Pian 86 vuotta täyttävä Berlusconi asettui jälleen ehdolle viime viikonloppuna, kun Italiassa käytiin parlamenttivaalit. Niiden voittajaksi selvisi Giorgia Melonin johtama Fratelli d’Italia -puolue sekä sen ympärille muodostunut oikeistoliittouma. Vaaliliiton myötä Berlusconi on jälleen hivuttautumassa kiinni vallankahvaan.

Jalkapallon ja Berlusconin julkisuuskuvan tiivis yhteys ei ole hälventynyt vuosien varrella. Nyttemmin sen kanavana toimii Milanin sijasta naapurikaupungin seura Monza, jonka hän on omistanut vuodesta 2018 alkaen.

Berlusconin poliittisten päämäärien kannalta Monzan maaottelutaukoa edeltänyt sensaatiovoitto Juventuksesta olisi tuskin voinut osua parempaan ajankohtaan.

Ottelu oli surkeasti Serie A -kautensa aloittaneen Monzan ensimmäinen päävalmentaja Giovanni Stroppan erottamisen jälkeen. Berlusconi korosti 1–0-voittoon päättyneen ottelun jälkeen sitä, kuinka uusi päävalmentaja Raffaele Palladino oli saanut joukkueen vihdoin toimimaan seurajohdon ohjeiden mukaisesti. Konkaripoliitikko pääsi samalla korostamaan omaa johtamiskykyään ja näkemyksellisyyttään.

– Jos tämä on Berlusconin parannuskeino, sanoisin että se toimii, Berlusconi totesi ottelun jälkeen Telelombardia-kanavalle.

Jalkapalloseuran avulla on mahdollista rakentaa menestyjän auraa myös sen omistajien ympärille. Kiinteistöbisneksellä vaurastunut ja myöhemmin Italian merkittävimmäksi mediamoguliksi kohonnut Berlusconi oivalsi tämän jo varhain.

Monet asiantuntijat ovat nähneet ympäri maanosaa puhuttaneen Italian vaalituloksen keskeiseksi syyksi sen, että maassa vallitsee valtava luottamuspula politiikkaan ja sen tekijöihin. Politiikan ollessa kroonisen kaoottista ja kansalaisille etäistä, jalkapallo on Berlusconin tapaan keskeinen keino ruokkia mielikuvia siitä, että hän kykenee konkreettisiin, tulosta tuoviin tekoihin.

Jalkapalloa on näkyvästi hyödyntänyt myös samaan vaaliliittoon kuulunut Lega-puolueen populistijohtaja Matteo Salvini, joka on vuosien varrella esiintynyt usein julkisuudessa AC Milanin kannattajana. Hän on ottanut kantaa seuraan otteisiin tavoilla, joissa jalkapallon ja politiikan raja on hyvin häilyvä.

Hän yhdisti esimerkiksi vuonna 2015 Sulley Muntarin haluttoman peliesityksen ja työteliäisyyden puutteen osaksi maahanmuuttokysymyksiä.

Gonzalo Higuainin otettua protestoinnista punaisen kortin Juventusta vastaan syksyllä 2018, Salvini alleviivasi omaa sisäministerin asemaansa, samalla kun hän vannoi tekevänsä kaiken kurin, järjestyksen ja hyvien tapojen palauttamiseksi jalkapallokentille.

Huomattavaa on myös se, kuinka Salvinin taktiset näkemykset Milanin pelaamisesta ovat saaneet vuosien saatossa paljon medianäkyvyyttä, vaikka häntä on vaikea pitää varsinaisena asiantuntijana.

Vaikka jalkapallon merkitys näillä näkymin Italian ensimmäiseksi naispääministeriksi kohoavan Melonin politiikassa on ollut vähäisempi, on myös hän saanut oman osansa jalkapallon tuomasta näkyvyydestä. Meloni julistautui 2010-luvun kuluessa AS Roman kannattajaksi, mutta hänen nuoruutensa Lazio-sympatiat ovat ponnahtaneet toisinaan julkisuuteen, viimeisimpänä sunnuntain vaalien ympärillä käydyssä keskustelussa.

Vaikka edelleen vallan ytimessä vaikuttavaa Berlusconia on totuttu pitämään edelläkävijänä jalkapallon ja poliittisen populismin yhteenkietomisessa, löytyy hänelle selkeä esikuva italialaisen jalkapallon historiasta.

Samoja keinoja hyödynsi jo 1930-luvulla ensi kerran AC Napolin (SSC Napoli vuodesta 1964) presidenttinä toiminut laivanvarustaja ja poliitikko Achille Lauro. Hän nousi osin jalkapalloseuran avittamana yhdeksi toisen maailmansodan jälkeisen Etelä-Italian merkittävimmistä päättäjistä. Comandantena tunnetuksi tulleen Lauron toimintaa urheilun ja politiikan häilyvällä rajapinnalla kuvaa kenties kaikkein parhaiten tapaus, joka liittyi Ruotsin ensimmäisiin ammattilaispelaajiin lukeutuneeseen Hans Olof “Hasse” Jeppsoniin.

Jalkapallosta populismin väline

Napolin lähellä syntynyt Achille Lauro seurasi isänsä jalanjäljissä merenkulkualalle ja perusti jo 1920-luvun alulla laivanvarustamo Flotta Lauron. Sen seuraaja MSC on yhä tänä päivänä maailman suurimpia yksityisomisteisia laivanvarustamoja.

Opportunistinen Lauro lyöttäytyi samalla alalla vaikuttaneen Cianon perheen läheisyyteen. Sen pojasta, Galeazzo Cianosta, tuli fasistijohtaja Benito Mussolinin vävy, ja myös Lauron varustamon kasvu oli tiiviisti sidoksissa fasismiin. Hän haali haltuunsa valtavia omaisuuksia Italian kolonialististen pyrkimysten vanavedessä ja varakkuutensa turvin hän astui Napolin presidentiksi vuonna 1936.

Lauro oli seurajohtajana kärsimätön ja päävalmentajan paikka Napolissa kävi tuuliseksi. Liike-elämässä menestystä niittänyt, Napolin historian ensimmäistä Italian mestaruutta kiihkeästi jahdannut Lauro sai kuitenkin kohdata jalkapallokenttien arvaamattoman todellisuuden. Napolin otteet Serie A:ssa olivat heikkoja 1930-luvun jälkipuolella ja Lauro jätti seuran presidentin tehtävät vuonna 1940.

Lauro vangittiin Italian fasismin luhistuttua, mutta hän pääsi nopeasti takaisin jaloilleen. Todelliseen nousukiitoon hänen poliittinen uransa lähti pian toisen maailmansodan jälkeen. Lauro valittiin Napolin pormestariksi kesällä 1952 ja hän pysyi tehtävässä suurimman osan 1950-luvusta. Hän teki myös mittavan uran Italian parlamentissa.

Poliittiseksi ohjenuorakseen Lauro omaksui Napolin köyhää kansaa ja sen suvereniteettia korostaneen oikeistopopulismin. Hänen mukaansa laurismona tunnetun mallin ja sen välittämän viestin läpimenoa edesauttoi se, että ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolo Napolissa oli ollut vahvaa läpi 1940-luvun. Lauro myös lietsoi avoimesti Etelä-Italian kaunoja sekä keskushallintoa että Pohjois-Italian suuria vaikuttajia kohtaan.

Jalkapallo oli aiempien vuosikymmenten kuluessa noussut Italiassa kansallislajin asemaan ja maan sisäiset jännitteet näkyivät jalkapallokatsomoissa kenties selkeämmin kuin missään muualla.

Lauro otti tästä hyödyn irti astuttuaan vuonna 1952 uudelleen Napolin presidentiksi. Samalla jalkapallo ujuttautui tärkeäksi osaksi hänen poliittista retoriikkaansa, mistä eräänä esimerkkinä oli hänen saman vuoden vaalikampanjassaan käyttämä iskulause “Un grande Napoli per Una grande Napoli”. Se viittasi läpinäkyvästi sekä kaupunkiin että sen jalkapalloseuraan.

Aivan kuten Berlusconi myöhemmin, Lauro hankki omistukseensa mediaa, esimerkiksi Napolissa edelleen ilmestyvän Roma-sanomalehden. Lehdistön ohella jalkapallo oli tehokas keino puhutella äänestäjiä, ja tässä suhteessa yksi Lauron näkyvimmistä tempauksista oli ruotsalaishyökkääjä Hasse Jeppsonin hankkiminen Napolin riveihin kaudeksi 1952-1953.

Ruotsalainen vaalilupaus

Lauro päätti heti Napolin pormestarin sekä kaupungin jalkapalloseuran presidentin asemaan päästyään toteuttaa erään siihenastisen jalkapallohistorian kohahduttavimmista liikkeistä. Hän halusi tuoda mestaruuden Etelä-Italiaan ja korkean profiilin pelaajahankinnat täyttivät samalla myös hänen napolilaisille äänestäjille antamiaan lupauksia. Lauro pyysi Napolin päävalmentajaa, aiemmin AS Roman scudettoon luotsannutta Eraldo Monzeglioa nimeämään mestaruuteen vaadittavan hankintalistan.

Painavin nimi Monzeglion listalla oli ruotsalaishyökkääjä Jeppson, joka oli kohahduttanut italialaista jalkapalloyleisöä jo vuoden 1950 MM-kisoissa iskemällä kaksi maalia Italian verkkoon. Ruotsin kanssa kisoissa pronssia saavuttanut Jeppson jatkoi pelejään englantilaisessa Charlton Athleticissa. Atalanta hankki hänet Italiaan vuonna 1951 ja ainoalla kaudellaan Bergamossa Jeppson onnistui maalinteossa 22 kertaa.

Lauro hankki Jeppsonin Vesuviuksen juurelle 105 miljoonan liiran siirtosummalla, joka rikkoi siihenastiset ennätykset. Ruotsalaishyökkääjä nostatti huumaa Napolissa ja häntä esiteltiin ylpeänä eri puolilla kaupunkia. Jalkapallohuuman vanavedessä muistettiin myös kehottaa napolilaisia antamaan jatkossakin äänensä Laurolle.

Lauron junailema jättisiirto räjäytti kuvainnollisesti pankin, minkä seurauksena ruotsalainen sai heti Vomeron stadionin lehtereillä lisänimen “Banco ‘e Napule”.

Seurajohto hankki Jeppsonin rinnalle hyökkäykseen Bruno Pesaolan ja Giancarlo Vitalin. Kapteeninnauhaa Napolissa kantoi jo aiemmin seuraan siirtynyt, urallaan AS Roman ja Interin luottopelaajiin lukeutunut Amedeo Amedei. Ruotsalainen oli ensimmäisellä kaudellaan Vitalin kanssa Napolin paras maalintekijä ja joukkue sijoittui lupauksia herättävästi neljänneksi Serie A:ssa.

Jeppson oli Napolin paras maalintekijä myös kahdella seuraavalla kaudella, mutta kirkkain menestys karttoi seuraa. Mestaruus valui kerta toisensa jälkeen Pohjois-Italiaan sekä kaudella 1955–1956 ensimmäisen kerran scudettoon yltäneelle Fiorentinalle.

Sarjan ruotsalaispelaajista kirkkaimmat otsikot varastivat urallaan viisi kertaa Serie A:n maalikuninkuuden vienyt Gunnar Nordahl sekä hänelle AC Milanin hyökkäyksessä tukea antaneet Gunnar Gren ja Nils Liedholm.

Vaikka menestys jäi uupumaan, Jeppson nousi Napoli-kannattajien suosikiksi iskemällä neljän kauden aikana 52 osumaa. Kannattajien mieleen jäi myös hänen tapansa onnistua maalinteossa mahdottomilta vaikuttaneista tilanteista ja toisaalta epäonnistua lähes varmoista maalipaikoista. Tähän viitanneet “Mannaggia Jeppson” -manaukset kaikuivat Napolin otteluissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun hyökkääjä jätti seuran vuonna 1956.

Jeppson pelasi vielä yhden kauden Torinossa ennen kuin päätti hienon pelaajauransa. Göteborgin lähistöltä maailmalle ponnistanut Jeppson asettui pysyvästi Italiaan, jossa keskittyi muun muassa tennikseen, joka oli hänelle kenties jalkapalloakin suurempi intohimo. Jeppson menehtyi Roomassa alkuvuodesta 2013, mikä ei jäänyt huomaamatta Napolissa, jonne hän jätti vaikuttavimman jälkensä.

Jeppsonin hankkineen Lauron perintö seuralle osoittautui lopulta kahtiajakoiseksi. Vuodesta 1954 alkaen seuran presidentin asemaa piti virallisesti hallussaan Lauron luottomies Alfonso Cuomo, mutta hän vaikutti vahvasti taustalla aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. Samalla kun Napoli hankki Lauron aikana kovan luokan pelaajia ja siirtyi vuonna 1959 uudelle Stadio San Paololle, ajautui seura myös velkoihin. Vaikeudet välittyivät myös jalkapalloviheriöille ja Napolin otteet ailahtelivat pahasti 1960-luvulla. Coppa Italian voiton sekä Serie A:n toisen sijan kääntöpuolena olivat putoamiset alemmalle sarjatasolle.

Jeppsonin hankinnalla tavoiteltua Italian mestaruutta saatiin Napolissa odottaa aina kauteen 1986–1987, jolloin joukkuetta johdatti silloinen ennätysostos, Diego Maradona.

Lauron tapaus antaakin perspektiiviä siihen, miksi Napolin ensimmäisen scudetto ei merkinnyt ainoastaan urheilullista voittoa. Se heijasteli laajasti italialaista yhteiskuntaa ja sen sisäisiä jännitteitä, mikä ruumiillistui kaikkein vahvimmin juuri Maradonaan. Hänen vaikutuksensa ylitti pelikentän rajat, eikä hän ollut napolilaisille enää vain sanoin kuvaamaton jalkapalloilija, vaan myös poliittinen ja kulttuurinen symboli.

The post Hasse Jeppson Vesuviuksen juurella – jalkapallon ja politiikan italialaisesta yhteiselosta appeared first on Byyri.

Toisen maailmansodan jälkeen Tanskaan muutti mies, joka loi pitkän pelaaja- ja valmentajauran ulkomailla. Eikä tästä Suomessa juuri tiedetä.

Kotkasta Tanskaan

Vuonna 1922 Kotkassa syntyneen Kaarlo ”Kapo” Niilosen isä loikkasi Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Hänen äitinsä meni tämän jälkeen naimisiin tanskalaisen miehen kanssa ja Kapo muutti äitinsä mukana Tanskaan. Siellä hän pelasi KFUM:n junioreissa jalkapalloa, mutta palasi takaisin Kotkaan 1930-luvun loppupuolella.

Jalkapalloa Niilonen pelasi Kotkan Työväen Palloilijoissa, joka pelasi tuolloin TUL:n sarjaa. Hän debytoi edustusjoukkueessa kesällä 1939, jolloin kotkalaiset voittivat mestaruuden. Välihyökkääjänä pelannut Niilonen oli lähinnä joukkueen varamies, sillä hänellä oli ikää vasta 17 vuotta. Kauden jälkeen Niilonen lähti Tanskaan, mutta sodan käynnistyttyä hän palasi välittömästi takaisin ja osallistui niin talvi- kuin jatkosotaan.

Sotavuosien saatossa Niilonen kehttyi sen verran taitavaksi pelaajaksi, että 3.10.1943 hänet valittiin ensimmäisenä TUL:n pelaajana Suomen maajoukkueeseen Ruotsia vastaan. Niilonen pelasi maajoukkueessa vielä kaksi ottelua; vuonna 1945 Ruotsia ja 1946 Tanskaa vastaan.

Vuonna 1946 hän pakkasi tavaransa ja muutti pysyvästi Tanskaan, jossa hänen äitinsä edelleen asui. Siellä Niilonen liittyi pääsarjassa olevaan kööpenhaminalaisseura B.93:een. Suomesta Niilosen mukana lähti elämänkumppani Maija, joka oli kotoisin Kokkolasta. Tanskassa vaimon nimi tosin kääntyi muotoon Maja.

Niilosen debyytti Tanskan pääsarjassa nähtiin Aalborgissa AaB:ta vastaan. Kuten kaikissa hienoissa futistarinoissa, teki Niilonen B.93:n ensimmäisen maalin 2-0-vierasvoittoon päättyneessä ottelussa. Samalla hän teki suomalaista jalkapallohistoriaa ollen näin ensimmäinen pelaaja ulkomaisessa pääsarjassa. Yhteensä Niilonen pelasi kahden kauden aikana B.93:n paidassa yhdeksän ottelua, joissa hän teki kolme maalia.

Skovshoved oli 1940-luvun lopulla pieni kalastajakylä reilu 10 kilometriä pohjoiseen Kööpenhaminasta. Tanskan kolmannella sarjatasolla pelannut Skovshoved IF sai houkuteltua Kaarlo Niilosen riveihinsä kesällä 1948.

Skovshoved IF oli ollut pari vuotta aiemmin myrskyn silmässä, kun se oli yrittänyt värvätä kahta Tanskan maajoukkueen pelaajaa, B.93:n Arne Sörenseniä ja Kaj Hansenia, rivehinsä maksamalla näille pimeästi 5000 kruunua. Tapaus tuli julki ja jalkapalloliitto julisti molemmat pelaajat ammattilaisiksi. Tanskassa ammattilaisuus oli kielletty aina vuoteen 1978 saakka, joten Sörensen ja Hansen eivät voineet jatkaa pelaamistaan Tanskassa, vaan siirtyivät pariisilaiseen Stade Françaisiin. Ammattilaisstatuksen saatuaan he eivät voineet jatkaa enää Tanskan maajoukkueessa. Tämä merkitsi loppua heidän urilleen maajoukkueessa.

Skovshoved IF 1948. Kapo ylärivissä toinen oikealta

Skovshoved ei tästä huolimatta muuttanut juurikaan toimintatapojaan, sillä pelaajille tarjottiin hyvät työpaikat, asunnot ja vähän pimeää rahaa. Tätä toimintaa puitiin urheilulehtien sivuilla, mikä oli seuralle ilmaista mainosta, sillä se veti aina vain parempia pelaajia puoleensa. Niilonen oli virallisesti amatööripelaaja, joka teki seuralle kentänhoitajana töitä, mutta hänen päätoimenkuvansa oli jalkapallon pelaaminen.

Myös muita lupaavia pelaajia tuli Skovshovediin Kapon kanssa samanaikaisesti. Rekrytoinneista jotain kertoo se, että Skovshovedin historian aikana sillä on ollut yhdeksän maajoukkuepelaajaa listoillaan ja kaikki nuo pelaajat olivat joukkueessa 1950-luvun alkupuolella.

