Chelsean ”Blue is the Colour” -kipaleesta, mistä ropisee miinuspisteitä.

Vastine hyväntuulisen mutkattomasti sanoitetulle ”Hoo-Jii-Koolle” voisi olla vaikkapa KuPS:n nokkava ”Elä laakase, naatitaan” tai suomalaisten seurabiisien kärkeen ehdottomasti kuuluva Molo Hasardin ”KTP tai kuolema”, joka edustaa hieman provokatiivisempaa otetta; kenties siksi se ei olekaan ehdottomasti sille kuuluvaa asemaa saavuttanut.

Just idag är jag Blowing Bubbles

Mieleenpainuvimpia ulkomaisia seuralauluja listatessa pitäisi ne jakaa oikeastaan kahteen koriin; seuroja varten luodut teokset, ja seuroihin poikkeuksellisen vahvasti assosioidut kappaleet. Jälkimmäistä kategoriaa edustavat esimerkiksi West Hamin ”I’m Forever Blowing Bubbles” ja irlantilaisfanien usein komeasti kajauttama ”Fields of Athenry”. Tämän kategorian osalta pienoisena ongelmana on eksklusiivisuuden puute – huolimatta Liverpool-assosiaatioista yksin eivät kävele myöskään Celticin tai FC St. Paulin kannattajat. ”Hoo-Jii-Koota” sen sijaan tuskin veisaavat minkään muun joukkueen kannattajat.

On tietysti makuasia, mitkä hymnit kukin korkeimmalle niiden lukemattomasta joukosta arvostaa. Siksi kattavan ja kaikkia tyydyttävän listan kasaaminen on lähestulkoon mahdotonta. Henkilökohtaisesti helpointa on arvostaa sellaisia kappaleita, joiden sanoituksen kykenee jokseenkin sujuvasti ymmärtämään – oli musiikki sitten lopulta universaali kieli tai ei. Siksi katse suuntautuu melko luontaisesti Pohjoismaiden suuntaan.

Upeita kappaleita löytyy erityisesti Norjan ja läntisen naapurimme seurojen katalogeista. Trond Ingebretsenin seuran paidassa pelanneen isänsä kunniaksi kirjoittama kaunis, paikallistunnetta henkivä ”Vålerenga kjerke” ja AIK:n ylpeä ”Å vi e AIK” ovat ehdottomia helmiä Skandinavian kentiltä. Vaikka Hammarbyn ”Just idag är jag stark” putoaakin aiemmin eritellyistä kategorioista jälkimmäiseen, on sekin ehdottomasti mainitsemisen arvoinen.

Eteläisessä ja keskisessä Euroopassa, etenkin Saksassa, hymnikulttuuri on voimissaan. Kuuntelukierroksen jälkeen päähän jäivät soimaan (etenkään jälkimmäisen tapauksessa ei tosin musikaalisten ansioiden takia) erityisesti Kölnin ”Mer stonn zo dir FC Kölle” ja HSV:n vastustajia piikittelevä kulttikappale ”Hamburg meine Perle”, joka valitettavasti poistui seuran soittolistoilta tänä syksynä. Cant del Barça on Espanjan osalta jo seuran kokoluokan takia varmasti monille tuttu, mutta etenkin Real Betisin satavuotisjuhlakappaleet nostivat allekirjoittaneen ihokarvat pystyyn.

Kaikkien Euroopan, saati maailman, seurahymnien ja -laulujen kuuntelussa menisi urakkaan ryhtyvältä vähintäänkin päiväkausia, joten top-listojen kasailu on kielimuurikin huomioiden kuluttavaa puuhaa.

Mikäli esimerkiksi tuleviin lomasuunnitelmiin kuuluu jalkapallomatka johonkin päin planeettaa tai jokin seura on ylipäätään alkanut kiinnostaa, on siihen liittyvän diskografian tarkastaminen kuitenkin hyvä idea. Lyriikoita – tarvittaessa sanakirjan kanssa – selatessa saattaa törmätä kuriositeetteihin, joita ei pelkällä internet-tutkimuksella löytäisi.

The post Kannatuslaulut ja seurahymnit – miltä jalkapallo kuulostaa? appeared first on Byyri.