Kun Ruotsi menetti Viipurin Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721, se tarvitsi uuden linnoitetun kauppakaupungin lähelle itärajaa. Kahta vuotta myöhemmin perustettu Fredrikshamn on kuningas Fredrik I:n mukaan nimetty ja tunnetaan suomalaisittain Haminana.

Hamina on “ympyräkaupunki”, jonka infrastruktuuria hallitsevat vanhat rakennukset ja linnoitukset. Bussiasemalta on lyhyt kävelymatka keskustaan, jossa kuuluisa ympyräkaava avautuu raatihuoneelta, ja urheilukentälle, jota kiertää omalaatuinen linnoitusrakennelma.

Matsipäivä

Yleisöä oli kertynyt mukavasti katsomoon ja muurin harjanteelle katsomaan ottelua Kotkan Jäntevää vastaan.

Ottelu itsessään olisi molemmille joukkueille merkityksetön, koska Idän alueen 3. divisioonan lohkossa B eli tuttavallisemmin “Kaakon Kolmosessa” MyPa oli ehtinyt karata HaPK:n tavoittamattomiin, eikä Jäntevällä ollut enää mahdollisuuksia välttää putoamista.

Pallo-Kissat ottikin tilaisuudesta vaarin peluuttamalla nuoria debytantteja. 16-vuotias Julius Anttila oli ensimmäistä kertaa edustusjoukkueen avauskokoonpanossa vasempana wing-backina. Tolppien välissä nollapelin piti vasta 15-vuotias Miska Dufva, jonka äiti jännitti peliä makkaragrillin ääressä.

Ottelu pelattiin aurinkoisessa syyssäässä. Kotijoukkue oli 5–0-voitossaan sangen ylivoimainen, eikä ottelusta muodostunut aikamme klassikkoa. Yleisölle näytös oli sitä, mihin Haminassa on kahden viime vuoden aikana totuttu.

– Muurilla seisoneet fanit olivat rauhallisempia mitä yleensä, arvioi Pallo-Kissojen päävalmentaja ja yleismies Saku Halonen kannattajien äänekkyyttä.

Haminan Pallo-Kissojen edustusjoukkue on nopeasti juurruttanut asemansa Kaakon Kolmosen kestomenestyjänä taistelemalla sarjanoususta kaksi kautta peräkkäin. Käänne on tapahtunut nopeasti, koska vielä kaudella 2021 HaPK taisteli putoamista vastaan.

Käänteen taustalla on Sakun johtaman valmennus- ja taustatiimin pitkäjänteinen työ.

Kunnon kundeja Kotkasta

Saku, Juha Jokela ja Ari Mäenpää ovat kaikki pitkän linjan HaPKilaisia ja osa ydinryhmää, joka hoitaa myös ei-pelilliset hommat kuten otteluraporttien kirjoittamisen, saunailtojen ja talkoiden järjestämisen ja yhteistyökuvioiden muodostamisen. Tämä kolmikko istahti haastatteluun Hallinkulman terassille.

Ydinryhmään kerrottiin kuuluvan lisäksi joukkueenjohtaja Susanna Hannula, maalivahtivalmentaja Mikko Korpela sekä “puuhamies” Petri Ristola. Lisäksi kesken kauden edustusjoukkueeseen liittyi uusi huoltaja Atte Viersola.

– On niitä hommia tarjottu muillekin, mutta ei ole ottajia, toteaa Saku.

Pallo-Kissojen nousu alkoi, kun Saku palasi vuonna 2019 Haminaan seitsemän Peli-Karhuissa vietetyn vuoden jälkeen. Saku toi Karhulasta mukanaan kymmenkunta juniori-ikäistä pelaajaa.

– Kaudet 2019–2021 pelasimme erittäin nuorella joukkueella, ja varsinkin tuo ensimmäinen kauteni oli nuorten pelaajien sisäänajoa, Saku lisää.

Tilanne oli Haminassa vaikea ennen kauden 2021 alkua, ja jopa edustusjoukkueen jatko pelaajapulan vuoksi oli vaakalaudalla.

Peli-Karhuissa Kakkosta pelanneita pelaajia tuli kuitenkin ensin Pallo-Kissojen futsal-joukkueeseen, ja samat naamat ilmestyivät jalkapallojoukkueen try-outeihin sekä vuonna 2021 että 2022.

– Mietimme syksyllä 2021 viimeiseen asti, onko meillä joukkuetta enää Kolmoseen, mutta tilanne sai meidän kannaltamme mieluisan käänteen, Saku muistelee.

Nykyisestä pelaajistosta puolet on karhulalaisia, eikä ilman kuntarajat ylittävää liikennettä nykyistä nousua olisi tapahtunut.

Kotka on tunnettuna jalkapallokaupunkina ilmeinen kohde yhteistyökuvioille ja erilaisia virityksiä on aikojen saatossa luotu siihen suuntaan, mutta ne eivät aina ole onnistuneet.

– Meillä on kokemuksia ikävästä sanelusta, jossa isommasta seurasta lähetetään pelaaja, jota pitää peluuttaa esimerkiksi 15 tai 30 minuuttia ottelussa, Juha tuhahtaa.

HaPK:iin on tullut toisinaan myös vahvistuksia Haminan Reserviupseerikoulusta. Tällä kaudella RUK:n kautta saatiin Pallo-Iiroista lainalle Santeri Tähkä. Onpa muuan Fredrik Lassaskin käynyt treenaamassa Urheilukentän nurmella.

Haminassa on toinen jalkapalloseura Haminan Työväen Palloilijat, jonka kanssa yhteistyö on ollut “on-off”. Toissakaudella HaTP pelasi Vitosessa, mutta yhteistyö ei silloin onnistunut, ja tällä kaudella HaTP pelasi samassa lohkossa Pallo-Kissojen kakkosjoukkueen kanssa.

HaPK/2 oli päättyneellä kaudella HaTP:n edellä Kutosen lohkonsa kolmas ja nousi karsintojen kautta Vitoseen.

Jalkapallobuumi

Pallo-Kissojen kausi 2022 päättyi 2023 tavoin pettymykseen, kun se hävisi SexyPöxyille nousukarsinnan Kakkoseen yhteismaalein 2–4. Käänteentekeväksi jäi otteluparin jälkimmäinen kohtaaminen.

– Meidän 40 maalia tehneistä kavereista (Joona Pasi ja Nico Pietiläinen) toinen oli Kanarialla ja toinen loukkaantuneena, Saku muistelee 0–2-tappioon päättynyttä kotiottelua.

HaPK on kerran ollut samanlaisessa tilanteessa kaudella 1999. Suora nousu Kakkoseen oli silloin “yhden maalin” päässä, mutta viimeisessä ottelussa pelattu 0-0-tasapeli PEPOa vastaan jätti Pallo-Kissat pisteellä Säynätsalon Riennon taakse.

Karsinnoissa vastaan tuli Atik Ismailin luotsaama Zulimanit, jolle kärsitty 1–0-tappio Kuopiossa tarkoitti nousuhaaveiden murenemista.

Vaikka sarjanousu jäi tänäkin vuonna haaveeksi, haminalaisen futiksen uusi nousu on käynnissä. Paikalliset ovat nykyään kiinnostuneita Pallo-Kissoista, Kymen Sanomat kirjoittaa edustusjoukkueen edesottamuksista ja pieniä tukijoita kaupungissa on paljon.

Kauden 2022 Suomen Cupin ottelu FC Lahtea vastaan Haminassa, joka esitettiin Ruudussa, antoi myös lisänäkyvyyttä.

– Junnut olivat innoissaan kyselemässä nimmareita, Saku muistelee.

FC Lahti oli ensimmäinen huippuluokan vierailija Haminassa sitten vuoden 1985, kun HJK arvottiin vastaan Suomen Cupin neljännellä kierroksella. Helteisellä Urheilukentällä Pallo-Kissat pani helsinkiläiset silloin tiukoille, mutta Klubi taisteli voiton numeroin 1–2 Markku Kanervan puskumaalilla.

Pesäpallokaupunki

Jalkapalloa on kuitenkin ollut vaikeaa sovittaa Haminaan toisen pallopelin kanssa.

Hamina on nimittäin myös pesäpallokaupunki, onhan Haminan Palloilijat voittanut suomenmestaruuden viimeksi vuonna 1974. Miesten pesisjoukkue on kahden ylimmän sarjatason hissijoukkue ja naiset pelaavat Superpesistä.

Jalkapallokentän viereisellä Vallikentällä pelatut ottelut verottavatkin katsojia joka kesä, ja pesäpallon asema on historian saatossa vakiintunut.

– Jos pesäpallojoukkue saa tukijoilta kaksi tonnia, jalkapallojoukkue saa kaksi sataa, harmittelee Juha.

Jalkapallolle on kuitenkin vahva tuki. Yksi tärkeimmistä tukijoista on viime vuosina ollut haastattelupaikka Hallinkulma, jossa myydään Pallo-Kissojen nimikko–olutta.

Katsojamäärät kotipeleissä ovat 200–300. Tärkeimmät paikallispelit PeKaa ja MyPaa vastaan ovat keränneet jopa 500 katsojaa, vaikka ne olisivat pesäpallopelin kanssa päällekkäin. Aiemmin mainitussa cup-ottelussa FC Lahtea vastaan paikalla oli kuutisensataa katsojaa.

Historian suurmiehiä

Veijo Tidenbergin nimeä ei voi olla mainitsematta Pallo-Kissojen yhteydessä. Ylimetsänhoitaja Tidenberg oli Enso-Gutzeit Oy:n aluejohtaja Summan tehtaalla ja HaPK:in johtokunnan jäsen sekä seuran puheenjohtaja 1970- ja 80-luvuilla.

Tidenbergin panostukset Pallo-Kissoihin olivat merkittäviä, seuran historiikin mukaan elintärkeitä, ja hänelle sittemmin myönnettiin kunniapuheenjohtajan arvonimi. Tidenberg kuoli vuonna 2020 pitkäaikaiseen sairauteen.

Kotkan ja Myllykosken tavoin Haminassa tehdas- ja jalkapallotoiminnan kohtalot ovat kietoutuneet yhteen.

Haminan tunnetuimpia kasvatteja ovat Veikkausliigasta tutut pelaajat Marko Tyyskä ja Turusen veljekset Teemu ja Tuomo. FC KTP:sta Haminaan palannut Kimi Kolsi edustaa tulevaisuuden pelaajakaartia ikärakenteeltaan “optimaalisessa” HaPK:issa.

HaPK:in tunnetuin kasvatti on kuitenkin vuonna 1969 parhaaksi C-junioriksi valittu Petri Tiili, joka tunnetaan paremmin artistinimellä Pelle Miljoona. Myös Madventuresista tuttu kotimaisen jalkapallon ystävä Riku Rantala on Haminasta.

Vaikka maailma on muuttunut Suuren Pohjan sodan ajoista, Hamina tunnetaan yhä samoista asioista: ympyräkaavasta, vanhasta arkkitehtuurista ja linnoituksesta. Aikojen saatossa Haminasta on tullut kaupunki, jossa renessanssi yhdistyy moderniin datakeskukseen.

Haminan meritaisteluista Kolmosen otteluihin haminalaiset ovat saaneet seistä linnoituksen muureilla omiensa puolella seuraamassa näytelmää.

The post Kaupunki kuin bastioni – Haminan Pallo-Kissat tekee nousuaan historiallisissa olosuhteissa appeared first on Byyri.

Myös jalkapalloseura Nykarleby IK on vanha, perustettu vuonna 1917. Se on ehtinyt kokea historiansa aikana nousuja, laskuja, yhteistyötä ja paluumuuttajia, kunnes nykyinen realistinen ja kotikutoinen joukkueenrakennustapa omaksuttiin.

Juthbacka, Kuddnäs ja Skogsvallen

Kun saavuin elokuisena päivänä Uusikaarlepyyhyn, jo ennen keskustaan saapumista kaupungissa aistiin viriävää markkinahumun tuntua. Eteläisessä kaupunginosassa Juthbackassa painettiin merkkejä nurmikolle erottamaan toisistaan saapuvien autojen myyntipaikkoja.

Juthbackan kartanon edustalla järjestetään vuosittain markkinat ja rompetori, jonne saapuu eri puolilta Suomea myymään tavaroitaan. Torin järjestää Jakobstadsnejdens Veteranbilssällskap (vapaasti suomennettuna Pietarsaaren naapuruston veteraaniautomyyjien yhdistys).

Jatkan matkaani kävellen. Uudenkaarlepyyn läpi kävelee nopeasti ja samalla pääsee ihailemaan kaupunkia. Muun muassa raatihuone, vanha kirkko, Brostugan ja Zachris Topeliuksen lapsuudenkoti Kuddnäs edustavat romanttista kulttuurikaupungin rakennustyön jälkeä.

NIK:in kotikenttä Skogsvallen eli Metsävalli sijaitsee kaupungin länsipuolen Urheilupuistossa. Urheilupuiston edustalla on harjoituskenttä, jossa oli jo täysi tohina päällä. Junioreille oltiin järjestämässä tapahtumaa, jossa oli mahdollista testata jalkapallollisia kykyjään erilaisilla radoilla ja laukomalla palloa tutkaan. Myös edustusjoukkueen pelaajat osallistuivat järjestelyyn.

Kentällä tapasin Stefan Kulan, joka on NIK:in aikuisjaoston puheenjohtaja ja miesten päävalmentaja. Stefan on ollut Nykarleby IK:ssa nuoresta pojasta. Hän kävi opiskelemassa kasvatustieteitä Åbo Akademissa ja palasi kotikaupunkiinsa.

– Sain työtarjouksen Karjaalta, mutta kieltäydyin, kertoo NIK:in aikuisjaoston puheenjohtaja, miesten päävalmentaja ja Topeliusgymnasietin entinen rehtori.

Englantilaisilla avuilla Ykkösen porteille

1980-luku oli buumin aikaa Uudessakaarlepyyssä. NIK:n 70-vuotisjuhlan kunniaksi Skogsvallenin nurmelle saatiin Manchester City pelaamaan harjoitusottelu 2639 katsojan silmäparin seuratessa. Edustusjoukkueeseen saatiin houkuteltua englantilaisia pelaajia.

1987–89 Nykarleby IK nousikin sarjaporras kaudessa 4. divisioonasta 2. divisioonaan ja kävi lähellä nousuakin 1. divisioonaan. Nousu oli pitkään omissa käsissä, mutta muun muassa Keith Armstrongin ja nuoren Toni Korkeakunnaksen tähdittämä TP-55 rynnisti ohi viimeisillä kierroksilla.

– David Elliott ja Andrew Beckford olivat Uudessakaarlepyyssä julkkiksia, muistelee liberona pelannut Stefan Kula.

1990-luvulla alkoi NIK:issa junioriprojekti, joka johti kymmenen vuotta myöhemmin siihen, että B-juniorit pelasivat 1. divisioonassa. Paikallisen suosimisesta on sittemmin tullut tapa edustusjoukkueessa.

– Tavoite on, että suurin osa olisi paikallisia, mutta pelaajien löytäminen tuottaa tuskaa, Stefan harmittelee. Puolet pelaajista asuvat kesän ajan Uudessakaarlepyyssä ja palaavat syksyllä opiskelemaan muualle.

Uuteenkaarlepyyhyn on kuitenkin tullut maineikkaita paluumuuttajia. Stefanin pojat Thomas (VPS, FF Jaro, JBK) ja Simon (Jaro) ovat tuttuja nimiä kansallisen jalkapallon korkeimmalla tasolla, mutta NIK:ssa he ovat edustusjoukkueen pelillinen selkäranka.

