Neljän ja puolen vuoden mittainen dokumenttielokuvaprojekti on saatu päätökseen ja sitä juhlistettiin viime viikonloppuna Teuvan Pallon järjestämässä kutsuvierastilaisuudessa Teuvan Kino-Kuvassa.

Teuvan Pallo antaa äänen sadoille suomalaisille seuroille

Dokumenttielokuva kertoo, miten muuttotappiokunnassa jalkapalloseurasta voi syntyä ainutlaatuinen yhteisöllisyyden rakentaja. 

Päähenkilö Pekka Paukkonen on kasvanut Teuvan Pallon hurmoksen keskellä. Hänen lapsuudessaan vetovoimaisen paikkakunnan seuratoiminta oli vielä hämmästyttävän suurta, ja Teuvan Pallon edustusjoukkueessa pelaaminen oli pienen pojan unelma. Myöhemmin muuttotappion iskiessä kuntaan, joutuu Pekka lopulta toteamaan myös oman rakkaan joukkueensa toiminnan päättymisen. Vuosien päästä Pekka saa yllättävän idean ystäviensä kanssa. Yhdessä he perustavat joukkueen uudestaan ja koittavat saada toiminnan pyörimään.

”Vaikka elokuva kertookin Teuvan Pallosta, kyseessä ei ole seuran historiikki, vaan tarina, joka antaa äänen sadoille suomalaisille seuroille ja seuratyöntekijöille”, käsikirjoittaja ja ohjaaja Rene Luhtala painottaa. 

”Halusimme tehdä dokumenttielokuvan, joka nostaa esiin seurojen taustoilla toimivia henkilöitä. Päähenkilöiden avoimuus tuo tarinaan syvyyttä. Uskon heidän olevan sellaisia toimijoita, joita löytyy jokaisesta seurasta. Tarkoitus on saada katsojat havahtumaan, miten paljon, usein vain muutama ihminen, tekee työtä monien harrastamisen mahdollistamiseksi”, Luhtala jatkaa.

Yhteisöllisyys kokoaa jalkapallon pariin

Maaseudulla on jo pitkään kärsitty useilla paikkakunnilla muuttotappiosta ja sen tuomista haasteista mm. harrastustoiminnan suhteen. Seuratoiminta voikin nousta suureen rooliin paikkakunnan yhteisöllisyyden rakentajana. 

”Ei ole itsestäänselvyys, että pienillä paikkakunnilla seuratoiminnalle olisi jatkumoa. Seurat ovat suuren haasteen edessä usein jopa vuosittain toiminnan jatkon suhteen. Silti esimerkiksi Teuvalla Teuvan Pallon edustusjoukkueen pelit ovat olleet myös sosiaalisesti tärkeitä tapahtumia kuntalaisille. Silloin puhutaan suuremmista asioista kuin 5. divisioonan futismatsista”, Luhtala pohtii, ja samalla miettii, voisiko tätä tilannetta jotenkin helpottaa.

Ensin teattereihin ja sitten suoratoistoon  

Elokuva saa ensin pienimuotoisen teatterilevityksen, jonka jälkeen se on tulossa suoratoistopalveluun vuokrattavaksi tulevan kesän aikana.

”Teattereita ja paikkakuntia saa meiltä toivoa. Mahdollisuuksien mukaan pyrimme toteuttamaan näytöksiä. Aika paljon silti panokset menevät suoratoiston markkinointiin, sillä uskon sen olevan paras tapa saada elokuva helposti ihmisille katsottavaksi.” 

”Toivoisin, että jalkapalloihmiset näyttäisivät voimansa ja saataisiin elokuvalle katsojia. Olen sitä mieltä, että kaikkien seuratoimintaan sidoksissa olevien ihmisten tulisi tämä nähdä”, Luhtala päättää.

Urheilun Merkitys löytyy sosiaalisesta mediasta:
Instagram (https://www.instagram.com/urheilunmerkitys/)

Facebook (https://www.facebook.com/UrheilunMerkitys)

The post Dokumenttielokuva suomalaiselle seuratyölle – Urheilun Merkitys -elokuvan kutsuvierastilaisuutta juhlittiin Teuvalla appeared first on Byyri.

Tuotantovaiheessa oleva dokumenttielokuva etsii nimensä mukaisesti Urheilun Merkitystä pienen eteläpohjalaisen jalkapalloyhteisön, Teuvan Pallon kautta.

”Perimmäisenä tarkoituksena meillä on kertoa urheilun merkitys yksilöille ja paikkakunnalle yhteisöllisyyden luojana. Lisäksi käsittelemme maaseudulla jo pitkään kärsittyä poismuuttoliikennettä, joka ajaa usein jo ennestään pieniä seuroja ahtaalle. Kuitenkin esimerkiksi Teuvalla nämä 5. divisioonan ottelut ovat yksiä ainoita sosiaalisia tapahtumia kesäisin, ja siksi kovin tärkeitä muustakin kuin urheilullisesta näkökulmasta” kuvailee Rene Luhtala, joka vastaa elokuvan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.

”Myös se on poikkeuksellista, että pelaajia saapuu ympäri Suomen kesäisin pelaamaan 5. divisioonan futista Teuvalle, noin 5000 ihmisen maalaiskuntaan. Kotiotteluissa katsomossa istuu 150-350 ihmistä joka ikinen kerta. Täällä on aistittavissa hienoa yhteisöllisyyttä. Se, mistä se muodostuu, selvinnee dokumentin tekoprosessin aikana” Luhtala pohtii.

