Paineita joukkue ei silti näyttänyt kokevan. Tai jos koki, ei sitä voinut päätellä siitä, miten Senegal pelasi. Kun Zimbabwe nosti prässiään lähes Senegalin maaliviivalle, päätti joukkueen keskuspuolustaja Abdou Diallo hieman leikitellä vastustajansa kanssa. 

PSG:n keskuspuolustaja nosti pallon rennon oloisena Zimbabwen hyökkääjän pään yli. Ja sitten teki saman uudestaan. Tilanne purkaantui vasta, kun Diallo pelasi päänkorkuisen syötön joukkuetoverilleen ja Senegal joutui sortumaan hieman hätäiseen purkupalloon.

Senegal voitti ottelun lopulta 1–0 Sadio Manén lisäajan seitsemännellä minuutilla viimeistelemällä rangaistuspotkumaalilla. Joukkueen kahdessa seuraavassa ottelussa ei tehty maaliakaan. Senegal jatkoi silti, vastoin todennäköisyyksiä, lohkovoittajana pudotuspeleihin, joissa se on murskannut vastustajansa iskemällä kolmeen otteluun kahdeksan maalia.

Huomenna Senegal pelaa Afrikan mestaruuskisojen finaalissa Egypti vastaan. Manélle, Diallolle, Kalidou Koulibalylle ja kumppaneille kyseessä on toinen peräkkäinen mahdollisuus voittaa maanosan mestaruus, joka, luonnollisesti, on heidän silmissään verrannollinen Euroopan mestaruuteen.

Silti Euroopassa Afrikan mestaruuskisoja tunnutaan järjestäen vähäteltävän. Se, että pelaaja lähtee edustamaan maataan maanosansa mestaruusturnaukseen kesken eurooppalaisen jalkapallokauden, koetaan ennemminkin rangaistuksena kuin kunniana.

Tämä johtuu tietysti jalkapalloyhteisön eurooppakeskeisyydestä. Me haluamme edelleen, jopa globalisoituneen maailman aikaan, ajatella, että olemme jalkapallomaailman itseoikeutettuja hallitsijoita. On jokseenkin kuvaavaa, että Pitso Mosimane, joka johti egyptiläisen Al Ahlyn kaksi kertaa vuoden sisään Afrikan Mestarien liigan voittoon, tai Abel Ferreira, joka teki saman tempun Palmeirasin kanssa Copa Libertadoresissa, puuttuivat kumpikin Fifan ehdokaslistalta vuoden 2021 parhaaksi valmentajaksi.

Toinen syy on turnauksen ajankohta. Arvoturnaus, joka pelataan kesken sarjakauden, kun ei eurooppalaisten suurseurojen vinkkelistä ole asianmukainen arvoturnaus ollenkaan.

Tästäkin argumentista toki paistaa oma kehu kauas. Kuten Suomessa hyvin tiedämme, pelataan myös kesällä pelattavat arvoturnaukset kesken sarjakauden, vaikkeivat Euroopan eliittisarjojen päättäjät sitä huomaisikaan. Lisäksi Afrikan Jalkapalloliitto yritti siirtää Kamerunissa järjestettävät mestaruuskisat pelattavaksi kesälle, vain todetakseen, ettei se sään puolesta ole yksinkertaisesti mahdollista.

MM-kisojen pelaaminen Qatarissa kesken kauden on yksi asia. Afrikan mestaruuskisojen isännöintimahdollisuuden epääminen puolelta maanosan maista on kokonaan toinen. Talvella pelattavien Afrikan mestaruuskisojen paheksuminen eurooppalaisten ilmasto-olosuhteiden perusteella on yksinkertaisesti ylimielistä.

Toki turnauksen aliarvioimiseen vaikuttaa myös se, kuinka usein se pelataan. Samalla, kun me Euroopassa olemme pinttyneet kiinni ajatukseen siitä, että arvokisat on pelattava neljän vuoden välein, pelataan Afrikassa maanosan mestaruuskisoja joka toinen vuosi. Samasta syystä Copa Américan arvostus on ollut viime vuodet selvässä laskussa – turnaus kun tunnutaan nykyään pelattavan sattumanvaraisesti aina silloin, kun huvittaa.

Ja siltikään meidän ei tulisi tuomita Afrikan mestaruuskisoja niin nopeasti. Africa Cup of Nations, kuten turnaus virallisesti tunnetaan, saattaa olla kaikista maailman maanosaturnauksista se viihdyttävin. Ja juuri viihteestähän jalkapallossa on lopun kaiken kysymys.

