Paineita joukkue ei silti näyttänyt kokevan. Tai jos koki, ei sitä voinut päätellä siitä, miten Senegal pelasi. Kun Zimbabwe nosti prässiään lähes Senegalin maaliviivalle, päätti joukkueen keskuspuolustaja Abdou Diallo hieman leikitellä vastustajansa kanssa. 

PSG:n keskuspuolustaja nosti pallon rennon oloisena Zimbabwen hyökkääjän pään yli. Ja sitten teki saman uudestaan. Tilanne purkaantui vasta, kun Diallo pelasi päänkorkuisen syötön joukkuetoverilleen ja Senegal joutui sortumaan hieman hätäiseen purkupalloon.

Senegal voitti ottelun lopulta 1–0 Sadio Manén lisäajan seitsemännellä minuutilla viimeistelemällä rangaistuspotkumaalilla. Joukkueen kahdessa seuraavassa ottelussa ei tehty maaliakaan. Senegal jatkoi silti, vastoin todennäköisyyksiä, lohkovoittajana pudotuspeleihin, joissa se on murskannut vastustajansa iskemällä kolmeen otteluun kahdeksan maalia.

Huomenna Senegal pelaa Afrikan mestaruuskisojen finaalissa Egypti vastaan. Manélle, Diallolle, Kalidou Koulibalylle ja kumppaneille kyseessä on toinen peräkkäinen mahdollisuus voittaa maanosan mestaruus, joka, luonnollisesti, on heidän silmissään verrannollinen Euroopan mestaruuteen.

Silti Euroopassa Afrikan mestaruuskisoja tunnutaan järjestäen vähäteltävän. Se, että pelaaja lähtee edustamaan maataan maanosansa mestaruusturnaukseen kesken eurooppalaisen jalkapallokauden, koetaan ennemminkin rangaistuksena kuin kunniana.

Tämä johtuu tietysti jalkapalloyhteisön eurooppakeskeisyydestä. Me haluamme edelleen, jopa globalisoituneen maailman aikaan, ajatella, että olemme jalkapallomaailman itseoikeutettuja hallitsijoita. On jokseenkin kuvaavaa, että Pitso Mosimane, joka johti egyptiläisen Al Ahlyn kaksi kertaa vuoden sisään Afrikan Mestarien liigan voittoon, tai Abel Ferreira, joka teki saman tempun Palmeirasin kanssa Copa Libertadoresissa, puuttuivat kumpikin Fifan ehdokaslistalta vuoden 2021 parhaaksi valmentajaksi.

Toinen syy on turnauksen ajankohta. Arvoturnaus, joka pelataan kesken sarjakauden, kun ei eurooppalaisten suurseurojen vinkkelistä ole asianmukainen arvoturnaus ollenkaan.

Tästäkin argumentista toki paistaa oma kehu kauas. Kuten Suomessa hyvin tiedämme, pelataan myös kesällä pelattavat arvoturnaukset kesken sarjakauden, vaikkeivat Euroopan eliittisarjojen päättäjät sitä huomaisikaan. Lisäksi Afrikan Jalkapalloliitto yritti siirtää Kamerunissa järjestettävät mestaruuskisat pelattavaksi kesälle, vain todetakseen, ettei se sään puolesta ole yksinkertaisesti mahdollista.

MM-kisojen pelaaminen Qatarissa kesken kauden on yksi asia. Afrikan mestaruuskisojen isännöintimahdollisuuden epääminen puolelta maanosan maista on kokonaan toinen. Talvella pelattavien Afrikan mestaruuskisojen paheksuminen eurooppalaisten ilmasto-olosuhteiden perusteella on yksinkertaisesti ylimielistä.

Toki turnauksen aliarvioimiseen vaikuttaa myös se, kuinka usein se pelataan. Samalla, kun me Euroopassa olemme pinttyneet kiinni ajatukseen siitä, että arvokisat on pelattava neljän vuoden välein, pelataan Afrikassa maanosan mestaruuskisoja joka toinen vuosi. Samasta syystä Copa Américan arvostus on ollut viime vuodet selvässä laskussa – turnaus kun tunnutaan nykyään pelattavan sattumanvaraisesti aina silloin, kun huvittaa.

Ja siltikään meidän ei tulisi tuomita Afrikan mestaruuskisoja niin nopeasti. Africa Cup of Nations, kuten turnaus virallisesti tunnetaan, saattaa olla kaikista maailman maanosaturnauksista se viihdyttävin. Ja juuri viihteestähän jalkapallossa on lopun kaiken kysymys.

Siinä, missä eurooppalainen jalkapallo on pitkään ollut organisointikyvyn riemumarssia, yksilöiden alistamista kollektiiville, on Afrikassa perinteisesti ajateltu jalkapalloa enemmänkin vahvojen yksilöiden kautta.

Tämän on toki muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävästi, kun eurooppalaiset jalkapallonäkemykset ovat vallanneet alaa myös Afrikassa, mutta kaikista maanosaturnauksista juuri Afrikan mestaruusturnaus on se, josta voi vielä löytää erilaisuutta ja hieman epäortodoksisia jalkapalloajatuksia. 

Kun Euroopassa lasketaan todennäköisyyksiä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, annetaan Afrikassa yksittäisille pelaajille hieman enemmän päätäntävaltaa sen suhteen, miten tilanteet pelataan. Lopputuloksena on useampia pienen maaliodottaman yrityksiä, jotka nykyään puuttuvat eurooppalaisesta jalkapallosta kokonaan. 

Ja aivan syystä. Useimmiten näistä yrityksistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta silloin, kun kärkkäri neljästäkymmenestä metristä osuu kohdalleen, on tulos mykistävä. 

Toisaalta joskus todennäköisyyksiä vastaan tehty arvio voi mennä myös väärin. Kun Norsunluurannikko pelasi Sierra Leonea vastaan, laski Elefanttien maalivahti Badra Ali Sangaré, että hänen kannattaa ennemmin yrittää kopata huonosti palautettu pusku boksin nurkasta kuin antaa vastustajalle kulmapotku. Tuloksena oli pallon karkaaminen kainalosta takaisin peliin ja Sierra Leonen 2–2 tasoitus, Sangarén katsellessa tilannetta voimattomana ja tuskissaan nurmen pinnasta.

Siinä, missä Mikkel Damsgaardin jäljitelmä David Luizin potkutekniikasta oli kesän 2021 EM-kisojen ainoa maali suorasta vapaapotkusta, on samaan pystynyt tämän vuoden Afrikan mestaruuskisoissa Achraf Hakimi lohkovaiheessa Gabonia vastaan, Hakimi uudestaan Malawia vastaan ja Youssouf M’Changama Kamerunia vastaan. Ottelussa, jossa Komorit taisteli voitosta loppuun asti, vaikka pelasi 83 minuuttia miehen vajaalla ja laitapuolustaja maalivahtina.

Myös tunteiden palo, tai ainakin niiden näyttäminen, tuntuu olevan Eurooppaa suurempaa. Egyptin ja Marokon välisessä puolivälieräottelussa erotuomari joutui kokeilemaan taitojaan järjestysmiehenä pitääkseen kiehuvat pelaajat poissa toistensa kurkuista. Etiopialaiset puolestaan juhlivat lohkovaiheen päätöskierroksen tasapeliä Burkina Fasoa vastaan avoimen onnellisina – huolimatta siitä, ettei tuloksella ollut minkäänlaista merkitystä. Lohkojumboksi jääneestä joukkueesta oli silti hienoa päättä turnaus hyvään tulokseen ja antaa edes jotakin takaisin faneilleen, jotka tukivat joukkuetta, vaikkei menestysmahdollisuuksia juuri ollut. Etiopialla kun ei, toisin kuin sen vastustajilla, ollut joukkueessaan yhtään Euroopan kentillä pelaavaa pelaajaa.

Myös turnausjärjestäjät itse ovat auttaneet draamankaaren luomisessa. Virallinen turnauskaavio kisojen virallisilla verkkosivuilla oli koottu alun perin väärinpäin, mikä sai ihmiset uskomaan, että Senegal ja Egypti kohtaisivat jo turnauksen välierässä. Totuus, kuten hyvin tiedämme, on täysin toinen.

Mutta jos on turnauskaavioon luottaminen vaikeaa, niin on myös siihen, kuinka kauan jalkapallo-ottelun tulisi kestää. Turnauksen aikana kun lisäaikaa on annettu milloin mitenkin paljon, mutta hyvin harvoin pelitilanteiden mukaisesti. Aina lisäaikaa ei ole edes pelattu loppuun.

Malin ja Tunisian välinen ottelu, jossa tuomari vihelsi pelin päättyneeksi jo 85 minuutin jälkeen, on toki jo kerännyt ivaotsikoita ympäri maailmaa. Tilanteen huumoriarvoa tuskin kuitenkaan lisää tieto siitä, että tuomari kärsi vaikeiden sääolosuhteiden takia auringonpistoksesta ja jouduttiin kiidättämään sairaalaan ottelun jälkeen.