Paikallista jalkapalloa aktiivisesti seuraava Österbottens Tidning julisti NIK:n leikkisästi Klanen Kulaksi, kun edellä mainittu kolmikko yhdisti voimansa vuonna 2021. Thomasin ja Simonin sisko Anna on myös paluumuuttaja Uuteenkaarlepyyhyn ja toimii otteluiden kuuluttajana.

NIK-juniorit ovat mukana edellisessä jutussa mainitussa Fotbollsregionen Jakobstadissa. Vaikuttaa siltä, että erityisesti Pohjanmaan ruotsinkielisellä puolella yhteistyö keskittämisen kautta on päivän termi. Junioreita seurassa on 250.

Liikenteenohjausta ja torstaimatseja

Jutun alussa mainitut Juthbackan markkinat ovat NIK:lle tärkeä tapahtuma.

– Koko kauden budjetti kerätään ohjaamalla liikennettä markkinoiden aikana, Stefan toteaa.

NIK:n ottelu FC Kiistoa vastaan pelattiin torstaina, joka on vakiintunut matsipäiväksi, koska viikonloppuna on Stefanin sanojen mukaan ollut vähän katsojia.

Urheilupuistossa on jalkapallokenttien lisäksi Tähtihalli, joka on muun muassa salibandyn F-liigaa pelaavan Blue Foxin kotiareena, ja Komarov Arena, joka on nimetty kenties tämän hetken tunnetuimman uusikaarlepyyläisen ja MuIK:in kasvatti Leo Komarovin mukaan.

– Leon vanhemmat asuvat (minun) naapurissa, toteaa Stefan huvittuneena.

Kaupungin talviolosuhteissa on vielä parannettavaa, mutta urheilupuiston hiekkakentälle on tulossa tekonurmi. Pännäisissä ja Pietarsaaressa on jalkapallohallit, joissa käydään toisinaan harjoittelemassa, kun olosuhteet ulkona eivät sitä mahdollista.

Ottelu FC Kiistoa vastaan oli lopulta spektaakkeli, jonka NIK voitti 3–2 80. minuutin maalilla. Kuinka ollakaan, Thomas ja Simon Kula iskivät maalit mieheen, joista jälkimmäinen oli voittomaali.

Ottelun jälkeen oli aika jättää Pohjanmaa taakse. Poistuessani Uudestakaarlepyystä huomasin aiemmin mainittujen markkinoiden suuruuden. Paikalla oli satoja autoja ja puheensorina ja kauppa kävi taukoamatta, vaikka kello oli jo pitkällä illan puolella.

Kesäisin Suomen pienetkin kaupungit muuttuvat elämää pursuaviksi ja niissä pelataan jalkapalloa. Jalkapallo kokoaa ihmisiä samaan paikkaan ja tarjoaa tunteita ja elämyksiä paikallisille. Jalkapallo on sanaton kieli, jota pystyy ymmärtämään, vaikka kielimuuri muuten haittaisi kommunikointia.

Päätän raporttini kesältä ja siirrän katseet tulevaan jalkapallokauteen. Talvi on vasta alussa, mutta Suomen cup odottaa seuraavaksi nurkan takana. Sitä ennen vaihdetaan vuosi.

Hyvää uutta vuotta ja kiitos lukijoille!

The post Nykarleby Idrottsklubb etenee ”Kula-klaanin” johdolla appeared first on Byyri.

Luodossa jo seitsemänkymmenen vuoden ajan on toiminut Larsmo Bollklubb, yksi Pietarsaaren seudun pienistä, mutta omillaan seisovista jalkapalloseuroista.

Pieni, kasvava voimanpesä

Päivä oli sateinen, kun saavuimme Luodon urheilupuistoon. Kuusien reunustama nurmikenttä vaikutti olevan priimakunnossa ja saatujen ennakkotietojen perusteella asia on ollut näin aina.

Vastassa olivat Göran Sundqvist, seuran puheenjohtaja ja Christer Sjöblom, pitkäaikainen LBK:lainen ja seuran hallituksen varajäsen.

Haastattelu tehtiin suomeksi pääosin Christerin kanssa. Luoto on 90-prosenttisesti ruotsinkielinen kunta, eikä toimittajan ruotsin kielen taito ole aivan virkamiestasoa.

Varsinaisen haastattelun jälkeen pelattiin sarjaottelu FF Jaro U23:a vastaan, joka oli LBK:n 70-vuotisjuhlaottelu. Tarjolla oli perisuomalaiseen tapaan kakkukahvit.

Taustalla siinsi uudenkarhea tekonurmikenttä.

– Tekonurmi tuli 3-4 vuotta sitten, mutta tällä hetkellä käyttöä on liikaa kahdelle kentälle, toteaa Christer ykskantaan.

Heti kättelyssä luotolaisen puheenparresta kaikuu vaatimattomuus ja ajoittain korostetun realistinen suhtautuminen asioihin, mikä tuo kärkevän kontrastin esimerkiksi viime jutussa käsiteltyyn Lapuaan.

LBK on pieneksi seuraksi kuitenkin todella vireä. Sillä on 270 junioripelaajaa ja 13 -joukkuetta, mikä tarkoittaa, että käytännössä jokaisessa poikien ikäluokassa on joukkue; tyttöjen puolella joukkueita on kolme. Valmentajia LBK:ssa on peräti viisikymmentä.

LBK on myös mukana Fotbollsregionen Jakobstadissa (FRJ) eli Pietarsaaren Jalkapalloseudussa, joka on Vaasan WFA:n kaltainen yhteistyösopimus alueen ruotsinkielisten seurojen kesken.

– FRJ järjestää myös koulutuksia valmentajille, Christer kertoo.

Seuralla on 2-3 isompaa ja paljon pienempiä tukijoita. Jalkapallo on LBK:n ainoa laji.

Myötämielisyys jalkapalloa kohtaan on ilmeistä, mutta parikymmentä vuotta sitten LBK:ssa oli vain kaksi joukkuetta. Käännekohta tapahtui hieman odottamattomien käänteiden jälkeen.

Ei jalkapalloa sunnuntaisin

Luodossa asuu suhteellisen suuri määrä lestadiolaisia, minkä johdosta kunta on nuori ja  väestö kasvaa nopeasti.

Asian kääntöpuolena on vanhoillisen herätysliikkeen suhtautuminen jalkapalloon.

– 1970-80-luvuilla lestadiolaiset eivät saaneet pelata sunnuntaisin. Tuli lopettamisia. Meillä esimerkiksi oli junnuturnauksia, joiden finaalit pelataan sunnuntaisin, joihin ei välttämättä ollut tarpeeksi pelaajia, Christer puuskahtaa.

Muutos tuli kuitenkin parikymmentä vuotta sitten, kun eräs lestadiolainen valmentaja antoi pelaajille luvan käydä treeneissä sunnuntaisin. Pikkuhiljaa asenteet muuttuivat, ja pelaajamäärä LBK:ssa alkoi kasvaa.

Sattumalta edustusjoukkueen suurimmat saavutukset ajoittuvat tälle aikakaudelle: vuonna 1979 LBK nousi 2. divisioonaan, mikä on korkein sarjataso, jossa se on pelannut. Visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.

– VPS:lle ei olla koskaan vieraskentällä hävitty, Christer kuitenkin tähdentää. VPS sijoittui samalla kaudella sarjan toiseksi viimeiseksi. Kuinka moni vaasalaiset kohdannut seura pystyy leveilemään samalla saavutuksella?

Sittemmin LBK on vakiinnuttanut asemansa nykyisen Lännen alueen 3. ja 4. divisioonissa. Samalla muuttui tapa rakentaa edustusjoukkue.

Tämä on tavanomainen tarina pienillä seuroilla: kun historiassa on päästy yhden tai korkeintaan muutaman kerran pelaamaan yläsarjoihin (vastaa vähintään nykyistä Kakkosta), on alettu hakea pelaajia muualta, koska oman kunnan tai kaupungin pelaajamateriaali on luonnollisesti rajallinen.

Menestys on kuitenkin vain harvoille, ja LBK:n tapauksessa visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.

Risteilyjä ja saunailtoja

Luodon kaltaisessa kunnassa on käännettävä jokainen kivi, jotta jalkapalloseuraa voi pyörittää. Christer tietää tämän, olihan hän seuran puheenjohtaja vuodesta 2006.

– Vuonna 1979 pankki halusi vetää seuran konkurssiin, Christer muistelee.

Varojen keräämiseksi on muun muassa tarjottu vetovinkkejä, järjestetty lavatansseja ja bingoa ja – Pohjanmaalla kun ollaan – savustettu kalaa. Savusiikaa myytiin paikallisen Larsmo När-TV:stä livelähetyksenä siten, että seuran jäsenet toimittivat tilauksia asiakkaille.

Eniten rahaa seuralle ovat kuitenkin tuoneet venemessut. Vuoden 1982 messuilla vieraili tuore suurmäen maailmanmestari Matti Nykänen.

– Björk & Boström (nykyään Kon-Tiki Sport Travel) järjesti ennen Wasalinella leirejä Ruotsiin, muun muassa Luulajaan ja Uumajaan, Christer kertoo.

Tänä syksynä edustusjoukkue kävi Tukholmassa katsomassa Hammarby IF:n Kalmarin välisen ottelun. Saunailta järjestetään joka kevät ja syksy Pietarsaaressa.

Matsipäivä, juhlapäivä

Ottelu Jaro U23:a vastaan oli tulinen nuorten miesten paikallistaisto, joka päättyi lukemiin 3–3.

– Vaihdamme matsipäivää ja -aikaa vuoden mittaan. Kun syksy etenee, aloituspotku on aikaisemmin, Christer selittää.

Nykyinen kotikenttä on rakennettu vuonna 1998. Pohjan rakensi kunta, ja nurmipalat tähän kehuttuun alustaan kuljetettiin Helsingistä saakka.

Jutun alussa mainittu tekonurmi on pelikenttänä, kun nurmi muuttuu pelikelvottomaksi. Urheilupuistosta löytyy myös ampumahiihtorata, mikä tuo omalaatuisen silauksen pelipaikkaan.

Christerillä ja Göranilla on mainita vähän tunnettuja pelaajia, jotka ovat LBK:n kasvatteja. Fredrik ja Bror Ström ovat kuitenkin LBK:n merkkihenkilöitä toimittuaan seurassa 1960-luvulla, Fredrik valmentajana ja puheenjohtajana ja Bror puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä.

Albin Björkskog edustaa Luodon nuorta ja tulevaa jalkapallokaartia. 18-vuotias hyökkääjä murtautui viime kaudella FF Jaron avauskokoonpanoon ja alle 18-vuotiaiden maajoukkueeseen. 16-vuotias serkkupoika Roni Björkskog teki viime kaudella debyyttinsä Jaron paidassa.

Tutkimustyö netin syövereissä tarjosi myös mielenkiintoisen tuttavuuden. Per-Ole Hjulfors oli 15-vuotiaana lahjakas jalkapalloilija, niin lahjakas että Jakobstads Tidning kutsui häntä Luodon lupaavimmaksi pelaajaksi.

Pietarsaaressa syntynyt Hjulfors aloitti jalkapallouransa LBK:ssa. Jarossa hänelle tarjottiin ammattilaissopimusta, mutta hän valitsi Jumalan tien jalkapallon sijaan.

– Jalkapallon mukana tuli reissuja ja saunailtoja kaljan ja viinan kanssa. Kävin rukoushuoneella, jotta en kokenut kieltäneeni uskoani, Hjulfors kommentoi Kyrkpressenille vuonna 2019.

Jalkapallon ja uskonnon välille on muodostettu erilaisia allegorioita aikojen saatossa. Joillekin jalkapallo on kuin uskonto ja ottelutapahtumaa voi pitää uskonnollisena tapahtumana yhteislauluineen, rituaaleineen ja symboleineen.

LBK ei voi erottaa uskontoa jalkapallosta. Uskonto on yhtä tiivis osa Luodon kuntaa kuin jalkapallo. Aikojen saatossa nämä kaksi ovat kuitenkin onnistuneet toimimaan yhdessä ja luoneet vahvan yhteisön itsensä ympärille.

The post Larsmo BK – jalkapallokenttiä ja rukoushuoneita appeared first on Byyri.

Lapua on tavanomainen suomalainen pikkukaupunki. Se toi mieleen Jämsän, jossa vierailin kaksi vuotta sitten. Kaupunkia ei juuri tunneta jalkapallotoiminnastaan, mutta sen tasosta ei tingitä.

Eteläpohjalaisuuteen yhdistetään mielikuvissa usein reipas työnteko, ylpeys ja suorapuheisuus. Lapualla ei pelätä sanoa, jos jokin asia on hienosti tai huonosti.

Nousuja ja laskuja

Jalkapallo ei ole Lapuan Virkiän tunnetuin laji, vaikka sitä on pelattu seuran perustamisesta saakka: aluksi pelikenttänä oli Lukkarilan pesäpallokenttä mutta sittemmin kotikentäksi on vakiintunut luonnonnurminen keskusurheilukenttä.

Vuonna 1907 perustettu Virkiä on urheilussa eräänlainen käsite itsessään.

– Ilkka Kanerva totesi vuoden 1995 Kalevan kisojen (Lapualla) avajaisissa “Helsingin kaupunginhallituksessa päätetään se, mitä Virkiän hallituksessa on aiemmin keskusteltu,” tokaisee Seppo Saranpää, Virkiän jalkapallojaoston puheenjohtaja.

Totta vie Virkiän merkitystä suomalaisessa urheilussa ei voi vähätellä, mutta jalkapallon suhteen saavutukset ovat parhaimmillaan tyssänneet Ykkösen porteille. Seurasta on kuitenkin ponnahtanut kansalliselle huipputasolle useita pelaajia.

Kalle Taimi, Jyrki Saranpää (VPS, TP-Seinäjoki) ja Raimo Vierikko (MiPK, SePS) ovat Veikkausliigasta ja Mestaruussarjasta tuttuja nimiä, Laura Laurikainen (os. Kattelus; Ilves, TPS, JyPK) taas on pelannut Kansallisessa Liigassa vuodesta 2017.

– VPS:n kannattajilla oli Jyrkille oma laulukin, Seppo tähdentää.

Entinen veikkausliigapelaaja ja Pöyrööt-sarjakuvien käsikirjoittaja Arttu Seppälä ja pelaaja-agentti Tuomas Talvitie ovat myös Lapualta kotoisin.

Virkiän miesten edustusjoukkue on pelannut suurimman osan historiastaan kolmannessa ja neljännessä divisioonassa. Huippuvuodet ajoittuivat 80-luvulle, kun joukkue pelasi 2. divisioonassa ja oli vuonna 1985 Pohjoislohkossa pisteen päässä noususta 1. divisioonaan.

Virkiä pelasi Kakkosessa 2004–2006 ja käväisi siellä myös ranskalaisilla visiiteillä kausina 2009 ja 2016. Molemmilla kerroilla loppusijoitus oli pohjoisen C-lohkon viimeinen sija. Kaudella 2009 Virkiässä pelasi lainalla KPV:ssa vähäisille peliminuuteille jäänyt nuori lupaus Petteri Forsell.

Lähes sata maalia miinuksella olleen maalieron lisäksi kausi 2016 muistetaan Hercules-vierasvoitosta, joka ylitti uutiskynnyksen sopupeliepäilyn vuoksi. Herculeksen pelit otettiin loppukaudeksi pois Veikkauksen vetokohteista.