Mutta ensin piti päästä sarjaportaissa ylöspäin. Kaudeksi 1949/50 joukkue nousi Tanskan toiseksi korkeimmalle sarjatasolle ja Niilonen oli isossa roolissa pelaten lähestulkoon kaikki ottelut ja tehden viisi maalia.

Ensimmäinen sarjakausi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla sujui noususuhdanteisesti SIF:n sijoittuessa kolmanneksi. Niilonen jatkoi joukkueessa isossa roolissa pelaten 17 ottelua eli yhtä vaille kaikki pelit. Samalla pelipaikka oli valunut kenttäryhmityksessä alaspäin kohti puolustusta.

Kauden 1950/51 päätteeksi nousu oli tosiasia, mutta vasta todellisen trillerin jälkeen.

Skovshoved IF 1951, Kaarlo Niilonen ylhäällä kolmas vasemmalta

Ennen viimeistä kierrosta sarjan kärjessä oli Fremad Amager, jonka maaliero oli 16 maalia plussan puolella. Skovshoved oli tasapisteissä, mutta sen maaliero oli vain +9. SIF:n piti siis voittaa oma ottelunsa suurinumeroisesti ja toivoa samaan aikaan Fremad Amagerin tappiota – mieluiten suurin numeroin.

Puoliajalla SIF johti otteluaan B 1913:a vastaan vain 1–0, kun taas Fremad Amager oli 2–1-johdossa Helsingörissa. Toisella jaksolla tapahtui todellinen ihme, sillä Skovshoved mursi padon ja takoi kuusi maalia lisää voittaen ottelunsa 7–0. Samaan aikaan Helsingör oli saanut juonesta kiinni toisella jaksolla ja voittanut ottelunsa 5–3. Nämä tulokset tarkoittivat sitä, että Skovshoved nousi pääsarjaan maalieron turvin.

Skovshovedin meno ei hiljentynyt pääsarjassa. Kauden 1950/51 päätteeksi se sijoittui tulokkaana ansiokkaalle 5. sijalle. Seuraavalla kaudella se taisteli jopa mestaruudesta, mutta jäi hopealle. Tai ehkä ”taisteli” on tässä yhteydessä varsin vahva ilmaus, sillä piste-ero 18 ottelun sarjassa ja kahden pisteen systeemillä voittajaan (KB) oli peräti seitsemän pistettä. Niiloselle kuitenkin hopeaa Tanskan pääsarjassa!

Kausi 1953/54 oli edellisvuoteen verrattuna pienoinen pettymys, sillä SIF sijoittui vasta viidenneksi. Kaarlo Niilonen kuului näiden kolmen vuoden aikana Skovshovdetin runkopelaajiin: sillä hän pelasi 48 pääsarjaottelua ollen pois kokoonpanosta vain kuudessa ottelussa. Yhteensä Niilonen pelasi Skovshovedin paidassa 95 sarjaottelua ja teki kahdeksan maalia.

Niilonen (vas.) Tanskan pääsarjassa vuonna 1952

Kesällä 1954 Niilonen lähti kokeilemaan onneaan ulkomaille yhdessä seuratoverinsa Kurt Nielsenin kanssa. Nielsen siirtyi ranskalaiseen Marseilleen, kun taas Kapo suuntasi Sveitsiin. Niilosen osoitteena oli toisella sarjastasolla pelannut FC Solothurn, jossa hän tulisi toimimaan joukkueen pelaajavalmentajana.

Kaudella 1954–55 Solothurn päätyi Niilosen johdolla 14 joukkueen sarjassa sijalle 11. Pelaajavalmentaja Niilonen pelasi 25 sarjaottelua tehden 7 maalia. Seuraavalla kaudella joukkue paransi hieman sijoitustaan. 33-vuotias Niilonen oli vielä joukkueensa runkomies pelaten 22 ottelua, joissa hän teki kolme maalia.

Tarkempaa tietoa siitä miten Kapo Sveitsiin päätyi, ei ole tullut vastaan. Sveitsiläisseurat olivat vielä tuolloin amatöörijoukkueita, mutta on hyvin mahdollista, että Niilonen on toiminut päätoimisena valmentajana Solothurnissa. Yhteyttä vanhaan seuraansa Niilonen piti tasaisesti ja kävipä Skovshoved Sveitsissä jopa pelaamassa ystävyysottelun Solothurnia vastaan.

Kaarlo vaimonsa Majan kanssa 60-luvun alkupuolella

Tanskaan Niilonen palasi kahden Sveitsissä vietetyn vuoden jälkeen. Vuonna 1958 valmennuspesti löytyi viidennen sarjatason Viborg FF:sta. Molemmat kaudet päättyivät nousujuhliin ja kun Niilonen vuoden 1959 päätteeksi lähti seurasta, se pelasi kolmannella sarjatasolla.

Niilosen suunta vei entistä pohjoisemmaksi, kun II divisioonassa pelannut Aalborg tarjosi miehelle valmennuspestiä kaudella 1960. AaB oli pudonnut Tanskan pääsarjasta vuonna 1947, eli juuri silloin kun Kaarlo Niilonen pelasi maassa ensimmäistä kauttaan.

AaB paransi peliään Niilosen johdolla kausi kaudelta ja vuonna 1962 se voitti II divisioonaan ja nousi ensimmäistä kertaa 15 vuoteen pääsarjaan. Tämä siitäkin huolimatta, että joukkue päästi toiseksi eniten maaleja koko sarjassa, 22 ottelussa 40 maalia. Pääsarjapelit loppuivat ranskalaiseen visiittiin, sillä AaB jäi sarjassa toiseksi viimeiseksi ja putosi takaisin 2.divisioonaan.

AaB vuonna 1964, Niilonen takarivissä toinen vasemmalta

Kaarlo Niilonen toimi seurajoukkueensa Aalborgin ohella myös Tanskan B-maajoukkueen valmentajana vuosina 1961–65. Niilosen ensimmäinen ottelu juuttien peräsimessä päättyi Ruotsin kanssa 3‒3-tasapeliin 18.6.1961. Tuon neljän vuoden aikana Tanska pelasi viidesti Suomea vastaan ja Niilonen onkin ainoa suomalainen, joka on valmentanut kotimaataan vastaan jalkapallossa.

Jotain tanskalaistuneen Kaarlo Niilosen tuntemattomuudesta kertoo se, että vuonna syksyllä 1961 ennen Suomen ja Tanskan B-maaottelua Turussa, Helsingin Sanomien toimittaja ilmeisesti luuli Kapoa tulkiksi ja oli kysellyt tältä että mistä se Tanskan valmentaja löytyy. Tähän Niilonen oli vastannut että ”Miehän se näitä poikia yritän opettaa, joten senkun huastellaan”. Niilosen aikana Tanska voitti Suomen vain kerran, vuonna 1963 Kotkassa pelatun ottelun lukemin 2–1.

AaB:n pelit toisella sarjatasolla jäivät yhden kauden mittaiseksi, sillä joukkue nappasi toisella sijallaan suoran nousun Hvidovren vanavedessä. Mainittakoon että kaudella 1964 Odensen päävalmentajana toimi ensimmäistä kauttaan tuleva Suomen maajoukkueen päävalmentaja Richard Möller Nielsen. Vuonna 1965 AaB:n sarjapaikkakin säilyi helposti 7.sijalla. Sarjan peräpään miehittivät nimihirviöt B1901, B.93, B1913 ja B1909. Tästä linjasta poikkesi B1903 sijoittumalla kolmanneksi.

Joukkueen menestys sarjapeleissä oli Niilosen aikana varsin keskikertaista, mutta kaudella 1966 jysähti Tanskan cupissa. AaB paineli aina finaalin saakka, jossa se voitti KB:n 3–1 jatkoajan jälkeen. Kyseessä oli AaB:n seurahistorian ensimmäinen cupmestaruus.

Cupin mestaruusjuhlat käynnissä Niilosen johdolla vuonna 1966

Tästä linkistä löytyy 11 minuutin kooste vuoden 1966 cupin finaalista AaB-KB.

Tanskan cupin voittaminen toi Aalborgiin myös seurahistorian ensimmäiset europelit. Cup voittajien cupissa arpa toi vastustajaksi Evertonin, jonka riveissä pelasi kaksi saman vuoden maailmanmestaria, Ray Wilson ja Alan Ball. Ensimmäinen osaottelu Aalborgissa päättyi maalittomaan tasapeliin yli 11000 katsojan edessä. Toisessa osaottelussa englantilaiset olivat vahvempia maalein 2–1 ja tuore maailmanmestari Ball teki voittomaalin parikymmentä minuuttia ennen loppua. Katsojia Goodison Parkilla oli 36628.

AaB matkalla vierasotteluun Evertonia vastaan

Vuonna 1967 Niilonen luotsasi AaB:n parhaimpaan sarjasijoitukseen (viides) siihen mennessä. AaB ylsi jälleen Tanskan cupin finaaliin, mutta tällä kertaa Randers Freja oli parempi maalein 1–0. Mainittakoon myös että AaB:n vanhimmat juniorit voittivat ensimmäisen Tanskan mestaruuden AaB:lle ja heidän riveissään pelasi Kaarlon poika Tonny.

Niilonen jäi pois AaB:n valmennuksesta kesällä 1968 ja valmensi muun muassa paikallista jääkiekkoseuraa. AaB:n uutena valmentajana toimi itävaltalainen Rudi Strittrich, joka teki sopimuksen aina vuoteen 1970 asti. Vuonna 1969 itävaltalaiselle tarjottiin Tanskan maajoukkueen päävalmentajan paikkaa, eikä AaB asettunut tässä poikkiteloin. Strittrichin tilalle seura oli jo valinnut unkarilaisen Rudolf Illowskyn, mutta Unkarin jalkapalloliitto ei hyväksynyt tätä sopimusta joten AaB oli ilman valmentajaa.

Hätiin tuli Kaarlo Niilonen. Hän otti joukkueen haltuunsa kesällä 1969 ja johdatti AaB:n pronssille kauden päätteeksi. Niilonen sai jatkaa pestissään vielä vuoden 1970 ensimmäisen puoliskon, ennen kuin hollantilainen Pieter Kraak ottaisi valmennusvastuun heinäkuun alusta alkaen. Viime töikseen Niilonen vei AaB:n jälleen kerran cupin finaaliin ja kruunasi pitkän AaB-uransa toisella cupin voitolla. Tällä kertaa loppuottelussa kaatui Lyngby maalein 2–1. Tämän jälkeen Kapo toimi seuraavat vuodet Aalborgin naisten valmentajana ja junioripuolella.

Vuonna 1976 oli edessä paluu miesten pariin, sillä hän tarttui Frederikshavn fl:n toisella sarjatasolla pelaavan joukkueen päävalmentajapestiin. Frerikshavn oli jo sopinut Cercle Brüggessa pelaavan Christian Andersenin kanssa pelaajavalmentajan pestistä. Hän kirjoitti sopimuksen, mutta saikin sen jälkeen tarjouksen ranskalaisesta Lorientista. Andersen halusi siirtyä kotimaansa sijasta Ranskaan ja vaati sopimuksen purkua. Frederikshavn suostui Andersenin pyyntöön ja joutui aloittamaan päävalmentajan etsimisen uudestaan.

Joukkueen pelaajat Tage Soderbyn johdolla suosittelivat johtokunnalle Kaarlo Niilosta. Suomalaista mentiin tapaamaan Aalborgiin ja pian päästiinkin yhteisymmärrykseen sopimuksesta, joka kattoi vuodet 1976-77.

Frederikshavn 1978

Niilosen ensimmäinen kausi oli menestyksekäs. Frederikshavn voitti II divisioonan ja hävisi vain viidesti 30 ottelun aikana. Seuraavalla kaudella 16 joukkueen pääsarjassa Niilonen onnistui hinaamaan Frederikshavnin kuiville: ensimmäinen putoaja AaB jäi Frederikshavnista kolmen pisteen päähän. Säilymiseen päättynyt kausi johti myös Niilosen sopimuksen jatkoon. Frederikshavnin johtoportaan Aage Madsen totesi että ”Meillä on periaate, että valmentaja on kaksi vuotta, mutta Niilosen tapauksessa hänen sopimustaan jatketaan kolmannella vuodella. Mutta sen jälkeen on muutoksen aika.”

Niilonen vastasi tähän paikallisessa mediassa sanomalla ”Hyväksyn Fredrikshavnin päätöksen, vaikka mielestäni kolme vuotta on liian lyhyt aika yhden joukkueen valmentajana”. Kolmea vuotta pidemmästä pestistä Niilosen ei tosin tarvinnut edes haaveilla, sillä kausi 1978 päättyi putoamiseen ja samalla valmentajan vaihtumiseen.

Seuraaville kausille Niilonen löysi valmennuspestin alemmilta sarjatasoilta. Vuonna 1979 hän oli Hjörring AIK Fremin penkin päässä ja vuonna 1980 seurana oli Aalborg Freja. Tämän jälkeen 58-vuotias Niilonen ei enää miesten joukkueissa valmentanut.

Aalborg Freja 1980

Tuntematon suuruus

Joidenkin lähteiden mukaan Kaarlo Niilonen jatkoi naisten joukkueiden valmentamista vielä 1980-luvulla, mutta mitään varmaa tietoa en tälle löytänyt. On hyvin mahdollista, että koko ikänsä jalkapalloa hengittänyt mies on toiminut jalkapallon parissa niin pitkään kuin mahdollista. Frederikshavniin asumaan asettunut Niilonen kuoli 73-vuotiaana vuonna 1996.

Monet tarinat kertovat Kapon eläneen peleissä todella vahvasti mukana. Kun Frederikshavn varmisti sarjanousun vuonna 1976 Horsensia vastaan, ei Niilosta näkynyt viimeisen vartin aikana vaihtopenkillä. Suomalainen käveli pukukopissa edestakaisin odottaen loppuvihellystä.

Jo aiemmin 1960-luvulla Aalborgissa toimiessaan, ei ollut tavatonta, että Niilonen kävi otteluiden aikana pukukopissa esimerkiksi suihkussa tai nähtiin kävelemässä AaB:n stadionin ulkopuolella.

Kauden 1962 viimeisessä ottelussa AaB tarvitsi voiton nousun varmistamiseksi Kapon vanhaa seuraa B.93:sta vastaan vieraskentällä. Ottelun loppupuolella tilanne oli 1–1 ja Niilonen oli häipynyt stadionilta kävelemään pitkin Vanløsen katuja.

Aivan viimeisellä minuutilla AaB sai rangaistuspotkun, josta Hans Fogdal teki voittomaalin varmistaen AaB:n nousun pääsarjaan. Niilonen ei tätä kuitenkaan tiennyt ennen kuin törmäsi entiseen valmennettavaansa Preben Larseniin stadionin ulkopuolella, joka kertoi viime minuuttien tapahtumista.

Niilosella oli ilmeisesti todella suuria vaikeuksia kestää otteluiden jännitystä kentän laidalla.

Suomessa Kaarlo Niilonen on tuntematon suuruus. On hämmentävää, miten vähän täällä tiedetään miehen urasta ja saavutuksista. Kapo oli monella tapaa suomalaisen jalkapallon edelläkävijä.

Kesäkuun alussa Kaarlo Niilosen syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Toivottavasti hänet viimeistään tänä vuonna huomioidaan myös Suomessa.

Kaarlo Niilonen (3.6.1922 – 24.2.1996)

Pelaajana (ottelut/maalit):

1939-46 KTP, 1946-48 B.93 (9/3), 1948-1954 Skovshoved IF (95/8), 1954-56 Solothurn (47/10)

Saavutukset:

1952/53 hopeaa

3 Suomen A-maaottelua

Valmentajana:

1954–56 Solothurn (Sveitsi), 1958–60 Viborg FF, 1960–70 Aalborg AB, 1976-78 Frederikshavn fl, 1979 Hjörring AIK Frem, 1980 Aalborg Freja

1961–65 Tanskan B-maajoukkue

Saavutukset:

1969 pronssia, 1966 & 1970 cupin voitto, 1967 cupin finaali, 1962, 1964 & 1976 nousu pääsarjaan

Lähteet (myös kuva):

Rakas Jalkapallo, Helsingin Sanomat, Suomen urheilutietäjät, Juha Kanerva, www.b93.dk, www.skovserhistorie.dk, www.ffifodbold.dk, www.arkiv.dk, www.foot.dk, www.danskfodbold.dk, www.dr.dk

The post Kotkan poikii maailmalla – Kaarlo Niilonen raivasi tietä suomalaispelaajille ja -valmentajille appeared first on Byyri.

Helsingin IFK:sta on julkaistu vuosien saatossa lukuisia historiikkeja, mutta HIFK:n jalkapallotoimintaan keskittyviä teoksia ei ole ollut. Yli 500-sivuinen Punainen Stadi käsittelee kronologisessa järjestyksessä seuran historian kausi kerrallaan.

Kirjan tekstit on kirjoittanut HIFK:n entinen tiedottaja Henri Tötterman ja HIFK:n entinen pelaaja, Harri Laine, on hoitanut tilastopuolen. Kolmas tärkeä lenkki oli taittaja Make Palmroos. Tämän lisäksi useat muut henkilöt ovat auttaneet kirjan teossa tavalla tai toisella, ja kaikki kiitokset sekä kritiikki onkin osoitettava tekijöille eikä HIFK Fotboll Ab:lle. Tekijät ovat kuitenkin työskennelleet hyvässä yhteisymmärryksessä seuran kanssa.

Kirjan ensimmäiset kappaleet ja lähes puolet koko teoksesta käsittelevät yksityiskohtaisesti HIFK:n esityksiä kausi kaudelta. Kausikatsaukset ovat hyvin tiivistettyjä eivätkä mene pelkäksi numeroiden pyörittelyksi. Tiivistystä on pitänytkin käyttää, sillä puhutaan yli sadan vuoden ajanjaksosta, joka on naputeltu nyt ensimmäisen kerran samojen kansien väliin.

Runsas kuvamateriaali elävöittää teosta ja miellyttää lukijaa. Hienoa että kuviin on panostettu!

Kausikatsausten jälkeen edessä ovat ns. erikoiskappaleet. Ensimmäisessä näistä esitellään 25 ”punaista profiilia” eli merkittävää henkilöä HIFK:n historiasta eri aikakausilta. Oman tarkemman esittelyn saavat mm. Åke Lindman, Pekka Hämäläinen, Jani Honkavaara ja Jukka Halme.

Henkilöiden jälkeen käydään merkittävien otteluiden kimppuun, joita esitellään tarkemmin 12 kappaletta aina vuoden 1908 lähtölaukauksesta (HIFK – Unitas) vuoden 2014 Jazz-otteluun, jossa HIFK varmisti paluun pääsarjaan 40 vuoden taaperruksen jälkeen.