Samalla ilmasto-olot ja kulttuurierot luovat kuitenkin ympäristön, joka on otollista vastapainoa sille eliittiselle ja loppuunsa viritetylle koneistolle, jota kutsutaan eurooppalaiseksi jalkapalloksi. Puvun sijasta T-paidoissa heiluvat päävalmentajat, vartalomaaleihin sonnustautuneet fanit ja itseään toteuttavat pelaajat kaikki luovat kuvaa hieman rennommasta ja leikkimielisemmästä turnauksesta – vaikka voittaminen otetaan silti täydellisen vakavasti.

Afrikkalainen jalkapallo ja Afrikan mestaruuskisat tarvitsevat vielä paljon huomiota ja tukea, jotta ne voivat ylittää tietyt haasteet organisoinnin ja infrastruktuurin toimimattomuuden suhteen. Vain sitä kautta turnaus voi nousta myös eurooppalaisella arvoasteikolla korkeammalle. Arvostus taas avaisi mahdollisuuksia esimerkiksi afrikkalaisille päävalmentajille, jotka vielä nykyäänkin loistavat Euroopassa vain poissaolollaan.

Mutta kasvu vaatii sitä, että afrikkalaista jalkapalloa osataan arvostaa siellä, missä arvostettavaa on, sen sijaan, että maanosan merkittävintä turnausta vähäteltäisiin joka käänteessä.

Vähäteltävää on nimittäin yllättävän vähän. Afrikan mestaruuskisojen parhaat joukkueet eivät olisi itselleen liian kovassa paikassa myöskään EM-kisoissa. Turnauksen tähdet kuuluvat jo maailman parhaiden seurajoukkueiden avainpelaajiin. Ja silti sen hienoin piirre – syy, mikä tekee siitä ehkä jopa maailman kiinnostavimman maanosaturnauksen – on erilaisuus.

Euroopassa on tehty kaikki mahdollinen sattuman ja inhimillisen virheen poistamiseksi jalkapallosta. Suuret hallitsevat vahvemmin kuin koskaan ja yllätyksiä nähdään yhä harvemmin. Samalla vallitsevat jalkapalloaatteet matkaavat ympäri planeettaa nopeammin kuin koskaan, ja kaikki huippuseurat ja -maajoukkueet lukevat peliä samalla tavalla. Ylisuorittamisesta on tehty arkipäivää, ja vain harva asia pystyy enää aidosti yllättämään tai riemastuttamaan.

Afrikan mestaruuskisat ovat kenties viimeinen arvoturnaus, josta voi aidosti löytää vielä jotain erilaista ja vallitsevaa status quoa horjuttavaa.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Jotain erilaista ja yllättävää voi löytää myös ensi viikon kolumnista. Ennen sitä voit kuitenkin jakaa omia yllättäviä mietteitäsi sähköpostitse osoitteeseen juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat saada ensi viikon tekstin tuoreeltaan sähköpostiisi, liity Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi.

Hyvää viikonloppua. 

The post Sallisen sivukatsomo: Yllätysten Afrikka appeared first on Byyri.

Käsi pystyyn jokainen, joka on joskus ollut pubissa niin, että yksi seurueen jäsenistä on saanut täysin hullun idean! Entä kuinka monella käsi pysyy ylhäällä, kun kysytään, onko idea tuntunut hyvältä vielä seuraavanakin aamuna? Näin sai käytännössä alkunsa kolmen Tampereella asustelevan sosionomiopiskelijan matka Afrikkaan.

Kolmikko oli keväällä 2018 istumassa iltaa tentin jälkeen. Siitä se ajatus sitten lähti.

”Otettiin siinä vähän kaljaa tentin jälkeen ja menin tupakalle tuohon pihalle. Aloin jostain syystä fiilistelemään siinä polttaessa, että Afrikka on varmasti hieno paikka. Menin takaisin pöytään istumaan ja heitin jätkille, että lähdetäänkö ensi vuonna Afrikkaan. Ei mennyt kauaa, kun läppäri oli jo kaivettu pöytään ja asiaa alettiin tutkia”, Esko Maijala muistelee 15 kuukautta myöhemmin samassa pubissa, mistä kaikki sai alkunsa.

”Sitten kävi pian ilmi, että Namibiassa olisi meidän koulutusalaan soveltuva projekti tiedossa. Sieltä löytyi järjestö, jolla oli alkamassa paikallisen koulun kanssa projektiluonteinen yhteistyö, jossa käytetään jalkapalloa elämäntaitojen koulutuksen välineenä”, Ossi Pärssinen kertoo.

Vajaata vuotta myöhemmin Esko Maijala, Ossi Pärssinen ja Eero Heinonen löysivät itsensä Namibian pääkaupungista Windhoekista osana paikallisen Windhoek Football Clubin valmennustiimiä. Suomalaiskolmikko toimi juniorijoukkueiden elämäntaitovalmentajana ja pyrki tuomaan joukkueisiin harjoitteita, joilla namibialaisnuoret oppivat yhteispeliä sekä ryhmässä toimimista.

”Eskolle ja Eerolle jalkapallo ei ollut lajina niin tuttu, kun taas itse näen elämän osana jalkapalloa”, avaa Ossi Pärssinen heidän lähtökohtia projektiin.

Rap-artistin majoittamana

Ennen matkaa oli hoidettavana paljon byrokratiaa, rokotuksia, vakuutusasioita yms. Kun miehet lopulta pääsivät liikkeelle, tiesi se puolentoista vuorokauden matkustamista. Ensimmäinen lento suuntautui Helsingistä Lontooseen, jossa oli yhdeksän tunnin vaihto. Lontoosta matka jatkui Johannesburgiin, jonka jälkeen herrat saivat nauttia afrikkalaisesta lentoliikenteestä Windhoekiin.

Perille päästyään kolmikkoa odotti majoitus perheessä, jonka isäntä oli projektissa mukana olevan koulun Eros Primary Schoolin toiminnassa osallisena ja omisti Windhoek Football Clubin. Isännän nimi oli Lownan Nangombe, joka tunnetaan myös rap-artisti Wambüseunina.

”Hän on ollut todella menestynyt räppäri Namibiassa ja rundannut pitkin Eurooppaa. Hänellä on näkyvyyttä ja julkisuuden tuomaa etuoikeutta. Hän on perustanut tämän jalkapallojoukkueen ja lisäksi adoptoinut kyseisen Eroksen koulun, joka on ehkä vähän enemmän köyhempien koulu. Hän on ihminen, joka haluaa antaa takaisin yhteisölle”, Esko Maijala kertoo isäntänsä taustoista.

Oman värinsä reissuun toi lähes välittömästi Namibiaa kiusannut kuivuus. Maassa oli ollut poikkeuksellisen kuivaa jo talvesta alkaen ja vettä säännösteltiin.

”Oli kuumaa ja kuivaa. Välillä tuli vettä muutaman tunnin kuuroissa, mutta muuten oli kovin kuivaa. Siellä oli käynnissä pahin kuivuuskriisi vuosiin, ja säännöstely oli alkanut jo joulukuussa. Meille se ei käytännön tasolla niin näkynyt, mutta kun näki köyhempien alueiden arkea, joiden vessa oli kuoppa takapihalla, niin olihan se karua ajatella, etteivät he saa vettä juuri mistään. Näistä olosuhteista tuli kuitenkin myös osa meidän futisleirin lapsista. Paikallista panimoteollisuutta säännöstely ei sitten koskenut.”, Eero Heinonen avaa olosuhteita Windhoekissa.

”Sen näki hyvin konkreettisesti, että jos sinulla on rahaa ja vaikutusvaltaa, niin samat säännöt eivät koske sinua kuin muita”, jatkaa Ossi Pärssinen.

Matkalaiset törmäsivätkin kevään aikana usein eriarvoisuuteen sekä rasismiin.

”Kahdeksan prosenttia kansasta oli valkoihoisia, mutta he saattoivat elää hyvin erillään muusta väestöstä. Esimerkiksi osa Eroksen koulun oppilaista ei ollut aiemmin nähnyt valkoihoista ihmistä, kun me mentiin sinne. Tämä oli tietysti heille, mutta myös meille melko hämmentävä kokemus”, taustoittaa Heinonen.

”Rasismi oli tosi voimakasta siellä. Ei pelkästään valkoisten ja mustien välillä, jotka eivät halua omien lastensa käyvän eri väristen kanssa samaa koulua, vaan myös mustien eri heimojen välillä. Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vuonna 1990 ja moni asia oli yhä vahvasti apartheidin jäljiltä läsnä”, Maijala lisää.

Kuivuuden ja luokkaerojen lisäksi totutella sai myös namibialaiseen aikakäsitykseen, joka poikkesi merkittävästi siihen mitä Suomessa oli totuttu.

”Namibiassa suunnitellaan hirveästi asioita, mitkä eivät sitten välttämättä konkretisoidu ikinä. Tähän kesti hetken tottua. Kuvasimme esimerkiksi materiaalia tällaiseen varainkeruuprojektiin, jolla olisimme täällä Suomessa keränneet lähinnä suomalaisilta futisfaneilta joukkorahoituksella rahaa Windhoek Football Clubin lisenssin saamiseksi paikalliseen Kakkoseen”, Heinonen kertoo.