Vastaanotto on yllättänyt

Elokuvan tuottaja Juha-Matti Kiviluoma kuvailee vastaanottoa Teuvan suunnalta todella hyväksi ja paljon mielenkiintoa herättäneeksi.

”Vastaanotto on kyllä ollut positiivinen. Pyysimme alkuvuodesta vanhoja arkistomateriaaleja ihmisiltä dokumentin käyttöön. Eipä ihan oletettu, että materiaalia saataisiin aina 70-luvun lopulta nykypäivään. Pari päivää kolmen hengen voimin muunneltiin materiaaleja digitaaliseen muotoon. Jo siinä on mielestäni loistava osoitus täällä vallitsevasta yhteisöstä ja kulttuurista”, Kiviluoma kertoo.

Erityiset kiitokset materiaalien hankkimisesta Kiviluoma antaa dokumentissakin nähtävälle Pekka Paukkoselle. Helsingissä asuva Pekka toimii välimatkasta huolimatta Teuvan Pallon taustalla aktiivisena puuhamiehenä, ja pelikentillä mies operoi oikeutetusti pitkäaikaisena TePalaisena kapteenin nauha kädessään.

”Kyllä tämä on hieno asia. Jopa kunnia, että pienen paikkakunnan futisseurasta tehdään dokumentti. Vastaanotto seuran, pelaajien ja kuntalaisten kesken on ollut todella hyvä”, Paukkonen kuvailee dokumentin vastaanottoa Teuvalla.

Urheilukulttuuria löytyy alasarjoistakin

Ensimmäinen kuvauspäivä dokumentille ajoittui Teuvan Pallon vierasotteluun Kauhajoen kyläseura FC Päntäneen kentälle. Päntäneen lehtereille naapurikuntien taistoon kertyi 320 katsojaa. 

”Olihan siinä ihmettelemistä millainen kulttuuri täältä löytyy. Kun itse pelasin Tampereella 5. Divaria, paikalle ei saapunut edes pelaajien puolisot. Täällä porukka saapuu seuran lippikset päässä ylpeydellä kannustamaan oman kylän poikia, jopa vierasotteluihin. Kyllä se kuvastaa hyvin näiden tapahtumien merkityksellisyyttä”, pääkameramiehenä toimiva Rasmus Hasu tiivistää ensimmäisen kuvauspäivän tunnelmia.

Loppuun tuotantoryhmä toteaa, että työtä valmiiseen tuotokseen on vielä paljon jäljellä. 

”Meillä on pieni, mutta sitäkin innokkaampi ryhmä tämän tuotannon ympärillä. Edessä on vielä lukuisia haasteita, mutta kaikilla meistä on halu näyttää tämän tarinan kautta, miten tärkeä asia urheilukulttuuri on”, Rene Luhtala tiivistää. 

Lisätietoa janoaville Urheilun Merkitys löytyy sosiaalisesta mediasta sekä Facebookista että Instagramista.

The post Alasarjojen merkitys pienille paikkakunnille on suuri – dokumenttielokuva Urheilun Merkitys kertoo Teuvan Pallon tarinan appeared first on Byyri.

Sami Hyypiästä tuli kirkkain tähti, mutta muiden tarinat ovat kiinnostavampia

Jussi Eskolan käsikirjoittamassa, ohjaamassa ja tuottamassa kolmen vartin mittaisessa dokumentissa käsitellään vuosina 1973 ja 1974 syntyneiden, samassa poikamaajoukkueessa pelanneiden, pelaajauria ja elämää futiksen jälkeen. Tuon ikäluokan alle 18-vuotiaiden joukkue napsi kovia päänahkoja kaataen mm. Espanjan, Hollannin ja Ranskan. Niin sanottu ”missä he ovat nyt -lähtökohta” on herkullinen ja luo hyvän pohjan dokumentille.

Osa pelaajista loi kunnioitettavan uran ulkomailla, joista kirkkaimpana nimenä yli muiden nousee Sami Hyypiä, jota ei kuitenkaan dokumentissa nähdä. Hattua täytyy nostaa myös Teuvo Moilaselle ja Antti Sumialalle, mutta ketään heistä ei voi silti pitää dokumentin tähtenä.

Eskolan teos välittää rehellisen, eikä ollenkaan ruusuisen, kuvan pelaajien erilaisista ja rankoistakin elämänpoluista. Alkoholi, loukkaantumiset ja läheisen menetys vaikuttivat osan elämään ja unelmat merkittävästä kansainvälisestä urasta murenivat. Nämä ”unohtuneet” nimet ovatkin dokumentin tähtiä ja ansaitusti valokeilassa.

Vanha joukkuekuva kertoo hienon tarinan siitä, miten monen tekijän summa on päästä aivan sille korkeimmalle huipulle kansainvälistä uraa tavoitellessa, ja miten paljon jalkapallo voi antaa, vaikka ei kaikkia unelmia ikinä saavuttaisikaan.

Dokumentti on toistaiseksi katsottavissa Yle Areenasta:

Katso Vanha joukkuekuva

The post Yle Areenassa katsottavissa oleva Vanha joukkuekuva on yksi parhaista Suomifutis-dokumenteista appeared first on Byyri.

Amazon Prime Video

Jo vuonna 2006 aloittanut Amazonin suoratoistopalvelu on vasta hiljalleen tulossa tutuksi suomalaisille. Uusille tilaajille vain 2,99€/kk kustantava Amazon Prime Video kannattaa ehdottomasti ottaa testiin, sillä sieltä löytyvät futisdokumentit ovat erinomaisia.