Henkilöiden ja tärkeiden matsien jälkeen omat kappaleet on pyhitetty myös europeleille, Suomen cupille, naisten jalkapallolle ja tietenkin HIFK:n intohimoisille kannattajille. Lopussa on vielä tilastoja tarkemmin ja englanninkielinen tiivistelmä tärkeimmistä asioista.

Tilastoja, tilastoja, tilastoja

Historiikin tilastot ansaitsevat erityismaininnan, koska vastaavaa tällä mittakaavalla ei ole Suomessa oikeastaan nähty. Kotimaisen futiksen tilastot ovat noin yleisesti vajavaisia mitä historiaan tulee ja niitä on ripoteltu sinne tänne. Lehtileikkeistä voi löytää palasen ja vanhasta seuralehdestä toisen. Kirjan tilastoista vastannut Laine kommentoi asiaa lyhyesti:

– Suomessa on tilastoitu yleisesti vasta, kun liiga käynnistyi vuonna 1990. Iso osa tiedoista on kerätty ottelukohtaisesti ja jokaisen ottelun tiedot on pyritty tarkistamaan useasta eri lähteestä. Harmillista on se, ettei Palloliitto ole juurikaan säilönyt materiaalia vanhoilta ajoilta.

Ja jos materiaalia ei säilytetä, tilastoja pidetä tai historiaa kerrota, niin se kyllä katoaa hiljalleen.

Kirjan saatavuus

Esittelyn kirjoitushetkellä teoksen suomenkielinen painos on melkein myyty loppuun, mutta ruotsinkielistä on paremmin jäljellä.

Suomi: https://bookcover-kauppa.fi/tuote/punainen-stadi/

Ruotsi: https://bookcover-kauppa.fi/tuote/stadin-ar-rod/

Tekijöiltä suoraan: punainenstadi1897@gmail.com

The post Kirjaesittely: HIFK-historiikki nostaa riman korkealle appeared first on Byyri.

Toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1927 jää Helsingin Rautatieasemalla pois junasta Fifan puheenjohtaja Jules Rimet. Puheenjohtajan perässä seuraa Henri Delaunay, Ranskan jalkapalloliiton puheenjohtaja. Vuosia myöhemmin heidän mukaansa nimettäisiin MM- ja EM-kisojen voittopokaalit, mutta tuohon aikaan vielä olympialaiset olivat jalkapallon tärkeimmät arvokilpailut. Ja nimenomaan arvokilpailuista päättäminen toi miehet Helsinkiin, sillä kesäkuussa järjestettiin Säätytalolla 16. Fifan kongressi.

Fifassa oli tuskastuttu olympialaisten amatöörisääntöihin ja jopa olympialaisista vetäytymistä oli väläytetty. Närää aiheuttivat KOK:n linjaukset siitä, että kukaan ammatikseen urheillut ei voinut saada enää amatööristatustaan takaisin eikä pelaaja voinut saada kompensaatiota menetetystä työajasta. Niinpä helmikuussa 1927 Zürichissä oli kokoontunut Fifan komitea pohtimaan omien MM-kisojen perustamista, ja tuon komitean raportti kuultaisiin Helsingissä.

Mutta miksi Suomi oli saanut järjestettäväkseen näin tärkeän kongressin? Suomi ei missään nimessä ollut suuri vaikuttaja maailmalla jalkapallossa. Vastaus on yksinkertainen: Palloliiton 39-vuotias puheenjohtaja Erik von Frenckell.

Kun Fifa oli kokoontunut ensimmäistä kertaa maailmansodan jälkeen kongressiin vuonna 1923, oli von Frenckell jo lobannut neljä vuotta myöhemmin järjestettävää kongressia Suomeen, juhlittaisiinhan tuolloin Palloliiton 20-vuotistaivalta. Von Frenckell oli supliikki, kielitaitoinen mies, joka osasi vaikuttaa ihmisiin. Hän oli toiminut Palloliiton puheenjohtajana vuodesta 1918, ja onnistunut järjestämään maaottelut Saksaa vastaan vuonna 1921 Pallokentällä ja vuonna 1923 Dresdenissä.

Urheilumuseon erikoistutkija Vesa Tikander arvioi, että von Frenckellillä oli paljon henkilökohtaistakin kunnianhimoa sekä kotimaan kentillä että kansainvälisesti. Tikander jatkaa:

”Kongressin isännöiminen nostaisi hänen asemaansa Fifan kabineteissa ja edistäisi myös hänen poliittisia ja taloudellisia intressejään Suomessa. Se toki edisti myös Suomen jalkapallon näkyvyyttä sekä maailmalla että kotimaassa, jossa palloilut joutuivat elämään yleisurheilun varjossa.”

Kongressi käynnistyy

Kongressi alkoi Säätytalolla 3. kesäkuuta. Tasavallan presidentti Relander oli tapahtuman suojelija, mutta valtiovallan edustajana tilaisuudessa oli paikalla opetusministeri Julius Ailio, joka toivotti vieraat tervetulleeksi avajaispuheessaan. Yhteensä 51 jalkapalloliittojen edustajaa 21 eri maasta osallistui kongressiin.

Maailmanmestaruuskisojen käsittelyyn päästiin kokouksen kolmantena päivänä 5. kesäkuuta. Tuolloin Zürichissä kokoontuneen komitean edustaja Hugo Meisl, joka tunnetaan myös maailmanmaineeseen 20- ja 30-luvun vaihteessa nousseen Itävallan maajoukkueen ”Wunderteamin” päävalmentajana, esitti komitean puoltavan näkemyksen kisojen järjestämisestä vuonna 1930. Hollanti ja Norja ehdottivat, että päätös siirrettäisiin ensi vuoteen sillä Zürichin komitean tuloksiin eivät kaikki olleet ehtineet tutustua.

Seurasi kiivas keskustelu, jonka aikana jotkut Keski-Euroopan maat ilmoittivat, että he ainakin halusivat saada luvan järjestää kansainvälisen turnauksen. Lopulta hyväksyttiin Ranskan kompromissiehdotus, jossa päätös MM-kisoista lykättiin ensi vuoden kokoukseen Amsterdamiin ja Keski-Euroopan maille myönnettiin lupa järjestää kansainvälisiä kilpailuja rajoitetussa määrin. Keski-Euroopan maat pistivät heti toimeen, kun heidän mestaruusturnauksensa alkoi syyskuussa. Sitä pelattiin aina vuoteen 1960, jolloin EM-kisat korvasivat sen.

Helsingissä Fifan varapuheenjohtajien määrä kasvatettiin neljästä seitsemään, ja äänestyksessä juuri von Frenckell sai tuon seitsemännen paikan. Hän sai 11 ääntä, kun Tanskan edustaja jäi nuolemaan näppejään 10:llä äänellä. Ja kesä 1927 tuotti von Frenckellille lisää poliittisia saavutuksia, sillä heinäkuussa hänet valittiin ensimmäistä kertaa eduskuntaan RKP:n riveistä.

Päätös tehdään Amsterdamissa

Kun Fifa kokoontui Amsterdamissa toukokuussa 1928 lähti Suomesta kaksi edustajaa: von Frenckell varapuheenjohtajan roolissa ja Palloliiton edustajana pankkiiri Henning Relander. Palloliiton pöytäkirjoissa ei näy mitään kannanottoa MM-kisojen perustamisen suhteen.

Kuukautta ennen Amsterdamin kokousta Palloliitossa käsiteltiin kuitenkin amatöörikysymystä: ”Monipuolisessa ja valaisevassa alustuksessaan tuli von Frenckell siihen lopputulokseen, ettei amatöörikysymys Suomessa ole vielä niin tärkeä, että siitä voitaisiin tehdä ennakkopäätöksiä.” Kokous päätti jäädä asian suhteen odottavalle kannalle ja seurata sen luonnollista kehitystä.

Kun sitten Amsterdamin kokouksen päätös tehtiin 28.5. 1928 äänesti Suomi MM-kisojen perustamista vastaan. Muita vastaan äänestäjiä olivat Ruotsi, Tanska, Norja ja Viro. Koska kaikki muut maat äänestivät MM-kilpailujen perustamisen puolesta, päätettiin kisat järjestää äänin 23 – 5. Miksi siis Suomi äänesti Fifan enemmistöä vastaan, vaikka juuri oltiin päästy jalkapalloliiton päättäviin elimiin?

Tikander selittää asian amatöörikysymyksen tärkeydellä pohjolassa:

”Pohjoismaat olivat pitkään, 1960-luvulle saakka, amatöörijalkapallon sinnikkäimpiä puolestapuhujia. Tanskassa ja Ruotsissa kysymys oli pitkälti ideologinen: ammattilaisiksi ulkomailla katsottiin ”menetetyiksi”, maajoukkueeseen kelpaamattomaksi.”

Voidaan siis katsoa, että vaikka ammattilaisuus tuli kuvaan mukaan Suomessa vasta kun Aulis Rytkönen siirtyi Toulouseen vuonna 1952 eikä sitä ennen asia ollut ajankohtainen, ideologisesti Suomi pysyi äänestyksessä muiden Pohjoismaiden kannassa, eikä von Frenckellin Fifa-suhteilla ollut siihen vaikutusta.

Amsterdamissa Englannin jalkapalloliitto ilmoitti eroavansa Fifasta, koska se ei sulattanut sitä, että amatööripelaajille maksettaisiin korvausta menetetystä työajasta. Tätä jalkapallon brexitiä kumoamaan Fifa perusti kahden miehen komitean, jonka toinen jäsen oli Erik von Frenckell. Englantilaisten Fifa-panna kesti kuitenkin 18 vuotta, eivätkä he pelanneet MM-kisoissa kuin vasta vuonna 1950.

Uruguaysta kisaisäntä

Vuoden 1929 Fifan kongressissa Barcelonassa MM-isännyydestä kamppailivat Unkari, Hollanti, Ruotsi, Italia ja Uruguay. Valituksi tuli Uruguay, joka viettäisi vuonna 1930 satavuotiasta itsenäisyyden taivaltaan.

Suomalaisia jalkapalloromantikkoja on aina mietityttänyt, mitä jos olisi osallistuttu niihin ensimmäisiin kisoihin, koska niihin ei tarvinnut karsia. Todellisuudessa siihen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia.

Turunmaa-lehdessä kirjoitettiin tuoreeltaan 22.5.1929: ”Päätös tehnee sen, että ainakaan pohjoiseurooppalaiset eivät voine osallistua kilpailuun suurten kustannusten ja pitkäaikaisen matkan takia.”

Palloliiton hallitus käsitteli kuitenkin MM-kisoja kokouksessaan 30.10.1929, jonka pöytäkirjassa mainitaan: ”Maailmanmestaruuskilpailuihin jalkapalloilussa, jotka järjestetään Montevideossa v.1930, ei päätetty ottaa osaa.” Samassa kokouksessa todettiin myös: ”Hallitus päätti liitolle tilattavaksi Fifan julkaisemaa World Football-lehteä”. Jälleen jalkapalloromantikko ajattelee, että eikö nuo päätökset olisi voineet mennä toisin päin ja lehtitilauskustannukset säästää MM-matkaa varten.

Lopulta MM-turnaus meinasi mennä ohi koko Euroopalta, eikä kaksi kuukautta ennen kisoja mikään maanosan joukkueista ollut mukaan ilmoittautunut. Lopulta neljä maata: Ranska, Romania, Jugoslavia ja Belgia osallistuivat. Paikalle pääsyn vaativuudesta kertoo se, että Ranskan joukkueella meni laivamatkaan Uruguayhin kolme viikkoa.

Mutta mitä jos Ruotsi olisi saanut nuo kisat, olisiko Suomea silloin nähty mukana? ”Suomi olisi melko varmasti lähtenyt mukaan, sikäli kun kisoihin olisi päästy ilman karsintoja”, arvioi Vesa Tikander.

Ja koska kisat myönnettiin vain vuotta ennen, on mahdollista, että mitään karsintoja ei olisi ehditty järjestää, vaikka eurooppalaisia joukkueita olisi ollut mukana enemmänkin. Jalkapalloromantikolle jää siis yksi hatara mutta realistinen kuvaelma Ruotsissa pelattavista MM-kisoista, joissa Suomi pelaa ainakin yhden ottelun ennen kotimatkaa.

Helsingissä jälleen

Suomi isännöi Fifan kongressia seuraavan kerran Helsingin olympialaisten yhteydessä vuonna 1952. Olympialaisia oli Helsinkiin hankkimassa tietenkin Erik von Frenckell, joka toimi kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Helsingin kisojen aikaan von Frenckell oli ollut Palloliiton peräsimessä jo 34 vuotta, ja tuo vuosi olikin hänen viimeisensä tuossa tehtävässä.

60- ja 70-luvuilla von Frenckell yritti vielä saada talviolympialaisia Suomeen siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen aikakautensa jälkeen Suomessa ei kuitenkaan ole nähty liioin olympialaisia eikä Fifan kongressia.

Lähteet:

The Official History of the FIFA World Cup, Carlton Books, 2017

Rakas jalkapallo, toim. Yrjö Lautela ja Göran Wallén, Kustannusyhtiö Teos, 2007

Helsingin Sanomat 4. ja 7.6.1927, ja 31.5.1928

Turunmaa 22.5.1929, Palloliiton pöytäkirjoja

The post Jalkapallon MM-kisoja väsättiin Suomessa, mutta Suomi päätyi äänestämään niitä vastaan – ”Pohjoismaat olivat pitkään amatöörijalkapallon sinnikkäimpiä puolestapuhujia” appeared first on Byyri.

Kun sitten kaivoin ottelun tilastot esille, huomasin että Neuvostoliiton johtomaalin oli tehnyt – silloin vielä tuntematon – 19-vuotias kaveri nimeltä Oleg Blohin. Ottelu olikin Blohinin maajoukkuedebyytti, jossa tuleva mestaripelaaja heti osoitti potentiaalinsa.

Timo Nevanperä muisteli ottelua Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2008.

”Olli Rissanen teki meidän maalin, sen muistan, ja Neuvostoliiton joukkueesta Hurtšilavan. Se veti kaukaa yhden potkun niin kovaa, että luulin riman menevän poikki. Olenkin aina sanonut, että Hietalahden ylärima tärisee vieläkin.”

Neuvostoliiton joukkue koostui lähes kokonaan ukrainalaisista (Kiovan Dynamon) ja georgialaisista (Tbilisin Dynamon) pelaajista. Joukkue esiintyi yllättäen kokovalkoisissa, toki rinnassa loistivat punaiset kirjaimet CCCP. Suomen joukkue ei ilmeisesti ollut valkoasuisiin vieraisiin varautunut, koska ”meikäläisille tuli kiire hankkia jotkut asut ja jostain löytyivätkin sitten haalean keltaiset”.

Ensimmäisissä maaotteluissa 1900-luvun alussa Suomi oli esiintynyt HIFK:n punaisissa paidoissa, joiden valkoinen tähti oli peitetty leijonavaakunalla.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko maajoukkueemme sittemmin pelannut kaikki muut maaottelunsa sinisissä ja valkoisissa. Hesarin juttu ei myöskään kerro, minkä joukkueen pelipaidoissa Suomi pelasi. Vaasalaisista joukkueista Kiistolla lienee ollut keltaiset paidat jo tuolloin.

Oleg Blohin pelaajana

Oleg Volodymyrovytš Blohin syntyi Kiovassa, Ukrainan neuvostotasavallassa, 5. marraskuuta vuonna 1952. Hänen isänsä Vladimir Ivanovitš Blohin oli moskovalainen poliisiviranomainen ja toisen maailmansodan veteraani, kun taas äiti Katerina Zakharivna (s. Adamenko) oli ukrainalainen. Oleg oli epäilemättä perinyt nopeutensa äidiltään, joka oli 1940-luvulla maailman parhaita pikajuoksijoita.

Myös nuorella Olegilla oli lahjoja yleisurheiluun, jonka pariin häntä houkutteli muun muassa mestarisprintteri Valeri Borzov.  Oleg ei kuitenkaan pitkään voinut vastustaa ruohokenttien kutsua. Pikajuoksun 100 metrin tulos 10,8 sekä pituushypyn tulos 650 eivät silti suinkaan olleet haitaksi ”Ukrainan nuolen” tulevalle jalkapalloilijan uralle.

Blohin pelasi Kiovan Dynamossa 432 ottelua ja teki 211 maalia. Hän voitti Neuvostoliiton mestaruuden kahdeksan kertaa ja johdatti Dynamon myös kahdesti Cup-voittajien Cupin voittoon. Vuonna 1975 Blohin palkittiin parhaan eurooppalaisen pelaajan Ballon D’or -palkinnolla.

Nuori Oleg Blohin oli tyytyväinen oloihinsa Dynamossa.  Saksalaisen Spiegel-lehden haastattelussa hän muisteli 1970-luvun neuvostoaikaa, jolloin hän ”ajoi valkealla Volgalla ja sai kaikki tytöt joita halusi”.

Neuvostoliiton maajoukkueessa Blohin pelasi 112 ottelua ja teki 42 maalia, mikä jäi historian kirjoihin Neuvostoliiton ennätyksenä. Suomea vastaan Blohin pelasi vielä kolme kertaa.

Hän teki peräti neljä maalia Jerevanissa 5. huhtikuuta 1978 pelatussa maaottelussa, jonka itänaapuri voitti 10-2. Helsingissä 1. kesäkuuta 1983 pelatussa EM-karsintaottelussa Blohin teki ottelun ainoan maalin. Moskovassa 7. toukokuuta 1986 edes vaihtopelaajana kentälle otettu Blohin ei enää onnistunut maalinteossa, ja ottelu päättyi 0-0.

Blohinia on kuvailtu ”räjähtävän nopeaksi, vahvaksi ja ovelaksi laituriksi”, jonka tekniikka ja laukaus varsinkin vasemmalla jalalla herättivät ihastusta. Harva yksilö on hänen laillaan erottunut Neuvostoliiton pelaajien harmaasta massasta. Parhaina päivinään Blohin olisi epäilemättä voinut hankkia kosolti länsivaluuttaa pelaamalla jossakin Euroopan suurseurassa.

Vuonna 1982 Blohin ilmoittikin aikovansa siirtyä ulkomaille ja arveli, etteivät neuvostoviranomaiset asettaisi esteitä hänen siirtymiselleen. Valmennusportaasta tulikin vihreää valoa. Viranomaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet siirtoa ennen kuin vuonna 1988, ja 35-vuotias Blohin sai tyytyä pelaamaan itävaltalaisessa Vorwärts Steyrin ja kyproslaisessa Aris Limassolin joukkueessa.