Namibialainen sarjajärjestelmä poikkeaa merkittävästi suomalaisesta siten, että et voi vain ilmoittaa joukkuettasi alimpaan mahdolliseen sarjaan, vaan kaikki sarjatasot vaativat hyväksytyn lisenssin, jonka saa vain rahalla. Aktiivisia sarjatasoja on tällä hetkellä kaksi. Kakkosen järjestämisestä on ollut kovasti puhetta ja puolet lisenssistä oli jo kertaalleen maksettukin, mutta sarjataso jäi kuitenkin toteutumatta.

”Nämä lisenssit ovat siellä todella kalliita. Kuvasimme kyllä sitä materiaalia, mutta projekti ei siltä suunnalta sitten kauheasti kuitenkaan edennyt. Olemme miettineet tuon videon koostamista kasassa olevasta materiaalista nyt täältä Suomesta käsin”, jatkaa Heinonen.

”Se Kakkosen lisenssi maksaa noin 1500‒2200€, joka on Namibiassa aivan valtava raha. Lownan Nangombe oli maksanut tästä puolet yksin viime vuonna, mutta sitten vain oli ilmoitettu ettei Kakkosta järjestetä ja rahaa ei Namibian jalkapalloliitosta koskaan palautettu”, Heinonen lisää.

Namibiassa on suuri työttömyys ja ihmiset tekevät rahaa mitä ihmeellisimmillä keinoilla ja Nangombe oli joutunut nielemään pettymyksensä, mutta samalla hyväksynyt tilanteen osana maan tapaa toimia. Nyt joukkueita Kakkosen järjestämiseen olisi riittävästi, mutta Nangombella ei ole enää vain heittää uutta lisenssirahaa.

Edustusjoukkueen saaminen olisi erittäin tärkeää Windhoek Football Clubissa palloileville nuorille. Ei pelkästään paremman seuraidentifioitumisen takia, vaan että he pysyisivät kiinni jalkapallossa ja tavoitteellisessa elämässä myös juniorivuosiensa jälkeen.

Afrikkalaisen unelman tavoittelua

Kun harjoituskentille päästiin, niin siellä vastassa oli kolme juniorijoukkuetta, joiden pelaajien ikähaarukka oli 9–19 vuotta. Loppuvaiheessa mukaan tuli  A-juniorijoukkue vanhimmasta ikäluokasta, johon liittyi vielä hieman yli 20-vuotiata pelimiehiä.

Monille näistä nuorista jalkapallo on ainoa tie parempiin oloihin ja se näkyi miesten mukaan todella selvästi.

”Kun puhuttiin lasten ja nuorten kanssa heidän unelmistaan, niin lähes jokaisella ne unelmat olivat jalkapallossa. Jalkapallo oli niin paljon enemmän heille kuin mitä oma puistopelailu on ollut itselle joskus”, Esko Maijala miettii.

”Monet vielä lisäsivät, että ne unelmat olivat nimenomaan Euroopan pelikentillä. Mitä nuorempi pelaaja oli, sitä totisemmin hän pelasi ja oli sitoutuneempi treenaamiseen, sekä siihen mitä me oltiin siellä tekemässä”, Eero Heinonen täydentää.

”Tämän huomasi myös siinä, että alle kymmenenvuotiaita treenautettiin kaikkein eniten. Heillä oli ihan FIFA:n A-lisenssin omaava valmentaja, jolla oli paikallisessa mittakaavassa aivan valtava futistietämys ja joka piti hurjaa kuria eikä sietänyt mitään perseilyä”, kertaa Ossi Pärssinen.

Kyseisen valmentajan kunnianhimo meni ajoittain myös yli. Maijala muistaa erityisen hyvin yhden pelissä sattuneen loukkaantumisen.

”Yhdeltä lapselta lähti käsi sijoiltaan ja kyynärpää muljahti pois paikaltaan. Viisi minuuttia myöhemmin tämän pelaajan isä oli yhdessä valmentajan kanssa kiskonut pojan käden takaisin paikalleen ja heittänyt hänet takaisin pelikentälle. Eero kävi meistä erityisen kuumana, että et voi laittaa poikaa kentälle vaan soitetaan nyt ambulanssi! Lopulta poika myös lähti sillä ambulanssilla.”

Pärssisen mukaan valmentajan jalkapallotietous oli namibialaiselle tasolle poikkeuksellisen kova, mutta käytännön elämän hahmottamisen kanssa oli välillä sitten enemmän vaikeuksia.

Heinosella on jäänyt mieleen valmentajan ajatus, jolla olisi voinut ratkaista kuivuusongelman, joka koski tietenkin myös joukkuetta.

”Sillä valmentajalla oli idea, että lennätettäisiin Etelämantereelta lentokoneilla kokonainen kaupungin kokoinen jääkimpale. Yritimme sitten selittää, että tällainen jään lennätys jonnekin aavikolle maksaa aivan helvetisti. Hänen mielestään se olisi lentoyhtiölle vain mainosta, kun ensinnäkin kehittävät tähän pystyvän koneen ja toteuttavat operaation. Niitä lentokoneita kuulemma pitäisi olla 6-100, jotka kiinnittävät sitten vaijerit tähän jääpalaan”, Heinonen pyörittelee yhä päätään koutsin vähintäänkin villistä ideasta.

Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta aikaa viettiin yhdessä myös pelikenttien ulkopuolella ja keskinäinen kunnioitus oli suurta.

”Meillä oli heti kolmantena päivänä junnuturnaus, josta meille ei ollut kerrottu etukäteen mitään. Valmentaja ilmestyi aamuvarhaisella meidän kämpille ja repi meidät sinne koko päiväksi. Turnauksen jälkeen päätimme sitten mennä yksille ja nämä yhdet venyivätkin sitten kahdeksaksi”, Pärssinen muistelee ensimmäistä yhteistä pidempää illaa.

Junioriottelut tulivat tutuiksi ja näissäkin riitti kulttuurieroa ihmeteltäväksi. Pelit olivat ottelutapahtumia, joiden yhteydessä oli mm. anniskeluteltat, joista katsojat seurasivat ottelun kulkua ja huutelivat ronskeja juttuja.

HJK:n surkeus pelasti käärmeeltä

Miehillä riittäisi vaikka kuinka monta tarinaa kerrottavaksi, mutta yksi maininnan arvoinen on hieman yllättäen suomalaiseen jalkapalloon liittyvä.

Intohimoiseksi HJK:n kannattajaksi tunnustautuva Ossi Pärssinen seurasi makuuhuoneessa tarkkaavaisuudella HJK:n vierasottelua Vaasassa. Klubilla oli käynnissä hyvin vaikea jakso Veikkausliigassa ja joukkue oli kiinni tärkeissä vieraspisteissä. Kotijoukkueen Hindrek Ojamaa kuitenkin tasoitti pelin lisäajan viidennellä minuutilla.

”Nousin saman tien sängystä ja lähdin ulos tupakalle, kun vitutti niin uskomattoman paljon. Juuri kuin olin ehtinyt röökin sytyttää kuului talosta kauhea rääkäisy”, Pärssinen muistelee.

”Muistan Ossin poistuneen huoneesta ja jähmettyneeni kuin olin näkevinäni siellä käärmeen. Kysyin ääni väristen, että onko tuo käärme, ja kun sain isännältämme myöntävän vastauksen, lähti minulta hallitsematon kiljaisu”, Esko Maijala kertoo rääkäisyn alkuperän.

”Meitä oli tähän asti kutsuttu viikingeiksi, mutta ei enää sen jälkeen. Näytimme kuulemma oikean luontomme”, jatkaa Maijala yhä selvästi huvittuneena.

Pärssistä nauratti ensin Maijalan reaktio, mutta tilanne oli jälkikäteen laittanut hänet mietteliääksi.

”Todennäköisesti se käärme oli ollut seurassani koko sen pelin ajan enkä ollut intensiiviseltä katsomiseltani havainnut mitään”, Pärssinen arvioi.

”Meillä oli tämän jälkeen ohjeistus katsoa aina esimerkiksi tyynyn alle, kun mentiin nukkumaan ja varmistaa ettei siellä ole käärmettä. Se oli kuulemma sellainen paikka missä niitä voi olla. Yhdessä kodissa lasta oli esimerkiksi hiljattain käärme päässyt juurikin tyynyn alta puremaan silmään ja kyseinen lapsi oli lopulta menehtynyt päivien kitumisen jälkeen”, Eero Heinonen tietää kertoa.

Hurjista kokemuksista huolimatta miehet pitävät matkaa varsin antoisana ja uusi on jo suunnitteilla. Esko Maijala ja Eero Heinonen palaavat näillä näkymin Windhoekiin samaisen projektin pariin jälleen ensi keväänä. Yhteydenpito on ollut tiivistä myös paluun jälkeen. Ossi Pärssisen osallistuminen on puolestaan kiinni Huuhkajien menestyksestä.

”Katson nyt ensin, tuleeko sitä EM-kisapaikkaa näistä karsinnoista. Jos tulee, niin en ole jäämästä niistä kisoista pois ja budjetti ei kestä toista reissua samalle vuodelle”, Pärssinen priorisoi.

Ja niitä tarinoita tosiaan riittää ja miesten kokemuksia voi lukea vielä näin jälkikäteen heidän ylläpitämästään blogista.

