Syksy voi olla synkkää aikaa sekä kannattajille että seuroille, mutta Espoon Palloseurassa koettiin syys-lokakuussa pelkkää riemua – seuran valmennuspäällikkö Boris Wistuban sekä nykyisen FC Inter -luotsi José Riveiron käynnistämä EPS-metodi valmistui kolmen vuoden työn jälkeen, ja miesten edustus juhli sarjanousua Kakkoseen.

Vielä muutama vuosi sitten asiat olivat toisin – edustus tahkosi Nelosta, ja lahjakkaimmat juniorit vaihtoivat maisemaa viimeistään C-juniori-iässä, kun paikalliskilpailijat FC Honka sekä FC Espoo keräsivät rusinat pullasta. Vaikka pelaajia riitti, seuratyöntekijöitä oli vain kolme eikä yhtenäisestä ja selkeästä valmennuslinjasta ei ollut tietoakaan.

Vuodesta 1990 EPS:ssa vaikuttanut Tom Jolkkonen näki vaikeat ajat läheltä. Hän kertoo ylpeydellä seuran nykytilanteesta ja kuvailee takavuosien toimintaa ”vanhaksi Espoon Palloseuraksi”.

Jolkkonen näkee, että EPS:n nousu alkoi vuonna 2015, kun Jari Kanth aloitti pestinsä toiminnanjohtajana. EPS satsasi samana vuonna muihinkin toimihenkilöihin, mielenkiinto seuraa kohti nousi ja hiljalleen pelaajien joukkopaot loppuivat. Samana vuonna edustus nousi Jussi Leppälahden johdolla Kolmoseen.

”Nousu oli suuren työn takana”

Mielenkiinto EPS:n ympärillä tuskin laantuu ensi vuonna, kun Espoonlahdessa pelataan Kakkosta. Kaudella 2017 Kolmosen keskikastiin sijoittunut EPS hävisi tällä kaudella vain kahdesti ja eteni lopulta historialliseen lohkovoittoon. Päävalmentaja Kalle Tallqvist sai luotua valmennustiiminsä kanssa voittavan ryhmän.

– Nousu oli suuren työn takana. Saimme ryhmän lopullisesti kasaan suhteellisen myöhään keväällä, mutta kasvoimme kauden mittaan. Esitykset paranivat syksyä kohti samaan aikaan kuin tuloksetkin, Tallqvist toteaa.

EPS päästi Kolmosen 22 ottelussa vain yhdeksän maalia, mikä oli selvästi vähiten lohkon kaikista joukkueista. Joukkue piti maalinsa puhtaana kauden kuudessa viimeisessä ottelussa.

– Kävimme talvella puolustamista läpi aika perusteellisesti. Kenttätasapainon pitäminen oli vahvasti esillä koko kauden ajan, myös hyökätessä. Se toimi meillä todella hyvin. Vastustajat eivät saaneet vahingossakaan vaarallisia vastahyökkäyksiä, Tallqvist sanoo.

EPS:n materiaali oli PK-35:n ohella lohkonsa eliittiä. Veikkausliigassakin esiintyneiden Juuso Kevarin, Mikko Inkin ja Jesse Saarisen lisäksi punapaitaa kantoi monia ylemmiltä sarjatasoilta tuttuja nimiä, kuten Janne Veija sekä Faton ja Valdrin Seferi.

Myös seuran C-junioreita kuluneella kaudella valmentanut FC Honka -ikoni Jussi Vasara piipahti kentällä pariin otteeseen. Tallqvist kertoo, että nimimiehiä saatiin houkuteltua puhtaasti kontaktien kautta, eikä EPS:n tarvinnut availla rahanyörejään.

Kakkonen tuo uudet haasteet

Kaudelle 2018 Helsingin ja Uudenmaan Kolmosesta Kakkoseen nousseet joukkueet saivat huomata, että hyppy liiton sarjoihin on suuri. FC Honka/Akatemia pääsi komeasti keskikastiin ja NJS säilyi niukasti, mutta LPS sekä HIFK/2 tippuivat takaisin Kolmoseen.