All or Nothing: Manchester City

All or Nothing -konsepti on pyörinyt Amazonilla jo pitkään. Ideana on seurata yhtä urheilujoukkuetta kauden ajan ja tässä kyseisessä sarjassa seurataan Manchester Cityn 2017–2018 kautta. Ei tarjoa aivan samanlaista TV-draamaa kuin Sunderland ’Til I Die, mutta kukapa ei haluaisi kurkistaa suurseuran kulisseihin?

Tottenhamin omaa Amazon-sarjaa kuvataan paraikaa ja se julkaistaan ensi vuonna.

Make Us Dream

Rehellinen dokumentti Liverpool-legenda Steven Gerrardista. Gerrard avautuu myös uransa vaikeista ajoista, joten dokumentti ei ole pelkkää hypetystä ja jalustalle nostamista.

This Is Football

Kuusiosainen dokumenttisarja perehtyy jalkapalloon ilmiönä. Jokaisella noin tunnin kestävällä jaksolla on oma teema, joten niitä voi katsoa sieltä täältä. Sarjassa liikutaan muun muassa Ruandasta Islantiin, ja sieltä FC Barcelonaan ja Lionel Messiin, jolle on omistettu kokonainen jakso.

C More

Eurooppa-liigan, Mestarien liigan ja La Ligan lähetyksiä esittävä C More tarjoaa myös muuta mielenkiintoista urheilusisältöä, joista ESPN:n 30 for 30 -sarja dominoi dokumenteillaan.

George Best – All By Himself

Pele nimesi aikoinaan George Bestin maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Viheriöllä jumalaisesti pelanneen Bestin yksityiselämä ja kentän ulkopuoliset ongelmat saivat miehen urasta kuitenkin yliotteen. Surullinen dokumentti Pohjois-Irlannin kaikkien aikojen jalkapalloilijasta.

Hillsborough

Nimensä mukaisesti dokumentti käsittelee vuoden 1989 Hillsborough’n katsomo-onnettomuutta. Miltei kahden tunnin dokumentissa avataan traagista tapahtumaa, mutta myös sitä, mikä meni pieleen niin median kuin viranomaisten toimesta.

The Two Escobars

Yksi koko 30 for 30 -sarjan parhaista pätkistä. Pääosissa Kolumbian huumeparoni Pablo Escobar ja traagisen oman maalin tehnyt jalkapalloilija Andrés Escobar.

Netflix

Yli 150 miljoonaa tilaajaa ympäri maailman, mutta löytyykö futissisältöä? Kyllä löytyy, vaikka tarjonta sen suhteen ei ole valtava ja huonoja tekeleitä on liikaa.

Forever Pure

Byyrin arvostelussa neljä tähteä saanut Forever Pure kertoo Beitar Jerusalemista ja seuran yllä vellovasta rasismista. Ei kevyttä katsottavaa, mutta tärkeä ja silmiä avaava dokumentti.

Sunderland ’Til I Die

Erinomainen sarja kurimukseen joutuneesta Sunderlandista ja sen merkityksestä kannattajille, jotka seuraavat joukkuettaan sarjastasosta riippumatta. Toinen kausi on tekeillä, mikä kertoo dokumentin saaneesta suosiosta ja suotuisista arvioista. Huonot tekstitykset latistavat hieman katselukokemusta.

The Real Football Factories

Kuka muistaa futishuliganismilla ratsastaneen Football Factory -elokuvan vuodelta 2004? Elokuvassa näytellyt Danny Dyer lähtee dokumenttisarjassa kiertämään oikeita firmoja sekä tapaamaan huligaaneja. Historiaa ja nykypäivää yhdistelevä sarja ei jää klassikoiden joukkoon, mutta on omalla tavallaan viihdyttävää katsottavaa.

Viaplay

Suosituin palvelu penkkiurheilijoille. Liveurheilun lisäksi tarjoaa pienehkön kokoelman urheiludokumentteja.

Inside Teemu Pukki

Pukin ura tiivistettynä kolmeen varttiin. Ei tarjoa kovimmille futisdiggareille juuri mitään uutta, mutta Pukki-huumaan liittyneille hyvä ja kompakti paketti.

The Lane

Yli 2500 virallista ottelua ja historiaa 118 vuoden ajalta. White Hart Lanen merkitys Tottenhamille on valtava. Dokumentissa ääneen pääsevät niin kannattajat kuin myös entiset ja nykyiset pelaajat.

Unelma maajoukkueesta

Kosovon jalkapallomaajoukkue pelaa keväällä pääsystä EM-kisoihin. Unelma maajoukkueesta kannattaa katsoa lämmittelynä ennen näitä pelejä, jotta voi käsittää miten isosta asiasta on kyse. Byyrissä arvosteltua dokumenttia voi suositella Kosovon historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille, mutta miksei myös jalkapalloromantikoille.

The post George Best, Sunderland ja Teemu Pukki – poimintoja suoratoistopalveluiden futisdokkareista appeared first on Byyri.

Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa ensi-iltansa saanut Diego Maradona (2019) on hienoa kuvaa pursuava dokumentti argentiinalaisen suuruuden vuosista Napolissa. Kapadia on palkittu aiemmista dokumenttielokuvistaan, formulalegenda Ayrton Sennasta kertovasta Sennasta (2010) sekä brittilaulaja Amy Winehousen lyhyeksi jäänyttä elämää käsittelevästä Amysta (2015). Traagisten henkilödokumenttien trilogian täydentävä Diego Maradona saa Suomen ensi-iltansa 5. heinäkuuta.