Windhoek Football Club

Perustettu 2012

Lähiaikojen tavoitteena on saada lisenssi Namibian liigaan, mikä toisi lisämotivaatiota paikallisille nuorille. Seura pyrkii tuomaan iloa köyhille alueille vaikeiden aikojen keskelle. Toiminnan alkaessa kaikilla nuorisojoukkueilla oli yksi yhteinen pallo käytettävissä. Seuran slogan kuuluu ”We are who we are”, jolla pyritään viestittämään sitä, että joukkue on elämäntapa siihen kuuluville. Windhoek Football Club on kaikille rotuun, väriin, heimoon tai uskontoon katsomatta, jotka haluavat tunnustaa tai kantaa seuran värejä.

The post Suomalaiset opiskelijat Namibiassa jalkapallovalmentajina rap-artistin majoittamana – mistä ihmeestä on oikein kyse? appeared first on Byyri.

Kun vuoden 2010 MM-kisat myönnettiin Etelä-Afrikalle, halusi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA tarkoituksella nostaa Afrikan jalkapalloilevan maailman eturiviin.  Väkiluvultaan toiseksi suurimman mantereen potentiaalista oli nähty vasta pintaraapaisu ja todellista afrikkalaisjoukkueen läpimurtoa uskallettiin odottaa. Ghana vastasikin koko Afrikan huutoon olemalla kirjaimellisesti senttien päässä välieräpaikasta. Kuuluisa Uruguay-kamppailu kääntyi lopulta Mustien tähtien tappioksi rangaistuspotkuilla.

Katkerasta tappiosta huolimatta Ghanan menestys loi vahvaa uskoa Afrikan jalkapallon tulevaisuudesta. Joukkueen puolivälieräpaikka jakaa Afrikan parasta saavutusta Senegalin ja Kamerunin vastaavien suoritusten kanssa. Loistavista näkymistä huolimatta vuoden 2014 kisoissa Brasiliassa Nigeria ja Algeria pääsivät parhaina afrikkalaisina ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle. Viime kesänä Venäjän MM-nurmilla ei yksikään Afrikan edustaja selvittänyt lohkovaihetta, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1982.

Afrikan mestaruusturnauksen rooli korostuu poikkeuksellisella tavalla maanosan edustajien sukellettua MM-kisoissa.

Turnaus ilman yhtä suurta mestarisuosikkia

Tämän vuoden Afrikan mestaruusturnauksessa useammalla maalla on realistiset mahdollisuudet edetä aina mestaruuteen asti. Järjestävä maa Egypti on maanosan menestynein joukkue, mutta viime kesän floppi MM-näyttämöllä on saanut aiheuttanut epävarmuutta isäntien leirissä. Mohamed Salahin johdolla se kuuluu kuitenkin suurimpiin voittajasuosikkeihin.

Selkeää dominanssia ei turnauksessa ole viime vuosina nähty. Viidestä 2010-luvun turnauksesta pokaalin on pokannut viisi eri maata. Tämän vuosikymmenen voittajat ovat Egypti, Sambia, Nigeria, Norsunluurannikko sekä hallitseva mestari Kamerun.

Afrikan ”isoista” myös ainakin Senegal, Algeria, Norsunluurannikko ja Marokko lähtevät pokaalinkiilto silmissään turnaukseen. Mainituilla mailla on menestyksekästä historiaa kisoista ja laaja pelaajatuotanto tukemassa odotuksia. Turnausmuoto tarjoaa 24 joukkueen kisoissa myös useammalle lohkokolmoselle jatkopaikan,  joten pienten maiden todellinen yllätyssauma koittaa pudotuspeleissä.

Salahin lisäksi turnauksessa nähdään useita maailman parhaita pelaajia. Egyptiläisen seurakaveri Sadio Mané on Senegalin kirkkain tähti ja suuressa vastuussa joukkueen tehoista. Myös vaikkapa Manchester Cityn algerialaistähti Riyad Mahrez, Tottenhamin kenialaiskeskikenttä Victor Wanyama ja AC Milanin lupaava Franck Kessié kuuluvat turnauksen tähtikaartiin.

CAF hamuaa menestystä riskienkin uhalla

Aiemmin alkuvuodesta järjestetty turnaus siirrettiin kesälle, koska pelaajien osallistuminen maajoukkuetoimintaan kesken kiivaimman sarjakauden aiheutti närää monien seurojen taholta etenkin Euroopassa. Nyt osallistujamaat saavat kaikki parhaat pelaajansa käyttöön aina kirkkaimmista tähdistä alkaen.

Kisojen laajentaminen tuo pienemmille maille hienon mahdollisuuden tasonmittaukseen isoveljien kanssa. Erikseen mainittakoon Mauritanian, Madagaskarin ja Burundin arvokisadebyytit. Afrikassa on enää vain 12 valtiota, jotka eivät ole koskaan selviytyneet lopputurnaukseen.

Kriittisin silmin tarkasteltuna laajennetut kisoissa on havaittavissa kuitenkin isoja uhkatekijöitä. CAF:n tahtotila on nostaa Afrikan jalkapalloa kiireellä Euroopan ja Etelä-Amerikan kantaan oikoreittejä kaihtamatta. Vauhtisokeuden sivutuotteena tehdään helposti harkitsemattomia päätöksiä. Tämän vuoden turnauksessa pelaa maita, joiden tasoero kovimpiin joukkueisiin on yhtä räikeä kuin kaupallisuudesta syytetyssä MM-turnauksessa.

Oman mausteensa turnaukseen tuo vähintäänkin tulinen egyptiläinen jalkapalloväki. Maassa on nähty monia traagisiakin episodeja jalkapallolehtereillä, joten turvatoimet on kiristetty maassa äärimmilleen. Egyptin liigan otteluista valtaosa on pelattu ilman yleisöä.

Parasta mainosta Afrikan jalkapallolle olisi tasapainoinen, kiinnostava turnaus jossa parhaat joukkueet esittäisivät laadukasta joukkuepeliä. Tällöin nuorallatanssi ei päättyisi mahalaskuun.

Afrikan mestaruusturnaus käynnistyy 21. kesäkuuta Egyptin ja Zimbabwen välisellä ottelulla. Loppuottelu pelataan 19. heinäkuuta Kairossa. Kisoja voi seurata VeikkausTV:n kautta.

A-lohko:

Egypti

Kongon demokraattinen tasavalta

Uganda

Zimbabwe

B-lohko:

Burundi

Guinea

Madagaskar

Nigeria

C-lohko:

Algeria

Kenia

Senegal

Tansania

D-lohko:

Etelä-Afrikka

Marokko

Namibia

Norsunluurannikko

E-lohko:

Angola

Mali

Mauritania

Tunisia

F-lohko:

Benin

Ghana

Guinea-Bissau

Kamerun

The post Africa Cup of Nations 2019: Afrikka haluaa nostaa profiiliaan – uusina tulokkaina Mauritania, Madagaskar ja Burundi appeared first on Byyri.

Ugandalaiset vihaavat vesisadetta. Jopa niin paljon, että he sulavat sateessa. Näin minulle kovasti on väitetty. Väitteen paikkansapitävyyttä ehdottomasti puoltaa kokemus siitä, että on nähnyt Kampalan vesisateessa. Ihmiset katoavat, tiet ovat tyhjät. Sen sijaan katujen varsilla kaupat, kojut ja katokset vetävät ihmisiä kuin magneetit. Kun taivas jyrisee pariin kertaan ja isoja pisaroita alkaa tipahdella kiihtyvällä tahdilla, myös Mandela National Stadiumin katsomossa vedeltä suojaava katto on yhtäkkiä korkeampi prioriteetti kuin hyvä näkyvyys Cranesien ja Taifa Starsin, eli Ugandan ja Tansanian jalkapallomaajoukkueiden lämmittelyrutiineihin.

Ihmiset katsomossa miettivät, että näinköhän peli pääsee alkamaan ajallaan, kun tulee vettä. Olen hämilläni, koska mielestäni vesisade on ihanteellisin keli futiksen pelaamiseen luonnonnurmella ja koska Euroopassa peliajoista ei lipsuta sääolojen vuoksi. Ainakaan vesisadekuuron. Eletään syyskuun kahdeksatta Herran vuotta 2018 ja kyseessä on Ugandan ja Tansanian välinen toisen karsintakierroksen ottelu pääsystä African Cup of Nationsiin.

Matsipäivä

Pelitunnelmia on aistittavissa jo kotikaupungissamme Entebbessä, vajaan neljänkymmenen kilometrin päässä Mandela National Stadiumilta, jota kansan keskuudessa kutsutaan nimellä Namboole. Ihmiset ovat lähdössä kohti pelipaikkoja, sen näkee väkijoukon pukeutumisesta Cranes-paitoihin ja varustautumisesta vuvuzeloin, huivein ja Ugandan lipuin.