Siinä, missä eurooppalainen jalkapallo on pitkään ollut organisointikyvyn riemumarssia, yksilöiden alistamista kollektiiville, on Afrikassa perinteisesti ajateltu jalkapalloa enemmänkin vahvojen yksilöiden kautta.

Tämän on toki muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävästi, kun eurooppalaiset jalkapallonäkemykset ovat vallanneet alaa myös Afrikassa, mutta kaikista maanosaturnauksista juuri Afrikan mestaruusturnaus on se, josta voi vielä löytää erilaisuutta ja hieman epäortodoksisia jalkapalloajatuksia. 

Kun Euroopassa lasketaan todennäköisyyksiä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, annetaan Afrikassa yksittäisille pelaajille hieman enemmän päätäntävaltaa sen suhteen, miten tilanteet pelataan. Lopputuloksena on useampia pienen maaliodottaman yrityksiä, jotka nykyään puuttuvat eurooppalaisesta jalkapallosta kokonaan. 

Ja aivan syystä. Useimmiten näistä yrityksistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta silloin, kun kärkkäri neljästäkymmenestä metristä osuu kohdalleen, on tulos mykistävä. 

Toisaalta joskus todennäköisyyksiä vastaan tehty arvio voi mennä myös väärin. Kun Norsunluurannikko pelasi Sierra Leonea vastaan, laski Elefanttien maalivahti Badra Ali Sangaré, että hänen kannattaa ennemmin yrittää kopata huonosti palautettu pusku boksin nurkasta kuin antaa vastustajalle kulmapotku. Tuloksena oli pallon karkaaminen kainalosta takaisin peliin ja Sierra Leonen 2–2 tasoitus, Sangarén katsellessa tilannetta voimattomana ja tuskissaan nurmen pinnasta.

Siinä, missä Mikkel Damsgaardin jäljitelmä David Luizin potkutekniikasta oli kesän 2021 EM-kisojen ainoa maali suorasta vapaapotkusta, on samaan pystynyt tämän vuoden Afrikan mestaruuskisoissa Achraf Hakimi lohkovaiheessa Gabonia vastaan, Hakimi uudestaan Malawia vastaan ja Youssouf M’Changama Kamerunia vastaan. Ottelussa, jossa Komorit taisteli voitosta loppuun asti, vaikka pelasi 83 minuuttia miehen vajaalla ja laitapuolustaja maalivahtina.

Myös tunteiden palo, tai ainakin niiden näyttäminen, tuntuu olevan Eurooppaa suurempaa. Egyptin ja Marokon välisessä puolivälieräottelussa erotuomari joutui kokeilemaan taitojaan järjestysmiehenä pitääkseen kiehuvat pelaajat poissa toistensa kurkuista. Etiopialaiset puolestaan juhlivat lohkovaiheen päätöskierroksen tasapeliä Burkina Fasoa vastaan avoimen onnellisina – huolimatta siitä, ettei tuloksella ollut minkäänlaista merkitystä. Lohkojumboksi jääneestä joukkueesta oli silti hienoa päättä turnaus hyvään tulokseen ja antaa edes jotakin takaisin faneilleen, jotka tukivat joukkuetta, vaikkei menestysmahdollisuuksia juuri ollut. Etiopialla kun ei, toisin kuin sen vastustajilla, ollut joukkueessaan yhtään Euroopan kentillä pelaavaa pelaajaa.

Myös turnausjärjestäjät itse ovat auttaneet draamankaaren luomisessa. Virallinen turnauskaavio kisojen virallisilla verkkosivuilla oli koottu alun perin väärinpäin, mikä sai ihmiset uskomaan, että Senegal ja Egypti kohtaisivat jo turnauksen välierässä. Totuus, kuten hyvin tiedämme, on täysin toinen.

Mutta jos on turnauskaavioon luottaminen vaikeaa, niin on myös siihen, kuinka kauan jalkapallo-ottelun tulisi kestää. Turnauksen aikana kun lisäaikaa on annettu milloin mitenkin paljon, mutta hyvin harvoin pelitilanteiden mukaisesti. Aina lisäaikaa ei ole edes pelattu loppuun.

Malin ja Tunisian välinen ottelu, jossa tuomari vihelsi pelin päättyneeksi jo 85 minuutin jälkeen, on toki jo kerännyt ivaotsikoita ympäri maailmaa. Tilanteen huumoriarvoa tuskin kuitenkaan lisää tieto siitä, että tuomari kärsi vaikeiden sääolosuhteiden takia auringonpistoksesta ja jouduttiin kiidättämään sairaalaan ottelun jälkeen.