El Diego

Itse tarina tuskin tarjoaa valtavasti uutta informaatiota Maradonan menneisyyden hyvin tunteville. Tapahtumat käydään läpi kronologisesti. Köyhästä slummista paikalliseksi suuruudeksi, vaikeudet Barcelonassa, ikonin asema Napolissa, ikimuistoiset MM-turnaukset 1986 ja 1990, huumeongelma, sotkeutuminen rikollisuuteen. Suuren suosion johtaminen suureen romahdukseen.

Se, millä Diego Maradona erottuu lukuisten argentiinalaislegendasta kertovien elokuvien joukossa, on ainutlaatuinen arkistomateriaali. Muuta kuvaa dokumentissa ei kaupunkimaisemia lukuun ottamatta ole.

Haastateltavia ei näytetä, vaan ääniraita rytmittää kymmenistä lähteistä kerättyä arkistokuvaa. Fokus pysyy koko ajan itse päähenkilössä. Ääneen pääsevät muun muassa Diegon sisko, pitkäaikainen kumppani, joukkuetovereita, henkilökohtainen valmentaja, salarakas, Napolin ultrakannattajia sekä Maradona itse. Tyyli on tuttu Kapadian aiemmista dokumenteista. Se tekee elokuvasta dynaamisen, ja päähenkilöksi nousee Diego, herkkä, perhettään rakastava ja epävarma ihminen, ei Maradona, taitava ja koppava maailmantähti.

Tärkeimmät SSC Napolin ja Argentiinan paidassa koetut hetket käydään läpi, mutta Kapadia luo henkilökuvaa, ei pelaajakorttia.

Diego Maradona poikkeaa edellämainituista dokumenteista kuitenkin selvällä tavalla. Siinä missä Sennaa ja Amya katsoessaan katsoja tietää tarinoiden surullisen lopun ja odottaa elokuvien pääsevän siihen asti, Maradonan kohdalla lopullinen päätepiste ei ole vielä saapunut. Päihdeongelmien kanssa kymmeniä vuosia paininut Maradona on edelleen elossa, eikä viimeisiä lukuja ole vielä kirjoitettu.

Napoli

Kapadia on ratkaissut tämän keskittymällä lähes pelkästään vuosiin 1984–1991, Maradonan nousuun ja tuhoon Napolissa. Valmennusuraa eikä viime vuosien käänteitä käsitellä lainkaan. Näin elokuvaan on saatu selkeä draamankaari. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole yhtä tehokas ja jännitteinen kuin trilogian aikaisemmissa osissa, dokumentin päähenkilön kertomuksen ollessa yhä kesken.

Diego Maradona kertoo paitsi kenties maailman parhaasta jalkapalloilijasta, myös kovia kokeneesta, halveksitusta ja hyljeksitystä Napolista. Etelä-Italian suurkaupunki, jonka hurja 1900-luku on saanut viime vuosina maailmanlaajuista huomiota muun muassa Elena Ferranten romaanien myötä, oli 1980-luvulla likaisena pidetty ja vihattu paikka. Camorran, mafian, hallitsemaa kaupunkia oli joitakin vuosia ennen Maradonan saapumista runnellut voimakas maanjäristys eikä ilonaiheita ollut paljoakaan.

Jalkapalloa rakastavassa Italiassakin Maradonan ja napolilaisten suhde on vertaansa vailla. Kaksi liigamestaruutta, cup-voiton ja UEFA Cupin pystin Napoliin tuonut Maradona sai osakseen valtavaa rakkautta ja palvontaa. Hän toi lohtua ongelmissa rypeneen kaupungin asukkaille, mutta sotkeutui myös mafiaan, mikä koitui lopulta hänen kohtalokseen. Maradona vietti elämänsä onnellisimmat, mutta lopulta myös yksinäisimmät hetket Napolissa.

Vannoutuneille Diego-faneille kiinnostavinta antia ovat varmasti harvinaiset klipit Maradonan nuoruudesta ja ajasta Napolissa. Muulle yleisölle Diego Maradona kertoo urheilumaailman kenties ristiriitaisimman, rakastetuimman ja vihatuimman hahmon tarinan kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan, joskin vielä kirjoitettavana oleva epilogi jätetään varjoon.

Diego Maradona (2019)

Ohjannut Asif Kapadia

Suomen ensi-ilta 5.7.2019

The post Arvostelussa Diego Maradona (2019) – Uusi dokumentti kertaa ansiokkaasti Maradonan nousun ja tuhon appeared first on Byyri.

Dokumentti on jaettu kuuteen eri osioon. Tarina alkaa vuoden 2011 Mestarien liigan finaalista, johon Guardiolan pesti Barcelonassa huipentui. Manchester Unitedia vastaan pelattu finaaliottelu oli todellinen Barça-näytös. Man Unitedin Michael Carrick muistelee Barcelonan olleen vain niin hyvä, että heillä ei ollut ottelussa mitään jakoa.

Huipentuman jälkeen aletaan syventyä niihin tapahtumiin ja syihin, jotka lopulta johtivat nähdyn kaltaisiin pelisuorituksiin.

Dokumentissa käydään läpi monia joukkuetta tiivistäneitä ja kehittäneitä hetkiä. Siinä puhutaan La Masia-akatemian kasvateista, Johan Cruyffin merkityksestä seuralle, Lionel Messin tiestä huipulle, Guardiolan taktisista oivalluksista, Eric Abidalin syöpätaistelusta ja monista muista seikoista, jotka tekivät juuri tuon ajan Barcelonasta täysin uniikin, maailmaa mullistaneen joukkueen, jonka rungon loivat oman kaupungin kasvatit.