Huippuluokan olosuhteet

Lapualla kävi todeksi mielikuva siitä, että tarpeeton vaatimattomuus ei kuulu eteläpohjalaiseen puheenparteen kovin hyvin. Puheille löytyi myös katetta.

Olosuhteet todellakin ovat Lapualla loistavalla tasolla. Nurmikentän ja hiljattain valmistuneen Liuhtarin tekonurmikentän lisäksi kaupungissa on “alueen lämpimin halli”, eli 90×55 kokoinen Patruunahalli, joka mahdollistaa ympärivuotisen jalkapalloharjoittelun.

– Virkiän jalkapallo liikuttaa lähemmäs tuhatta perhettä, Seppo arvioi korostaen, että harrastajamäärissä jalkapallo on Lapuan ylivoimaisesti suurin liikuttaja. Seurassa on 14 eri lajijaostoa.

Virkiän naisten pesäpallojoukkue ja miesten koripallojoukkue Kobrat vievät tavallaan suurimman huomion pelatessaan pääsarjoissa, ja Virkiän jääkiekkojoukkue on vasta noussut Suomi-sarjaan.

Lapua on kokoaan suurempi urheilukaupunki, jossa eri lajien menestyksen nähdään vahvistavan paikallista identiteettiä.

Lajien välinen symbioosi on Lapualla suuressa arvossa. Eri lajien harrastamiseen on Virkiässä kannustava ja kilpailullinen ilmapiiri, ja monen lajin harrastamisen nähdään tukevan kokonaisuutta.

Myös tukijoita kaupungissa löytyy. Yrittäjät ovat suopeita jalkapallon suhteen; pelkästään miesten edustusjoukkueella on 40 sponsoria, ja eri joukkueet yhteenlaskemalla Virkiä-jalkapallon tukijoiden lukumäärä nousee yli sataan. Siinä missä kaupungin sisällä eri lajien ei nähdä suoranaisesti kilpailevan keskenään, Etelä-Pohjanmaalla jalkapallon sisäisellä kilpailulla on perinteitä.

Yhteistoimintaa ja paikallisvääntöjä

Etelä-Pohjanmaan kilpailutilanteen selvittäminen alkaa Lapuan sisältä.

Lapuan Ponnistus on perinteikäs TUL:n seura, jolla on myös yli sadan vuoden historia. Vuonna 1930 seura lakkautettiin Lapuan liikkeen vaatimusten johdosta, mutta toiminta jatkui Lapuan Työväen Urheilijat -nimellä, kunnes vuonna 1990 seura palautti alkuperäisen nimensä.

Ponnistuksen edustusjoukkue on pelannut jalkapalloa pelkästään alasarjoissa, mutta futsaljoukkue on pelannut Ykköstä ja sittemmin vakiinnuttanut paikkansa Kakkosessa.

Virkiä ja Ponnistus ovatkin kohdanneet jalkapallossa monta kertaa. Viimeksi vuonna 2020 pelatussa Lapuan derbyssä oli yli 300 katsojaa.

Muita rakkaita kilpakumppaneita ovat kauhavalainen Kanu ja Ilmajoen Kisailijat ja erinäiset “Seinäjoen porukat”. Kun palataan Virkiän Kakkosen kaudelle 2009, pelasi samassa lohkossa vasta perustettu Seinäjoen Jalkapallokerho. Ottelua Virkiää vastaan hehkutettiin silloin SJK kannattajien toimesta värikkääseen tapaan.

Kilpailuasetelmassa on historian saatossa ollut mukana myös yhteistyötä.

– Kun Sepsi-78 pelasi Mestaruussarjassa (1980), puolet joukkueesta oli virkiäläisiä, veistelee Seppo Saranpää.

Nykyään SJK on Etelä-Pohjanmaan ykkösjoukkue, mutta yhteistyötä tehdään myös VPS:n suuntaan. Virkiän tavoite on pärjätä sillä, mitä sille on annettu, ennemmin kuin katsella naapureiden tonteille.

Uusi nuorempi runko

Tällä hetkellä miesten edustusjoukkueen keski-ikä on kahdenkymmenen pintaan. Vanhin ikäluokka junioreita Virkiällä pelaa P14-ikäluokassa.

Ottelussa Kungliga Wasaa vastaan 13. elokuuta kontrasti ja asetelma oli selkeä: pääosin Virkiän B-juniori-ikäisistä pelaajista koostuva joukkue teki kovasti töitä, mutta vaasalaiset, joista monella oli kosolti liigakokemusta vyöllä, saivat pidettyä pelin hallussaan ja iskivät tarvittavat maalit vierasvoittoon.

– Pienemmässä seurassa oppii vastuunkantoa, luonnehtii Justus Lahtinen, edustusjoukkueen valmentaja.

Virkiän tavoitteena on saada kokonaan lapualainen runko pitkäksi aikaa. Kolme vuotta sitten tehty edustusjoukkueen nuorennusleikkaus suoritettiin oman kylän poikien etu edellä.

Virkiän A-juniorit pelasivat SM-sarjassa 1970– ja 90–luvuilla, mutta Lapualla on totuttu terävimpien lahjakkuuksien lähtemiseen isompiin seuroihin. Asiaan vaikuttavat myös opiskelumahdollisuudet, joita Lapualla ei toisen asteen jälkeen enää ole.

Esimerkiksi Seinäjoelle ei kuitenkaan ole pitkä matka. Lapua ei ole menettänyt palveluita tai vetovoimaansa, ja kaupungin väkiluku on pysynyt vuosikymmeniä suunnilleen samana.

Kenties edustusjoukkueen tulevaisuus on A-junioreiden avulla ylemmällä tasolla?

– Tavoite on nousta vähintään 3. divariin. Kakkoseenkin on jossain vaiheessa mahdollisuus, toteaa Seppo itsevarmasti.

Yrityksen puutteesta tavoite tuskin jää ainakaan kiinni.

The post Lapuan Virkiän laakea historia on täynnä ylpeyttä, vastuunkantoa ja kökkähenkeä appeared first on Byyri.

Seitsemän kilometrin päässä Söderfjärdenistä pelaa kotiottelunsa Sundom IF, joka on oman kylänsä ilmentymä: joukkue seisoo omilla jaloillaan, ja on emäkaupungilleen Vaasalle sekä kumppani että vastavoima.

Isot miehet, pienet pelit

– Sundom on vastustajalle kova paikka.

Näin toteavat ykskantaan sekä edustusjoukkueen joukkueenjohtaja ja pitkän linjan siffiläinen Robert Selänniemi että Andreas Björk, joukkueen valmentaja ja jalkapallojaoston puheenjohtaja.

Andreas on kotimaisen jalkapallon ystäville tuttu nimi muun muassa IFK Mariehamnista ja Vasa IFK:sta. Pitkän uran tehnyt vaasalainen hyökkääjä-keskikenttäpelaaja on virallisesti “lopettanut” peliuransa, mutta on tälläkin kaudella “joutunut” kentälle.

– Pelasin puolitoista ottelua maalissa, kun molemmat maalivahtimme olivat loukkaantuneena, Andreas kertoo virnuillen.

Edustusjoukkueen miehistössä on toinenkin kiinnostava nimi, joka ei kuitenkaan esiintynyt 11.8. pelatussa ottelussa Vaasan Pallo-Veikkoja vastaan: walesiläinen Richard Dorman muistetaan SJK:sta. Sundomissa Dorman on pelannut vuodesta 2019, mutta samaan aikaan toiminut valmentajana ja nykyään teknisenä johtajana Seinäjoella.

Mikä saa pienen kyläseuran houkuttelemaan pelaajia, joilla taistellaan Lännen Kolmosen mestaruudesta vuodesta toiseen?

Sundom kasvaa ja keskiluokkaistuu

Jotta kysymykseen voisi vastata kattavasti, pitää Sundomia tutkia muutenkin kuin jalkapallon kannalta.

Vuoden 1974 kuntaliitoksessa entinen Sulvan kunta jaettiin kahtia Vaasalle ja Mustasaarelle. Sundom kuului läntisiin Vaasaan liitettyihin alueisiin. Vuonna 1976 valmistui Myrgrundin silta, joka yhdisti entisen Sulvan alueet Vaasan keskustaan.

Sundomissa alkoi 1980-luvulla vakaa 10 prosentin vuosittainen väestönkasvu, joka on kaksinkertaistanut asukasmäärän kylässä. Muuttajat ovat yleensä perheitä.

– Moni Sundomiin muuttanut on Vaasan energiaklusterin työntekijä, Andreas ja keskusteluun liittynyt seuran yleismies Markus Ljungkvist selittävät.

Alle kymmenen kilometrin päässä kaupungin keskustassa pääsee elämään ja pelaamaan kuin maaseudulla. Sundom IF houkuttelee kylämeinigillään myös pelaajia, jotka asuvat muualla.

Toden totta Sundomissa on kosolti tervettä kotiseutuylpeyttä. Paikallista mielenmaisemaa kuvailee sundomilainen laulaja Hans Martin kappaleessaan “Hejja Sååndom”:

– Meillä on nykyään myös kaksi uutta laulua, jotka meidän pelaaja Jesse Kankanpää on tehnyt parin muun pelaajan kanssa, Andreas esittelee jälkeenpäin sähköpostilla.

Hyvämaineinen kyläseura

– Me pelataan nopeaa, kovaa ja suoraviivaista peliä. Se sopii meidän kotikentälle, Andreas analysoi.

Sundom Arena on sympaattinen jalkapallopyhättö: nurmi on hyvin hoidettu ja vanha katsomorakennus koristeltu SIF:n logoilla. Katsomorakennus sisältää pukukopit ja saunan, joka lämpiää pelien jälkeen; vierasjoukkue käy ensin, Sundom IF sen jälkeen.

SIF:in tekemiseen kuuluu olennaisesti hauskanpidon ja tosissaan pelaamisen yhdistäminen. Joukkueessa vaalitaan hyvää ilmapiiriä, vaikka ottelu hävittäisiin. Saunailtoja ja muuta yhteistä tekemistä järjestetään myös pelaajien kesken. Harjoituksia on kaksi kertaa viikossa, mikä myös sopii useammalle seuraa harkitsevalle pelaajalle paremmin.

– On tärkeää, että matsien ja treenien jälkeen voi istuskella saunassa pelaajien kanssa, Andreas korostaa.

Monelle pelaajalle SIF on täydellinen vaihtoehto, koska se pelaa alueen kovinta alasarjaa, mutta ei tavoittele suurempia areenoita. Se on voittanut Kolmosen kahdesti, mutta kieltäytynyt noususta molemmilla kerroilla.

Seura tulee toimeen sillä, mitä sille tarjotaan. Kolmosessa on tällä kaudella neljä vaasalaista seuraa, eli vaihtoehtoja kaupunkiin saapuvalle pelaajalle on. Samalla on tarjolla kilpailu Vaasan epävirallisen ykkösseuran tittelistä. Tästä kilpailusta lisää myöhemmin.

Sundom IF:llä on näkyvyyttä myös paikallislehdissä.

– Vasabladet kirjoittaa paljon kolmosdivarista, myös meidän peleistä, haastateltavat kehuvat.

Muutama pelaaja nykyisestä kokoonpanosta asuu Sundomissa, mutta valtaosa pelaajista on muualta Pohjanmaalta. Ottelussa Vaasan Pallo-Veikkoja vastaan maalinteossa onnistui esimerkiksi aiemmassa jutussani Kaskö IK:lle maaleja tehnyt Bekir Kadic.

Katsojamäärä on tasainen läpi kauden. Otteluissa käy joitain kymmeniä katsojia, pääosin perheitä ja muita kyläläisiä. On tavallista, että pelin aikana viereiseen tekonurmikaukaloon käynnistyy lasten spontaanit pelit.

Kotikenttä on rakennettu talkoilla, jotka muutenkin pyörittävät Sundom IF:ää. Pienellä seuralla ei ole työntekijöitä, ja rahaa edustusjoukkueen toimintaan saadaan pääasiassa ottelutapahtumien järjestämisestä.

Epätavallisempi tapa kerätä varoja on myydä sponsoritilaa seinäkalentereihin, joiden kuvituksissa esitetään sundomilaisia maisemia. Kalenteri jaetaan ilmaiseksi kaikille kotitalouksille Sundomissa.

Aiemmin Sundomissa Långskäretin kalasatamassa on järjestetty Långskärsdansen, joka oli parhaimmillaan iso lavatanssitapahtuma. Järjestäminen loppui kymmenen vuotta sitten osallistujakatoon, mutta jälleen viime vuodesta alkaen Långskäretissä on tanssittu.

Koronapandemian alkamisen jälkeen Vaasassa järjestettiin perinteiset vappujuhlat, joihin kuuluu perinteiset vappuajot. Syksyllä kotikenttää vastapäisellä nuorisotalolla on takakonttikirppari Loppisrace.

– Ja onhan täällä myös laskettelukeskus Öjberget, Andreas naurahtaa.

Wasa Fotbollsakademi

Sundomissa pelataan myös juniorijalkapalloa, mutta kirjoittaja kokee parhaakseen tehdä selvityksen tilanteeseen juurta jaksain.

Sundom IF on mukana Wasa Fotbollskademissa, jota olivat SIF:n kanssa perustamassa BK-48 ja Vasa IFK Vaasasta ja I-JBK, FC Kuffen ja Solf IK Mustasaaresta. Yhteistyöseura perustettiin vuonna 2015.

Näiden seurojen kaikki noin 1500 junioria aina 19 ikävuoteen saakka pelaavat WFA:ssa. WFA pelaa kotipelinsä ympäri Vaasaa ja Mustasaarta, myös Sundomin kentällä.

Kaikki edellä mainituista seuroista on aikoinaan perustettu omalle alueelleen, mutta koska kaikilta alueilta ei välttämättä löydy tarpeeksi pelaajia ikäluokan joukkuetta varten, tarve yhteistyölle on ollut ilmeistä.

WFA:n ajatus on selkeä: jokainen pelaaja saa oman tasoisia pelejä laadukkaassa valmennuksessa. WFA:n sivuilla esitellään yksityiskohtaisia suunnitelmia pelaajapoluista. Seurayhdistys tarjoaa mahdollisuuksia myös valmentajille järjestämällä valmentajakoulutusta. Huomionarvoista on, että muilla Vaasan seuroilla on omat juniorijoukkueensa, vaikka pelaajia ei välttämättä kaikkiin ikäluokkiin olekaan. Sundom IF siis käytännössä on, kuten todettiin, vastavoima ja yhteistyökumppani.

Paras kiistakumppani

Haastateltavat nostavat FC Kiiston SIF:n tärkeimmäksi vastustajaksi. Kiisto on SIF:n tapaan perinteikäs Kolmosen kärkiseura, ja osa SIF-pelaajista pelaa talvisin keltapaidassa futsalia.

Eroja voi hakea joukkueiden toimintatavasta: Kiisto on harrastanut 2010-luvulta saakka hissitoimintaa Kolmosen ja Kakkosen välillä ja pelaa ottelunsa Hietalahden uudenkarhealla Elisa Stadionilla.

Kuten jutussa on käynyt ilmi, Sundom ja sen edustusseura SIF identifioituvat vahvasti omaksi jutukseen: entisessä kalastajakylässä asuu Vaasaan yhdistyttyäänkin oma, ruotsinkielinen yhteisönsä.

Tästä kylämeiningistä ei haluta pois monesta syystä. Kakkosessa joukkueen budjetti pitäisi moninkertaistaa. Tukijoita toimintaan luultavasti löytyisi, mutta sitoutuneiden pelaajien etsiminen olisi vaikeaa.