Kiovan Dynamon valmentajana toimi Blohinin aktiiviaikana legendaarinen Vladimir Lovanovski. Dynamon 1970-luvun peli näyttääkin edelleen varsin modernilta, ja esimerkiksi kärkimies Blohin näkyy osallistuvan aktiivisesti hyökkäysalueella tapahtuvaan prässäykseen. Myös Blohinin sijoittumisessa hyökkäysten kärkeen, terävissä läpijuoksuissa ja ratkaisuissa on tämän päivän Huuhkaja-faneille jotain tuttua…

Pelaajauran jälkeen

Valmentajauransa alussa Blohin valmensi aluksi neljää Kreikan parhaimmistoon kuuluvaa joukkuetta (Olympiakos, P.A.O.K., AEK ja Ionikos). Syyskuussa 2003 hän aloitti Ukrainan maajoukkueen päävalmentajana. Ukraina pelasi Saksan MM-kisoissa 2006 mutta putosi jatkosta hävittyään neljännesvälierässä tulevalle mestarille Italialle.

Kun Ukraina vielä karsiutui vuoden 2008 EM-kisoista, Blohin jätti maajoukkueen ja siirtyi vuoden 2007 alussa sittemmin lakkautetun FC Moskovan päävalmentajaksi. Erimielisyydet pelaajapolitiikasta johtivat kuitenkin verraten pian päävalmentajan eroon.

Palattuaan Venäjältä Blohin otti Ukrainan maajoukkueen uudelleen komentoonsa. Kotikisat (EM-2012) eivät kuitenkaan onnistuneet, vaan Ukraina jäi alkulohkoon. Blohin jättikin maajoukkueen ja allekirjoitti syyskuussa 2012 neljän vuoden sopimuksen kasvattajaseuransa Dynamon kanssa. Dynamon asema Ukrainan jalkapallon tähtiseurana sai kuitenkin pahoja kolhuja joukkueen jäätyä sarjataulukossa kolmanneksi ja ilman Mestarien liigan paikkaa.

Valmentajauran ohella Blohin osallistui valtakunnan politiikkaan ja tuli valituksi Ukrainan parlamenttiin Hromada-puolueen edustajana vuosien 1998 ja 2002 vaaleissa.

Blohinin valmentajaura päättyi vuonna 2014. Vuonna 2018 hänet nimitettiin Ukrainan jalkapalloliiton strategisen kehittämisen neuvoston johtajaksi. Entisen itäblokin parhaan jalkapalloilijan ura kuningaspelin parissa näin ollen jatkuu samoin kuin ukrainalaisen jalkapallon menestys.

Lähteet:

Helsingin Sanomien arkisto

https://112.international/sport/oleg-blokhin-appointed-head-of-strategic-development-council-of-ukraines-federation-of-football

https://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Blokhin

https://www.irishtimes.com/sport/double-jobbing-blokhin-worth-his-weight-in-hryvnia

http://www.rsssf.com

https://www.spiegel.de/international/football-in-ukraine-echoes-of-the-red-orchestra

http://trackfield.brinkster.net

The post Oleg Blohin oli pelaajana Neuvostoliiton supertähti – debytoituaan CCCP-paidassa Hietalahden kentällä aurinkoisena iltana 1972 appeared first on Byyri.

Magdeburg voitti UEFA:n Cup-voittajien cupin vuonna 1974 ja Carl Zeiss Jena & Lokomotive Leipzig olivat samaisessa kilpailussa kakkossijalla 80-luvulla. 1980-luvulla myös DDR-Oberligaa dominoinut Berliner FC Dynamo oli vakiovieras erinäisten eurooppalaisten cup-kilpailujen jatkopeleissä ja Dynamo Dresden eteni vuonna 1989 upeasti UEFA Cupin välieriin.

Kylmän sodan jälkeen Saksa jaettiin neljään osaan liittoutuneiden kesken. Jo pian länsimaat yhdistivät omat alueensa BRD:ksi ja Neuvostoliiton hallintoalueesta tuli puolestaan DDR.

Syvällä Itä-Saksan puolella sijainneeseen Berliiniin tehtiin samanlainen jako. Aluksi Berliinissä sai kulkea valloitusvyöhykkeiden välillä vapaasti, mutta tämä muodosti DDR:lle ongelman: länsisaksalainen elämäntaso oli itäsaksalaista todella paljon korkeampi, ja useat päättivät jäädä Länsi-Berliiniin.

Erinäisten kriisien jälkeen DDR päätti, Neuvostoliiton kanssa yhteistyössä, pystyttää muurin Neuvostoliiton hallinnoiman alueen rajalle. Muuri ilmestyi seisomaan sinnikkäästi vuonna 1961, kun rajalle asetettiin piikkilanka-aita, ja useat itäsaksalaiset joutuivat murhatuksi yrittäessään laitonta rajanylitystä. Berliinin muuria pidettiin ja pidetään Euroopassa tyypillisesti kylmän sodan symbolina.

Muuri murtui, ihmiset iloitsivat

Kaikki kuitenkin muuttui 9. marraskuuta 1989.

Eurooppa eli vahvassa murroksessa, ja itäblokin maissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kylmän sodan aikana vapaat vaalit. Vaikka Itä-Saksaa johdettiin vielä hyvin autoritäärisesti, epähuomiossa annettiin ohjeistus, että rajanylittäjiä ei enää ammuttaisi. Tämä käsky aloitti massiivisen joukkopaon idästä länteen, ja yhteistuumin saksalaiset alkoivat purkaa muuria – molemmilta puolilta.

Berliinin muurin murtuminen symbolisoi kylmän sodan loppumista. Kun itäsaksalaiset saivat, epävirallisesti tosin, ylittää muurin ilman sanktioita, heitä odotti iloinen joukko länsiberliiniläisiä, jotka tervehtivät itäberliiniläisiä iloisesti halaten.

Virallisesti Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.

Itä-Saksan huippujoukkueet jäivät jalkoihin

Miten tämä vaikutti saksalaiseen jalkapalloon? Ensimmäinen, välitön, vaikutus oli luonnollisesti kahden liigajärjestelmän yhdistäminen. Jo tässä näkyi Länsi-Saksan väheksyntä itäsaksalaista jalkapalloa kohtaan: kylmän sodan aikana Bundesligassa oli 16 joukkuetta, jotka kaikki saivat pitää paikkansa yhdistyneessä sarjassa.

Itä-Saksasta ainoastaan kaksi seuraa saivat kunnian osallistua yhdistyneen Saksan pääsarjaan. Nämä kaksi seuraa olivat Dynamo Dresden ja FC Hansa Rostock.

Itä-Saksan jalkapalloa 1980-luvulla suorastaan dominoinut Berliner FC Dynamo ”tuomittiin” aloittamaan 3. korkeimmalta sarjatasolta. Tämä johtui varmasti seuran statuksesta Itä-Saksan tiedustelupoliisin, Stasin, tukemana seurana. Paetakseen tätä mainetta seura nimesi itsensä uudelleen FC Berliniksi, joskin seura vaihtoi nimensä takaisin alkuperäiseksi vuonna 1999.

DDR-Oberligan 14 Saksan yhdistymisen aikaisesta joukkueesta yksikään ei pelaa tällä hetkellä Bundesligassa.

Elintasoerot Itä-Saksan ja länsimaiden välillä aiheuttivat myös massiivisen pelaajapaon. Steffen Freund, joka pelasi myöhemmin urallaan 21 maaottelua Saksan paidassa, kertoi saaneensa upeaa kohtelua siirryttyän Schalkeen 1991: hänen mukaansa seura tarjosi hänelle kattohuoneiston, josta nuori itäsaksalainen oli ihmeissään. Yksi parhaimmista pelaajista, joka ei saanut kutsua Die Mannschaftiin, Uwe Rösler, loi puolestaan mittavan uran Manchester Cityssä.

Millä mielin kohti tulevaa?

Valoa tunnelin päässä kuitenkin on. Paljon kritisoitu RB Leipzig on vakiinnuttanut paikkansa Bundesligan kärkijoukkueena, ja Itä-Berliinin ylpeys Union Berlin nousi täksi kaudeksi pääsarjaan ensimmäistä kertaa historiansa aikana.

Itä-Saksa on tuottanut myös saksalaisen jalkapallon huippupelaajia. Jo mainitut Freund ja Rösler saivat seuraajakseen kenties 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaan saksalaisjalkapalloilijan, Görlitzissä syntyneen Michael Ballackin, jonka saavutukset eivät kaipaa esittelyjä. Vuoden 2014 MM-voittajajoukkueessa pelasi vain yksi itäsaksalaislähtöinen pelaaja, mutta hän oli nähdäkseni koko joukkueen paras pelaaja, nykyään Real Madridia edustava Toni Kroos.

Miltä itäsaksalaisen jalkapallon tulevaisuus näyttää?

Tilanne on edelleen heikko, sillä 2. Bundesligassa pelaa vain kaksi itäsaksalaisseuraa. 3. Ligassa sentään joukkueita on useampia.

Näin historiafriikkinä itse toivoisin, että Itä-Saksan jalkapallo saataisiin uudelleen nousuun. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ensi kaudella Bundesligassa pelaa maksimissaan kaksi joukkuetta entiseltä DDR:n alueelta.

The post Dynamo Dresden, Hansa Rostock, BFC Dynamo… – historiaa ja jalkapalloa Itä-Saksassa appeared first on Byyri.

Kahdeksan liigamestaruutta voittanut seura tunnetaan kuitenkin – maan kolmanneksi täysimmän palkintokaapin lisäksi – siitä, että ylpeä baskiseura on aikojen saatossa vastustanut niin maan keskushallintoa kuin Barcelonaakin melko ärhäköin ottein.

Tässä jutussa onkin käsitelty muutamia mielenkiintoisimpia yksittäisiä tapauksia Athleticin historian varrelta.

1980-luvun kilpajuoksu Barcelonan kanssa

Kaikki alkoi, kun kaudella 1982–1983 Barcelonan mestaruusjahti katkesi Athletic Bilbaon legendaarisen – yhtenä Espanjan kaikkien aikojen puolustajista pidetyn – Antoni Goikoetxean hajotettua Barcelonan keskikenttäpelaajan Bernd Schusterin polven.

Seuraavalla kaudella seurojen välinen eripura räjähti kuitenkin ilmiliekkeihin, kun joukkueet astelivat Camp Noun nurmelle alkusyksystä 1983. Bernd Schuster palautti kokemansa vääryyden läpi pelin kestäneillä kovilla otteilla, ja näistä turhautunut Goikoetxea maksoi takaisin joukkueen toiselle supertähdelle – katkaisten Diego Maradonan nilkan takaapäin tulleella tappotaklauksella.

18 ottelun pelikiellon saanut Goikoetxea on tämän jälkeen paremmin tunnettu lempinimellään Bilbaon teurastaja.

Maradonaton Barcelona, Real Madrid ja Athletic Bilbao kävivät yhden historian tiukimmista kolmen joukkueen mestaruustaistoista, joka lopulta päättyi bilbaolaisten juhliin. Ero katalaaneihin oli vain piste ja madridilaisten kanssa seura oli tasapisteissä, mutta se kruunattiin mestariksi keskinäisten ottelujen turvin.

Liigaa eniten ravisuttanut tapaus nähtiin kuitenkin vasta Copa del Reyn finaalissa, kun Athletic varmisti ensimmäisen tuplansa lähes 30 vuoteen kaatamalla Barcelonan 1–0. Ottelun lopussa pelin aikana useasti kaltoin kohdellulta Maradonalta meni kuuppa totaalisen nurin, ja hän vastasi Athleticin pelaajien provosointiin tavalla, joka synnytti täysimittaisin joukkotappelun. Argentiinalainen ei enää koskaan pelannut La Ligassa otteluakaan.

Vihasta ystävyydeksi

Vielä vuoden 1986 cupin välierissä joukkueiden kohtaaminen tulistui, kun riehaantunut yleisö ryntäsi Bilbaossa kentälle, pakottaen seuran maksamaan suuria sanktioita. 1990-luvulle tultaessa seurojen välinen viha kuitenkin laantui – osittain joukkueiden merkittävästä tasoerosta johtuen – ja 2000-luvun aikana seuroista on tullut käytännössä ystävällismieliset, molempien asettuessa Espanjan hallitusta vastaan vastaavalla agendalla, Barcelonan ajaessa Katalonian itsenäistymistä ja Bilbaon tehdessä samaa Baskimaalle.

Athletic onkin useasti esiintynyt julkisuudessa Baskimaan itsenäisyyden puolesta puhujana. Muun muassa kenraali Francon kuoleman jälkeen ensimmäinen Baskimaan lipun, Ikurriñan, julkinen esiintyminen nähtiin alueen paikallisottelussa Real Sociedadia vastaan 1976.

Baskimaan pääkaupungissa myös monet itsenäisyysliikkeen äärilaidan kannattajat ovat valjastaneet punavalkoiset itsenäisyysaatteiden viestimiskanavakseen.

Esimerkiksi järjestö nimeltä Herri Norte Taldea on virallisesti noin 200-henkinen Athleticin faniklubi, joka on kuitenkin ollut myös osallisena monessa väkivaltaisessa yhteenotossa ”äärioikeistolaisten” fanien kanssa. Myös seuran nykyinen presidentti on julkisesti maininnut haluavansa jonain päivänä nähdä Baskimaan oman joukkueen mukana virallisissa kilpailuissa.

Punavalkoiset… Vai sinivalkoiset?

Athletic Bilbao aloitti taipaleensa sinivalkoisissa peliasuissa. Tämä kuitenkin muuttui, kun vuonna 1909 Englannissa opiskelemassa ollut Juan Elorduy sai toimeksiannokseen ostaa ja tuoda seuralle Espanjaan 25 pelipaitaa. Mies ei kuitenkaan millään löytänyt väreihin sopivia peliasuja, ja niinpä hän matkasi Southamptonin satamaan tyhjin käsin ja murtuneena miehenä.

Matkalla hän kuitenkin sattumalta huomasi Southamptonin pelipaitoja, joiden hän heti tajusi sopivan Bilbaon kaupungin virallisiin väreihin. Nuori mies oli värimaailmaan niin tyytyväinen, että hän osti heti kasan paitoja, vei ne mukanaan Bilbaoon, ja sai myös johtoportaan niin tyytyväiseksi, että Athletic on siitä asti pelannut punaisessa ja valkoisessa.

Athletic Club pysyi kaksiväriselle paidalleen niin uskollisena, että se oli Euroopan viimeisiä seuroja, joiden paitaa ei sponsorin mainos korostanut. Tämä muuttui vasta 2011, kun rintamus sai ensimmäisen paitasponsorinsa logon. Itse asiassa vuodet 2001–2009 seura jopa itse valmisti paitansa, jolloin niissä ei esiintynyt edes ulkopuolisen paitavalmistajan logoa.

The post Lisää Athletic Bilbaosta: Vastakkainasettelu Barcelonan kanssa, Baskimaan itsenäisyys ja pelipaitahässäkkä appeared first on Byyri.

Näiden kahden ryhmän aktiivisuudesta johtuen Bilbaossa pelataan vieläkin pääsarjajalkapalloa. Englantilaisittain kirjoitettu Athletic Bilbao sai syntynsä, kun englantilaisten työläisten perustama Bilbao Football Club ja saarivaltiossa lajiin ihastuneiden opiskelijoiden alulle laittama Athletic Club fuusioituivat yhdeksi seuraksi vuonna 1903. Baskimaan suurimman seuran synnystä voimmekin kiittää siis lähes yksinomaan englantilaisten lähes pakkomielistä asennetta lajia kohtaan.

Lempinimellä Los Leones kulkeva seura on historialtaan mielenkiintoinen, sillä se on yksi La Ligan perustajista ja Real Madridin sekä Barcelonan ohella ainoa seura, joka ei ole koskaan pudonnut pääsarjasta alemmalle sarjatasolle. Saavutus, joka on lähes käsittämätön, kun tiedetään, kuinka suppeasta materiaalista vain Baskimaalla kasvaneisiin pelaajiin luottava seura pelaajansa ammentaa. Baskiseura on myös (Osasunan, Real Madridin ja Barcelonan ohella) yksi Espanjan neljästä liigajoukkueesta, jotka ovat jäsentensä omistamia, eivätkä yksityisiä yrityksiä.

Kahdeksan kertaa Espanjan pääsarjan voittanut seura on tosiaan koko Euroopan mittakaavassa uniikki, sillä se on 1900-luvun alusta asti antanut vain Baskimaalla syntyneiden tai myöhemmin myös alueella kasvaneiden ja jalkapallo-oppinsa saaneiden pelaajien pelata edustusjoukkueessaan. Niinpä Athletic Bilbaon kaikki pelaajat tulevat hyvin rajatulta alueelta Pohjois-Espanjasta tai Etelä-Ranskasta. Con cantera y afición, no hace falta importación – kotiseudulla kasvaneilla pelaajilla ja paikallisten tuelle et tarvitse ulkomaalaisia. Jokseenkin hullunkurisesti sama sääntö ei kuitenkaan päde valmennusportaaseen, ja seurassa onkin nähty useita muualta tulleita valmentajia ohjaamassa baskipelaajia.

Menestyksekäs alku

Alkuaikojen tähtipelaajansa Rafael Moreno Aranzadin – jonka lempinimeä, Pichichi, Espanjan liigan parhaan maalintekijän palkinto edelleen kantaa – johdolla Athletic aloitti taipaleensa niin Copa del Reyssa kuin 1928 perustetussa La Ligassa mahtavasti.  Vuosien 1906 ja 1916 välillä kaappiin kertyi kaikkiaan seitsemän cupin mestaruutta – joskin yksi nykyajalle kenties hieman epätyypillisesti, kun vastustajajoukkue ei koskaan saapunut finaaliin paikalle.

La Ligan alettua seura naarasi 1930 ja 1931 peräkkäiset tuplamestaruudet englantilaisen valmentajan Fred Pertlandin johdolla. Pertland suosi siihen aikaan vallankumouksellista tapaa pelata jalkapalloa lyhyin syötöin, joka on jättänyt syvät jäljet bilbaolaiseen ja espanjalaiseen jalkapalloon. Vielä 1936 Bilbaossa nostettiin mestaruuspokaalia edelleen englantilaisen valmentajan – tällä kertaa William Garbuttin – alaisuudessa, mutta tämän jälkeen syttynyt sisällissota pysäytti jalkapallon peluun kuten muunkin espanjalaisen yhteiskunnan. Garbutt pakeni sotaa Italiaan, josta hänet ajettiin maanpakoon fasistipuolueen toimesta.  Tarina ei kerro, olivatko syynä juurikin jalkapalloilulliset erimielisyydet.   