Dokumentti päästää katsojat tarinoiden mukana tapahtumien kulisseihin. Tarinat ovat jalkapallofanille totta kai mielenkiintoisia ja herkullisia. On mielenkiintoista kuulla tarinoita tuon ajan El Clasicoista, jotka olivat muun muassa Pep Guardiolan ja José Mourinhon taisteluita.

Valittaessa seuraajaa Frank Rijkaardille Barca-luotsina, entinen Barcelonan kakkosvalmentaja, Mourinho, oli todella lähellä tulla valituksi. Lopulta seura päätyi kuitenkin paikalliseen mieheen, Guardiolaan, joka oli tuolloin vielä Barcelonan B-joukkueen kokematon valmentaja. 2010 Mourinho siirtyi Real Madridin valmentajaksi, ja asetelmat olivat valmiit.

”Se voi näyttää helpolta, mutta olemme harjoitelleet sitä vuosia”, kuvailee Lionel Messi Barcelonan pelityyliä. Dokumentissa puhutaan paljon Barcelonan harjoittelusta ja pallonhallintaan perustuvasta taktiikasta, niin ottelukohtaisesti kuin yleisestikin. ”Take the Ball, Pass the Ball”, kuvaa hyvin osuvasti juuri tuon taktiikan ydintä.

Kokonaisuutena Take the Ball, Pass the Ball oli yksi parhaista Barcelona-aiheisista dokumenteista, joita olen nähnyt.

Suurin erona muihin dokumentteihin on se, että ”Take the Ball, Pass the Ball” keskittyy juuri tietyn aikakauden joukkueeseen. Mielestäni joukkueen tietä käydään läpi hyvin laaja-alaisesti ja riittävän yksityiskohtaisesti. Olisin kuitenkin kaivannut ehkä enemmän videokuvaa pukukopeista ja kentän reunoilta. Saattaa tietysti hyvin olla, että sellaista materiaalia ei paljoa löydy, ja siellä käydyt keskustelut eivät kuulu kaikkien korville.

Harmittavasti itse Guardiolalta kuullaan vain lyhyet kommentit vasta lopputekstien aikaan, mutta arvatenkin hänenkin muistonsa noista ajoista ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan voin suositella tätä dokumenttia kaikille jalkapallosta kiinnostuneille. Ennen kaikkea se on suuri nautinto Barcelona-faneille, mutta sisältää varmasti kiinnostavaa tarinaa myös muille. Itselleni tämä oli dokumentti siitä joukkueesta, joka palautti uskoni jalkapalloon.

The post Viihdepääty: Take the Ball, Pass the Ball appeared first on Byyri.

Voiko jalkapallon tuntea?

Tykkimies-dokumentti on henkilökuva miehestä, joka ei ole antanut aistirajojen estää intohimoaan lajia tai suosikkijoukkuettaan kohtaan. Dokumentti seuraa syntymäsokean Joonas Simojoen rutiineja ja tuntemuksia ottelupäivän aamusta alkaen. Marraskuisena viikonloppuna Arsenalilla on edessä kauden kovin haaste, kun vastaan asettuu huippuvireessä oleva Manchester City.

Joonaksen kannattajatarina koskettaa ja haastaa katsojan miettimään teoksen pohjimmaista kysymystä – jalkapallon aistimista.

Metropolia AMK:n opiskelijatuotantona tehty dokumentti ei kalpene isommillakaan resursseilla tehdyille pätkille, ja loppukohtaus Myyrmäen jalkapallostadionilla on suorastaan upea.

– Tarve tehdä Tykkimies-dokumentti syntyi päähenkilön inspiroivasta asenteesta, myös meidänkin intohimona olevaa, jalkapalloa kohtaan. Pyrimme etsimään uutta lähestymiskulmaa jalkapallon kokemiseen, ohjaajat Sami Hakala ja Akseli Innanen toteavat.

Byyri suosittelee lämpimästi Tykkimiestä, mutta ei tällä kertaa anna sille arvosanaa lyhyen kestonsa johdosta. Dokumentti on katsottavissa ilmaiseksi Viafree-palvelussa.

The post Viihdepääty: Tykkimies appeared first on Byyri.

Ohjaajansa näköinen tuotos

Emir Kusturican elokuva eroaa muista ”El Diegon” elämästä tehdyistä teoksista juuri ohjaajansa tähden. Tunnetuista urheilijoista kertovat dokumentit ja elämäkerrat sortuvat usein tasapaksuun peliuran kertaamiseen ja kritiikittömään selkääntaputteluun. Kusturica analysoi ja tulkitsee Diego Maradonaa humaanilla, mutta rehellisellä otteella ja onnistuu piirtämään kohteestaan tarkan kuvan. Inhimillinen Diego-isä kertomassa huumeiden vaikutuksesta perhe-elämään, humalainen Diego laulamassa ylistyslaulua itsestään ja fanaattinen Diego La Bomboneneralla rakastamansa Boca Juniorsin pelissä.

Ohjaajan kommenttiraita on paikoin merkityksellinen, mutta sortuu ajoittain myös itsensä korostamiseen ja kohtauksiin, jotka tuntuvat olevan kokonaisuuteen pakon edessä lisättyjä. Animoidut ”riistäjäimperialistien” pyörittelyt jalkapallokentällä, ja rakenteen muodostaminen Jumalan käsi -uskonnon kautta tuntuvat tarpeettomalta sillin heittämiseltä salaattiin.