On myös eräs tärkeämpi symbolinen seikka. Sundom Arena ei täyttäisi Palloliiton vaatimuksia stadionin suhteen, mikäli joukkue pelaisi valtakunnallista sarjaa, eli kotikenttä mitä luultavimmin vaihtuisi silloin Hietalahteen.

– Jos me mentäisiin Elisalle, ei olisi enää Sundomia, Andreas Björk paaluttaa.

The post Hejja Sååndom! – Sundom IF on kotiseutuylpeyttä nauttivan kylän peruskivi appeared first on Byyri.

Miten tähän on päädytty ja mikä on seuraava askel? Teimme haastattelun kesken Kaakkois-Aasian palloliitto AFF:n mestaruusturnauksen Singaporessa, jossa Kekkonen on päässyt tekemään debyyttinsä Filippiinien maajoukkueessa.

Aloitetaan kuitenkin alusta.

Rakettimainen nousu Veikkausliigaan

Ensimmäiset aikuisten pelit olivat kasvattajaseura Peli-Karhuissa, joka vuonna 2015 pelasi Kaakon Kolmosta. Vasta 15-vuotias energinen keskikenttäpelaaja herätti esityksillään kiinnostusta myös kaupungin suuremmassa seurassa.

– Mä pääsin silloin (2016) heti pelaamaan Ykkösessä KTP:ssa. Sain heti ensimmäisellä kaudella yllättävän paljon vastuuta.

KTP putosi Ykkösestä sarjatasoa alemmas, mutta FC Lahti oli valmis nostamaan Kekkosen ylöspäin.

– Kävin talvella Lahden testissä, ja mulle tarjottiin kahden vuoden sopimusta. Toni Korkeakunnas oli silloin valmentajana.

Suurin osa peleistä kahden kauden aikana oli FC Lahti Akatemiassa Kakkosessa, mutta Kekkonen pääsi myös tekemään debyyttinsä Veikkausliigassa esiintyen pääasiassa cup-otteluissa.

Toinen kausi Lahdessa meni osittain lainalla yhteistyöseura PKKU:ssa ja KTP:ssä. Kauden päätteeksi sopimus Lahdessa päättyi, ja peliasu vaihtui armeijan väreihin. Palo päästä eteenpäin pallon kanssa ei kuitenkaan sammunut, vaikka oli aika miettiä seuraavaa siirtoa. Uuden mahdollisuuden etsiminen johti lopulta vanhan luotettavan löytämiseen.

– Suoritin intin urheilujoukoissa sinä vuonna (2019) ja etsin uutta joukkuetta. Kävin Seinäjoella SJK:n akatemiajoukkueen testissä ja pääsin pelaamaan testiottelussa, joka olikin virallinen SM-karsintapeli. SJK tarjosi sitten sen perusteella sopimusta, mutta harkinnan jälkeen päätin palata PeKaan ja miettiä, mitä haluaisin tehdä futiksen ulkopuolella.

Lopulta tuotantotalouden opiskelupaikka löytyi Lappeenrannan yliopistosta. Esitykset Kotkassa riittivät myös herättämään kiinnostusta kahta sarjatasoa ylempää, kun sopimus PEPO:n kanssa saatiin solmittua.

– PEPO oli tavoitellut nousua jokaisella kaudella. Tiesin, että valmennus on korkealla tasolla ja että joukkueessa pelaa ammattilaisia.

Kotkan kautta kaukoitään

Koronaviruksen aiheuttaman tilanteen vuoksi opinnot yliopistossa ovat siirtyneet etämuotoisiksi ja antaneet Kekkoselle mahdollisuuden tehdä paluu tuttuun jengiin, kun PeKa oli noussut aikaisemmalla kaudella Kakkoseen.

Veikkausliigaan nousseen KTP:n kanssa tehty farmisopimus antoi mahdollisuuden pelata myös kotikaupungin pääsarjaa. KTP:sta oli tullut kyselyjä kauden mittaan, ja Kekkonen kävi lopulta siellä pelaamassa pari peliä.

KTP palasi kauden päätteeksi Ykköseen, mutta PeKa sijoittui hienosti Kakkosen keskikastiin. Kekkosen uralla oli kuitenkin tapahtumassa käänteentekevä tapahtumien sarja, jonka siemenet oli kylvetty jo vuosia taaksepäin.

– Vuonna 2016 Filippiinien jalkapalloliitto oli lähestynyt ja tiedustellut kiinnostusta pelata heidän maajoukkueessaan. Mulla oli itse asiassa passi vanhentunut silloin, eikä ilman sitä ole mahdollista saada pelilupaa. Ajatus siitä vaihtoehdosta jäi silloin elämään.

Passin uusiminen oli muutenkin ajankohtaista, koska se helpottaisi kotimaassaan asuvien sukulaisten tapaamista. Matkailu muodostaa monelle filippiiniläiselle elinkeinon, ja jonot lentokentällä ovat ennen koronapandemiaa olleet täynnä ulkomaalaisia vieraita.

Koska Suomessa ei ole Filippiinien suurlähetystöä, passin uusiminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tehtävä, mihin suomalaiset ovat tottuneet. Filippiinien Oslon-suurlähetystö oli silloin lähin joka vierailee Suomessa muutaman vuoden välein, jolloin Suomen filippiiniläisillä on mahdollisuus hankkia tai uusia passinsa.

– Lähdin silloin äitini, papereiden ja syntymätodistusten kanssa Helsinkiin hotelliin, jossa suurlähetystö asui vierailunsa aikana. Muistan kuinka hotellin aula oli aivan täynnä ihmisiä uusimassa passeja. Passien uusimiseen ei ole sähköistä järjestelmää, joten kaikki omat, vanhempien ja isovanhempien syntymätodistukset pitää tuoda paikalle tarkistettavaksi. Minulla oli onneksi silloin kaikki paperit valmiina.

Noin kolmessa kuukaudessa passi oli taas taskussa.

Koko prosessin hitaudesta kertoo tapaus, jossa maajoukkueen tähtipelaaja Gerrit Holtmann oli Aasian MM-karsintoihin valmistavalla maajoukkueleirillä mukana, mutta ei päässyt pelaamaan viimeisissä karsintaotteluissa, koska hänen passihakemuksensa käsittely oli vielä kesken.

Monikansallinen maajoukkue

Filippiinien palloliitto uusi kyselynsä vuonna 2021, kun he olivat nähneet Kekkosen itse lataamia highlight-videoita YouTubessa. Silloin Kekkonen oli valmis kantamaan Filippiinien pelipaitaa.

– Äitini on Filippiineiltä kotoisin, ja koko sen puolen suku asuu siellä.

Kekkonen pelaa Azkals Development Teamissä (ADT), joka on maan palloliiton hallitsema akatemiajoukkue, jonka tavoitteena on nimenomaan kehittää pelaajia maajoukkueeseen. Tästä johtuen joukkueen runko on sama kuin alle 23-vuotiaiden maajoukkueessa. Maajoukkueen päävalmentaja Scott Cooper on myös ADT:n valmentaja.

ADT pelaa Filippiinien pääsarjassa, vaikka liigaa ei sellaisenaan ole päästy pelaamaan pandemian aikana. Filippiinien jalkapalloliigan kausi 2020 pelattiin yksinkertaisena kuuden joukkueen sarjana saman vuoden syksyllä. 2021 sarjaa ei pelattu lainkaan. Tulevan kauden on määrä alkaa helmikuussa.

Kekkonen teki debyyttinsä alle 23-vuotiaiden Aasian mestaruuskisojen karsinnoissa Etelä-Koreaa vastaan lokakuussa.

– Lähdin Suomesta suoraan nuorten maajoukkueen leirille Qatariin, sieltä pelaamaan karsinnat Singaporeen ja lopulta Filippiineille.

Seuraavaksi tuli kutsu miesten maajoukkueeseen Kaakkois-Aasian (AFF) mestaruuskilpailuihin, jotka ovat käynnissä Singaporessa. Filippiinien osalta turnaus päättyi lohkovaiheeseen, mutta Kekkonen pääsi tekemään debyyttinsä sekä vaihtopenkiltä että voitokkaassa Myanmaria vastaan avauskokoonpanossa.

AFF-mestaruuskilpailut eivät ole FIFA:n hallinnoima turnaus, joten sen aikana ei ole maajoukkuetaukoa muualla kuin osallistuvien maiden sarjoissa. Esimerkiksi edellä mainittu Holtmann, joka pelaa Bundesliigan VfL Bochumissa, ja Neil Etheridge (Birmingham City) eivät päässeet turnaukseen.

Yleensä pelaajat Filippiineiltä pyrkivät pelaamaan Malesian tai Singaporen sarjoihin, joissa palkat ovat huomattavasti korkeampia.

Filippiinien kolonialistisen ja epävakaan historian vuoksi maa on kansainvälisillä mittareilla hyvin epätasa-arvoinen, mikä on saanut vuosikymmenien ajan monet muuttamaan köyhistä oloista pois. Maajoukkueessa pelaa useita kaksois- jopa kolmoiskansalaisia, joihin maan palloliitto on ollut yhteydessä, kun heillä ilmenee olevan filippiiniläisiä sukujuuria.

– Meitä asuu miljoonia ympäri maailmaa. Filippiineillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kehittyä pelaajana, joten ymmärrän että yritetään koota kaikki ulkomailla asuvat filippiiniläiset samaan joukkueeseen.

Maajoukkueen lempinimi on Azkals, mikä tarkoittaa filippiiniksi katukoiraa. Koira on ollut esillä vanhassa maajoukkueen logossa.

– Filippiinit on täynnä katukoiria. Se kuvaa taisteluilmettä ja periksiantamattomuutta.

Tulevaisuus avoinna

– Filippiineillä parasta on, että ihmiset osaa olla kaikesta huolimatta iloisia. Esimerkiksi mun serkut elää tosi köyhissä olosuhteissa, mutta siitä huolimatta he ovat todella iloisia ja kiitollisia pienistä asioista.

Isojen käänteiden jälkeen Oskari Kekkonen on löytänyt paikkansa, jossa kehittyä pelaajana ja elää päivä kerrallaan. Hän elää tällä hetkellä unelmaansa akatemia-ammattilaisena, joka voi keskittyä jalkapalloon täysin, vaikka opinnot yliopistossa jatkuvatkin etänä.

– En sulje pois, että palaisin joskus Suomeen pelaamaan. Turnauksen jälkeen palaan viettämään joulua Kotkaan.

Kuvat: Oskari Kekkosen arkisto

The post Karhusta katukoiraksi – Oskari Kekkonen toteuttaa jalkapallounelmaansa Filippiineillä appeared first on Byyri.

Viime sunnuntaina kansainvälinen jalkapalloyhteisö kohahti. Iltapäivällä The Times julkaisi artikkelin, jossa esiteltiin Tottenhamin ja 11 eurooppalaisen suurseuran perustama Superliiga.

Superliiga tulisi kilpailemaan Mestareiden liigan kanssa maanosamme suurimman jalkapallokilpailun paikasta. Kilpailuun oli suunniteltu kahdenkymmenen joukkueen lohkovaihe, jossa pelaisi 15 pysyvää joukkuetta ja viisi joukkuetta karsintojen kautta.

Pysyvät osallistujat olisivat perustajat AC Milan, Arsenal, Atletico Madrid, Barcelona, Chelsea, Inter Milan, Juventus, Liverpool, Manchester City, Manchester United, Real Madrid, Tottenham sekä kutsutut seurat Bayern München, Borussia Dortmund ja PSG.

Rajoitetun osallistujajoukkueiden ryhmän ohella kulmakarvoja nostattava yksityiskohta olivat rahasummat, joita kilpailuun osallistujat nettoaisivat.

Perustajaseurat saisivat niin sanottua solidaarisuusrahaa 3,5 miljardia euroa osallistumisesta ja peräti 10 miljardia sitoutumisesta turnaukseen, mikä ylittäisi olemassa olevista europeleistä saadut palkintorahat.

Yhteisö reagoi

Nopeimman vastalauseen esittivät Valioliiga ja Uefa, jotka tuomitsivat uuden kilpailun ja ilmoittivat “ryhtyvänsä toimiin” sen estämiseksi.

Käytännössä Superliigaan osallistuvia seuroja uhattiin pistemenetyksillä, sakoilla, sarjapaikan menettämisellä ja jopa kielloilla osallistua muihin kilpailuihin, mikä tarkoittaisi kotimaan liigaa, Uefan europelejä ja jopa maaotteluita.

Nopeasti maiden jalkapalloliitot, muut seurat ja sarjat alkoivat julkisesti vastustamaan ehdotettua kilpailua. Myös kannattajilla ja futispersoonilla oli sanansa sanottavana:

Leeds ja Liverpool kohtasivat maanantaina Valioliigassa. Leeds oli pukenut ottelua varten verryttelypaidat, joiden viesti oli selkeä: “Jalkapallo on kannattajien. Ansaitkaa se.”

Viesti oli selkeä: Superliiga ei ollut toivottu, ja osallistuminen olisi sidosryhmien ja kilpailijoiden pettämistä.

Leeds-ottelun jälkeen Liverpoolin manageri Jürgen Klopp kommentoi hermostuneena Leedsin paitavalintaa kommentoimalla, että joukkueella ei ole mitään tekemistä Superliigaan osallistumisen kanssa. Päätös oli tehty ulkopuolisten tahojen ja seurojen omistajien kesken.

James Milner kommentoi pelin jälkeen: “en pidä [Superliigasta] yhtään ja toivon, että se ei tapahdu”.

Liverpoolin pelaajat ottivat kantaa myöhemmin omilla sometileillään.

Kulminaatiopiste

Tiistaina Florentino Perez – Real Madridin omistaja ja Superliigan perustaja – puolustautui kertomalla perustaneensa kilpailun “pelastaakseen jalkapallon”, koska jalkapallo ei enää kiinnosta nuoria.

Tässä vaiheessa kuvaannollisesti kortit alkoivat olla jo pelattu, ja seurojen oli aika tehdä ratkaisunsa.

Bayern München ilmoitti, ettei se aio osallistua Superliigaan. Sen jälkeen vetäytyi Chelsea Brighton-ottelun yhteydessä leimahtaneiden protestien rohkaisemana.

Keskiviikkoon mennessä suurin osa Superliigan perustajista oli ilmoittanut vetäytyvänsä kilpailusta. Manchester Unitedin puheenjohtaja Ed Woodward ilmoitti eroavansa tehtävästään.

Liverpoolin puheenjohtaja John W. Henry pyysi julkisesti anteeksi faneillta ja huhuja on ollut amerikkalaisomistajien aikomuksista myydä seura.

Superliigan tarina oli käytännössä kahdessa päivässä kerrottu.

Onnellinen loppu?

Vaikka Superliiga oli pystyyn kuollut ajatus, se saattaa nostaa julkiseen keskusteluun ne ongelmat, joita nykysysteemissä on.

Taloudellinen epäreiluus, vallan ja rahan keskittyminen, sekä niiden vaikutus kuningaslajiin ovat kiistatta suurimpia haasteita nykyisessä jalkapallossa. Ne on myös peitetty hyvin paljaalta silmältä, eikä tavan jalkapallokannattaja asiaa pohdi, kuin ottelun jälkeisten tuoppien ääressä.

Uefa ja Fifa eivät ole terveesti toimivia jalkapallon toimielimiä, vaikka organisaation puhdistusta on yritetty jo monta vuotta. MM-kisat Qatarissa on hyytävä esimerkki jalkapalloliittojen monitasoisesta korruptiosta, jossa huippujalkapalloa yritetään myydä eniten tarjoavalle.