Sekä Kakkosessa että Ykkösessä itse pelannut Tallqvist tiedostaa, että nousijajoukkue saa ensi kaudella kovan haasteen.

– Tavoitteenamme on säilyä ja viedä seuraa eteenpäin. Minulla on kunnianhimoiset tavoitteet EPS:n päävalmentajana, mutta katsotaan, mitä talvi tuo tullessaan. Meillä ei toistaiseksi ole sopimusta ensi kaudesta kenenkään pelaajan kanssa, joten joukkueen rakentaminen on vielä edessä.

Tallqvist pelasi itse yhdeksässä Kolmosen ottelussa, muttei osaa sanoa, jatkuuko oma pelaajaura. Hän on ollut asian suhteen yhteydessä kollegaansa Marko Kolsiin, jonka edustama VJS nousi niin ikään Kakkoseen.

– Viimeisen viiden vuoden ajan olen harkinnut lopettamista, mutta aina ne nappikset on tullut kaivettua esiin. Saa nähdä.

Edustuksen lisäksi Tallqvist valmentaa EPS:n B-poikia. Toistaiseksi nuoria pelureita ei ole juurikaan näkynyt edustuksen riveissä, mutta muutama B-juniori liittyy talvella edustuksen harjoitusrinkiin. Tallqvistin mukaan seuran prosessi näyttää hyvältä, ja pelaajilla on viimein selkeä polku edustusjoukkueeseen asti.

Suur-Espoonlahdessa elää valtava potentiaali

Espoon edustusjalkapalloilun kenties suurimpana ongelmana on nähty se, ettei espoolaisfutiksen lippulaivaa FC Honkaa koeta koko kaupungin juttuna. FC Honka tunnetaan ennemmin Suur-Tapiolan seurana siinä missä FC Espoo liitetään Suur-Leppävaaraan.

EPS ponnistaa Suur-Espoonlahdesta, jossa on yli 55 000 asukasta. Runsaat 1 700 lisenssipelaajaa takaavat sen, että seuralla on merkittävä asema alueen urheilussa. Vielä vuosikymmenen alussa seuran nappulat aloittivat uransa eteläisen Espoon hajanaisilla hiekkakentillä, mutta nykyään Espoonlahden urheilupuiston kolme tekonurmikenttää ja klubitalo muodostavat EPS:lle selkeän kotipaikan.

Seuran potentiaalista nähtiin välähdys syyskuun alussa, kun lähes 500 katsojaa ahtautui Espoonlahden urheilupuistoon seuraamaan Kolmosen kärkitaistoa EPS:n ja PK-35:n välillä. Katsomossa ja kentän laidalla oli omien junioreiden lisäksi paljon takavuosien epsiläisiä.

– Liikutamme päivittäin lukuisia perheitä, ja EPS voisi olla koko Suur-Espoonlahden yhteinen juttu. Meillä on selkeä identiteetti täällä – pelaajilla on päällä punaista ja valmentajilla mustaa, ja kaikkia tervehditään. Ensi kaudella edustus alkaa panostamaan tapahtumiin toden teolla, Jolkkonen sanoo.

– Paikallinen futis on parasta viihdettä ainakin minulle, kun saa katsella putkikatsomossa omaa seuraa ja omia kundeja. On se jotenkin helvetin siistiä, oli sarjataso sitten Vitonen tai Kolmonen – ensi kaudella sitten Kakkonen.

Kuva: Teemu Levänen

The post Espoon pieni jättiläinen päätti korpivaelluksensa – EPS nousi ensi kertaa Kakkoseen appeared first on Byyri.

FC Honka? Siis mikä? Kun takavuosien huippulupaus Alex Nimely jäi talvella ilman sopimusta azerbaidzanilaisen Kapaz PFK:n kanssa, miehen agentti kertoi hänelle espoolaisen jalkapalloseuran kiinnostuksesta hyökkääjää kohtaan.