Olemme varanneet hotellihuoneet stadionin vierestä hotelli Jokasista, jonne käymme viemässä tavaramme. Futisintoilijana minulla on vaikeuksia pysyä pelihousuissani, kun huomaan kerroksemme käytävällä FUFA:n (Ugandan jalkapalloliitto) pallokassit ja selviää, että pelaajat itseasiassa majoittuvat samalla käytävällä kuin me. Ihmetystä ei vähennä se, että hotelli ei todellakaan ole mikään luksusluokan hemmottelutalo, vaan rehti afrikkalainen hotelli, jossa on satakymmenensenttiä leveä sänky kahdelle ja suihku vailla lämmintä vettä.

Saavumme neljän suomalaisen ja yhden ugandalaisen voimin Namboolelle parisen tuntia ennen peliä. Stadionin ulkopuolella myydään kaikkea tavanomaista afrikkalaista; lihavartaita, lämmintä kaljaa, grillattua maissia ja matookea, kelloja, lippiksiä ja kenkiä. Näiden lisäksi alueella kiertää paita- ja huivikauppiaita. Kolmella meistä on Cranesien paidat entuudestaan, joten kaksi vielä ostetaan. Ugandalaisia kannattajia tulee liukuhihnalta vastaan ryppäinä, torvia soitellen ja kannatushuutojaan huudellen. Meille lyödään veljellisesti ylävitosia – samaa porukkaa kun ollaan.

Fiilisteltyämme hetken stadionin pihalla pelitunnelmaa ja juotuamme yhdet pre-match oluet, siirrymme kohti vip-katsomoa, jonne olemme liput ostaneet. Ugandan peleissä vip-lipulla pääsee istumaan selkänojalliseen, suomalaiselle ahterille liian kapeaan kuppituoliin, kun peruslipulla istutaan puisilla rivipenkeillä.

Myynnissä on vielä vvip-luokan lippuja, joiden hinta on triplasti vipin verran. En tiedä mitä palveluita kyseisellä lipulla saa, mutta tiedän että emme tuota tasonnostoa tarvitse.

Meidän katsomopaikkamme on stadionin idänpuoleiselta pitkältä sivulta, hieman keskiympyrän kohdalta Tansanian maaliin päin. Katsomossa on hyvä meininki, tosifanit pitävät tunnelmaa yllä varsin kiitettävästi vuvuzelojen, torvien ja huutojensa kanssa jo tuntia ennen peliä. Katsomossa kiertelee nuoria miehiä myymässä olutta; Heinekenia ja Tusker Litea. Vähän turhan lämpöistä mutta annettakoon se anteeksi. Paikalliset usein juovat oluensa lämpöisenä.

Itä-Afrikan tulinen derby

Ennakkoasetelmat ovat Ugandan puolella, vedonlyöntikertoimet Cranesien voitolle ovat vain reilua yhtä. Maalikarkeloita sinänsä ei uskalla odottaa, sillä Ugandan kymmenessä viimeisimmässä kotipelissä joukkue on tehnyt yksitoista maalia – näistä viisi ottelussa Etelä-Sudania vastaan. Peräti neljä ottelua näistä on ollut maalittomia tasureita.

Tansanian viimeiseen kymmeneen vieraspeliin mahtuu kolme maalitonta tasuria ja vain kahdeksan tehtyä maalia. Cranesien ja Taifa Starsin viidestä viimeisestä kohtaamisesta peräti neljä on varsinaisella peliajalla päättynyt tasan. Tasaista vääntöä odotellaan, mutta ugandalainen media ja kansa on huudellut voittoa Tansaniasta, etenkin jälkimmäisen pitäessä sitä lähes absoluuttisena totuutena. Intohimoa ja näyttämisenhalua varmasti riittää naapurimaiden kohtaamisessa.

Pillin viheltäessä pelin alkaneeksi sade on jo loppunut hyvän aikaa sitten ja väki alkanut löytää tiensä katsomoihin.

Ugandan liput liehuvat, lapsilla on posket maalattu Ugandan värein; mustaa, keltaista ja punaista. Vastakkaisessa pitkän sivun katsomossa niin ikään värikoodi koostuu erivärisistä Ugandan pelipaidoista, jotka muodostavat liikkuvan ja mesoavan, raivokkaan ja voitonjanoisen ihmismeren. Toisessa päätynurkassa on Tansanian kannattajien paikka sinisissä, valkoisissa ja mustissa paidoissaan.

Muutaman minuutin pelin jälkeen huomaan, että peliä onkin pelattu kellon mukaan vasta reilut kymmenen sekuntia. Afrikkalainen aika ei ole niin justiinsa, ja toimitsija onkin unohtanut laittaa pelikellon käyntiin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ottelun alku on kotijoukkueen totaalista hallintaa. Pallo käy Ugandan kenttäpuoliskolla ainoastaan tansanialaisten roiskimien purkupallojen takia. Uganda saa ensimmäiseen pariinkymmeneen minuuttiin lukuisia vapaapotkuja kahden- ja kolmenkymmenen metrin välistä, mutta vedot kilpistyvät tansanialaismuuriin eivätkä keskitykset oikein löydä omille. Uganda hallitsee peliä pallollisesti miten haluaa, mutta oikeita maalipaikkoja ei juuri nähdä.

Tästäkin huolimatta peli on viihdyttävää ja eurooppalaiseen futikseen virkistävän erilaista.

Kaikenmaailman ninjapotkuja ja kolmen metrin kurotuksia nähdään, ja afrikkalaiseen tapaan pelin tempo pysyy kovana. Vauhtia on eikä vaaratilanteitakaan vältellä. Kukaan ei myöskään neymarmaisesti makoile kentällä minuuttitolkulla saatuaan vähän rakkautta vastustajalta.

Ensimmäisen puoliskon loppua kohti Tansania piristyy ja peli tasoittuu huomattavasti. Vieraat pitävät palloa enemmän kuin yhden tai kaksi kosketusta, pääsevät jopa keskityspalloille ja saavat lopussa kulmankin. Uganda pyrkii rakentamaan keskustan kautta, mutta maalipaikoille pääsy on vaikeaa. Laukaisusektorille päästään jokusen kerran, mutta vetojen sijaan yritetään liian vaikeita syöttöjä ja tilanteet kuihtuvat kasaan. Puoliaikapissalle lähtiessäni taululla on lukemat 0-0. Porukkaa puoliajan lopulla oli katsomoissa jo aivan kiitettävästi.

Juttelen puoliajalla parin tansanialaisfanin kanssa ja nostalgiapäissäni jopa muutaman lauseen swahilia, jonka perusfraaseista joitain on vielä muistissa työharjoitteluajoilta Tansaniassa. Sinipaidat eivät ole ollenkaan vakuuttuneita Tansanian pelistä tänään ja ovat huolissaan Ugandan paremmuudesta kentällä. Lyön hieman vettä myllyyn, ostan kylmän Nile Specialin ja lähden katsomaan toista puoliaikaa.

Toinen puoliaika on alusta asti ihan eri peliä kuin ensimmäisen puoliajan alku. Tansania pääsee peliin enemmän mukaan ja ugandalaisten pitäessä palloa hyökkäysalueella sinipaidat pääsevät hyvien katkojen kautta vaarallisiin vastahyökkäyksiin. Enimmäkseen vastahyökkäykset kaatuvat huonoon syöttöön tai ugandalaisten katkoon, mutta Cranesien kapteenia, maalivahti Denys Onyangoa on kiittäminen parista loistotorjunnasta, jotka pitävät lukemat tasoissa.

Myös yleisö palkitsee kapteeninsa aplodein ja kannustushuudoin. Johtajan elkein juuri Onyang antaa myös parhaat läpisyötöt, joissa on ainesta maalipaikoillekin. Viimeistely ontuu ja avopaikan puskut ja viimeistely-yritykset suuntautuvat joko yli tai ohi maalin tai jäävät puolustuksen blokkeihin. Tansanian maalivahdille ei juuri töitä kerry, vaikka pelillisesti niin olisi sopinut olettaa. Tuomari antaa kolme minuuttia lisäaikaa pelattavaksi, mutta sekään ei riitä kummankaan joukkueen maalintekoon.

Kohti seuraavaa koitosta

Ottelun päättyminen maalittomaan tasapeliin ei ole mikään statistinen järkytys, vaikka katsojan näkökulmasta olisin mieluusti nähnyt ugandalaisfanien sekoavan, kun Cranesit olisivat nakuttaneet taululle maalin tai kaksi. Pidin joka tapauksessa näkemästäni, itä-afrikkalaisessa romuluisessa ja nopeatempoisessa jalkapallossa on paljon viihdyttäviä elementtejä. Ja paljon enemmän tunnetta, mielitekoja ja omapäisiä ratkaisuja kuin järkeä, malttia ja kurinalaisuutta.

Stadionilta poistuminen sujuu yllättävän helposti, vaikka porukkaa on paljon. Keltaista, punaista, valkoista ja mustaa tursuava ihmismeri poistuu pelipyhätöstä  voitonnälkäisenä jo seuraavaa peliä ajatellen, mutta torvet soivat, Ugandan liput liehuvat etelänkruunukurkineen ja meininki on afrikkalaiseen tapaan rento ja yhteisöllinen. Juuri sellainen, jossa on hyvä lähteä analysoimaan, miten Lesotho kaatuu kotona lokakuussa.

The post Uganda Cranes vs. Tansania Taifa Stars – Itä-Afrikan derby appeared first on Byyri.