Tämä oli myös se syy, miksi Superliiga ei voinut menestyä.

Se ei ottanut kantaa Uefan sisällä oleviin oikeisiin ongelmiin, vaan tarjosi entistä huonomman vaihtoehdon. Rajallisemmalla osallistujamäärällä, vähäisemmällä vaihtuvuudella, paisutetuilla rahapalkinnoilla ja yksinkertaisella piittaamattomuudella jalkapallon kohderyhmää eli kannattajia kohtaan se asetti itsensä kaikkia vastaan.

Seuran omistajien ollessa isorikkaita ja pääosin ei-eurooppalaisia liikemiehiä tällaisia ratkaisuja voi odottaa.

Uefa saattaa esiintyä hyväntekijänä ja pelastajana jonkin aikaa, mutta on tuotava esille, että he esittivät ehdotuksen Mestarien liigan laajentamisesta 36 joukkueen kilpailuksi maanantaina kesken Superliiga-kohun.

Työ jalkapallon pelastamiseksi on siis kesken. Työtä vaikeuttava tekijä on raha, joka on ohjannut jalkapallon kehitystä ensimmäisen miljardööriomistajien vallankaappauksesta saakka.

Raha puhuu usein lujimmin, jolloin jää kuulematta kannattajien ääni. Kannattajat eivät halua isompia rahapalkintoja, lyhyempää peliaikaa tai miljoonia aasialaisia faneja. Seurat kuitenkin toimivat rahan voimalla ja niiden omistajille nuo kaikki tarkoittavat ovat enemmän huomiota ja sitä myötä enemmän vaikutusvaltaa ja/tai rahaa.

Eurooppalainen jalkapallo ei kuitenkaan kuulu Qatarille eikä Kiinalle. Se kuuluu kannattajille ja se pitää ansaita.

The post Superliigan nousu ja tuho osoitti jalkapalloyhteisön arvon ja kabineteissa piilevät riskit appeared first on Byyri.

Lähdin varhain elokuisena perjantaipäivänä ajamaan mökiltäni Luhangasta kohti Jämsää. Illalla pelattaisiin neljännen divisioonan ottelu sarjan hännille jumittuneiden Jämsänkosken Ilveksen ja Vihtavuoren Pamauksen välillä.

Alkusarja ei ollut vielä tässä vaiheessa päättynyt, mutta selvää oli, että Ilves tulisi pelaamaan alemmassa loppusarjassa vaarana putoaminen viidenteen divisioonaan. Kolmekymmentä vuotta sitten joukkue esiintyi toistaiseksi viimeisen kerran Kakkosessa ja oli Kolmosen vakiokävijä pitkälle 2000-luvulle.

Mikä on johtanut tähän tilanteeseen ja mitkä tekijät olivat nostamassa Ilvestä sen aikaisempaan loistoon? Millä tavoin Jämsänkoski on erityistapaus suomalaisella jalkapallokartalla?

Koski-idylliä

Melko tarkalleen Päijänteen vastarannalla sijaitsevaan kaupunkiin joutuu rajallisen järvenylityspaikkojen määrän vuoksi ajamaan Jyväskylän Korpilahden kautta. Kesäisen Järvi-Suomen kauneus ja ihmisten kerääntyminen mökkikuntiin saa seudun elämään ja katsomot täyttymään. Eikä maisemissa ole mitään valittamista.

Jämsänkoski sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä kaupungin keskustasta Jämsästä. Jämsänkoski on asutuskeskuksena vaatimaton, mutta keskustaajamassa palvelut ovat kaupungissa sangen riittoisat, jos pitää pikkukaupungissa elämisestä.

Jämsänkoski on tätä nykyä osa Jämsää, joka herää eloon sesonkien aikaan. Muun muassa mökkeily, laskettelu ja after-ski tuovat eloa pikkukaupunkiin ja osansa kunnan yrittäjien kassaan.

Kunnantalouden kivijalka on kuitenkin jo kymmeniä vuosia ollut Jämsänkosken tehdasalue, joka on työllistänyt ainakin satoja ihmisiä. Jämsänkosken paperitehdas sijaitsee vastarannalla Jukka Virtasen pallokenttää idyllisissä jokilaakson maisemissa.

Tehtaan yhteyteen on vuosikymmeniä sitten rakennettu asuin- ja virkistystiloja kuten seuratalo Ilveslinna. Tehdas syöksee vielä tänä päivänä savua ilmaan, mutta reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Kaipolan paperitehdasta odottaa ikävämpi kohtalo.

Elokuussa UPM Kymmene ilmoitti Kaipolan tehtaan sulkemisesta. Ilmoitus poiki valtavaa vastustusta ja surua. Vielä yritetään etsiä keinoja tehtaan pelastamiseksi, vaikka omistajayritys päätöksensä on tehnyt.

Walden, Virtanen, Leppänen

Jalkapalloromanttisessa mielessä Jämsänkoski kulkee samaan suuntaan kuin kuuluisammat kosket, Valkea- ja Myllykoski. Ilves viettää juhlavuottaan päästyään 90 vuoden ikään. Vuosien varrella se on saanut osansa kansallisesta menestyksestä, mutta joutunut etääntymään menestyksekkäästä historiastaan ja luomaan uutta identiteettiä.

Koskien rannalla savunneiden tehtaiden ja jalkapallomenestyksen yhteys on kuitenkin kiistaton.

Valkeakoski oli 1950-luvulla Yhtyneiden Paperitehtaiden pääkaupunki. Nousu kävikin Tehtaan kentällä konkreettiseksi, kun Haka nousi Mestaruussarjaan vuonna 1945 ja vakiinnutti nopeasti asemansa kansallisella huipulla.

Jalkapallo oli toimitusjohtaja Juuso Waldenille tärkeä laji, ja tehtaan työntekijöiden väliset pelit aloitettiin Jämsänkoskella samalla vuosikymmenellä.

– “Pikku-Juuso” alkoi tuoda pelaajia Jämsänkoskelle tehtaan avulla. Pelasimme yhtiön pelejä englantilaisia vastaan, kertoo Ahti “Atsi” Leppänen, joka edusti Ilvestä vuosina 1946-56.

Tehdas tarjosi työtä, jonka avulla pelaaja saattoi olla eräänlainen puoliammattilainen. Töissä otettiin huomioon jalkapallon vaatimukset muun muassa tarjoamalla vapaita.

Järjestely mahdollisti laatupelaajien houkuttelemisen nopeasti kasvavan talouden Suomessa. Kun 60-luvulla Hakasta tuli kolminkertainen suomen mestari, Ilves nousi Suomensarjaan (toiseksi korkein sarjataso) vuonna 1962.

– Töissä tuli tieto: kaksi kertaa viikko vapaata. Kun oli matsipäivä, ylityö oli siirrettävä toiselle päivälle, Atsi kertoo.

Jämsänkosken Ilveksen kukoistus jatkui 1970-luvulle saakka, josta alkoi hidas lasku kohti neljättä divisioonaa. 80-luvulla Ilves yhdistyi Jämsän Pallon kanssa ja nousi vielä kerran kakkosdivisioonaan pudotakseen saman tien alempiin sarjoihin, mutta huippuvuodet olivat tässä vaiheessa ohi.

Ystävänsä Jukka Virtasen kanssa Leppänen on käynyt katsomassa Ilveksen pelejä nousuissa ja laskuissa. Tapahtumapaikkana on pallokenttä, joka on nimetty Virtasen mukaan.

Vuoristorataa ja Atik Ismail

– Jukka katsoi peliä aina samalla paikalla katsomossa. Hän oli yleensä puoliajalla jo sen verran väsynyt, että hänet jouduttiin taluttamaan pois, kertoo Juha Mentu, Ilveksen monitoimimies.

Jukka Virtanen oli syntyjään Jämsänkoskelta, futismies henkeen ja vereen. Hänen merkitystään Ilveksen ja koko paikkakunnan identiteetille ei voi vähätellä. Vaikka viihdealan uransa vuoksi hän vietti suurimman osan ajastaan pääkaupungissa, koskelle Virtanen palasi aina uudestaan.

Kun Jukka Virtasen nimeä kantava pallokenttä avattiin, urheilu- ja raittiusseura Zoom, jonka perustajajäsen Virtanen oli, tuli pelaamaan runsaslukuisilla julkimoilla varustetulla joukkueella ystävyysottelun Kansainvälisiä Koskelaisia vastaan.

Zoom on palannut Jämsänkoskelle sekä kantamaan Virtasen hauta-arkkua että pelaamaan Ilveksen 90-vuotisjuhlaottelussa.

Juha Mentu saapui vuonna 1990 Kuusankoskelta Jämsänkoskelle pelaamaan ja työskentelemään tehtaassa. Vuonna 2004 hän siirtyi valmentajan ja joukkueenjohtajan rooliin. Nykyään hänen roolinsa on pelkkä joukkueenjohtaja.

Ilveksessä ei ole koskaan pelätty ottaa riskejä tai tuoda ylimääräistä väriä suomifutikseen. Tästä kertoo Atik Ismailin palkkaaminen kaudelle 2010. Ismailin stintti jäi yhden kauden mittaiseksi.

– Atik toi paljon henkilökohtaiseen taitoon liittyviä juttuja pelaajille. Totta kai hän on mielipiteitä jakava persoona, toteaa Mentu hymy huulillaan. Mentun näkemykseen yhtyy myös Ilveksen ikoneihin kuuluva Petri Koskinen, joka pelasi Ilveksessä vuosina 1985-2012.

– Suoraan sanottuna mulle ei jäänyt kovin hyvä kuva Atikista, mutta tämä on henkilökohtaisista syistä, kertoo Koskinen.

Hän kertoo ottelusta Mikkelissä, jota ennen Atik Ismail oli kritisoinut omiensa puolustuspeliä. Koskinen kokeneena pelaajan oli sanonut tähän vastalauseen, minkä johdosta hän ei pelannut kyseisessä ottelussa minuuttiakaan.

Puolustajana pelannut Koskinen on tehnyt “kaikkea mahdollista” Ilveksessä vuodesta 1979 tähän päivään saakka ja kuului Mentun tavoin seuran yleismiehiin. Kysyttäessä lämmintä muistoa Ilves-paidassa yksi löytyy saman tien.

– Kaudella 2012 Kiistoa vastaan Kakkosen ottelussa minut valittiin parhaaksi pelaajaksi, Koskinen kertoo vaikean kauden yhdestä ilonaiheesta.

Vuosi 2012 oli Jämsänkoskella lähtökohdiltaan mielenkiintoinen: Ilveksen piti aloittaa kausi Nelosessa, mutta lohkovoittaja Vihtavuoren Pamauksen kieltäydyttyä sarjanoususta viimeiseksi kaudella 2011 sijoittunut Ilves sai mahdollisuuden ottaa sarjapaikan Kakkosessa vastaan.

Ilves sijoittui nettisivuillaan “hullunrohkeaksi” luonnehditun kauden päätteeksi viimeiseksi Tampereen Ilveksen viedessä sarjan voiton nimiinsä.

Kamppailua realismin kanssa

Ilves putosi 90-luvun alkaessa Kolmoseen. Kakkosessa se kävi vielä kääntymässä edellä mainitulla kaudella 2012. Tämän jälkeen valtakunnallisia sarjoja ei ole Jämsänkoskella pelattu.

Pääasiassa Jämsässä on sahattu 3. ja 4. divisioonan väliä. Täksi kaudeksi Ilves palasi Neloseen, jonne se nousi kauden 2019 päätteeksi Vitosesta lohkovoittajana. Vitoseen seura joutui yllättävän luopumisen vuoksi.

– Paikallisia tukijoita on aina ollut paljon. Rahat olisivat riittäneet (kaksi kautta sitten) Kolmosessa pelaamiseen, mutta pelaajisto ei olisi, Mentu viittaa vuoteen 2018, joka oli käännekohta Ilveksen nykyiseen tilanteeseen.

Kauden 2018 päätteeksi Ilves voitti lohkonsa Itä- ja Keski-Suomen Nelosessa. Sarjapaikka Kolmosessa otettiin ensin vastaan, mutta helmikuussa 2019 uuden kauden alla siitä päätettiinkin luopua.

Jämsänkoskella maantiede on ollut jalkapallotoiminnalle suurempi haaste kuin väestönkasvu tai -väheneminen koskaan.

Jämsä sijaitsee kolmen isomman kaupungin muodostaman kolmion keskellä: Jyväskylään on 60, Tampereelle 90 ja Lahteen 110 kilometriä. Ilvestä onkin palloteltu alueellisissa divisioonissa läntisten ja itäisten lohkojen välillä.

Ilves on pelannut eri kausina jyväskyläläisten, tamperelaisten, lahtelaisten, porilaisten, joensuulaisten ja kuopiolaisten joukkueiden kanssa. Kun sarjataso on ollut tavallisesti joko 3. tai 4. divisioona, vaatimukset sitoutua ovat liikaa joillekin pelaajille.

– Oli kipeä päätös luopua sarjapaikasta, mutta olemme päättäneet mennä omilla paikallisilla pelaajilla. Vuoden 2012 joukkue oli ns. ostojoukkue. Sitä koitettiin, eikä siihen haluta enää palata, kertoo Juha Mentu ja lisää:

– Tämä (4. divisioona) on nyt meidän tasomme. Mieluummin nostamme kakkosjoukkueen pelaajia tai omia junioreita. Yksittäisiä pelaajia lukuunottamatta kaikki ovat nykyään paikallisia.

Herranmetsä huutaa

– Herranmetsä on alun perin ollut tehtaan pamppujen uhkapelirinkejä varten. Silloin sen nimi oli Herrainmetsä, kertoo Jämsänkosken Ilveksen kannattajaryhmän pitkäaikainen jäsen, joka jätti nimensä mainitsematta.

Herranmetsää ei voi jättää mainitsematta Ilveksesta puhuttaessa. Sitä nimeä käytetään sekä faniryhmästä että pallokentän viereisestä metsäpläntistä. “Hertsulla” on ollut tärkeä rooli Ilveksen nousuissa ja laskuissa.

– Ei väliä miten menee, katsomossa ollaan, tiivistää Tommi Weijola joka on Herranmetsän aktiivi. 21-vuotiaana hän on ehtinyt olla jo kuusi vuotta kannattajien mukana.

Ryhmä on puolijärjestäytynyt. Se koostuu erilaisista ja -ikäisistä ihmisistä, jotka seuraavat Ilveksen pelejä ympäri Suomea. Aiemmin Bar Tona toimi Herranmetsän kokoontumispaikkana, mutta tila on suljettu ja tyhjänä odottamassa uutta yrittäjää.

Viestintä tapahtuu whatsappissa, jossa sovitaan esimerkiksi koti- ja vieraspeleihin osallistumisesta.

– On Monttukin (Jämsänkosken ainoa baari) ihan jees, mutta Tona on se Hertsun oikea koti, Weijola kertoo.

Jukka Virtasen kenttä on Keski-Suomen ainoa jalkapallokenttä ja Suomessakin harvinaisuus, eivätkä monet kannattajaryhmät keräänny yhtä tunnollisesti oman joukkueensa peleihin kuin Herranmetsä.

Tehdas on monen kannattajan työpaikka. Iltavuorossa matseihin ei yleensä pääse, mutta otteluihin pääseminen on lähtökohta paikassa, jossa muut urheiluseurat eivät nauti samanlaista suosiota.