Francon aika – näin sen koimme

Mitä tahansa espanjalaista käsiteltäessä on vaikea välttyä ottamasta Fransisco Francoa puheeksi, niin laaja-alaisesti diktaattori vaikutti yhteiskuntaan urheilua myöden. Sisällissodan myötä maan johtoon noussut sotilasjuntta kielsi kaikkien ulkomaalaisten nimien käytön urheiluseurojen yhteydessä, joten myös Athletic Bilbao muuttui pakotettuna muotoon Atlético Bilbao. Alku uudella nimellä sai kuitenkin iloisen käänteen, kun hyökkääjä Telmo Zarra debytoi seuran väreissä. Seuraavan 13 kauden aikana baski iski yhteensä 294 maalia bilbaolaisille, ja hänen yhden kauden maaliennätyksensä (38 kaappia 1950-51) rikottiin vasta muuan Cristiano Ronaldon toimesta 60 vuotta myöhemmin. 

1940- ja 50-luvuilla Atléticoksi muuntunut seura jatkoi kohtalaisen menestyksen tiellä, mutta 1960-luvulle tultaessa suurseurat Real Madrid ja Barcelona alkoivat mennä menojaan – pitkälti johtuen siitä, että ne oppivat  kierrättämään liigan kolmen ulkomaalaispelaajan kiintiötä myöntämällä kaksoiskansalaisuuksia pelaajilleen. Parin cup-voiton lisäksi seuraavat kaksi vuosikymmentä eivät bilbaolaisille juuri lohtua tarjonneet.

1970- ja 1980-luvun taite oli bilbaolaisille kuitenkin käänteentekevä, niin pelillisesti kuin symbolisestikin. Kenraali Francon kuoltua seura uskalsi palata alkuperäiseen nimitykseensä Athletic Bilbaoksi, ja samalla kuin taikaiskusta otteet kentällä palasivat kunnian vuosien tasolle. Jo 1977 seura selviytyi UEFA cupin finaaliin. Se oli kuitenkin vain esimakua tulevasta, vuonna 1981 alkaneesta Javier Clementen aikakaudesta.

Hurja 1980-luku, cup-finaaleja ja hullu argentiinalainen

Clemente palautti seuran voittojen tielle 26 vuoden tauon jälkeen, johdattaen jokaisella kaudellaan seuran neljän sakkiin ja kahdesti La Ligan voittoon. Kenties paremmin yksi kaikkien aikojen baskijoukkueista tuli kuitenkin tunnetuksi aggressiivisesta pelityylistään, joka kärjistyi 1980-väkivaltaisissa yhteenotoissa Barcelonan kanssa.

1990-luvulla seura oli pakotettu höllentämään pelaajia koskevia säädöksiään, ja siitä lähtien Athleticia onkin saanut edustaa, jos on kasvanut ja saanut jalkapallo-oppinsa Baskimaalla, eikä syntyperää ole enää pidetty ehdottomana kriteerinä. Myös muiden Baskimaan akatemioiden kasvattien annettiin edustaa seuran edustusjoukkuetta, mikä johti muutamien legendaaristen pelaajien, kuten Joseba Etxeberrian, siirtymiseen joukkueeseen. Kevennetyistä rajoituksista huolimatta seura ei ole onnistunut nousemaan historiansa edellyttämälle asemalle uudella vuosituhannella. Vasta kuluva vuosikymmen sytytti valon Athletic-fanien tunnelissa, kun seuran presidentiksi noussut Jose Urrutia alkoi panostaa seuran junioritoimintaan – jonka helminä edustusjoukkueeseen ovat nousseet muun muassa Javier Martinez, Markel Susaeta, Fernando Llorente sekä Iker Muniain – ja toi valmentajaksi hullun argentiinalaisen, Marcelo Bielsan.

Vuonna 2011 kaupunkiin tullut Bielsa vähemmän yllättäen romutti ensi töikseen pelaajille tutun tavan pelata jalkapalloa ajaakseen oman, ehdottoman systeeminsä sisään. Hapuileva alkukausi johdattikin seuran keskinkertaiseen liigasesonkiin. Kun Bielsan pelijärjestelmä alkoi toimia, oli se kuitenkin menoa – Athletic ylsi niin Copa del Reyn kuin Eurooppa-liigankin finaaliin, toki pettyen molemmissa otteluissa.

Hyvän kauden myötä seuran pelaajat olivat kuitenkin kovaa valuuttaa siirtomarkkinoilla, eikä Bielsa onnistunut löytämään seuran politiikan täyttäviä korvaajia, jolloin seuraava kausi sujui vaatimattomasti. Bielsan siirryttyä pois managerin pallilta tuli muuan Ernesto Valverde toiselle stintilleen baskien peräsimeen – ja onnistui täydentämään perimäänsä ryhmää esimerkiksi Aymeric Laporten, Aritz Adurizin ja Ander Herreran kaltaisilla helmillä. Seura ylsikin heti liigassa neljänneksi ja tätä kautta Mestarien liigaan, minkä lisäksi kevät 2015 näytti päivänvalon Athleticin kolmannelle esiintymiselle Copa del Reyn finaalissa tällä vuosituhannella.

Tuloksen oli kolmatta kertaa tappio Barcelonalle. Seura oli kuitenkin herätetty pitkiltä päiväuniltaan, ja kauden 2015-16 alussa Eurooppa hätkähti, kun Athletic Bilbao murskasi Barcelonan Espanjan super cupin finaalissa, ansaiten ensimmäisen pokaalinsa yli 30 vuoteen.

Viime ajat Athletic on juuttunut taistelemaan europakoista liigan ylemmässä keskikastissa, mutta harvinaislaatuisen seuran tulevaisuus näyttää jälleen olevan tukevalla pohjalla.

Athletic Club – Levante sunnuntaina 10.11. kello 15.00, C More

The post Katsaus Athletic Bilbaon historiaan – vain paikallisilla pelaajilla maailmanmaineeseen appeared first on Byyri.

Suomen ja Ruotsin ensimmäinen kohtaaminen, ja samalla tuolloin vielä punaisia nuttuja kantaneen Suomen ensimmäinen maaottelu, oli pelattu kahdeksan vuotta aiemmin. Vierailijat eivät kuitenkaan edes isäntien kansainvälisen jalkapallotaipaleen alkutahteja kunnioittaakseen osoittaneet erityistä kohteliaisuutta, vaan Ruotsi löi Helsingissä Eläintarhan kentällä taululle selkeät 2–5-lukemat.

Antoipa Suomi tuon puolitoistatuntisen aikana ottelua seuraamaan saapuneelle tuhatpäiselle kannattajajoukolle hieman esimakua seuraavan sadan vuoden kärsimysnäytelmästäkin, sillä se oli ennen ruotsalaisten vastinetta onnistunut taituroimaan itsensä aikaisessa vaiheessa kahden maalin karkumatkalle. Samaa viimeisen sadan vuoden aikana ikävän tutuksi tullutta kaavaa noudattelivat seuraavatkin maiden väliset mittelöt.

Vaikka Huuhkajat onnistui seuraavan vuoden olympialaisissa sensaatiomaisesti avaamaan voittotilinsä Italialta ja Suomea tuolloin vielä lieassa pitäneeltä Venäjältä otetuilla päänahoilla, oli Suomi siis kärsinyt Ruotsia vastaan pelkkiä tappioita sata vuotta sitten Tukholmaan matkatessaan.

Enemmän kuin urheilua

Itsenäisen Suomen ensimmäinen jalkapallomaaottelu pelattiin aikana, jolloin sisällissodan jättämät haavat eivät eittämättä olleet vielä edes alkaneet arpeutua. Urheilu on ilmiö, joka hakee edelleen vertaistaan siinä mittakaavassa, jolla se yhdistää kansakuntia. Lähes maasta riippumatta ei juuri mikään kulttuurillinen tapahtuma saa aikaan vastaavia kansanjuhlia suurten voittojen osuessa kohdalle.

Jos urheilutapahtumat kykenevät vielä nykypäivän individualistisena aikakautenakin rakentamaan kansallista yhtenäiskulttuuria, on niiden vaikutus eittämättä ollut menneinä päivinä vielä voimakkaampi. Etenkin sadan vuoden takaisen Suomen kaltaiselle nuorelle, vielä identiteettiään rakentamassa olleelle valtiolle yksittäinen voittokin – etenkin Ruotsin tapaisesta isoveljestä otettu – olisi varmasti näytellyt merkittävää roolia kansallisen itsetunnon kohottamisessa.

Saduilla ei aina ole onnellista loppua

Ensimmäinen maailmansodan vähemmän traagisiin vaikutuksiin voitaneen lukea sen haitallinen vaikutus kansainvälisten urheilutapahtumien järjestämisen kannalta – Ruotsiin marssitetut nuoret Huuhkajat eivät olleet pelanneet maaottelun maaottelua viiteen vuoteen.

Rauhattomat ajat olivat keikuttaneet Suomea sen verran rajusti, että Tukholman olympiastadionille asteli ottelupäivänä melkoinen liuta uusia kasvoja. Olympialaisten sankarijoukkueesta mukana oli vain muutama hassu naama, joista jalkapallohistoriallisesti merkittävintä roolia lienee näytellyt yhdeksänkertainen Suomen mestari Eino Soinio, joka on edelleen nuorimpana Suomi-paidassa maalannut peluri.

Suomalaisten jalkapallon ystävien pettymykseksi ei tuostakaan ”liitto-ottelusta” jäänyt käteen kuin karvas pettymys – länsinaapurin tarjoilut olivat itsenäisyyden ajan ensimmäisessä Suomi-Ruotsi-maaottelussa yhtä kitkerää makusteltavaa kuin seitsemän vuotta aiemminkin. Loppulukemat 1-0 olivat sentään tuloksellisesti jonkinasteinen parannus aiemmista yrityksistä.

Voi olla, että kotimaiset mediat olisivat käänteisen tuloksen aikaansaamassa voitonhuumassa pureutuneet tarkemmin ottelun tapahtumiin, pelaajistoon ja yleiseen tunnelmointiin, mutta pettymysputken jatkuminen kuitattiin ainakin Helsingin Sanomissa hyvin pikaisesti:

”Liitto-ottelusta päättyi ensimmäinen aikapuolisko kummankaan joukkueen saamatta maalia suomalaisten ollessa ehdottomasti paremmat”, kertasi Suomen suurin päivälehti sata vuotta sitten.

Huolimatta jalkapalloanalytiikan ja itse kuningaslajin valtavista kehitysloikista tuon ottelun jälkeen, on asiaa myöhemmin tarkastelevan tietyllä tapaa rauhoittavaa huomata, että jotkin asiat pysyvät vuosisadankin jälkeen ennallaan:

”Toisella aikapuoliskolla saivat ruotsalaiset erotuomarin avustuksella rangaistuspotkun, josta johtui, että pallo joutui suomalaisten verkkoon. Aikapuolisko siis päättyi 1–0”, Helsingin Sanomien urheilutoimittaja päättää raporttinsa.

Toki tietynlaista kokemattomuutta ottelusta kirjoittaneen kynäilijän selittelyistä on havaittavissa – joutuivathan vasta muutamaa vuotta takaperin ensimmäisen nurmikenttänsä saaneet suomalaispelurit esimerkiksi potkimaan tutun hiekan sijasta melko vieraalla alustalla.

Revanssihenkeä

Pettymyksen potemiselle ei jäänyt aikaa neljää kuukautta enempää, sillä länsinaapuri saatiin saman vuoden syyskuussa vuorostaan vierailemaan Suomen kamaralle. Töölön Pallokentälle – juurikin se ensimmäinen maahamme jalkapalloa varten levitetty nurmimatto – ottelua oli saapunut seuraamaan yli nelituhatpäinen yleisö.

Kenties kevään oikeusmurhasta sisuuntuneena Suomi ottikin tuossa ottelussa ohjat käsiinsä tavalla, jota ei ainakaan Ruotsia vastaan vielä jalkapallomaajoukkueelta ollut totuttu näkemään.

Nykyään kakkosdivarissa tarpovaa Kiffeniä, tuolloin vielä yksi Suomen johtavia jalkapalloseuroja, edustaneet Holger Thorn ja Ragnar Wickström olivat osumillaan (jälkimmäinen, myös yksi vuoden 1912 olympialaisten veteraaneista, maalasi kahdesti) johdattaneet Suomen turvallisen tuntuiseen kolmen maalin johtoon. Peliä oli jäljellä viisitoista minuuttia.

Kolmetoista minuuttia myöhemmin Ruotsi oli kirinyt eron umpeen, ja jälkikäteistarkastelija lienee yllättynyt ainoastaan siitä, että rakas vihollinen ei onnistunut värkkäämään neljättä.

Menneisyyden haamut

Vaikka Suomi onnistui kukistamaan Ruotsin, vaikkakin varamiehisen, ensimmäisen kerran jo seuraavana vuonna 1920, selittänevät suomalaisen maajoukkuejalkapalloilun ensiaskeleet ainakin jollain tasolla sitä pikkuvelisyndroomaa, joka meillä urheilun saralla vieläkin on Ruotsiin nähden vallalla.

Antti Eerola lainaa ”Punapaidoista Huuhkajiksi” -teoksessaan vuoden 1919 otteluiden jälkeen julkaistua Palloliiton toimintakertomusta, jossa linjaus on selkeä: ”Varmasti ei ole kaukana aika, jolloin ruotsalaiset saavat puhua muustakin kuin heikäläisten etevämmyydestään jalkapalloilussa”.

Ajanjaksojen pituus ja lyhyys on onneksi hyvin subjektiivinen määre, joten toivokaamme Palloliiton tuolloisten herrojen ulottaneen katseensa aina tänne 2000-luvulle saakka. Kenties Rivelution on se vallankumous, joka vihdoin tarjoaa kauan kaivattua balsamia vuosisataisiin haavoihin. Mielellään jo viikon päästä Bosnia-Hertsegovinaa vastaan.

The post Suomifutiksen virstanpylväästä päivälleen 100 vuotta – itsenäisen Suomen ensimmäinen ottelu loi pohjaa pikkuvelisyndroomalle appeared first on Byyri.

110 vuotta maaotteluita

Ruotsia voi melkein kutsua vakiojoukkueeksi MM-kisoissa, sillä maa pelaa jo 12:nnen kerran MM-kisojen lopputurnauksessa, ja naapurimaassa odotetaankin 12 vuoden tauon jälkeen MM-kisoja vesi kielellä. Tämän takana on pitkä ja kunniakas historia, johon kuuluu muun muassa kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan perustaminen. Ruotsi oli yksi seitsemästä maasta, jotka olivat perustamassa Fifaa Pariisissa 21. toukokuuta 1904.

Nykyään Ruotsin palloliitto tunnetaan nimellä Svenska Fotbollsförbundet, mutta Fifaa perustamassa ollut organisaatio oli Svenska Bollspelsförbundet.

Svenska Bollspelsförbundet kuitenkin lakkautettiin, koska sen toimijat eivät halunneet kuulua kansallisen urheiluliiton (Riksidrottsförbundet) lipun alle. Tilalle perustettiin Svenska Fotbollsförbundet, joka liittyi Riksidrottsförbundetiin ja hyväksyttiin Fifan jäseneksi 1906.

Ruotsi pelasi ensimmäisen maaottelunsa 12. heinäkuuta 1908 Göteborgissa, jossa se kaatoi Norjan murskalukemin 11-3. Ottelu pelattiin lähes tulkoon samalla paikalla, josta tänä päivänä löytää Gamla Ullevin, eli IFK Göteborgin, GAISin ja Örgryten kotikentän.

Vertailun vuoksi Suomen A-maajoukkue otteli ensimmäistä kertaa virallisesti vain kolme vuotta myöhemmin, 22. lokakuuta 1911, kun juuri Ruotsi saapui Helsinkiin pelaamaan ystävyysottelua. Olympialaisiin valmistautumassa olleet joukkueet kohtasivat Eläintarhan kentällä, ja kokeneemmat ruotsalaiset veivät kamppailun lukemin 2-5.

Pienenä kuriositeettina sanottakoon, että Suomi eteni lopulta Tukholman olympialaisissa mitalipeleihin asti, eli pidemmälle kuin isäntämaa Ruotsi. Ruotsi joutui taipumaan jo neljännesvälierissä Alankomaille, kun taas Suomi hävisi välieräottelun Iso-Britannialle. Pronssiottelussa Alankomaat ryöpytti silloista Suomen ruhtinaskunnan maajoukkuetta lukemin 9-0.

MM-kisoja 30-luvulta asti

Ensimmäiset MM-kisat järjestettiin vasta 1930, ja ennen sitä varsinainen arvokisa oli kesäolympialaisissa järjestetty jalkapalloturnaus. Ruotsi osallistui vuosina 1908-1952 jokaiseen jalkapalloturnaukseen olympialaisissa, poikkeuksena Amsterdamin kisat 1928, joista Ruotsi jättäytyi pois.

Ensimmäisiin MM-kisoihin, Uruguayssa 1930, ei järjestetty karsintaa, vaan kaikki Fifan jäsenmaat kutsuttiin. Eurooppalaisjoukkueiden keskuudessa kiinnostus oli aluksi alhainen hintavan matkan ja pitkän poissaolon vuoksi. Lopulta kuitenkin Ranska, Jugoslavia, Romania ja Belgia matkasivat Etelä-Amerikkaan.

Italian kisoihin 1934 järjestettiin ensimmäistä kertaa karsinnat. Suomi ei osallistunut, mutta Ruotsi karsi ensimmäisenä Pohjoismaana MM-kisoihin voitettuaan Viron ja Liettuan yksinkertaisessa karsintalohkossa. Ruotsi voitti Argentiinan neljännesvälierissä, mutta taipui pronssimitalisteille Saksalle puolivälierissä. Finaalissa nähtiin kuitenkin ruotsalaisvärejä, kun Ivan Eklind toimi erotuomarina Italian voittaessa Tšekkoslovakian 2-1.

Silloin 29-vuotias Eklind on vielä tänä päivänäkin nuorin MM-finaalin viheltänyt erotuomari.

Vuoden 1938 kisoissa Ruotsi oli neljäs, ja toisen maailmansodan takia pidetyn tauon jälkeen Ruotsi otti pronssia Brasilian MM-kisoissa 1950. Ruotsi ei karsinut Sveitsin kisoihin 1954, mutta palasi lopputurnaukseen isäntänä 1958.

Kisapaikkakuntina toimivat Solna (Tukholma), Göteborg, Malmö, Helsingborg, Eskilstuna, Norrköping, Sandviken, Uddevalla, Borås, Halmstad, Örebro ja Västerås.