Nimely oli nähnyt HJK:n europelejä ja tiesi Anthony Annanin pelaavan Klubissa, mutta muuten tuleva määränpää ja paikallinen futisliiga olivat hänelle täysiä mysteereitä. Pari viikkoa maaliskuisen Suomen cupin Metroderbyn jälkeen Nimely oli ehtinyt tavata Annanin ja kotoutua Tapiolaan, mutta Suomen talvessa oli vielä totuttelemista.

– FC Honka vaikutti kunnianhimoiselta seuralta, ja puhuttuani vanhan kaverini Ahmedin (El-Amrani) kanssa päätös tuntui helpolta. Olen viihtynyt Suomessa, vaikka täällä on todella kylmä. Oli hienoa pelata HJK:ta vastaan ja voittaa, se toi joukkueelle itseluottamusta.

Hyökkääjä pääsi ottelussa irti vajaat kymmenen minuuttia ennen loppua ja hankki lisäajalla rangaistuspotkun, jonka Javi Hervas pisti varmasti sisään. Maukkaan derbyvoiton lisäksi Honka pääsi juhlimaan lohkovoittoa ja suoraa paikkaa puolivälieriin.

Nimelyn uran toistaiseksi ikimuistoisin kymmenminuuttinen on kuitenkin huhtikuun 3. päivältä 2010. Hän debytoi tuolloin Manchester Cityn edustusjoukkueessa Turf Moorin illassa, kun Roberto Mancini päätti lepuuttaa Carlos Teveziä 1-6-tilanteessa.

Muutama viikko Burnley-ottelun jälkeen City kiinnitti 18-vuotiaan Nimelyn riveihinsä nelivuotisella ammattilaissopimuksella. Seuran organisaatioon tammikuussa 2008 saapunut liberialainen oli ollut voittamassa FA Youth Cupia muun muassa Daniel Sturridgen kanssa, joten odotukset Nimelyä kohtaan olivat korkeat.

Sota jätti arvet

Reilut kahdeksan vuotta myöhemmin Nimely kertoo City-debyytistään Tapiolan urheilupuistossa. Vaikka itse esiintyminen Valioliiga-kentillä oli miehen suurin unelma, hänelle erityisintä siinä oli pelaaminen Patrick Vieiran kanssa.

– Vartuin Arsenalin fanina ja katsoin Patrickin pelejä. Hän on mahtava persoona ja hänen vaatimustasonsa on valtava: olit sitten nuori tai kokenut pelaaja. Olimme pelaajina samalla sivulla, ja meillä oli hyvät välit, kun hän valmensi reservijoukkueessa, Nimely muistelee.

– Meillä oli samanlaiset lähtökohdat, joten ymmärsimme toisiamme: afrikkalaistaustainen pelaaja, joka lähti nuorena ulkomaille. Hän auttoi minua todella paljon estämällä minua tekemästä samoja virheitä kuin monet nuoret pelaajat ja opettamalla minulle tärkeitä asioita elämästä sekä jalkapallosta.

Nimelyn lähtökohdat jalkapalloilijaksi eivät olleet kummoiset: hän varttui Liberian pääkaupunki Monroviassa yli seitsemän vuotta kestäneen sisällissodan keskellä. Sota vaati tuhansia kuolonuhreja ja lukemattomat perheet lähtivät pakolaisiksi naapurimaihin.

– Se oli kamalaa. Kukaan ei halua puhua niistä ajoista, koska kaikki menettivät paljon ystäviä ja perheenjäseniä. Olen onnellinen siitä, että olen täällä ja tässä asemassa tänä päivänä. Siitä kiitos ylemmille voimille, Nimely sanoo.

– Minulla on vahva perhe, josta olen myös kiitollinen. Monilla ystävilläni ei ollut mahdollisuutta päästä kouluun ja tulla sellaisiksi, millaisiksi olisivat halunneet. He ovat päätyneet muun muassa jengeihin.