Katsojamäärän vaihdellessa 100-200 välillä Herranmetsän kannattajamäärä on 20-30 per ottelu. Keskustelu seuran välillä on avointa aktiivien ja seurajohdon välillä. Kannattajatoimintaan kuuluu erilaisten tempausten järjestäminen katsomossa.

Näin aktiivinen kannattajatoiminta on harvinaista tämänkokoisten seurojen kanssa, eikä siihen suhtautuminen ole seuran tai liiton puolesta ollut täysin ongelmatonta.

– Ei ole pelkästään positiivista tullut seuran puolesta. Piirin toiminta on vaikuttanut siihen, kertoo Weijola.

Viime vuosina yleisemmäksi ovat tulleet kovemmat toimet kuten otteluiden siirtämiset ja seuran uhkailu sakoilla ja sarjasta sulkemisella. Seura on vaikeassa paikassa, kun se haluaa välttää tarpeettomat rangaistukset.

Toisaalta kannattajatoiminta luo Jämsänkosken tapauksessa sellaista lisäarvoa, jota ei monessa seurassa koko Suomen mittakaavassa ole tarjolla.

– Toissakaudella kaksi viimeistä kotiottelua siirrettiin Petäjävedelle (50 km päähän Jämsänkoskelta), kun liitto alkoi tutkia soihdutusta kotipelissä. En ymmärrä, soihdutus kuuluu katsomoon, Tommi Weijola muistelee turhautuneena.

Herranmetsä ja seura on käynyt keskustelua keskenään yhteisestä linjasta, mutta kaikesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska toimisto ja kannattajakatsomo eivät puhu täysin samaa kieltä.

– Yhdessä kannattajien ja seuran edustajien välisessä neuvottelussa muistan, kuinka tunteet kuumenivat ja sieltä lähdettiin ovet paukkuen, kappaleen alussa esitelty mysteerimies paljastaa.

Nousuissa ja laskuissa Herranmetsä on kuitenkin ollut katsomossa.

Arvokas historia, uskollinen yhteisö

Jämsänkosken Ilves on erityinen seura. Pienen kaupungin seuran menestyksekäs historia on mennyttä, mutta Ilveksellä on sellaista seurakulttuuria, jota ei juuri missään päin Suomea kohtaa. Sillä on oma stadion, oma kannattajaryhmä ja vakaa paikallinen tukijapohja.

Seura on vauraiden vuosien jälkeen elänyt vaihtelevaa elämää ala- ja yläsarjojen sekä Itä- Länsi-Suomen välillä. Se ei ole kaukana suurista kaupungeista, mutta itsenäinen ja seisoo jokilaaksossa omilla jaloillaan.

Vielä kerran ja tästä eteenpäin:

”ILVES JÄMSÄNKOSKELTA

ILVES KESKI-SUOMESTA

ILVES JOKILAAKSOSTA

ILVES YLÄJUOKSULTA!”

The post Jämsänkosken Ilves – pienen kaupungin suuri lutuuriseura appeared first on Byyri.

Kolarissa, tuhannen kilometrin päässä pääkaupungista, pelaa Suomen toiseksi pohjoisin miesten edustusjoukkue. Matkustin yöjunalla sen perimmäiselle asemalle tutustuakseni seuran toimintaan.

50 vuotta Kontio-jalkapalloa

Kolarin Kontio on perustettu vuonna 1932 yleisseurana, jonka lajeihin kuuluivat muun muassa yleisurheilu, polkupyöräily ja porokilpailut. 70-luvulta lähtien Kontion ainoa urheilulaji on ollut jalkapallo.

– Harrastepesistä olemme toisinaan pelanneet keskuskentällä, kun halukkaita pelaajia on löytynyt, kertoo suurimman osan matkasta autoa ajanut Tony Tolonen, Kolarin Kontion ex-pelaaja, ex-joukkueenjohtaja, valmentaja, toiminnanjohtaja, ex-somevastaava ja tilastoija.

Tolonen on syntyperäinen kolarilainen, joka ei koskaan ole asunut Rovaniemen alapuolella. Yhdeksänvuotiaana poikana hän muistaa vetäneensä nappulakengät jalkaan ensimmäisen kerran ja katselleensa Sieppijärven kentän laidalla kylien välisiä pelejä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Tolonen oli suihkuttamassa shampanjaa, kun Kontio nousi Kolmoseen voitettuaan Keminmaan Pallon. Oma peliura päättyi akillesjänteen katkeamiseen vuonna 2011, minkä jälkeen hän on ollut aktivoimassa seuran toimintaa tehden Kontion alueen tärkeimmäksi liikuttajaksi.

– Kontiossa pelaa noin 200 junioria, mikä tarkoittaa yhtä kolmasosaa kaikista kunnan kouluikäisistä lapsista, Tolonen tiivistää.

Kolarin kirkonkylän urheiluseurat ovat Kontio ja jääkiekkoseura KoTU. Vapaa-ajan harrastusmahdollisuudet Luoteis-Lapin metsissä, ja Ylläksen tuntureilla, ovat laajat ja liikuntapainotteiset. Alueella toimii mm. suunnistusseura Ylläksen Rasti.

Lapin sota on jättänyt jälkensä kylälle: vuosina 1944–45 saksalaiset polttivat muutamaa torppaa ja vanhaa puukirkkoa lukuunottamatta kaikki rakennukset Kolarista. Vuonna 1969 Kontio osallistui ensimmäistä kertaa piirisarjoihin, 1972 tuli nousu 4-divisioonaan.

Tolosen merkitystä Kontion elämänkaareen ja nousuun ei voi vähätellä. Kymmenen vuotta sitten hänen peliuransa päättyessä Kontiolla ei ollut lainkaan junioreita.

Nyt Kontio on Vuoden lappilainen urheiluseura, ja Tolonen on työstään ansainnut sekä Palloliiton pohjoisen piirin Vuoden seuratoimijan palkinnon että Palloliiton hopeisen ansiomerkin.

Kolarin edustusjoukkueen lähes kaikki pelaajat ovat syntyperäisiä kolarilaisia. Kontion edustusjoukkue on pelannut kahta vuotta lukuunottamatta miesten sarjoissa 49 vuotta peräkkäin. Onpa kerran myös yhdistetty voimat Pasmajärven kylän kanssa joukkueella PaPa/Kontio.

Kyläseuroista keskitettyyn jalkapallotoimintaan

Suomen jalkapallon historiassa tunnusomaisia ovat olleet kyläseurat, joiden perään moni “vanhan liiton mies” vielä haikailee. Sodankylässä vieraillessani Keke Vattulainen muisteli aikoja, jolloin jokaisessa kylässä oli oma jengi, jotka pelasivat vastakkain kuumiksi yltyneissä vihreän veran voimainkoitoksissa.

Myös Kolarissa kylien välisillä peleillä on pitkät perinteet. Siikajoen hiekkakentällä Tony Tolonenkin sai ensimmäisen maistiaisen miesten peleistä.

– Kuumia paikallispelejä. Katsomassa oli satoja kyläläisiä, tunnelma oli todella hyvä ja otteet jälkipelejä myöten sen mukaisia, muistelee Tolonen 25 vuoden takaisia Pasmajärven ja pääkylän välisiä kohtaamisia.

Aiemmin Kolarissa oli kolme jalkapalloseuraa: Kontio, Pasmajärven Pallo ja Sieppijärven Pallo. Vaikka joukkueiden välisissä kohtaamisissa kentän laidat ovat pullottaneet katsojista, realiteetit pyörittää useaa seuraa pienessä kunnassa ovat iskeneet. SiPalla pelitoimintaa ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, eikä PaPakaan ole sitten kolarilaisten yhteisjoukkueen ollut seurakartalla.

– Vuosi oli joko 2013 tai 14, kun Nuottavaaran kentän laidalle sytytettiin sääskien takia nuotio keskiviivan tuntumaan, josta savu levisi kentälle, Tolonen jatkaa muisteloa auton ratissa.

Kylien välisellä vihanpidolla on pitkät perinteet, mikä viivästytti yhteistyötä vuoteen 2015 asti, jolloin pelaajakadon vuoksi koottiin PaPa/Kontio. Tätä ennen Pohjois-Suomen sarjoja pelattiin omilla joukkueilla tai – PaPan tapauksessa – ei ollenkaan. Kolarin Kontio palasi omana joukkueenaan kaudelle 2018.

– Kolarilla oli aiemmin hieman erikoisempi puheenjohtaja. Muistan kun meillä oli peli PaPaa vastaan, ja hän soitti parhaimpiin pelaajiin kuuluvalle Mikael Kylmämaalle, joka oli silloin Helsingissä. Mikael lensi Rovaniemelle, josta hänet haettiin Kolariin pelaamaan, Tolonen kertoo hymynkare suullaan.

Kylien väliset sotakirveet on yhteisjoukkueen myötä haudattu. Jalkapalloa pelataan Kolarissa nykyään pelkästään Kontio-nimen alla. Kansalliselle kärkitasolle Kolarista ovat nousseet Tarmo Koivuranta (TP-47, ex-Haka, AC Oulu), Marko Harju (TPS, FC Oulu) ja Mikko Laitinen (RoPS).

Pieniä puroja ja suuria kaivoksia

Suurimman loven lappilaisen jalkapallojoukkueen lompakkoon lyövät matkakustannukset, jotka kattavat kaksi kolmasosaa edustusjoukkueen kausibudjetista. Tukijoiden määrästä ei työ jää Kolarissa kuitenkaan kiinni.

– Paikalliset ovat aina olleet myötämielisiä jalkapallon suhteen, Tolonen hehkuttaa ja kertoo paikallisten tukijoiden määrän olevan noin 50.

Esimerkiksi Suomen tunnetuimman kyläkaupan eli Jounin kaupan Sampo Kaulanen järjesti vuonna 2017 Hullunpolkasu-nimisen pyöräilytempauksen, jonka tuotoilla hän tuki Kolarin Kontion toimintaa.

Talkoiden mahdollisuuksia Kolarissa on runsaasti ja yhteistyötä tehdään muiden seurojen kanssa sen verran, kuin pystytään. Etenkin junioreille talkoot ovat tärkeitä ja niitä on tarjolla ympäri vuoden.

– Jengi saattaa tienata kausibudjetin verran pudottamalla talvella lumia talojen katoilta, arvioi Kontion edustusjoukkueessa jo ikonin asemaan noussut Petteri Pellikka, toisen polven kontiolainen. Myös isä Lauri Pellikka on yksi kaikkien aikojen Kontio-pelaajista.

Lauri Pellikka, Kontio-legenda, tunnetaan myös ensimmäisenä ammattilaispelaajana, jolle maksettiin Kolarissa pelaamisesta, kun häntä ei 16-vuotiaana poikana haluttu päästää viereiseen kylään pelaamaan.

Kolarin Kontion suurin tukija on kaivosyhtiö Hannukainen, jonka asema Kolarissa on kiistelty. Vaikka kaivos tuottaa työpaikkoja ja tuloja alueelle, Kuusamon tapaan yksityishenkilöt ja matkailuala ovat huolissaan sen vaikutuksista ympäristöön.

Kaivokset eivät ole uusi kiistakapula Kolarissa. Kaivosala oli kunnan tärkein elinkeino 1980-luvulle saakka, kunnes kaivokset suljettiin. Vaikutukset olivat dramaattiset: Kolarin väkimäärä lähes puolittui, ja matkailuala nousi tärkeimmäksi elinkeinoksi.

Väärään suuntaan kääntyvä ikäpyramidi on saatu Kolarissa kuitenkin oikaistua.

– Kun aloitin työt Äkäslompolossa, koulussa oli 36 oppilasta. Nyt oppilaita on 80, kertoo Tolonen, joka on päivätyöltään luokanopettaja.

Yhteistyötä rajan molemmin puolin

Lapin lakeuksilla yhteistyö on elinehto. Kukaan ei selviä yksin tukeutumatta naapuriinsa jossain vaiheessa. Rovaniemi on Lapissa toiminnan a ja o, joka ojentaa yhteistyöseuroilleen auttavan käden ja jossa kehitys huipentuu ottaakseen seuraavan askeleen.

RoPS järjestää valmentajakoulutusta myös kolarilaisille, ja Santa Clausissa pelaa toistakymmentä Kontion junioria piirinsarjoissa.

– Tytöillä on Santa Clausin kanssa yj-jengi, johon kutsutaan pelaamaan tarpeen mukaan, kertoo Tolonen, jonka tytär pelaa samassa joukkueessa.

Paras osoitus pohjoislappilaisen kollektiivin työstä on Kolarin, Kittilän, Sodankylän ja Pajalan kuntien perustama yhteinen junioriturnaus Revontuli-cup, joka pelattiin viime vuonna suurimpana koskaan: turnaukseen osallistui satoja nuoria jalkapalloilijoita, kun alkuperäisten järjestäjien lisäksi myös RoPS, Ivalon Palloseura ja Pellon Ponsi olivat mukana monien muiden vierailevien seurojen lisäksi.

Muoniossa Kontio on käynnistänyt Pohjoinen-harjoitusryhmät, jotka pelaavat ottelunsa kolarilaisten joukkuetoveriensa kanssa, koska muoniolaisia junioreita ei ole tarpeeksi.

Kolarissa ei ollut lainkaan miesten edustusjoukkuetta vuosina 2018-19. Silloin pelaajat etsivät haasteita rajan takaa, jotta kotiseudulta ei tarvitsisi lähteä kauaksi pelaamaan.

Pellikan ja Petri Ritatörmän kauden 2020 piti mennä Pajalassa Ohtana/Aapua FF:n riveissä, jossa he viime kaudella pelasivat Ruotsin viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla 3. divisioonassa kulkien rajan yli Kolarista treeneihin ja peleihin.

– Taso vastaa täällä suunnilleen Kolmosta. Saimme kilometrikorvauksia ja yhdet nappikset seuralta kauden aikana, kertoo Petteri Pellikka järjestelyistä. 36-vuotias “Pärre” on urallaan pelannut TP-47:ssä Ykköstä ja Kakkosta, ja on joukkueen meritoituneimpia pelaajia.

Koronavirus sekoitti Ruotsissa monen muun asian ohella jalkapallokauden täydellisesti.

– Ensin tulimme Kontioon takaisin alkukaudeksi, kun kausi saatiin Suomessa nopeasti käyntiin. Meidän oli tarkoitus palata heinä-elokuun vaihteessa Ruotsiin, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei siellä pelata tänä vuonna ollenkaan, Ritatörmä arvioi.

Ritatörmä on harvinainen 20–30-vuotias pelaaja Kontion edustusjoukkueessa, jonka pelaajisto asettuu tämän ikähaarukan ulkopuolelle, mikä on tavanomaista, kun kunnalla ei ole tarjota korkeampaa koulutusmahdollisuutta.

Lahjakkaalle pelaajalle on tarjolla eri polkuja kehittymiseen: Torniossa ja Kemissä pelataan liiton alempia sarjoja, Rovaniemellä on UEFA:n tukema jalkapalloakatemia.

Kolariin perustettiin Euroopan pakolaiskriisin aikana vastaanottokeskus, jonka asukkaat olivat intohimoisia pelaajia. Keskuksen pelaajista koottiin sunnien ja shiiojen omat puulaakijoukkueet. Pelejä järjestettiin sekä keskenään että Kontiota vastaan.

– Vokin sisäisiin otteluihin oli pakko ottaa Vokin johtaja tuomariksi, koska tunteet kuumenivat niissä tappeluksi asti, Tolonen muistelee naurahtaen.

Vastaanottokeskus suljettiin 2016, eikä turvapaikanhakijoita jäänyt Kolariin.