Elokuvan parasta antia ovat vilahdukset, joissa katsoja pääsee hetkellisesti suojamuurin taakse. Pätkä haastattelusta, jossa veli kuvailee ”El Diegon” pelitaitoja, riemukas hissikohtaus vapahtajan paluusta Napoliin tai kauniin maalin muistelo Belgradissa: niistä hetkistä muodostuu aito Diego Armando.

Täysin vastavirtaan dokumentti ei kuitenkaan ui; Jumalan käsi ja Vuosisadan maali, kokaiinivuodet ja dopingkäry – kaikki oleellinen mahdutetaan tähänkin elokuvaan.

On vain yksi

Diego Armando Maradona oli urheilun boheemin ajan suurin episentrumi. Jalkapallojumala, jonka sielu on täynnä ylpeyttä ja riemua, katumusta ja syyllisyyden tunteita. Pieni suuri mies, jonka epäinhimilliset kyvyt olivat taidetta suurelle yleisölle, mutta perheelle useammin taakka. Jalkapallo-Ikaros, joka saa miesten katseet kääntymään televisioon strippiluolassakin.

Kiivasluontoinen, impulsiivinen ja rajattoman itsevarmuuden ja omahyväisyyden vallassa kipuileva maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija.

Diegon sanoin: ”Pallo ei saa tahriintua.”

The post Viihdepääty: Maradona by Kusturica appeared first on Byyri.

Kosovon alue on myös suomalaisille tuttu siinä mielessä, että Suomeen on kasvanut jo varsin mittava kosovolaispopulaatio. Jalkapalloa seuraaville tutuimpia heistä lienevät Hetemajt, Kuqit ja monet muut Veikkausliigassa pelanneet. Sotahistoria ja politiikka eivät ole kuitenkaan vahvinta aluettani, joten annan dokumentin valaista minua.

Vaikeat lähtökohdat

Dokumentti etenee pääasiassa valmentaja Albert Bunjakin näkökulmasta. Bunjaki on saanut valmennusoppinsa Ruotsissa, jonne hän pakeni sotaa 90-luvulla. Valmentajalla on haastava tehtävä pitäytyä vain urheilullisissa asioissa, kun rahaa ei ole, ja edes otteluita ei tahdo järjestyä. Pelaajat ovat kuitenkin motivoituneita, sillä heille maajoukkue on kunnia-asia.

Rahan puutteesta kielii se, että joukkueella on antaa pelaajille vain yhdet pelipaidat, jotka tulee palauttaa takaisin aina pelin jälkeen.

Tässä kohtaa huomaan, että Viaplayn tallenteessa ei olla suomennettu ollenkaan infotekstejä, joita esiintyy aika-ajoin ruudulla ruotsinkielisenä. Nämä kohdat menevät itseltäni hieman ohitse, mutta onneksi puhe on sentään tekstitetty.

Kosovo itsenäistyi yksipuolisesti vuonna 2008. Suurin ongelma maajoukkueella on se, että kaikki maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, eikä Fifa ja Uefa tahdo täten antaa maajoukkeelle pelilupaa virallisiin otteluihin. Itsenäisyyttä ei tunnusta esimerkiksi Espanja, koska se pelkää Kosovon tilanteen vaikuttavan myös Espanjan keskushallinnon ja Katalonian tilanteeseen. Tilanne on ikävä Kosovon jalkapalloa rakastavalle kansalle, jonka oman liigan otteluissa riittää tunnelmaa katsomossa kuin isoimmillakin stadioneilla.

Pelaajamateriaali kosovolaisilla on siinä mielessä mielenkiintoinen, että pelaajia on muuttanut todella moniin maihin etenkin 90-luvulla. Näitä lukuisia pelaajia eri maiden sarjoissa tarkkaillaan, ja heitä yritetään haalia maajoukkuerinkiin. Osa pelaajista kuitenkin valitsee maajoukkueekseen uuden kotimaansa, kuten esimerkiksi Perparim Hetemaj.

Dokumentissa käydään läpi myös Jugoslavian alueen sotaisaa historiaa. Kroatian irtautuessa Jugoslaviasta, valmentaja Albert Bunjaki kieltäytyi sotimasta heitä vastaan armeijassa ja muutti tuolloin rangaistusta paetakseen Ruotsiin. Perheen tarinaa kerrottaessa näytetään heistä otettua valokuvaa ja jumiudun siihen. Bunjakin isä näyttää aivan joltain toiselta tyypiltä! Hän on yhdistelmä Jukka Kuoppamäkeä ja José Mourinhoa, näyttää vähän Morrisseyltä, mutta ehkä eniten mieleen tulee Juha Kanerva.

Hämmentyneenä jatkan dokumenttia eteenpäin, mutta jään miettimään ketä muuta isä vielä muistuttaa.

Kohti ensimmäistä ottelua

Pelaajat, valmennus sekä huoltoporukka kokevat olevansa osa isoa muutosta Kosovon jalkapallossa. Omien tavoitteidensa lisäksi, maajoukkue on ajamassa koko maan asiaa. Keskikenttämies Anel Raskajn mukaan tällainen rooli on omiaan nostattamaan joukkuehenkeä. Hän kertoo pelaajien uskovan valmentajaansa, ja kehuu tämän jaksamista, kun hoidettavana on valmennuksen lisäksi lähes kaikki muutkin käytännön asiat joukkueessa.