Nimely kiittää useaan otteeseen luojaa siitä, mihin on päätynyt. Hän sai uskosta turvaa sodan aikana, minkä lisäksi jalkapallo sai ajatuksia muualle – siitäkin huolimatta, että Nimelyn äiti ei olisi halunnut poikansa pelaavan jalkapalloa vaan puhui aina koulun ja kurinalaisuuden tärkeydestä. Jalkapallo oli kuitenkin lopulta se, joka tarjosi pojalle reitin parempaan maailmaan.

Yllättävä puhelu vei Romaniaan

Aika Manchester Cityssä kesti aina syksyyn 2014 asti, mutta viimeiset vuodet kuluivat lähinnä lainapesteillä. Debyyttinsä jälkeen Nimely pääsi pelaamaan Eurooppa-liigassa Juventusta vastaan, mutta ovet edustusjoukkueeseen eivät koskaan auenneet kunnolla.

Moni hänen akatemia-aikojensa joukkuetovereista koki saman kohtalon. Osa pelasi kourallisen otteluita Cityssä, mutta kenestäkään ei tullut joukkueen runkopelaajaa. FA Youth Cup -voittajista Sturridge, Ben Mee ja Kieran Trippier pelaavat Valioliigassa, muut ulkomailla ja Englannin alasarjoissa.

– Yhtäkkiä rahaa oli aivan valtavasti, managerit vaihtuivat ja seura hankki huippupelaajia. Nuoret pelaajat eivät päässeet eteenpäin kohti edustusjoukkuetta: jos sinulle ostetaan kilpailijaksi Sergio Agüero, et pääse kovin todennäköisesti pelaamaan. Kuvio ei kuitenkaan koske pelkästään Cityä, vaan kaikkia eurooppalaisia suurseuroja.

Kun Nimelyn sopimus Cityssä loppui, hän kokeili onneaan Ykkösliigan Port Valessa. Pestin jäätyä yhden ottelun mittaiseksi hyökkääjä päätti jättää sumusaaret taakseen. Seuraava työpaikka löytyi Romaniasta jalkapallolegenda Gheorge Hagin soitettua Nimelylle.

– En meinannut uskoa korviani, kun Hagi soitti minulle. Piti käydä googlaamassa, valmentaako hän todella Politehnica Timișoaraa. Hän oli uskomattoman älykäs, intohimoinen ja vaativa valmentaja. Stadionin ulkopuolella hän oli mitä miellyttävin ihminen.

Nimely menestyi Romaniassa kohtalaisen hyvin ja miehen matka jatkui taas keväällä 2017. Norjalaisseura Stabæk kiinnitti hänet kaksivuotisella sopimuksella, joka lopulta päättyi tylysti ennen aikojaan: Nimely ei ehtinyt tottua tekonurmikenttiin, jäi peleissä vähälle vastuulle ja pyysi lopulta sopimuksen purkua, joten liitto kesti vain kymmenen viikkoa.

George Weah’n manttelinperijäksi?

Suomessa Nimely toivoo nimenomaan pääsevänsä pelaamaan. Suomen cupin otteluissa peliminuutteja ei tullut kovin paljoa, mutta mies on vasta lähestymässä huippukuntoaan. Hän korostaa joukkueen menestymisen tärkeyttä eikä puhu mielellään henkilökohtaisista tavoitteistaan, vaikka hän myöntääkin maalinteon kiinnostavan paljon.

– Olen ollut huipulla ja tullut sieltä alas, mutta sellaista elämä on – ihan kuin vuoristorata. Uskon, että voin päästä takaisin huipulle. Tulin Suomeen siksi, että saisin pelata jalkapalloa. Aika näyttää, miten onnistun.

Euroopan kenttien lisäksi Nimely tähyilee maajoukkuepaitaa. Hän edusti Englantia alle 20-vuotiaiden maajoukkueessa, mutta on ollut viime vuosina yhteydessä kotimaansa Liberian jalkapalloliittoon. Viime kesänä alkaneet Afrikan mestaruuskilpailujen karsinnat ovat hänelle suuri mahdollisuus pelata pikkuveli Sylvanuksen kanssa.