Pohjois-Suomen Vitosen ottelu Oulun Jalkapalloklubia vastaan pelattiin 18.7. Auto pysähtyi Nuottavaaran kentälle Pasmajärven kylässä, 60 kilometrin päässä kirkonkylältä. Kyläyhdistyksen pystyttämä kioski palveli paikalle saapunutta satapäistä yleisöä.

Hieman alimittainen ja talven koiravaljakkokisojen jäljiltä kuoppainen nurmikenttä oli alustana, koska vuonna 2017 uusitulle Kolarin keskuskentälle alettiin asentaa uusia juoksuratoja heinäkuun alussa.

– Kyllähän se vähän yllätti, vaikka ajankohdasta on ollut keskustelua, myöntää Tony Tolonen ennen ottelua.

Alun perin kenttäremontti oli suunniteltu juhannuksen aikoihin siten, että kentällä voisi välillä pelata, mutta lopulta remontti aloitettiin yksisuuntaisella ilmoituksella ja virkamiehet jäivät kesälomalle.

– Asiaan tietty vaikuttaa täällä se, milloin urakoitsija pääsee paikalle, Tolonen tähdentää.

Ottelun siirtäminen ei ollut vaihtoehto, koska valottomalla keskuskentällä pelataan viimeiset pelit syyskuun lopussa.

Matsissa Kontio meni salaman lailla heti alussa 2–0-johtoon, mutta OuJK vei lopulta voiton viime hetken eurogoal-henkisellä maalilla 2–3.

Kentällä suihkuja ei ole, mutta isännät lämmittävät vierailleen saunan Sointulan kylätalolla matsien jälkeen. Kotijoukkue kokoontuu puimaan matsia Meän Paikkaan, jossa sauna on myös lämpimänä.

Tappiosta huolimatta Byyri kutsuttiin saunalle keskustelemaan siitä, mikä Kontion merkitys on Kolarille.

– Parasta täällä on yhteisöllisyys! Ja kun kaikki tuntee kaikki. Täällä on mahdollisuuksia ja talkoohenkeä, tiivistää saunan lauteilla tuntonsa “Pärre” Pellikka.

Kontio on onnistunut pitkäjänteisellä työllään tuottamaan sellaista arvoa, jota ei rahalla pysty mittaamaan. Se on kunnan suurin liikuttaja ja erottamaton osa Kolarin identiteettiä. Pitkän historiansa päällä sillä on tukeva jalkapalloyhteisö ja tuoreeltaan kunnioitettavia saavutuksia, jotka ovat mahdollisia vain paikassa, jossa kaikki toimivat yhteisen tavoitteen eteen.

– Vanhemmat ihmiset tykkäävät tulla juttelemaan ja kyselevät, milloin seuraava peli on, Tolonen kuvailee.

Kontion kaikkien aikojen tilastot ovat nähtävillä seuran nettisivuilla. Yleismies Tolonen on jatkanut tilastojen pitämistä, kun viestikapula siirrettiin hänen käteensä.

– Eero Koivumaa aloitti tilastojen keräämisen vanhoista lehtileikkeistä. Hän näki hirveän vaivan selaillessa vuosia Rovaniemen kirjaston vanhoja arkistoja, toteaa Tolonen kunnioittavasti.

Kontion voimalla eteenpäin

– Me ei olla tehty tätä koskaan liian vakavasti. Tärkeintä että ollaan yhtä porukkaa ja pelataan yhdessä, Tolonen tiivistää.

Oli kyse nuotion sytyttämisestä kentän laidalle, autojen ajamisesta Kolarin keskuskentän laidalle etuvalot päällä, jotta pelaajat näkevät pelata, tai Mikael Kylmämaan lennättämisestä Helsingistä Kolariin, jalkapallon merkitystä Kolarissa ei sovi väheksyä.

Auto alkaa lähestyä Kemin rautatieasemaa. Edessä on paluumatka pääkaupunkiin, ja reissu Lapin rajajoella on lopussaan.

On todettava, että vaikka Kontion edustusjoukkueella pelillisiä tavoitteita ei ole muuten, on yhtä lailla tärkeää olla esikuva nuorille ja säilyttää hauskaa pitävä ja tosissaan pelaava joukkue.

Tony Tolonen päättää: “Että junnut pääsisivät kattoo kentän laialle, kun oman kylän pojat pelaa ja aattelee, että joku päivä minäkin oon tuolla”.

The post Kolarin Kontion matka joukkueesta ilman junioritoimintaa Lapin parhaaksi on sankaritarina muille jalkapalloseuroille appeared first on Byyri.

”Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän”

Näin lauloi Lipsasen Ilkka 35 vuotta sitten. Totta vie Kuusamo on täynnä romantiikkaa. Keskustaajamaltaan pienen ja vaatimattoman kaupungin korkeuserot, kanjonit, kosket, vaarat ja laskettelukeskus tekevät Kuusamosta vierailijalleen karun mutta kauniin.

Matkailua ja talviurheilua

Kuusamo on Koillis-Suomen talousalueen keskus, suurin asukaskeskittymä ja suosituin matkailukohde. Suunnitteilla oleva kaivostoiminta ja matkailuala ovat kiistelleet vuodesta 2018 keskinäisistä oikeuksistaan käyttää Kuusamon maaperää.

Ruka on Kuusamon talvimatkailun ja -urheilun keskus, jossa järjestetään vuosittain sekä hiihdon että mäkihypyn maailmancup-osakilpailut. Rukalla talviurheilulajeja, vaellusta ja mökkeilyä harrastaa yli 100 000 vierailijaa vuosittain.

Mineraaleja ja arvometalleja louhivat yhtiöt ovat olleet jo vuosia toiminnassa Kuusamossa ja aikovat avata samoille Rukan seuduille uusia kaivoksia, mikä on herättänyt närää kaupunkilaisissa, mikä taas on johtanut jopa kaupungin yleiskaavan muutoshakuisuuteen, joka vuorostaan ei ole vielä onnistunut menemään läpi.

Otsikoiden keskittyessä lumella liukumiseen ja hallinto-oikeudellisiin kiistoihin Kuusamon jalkapallotoiminta on saanut ottaa askelmerkkejään kaikessa rauhassa.

On muistettava, että Pallo-Karhut ei ole pystynyt osallistumaan edes joka vuosi Pohjois-Suomen alimmalle sarjatasolle. Kuusamossa ei kuitenkaan ole pulaa urheilullisesta lahjakkuudesta, vaan leijonanosa tunnetuimmista kuusamolaisista on urheilijoita. Myös kuusamolaiselle jalkapallolahjakkuudelle on nyt kysyntää. Tästä lisää myöhemmin.

Varsinaiset ponnahdukset ylöspäin on otettu keskittyen nimenomaan olosuhteisiin.

Kyläseurasta Koillismaan edustusseuraksi

– Kuusamossa on 1970-luvulta saakka pelattu jalkapalloa. Se oli aluksi lähinnä puuhastelua, avaa Ville Karjalainen, PaKan entinen pelaaja, pitkäaikainen joukkueenjohtaja ja seura-aktiivi.

Ennen vuosituhannen vaihdetta (joko 1997 tai -98) Kuusamon keskuskentälle asennettiin hiekkatekonurmi, joka pidensi jalkapallokautta usealla kuukaudella.

Tekonurmi tuli 1980-luvulla Eurooppaan ja on yleistynyt sen käytännöllisyyden vuoksi luonnonnurmeen nähden. Suomessa tekonurmet olivat kalliita, ja eräänlaisella hybridillä vanhojen hiekkakenttien ja tekonurmien välillä oli oma aikansa 2000-luvulle tullessa. Nykyään hiekkatekonurmiin törmää lähinnä pesäpallokentillä.

Vaikka tekonurmea vastaan esitetään selkeitä ja perusteltuja argumentteja, Kuusamon olosuhteissa se on ainoa vaihtoehto pitää kauden pituus ja pelitahti järkevänä. Uusi tekonurmi asennettiin vuonna 2016.

Tänä vuonna keskuskentällä valmistui remontti, jossa avattiin uusi puinen katsomorakennelma. Kaikki on tehty tuttuun tapaan talkoilla.

– Jalkapallo on ainoa laji kesäisin. Kaupunki suhtautuu positiivisesti jalkapalloon, Karjalainen kertoo.

Kuusamossa järjestetään vuosittain Olutfestarit, joissa panimoiden lisäksi taitojaan esittelevät kotimaiset musiikkiartistit. Järjestämiseen käytetään yli tuhat työtuntia, joilla kuitataan edustusjoukkueen kausibudjetti.

Koillissanomat uutisoi Pallo-Karhujen edesottamuksista aktiivisesti ja kehitys- ja talkooprojekteja on tarjolla riittävästi.

Halliprojekti seuraava askel

Jalkapallo ei vielä Kuusamossa ole ykköslaji eikä jalkapallojaostosta löydy ykkösseuraa, vaan sitä asemaa pitää Pieksämäen tapaan naisten lentopallojoukkue. Lentopallon kanssa ei kuitenkaan ole kilpailua.

Ulkokausi Kuusamossa on uudesta pelialustasta huolimatta lyhyt, eikä ulkona pelaaminen ole enää syksyllä kelien kääntyessä liian kylmiksi mahdollista.

Kuusamo on yksi Suomen kylmimmistä kaupungeista: vuotuinen keskilämpötila on pyöreä nolla ja suhteellinen talven ankaruutta kuvaava indeksi Suomen korkein (Ilmatieteenlaitoksen ilmastokatsaus 2011).

Kylmyyden ohella ongelma jalkapallon kannalta on pimeys; Kuusamon keskuskentällä ei ole valaistusta, ja jo syyskuussa valo on niin vähäistä, että treenejä ei enää pitkälle kuukautta voida pitää.

Lähimmät hallit ovat Kajaanin Pallohalli, Junkohalli ja Ounashalli, joihin on matkaa jokaiseen noin 200 kilometriä. Suunnitteilla on yksityisrahoitteinen puolikkaan kentän kokoinen jalkapallohalli, joka mahdollistaisi ympärivuotisen harjoittelun tekonurmella. Nyt talvitreenejä pidetään vanhaan tapaan liikuntasalissa.

– Hanke on vielä kesken yksityistä rahoitusta etsiessä, Karjalainen toteaa optimistisesti.

Kuusamon urheiluharrastusmahdollisuudet ovat joka tapauksessa ympäri vuoden monipuoliset.

Pitkä yhteistyöverkosto

Kuusamon sijainti Suomen koillisella rajalla kaukana muista kaupungeista asettaa omat haasteensa yhteistyön suhteen. Rajan yli Venäjälle on lyhyempi matka kuin läheisimpiin kuntiin, Posioon ja Taivalkoskelle. Nämäkin ovat Kuusamoon nähden pieniä paikkoja, joissa pelataan puulaakia.

Vuosina 2014-16 PS Kemi valmentajansa Jari Åhmanin johdolla ulotti yhteistyöverkostonsa Pallo-Karhuihin saakka.

Nyt yhteistyöjoukkue on löytynyt parikymmentä kilometriä lähempää. Kajaanin Haka, joka nousi yllättäen Kakkoseen ja pelasi siellä kauden 2019 kunniakkaasti pudoten kaikkien lohkojen vähiten pisteitä keränneenä kolmanneksi viimeisenä joukkueena, tarjoaa Pallo-Karhun pelaajille seuraavan askeleen urallaan.

Hakan edustusjoukkueessa täysiä minuutteja pelaa yksi Pallo-Karhujen juniorityön helmistä, vasta 16-vuotias Jasper Pikkuhookana. Hakan P17-juniorijoukkueessa pelaa muutamia kuusamolaisia junioreita.

Junioriosaamiselle on kysyntää myös Oulussa. OLS:n P17-ikäisten Ykkösen joukkueessa pelaa Eelis Karjalainen. Yhteistyöhön suhtaudutaan eri seurojen välillä myötämielisesti, koska näillä korkeuspiireillä jalkapallotoiminnan pyörittäminen vaatii luovuutta ja yhden köyden vetämistä.

– Kannustamme totta kai nuoria pelaajia menemään isompiin kaupunkeihin ja seuroihin kehittymään, Karjalainen toteaa tunnistaen sen faktan, että Kuusamossa ei välttämättä ole tarpeeksi pelaajia yhden P17-ikäluokan joukkueeseen.

Edustusjoukkueeseen apujoukkoja on tullut Rovaniemeltä ja Oulusta saakka. Tunnetuin vahvistus on kuitenkin 53 Veikkausliiga-ottelun Jere Pyhäranta.

Kun Byyri vieraili Kuusamossa, entinen liigamaalivahti pelasi 27-vuotiaana keskikentän pohjalla Ponkilan Panttereita vastaan täydet minuutit orkesteroiden peliä sarjatasolle kelvollisella tekniikalla. Pelikäsitys on toki tähän sarjaan omalla tasollaan, eivätkä muut pelaajat aina päässeet samalle aaltopituudelle.

Miten viime kaudella vielä JJK:ta edustanut maalivahti päätyi Kuusamoon pelaamaan 5. divisioonaa keskikentälle?

– Jerellä on sukujuuria Kuusamossa ja hän on viettänyt kesiä täällä. Saimme nyt hänet loppukaudeksi kesällä. Hänestä on ollut suuri apu etenkin junnuveskoille, Karjalainen kertoo.

Pyhäranta pelasi kaksi ensimmäistä otteluaan Kuusamossa saman viikonlopun aikana. Pitkien etäisyyksien ja aikataulullisten ongelmien vuoksi Pohjois-Suomessa on tapana pelata viikonloppuna kaksi ottelua kerrallaan.

Pyhäranta piti maalinsa puhtaana Tervarit-junioreita vastaan PaKan voittaessa 7-0. Seuraavassa ottelussa hän jaksoi olla maalissa yhden puoliajan, jonka jälkeen maalivahdista tuli keskikenttäpelaaja. PaKa kaatoi surullisenkuuluisassa kotiottelussa Hercules/Herkku-Papat 25-0. Pyhäranta iski neljä maalia.

Samoja kontrasteja, joita esittelin Sodankylän Pallolla, on havaittavissa Pallo-Karhuilla: kotiotteluihin vastustajan on vaikea saada kokonaista yksitoistikkoa paikalle, ja vierasotteluissa samat haasteet pysyvät matkustajilla.

Et voi tulla rajan taa

Kuusamossa on otolliset mahdollisuudet harrastaa yhteistyötä ja liiketoimintaa Murmanskin alueen venäläisten kanssa. Pallo-Karhuissa pelasi viime kaudella Daniel Pohtila, joka tuli rajan takaa Kantalahden kunnasta.

Ville Karjalainen on venäläisten kanssa tekemisissä työnsä kautta. Venäjän ja suomen kieltä osaavilla on Kuusamossa etulyöntiasema työmarkkinoilla etenkin sesongin aikana. Yhteistyön hedelmänä yhteys oli saatu jalkapallon merkeissä myös rajan taakse.

– Pallo-Karhuilla oli tapana pelata vuosittain treenipeli Kantalahden paikallista joukkuetta vastaan, Karjalainen selittää.

Yhteistyö FK Kantalahden kanssa sai kuitenkin peruuttamattoman takaiskun vuonna 2013.

– Denis Volodin (mm. MyPa, Rakuunat ja FF Jaro; syntynyt Kantalahdessa) sai sukille yhdessä tilanteessa. Hän suuttui ja löi turpaan. Sain siinä tilanteessa aivotärähdykseen ja jouduin sairaalaan.

Harjoitusottelut venäläisten kanssa päättyivät tähän tapahtumaan. Yhteistyö Venäjän suuntaan on nykyään enemmän jääkiekkojoukkueen heiniä.