Vuonna 2010 järjestettyjen Etelä-Afrikan MM-kisojen puolivälieräottelun dramaattiset tapahtumat ovat painuneet jalkapallon ystävien verkkokalvoille. Uruguay ja Ghana ottivat yhteen monella tapaa ainutlaatuisessa trillerissä. On aika kerrata, mitä Johannesburgin Soccer City -stadionilla tapahtui 2. heinäkuuta 2010 sekä miten jälkipyykkiä ottelun jälkeen pestiin.

Sauma afrikkalaiseen historiaan

Ghana oli historian kolmas Afrikan maa, joka oli selviytynyt MM-areenalla puolivälieriin asti. Heillä oli mahdollisuus selvitä ensimmäisenä afrikkalaisena joukkueena välieriin. Johannesburgissa takana oli koko mantereen tuki.

Uruguay aloitti ottelun vahvasti, mutta koki reilun puolen tunnin pelin jälkeen kovan takaiskun, kun joukkueen kapteeni Diego Lugano joutui jättämään pelikentän loukkaantumisen takia. Topparin tontille vaihdettiin Andrés Scotti.

Kaikki vaikutti siltä, että tauolle mentäisiin maalittomassa tasatilanteessa, kunnes tuli Sulley Muntarin aika iskeä. Ghanalainen päätti kokeilla kaukolaukausta ensimmäisen puoliajan lisäajan viimeisillä sekunneilla. Muntari sai mielettömän kierteen vetoonsa, joka muutti ilmassa sen verran suuntaa, että uruguaylaismaalivahti Fernando Muslera arvioi pallon lentoradan väärin, ja peliväline painui verkkoon. Ghana meni näin tauolle 0-1-johdossa vuvuzelojen ulvoessa.

Uruguayn uusi vaihde

Tauolla Uruguayn valmentaja Óscar Tabárez reagoi näkemäänsä ja suoritti jo toisen pelaajavaihtonsa. Laituri Álvaro Fernández sai tehdä tilaa Nicolás Lodeirolle, joka toi uuden vaihteen eteläamerikkalaisten laitapelaamiseen.

Kun 10 minuuttia ottelun toista jaksoa oli takana, sai Uruguay vapaapotkun hyvästä paikasta. Pallon taakse asettui muutenkin erinomaisen ottelun pelannut Diego Forlán. Hän laittoi pallon tarkalla ammattimiehen laukauksella Ghanan maaliin tasoittaen pelin.

Paljon urallaan maaleja tehneen uruguaylaisen tuuletus oli poikkeuksellisen tunteellinen samaan aikaan kuin Soccer City hiljeni lähes täydellisesti. Tasatilanteessa 1-1 oltiin myös 90 minuutin pelin jälkeen, ja edessä oli puolen tunnin jatkoaika.

Kisojen puhutuin hetki

Uruguayn ja Ghanan välinen puolivälierä oli kiistämättä Etelä-Afrikan MM-kisojen mieleenpainuvin ottelu. Kaikkein eniten puhuttanut tilanne tapahtui jatkoajan lisäajalla.

Ghana sai oikealta sivuvapaapotkun, jota asettui antamaan John Paintsil. Vapaapotku löysi etutolpalta Paintsilin maamiehen, joka jatkoi pallon korkeana luukulle. Stephen Appiah pääsi tuikkaamaan jatkopalloon, mutta suoraan maaliviivalle seisseen Luis Suárezin jalkoihin, joista pallo pomppasi korkeana takaisin maalin eteen. Korkeimmalle nousi Dominic Adiyiah saaden suunnattua puskun kohti maalia. Edelleen maalilla seissyt Suárez torjui käsillään, tehden vielä hämäävän puskueleen perään. Ottelun portugalilainen tuomari Olegário Benquerenca oli tilanteessa hereillä, nosti Suárezille punaisen kortin ja osoitti pallon kylmän viileästi pilkulle.

Ghanan kärkimies Asamoah Gyan asettui pallon taakse. Kaikki tiesivät kyseessä olevan ottelun viimeinen pelitilanne. Gyan otti lyhyen vauhdin ja veti voimalla keskelle. Ylärimaan. Tuomari vihelsi välittömästi jatkoajan päättyneeksi. TV-ohjaaja poimi kuviinsa epäuskoisen Gyanin sekä villisti kentän laidalla tuulettavan, ulosajetun Suárezin. Mentiin rangaistuspotkukilpailuun.

Ghanan kova kohtalo

Uruguay aloitti pilkkuleikin. Molemmilta onnistui kaksi ensimmäistä laukojaa, ja myös Uruguayn kolmas vetäjä Andrés Scotti osui. Seuraavana vuorossa olleen Ghanan kapteenin John Mensahin kohtaloksi tuli olla ensimmäinen epäonnistuja. Nollavauhdilla ammuttu laukaus suuntautui suhteellisen keskelle ja oli Fernando Musleralle helppo pallo poimittavaksi.

Mensah käynnisti epäonnistumisten ketjun. Myös seuraava vetäjä, Uruguayn Maxi Pereira epäonnistui, ja hänen jälkeensä myös Ghanan Dominic Adiyiah, jonka puskun Luis Suárez oli hetkeä aikaisemmin maaliviivalta nyrkkeillyt.

Päädyttiin tilanteeseen, jossa Uruguayn Sebastián Abreu pystyisi ratkaisemaan onnistumalla omassa yrityksessään. Kylmähermoinen vasemman jalan tsippi keskelle, ja Uruguay eteni välieriin Hollantia vastaan.

Ghanalaiset ottivat tappion varsin raskaasti. Jatkoajan lopussa rangaistuspotkussa epäonnistunut Asamoah Gyan oli ottelun ratkettua erityisen romuna. Afrikkalaiset olivat yleisesti suuren sympatian kohteena ympäri jalkapalloilevaa maailmaa. Ghanan serbilainen valmentaja Milovan Rajevac totesi ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, että joukkue kärsi vääryydestä ja että tulos oli epäoikeutettu. Moni oli samaa mieltä.

Ei niin katuva Suárez

Uruguayn valmentaja Óscar Tabárez puolestaan tyynnytteli mediaa toteamalla, että väittämä uruguaylaisten ja erityisesti Luis Suárezin huijaamisesta oli liioiteltu. Suárez oli saanut oman rangaistuksensa, ja kaikki oli mennyt sääntökirjan mukaan.

Suárezin toiminta Soccer Cityn stadionilla oli mennyt kuitenkin laji-ihmisillä laajasti tunteisiin, ja varsinkin hänen tuulettamistaan kentän laidalla pidettiin varsin epäurheilijamaisena. Uruguaylainen laittoi lisää vettä myllyyn, kun hän avasi sanaisen arkkunsa tilanteen jälkeen. Moni odotti median eteen nöyrää miestä, joka edes hieman katuisi tekoaan.

Leuat tippuivat kuitenkin monella toimittajalla, ja Suárez sai koko Afrikan mantereen vihat niskaansa kommenteillaan: ”Tein turnauksen upeimman pelastuksen. Se oli kuin Diego Maradonan Jumalan käsi vuonna 1986. Jumalan käsi kuuluu nyt minulle.”

Se aito ja alkuperäinen Jumalan käsi onkin sitten aivan toinen tarina. Siitä enemmän ensi viikolla.

Kuva: Jimmy Baikovicius / Flickr

The post Kohti MM-kisoja: Ghanan ja Uruguayn hullu ilta 2010 appeared first on Byyri.

Kesäkuun 14. päivä on jalkapallon ystävillä kalenterissa isolla. Tuona päivänä käynnistyvät MM-kisat ja kuukauden kestävä lähes tauoton futisjuhla. Avausottelulla on aina ollut suuri symbolinen merkitys koko kisoille, ja sillä on maailmanlaajuisesti reilusti enemmän katsojia kuin muilla alkusarjan otteluilla keskimäärin. Tulevana kesänä avausottelun magiaa pääsevät maistamaan Venäjä ja Saudi-Arabia.

PERÄÄNANTAMATTOMAT LEIJONAT MAAILMANMESTAREIDEN KIMPPUUN

Italiassa järjestettyjen vuoden 1990 MM-kisojen avausottelu on jäänyt historiaan yhtenä mieleenpainuvimmista avausotteluista. Vastakkain olivat hallitseva maailmanmestari Argentiina ja toista kertaa MM-karkeloissa ylipäätään mukana ollut Kamerun.

Argentiina oli kisoihin lähdettäessä yksi suurimmista suosikeista, ja joukkue vilisi maailmantähtiä, Diego Maradona heistä kirkkaimpana. Kamerun puolestaan oli tuntematon suuruus koko jalkapalloilevalle maailmalle. Heidän edellinen ja tuohon asti ainoa MM-visiitti kahdeksan vuotta aikaisemmin oli tuottanut kolme tasapeliä ja alkulohkoon jäämisen.

Lähtökohdat olivat siis harvinaisen selvät. Katsojat täpötäydellä Milanon San Sirolla sekä miljoonat TV:n ääressä ympäri maailmaa ottivat hyvän asennon ja alkoivat nauttia avajaisohjelmana olleesta muotinäytöksestä ja sitä seuranneesta maailmanmestareiden näytöksestä.