Vuonna 1998 syntynyt Sylvanus edustaa Spartak Moskovaa ja on ollut mukana Liberian A-maajoukkueringissä jo 15-vuotiaasta saakka. Veljekset ovat puhuneet pitkään unelmastaan pelata yhdessä Liberian paidassa, ja haave olisi Alexin mukaan toteutunut viime kesänä, ellei paperiasiat olisi koituneet esteeksi.

– Olemme todella läheisiä ja puhumme lähes päivittäin. Jos hän on harjoitusten jälkeen pahalla tuulella tai väsynyt, muistutan, että hänellä on maailman paras ammatti. Moni voi vain unelmoida pääsevänsä hänen asemaansa.

Vaikka Nimely ei tienaa vanhojen pelikavereidensa tapaan miljoonia, hän kokee yhä itsensä etuoikeutetuksi. Jalkapallo on tuonut hänelle leivän pöytään ja vienyt hänet hienolle matkalle pallon ympäri.

– Afrikassa suurin osa jalkapalloilijoista ei saa rahaa jalkapalloilusta, mutta he pelaavat silti rakkaudesta lajiin. Ei ole mitään parempaa, kuin tehdä sitä mitä rakastaa: ja kun pääsee pelaamaan ammatikseen, voi kaiken lisäksi lähettää perheelleen rahaa ja auttaa heitä. Monet tekevät työtä, josta eivät pidä – minä en ole joutunut tekemään ikäviä hommia aikuisena päivääkään.

The post Kuusi vuotta Manchester Cityssä, nyt FC Hongassa: Alex Nimelyn tarina appeared first on Byyri.

Viime syksyn päätteeksi pääsarjaan palanneen FC Hongan kaudesta 2013 muistetaan liigahopea, Tim Väyrysen läpimurto sekä erinomaiset ulkomaalaisvahvistukset. Samaan aikaan, poissa parrasvaloista, muuan 18-vuotias Tommi Saarinen debytoi Gideon Baah’n ja Abdoulaye Méïtén tähdittämässä puolustuksessa.

Vuodesta 2006 lähtien Honkaa edustanut Saarinen nousi edustusjoukkueeseen askel kerrallaan reservijoukkue Pallohongan kautta. Samalla hän edusti Suomea 36:ssa poika- ja juniorimaaottelussa, vaikka 2010-luvun alku oli puolustajalle erittäin rikkonaista aikaa.

16-vuotiaana alkaneen kolmen vuoden loukkaantumissuman aikana Saarisella todettiin rasitusmurtuma selässä sekä useita jalkapöydän rasitusmurtumia kummassakin jalassa. Lähes jokainen näistä piti hänet sivussa kentiltä puolen vuoden ajan.

”Olin todella motivoitunut harjoittelemaan, mutta minulla oli väärä käsitys futaamisesta. Ajattelin, että siitä tulee paras jalkapalloilija, joka jää vetelemään vapaapotkuja pisimmäksi aikaa treenien jälkeen”, Saarinen pohtii.

Saarisen mukaan harhakuva on teinifutareilla yleinen – ja johtaa usein ikäviin loukkaantumisiin.

”Se on huono yhtälö, mikäli lauot 200 kertaa jokaisten harkkojen päätteeksi, etkä osaa hoitaa oheisharjoittelua. Se johti minun kohdallani rasitusvammoihin, enkä ole ainoa tapaus. Näen usein innokkaita junnuja, jotka eivät kuitenkaan tiedä, kuinka tulisi harjoitella. Se johtaa valitettavasti vammoihin.”

Vastoinkäymisistä huolimatta Saarisella ei käynyt mielessäkään ripustaa nappulakenkiä naulaan. Hän nimeää yhdeksi tärkeimmistä auttajistaan entisen yleisurheiluvalmentaja Marko Vepsän. Saarinen ja Vepsä työskentelivät yhdessä loukkaantumisten aikana, ja he onnistuivat päättämään pitkän loukkaantumiskierteen.

”Jalkapalloilijat ovat mielestäni urheilijoina keskimäärin heikompia verrattuna esimerkiksi yleisurheilijoihin. Marko teki minulle sellaisia harjoitteita, joita pystyin tehdä vaikka jalkapöytä paketissa. Hän tekee todella arvokasta työtä muidenkin nuorten futareiden kanssa”, Saarinen kiittelee.