Samalla ilmasto-olot ja kulttuurierot luovat kuitenkin ympäristön, joka on otollista vastapainoa sille eliittiselle ja loppuunsa viritetylle koneistolle, jota kutsutaan eurooppalaiseksi jalkapalloksi. Puvun sijasta T-paidoissa heiluvat päävalmentajat, vartalomaaleihin sonnustautuneet fanit ja itseään toteuttavat pelaajat kaikki luovat kuvaa hieman rennommasta ja leikkimielisemmästä turnauksesta – vaikka voittaminen otetaan silti täydellisen vakavasti.

Afrikkalainen jalkapallo ja Afrikan mestaruuskisat tarvitsevat vielä paljon huomiota ja tukea, jotta ne voivat ylittää tietyt haasteet organisoinnin ja infrastruktuurin toimimattomuuden suhteen. Vain sitä kautta turnaus voi nousta myös eurooppalaisella arvoasteikolla korkeammalle. Arvostus taas avaisi mahdollisuuksia esimerkiksi afrikkalaisille päävalmentajille, jotka vielä nykyäänkin loistavat Euroopassa vain poissaolollaan.

Mutta kasvu vaatii sitä, että afrikkalaista jalkapalloa osataan arvostaa siellä, missä arvostettavaa on, sen sijaan, että maanosan merkittävintä turnausta vähäteltäisiin joka käänteessä.

Vähäteltävää on nimittäin yllättävän vähän. Afrikan mestaruuskisojen parhaat joukkueet eivät olisi itselleen liian kovassa paikassa myöskään EM-kisoissa. Turnauksen tähdet kuuluvat jo maailman parhaiden seurajoukkueiden avainpelaajiin. Ja silti sen hienoin piirre – syy, mikä tekee siitä ehkä jopa maailman kiinnostavimman maanosaturnauksen – on erilaisuus.

Euroopassa on tehty kaikki mahdollinen sattuman ja inhimillisen virheen poistamiseksi jalkapallosta. Suuret hallitsevat vahvemmin kuin koskaan ja yllätyksiä nähdään yhä harvemmin. Samalla vallitsevat jalkapalloaatteet matkaavat ympäri planeettaa nopeammin kuin koskaan, ja kaikki huippuseurat ja -maajoukkueet lukevat peliä samalla tavalla. Ylisuorittamisesta on tehty arkipäivää, ja vain harva asia pystyy enää aidosti yllättämään tai riemastuttamaan.

Afrikan mestaruuskisat ovat kenties viimeinen arvoturnaus, josta voi aidosti löytää vielä jotain erilaista ja vallitsevaa status quoa horjuttavaa.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Jotain erilaista ja yllättävää voi löytää myös ensi viikon kolumnista. Ennen sitä voit kuitenkin jakaa omia yllättäviä mietteitäsi sähköpostitse osoitteeseen juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat saada ensi viikon tekstin tuoreeltaan sähköpostiisi, liity Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi.

Hyvää viikonloppua. 

The post Sallisen sivukatsomo: Yllätysten Afrikka appeared first on Byyri.

Kun vuoden 2010 MM-kisat myönnettiin Etelä-Afrikalle, halusi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA tarkoituksella nostaa Afrikan jalkapalloilevan maailman eturiviin.  Väkiluvultaan toiseksi suurimman mantereen potentiaalista oli nähty vasta pintaraapaisu ja todellista afrikkalaisjoukkueen läpimurtoa uskallettiin odottaa. Ghana vastasikin koko Afrikan huutoon olemalla kirjaimellisesti senttien päässä välieräpaikasta. Kuuluisa Uruguay-kamppailu kääntyi lopulta Mustien tähtien tappioksi rangaistuspotkuilla.

Katkerasta tappiosta huolimatta Ghanan menestys loi vahvaa uskoa Afrikan jalkapallon tulevaisuudesta. Joukkueen puolivälieräpaikka jakaa Afrikan parasta saavutusta Senegalin ja Kamerunin vastaavien suoritusten kanssa. Loistavista näkymistä huolimatta vuoden 2014 kisoissa Brasiliassa Nigeria ja Algeria pääsivät parhaina afrikkalaisina ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle. Viime kesänä Venäjän MM-nurmilla ei yksikään Afrikan edustaja selvittänyt lohkovaihetta, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1982.

Afrikan mestaruusturnauksen rooli korostuu poikkeuksellisella tavalla maanosan edustajien sukellettua MM-kisoissa.