Valmentaja Bunjaki johtaa muun muassa operaatiota, jossa Kosovoon kuljetetaan ruotsalaiselta stadionilta purettuja katsomon osia.

Lopulta joukkue saa epävirallisen harjoitusottelun. Se pelataan makedonialaista seurajoukkue FK Renovaa vastaan, ja päättyy maalittomaan tasapeliin. Maajoukkueen toiminta on vielä amatööripohjalla, eivätkä seurajoukkueetkaan mielellään päästä pelaajiaan Kosovon peleihin. Askel kohti parempaa koetaan vuonna 2014, kun Fifa myöntää Kosovolle luvan ensimmäiseen viralliseen harjoitusmaaotteluun Haitia vastaan, ja vuotta myöhemmin Kosovo saa Fifan jäsenyyden.

Ottelua ennen joukkue on kokoontunut hotellille palaveriin. Pelaajien keskuudessa on aistittavissa ylpeyden tunnetta, ja Bunjakin ilmoittaa hieman naureskellen, että seuraava tavoite olisi 2018 MM-kisat. Kesken otteluun valmistautumisen hotellin eteen saapuu satapäinen kannattajajoukko soihtuineen ja rumpuineen laulamaan joukkueelle. Pelaajat ovat sekä ihmeissään, että iloisia – he ovat tekemässä jotain suurta.

Tässä kohtaa katsojakin alkaa liikuttua, kun kuva siirtyy yleisöä täynnä olevalle stadionille. Pienimuotoisten ilotulituksien sävyttämänä laulut raikaavat kilpaa Fifan tunnarin kanssa, kun joukkueet astelevat kentälle. Pelin aikana yleisöä kapellimestarin tavoin huudattaa kentän tasalle laskeutunut mieskatsoja ilman paitaa. Ottelu päättyy 0-0 lukemiin, mutta tapahtuma on ollut upea kaikille osallistujille.

Dokumentti huipentuu tanssiaskeliin. Pukumiesten tanssin syynä on se, että myös Uefa myönsi jäsenyyden Kosovon jalkapalloliitolle, huolimatta muutamien maiden vastustuksesta.

Futis sivuosassa

Unelma maajoukkueesta oli noin tunnin mittainen, mikä oli ihan sopiva näin raskaiden aiheiden käsittelyyn. Itse jalkapallon pelaaminen oli hieman sivuroolissa, mutta laji tuotiin esille suurena voimavarana, joka on auttanut kosovolaisia rankkoina aikoina. Dokumentissa pompittiin välillä eri vuosiin, joita johtavat väliotsikot oli kirjoitettu ruotsiksi. Otsikoita ei siis oltu suomennettu, joka tällä kielipäällä hieman haittasi seuraamista.

Aloittaessani dokumentin katsomista aihealue tuntui jotenkin etäiseltä, mutta juonen edetessä pystyin asettumaan sympaattisen valmentajan ja jalkapallokansan puolelle. Itse olisin toivonut näkeväni jalkapalloa hieman enemmän, mutta lyhyehkön keston vuoksi jostain täytyi varmasti karsia. Dokumenttia voi suositella Kosovon historiasta, nykytilanteesta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille, mutta miksei myös jalkapalloromantikoille.

Niin, ja ne MM-karsinnat. Kosovon osalta karsinnat toivat hienoja kokemuksia, mutta vain yhden pisteen. Me kaikki luultavasti muistamme ketä vastaan se piste tuli Turun pimenevässä illassa.

Artikkelikuva: Burim

The post Viihdepääty: Unelma maajoukkueesta appeared first on Byyri.

Israelin vaikutusvaltaisin seura

Beitar Jerusalem lasketaan yhdeksi Israelin pääsarjan ’’neljästä isosta’’ joukkueesta, vaikka pokaalit ovat karttaneet seuraa jo yhdeksän vuoden ajan. Beitarilla on enemmän faneja kuin muilla Israelin joukkueilla yhteensä, ainakin seuran entisen omistajan, venäläisen Arcadi Gaydamakin mukaan. Osittain tästä syystä seuraa on käytetty ja käytetään nationalistisiin tarkoituksiin.

Gaydamak mainitsee dokumentissa useamman kerran, ettei jalkapallo ikinä kiinnostanut häntä, vaan Beitar oli puhtaasti poliittinen väline oligarkille. Vuonna 2005 talousvaikeuksista kärsineen Beitarin omistajaksi tullut Gaydamak toi aluksi mukanaan valtavan rahatukun ja menestystä.

Muutama vuosi tämän jälkeen mies haki Jerusalemin pormestariksi. Gaydamak kuitenkin hävisi vaalit, ja samalla rahahanat Beitarin suuntaan alkoivat tyrehtyä.

Lähtökohdat avataan dokumentissa hyvin. Beitar on monelle jerusalemilaiselle enemmän kuin seura, ja radikaaleimmat Beitar-fanaatikot kuuluvat La Familia -kannattajaryhmään. Pääosin mizrahijuutalaisten jälkeläisistä koostuvaa La Familiaa leimaavat jyrkät oikeistolaisarvot, ja valtaosa pelaajista sekä seurajohdosta antaa hiljaisen hyväksyntänsä näille arvoille. On sanottukin, että Beitar edustaa Israelia pienoiskoossa.

Beitar Jerusalem on myös siitä erikoinen seura, että sen riveissä ei ole koskaan pelannut arabipelaajaa, ja muslimejakin on ollut vain viisi. La Familia eritoten on halunnut Beitarin olevan ikuisesti puhdas.