Ehjien pelikausien myötä Saarinen on alkanut arvostaa fyysistä harjoittelua huomattavasti aiempaa enemmän.

”Junnuna sitä ei kiinnostunut keskivartalon hallinta tai nilkan aktivointi, oli siistimpää iskeä vapareita yläkulmiin.”

Kaudesta 2015 lähtien Saarinen on paitsi pysynyt kunnossa myös noussut Hongan johtaviin pelaajiin. Hän on pelannut kolmen viime sesongin aikana kahta lukuun ottamatta kaikissa sarjapeleissä. Ensimmäisellä Ykkösen kaudellaan Saarinen kellotti täydet minuutit lähes jokaisessa ottelussa.

”Muutama vuosi sitten minulle tuli se fiilis, että nyt tiedän täsmälleen, mitä kunnossa pysyminen kohdallani vaatii. Henkilökohtainen tavoitteeni on aina pelata joka ikisessä matsissa. Sen eteen teen kaiken oheisharjoittelun viimeisen päälle. ”

Aika Joukojen jälkeen

Mika Lehkosuon potkut helmikuussa 2014 loivat synkät alkutahdit Hongan Veikkausliiga-kaudelle, jonka päätteeksi espoolaiset joutuivat hakemaan vauhtia Kakkosesta. Saarinen seurasi Shefki Kuqin valmennusta takavasemmalta, sillä kausi kului sairastuvalla ja armeijan harmaissa.

Saarinen kertoo, että taloudellisten vaikeuksien laajuus tuli hänelle täytenä yllätyksenä. Palkat olivat tulleet jo hyvän tovin myöhässä, mutta konkurssia hän ei osannut odottaa.

Kenties suurimpana perustana Hongan uudelle nousulle hän pitää tuttujen honkalaisten paluuta Tapiolaan. Veikkausliigassa rutinoituneiden konkareiden tulo joukkueeseen toi tekemiseen uskottavuutta, ja innosti Saarista sekä muita nuoria pelaajia.

”Honka oli kiinnostunut jatkostani, ja suuri tekijä päätöksessäni jäädä oli John Wecktrömin ja Roni Porokaran kaltaisten pelaajien hankkiminen joukkueeseen. Ajattelin, että mikäli noin kovat jätkät ovat sitoutuneita seuraan, miksen minäkin olisi?

Hongan liigataipaleen alkuvuosina Saarinen kannusti seuraikoneita Tapiolan urheilupuiston puukatsomoissa. Juuri John Weckström oli Saarisen suurimpia sankareita: yläasteella opettaja oli pyytänyt oppilaita koristelemaan vihkonsa oppilaille tärkeillä asioilla, ja Weckströmin kuva koristi Saarisen vihkoa.

Vaikka sarjataso vaihtui yhtäkkiä kahta porrasta alemmas, tekemisen taso joukkueessa ei Saarisen mukaan laskenut. Arki oli yhä laadukasta, ja pikaiselle paluulle Veikkausliigaan oli kaikki edellytykset.

”Halusin kehittyä urallani, ja jääminen Kakkosen seuraan oli aikamoista kolikonheittoa: vaikka voittaisimme lohkomme, nousukarsinnassa voi käydä miten vaan. Se on lopulta hyvin pienestä kiinni.”

Kakkosen etelälohkon todellisesta dominoinnista huolimatta sarjanousu jäi saavuttamatta, kun KPV korjasi potin yhteismaalein 1–2. Valtaisa pettymys unohtui vuotta myöhemmin, ja Ykkönen kutsui. Ykkösen visiitti jäi vain kauden mittaiseksi: Espoo palasi liigakartalle.

”Voittamaan oppii lopulta vain voittamalla: joukkueen tulee olla parhaimmillaan tiukoissa paikoissa. Ehkä emme olleet valmiita vielä KPV-pelin aikaan. Kun takana on kolmet peräkkäiset karsinnat, kynnys pelata isoja matseja ei välttämättä ole nyt niin suuri.”