Jotkut nimet voivat yllättää, mutta esimerkiksi Sandviken on suuri palloilukaupunki, joka on nykyään tunnettu lähinnä jääpallosta. Sekä Sandvikens IF (21 kautta) ja Sandvikens AIK (yksi kausi) ovat pelanneet Allsvenskanissa. Kaupunki on tunnettu valimosta, ja jalkapalloa käytettiin aikanaan parantamaan suhteita työntekijöiden ja esimiehien välillä 1900-luvun alussa.

Tämä oli Ruotsissa yleistä viime vuosisadan alkupuoliskolla ja myös suurin syy siihen, miksi jalkapallosta muodostui kansallisliike.

Ruotsin onni oli myös saada juuri ne MM-kisat, joista television myötä tuli suuri läpimurto. Jalkapallon suosio näkyi myös katsomoissa, ja Ruotsin menestys tarkoitti käytännössä loppuunmyytyä välieräottelua ja finaalia.

Kilpailu koveni kansainvälisellä tasolla hurjaa vauhtia 1950-luvulta eteenpäin. Sveitsin vuoden 1954 kisoihin karsi 37 maata, ja vuoden 1958 kisoihin peräti 55, mikä näkyi myös osittain Ruotsin menestyksessä.

Ruotsalaiset jäivät Chilen (1962) ja Englannin (1966) kisojen ulkopuolelle, mutta 1970-luvulla Ruotsissa elettiin taas maajoukkuejalkapallon kulta-aikaa, ja Ruotsi osallistui kolmiin perättäisiin kisoihin: 1970 (Meksiko), 1974 (Länsi-Saksa) ja 1978 (Argentiina).

Silloinen maajoukkue ei ollut nimekkäimmästä päästä, ja suurimpana tähtenä voidaan pitää Länsi-Saksan ja Argentiinan kisoissa mukana ollutta Ralf Edströmiä.

Vaikka Allsvenskan kärsi yleisökadosta, oli maajoukkue suhteellisen suosittu. Vahvan kollektiivisen idean omaava joukkue sijoittui parhaimmillaan viidenneksi 70-luvun kisoissa. Seurajoukkuetasolla ruotsalaisten menestys oli 1970-luvulla maltillista, poikkeuksena Malmön esiintyminen Euroopan Cupin (nykyinen Mestarien liiga) finaalissa 1979.

Maajoukkueen jatkuva eteneminen kisoihin oli siinä mielessä hiukan yllättävää: lopputurnausjoukkueissa vain kuusi pelaajaa pelasi seurajoukkueessa Ruotsin ulkopuolella.

Kasarilta nykypäivään

Vielä mielenkiintoisempaa oli maajoukkueen konttaaminen 1980-luvulla, kun kotimaiset seurat menestyivät eurokentillä. IFK Göteborg voitti UEFA-cupin (nykyinen Eurooppa-liiga) kaksi kertaa (1982 ja 1987) ja eteni myös Euroopan Cupissa välieriin asti vuonna 1985, joissa Barcelona oli kuitenkin vahvempi edeten finaalin rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Maajoukkue sai vielä odottaa paluuta parrasvaloihin, ja sekä Espanjan kisat 1982, että Meksikon kisat 1986 jäivät väliin. Espanjan kisoihin joukkuemäärää oli kaiken lisäksi lisätty kahdeksalla.

Paluu MM-kisoihin tuli vuonna 1990, kun Ruotsi selviytyi Italian kisoihin. Ruotsi passitettiin kuitenkin tylysti kotiin jo lohkovaiheessa, saldonaan kolme perättäistä tappiota Brasiliaa, Skotlantia ja Costa Ricaa vastaan.

Vuonna 1992 Ruotsi pääsi ensimmäistä kertaa EM-kisoihin.

Viimeistä kertaa kahdeksan joukkueen kesken ratkottu Euroopan mestaruus pelattiin Ruotsissa, ja isäntämaa raivasi tiensä semifinaaleihin lohkovoittajana. Saksa oli kuitenkin vahvempi Ruotsia vahvempin, mutta hävisi sensaatiomaisen mestaruuden ottaneelle Tanskalle. Lohkovaiheessa Tanska oli vieläpä jäänyt Ruotsin taakse!

Päävalmentaja Tommy Svensson oli vasta aloittanut oman tarinansa kirjoittamista, ja suurin menestys odotti jo kulman takana Ruotsin raivatessa tiensä vuonna 1994 Yhdysvalloissa pelattuihin MM-kisoihin.

Svensson oli luonut joukkueen, jolla oli itseluottamus kohdillaan. Suhteellisen nuori joukkue, 30-vuotias Roland Nilsson oli vanhin, hävisi vain yhden pelin. Hävitty peli oli semifinaali tulevia maailmanmestareita, Brasiliaa, vastaan. Pronssiottelussa Ruotsi kyykytti Bulgariaa 4-0, ja juhli 36 vuoden jälkeen taas mitalia jalkapallon MM-kisoissa.

Vertailun vuoksi Ruotsin jääkiekkomaajoukkue voitti 1959-1994 neljä MM-kultaa, kymmenen hopeaa ja kahdeksan pronssia, sekä kruunasi kaiken voittamalla keväällä 1994 olympialaisten jääkiekkoturnauksen.

Jalkapallomaajoukkue oli silti kansan keskuudessa rakastetuin.

Ranskan kisoihin Ruotsi ei karsintalohkostaan päässyt, jäätyään Skotlannin ja Itävallan taakse, mutta sekä vuonna 2002 (Etelä-Korea ja Japani) että 2006 (Saksa) Ruotsi oli jälleen MM-karkeloissa mukana.

Molemmissa kisoissa länsinaapurin taival katkesi neljännesvälieriin.

EM-kisoissa Ruotsi on esiintynyt joka kerta lähtien vuodesta 2000, mutta vain kerran se on edennyt lohkovaiheesta jatkoon. Puolivälieriin pääsy vuonna 2004 on ainakin italialaisilla hyvässä muistissa. Lohkon viimeisessä pelissä Ruotsi ja Tanska pelasivat 2-2-tasapelin, mikä oli ainoa tulos, jolla Italia saattoi pudota jatkosta.

Ruotsi selvisi Venäjän kisoihin kaatamalla Italian pudotuspeliparissa, ja myös San Sirolla miltei 14 vuoden takaiset tapahtumat olivat yhä muistissa.

Karsinnoista jälleen kisoihin

Ruotsi on tullut tutuksi historian saatossa kurinalaisella joukkuepelaamisella, johon ollaan palattu päävalmentaja Janne Anderssonin aikana. Erik Hamrén rakensi maajoukkuetta lähinnä Zlatan Ibrahimovicin ympärille, mikä oli Ruotsissa ennennäkemätöntä.

Vaisujen tuloksien takia maajoukkue eli tietynlaista suvantovaihetta Hamrénin alaisuudessa, ja ennakko-odotukset MM-karsintoihin olivat matalat. Ranskan ja Hollannin oletettiin kävelevän muiden ylitse. Fantastisesti sujuneet karsinnat ovat kuitenkin jälleen nostaneet Blågultin kansan suosioon.

Ruotsin mahdollisuuksiin ei uskottu, mutta onnekas tasapeli Hollantia vastaan osoittautui kultaakin arvokkaammaksi. Kyseisestä ottelusta jäi jossiteltavaa, kun Bas Dostin maali hylättiin loppuminuuteilla, mutta Ruotsi ei jäänyt tilannetta surkuttelemaan.

Lopulta Ruotsi eteni maalieron turvin pudotuspelivaiheeseen Ranskan voitettua lohkon.

Italiaa vastaan pudotuspeliparissa Ruotsi oli myös selvä altavastaaja. Kotona Ruotsi kairasi 1-0-voiton, mutta silti Italia oli selvä suosikki myös toiseen osaotteluun. San Sirolla kotijoukkue ei kuitenkaan pystynyt murtamaan tiivistä ruotsalaispuolustusta, ja tippui dramaattisesti MM-kisoista ensimmäisen kerran sitten vuoden 1958.

Venäjällä tullaan näkemään joukkue, joka pelaa toisilleen ja puolustaa erittäin tarkasti. Kisojen alla suurin huolenaihe on ollut maalinteko, kun Ruotsi on poistunut kentältä kolmessa viimeisimmässä maaottelussa tekemättä maaliakaan.

Ruotsin mahdollisuudet päästä jatkoon lohkostaan ovat realistiset, mutta edessä on kolme kovaa peliä. Ennakkosuosikkina lohkoon lähtee puolustava maailmanmestari Saksa, kun taas toisesta jatkopaikasta vääntävät tiukimmin Ruotsi ja Meksiko. Neljättä lohkojoukkuetta, Etelä-Koreaa, povataan jumboksi. Jatkopaikka ratkotaan todennäköisesti Ruotsin ja Meksikon ottaessa mittaa toisistaan lohkovaiheen viimeisellä kierroksella Jekaterinburgissa.

Ruotsissa uskotaan mahdollisuuksiin, mutta riittääkö kollektiivisuus menestykseen?

The post Ruotsi – arvokisakävijä jo yli sadan vuoden ajan appeared first on Byyri.

Moni suomalainen suuntaa ulkomaille kokemaan jalkapallokulttuuria, jota ei välttämättä löydä Suomesta. Viime vuosina jalkapallomatkojen määrä varsinkin Ruotsiin ja Allsvenskanin otteluihin on kasvanut. Matkakohteina toimivat usein Tukholman derbyt AIK:n, Djurgårdenin ja Hammarbyn välillä.

Vaikka Ruotsi on Suomelle läheisin naapurimaa monella tapaa, on maiden jalkapallokulttuurissa isojakin eroja. Mutta onko Ruotsi se Pohjoismaiden luvattu futismaa?

Nopea vilkaisu kaukaloihin

Joidenkin suomalaisten jalkapallofanien silmätikkuna on pitkään ollut jääkiekko. Tässä juttusarjassa jääkiekko tulee vastaan niin lajina kuin myös vertailukohtana jalkapalloon. Vaikka futis tuli Suomeen vuosikymmeniä ennen jääkiekkoa, on jääkiekko valtalaji tänä päivänä.

Yrjö Salminen toi jääkiekon Suomeen 1920-luvulla, mutta laji lähti nousuun vasta vuosikymmenten päästä 1950- ja 1960-luvuilla. Ensimmäinen jäähalli rakennettiin Hakametsään 1960-luvulla. Ruotsissa vastaavasti Raoul Le Mat toi jääkiekon maahan 1919, ja ensimmäinen hallityyppinen rakennus vihittiin käyttöön jo 1930-luvulla.

Molemmissa maissa jääkiekko on edelleen suuri laji, ja Ruotsi on kerännyt siinäkin rutkasti menestystä voittamalla muun muassa 11 MM-kultaa ja kaksi olympiakultaa miesten puolella.

Ruotsin sarjat kiinnostavat

Sekä Ruotsissa että Suomessa jalkapallo on kuitenkin harrastetuin kaikista joukkuelajeista. Kiinnostavuuden ja arvostuksen suhteen jalkapallo silti kamppailee Suomessa monen muun lajin kanssa, eikä ole ykkönen.

Vastaavasti Ruotsissa jalkapallo on seuratuin laji, ja sen ympärille on muodostunut kansanliike.

Ruotsista ja ruotsalaisesta jalkapallosta puhuttaessa vanhemmat sukupolvet muistavat ehkä Malmö FF:n dominoinnin, tai IFK Göteborgin seikkailut Euroopassa 1980-luvulla. Toisille mieleen juolahtaa Tomas Brolinin, Thomas Ravellin ja kumppaneiden sensaatiomainen MM-pronssi Yhdysvalloista 1994.

Nuoremmille sukupolville Tukholman derbyt, tifot, soihdut ja Zlatan Ibrahimović ovat kenties tutumpia. Joillekin tuttuja ovat varmasti myös synkemmät ilmiöt, kuten huligaanit firmoineen.

Yhteinen kiinnostuksenkohde kaikille ruotsifutiksen suomalaisseuraajille lienevät kuitenkin suomalaispelaajien edesottamukset Ruotsin sarjoissa, joissa suomalaisia on pelannut 1950-luvulta lähtien.

Ensimmäinen Ruotsissa pelanneista suomalaisista oli Jorma Vaihela (IK Oddevold 1954-1957). Allsvenskanissa ulkomaalaispelaajat olivat kiellettyjä vuoteen 1974 saakka, mutta Pekka Utriainen pelasi kaksoiskansalaisena IFK Holmsundin kanssa Allsvenskanissa 1967. Sen jälkeen suomalaisia on käynyt tasaiseen tahtiin länsinaapurissa, ja tälläkin kaudella Allsvenskanissa suomalaisvärejä edustaa kuusi pelaajaa.

Tällä hetkellä kaksi Huuhkajien mukana olevaa pelaajaa tienaa elantonsa Ruotsin pääsarjassa: Simon Skrabb (IFK Norrköping) ja Albin Granlund (Örebro SK). Heidän lisäksi maajoukkueesta tutut Kari Arkivuo (BK Häcken), Daniel Sjölund (IFK Norrköping), Juho Pirttijoki (GIF Sundsvall) ja Juhani Ojala (BK Häcken) pelaavat Allsvenskanissa.

Maajoukkueet eri planeetoilta

Ruotsin maajoukkue pelasi ensimmäistä kertaa maaottelun 1908 ja Suomen maajoukkue kolme vuotta myöhemmin, alle vuosi ennen Tukholman olympialaisia, joissa Suomi oli mukana. Jopa maiden ensimmäiset ulkomaille siirtyvät pelaajat sijoittuvat melkein samalle vuodelle: Gunnar Nordahl siirtyi AC Milaniin 1949 ja Aulis Rytkönen Tuolouseen 1952.

Tänä päivänä Suomi ja Ruotsi vääntävät eri tasolla sekä seurajoukkue- että maajoukkuetasolla. Ruotsin MM-ryhmästä 14 pelaajaa pelasi viime kaudella Euroopan top-5-sarjoissa (Englanti, Espanja, Italia, Ranska ja Saksa). Huuhkajien kesäkuun maaotteluryhmästä ainoastaan Lukas Hradecky ja Sauli Väisänen pelaavat yhtä kovissa sarjoissa.

Huuhkajat ei ole vielä yltänyt EM- tai MM-lopputurnaukseen, mutta länsinaapurissa odotetaan 12 vuoden tauon jälkeen taas tulevia MM-kisoja vesi kielellä. Ruotsin esiintyminen MM-lopputurnauksessa Venäjällä on 12. kerta sen historiassa. Esimerkiksi suuret jalkapallomaat Alankomaat ja Portugali eivät ole osallistuneet yhtä moniin MM-lopputurnauksiin.

Ensimmäisen kerran Ruotsi esiintyi jalkapallon MM-kisoissa Italiassa vuonna 1934, ja vuosien saatossa palkintokaappiin on kertynyt kaksi pronssia ja yksi hopea. Kirkkain näistä, eli hopea, tuli tasan 60 vuotta sitten kotikisoissa 1958, kun Brasilia oli vahvempi loppuottelussa Råsundalla. Brasilialaiset voittivat loppuottelun 5-2, ja eräs 17-vuotias Santos FC:n lupaus nimeltä Pelé iski kaksi maalia Ruotsin verkkoon.

Mainittakoon, että Pelé pokkasi turnauksen päätteeksi parhaan nuorimman pelaajan palkinnon ja nousi koko maailman tietoisuuteen.

MM-kisat 2018

Ruotsi joutui kovaan karsintalohkoon kisaamaan paikasta Venäjän MM-kisoihin. Samassa lohkossa pelasivat muun muassa Ranska ja Alankomaat, mutta Blågult suoriutui karsintaurakasta mallikkaasti ja pudotti kaikkien yllätykseksi Italian pudotuspelivaiheessa.

Kotikentällä Erik Hamrénin alaisuudessa maajoukkue ei aina ollut kovin pidetty, mutta Janne Anderssonin aikakaudella se on noussut jälleen suosioon.

Andersson aloitti pestinsä viime EM-kisojen jälkeen, ja huonosti sujuneiden kisojen jäljiltä odotukset eivät olleet kovin korkealla. Ruotsin jäätyä alkolohkoon Zlatan Ibrahimovic päätti lopettaa maajoukkueuransa. Zlatan jäi toistaiseksi historiankirjoihin maansa kaikkien aikojen parhaana maalintekijänä, mutta samalla voidaan todeta kollektiivin vihdoin korvanneen maailmantähden.

Ensi torstaina alkavissa MM-kisoissa Saksan, Meksikon ja Etelä-Korean kanssa samassa lohkossa pelaava Ruotsi on myös ilman Zlatania mielenkiintoinen nippu seurattavaksi.

Sankarin viittaa voidaan asetella Emil Forsbergin harteille, mutta ennen kaikkea Ruotsi on pitkästä aikaa joukkue, jota ei häikäise kenenkään supertähden valokeila.

Menestyshullu kansa

Suomessa monesti ihaillaan Ruotsin yleisömääriä derbyissä ja muissa isoissa otteluissa seuratasolla. Maajoukkueen osalta Ruotsissa yleisömäärät olivat MM-karsintojen alussa tapetilla, kun ensimmäiseen karsintapeliin Alankomaita vastaan paikalle raahautui vain reilu 36 000 katsojaa.

Solnassa sijaitsevan Friends Areenan kapasiteetti maajoukkueen pelatessa kun on hieman yli 50 000 katsojaa.

Seuraavaan kotiotteluun Bulgariaa vastaan paikalle löysi tiensä enää 21 777 silmäparia, mutta viimeisissä kolmessa kotikarsintapelissä pelissä tupa oli lähes täysi.

Myös Allsvenskanissa yleisömäärät vaihtelevat isolla haitarilla. Suomessa puhutaan aktiivisesti varsinkin Veikkausliigan ja Huuhkajien yleisömääristä, mutta ei Ruotsissakaan kaikki ole täydellisesti.

Ovatko arvokisoissa esiintyminen ja aikoinaan niissä menestyminen ainoat syyt, miksi Ruotsi on askelia Suomea edellä jalkapallossa? Miksi  ruotsalaisjoukkueet ovat viime vuosina menestyneet eurokentillä?

Lähteet: svenskfotboll.se, fifa.com, hockeysverige.se, aik.se, Riksidrottsförbundet, KIHU

The post Ruotsi – se luvattu futismaa? appeared first on Byyri.

3. kesäkuuta 1970. Estadio Azteca, Mexico City.

El Salvadorin ensimmäisen jalkapallon MM-kisaottelun paikka ja päivämäärä. Vastassa oli Belgia.