Kaksi muslimitaustaista pelaajaa pelasi Beitarissa vuosikymmeniä sitten, ja heidän uskontonsa jäi silloin pimentoon, tai siitä ei ainakaan tehty isoa numeroa. Kolmas, nigerialainen Ndala Ibrahim, edusti Leijonia neljän ottelun ajan ennen kuin Beitarin fanit kävivät puolustajaan käsiksi.

Dokumentin päähenkilöt ovat kaksi tuoreinta joukkueessa pelannutta muslimia. Gaydamak hankki heidät seuraan, omien sanojensa mukaan paljastaakseen yhteiskunnan todelliset kasvot.

Kertomus pinttyneestä syrjinnästä

Tšetšenialaiset Zaur Sadayev ja Dzhabrail Kadiyev eivät tienneet, millaiseen hullunmyllyyn he joutuisivat siirtyessään Venäjän pääsarjan FC Akhmat Groznysta Beitar Jerusalemiin. Dokumentista käy ilmi, että siirron takana eivät olleet pelilliset syyt, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna pelaajien taso olisi todennäköisesti riittänyt Israelin pääsarjaan. Sadayev & Kadiyev eivät ärsyttäneet faneja otteidensa takia, vaan uskomustensa.

Zinshtein kuvaa hyvin miesten tunteiden vuoristoradan. Ensimmäisten päivien ja lehdistötilaisuuden jälkeen Kadiyev kertoo äidilleen puhelimessa kaiken sujuvan hyvin. Harjoituksiin kertyneelle satapäiselle kannattajajoukolle näytetään peukkua ja hymyillään, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä, ettei kaksikko edes tajua myrskyisää vastaanottoa. Hepreaksi hoilatut chantit ja haistattelut menevät miehiltä todennäköisesti ohi.

Alkuhämmennyksen jälkeen niin katsoja kuin Zaur & Dzhabrailkin ymmärtävät kupletin juonen. Kansainväliset käsimerkit, buuaukset ja aggressiivinen käytös eivät jää keneltäkään huomaamatta. Seurajohto rauhoittelee tilannetta ja uhkaa öykkärisakkia porttikiellolla stadionille.

Seuraavaksi dokumentti ottaa suunnan kohti suurempaa kohua. Pienen porukan huutelu ei futista enemmän seuraaville ole uutinen eikä mitään. Se on valitettavasti arkipäivää. Kaikki kuitenkin kulminoituu Sadayevin ensimmäiseen ja ainoaan maaliin Beitar Jerusalemin paidassa.

Maalin juhlimisen sijaan sadat Beitarin kannattajat poistuvat stadionilta protestiksi muslimipelaajan onnistuttua maalinteossa. Samat fanit päättävät boikotoida tulevia kotiotteluja, mutta seurajohto uskoo edelleen kyseessä olevan vain pieni vastarinta.

Seuraavissa otteluissa paikalla on muutamia satoja katsojia, kun normaalisti katsojakeskiarvo on päälle 10 000. Myöskään seurakavereista ei ole Sadayevin & Kadiyevin tueksi. Ainoastaan argentiinalainen Darío Fernández sekä joukkueen kapteeni Ariel Harush ovat tšetšenialaisten puolella. Muut tuntuvat hyväksyvän sekasortoisen tilanteen.

Hämmennystä kotisohvalla

Minulle dokumentin keskeinen teema, jalkapallomaailmassa yhä esiintyvä rasismi, ei sinänsä tullut yllätyksenä. Lukuisat jalkapalloilijat kohtaavat edelleen huutelua kannattajilta ja vastustajan pelaajilta, vaikka ajatusmaailma on menossa jatkuvasti eteenpäin – tai niin haluan ainakin uskoa.

Mitä isompiin ympyröihin mennään, sitä tehokkaammin syrjintää on saatu kitkettyä. Juuri tästä syystä dokumentti aiheutti varsin hämmentyneen reaktion, sillä Beitar Jerusalemin kohdalla ei todellakaan puhuta mistään pikkuseurasta.

Kyse ei myöskään ollut pelkästä kannattajaryhmä La Familiasta, vaan kahden pelaajan kaltoinkohtelua katsottiin kymmenien tuhansien sormien läpi. Lisäksi dokumentin ohjannut Zinshtein sai lukuisia tappouhkauksia ensi-illan jälkeen.

Itse en pistäisi pahitteeksi, vaikka Beitar Jerusalem joutuisi pelaamaan tyhjille katsomoille pidemmänkin aikaa. Tuskin se mitään muuttaisi, mutta olisi edes jonkinlainen näpäytys.

Dokumentti sai Suomen ensi-iltansa viime vuoden DocPoint -elokuvafestivaaleilla. Tällä hetkellä se on katsottavissa Netflixissä, ja räjähdysherkästä aiheesta huolimatta suosittelen teosta kaikille futiksen ystäville. Maya Zinshtein on luonut silmiä avaavan pätkän, joka osoittaa Beitar Jerusalemiin pesiytyneen todellisen ongelman. Ongelman, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnassa.

Beitarin seuralegendan ja entisen puheenjohtajan, Itzik Kornfeinin, ajatuksiin on hyvä lopettaa: ’’Tulevaisuudessa tulee joko olemaan Beitarissa pelaavia arabeja, tai Beitaria ei tule enää olemaan.’’

The post Viihdepääty: Forever Pure appeared first on Byyri.