Futis ykkössijalla, kauppis kakkosena

Pääsarjajalkapalloilun yhdistäminen opiskeluun tai työelämään ei ole Suomessa harvinaista, mutta akateemisia urheilijoita ei löydy joka nurkasta. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa toista vuottaan opiskeleva Saarinen ei ole tästä huolimatta opinahjonsa ainoa jalkapalloilija – koulun listoilta löytyy muun muassa HIFK:n Daniel Kollar sekä Sparta Rotterdamin Janne Saksela.

”Menen futiksen ehdoilla. Vaikka pelaisin onnistuneen uran, se olisi todennäköisesti ohi 35-vuotiaana. Ehdin sen jälkeen viettää pitkän aikaa työelämässä, ja uskon toimivani pelaajaurani jälkeen jalkapallon parissa.”

Pääaineenaan laskentatoimea lukeva Saarinen ei pidä kiirettä opintojensa kanssa. Koska ainoastaan kielten kursseilla on täysin pakolliset läsnäolot, koulusta tai työstä ei ole joutunut tinkimään hirvittävästi.

”Taistelen tällä hetkellä espanjan kakkoskurssin kanssa. Tunti alkaa 9:30 ja aamutreenit 9:15 – yhtenä tiistaina ryntäsin treeneistä tunnille pari tuntia myöhässä, ja se meni läpi. Onneksi voin tehdä niin paljon koulujuttuja itsenäisesti.”

Vaikka viimeisestä kutsusta Pikkuhuuhkajiin on vierähtänyt jo parisen vuotta, Saarinen ei ole 23-vuotiaana hyvästellyt ajatusta maajoukkueesta. Myös ulkomaat kiinnostavat häntä tulevaisuudessa.

”Haluan nähdä, mihin potentiaalini riittää, ja saada itsestäni kaiken irti. En usko, että Suomessa on kovin montaa paikkaa, jossa voisin harjoitella paremmin kuin Hongassa. Laadukas arki mahdollistaa kehittymiseni jatkossakin”, Saarinen sanoo.

”Menestyminen on kiinni kovasta työstä, ja onneakin tarvitaan, mutta tärkeintä on mielestäni se mentaliteetti, että todella haluaa onnistua. Uskallan sanoa sen ääneen, että haluan pelata ulkomailla – ja uskon sen vievän pidemmälle kuin sen, että jäisin voivottelemaan, ettei täältä pääse lähtemään minnekään.”

The post Tommi Saarinen – loukkaantumiskierteestä suuriin saappaisiin appeared first on Byyri.

Juha-Pekka Mannisenmäki arvelee todistaneensa kalenterivuoden aikana paikan päällä noin kahdeksankymmentä Sinisen baletin ottelua, eivätkä Jiri Oldenburgin tai Niklas Vauhkosen saldot juurikaan kalpene tämän rinnalla.

Kakkosta pelaavan edustuksen kamppailujen lisäksi trio oli tuttu näky miesten kakkosjoukkueen, A- ja B-juniorien sekä naisten edustuksen otteluissa. Lisäksi he kävivät seurayhteisöön kuuluvan Leppävaaran Pallon edustusjoukkueen peleissä.

Kolmikko on viettänyt parin viime vuoden aikana lukemattoman määrän tunteja yhdessä, vaikka eivät tunteneetkaan toisiaan vielä muutama vuosi sitten. Vahvan siteen muodostamiseksi riittivät lopulta yksi jalkapalloseura sekä yhteinen kiinnostus kannattajakulttuuria kohtaan.

Sattumien kautta Sinisiksi

Oldenburgin rakkaus leppävaaralaiseen jalkapalloon syntyi jo nuorena poikana, kun hän kävi katsomassa LePan otteluita. FC Espoon edustuksen synnyttyä hän jatkoi matseissa käymistä, mutta muutto lähiseudulta katkaisi suhteen lähes vuosikymmeneksi.