Väli-Amerikan maan historiallista kisapaikkaa edelsi kuitenkin äärimmäisen valitettavalla tavalla jalkapallon historiaan jäänyt tapahtumaketju.

Maareformi jalkapallosodan taustalla

Jalkapallosota tai 100-tuntinen sota. Molempia nimityksiä käytetään, mutta ne tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa: sotaa, joka syttyi El Salvadorin ja Hondurasin välisen MM-karsintaottelun jälkeen.

Naapurimailla Hondurasilla ja El Salvadorilla oli sopuisa historia, mutta vuonna 1969 tunnelma maiden välillä oli muuttunut kireäksi. Hondurasin valtiojohdon asettama uusi maareformi karkotti siirtomaalaiset viljelijät pois maatiloiltaan ja palaamaan kotimaahansa. Tämä koski yli 300 000 elsalvadorilaista. Honduras oli pinta-alaltaan valtiona yli viisi kertaa El Salvadoria isompi, mutta El Salvadorissa asui jo entuudestaan 40% enemmän asukkaita. Reformi kiristi El Salvadorissa valtiojohtoa ja kansalaisia.

Tässä jännittyneessä tilanteessa maat karsivat keskenään kisapaikasta MM-kisoihin kesällä 1969. Honduras voitti ensimmäisen osaottelun kotonaan 1-0. Karsintasysteemissä vaadittiin kaksi voittoa, ja yhteismaaleja ei laskettu. Näin San Salvadorissa pelattava toinen ottelu saattoi olla ratkaiseva.

Hondurasin pelaajat saapuivat El Salvadoriin pelon vallassa. He kirjaimellisesti pelkäsivät henkensä puolesta. Osa pelaajista on sittemmin myöntänyt, että joukkueessa oli kentällä pelaajia, jotka eivät olleet pystyneet nukkumaan kahteen tai kolmeen päivään ennen ottelua.

Vihaa ja väkivaltaa

Hondurasin pelaajat tiedostivat pian, että heidän pelkonsa oli ollut aiheellista. Matkalla stadionille heidän bussisaattuettaan kivitettiin ja heitettiin kaikella mahdollisella käteen tarttuvalla. Bussi eteni täyttä vauhtia poliisisaattueessa, eikä se saanut pysähtyä, koska se ei olisi ollut turvallista.

El Salvador voitti ottelun 3-0, mutta se ei tyynnyttänyt kansalaisia. Hondurasin joukkue joutui poistumaan aivan yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Hondurasin paikalle uskaltautuneet fanit joutuivat väkivallan kohteeksi. Kaksi heistä tapettiin.

Pian ottelun jälkeen El Salvador käynnisti sotilasoperaation. Raja suljettiin ja ilmavoimat alkoivat pommittaa Hondurasin strategisia kohteita. Sota oli syttynyt.

Sota ja sen seuraukset

Sodan ensimmäisenä päivänä El Salvador oli aktiivisempi osapuoli, mutta heti seuraavana aamuna Honduras käynnisti massiiviset vastatoimet. Konflikti kävi yhä hurjemmaksi, ja kuolleiden määrä kasvoi nopeasti.

Lopulta Amerikan valtioiden järjestö OAS:n diplomaattinen väliintulo johti konfliktin päättymiseen. Sota oli raju. Se kesti tasan sata tuntia ja on tiettävästi maailmanhistorian lyhyin erillinen kahden valtion välinen sota.

Taistelut vaativat 2000 kaatunutta, eikä kumpikaan osapuoli saavuttanut mitään. Rajasta jäi maiden välille erimielisyyksiä, mutta kymmenen vuotta myöhemmin kiistalle saatiin sopimus YK:n kansainvälisessä tuomioistuimessa. Maat erotettiin Väli-Amerikan yhteismarkkinajärjestöstä, mutta ne saivat jäsenyytensä takaisin 12 vuotta myöhemmin.

Maailma oli ihmeissään, miten jalkapallo-ottelu voi synnyttää sodan. Väite jalkapallosodasta on kuitenkin myytti. Ottelu sattui vain yksinkertaisesti todella huonoon ajankohtaan, ja poliitikot sekä armeijat käyttivät sen avaamaa mahdollisuutta ja kansalaistensa tunnekuohua häikäilemättömästi hyväkseen.

Takaisin jalkapalloon

Laukausten tauottua edessä oli vielä yksi sinänsä vähäpätöinen, mutta kuitenkin iso ongelma. Maa tuleviin MM-kisoihin oli vielä ratkaisematta.

Kolmas ja ratkaiseva ottelu vietiin puolueettomalle maaperälle Meksikoon. El Salvador voitti ottelun jatkoajalla maalein 3-2 ja eteni lopputurnaukseen.

Avausottelussaan se sai vastaansa, kuten kerrottua, Belgian. Belgia oli vahvempi maalein 3-0, eikä jättänyt El Salvadorille oikeastaan mitään mahdollisuuksia. Tätä seurasi 4-0-tappio kisaisäntä Meksikolle ja 2-0-tappio Neuvostoliitolle. Näin valtavan hinnan kisapaikastaan maksaneet elsalvadorilaiset saivat pakata laukkunsa ja lähteä kotimatkalle alkulohkon jälkeen tekemättä maaliakaan turnauksessa.

El Salvador selviytyi sittemmin MM-kisoihin vielä vuonna 1982, mutta sieltäkin tuomisina oli kolme tappiota ja vielä karummalla maalisuhteella 13-1.

Tulevaisuus näyttää, tuleeko MM-historia vielä joskus muistamaan El Salvadorin jostain muustakin kuin sen traagisesta karsintataipaleesta vuoden 1970 kisoihin. Näissä samaisissa Meksikon kisoissahan pelattiin myös yksi MM-historian upeimmista otteluista, mutta siitä lisää viikon kuluttua.

Kuva: KArLiToS sv / Wikimedia Commons

The post Kohti MM-kisoja: Sadan tunnin sota appeared first on Byyri.

Oma jalkapalloon liittyvä intohimoni on kuitenkin pitkälti pieniä seuroja, pieniä sarjoja, historiaa ja kaikkia tarinoita mitä näihin liittyy. Jos esimerkiksi joku seura pieneltä paikkakunnalta piinaa isompiaan, se on parasta, mitä jalkapallossa voi tapahtua.

Ennalta odottamattomat tapahtumat tai uskomattomilta kuulostavat tarinat ovat niitä, jotka ruokkivat omaa mielenkiintoani. Esimerkkinä voisi käyttää englantilaista Carlislea ja lainaveskari Jimmy Glassia vuonna 1999. Kolme ottelua seurassa pelanneesta Glassista tuli kulttihahmo, kun hän pelasti seuran putoamiselta liigan ulkopuolelle tekemällä voittomaalin kauden viimeisen ottelun lisäajalla.

Ruotsinkielinen otsikko, Karlstadin ihme, on varmasti melkein kaikille tuntematon käsite. Se kietoo ympärilleen melkein kaiken, minkä edellä kerroin olevan itselleni tärkeätä jalkapallossa. Se kertoo otsikonmukaisesti odottamattomasta suorituksesta, ihmeestä.

Ihmeen kääntöpuolelta löytyy toinen osapuoli, joka joutuu kokemaan surua ja suuren pettymyksen. Pettymys voi olla niin kova, että se seuraa vuosien, ellei jopa vuosikymmenten päähän. Se saattaa olla myös historiallinen, sillä se saattaa vaikuttaa jopa koko jalkapalloseuran tulevaisuuteen – tai ainakin se on sulkenut ovia lopullisen tuntuisesti.

Kauan, kauan sitten…

Vuonna 1989 Suomessa pelattiin viimeinen kausi SM-sarjan nimellä ennen Futisliigan perustamista. Kuusysi voitti toiseksi viimeisen mestaruutensa, ja sitä ennen suomalaiset olivat kärsineet tappiot europeleissä AC Milanille, PSG:lle, Auxerrelle sekä Ferencvarosille.

Ruotsissakin maailma oli kovin erilainen jalkapallon suhteen. Vaikka Allsvenskanin voitti Malmö FF ja sarjassa pelasi muutenkin paljon samoja joukkueita kuin nyt, on hyvä muistaa, ettei tämän päivän yleisölukemia Ruotsissakaan nähty. Vaikka kauden yleisöennätys oli yli 13 000 katsojaa GAIS:n ja IFK Göteborgin välisessä paikallispelissä, korkein keskiarvo on Örebron pieneltä tuntuva 5 899 katsojaa ottelua kohti. Neljännen göteborgilaisen, Västra Frölundan 500 katsojan molemmin puolin pyörivät lukemat aiheuttavat ihmetystä tähän päivään verratessa.

Vuonna 1989 ei ollut olemassa Superettania, vaan toinen sarjataso kulki nimella Division 1. Se oli jaettu kahteen 14 joukkueen lohkoon, Pohjoiseen (Norra) ja eteläiseen (Södra). Molemmissa lohkoissa pelattiin 26 ottelua, joiden jälkeen lohkojen voittajat nousivat Allsvenskaniin. Minkäänlaisia karsintoja ei siis ollut, vaan palkinto odotti sarjan voittajaa. Lisäksi molemmista lohkoista kaksi huonointa putoasi II-divisioonaan.

Pohjoisessa lohkossa pelasi joukkueita yli puolen Ruotsin alueelta. Lohkon joukkueista pohjoisimman Kirunan ja eteläisimmän Åtvidabergin välimatka oli noin 1 500 kilometriä! Pikkaisen enemmän kuin Hangosta Nuorgamiin, siis. Tuolloin Jukka Ikäläisen valmentaman Kirunan matkakilometreistä (ja edesottamuksista) voisi kirjoittaa pitkän kirjan, mutta mainittakoon, että heidän lähimmät vastustajansa sijaitsivat 350 kilometrin (Luleå) ja 615 kilometrin (Holmsund) päässä.

Dramaattinen 22. lokakuuta

Sarjan viimeisiin peleihin lähdettäessä tilanne sarjassa oli kutkuttava, sillä noususta oli taistelemassa kolme joukkuetta, jotka olivat pisteen sisällä toisistaan. Ikäläisen luotsaama pohjoisen Kiruna kauhistutti ruotsalaista jalkapallomaailmaa ja johti sarjaa valtaosan kautta. Jupe pelasi itse koutsaamisen ohella ja oli tuonut Suomesta mukanaan maalintekijäksi Vesa Tauriaisen.

Elokuun loppuun menessä Kiruna oli hävinnyt vain yhden ottelun, Vasalundia vastaan, mutta heikko syyskuu toi kolme tappiota ja Kiruna oli pudonnut ennen päätöskierrosta sarjassa maalierolla kolmanneksi.

Tasapistessä Ikäläisen poppoon kanssa majaili Hammarby, jolla puolestaan oli maalillaan kuopiolainen Jari Poutiainen ja jonka maalinteosta vastasi Kimmo Tarkkio. Bajen oli pelannut todella vahvan syksyn, sillä vielä elokuussa tukholmalaiset löytyivät vasta 7. sijalta.

Kirunaa ja Hammarbytä pisteen edellä oli solnalainen Vasalunds IF, joka oli käyttänyt syksyllä Kirunan heikon vireen hyödyksi ja käytännössä johti sarjaa koko syys- ja lokakuun ajan. Vasalund ja Kiruna eivät olleet koskaan pelanneet pääsarjassa, joten molemmat seurat jahtasivat nousua tosissaan myös sen historiallisuuden vuoksi.

Sarjataulukko ennen viimeistä kierrosta

Kuten sarjataulukko kertoo, viimeiselle kierrokselle lähdettäessä Vasalund oli todella vahvoilla. Se varmistaisi nousun voitolla ja olisi vahvoilla myös tasapelin sattuessa hyvän maalieronsa vuoksi. Viimeiseen otteluun Vasalund matkusti pohjoiseen Luulajaan kohtamaan ylempään keskikastiin kuuluneen Luleån.

Kiruna puolestaan reissasi päätöskierroksella yhden kauden pisimmästä vierasmatkoistaan aina Motalaan saakka. Hammarbyn viimeinen peli oli vieraissa vain kuusi pistettä kaudella kerännyttä Karlstad BK:ta vastaan. Koska voitosta sai tuolloin vain kaksi pistettä, jos Vasalund pelaisi tasan, olisi jahtaajien napattava murskavoitot.

Michael ”Micke” Andersson

”Emme halua asettaa paineita nuorille pelaajillemme sanomalla, että tarvitsemme 6-0-voiton. Yritämme poistaa paineita mahdollisimman paljon, pelata rennosti mutta hyökäten”. Hammarbyn valmentaja Kenneth ”Kenta” Ohlssonin mielestä homma oli täysin Vasalundin omissa käsissä, sillä edes murskavoitto ei takaisi nousupaikkaa.  

Luulajassa Vasalundin valmentaja Bosse Pettersson oli puolestaan rento kuin mikä. Valmistautuminen otteluun oli mennyt nappiin, joukkue oli vahva ja rutinoitunut sekä täynnä itseluottamusta. Ainoan virheen Pettersson on myöntänyt jälkeenpäin, ja se koskee sen ajan kommunikointiyhteyksiä. Vasalund ei nähnyt tarpeelliseksi järjestää puhelinyhteyttä Karlstadiin, vaan seura luotti Radiosportenin lähetykseen.

Ensimmäinen jakso

Karlstadin Tingvallan katsomoissa oli vain 1024 katsojaa. Melkein kaikki olivat peliin matkustaneita Bajen-kannattajia, jotka lauloivat Vasalundin vastustaja Luleåta kannustavia lauluja. Nämä laulut saivat vielä lisäpontta alle 10 minuutin kohdalla, kun Kimmo Tarkkio vei Bajenin 1-0 johtoon.

Vain hetkeä myöhemmin Luulajassa tapahtui, kun Vasalund sai pilkun. Vetämään asettui tähtipelaaja Dragan Stevovic, joka oli edellisessä pelissä upottanut kaksi pilkkua eikä ollut missannut ainuttakaan koko kaudella. Tällä kertaa Stevovicin veto meni kuitenkin suoraan päin Luleå-vahti Anders Larssonia, ja tilanne pysyi maalittomana.

Samanaikaisesti Karlstadissa Hammarby lisäsi johtoaan kahteen maaliin juuri ennen taukoa Thomas Lundinin toimesta. Luulajassa ja Motala-Kiruna ottelussa mentiin tauolle maalittomassa tasatilanteessa.

Hammarbyn huoltaja Gert Nyman ehdotti valmentaja Kenta Ohlssonille että joukkueen pitäisi venyttää taukoa mahdollisimman pitkälle sekä viivytellä loukkaantumistilanteissa. Selitykseksi Nyman sanoi, että näin Bajen saisi ottelun toisen jakson alkamaan mahdollisimman myöhään, ja niin peli kestäisi kauemmin kuin Luulajassa. Ohlsson ehdotti tätä pelaajille, mutta ei saanut juurikaan vastakaikua.

Hammarbyn kannattajat puolestaan yrittivät päästä mahdollisimman lähelle kenttää seuraamaan peliä, josta paikalliset viranomaiset eivät pitäneet. Tämä ”kahakka” myöhästytti hieman toisen jakson alkua. 

Sarjataulukko ennen viimeistä 45-minuuttista

Toinen jakso

Hammarby jatkoi siitä, mihin se ensimmäisellä jaksolla jäi. Micke Andersson teki vajaan tunnin kohdalla 3-0 ja oli jatkuva uhka Karlstadin alakerralle. Jari Poutiainen puolestaan hoiti varmasti ne harvat tilanteet, joita sarjajumbo onnistui luomaan. Bajen vyörytti hyökkäyksiä koko ajan kohti Karlstad-maalia. Vain kolme minuuttia ennen loppua Thomas Lundin teki illan toisen osumansa ja vei Hammarbyn 4-0 johtoon.

Se ei kuitenkaan riittäisi, sillä Bajen tarvitsisi vielä kaksi maalia.

Vieraspeliä Motalassa pelannut Kiruna hyytyi loppukaudesta pahasti eikä kyennyt viimeisessä pelissään enää puristamaan pisteitä. Roger Wikströmin tekemästä maalista huolimatta se hävisi 1-2 ja jäi ulos nousutaistelusta.

Vasalund vei peliä toisella jaksolla ja loi useita hyviä maalipaikkoja. Parhain paikka osui englantilaispelaaja Paul Iveylle, joka vartti ennen loppua puski pallon ylärimaan. Vasalund jatkoi voiton ja nousun jahtaamista, mutta joutui tyytymään 0-0-tasapeliin.

Kun loppuvihellys Luulajassa oli kuultu, kuului Skogsvallenin kaiuttimista onnittelut Vasalundille noususta. Pelaajat onnittelivat toisiaan, ja luulajaisyleisö antoi aplodit tulevalle Allsvenskan-joukkueelle. Myös radiolähetyksessä onniteltiin Vasalundia noususta. Ottelu Karlstadissa ei kuitenkaan ollut loppu, ja tämän myös Pettersson sai pian kuulla.

”Joku tuli sanomaan, että odota, Karlstadissa pelataan vielä. Saman tien tuli outo tunne, että tämä jotenkin vielä valuu käsistämme. Hetken villin juhlinnan jälkeen tuli olotila siitä, että tämä menee vielä päin helvettiä.”

Karlstadissa kuulutettiin Luulajan ottelun päättyneen maalittomaan tasapeliin ja Hammarby-leirissä usko alkoi hiipumaan. Katkot ja loukkaantumiset toivat neljä minuuttia lisäaikaa.

Bajenin Leif Standh teki 5-0 vain minuuttia ennen lisäajan loppua. Hammarby hyökkäsi epätoivoisesti ja vain sekunteja ennen ottelun loppua Nicklas Jönsson iski ratkaisevan 6-0-maalin Micke Anderssonin esityöstä. Juhlat olivat valmiina alkamaan.

Ottelun jälkeen

Vasalundin valmentaja Bosse Pettersson syytti myöhemmin Bajen-faneja uhkaavasta käytöksestä tuomareita kohtaan. Pettersson sanoi, että ottelua olisi jatkettu vaikka neljä tuntia, kunhan vain Bajen olisi tehnyt tarvittavat maalit.

Hammarby-luotsi Ohlsson kommetoi Petterssonin väitteitä toteamalla ”Bosse on vain pettynyt itseensä. He pelasivat tuloksesta, mutta ehkä passivoituivat toisella jaksolla pikkuisen. Meille tarjottiin tilaisuutta ja me käytimme sen”.