Ottelun alku oli kuitenkin Argentiinalle hankala. Joukkueella oli yllättäen suuria vaikeuksia murtaa Kamerunin puolustusta, ja varsinkin Diego Maradona oli suhteellisen neuvoton. Hän sai aikaan muutamia hyviä harhautuksia keskialueen tuntumassa, mutta hyvät avaavat pystysyötöt loistivat poissaolollaan. Tauolle mentiin maalittomassa tasatilanteessa.

Reilun tunnin pelin jälkeen stadionilla ja kotikatsomoissa luultiin ottelun käännekohdan koittaneen. Kamerunilainen André Kana-Biyik tuli takaapäin hyvässä vauhdissa olleen Claudio Caniggian jaloille, ja ottelun erotuomari Michel Vautrot antoi tilanteesta suoran punaisen kortin. Yleisesti nähtiin, että vajaamiehisenä Kamerun ei pysyisi enää mukana. Ja mitä vielä!

SENSAATIO VALMIS

Vain muutama minuutti edellisestä Kamerunille tuomittiin vapaapotku vasemmasta laidasta. Vapari löysi boksista Cyrille Makanakyn, joka jatkoi maalille. Korkeimmaksi nousi Francois Omam-Biyik, joka sai huonosta asennostaan huolimatta suunnattua puskun alas ja keskelle kohti maalia. Nery Pumpido haparoi. Kamerun 0-1-johtoon.

Tästä käynnistyi Argentiinan hurja kiri ja Kamerunin sitäkin hurjempi puolustustaistelu.

Edellä mainitun ruumiillistuma nähtiin, kun ottelua oli pelattu 88 minuuttia. Caniggia murtautui väkisin oikeasta laidasta. Hän sai kierrettyä ensimmäisen taklauksen, mutta ei toista. Benjamin Massing tuli argentiinalaista päin kuin pikajuna pistäen hänet kumoon yhdellä jalkapallon MM-historian rajuimmista taklauksista. Taklaus oli niin raju, että kamerunilaiselta lähti kenkäkin jalasta. Punainen kortti oli selviö.

Ulosajettu Massing menehtyi viime joulukuussa 55 vuoden ikäisenä.

Yhdeksällä miehellä pelannut Kamerun selvitti kaikesta huolimatta vielä viimeiset hetket ja sai aikaan sensaation Milanon illassa kaatamalla hallitsevan mestarin. Kamerunin voitto oli seuraavana päivänä ykkösuutinen maailman medioissa. Sitä pidettiin yleisesti suurimpana MM-kisojen yllätyksenä sitten vuoden 1982, kun Algeria kaatoi Länsi-Saksan.

MORAALISET VOITTAJAT

Argentiina ryhdistäytyi turnauksessa tämän tappion jälkeen ja eteni lopulta loppuotteluun asti. Kamerun puolestaan jatkoi ihmisten shokeeraamista.

Se voitti seuraavassa ottelussaan Romanian Roger Millan kahdella maalilla ja tanssi veteraanihyökkääjän ikonisten tuuletusten tahtiin sensaatiomaisesti alkulohkosta jatkoon.

Ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle mentäessä kamerunilaiset, joilta ei ennen kisoja osattu odottaa mitään, olivat raivanneet tiensä ihmisten sydämiin ympäri maapalloa. Taru ei ollut tuolloin kuitenkaan vielä valmis. Pudotuspelit käynnistänyt mittelö Kamerunin ja Kolumbian välillä toi jälleen yhden shokkituloksen, kun Kamerunin leijonat rynnivät Millan osumilla puolivälieriin ensimmäisenä afrikkalaisena maana MM-kisojen historiassa.

Puolivälierässä Englanti pysäytti Kamerunin lennon, mutta vasta jatkoajan jälkeen. Värikäs kamppailu, jossa tuomittiin peräti kolme rangaistuspotkua, päättyi lopulta lukemiin 2-3.

Jos Länsi-Saksa voittikin itse MM-kisat, niin moraalinen voittaja oli Kamerun, joka toimi afrikkalaisen jalkapalloilun lähettiläänä. Joukkue oli tienraivaaja, joka osoitti, että Afrikassa on riittävästi taitoa ja osaamista aivan maailman huipulle. Tästäkin huolimatta ainoastaan Senegal (2002) ja Ghana (2010) ovat pystyneet tämän jälkeen sivuamaan kamerunilaisten suoritusta Italiassa vuonna 1990.

Kuva: Daniele Fantini

The post Kohti MM-kisoja: Kamerunin ihme 1990 appeared first on Byyri.

Gambia, Manner-Afrikan pienin valtio, on tarjonnut Veikkausliigalle monta hienoa pelaajaa Demba Savagesta ja Dawda Bahista lähtien. Tällä hetkellä maan jalkapallon ongelmina ovat kuitenkin heikot olosuhteet sekä ihmissalakuljettajat, joiden mukaan pelaajat lähtevät.

Taustoitin Gambian jalkapallon nykytilaa laajemmin aiemmassa jutussa. Nojatuolimatkailijoita eniten kiehtova kysymys jäi kuitenkin vastaamatta – miltä gambialainen jalkapalloelämys maistuu paikan päällä?

Oma ensikosketukseni gambialaiseen jalkapalloiluun oli Real de Banjulin taistelu pääkaupungin herruudesta Banjul Unitedia vastaan. Kumpikaan joukkueista ei välttämättä sano suomalaisille mitään, mutta nykyään KRC Genkissä vaikuttava Omar Colley siirtyi aikanaan Kuopion Palloseuraan nimenomaan Real de Banjulista.

Realin kuuluisin kasvatti lienee Reading FC:n Modou Barrow. Hän muutti nuorena Ruotsiin ja nousi sikäläisistä alasarjoista satumaisesti aina Valioliigaan asti.

Banjulin useista pääsarjajoukkueista nuorin, United, on kärsinyt maan jalkapalloa vaivaavasta pelaajavuodosta kaikista pahiten. Valmentaja Omar Touray totesi The Telegraphin haastattelussa joukkueen menettäneen noin 25 pelaajaa parin vuoden aikana. Paenneista pelaajista kantautuu silloin tällöin uutisia joukkueenjohdon korviin: joku on solminut sopimuksen eurooppalaisseuran kanssa, toinen on menehtynyt matkan varrella ja suuresta osasta ei ole kuultu mitään.

Matsipäivä – vai onko?

Gambian pääsarjan otteluohjelma löytyi jalkapalloliiton verkkosivuilta, mutta Banjulin derbyn ajankohta oli muuttunut. Syytä tai uutta pelipäivää ei löytynyt liiton eikä joukkueiden sivuilta, ja ottelun alkamisaikaa piti etsiä kissojen ja koirien kanssa. Lopulta eräs matkailuyrittäjä soitti puolestamme jalkapalloliittoon, ja ajankohta saatiin selville.

Real de Banjul pelaa kotiottelunsa 30 000 katsojaa vetävällä Independence Stadiumilla Bakaun kaupungissa. Kyyti pelipaikalle löytyi kätevästi hotellimme läheiseltä torilta, jossa rehdin oloinen nuorukainen tarjoutui kuskaamaan seurueemme stadionille 200 dalasin eli muutaman euron hintaan. Autoon hänellä ei ollut avaimia, mutta johdot yhdistyivät näppärästi ratin alla, ja pääsimme ehjinä perille.

Maksettuamme hieman alle 0.50 euroa maksaneet pääsylippumme ja saavuttuamme katsomoon peli oli jo täydessä vauhdissa. Kentällä olivat kuitenkin täysin väärät joukkueet, jotka olivat kaiketi aloittaneet oman ottelunsa myöhässä.

Banjulin derbyn alku viivästyi siten puolella tunnilla, mutta pääsimmepähän todistamaan eräänlaista urheiluromantiikkaa – upean maalin loppuhetkillä tehnyt GPA-pelaaja tuuletti osumaansa pussaamalla lääkintätiimissä istuskellutta heilaansa.

Noin tuhatpäinen yleisö koostui pääasiassa eri-ikäisistä miehistä, mutta naisiakin oli kourallinen. Vieressämme istuneita pikkulapsia kiinnosti itse ottelua enemmän omat pelit puoliajalla sekä eksoottisen näköisten suomalaisvieraiden tausta.

Stadionin sisäpuolella ei ollut muita palveluita kuin saniteettitilat. Käytävien ja käymälöiden valot olivat kaiketi sanoneet itsensä irti ensimmäisen jakson aikana, sillä puoliajalla tarpeet sai tehdä taskulampun valossa.

Derbyn alkaessa pelisää oli varsin miellyttävä, vaikka päivä oli ollut tavanomaisen läkähdyttävä. Lämpötila oli yhä +25 celsiusta, mutta tuulenvire piti huolta siitä, ettei lehtereillä tullut hiki. Aiemmassa pelissä tunnelma oli rumpuineen varsin mainio, mutta derbyssä se oli huomattavasti heikompi: rukouskutsun ja heinäsirkkojen äänet korvasivat rummut. Marijuanan haju sen sijaan jäi piippuhyllylle koko loppuillaksi.