– En käynyt moneen vuoteen peleissä, mutta kaudella 2014 innostuin taas, ja hankin kausikortin, Oldenburg muistelee.

Vuosi 2014 oli myös Mannisenmäelle käänteentekevä. Hän kertoo huomanneensa eräänä iltana teksti-TV:tä katsellessaan, että FC Espoo pelaa kotiottelunsa läheisellä Leppävaaran stadionilla.

– Menin sinne ihan huvikseni katsomaan, miltä meininki näytti. Katsoin ensimmäiset pelit aidan takaa, Mannisenmäki kertoo.

– Minulla oli aluksi ennakkoluuloja esimerkiksi pelin tasosta, mutta huomasin pelin edetessä siirtyneeni FC Espoon puolelle. Kun Jussi Tolonen torjui pilkun, siitä se sitten lähti.

Kakkosen kausi 2014 meni FC Espoolta aivan penkin alle, ja jojomaineen saavuttanut edustusjoukkue tippui sarjatasoa alemmas voitettuaan vain kaksi ottelua. Putoaminen Kakkosesta oli koitunut kohtaloksi myös kaudella 2012, jolloin seuran kannattajaryhmä Gate A2 oli vielä voimissaan. Ryhmä hajosi myöhemmin, mutta Vauhkonen jäi katsomoon.

– Jäin sinne yksin kannustamaan. En luovuttanut, vaan ajattelin, että joku päivä tänne tulee muitakin ihmisiä.

Tuleva kausi mielessä

Kaiken kaikkiaan lähes satakunta ottelua kaudessa on komea määrä, ja kolmikko on luonnollisesti tehnyt uhrauksia päästäkseen mahdollisimman moneen peliin. Oldenburg myöntää joutuneensa tinkimään vierasreissuista, jotka ovat suurimmaksi osaksi jääneet Mannisenmäen ja Vauhkosen vastuulle.

Muilla paikkakunnilla on Mannisenmäen mukaan usein kuviteltu melun perusteella, että FC Espoolla on kymmenpäinen kannattajalauma – ääntä miehistä lähtee.

– Emme ymmärrä, miksi kolme jannua pitää laittaa eri katsomonosiin kuin muut katsojat. Välillä joudumme yksin toiselle puolelle kenttää, ja loput katsojat ovat meitä vastapäätä. Järjestysmiesten toimesta on tullut kovaakin kohtelua, Oldenburg pohtii.

Edustusjoukkueen kausi 2017 päättyi helpotukseen, kun varsin todennäköiseltä vaikuttanut putoaminen Kakkosesta vältettiin mainion loppukauden ansiosta. Kannattajille kauden kohokohta oli kuitenkin nousukarsinnan myötä sinetöitynyt kakkosjoukkueen nousu Nelosesta Kolmoseen.

– Edarin kauden päätös oli hieno, mutta nousu on aina nousu. Ensi kaudelle on isot odotukset, kun meillä on joukkueet Kakkosessa ja Kolmosessa. Tämä sesonki oli aika rankka: kävimme katsomassa kaikki A- ja B-junnujen SM-karsintamatsit, ja väsymys alkoi vähän painamaan jo keväällä, Oldenburg sanoo muiden kompatessa.

FC Espoo ei pelaa Suomen Cupin lohkovaiheessa, joten kannattajat joutuvat odottelemaan seuraavia tosipelejä vielä pitkään. Espoolaisten urheiluseurojen onneksi muutkin lajit, kuten futsal, jääkiekko ja koripallo kiinnostavat kolmikkoa, joten paikallisella urheilulla on paikkansa miesten arjessa myös talvella.

Lisäksi Mannisenmäki huomauttaa, että lepokin on tervetullutta futistäytteisen kesän ja syksyn jälkeen. Myös kannattaminen vaatii veronsa.

– Olisihan se optimaalista, jos viikossa olisi yksi matsi, ei kolmea, Oldenburg päättää nauraen.

Kuva: Roni Raunola

The post FC Espoo yhdisti kovaäänisen kolmikon appeared first on Byyri.