Turnaus ilman yhtä suurta mestarisuosikkia

Tämän vuoden Afrikan mestaruusturnauksessa useammalla maalla on realistiset mahdollisuudet edetä aina mestaruuteen asti. Järjestävä maa Egypti on maanosan menestynein joukkue, mutta viime kesän floppi MM-näyttämöllä on saanut aiheuttanut epävarmuutta isäntien leirissä. Mohamed Salahin johdolla se kuuluu kuitenkin suurimpiin voittajasuosikkeihin.

Selkeää dominanssia ei turnauksessa ole viime vuosina nähty. Viidestä 2010-luvun turnauksesta pokaalin on pokannut viisi eri maata. Tämän vuosikymmenen voittajat ovat Egypti, Sambia, Nigeria, Norsunluurannikko sekä hallitseva mestari Kamerun.

Afrikan ”isoista” myös ainakin Senegal, Algeria, Norsunluurannikko ja Marokko lähtevät pokaalinkiilto silmissään turnaukseen. Mainituilla mailla on menestyksekästä historiaa kisoista ja laaja pelaajatuotanto tukemassa odotuksia. Turnausmuoto tarjoaa 24 joukkueen kisoissa myös useammalle lohkokolmoselle jatkopaikan,  joten pienten maiden todellinen yllätyssauma koittaa pudotuspeleissä.

Salahin lisäksi turnauksessa nähdään useita maailman parhaita pelaajia. Egyptiläisen seurakaveri Sadio Mané on Senegalin kirkkain tähti ja suuressa vastuussa joukkueen tehoista. Myös vaikkapa Manchester Cityn algerialaistähti Riyad Mahrez, Tottenhamin kenialaiskeskikenttä Victor Wanyama ja AC Milanin lupaava Franck Kessié kuuluvat turnauksen tähtikaartiin.

CAF hamuaa menestystä riskienkin uhalla

Aiemmin alkuvuodesta järjestetty turnaus siirrettiin kesälle, koska pelaajien osallistuminen maajoukkuetoimintaan kesken kiivaimman sarjakauden aiheutti närää monien seurojen taholta etenkin Euroopassa. Nyt osallistujamaat saavat kaikki parhaat pelaajansa käyttöön aina kirkkaimmista tähdistä alkaen.

Kisojen laajentaminen tuo pienemmille maille hienon mahdollisuuden tasonmittaukseen isoveljien kanssa. Erikseen mainittakoon Mauritanian, Madagaskarin ja Burundin arvokisadebyytit. Afrikassa on enää vain 12 valtiota, jotka eivät ole koskaan selviytyneet lopputurnaukseen.

Kriittisin silmin tarkasteltuna laajennetut kisoissa on havaittavissa kuitenkin isoja uhkatekijöitä. CAF:n tahtotila on nostaa Afrikan jalkapalloa kiireellä Euroopan ja Etelä-Amerikan kantaan oikoreittejä kaihtamatta. Vauhtisokeuden sivutuotteena tehdään helposti harkitsemattomia päätöksiä. Tämän vuoden turnauksessa pelaa maita, joiden tasoero kovimpiin joukkueisiin on yhtä räikeä kuin kaupallisuudesta syytetyssä MM-turnauksessa.

Oman mausteensa turnaukseen tuo vähintäänkin tulinen egyptiläinen jalkapalloväki. Maassa on nähty monia traagisiakin episodeja jalkapallolehtereillä, joten turvatoimet on kiristetty maassa äärimmilleen. Egyptin liigan otteluista valtaosa on pelattu ilman yleisöä.

Parasta mainosta Afrikan jalkapallolle olisi tasapainoinen, kiinnostava turnaus jossa parhaat joukkueet esittäisivät laadukasta joukkuepeliä. Tällöin nuorallatanssi ei päättyisi mahalaskuun.

Afrikan mestaruusturnaus käynnistyy 21. kesäkuuta Egyptin ja Zimbabwen välisellä ottelulla. Loppuottelu pelataan 19. heinäkuuta Kairossa. Kisoja voi seurata VeikkausTV:n kautta.

A-lohko:

Egypti

Kongon demokraattinen tasavalta

Uganda

Zimbabwe

B-lohko:

Burundi

Guinea

Madagaskar

Nigeria

C-lohko:

Algeria

Kenia

Senegal

Tansania

D-lohko:

Etelä-Afrikka

Marokko

Namibia

Norsunluurannikko

E-lohko:

Angola

Mali

Mauritania

Tunisia

F-lohko:

Benin

Ghana

Guinea-Bissau

Kamerun

The post Africa Cup of Nations 2019: Afrikka haluaa nostaa profiiliaan – uusina tulokkaina Mauritania, Madagaskar ja Burundi appeared first on Byyri.