Yleisö eli kuitenkin vahvasti mukana pelitilanteissa koko 90 minuutin ajan, ja lapset kiertelivät myymässä virvokkeita janoisille. Silminnähden muita turisteja ei juuri ollut. Hauskana yksityiskohtana tuli bongattua uutuuttaan hohtava Leppävaaran Pallon paita – me suomalaisetkin olimme siis paikalla vahvasti edustettuina.

Kovia otteita ei kaihdettu

Demba Savage kuvaili gambialaista jalkapalloa aivan erilaiseksi kuin suomalaista, ja sen pystyi allekirjoittamaan ensi minuuteilla. Tuntui, että tuomari oli unohtanut kortit kotiin, eikä käsitettä ”vaarallinen peli” tunnettu. Ainakaan kahden jalan pulkkataklaus ei ollut yleensä edes vapaapotkun paikka. Hurjasta pelityylistä huolimatta yhtään torikokousta tai edes kahdenkeskistä välienselvittelyä ei syntynyt.

Painimisen lisäksi joukkueilla oli hyökkäysintoa, ja osittain kentän surkean kunnon takia lähes kaikki hyökkäykset päättyivät keskitykseen. Sellaisesta tulikin ottelun avausmaali, kun Unitedin puolustus mähmi keskityksen omaan maaliin.

Tasoitusta United ei saanut koskaan aikaiseksi. Liigan kuukauden pelaajana ennen ottelua palkittu Abdoulie Sarr pääsi lopussa yrittämään lähietäisyydeltä, mutta vastustajan naamataulu pelasti kotijoukkueen takaiskulta. Vaikka Realilla oli useita saumoja rangaista vastaiskuista, lisäosumia ei nähty.

Valkoasuinen Real isännöi punapaitaista Unitedia komeassa iltavalaistuksessa. Alemmilla sarjatasoilla valot eivät ole samaa luokkaa: eräässä rantaravintolassa tarjoilleen divaripelaajan mukaan he pelaavat kaksi 40 minuutin puoliaikaa, mikäli ottelu loppuu vasta hämärän aikaan.

Ottelussa jaettiin lopulta vain kaksi keltaista korttia, vaikka Euroopassa tuomari olisi saattanut miltei keskeyttää lystin pelaajia suojellakseen. Irtopallon pomppiessa pelaajat ryntäsivät nahkakuulan kimppuun aivan kuin maan rannoilla partioivat mehumummot turistien juttusille.

Tuomarin vihellettyä viimeiseen otteeseen ihmiset poistuivat stadionilta. Yleisö näki vauhdikkaan mittelön, mutta kukaan pelaajista ei häikäissyt samalla tavalla kuin maan kaikkien aikojen jalkapalloilija, Sevillan 1970-luvun kulttihahmo Biri Biri. Hänen kerrotaan tuoneen maaleillaan iloa koko kansalle, kun ajat olivat vaikeita. Vaikka asiat ovat nykyään paremmin, Gambia selvästi kaipaa uutta supertähteään.

Kuvat: Roni Raunola

The post Tien päällä: Derbypäivä Gambiassa appeared first on Byyri.

Viimeiset vuodet ovat olleet Manner-Afrikan pienimmän maan jalkapallolle pitkiä ja raskaita. Vuonna 2014 CAF asetti Gambian maajoukkueet sekä kaikki seurajoukkueet kilpailukieltoon alaisissaan kilpailuissa, kun paljastui, että U20-maajoukkueen pelaajien ikätodistuksia oli väärennetty. Viime maaliskuussa maan FIFA-ranking romahti alemmas kuin koskaan, sijalle 179.

Paikallisen pääsarjan matala suosio näkyy Gambian pääkaupunki Banjulin katukuvassa, josta on turha yrittää bongata seurojen pelipaitoja tai ottelumainoksia. Englannin Valioliiga kiinnostaa kansaa selkeästi enemmän. Myös lapset Messi-paidoissa kuuluvat katukuvaan.

Sarjan hallitseva mestari on banjulilainen Armed Forces FC. Maan kaikkien aikojen menestynein seura Wallidan FC on niin ikään pääkaupungista, mutta pelaa nykyään sarjatasoa alempana.

Moni joukkue on päässyt kokeilemaan onneaan Afrikan Mestarien liigassa, mutta lohkovaihepaikkaa mikään niistä ei ole toistaiseksi saavuttanut.

Gambian maajoukkueen kotikenttä on noin 30 000 katsojaa vetävä Independence Stadium, jolla järjestetään myös liigaotteluita sekä muun muassa festivaaleja ja konsertteja.

Vajaan kahden miljoonan asukkaan maa ei ole koskaan pelannut Afrikan mestaruuskilpailuissa eikä MM-kisoissa, mutta HJK:n tähtipelaajan Demba Savagen mukaan kisaunelmat elävät gambialaisten haaveissa. Yhdeksän vuotta sitten maajoukkueessa debytoinut laituri uskoo nuorien pelaajien menestyvän tulevaisuudessa.

– Meillä on hyviä nuoria pelaajia. Ongelmamme maajoukkueessa on aina sama: heikko valmistautuminen ja johtamisen taso. Tämä on vaivannut meitä ainakin kymmenen vuotta. Mikäli valmistautuminen peleihin ei suju kunnolla, hyvää tulosta on turha odottaa.

Kulunut vuosi ei ole tuonut riemua Skorpioonien kannattajille. Taival African Nations Championshipissa päättyi ensimmäisellä kierroksella, kun Mali oli vahvempi yhteismaalein 4–0. Turnaus eroaa Afrikan mestaruuskilpailuista siten, että maajoukkueiden tulee koostua kotimaisten seurojen pelaajista.

Noutaja tuli ensimmäisellä kierroksella myös niin kutsutuissa Länsi-Afrikan mestaruuskilpailuissa, kun Ghana peittosi Gambian luvuin 1–0. Afrikan mestaruuskilpailuiden karsinta alkoi niin ikään 1–0-tappiolla Beninille.

Täysin voitoitta Gambia ei ole sentään jäänyt. Keski-Afrikan tasavalta kaatui harjoituspelissä maaliskuussa. Kuriositeettina mainittakoot myös gambialaistaustaisista pelaajista koostuva ”maajoukkue”, joka voitti Helsingissä vuosittain järjestettävän afrikkalaisten jalkapalloliigan, kun Senegal joutui pettymään finaalissa heinäkuussa.

Olosuhteet haasteina sekä kentällä että sen ulkopuolella

Gambia Ports Authority FC:n riveistä Kokkolaan vuonna 2006 ponnistanut Savage kuvailee suomalaista ja gambialaista jalkapalloilua täysin erilaisiksi. Hänen mukaan Veikkausliiga on selvästi edellä Gambian pääsarjaa pelillisesti, mutta suurimmat erot ovat olosuhteissa.

– Monilla joukkueilla ei ole edes varaa tarjota pelaajilleen edes kunnon nappulakenkiä. Lahjakkaimmat nuoret lähtevät esimerkiksi Senegaliin, koska he luulevat sen olevan parempi sarja. Olihan se ennen, mutta nykyään sielläkin on samat ongelmat kuin Gambiassa: liian vähän katsojia ja huonokuntoiset kentät. Kuhmuraiset kentät vaikuttavat sitten pelin tasoon.

Naapurimaiden lisäksi gambialaisjalkapalloilijoita on virrannut viime vuosina myös Eurooppaan. Monet joukkueet ovat kärsineet muuttoliikkeestä, sillä pelaajien houkutus lähteä ihmissalakuljettajien matkaan unelmiaan toteuttamaan on iso. Mikäli löisi läpi ja saisi ammattilaissopimuksen, elämä muuttuisi täysin.

Näin kävi esimerkiksi 17-vuotiaana diktatuuria paenneelle Ousman Manneh’lle. Hyökkääjä asettui Saksaan, ja on päässyt kolme vuotta myöhemmin pelaamaan Bundesliigaa Werder Bremenin riveissä. Onnelliset tarinat ovat kuitenkin harvassa, ja monesti vaarallinen matka tyssää ennen aikojaan.

Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa pelaa Soccerwayn mukaan tällä hetkellä yhteensä 90 gambialaista. Miltei kolmannes heistä palloilee Suomessa ja Ruotsissa.

– Gambiaan saapuvat agentit vievät usein pelaajia Pohjoismaihin. Moni gambialainen on ottanut minuun yhteyttä ennen siirtoaan Suomeen. Suosittelen tänne tulemista, koska Veikkausliiga on hyvä sarja, joka menee mielestäni koko ajan eteenpäin, Savage toteaa.

Savage on saavuttanut jalkapallourallaan sen, minkä eteen tuhannet gambialaisnuoret tekevät päivittäin hartiavoimin töitä. Hän toimii esikuvana heille, ja haluaa tehdä osansa lajin kehitykselle kotimaassaan.

– Aina kun lähden Gambiaan, pyydän joukkuekavereiltani vanhoja nappulakenkiä, jotta voisin antaa ne nuorille pelaajille. Heillä ei ole mahdollisuutta hankkia sellaisia itse, ja haluan auttaa heitä toteuttamaan unelmiaan.

Kuvat: Roni Raunola

The post Gambia – Afrikan futiskääpiö ja Veikkausliigan tähtitehdas appeared first on Byyri.