Sarjataulukko viimeisen kierroksen jälkeen 

Lopputulos oli todella dramaattinen, ja vielä dramaattisempi oli tyyli, jolla se tuli. Vasalund mokasi pilkun ja missasi hyviä paikkoja. Kaikkein tuskaisinta on kuitenkin ajatella pelaajia, joita onniteltiin noususta radiossa sekä kenttäkuuluttajan toimesta. Sellainen tuska juhlan jälkeen – sitä on sanoinkuvaamattoman vaikea kuvitella.

Vasalund ei ole koskaan toipunut dramaattisesta vuodesta 1989. Nousu olisi ollut historiallinen, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. 1990-luvulla Vasalund pelasi valtaosan ajasta toisella sarjatasolla, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen se kävi jopa neljännellä tasolla. Tämän jälkeen sen sarjatasoksi on vakiintunut nykyinen I-divisioona eli 3. sarjataso. Ainoastaan kaudella 2009 Vasalund kävi Superettanissa vain jäädäkseen sarjan viimeiseksi.

Herää väkisinkin kysymys: olisiko seuran historia voinut olla toisenlainen, mikäli se olisi nousun onnistunut saavuttamaan? Vasalund on joka tapauksessa onnistunut kirjoittamaan itsensä lopullisesti ruotsalaisen futiksen historiaan, valitettavasti vain hieman surullisissa merkeissä.

Valmentajauransa jälkeen televisiokommentaattorina työskennellyt Bosse Pettersson kiteyttää tuon päivän tunteet vuonna 2015:

”Se päivä on suurin vastoinkäymiseni elämässä. Olimme hetken onnellisia, kun teimme Vasalundista Allsvenskan-joukkueen – tai ainakin luulimme niin. Sinä päivänä itkimme paljon.”

Undret i Karlstad. Toiselle ihme, toiselle painajainen.

(Sportspegeln 22.10.1989)

The post Undret i Karlstad – toiselle ihme, toiselle painajainen appeared first on Byyri.

MM-kisatarinoiden sarjassa on aika palata sinne, mistä kaikki alkoi.

Ajatus jalkapallon MM-kisojen järjestämisestä oli muhinut kansainvälisen jalkapalloliitto Fifan päättävissä elimissä jo jonkin aikaa. Maiden keskinäinen paremmuus jalkapallossa oli tähän asti mitelty olympialaisissa, ja olympiaturnauksen jalkapallosta oli tullut koko ajan suositumpaa. Lopullinen päätös ensimmäisten kisojen järjestämisestä tapahtui Amsterdamissa toukokuussa 1928.

Euroopan mailla viikkojen merimatka

Hakijakandidaatteja kisoille oli kuusi: Euroopasta Hollanti, Espanja, Ruotsi, Unkari ja Italia sekä Etelä-Amerikasta Uruguay. Ehkä kaikista eksoottisimmalta vaikuttanut Uruguay oli suurin suosikki hakuprosessissa ja saikin vuotta myöhemmin pidetyssä Fifan kongressissa Barcelonassa kisat järjestettäväkseen. Uruguay hallitsi tuolloin kansainvälistä jalkapalloa ja oli luonteva valinta. Maa oli voittanut vuosien 1924 ja 1928 olympiaturnaukset.

Uruguayn valinta johti lopulta siihen, että moni Euroopan maa jättäytyi pois kilpailuista. Tuohon aikaan matka Atlantin yli vei höyrylaivalla kolme viikkoa suuntaansa. Itse asiassa vain puoli vuotta ennen kisojen alkua yksikään Euroopan maa ei ollut ilmoittautunut kisoihin, ja tämäkös aiheutti suurta hampaiden kiristelyä Etelä-Amerikan mantereella.

Lopulta Ranska, Jugoslavia, Romania ja Belgia suuntasivat pitkälle merimatkalle. Vuoden 1930 kilpailut ovatkin tähän asti ainoat, joihin ei ole järjestetty karsintaturnausta, vaan kaikki halukkaat ovat päässeet mukaan.

Ensimmäinen maalintekijä eli 2000-luvulle

Uruguayssa kisapaikkojen rakentaminen alkoi välittömästi valinnan jälkeen. Pääpaino oli päästadionina toimineen Estadio Centenarion kunnostuksessa. Se oli suurin ja modernein stadion maailmassa Englannin ulkopuolella. Aikaa kisapaikkojen kuntoon saamiseksi oli vain kahdeksan kuukautta. Uruguayssa onnistuttiin rutistuksessa, mikä on uskomaton suoritus, kun ottaa huomioon sen aikaiset työvälineet.

Kisoja odotettiin maassa suurella mielenkiinnolla. Jalkapallo oli suosittua, ja sen olympiasankarit olivat juhlittuja idoleita. Turnaus pelattiin kolmella stadionilla pääkaupungissa Montevideossa. Uruguayn ottelut olivat suuren mielenkiinnon kohteena, mutta muut pelit eivät saaneet massoja liikkeelle. Esimerkiksi Perun ja Bolivian välisessä alkulohko-ottelussa Estadio Pocitos -stadion, jonka kapasiteetti oli tuhat katsojaa, ei täyttynyt edes puolilleen.

Ensimmäinen virallinen MM-kisojen ottelu pelattiin lopulta Ranskan ja Meksikon välillä 13. heinäkuuta 1930. Ranska voitti ottelun maalein 4-1, ja Lucien Laurent jäi historiankirjoihin MM-kisojen ensimmäisenä maalintekijänä. Laurent ehti nähdä hyvin lajin ja kisojen kehityksen, sillä pitkän elämän elänyt ranskalainen menehtyi vasta vuonna 2005 kunnioitettavassa 97 vuoden iässä.

Alkulohkoistaan jatkoon menivät lohkovoittajat Argentiina, Jugoslavia, Uruguay ja USA. Argentiina murskasi Yhdysvallat omassa välierässään lukemin 6-1 ja Uruguay samoin numeroin Jugoslavian.

Finaali saa massat liikkeelle

MM-historian ensimmäinen loppuottelu pelattiin 30. heinäkuuta 1930 Estadio Centenariolla. Ottelu aiheutti valtaisaa kansainvaellusta myös Argentiinasta, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet Rio de la Plata –joen yli kulkeviin laivoihin. Ottelussa oli virallisen ilmoituksen mukaan 68 000 katsojaa, mutta perimätiedoissa on kerrottu paikalla olleen jopa yli 90 000 silmäparia.

Itse ottelu oli ensimmäisen MM-finaalin arvoinen. Pablo Dorado vei ensin isännät johtoon 12. peliminuutilla. Argentiina iski kuitenkin pian kahdesti ja meni paikan päälle matkustaneiden kannattajiensa riemuksi tauolle 1-2-johdossa.

Vajaan tunnin pelin jälkeen Uruguay tuli tasoihin keskikenttämies Pedro Cean osumalla ja kymmenen minuuttia myöhemmin isännät menivät 3-2-johtoon Santos Iriarten maalilla. Iriarten maalista ei ole jäänyt kuvaa jälkipolville, mutta sitä on kuvailtu esimerkiksi sanoilla ”huikea” ja ”uskomaton”.

Kun kärkimies Héctor Castro vielä viimeisteli loppulukemat 4-2 ottelun viimeisellä minuutilla, sai Uruguay juhlia kautta aikain ensimmäisenä jalkapallon maailmanmestarina. Montevideon kadut täyttyivät riemuitsevasta kansasta, ja mestaruutta juhlittiin päiviä. Suurin voittaja oli kuitenkin peli nimeltä jalkapallo, sillä jotain kaunista oli juuri saanut alkunsa.

The post Kohti MM-kisoja: Kaiken alku appeared first on Byyri.

Joulun perinteet ovat moninaiset ja jokaiselle omanlaisensa. Joku koristelee kuusen vasta aattoaamuna, toinen taas laulaa perheen kanssa piirimuodostelmassa Hei tonttu-ukot hyppikää. Itse aion tänäkin vuonna katsoa veljeni kanssa Arnoldin joulunajan klassikon, elokuvan Isäni on Turbomies, ennen joulusaunaan ja ruokapöytään siirtymistä.

Jalkapalloromantikoille jouluun kuuluu kuitenkin yksi vertaansa vailla oleva perinne. Se on suuri, se on kaunis ja se yhdistää meitä kaikkia. Se on tapaninpäivän ottelukierros. Se on Boxing Day.

Mikä ihmeen nyrkkeilypäivä?

Boxing Daytä juhlitaan lähes kaikissa brittiläiseen imperiumiin kuuluneissa maissa 26. päivänä joulukuuta. Se tunnetaan myös toisena joulupäivänä tai Pyhän Stefanoksen päivänä. Jalkapallon ystävät tuntevat sen vuoden kiimaisimpana Valioliiga-kierroksena.

Nimen alkuperästä on lukuisia versioita, mutta jokainen niistä liittyy christmas boxien antamiseen. Jo keskiajalla vähäaraisille kerättiin eräänlaisia almulaatikoita, joita jaettiin jouluisin. 1800-lukuun mennessä oli yleistynyt käytäntö, jonka mukaisesti hyväosaiset antoivat laatikossa rahaa tai lahjoja palvelusväelleen kiitokseksi vuodesta. Koska herrasväen joulun vuoksi joulupäivä oli vielä yleensä työpäivä, sai palvelusväki tapaninpäivän viettää vapaalla, perheidensä parissa.

Monessa maassa nykyaikainen Boxing Day on kuitenkin muuttunut rauhoittumisen juhlasta kuluttamisen suurfestivaaliksi, kun lähes kaikki kaupat pitävät ovensa avoinna ja hintansa alennettuina koko päivän. Monille kauppiaille 26. joulukuuta onkin vuoden tuottoisin päivä, ja monelle perheelle nykyaikainen joulutraditio voi olla yhdessä ostoksille lähteminen.

Jalkapalloromantikko ei kuitenkaan tapaninpäivänä liikahda kotoa mihinkään – ellei kyseessä sitten ole matka paikan päälle ja ystävien luokse ottelua katsomaan.

Jo Englannin pääsarjan alkuhämärissä oli tapana, että tapaninpäivänä kohtasivat saman kaupungin tai vähintäänkin lähiseudun joukkueet, jottei fanien tarvitsisi pyhänä matkustaa pitkälle. Samalla saatiin tarjota yleensä hieman vähävaraisimmille ja rahvaille jalkapallon ystäville halpaa viihdettä vapaapäivänä.

Jalkapalloa vauvalle ja vaarille

Nykyaikaisen Boxing Dayn perinne ulottuu vuoteen 1860, kun maailman kaksi vanhinta jalkapallojoukkuetta, Sheffield FC ja Hallam FC, pelasivat historian ensimmäisen virallisen ottelun.

Aina Boxing Day ei kuitenkaan ole ollut käsite samanlaisessa mittakaavassa kuin nykyään, sillä aina 1950-luvulle asti perinteinen täyden kierroksen pelipäivä oli joulupäivä, jolloin fanit kerääntyivät huivien ja pipojen kanssa katsomaan otteluita jouluruoan jälkeen. Täytyy tosin huomioida, että myös tapaninpäivän perinne eli jo silloin: usein seuraava täysi kierros pelattiin jo seuraavana päivänä. Ja nykyään managerit vielä kehtaavat valittaa vuodenvaihteen otteluruuhkasta!

Nykyään ottelut eivät enää ole paikallisotteluita, eikä lippujen hintojen takia katsojia voi millään kutsua rahvaiksi – humalaisten brittifanien käytöksestä huolimatta. Otteluohjelmat pyritään kuitenkin yhä laatimaan niin, etteivät fanit joudu matkustamaan liian pitkiä matkoja. Boxing Day tarjoaa edelleen fudiskulttuurin täytteisen ja elämysrikkaan päivän. Tapaninpäivä onkin faneille mahdollisuus mennä otteluun edes kerran vuodessa koko perheen voimin.

Sohvannurkka kutsuu edelleen

Vaikka perinteet ovatkin vuosien saatossa eläneet, tarjoaa Valioliiga – ja toki brittikenttien muutkin sarjat – edelleen lähes täyden ottelukierroksen, kuten tekevät myös esimerkiksi rugby-liigat maissa, joissa Boxing Daytä vietetään. Ympäri maailmaa ohjelmaan kuuluu myös muuta urheilun juhlaa: perinteikkäitä kriketti-otteluita, hevoskilpailuja, Englannissa kettumetsästystä sekä Australiassa jahtikilpailu. Eikö jouluna kaikkialla olekaan lunta?

Täytyy toki myös huomioida, että nykypäivänä tapaninpäivän kierrokselle ja vuodenvaihteen ruuhkalla saattaa olla hieman kaupallisempi merkitys. Kun muut liigat ovat tauolla, fudisfanien silmäparit kääntyvät kohti Valioliigaa. Mikä ihana valttikortti, kun neuvotellaan sponsoridiileistä ja TV-rahoista.

Olivat syyt Boxing Dayn pysymiseen ohjelmistossa mitkä tahansa, on se edelleen tärkeä ja perinteikäs osa ainakin tämän jalkapallon ystävän joulunviettoa. Jouluaattona katsotaan jouluisia elokuvia (Isäni on Turbomies!), syödään hyvin, avataan lahjoja ja juodaan glögiä perheen kanssa. Joulupäivänä puolestaan tutkitaan lahjoja ja rentoudutaan. Nuorempana me Hämeenlinnassa lähdimme joulupäivän illalla kavereiden kanssa ulos. Nykyään vietetään aikaa vanhempien ja sisarien kanssa, joita ei enää niin usein näe. Aikanaan koittaa sekin, kun moni meistä tuo ensimmäistä kertaa sydämen valittunsa joulupöytään – kuinka hävytön ajatus sotkea jouluperinteitä!

Tapaninpäivän perinne sen sijaan on ja pysyy, vaikka iäksi kutsutut numerot kasvavatkin ja elämänlaatu muuttuu. Kun ottelulähetys päivällä alkaa, avaan konvehtirasian, käperryn pitkät kalsarit ja villasukat jalassa sekä tonttulakki päässä sohvan nurkkaan enkä poistu siitä ennen kuin päivän viimeinenkin 90-minuuttinen on täynnä – kuten olen isäni ja veljeni kanssa tehnyt jo monet vuodet. Siinä on sitä joulun taikaa.

The post Boxing Day – jouluinen futisperinne on voimissaan appeared first on Byyri.

Sitten tapahtui joulun ihme. Sovittiin aselepoja.

Tapahtumat ovat kiistanalaisia, mutta historiankirjoitus tuntee lukuisia silminnäkijöiden kertomuksia siitä, että jouluna 1914 ranskalaiset, britit ja saksalaiset sotilaat pitivät aselepoja eri puolilla länsirintamaa. Epäinhimilliset taistelut ja väkivalta taukosivat, ja eri puolten rintamamiehet nousivat juoksuhaudoistaan tavatakseen toisiaan ei-kenenkään-maalla. Vaihdettiin lahjoja, mahdollisesti jopa laulettiin joululauluja.

Mitä ihmeen tekemistä tällä kaikella on jalkapallon kanssa?

No, jos saksalaiset ja britit tai ranskalaiset nuoret miehet kohtaavat toisiaan, lienee ilmiselvää, mitä on ohjelmassa. Jouluna 1914 pelattiin lukuisten silminnäkijätodisteiden mukaan hengeltään kenties maailmanhistorian kauneimpia jalkapallo-otteluita.

Ei mitään tiki-takaa

Silminnäkijäkertomuksia on etenkin saksalaisten puolelta. Luokanopettaja ja 134. jalkaväkirykmentin luutnantti Kurt Zehmisch kirjasi päiväkirjaansa seuraavasti:

Englantilaiset toivat jalkapallon juoksuhaudasta, ja vauhdikas peli alkoi pian. Kuinka ihmeellisen ihanaa ja silti outoa se olikaan. Joulu, rakkauden juhla, onnistui tekemään toisiaan tappavista vihamiehistä ystäviä hetkeksi.

Vaikuttaisi siltä, että ympäri rintamaa on pelattu useampia enemmän ja vähemmän sekavia otteluita. 133. jalkaväkirykmentin luutnantti Johannes Niemann puolestaan muisteli jouluaamua jälkeenpäin:

Skotlantilainen sotilas ilmestyi mistä lie löytyneen jalkapallon kanssa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin alkoi oikea jalkapallo-ottelu. Skotit merkkasivat maalinsa oudoilla lakeillaan, ja me teimme samoin. Jäisellä maalla pelaaminen oli vaikeaa, mutta me jatkoimme noudattaen täsmällisesti sääntöjä, vaikkei meillä ollut tuomaria.

Moni syöttö ei löytänyt määränpäätänsä, mutta vaikka pelaajien on täytynyt olla erittäin väsyneitä, kaikki pelasivat valtavalla innostuksella.

Kertomukset otteluista vaihtelevat. Usein esiintyy kertomus, jossa saksalaisten väitetään voittaneen liittoutuneet 3-2. Toisaalta kersantti H. D. Bryan kirjoitti kotiinsa skottien voittaneen ”helposti 4-1” – tulos tosin kalskahtaa epärealistiselta ainakin kaikille Gary Linekerin lausahduksen tunteville.

Lienee selvää, ettei joulun ihme pitänyt sisällään Mestarien liigan tai edes Ykkösen nousukarsintojen tasoista jalkapallospektaakkelia. Useimpien kertomusten mukaan peli ei ole ollut kovinkaan järjestäytynyttä, ja eräs englantilaissotilas kuvasikin myöhemmin todistamaansa ottelua lähinnä painiksi.

Todellista joulun henkeä

Kuten sotamuistoja aina, on joulurauhan jalkapalloiluakin varmasti liioiteltu. Niin moni sotilas on kuitenkin maininnut jonkin ottelun – tai ainakin kuulleensa sellaisesta – että akateeminen historiankirjoituskin pääosin hyväksyy ajatuksen siitä, että ainakin jossain päin länsirintamaa joulunviettoon kuului kuningaslaji.

Tarina joulun ihmeestä on hieno, sillä se kertoo ihmisten halusta rauhaan ja veljeyteen kauheimmankin tappamisen keskellä. Jalkapallo osana tapahtumaa muistuttaa siitä, kuinka valtava yhdistävä voima lajilla on.

Vuosikausien ankarasta toivomisesta huolimatta täksikään jouluksi ei olla saamassa maailmanrauhaa. Kukaan tuskin kuitenkaan pistäisi vastaan, jos aseet päätettäisiin laskea jossain päin maailmaa edes yhden futismatsin ajaksi. Siinä olisi joulun henkeä.

Kirjoituksessa on käytetty lähteinä Terri Crockerin teosta The Christmas truce : myth, memory, and the First World War (University Press of Kentucky, 2015) sekä Smithsonian-lehdessä julkaistua Mike Dashin artikkelia The Story of the WWI Christmas Truce.

The post Joulun ihme 1914: jalkapalloa rintamalla appeared first on Byyri.