Posin kautta tulevaisuuteen

Ville Karjalaisen piti avovaimonsa kanssa tulla kesäksi kotikaupunkiinsa Kuusamoon.

– Tänne on jääty vieläkin. 38-vuotiaana kolmen lapsen isänä täällä on kaikki tarpeelliset palvelut. Luonto ja harrastusmahdollisuukset ovat hyvät. Seuratoiminnan puolella myös lajien välinen yhteistyö toimii, Karjalainen kehuu.

PaKan pelaajisto on hyvällä tolalla: ikärakenne on 16-38, ja parhaassa iässä olevia 25-30-vuotiaita pelaajia on “ihan mukavasti”.

– Paluumuuttajia on tullut. Pelaajia saattaa yllättäen tupsahtaa, Karjalainen hymyilee.

Hyvää yhteishenkeä korostaessa pieni maininta irtoaa PaKan otteluraporttien kirjoittajalle, joihin tutustumista sopii suositella.

– Kapteenimme [Jani Pitkäsen] kirjoituksista on tullut hyvää palautetta. Niissä on sopivasti pilke silmäkulmassa, Karjalainen naureskelee.

Mitkä ovat Pallo-Karhujen tavoitteet tulevaisuudessa?

– Olemme tärkeä nuorten liikuttaja. Seurassa on noin sata harrastajaa, eikä Kuusamossa ole muuta harrastustoimintaa kesäisin, Karjalainen sanoo jämäkästi.

Kun esille nostetaan pelilliset toiveet, Karjalainen mainitsee Kolmosen varovaisesti.

– Siellä tulee budjetin rajat vastaan, seuran sekatyömies päättää.

Oi maamme on!

Etenkin näin talven keskellä voidaan todeta, että Suomessa päästään jalkapallon vuoksi ainakin sään puolesta ääriolosuhteisiin saakka, eivätkä pitkät matkat vastustajien luo helpota toiminnan jatkamista näillä lakeuksilla.

Jalkapallokiertueen suunnatessa vuonna 2019 entistä pohjoisempiin maisemiin on ollut ilahduttavaa huomata, että maailma on täälläkin pyöreä. Kuningaslajin eteen löytyy suurella sydämellä pyyteetöntä työtä tekeviä persoonia, jotka ovat elinehto Suomen eri pitäjien haastavissa olosuhteissa.

Suuri hatunnosto teille, jotka näette valtavan määrän vaivaa saadaksenne pelin käyntiin! Nämä asiat eivät järjestä itseään itsestään. Toivottavasti tämä artikkeli myös muistuttaa lukijoita siitä, ettei jalkapallo pääty talven tuloon.

On aika mennä tauolle, treenata talvi kuntopohjaa ja palata katsomoon taas keväällä.

The post Kuusamon Pallo-Karhut: Yhteistyötä ja yhteenotto venäläisten kanssa, kiistatonta lahjakkuutta ja kylmiä talvia appeared first on Byyri.

Metsän keskeltä kohoaa esiin Sodankylä. Täällä pelaa kivisen tien Pohjois-Suomen piirin huipulle kulkenut Sodankylän Pallo. SoPa on esimerkki pienestä mutta periksiantamattomasta seurasta, joka on noussut Pohjois-Lapin ehdottomaksi keulakuvaksi.

Lyhyet pelaajalistat, pitkät pelimatkat

SoPa on Suomen pohjoisin 3. divisioonan seura ja toiseksi pohjoisin seura, jolla on miesten edustusjoukkue. Kittilän Palloseura pelaa vielä maantieteellisesti korkeammalla Viitosessa.

Vierailimme Sodankylässä AC Oulu Akatemiaa vastaan pelatun kotiottelun yhteydessä. SoPan kantapaikan Piitsi Pubin penkille istahtivat pelin jälkeen pelaaja-valmentaja Jake Suopanki ja seuralegenda Keke Vattulainen. Joukkueenjohtaja Tero Majava vastasi myös ottelun aikana kysymyksiin.

Sodankylä on 8000 asukkaan ja kahden urheilulajin – jalkapallo ja jääkiekko – kunta. Jalkapalloa pelataan kesällä, jääkiekkoa talvella. Vuosirytmi palvelee molempia lajeja, mutta aiheuttaa haasteita kausien nivelvaiheissa eli keväisin ja syksyisin, kun toinen kausi on päättymässä ja toinen alkamassa.

– Elokuu on vaikeaa aikaa, kun lätkäkausi on alkamassa ja eri lajeja ja treenejä on päällekäin, Majava ja Suopanki harmittelevat.

Pienemmillä paikkakunnilla on tavallista, että eri lajien alasarjajoukkueita edustavat samat pelaajat, koska esimerkiksi salibandyn ja jääkiekon, kaudet pelataan eri aikaan jalkapalloon nähden. Kätevästi joukkueet ovat yleensä saman seuran alla.

Jääkiekko on Sodankylän ykköslaji, vaikka jalkapallonkin asema on tukeva. Pienessä kunnassa samat pelaajat pelaavat usein molempia lajeja, ja valintavaiheessa jalkapallo jää usein hopealle. Sodankylässä on kuitenkin nouseva trendi jalkapallotoiminnassa. Tästä lisää myöhemmin.

Valtava kotietu

ACO Akatemia-ottelusta osan yleisöstä verotti osittain samaan aikaan pelattu RoKi–Hokki -jääkiekko-ottelu, joka oli uuden Sodankylän jäähallin ensimmäinen.

Tuulesta ja kylmästä sateesta huolimatta ottelussa oli tunnelmaa noin satapäisen katsomon todistaessa voittoa sarjan kolmannesta Akatemiasta. Sinisen savun läpi kentälle asteli siipirikkoinen mutta suurella sydämellä taisteleva joukkue, joka koostui käytännössä pelkästään alle 20- ja yli 30-vuotiaista pelaajista.

Ottelu oli Akatemian pallonhallintaa, mutta SoPa otti voiton jalkapalloromanttisella tavalla rajaheittokuviosta. Pallo paiskattiin suoraan takatolpalle, josta Italo Henrique puski rysään. Tiiviin puolustuksen ansiosta pallo pysyi suurimman osan ajasta SoPalle vaarallisten alueiden ulkopuolella.

Joukkueenjohtaja Majava oli lähellä joutua pukemaan nappulakengät jalkaansa pelaajien puuskuttaessa ja täyden 90-minuuttisen lähestyessä. Kentälle hän ei kuitenkaan tällä kertaa joutunut, ja peli päättyi sodankyläläisten 1–0-voittoon.

Vaikeuksistaan huolimatta vajaalla avauskokoonpanolla ei SoPa ole joutunut kertaakaan aloittamaan peliä. Kotipelit ovat näillä leveyspiireillä elinehto menestymiselle, kun lähin vieraskenttä sijaitsee yli sadan kilometrin päässä.

Vastaavasti vierasotteluihin pelaajilta ja kotiväeltä pyydetään joustavuutta vierasmatkojen kestäessä 10-18 tuntia 90 minuutin jalkapallo-ottelua varten. SoPa matkusti vierasotteluihin viime kaudella lähes 4300 kilometriä. Kontrasti koti- ja vierasotteluiden välillä on nähtävissä joukkueen tuloksissa.

Suurimman osan kauden kuluista muodostavat tuomarikulut ja matkat. Tuomareista on täällä päin pulaa, ja yleensä samojen joukkueiden peleissä on samat tuomarit. SoPan seuralegenda Keijo Vattulainen oli Akatemia-ottelussa avustava erotuomari.

Kulttuurikaupunki Sodankylä

Pelaajiston epätasaisuus kuvaa sitä suurinta ongelmaa, joka Sodankylän kaltaisissa kunnissa on taakkana: parhaassa iässä olevia eli 20-30-vuotiaita pelaajia SoPan jalkapallojoukkueessa ei ole, koska opiskelu- ja työntekomahdollisuudet ovat rajallisia.

Tavallisesti pelaajat ovat joko vielä junioreita tai jo koulutuksensa hankkineita paluumuuttajia. Toisinaan joukkueeseen saadaan Sodankylän Jääkäriprikaatin varusmiehiä, mutta nämäkään pelaajat eivät yleensä pitkäksi aikaa jää.

Vaikka kaupungeissa eläville Sodankylästä saa kuvan syrjäkylänä periferian keskellä, sitä se ei ole. Ilmeisin osoitus tästä on vuodesta 1986 järjestetty kansainvälisesti tunnetut elokuvajuhlat, jotka tänä vuonna keräsivät 31 000 hengen ennätysyleisön.

Elokuvajuhlien aikana SoPa pelaa kotiottelun ja myy kausikortteja kävijöille.

– Monet festivaalivieraat ostavat seuraa tukeakseen kausikortin, vaikka he eivät käykään katsomassa otteluita, Majava kertoo.

Pohjois-Lapin ykkönen

Käsittääkseen miten kova suoritus on pelata Kolmosessa on asetettava sarjataso perspektiiviin: toissakaudella Pohjois-Suomen Kolmosessa pelasi vielä RoPS/2, joka juuri taisteli noususta Ykköseen eli toiseksi korkeimmalle sarjatasolle.

Kauden alla medioissa ja foorumeilla oli jopa vitseihin saakka epäilty SoPan mahdollisuuksia säilyä, mutta pistemenetyksiä onnistuttiin aiheuttamaan lähes jokaiselle lohkon joukkueelle. SoPa osoitti olevansa valmis kohtaamaan isojen kaupunkien kilpakumppaninsa napatessaan täydet pisteet heti ensimmäisestä pelistä Haukiputaan Palloa vastaan.

Tällä kaudella Kolmosta dominoivat ylivoimaisilla resursseilla, barbadosilaisilla, intialaisilla ja Sasa Jovovicilla ryyditetty Kemi City FC ja sympaattinen HauPa. Kemi City voitti sarjan suht odotetusti, vaikka seurassa tapahtui kerrassaan merkillisiä sattumuksia läpi kauden.

SoPa sijoittui niukasti sarjan viimeiseksi, mutta säilytti sarjapaikkansa, koska putoajia ei tällä kaudella tullut. Ensi kaudellakin Sodankylässä pelataan Kolmosta.

Pohjois-Suomessa otettu isoja kehitysaskeleita

Rovaniemi ja Kemi-Tornio ovat kärjistetysti ne Lapin keskukset, joilla on omat “vaikutusalueensa” futiksessa, ja joihin muut Lapin kunnat enemmän tai vähemmän kuuluvat. Sodankylä tekee poikkeuksen ollessaan tarpeeksi kaukana niistä molemmista ja tarjoaa harrastusmahdollisuuden Pohjois-Lapin väelle.

SoPa tekee kuitenkin yhteistyötä Rovaniemen Palloseuran kanssa. Yhteistyö on enimmäkseen tietotaidon vaihtelua, mutta taittaapa kaksi pelaajaakin 130 kilometrin matkaa edestakaisin Sodankylään.

RoPS ja Palloliiton Pohjois-Suomen piiri ovat aktivoituneet hienosti Lapissa ja ulottaneet vaikutuksensa Inariin saakka, jossa järjestetyn tuen avulla perustettiin Suomen pohjoisin jalkapalloseura.

Sodankylässä RoPS järjestää muun muassa valmennuskoulutusta ja tarjoaa lahjakkaille pelaajille selkeän polun kehittyä, kun 3. divisioona käy liian pieneksi. Lisäosaamista tulee sumusaarilta; West Bromwich Albion on järjestänyt RoPSin kautta leirejä, jossa englantilaisjoukkueen akatemiavalmentajat vetävät harjoituksia ja antavat opastusta nuorille pelaajille.

Yksi sopalainen pääsi tätä kautta jatkoleiritykseen saakka, mikä vain kielii siitä, ettei syvinkään Lappi ole lahjakkuuksista vapaata seutua.

Vattulaisen perintö

Kun puhutaan SoPasta, ei voida sivuuttaa yhtä henkilöä. Kaikkien aikojen SoPa-pelaaja ja tunnettu kylänmies on seurahistorian paras maalintekijä ja johtaja, joka orkesteroi kentällä peliä, jotta muut voisivat pelata taitojensa ylärajoilla.

Keijo “Keke” Vattulainen lopetti pelaajauransa kauden 2018 päätteeksi, muttei ole jäänyt pois pelikentiltä. Vattulainen toimii Sodankylässä tuomarina miesten peleissä, muun muassa avustavana nähdyssä SoPa–AC Oulu Akatemia -ottelussa, ja kehittää jalkapallotoimintaa kentän ulkopuolella.

Vattulainen aloitti uransa Lapin Veikoissa ja edusti SoPaa ennen kuin muutti Helsinkiin. Etelässä hän edusti muun muassa Laajasalon Palloseurassa ja EBK:ta, mutta palasi lopulta SoPaan, jonka väreissä hän on ollut jo parikymmentä vuotta.

Tarinoita Kekellä luonnollisesti riittää vuosien varrelta.

– Nousukarsintaottelu Pasmajärven hiekkakentällä 80-luvulla. Vastustaja oli laittanut saunan päälle ennen peliä. Sieltä alkoi levitä savua kentälle niin, että tuomarikin alkoi yskiä, Keke Vattulainen kertoo. Tarinaniskeminen on seuramiesmäisen totuttua.

– 80-luvulla oli myös Suomen Cupin peli 2. divarissa pelannutta Rovaniemen Reipasta vastaan. Paikalla oli parisataa katsojaa, Vattulainen jatkaa. Haikealla arvostuksella Keke muistelee myös viimeistä otteluaan SoPan paidassa.

Pallosta Kekeä tuskin saadaan irti.

– Autan jätkiä minkä pystyn, Vattulainen päättää. Niin hän teki kentällä ja jakaa nyt tietotaitoaan seuraajilleen.

Vattulaisen lopettaminen oli merkittävä tapahtuma Sodankylässä, ja viimeistä ottelua oli seuraamassa 330 katsojaa, joka on SoPan katsojaennätys.

Hän on ollut niin sanottu primus motor SoPa-jalkapallon nousussa yhdessä Suopankin kanssa. Kaksikolla on jatkuvasti uusia ajatuksia, miten kehittää SoPan toimintaa, ja välillä on saunottu Mika Nurmelan (Pohjois-Suomen piirin kehityspäällikkö) kanssa ajatuksia jatkojalostaen.

Tämä on seuratoimintaa aidoimmillaan. Molemmat haastateltavat ovat henkeen ja vereen SoPan miehiä ja huomanneet oman aktiivisuutensa avaavan ovia. Viitisen vuotta sitten kaksikko alkoi puhua seuran tulevaisuudesta ja haaveistaan, ja nyt niille ollaan saamassa viimein katetta.

– Kyllä mahdollisuuksia on, mutta se vaatii työtä. Uusia toimijoita on tullut nyt paljon, Suopanki hehkuttaa.

Perhe

Kaikki haastateltavat luonnehtivat SoPaa “perheeksi”. Pienessä seurassa vallitsee lojaalius, jota ei pysty etelän suurissa seuroissa tuntemaan.

Kaltaiselleni isohkon kaupungin asukkaalle on kieltämättä erikoinen ajatus elää pienellä paikkakunnalla, jossa periaatteessa kaikki tuntevat toisensa ja pienempikin muutos saattaa keikauttaa tilannetta paljonkin, mutta tiiviin yhteisön hyödyt ovat selkeitä. On helpompi vetää yhtä köyttä.

Sodankylä on noususuhdanteessa, jossa odotuksien vastaisesti SoPa on noussut alueensa huipuksi ja onnistunut pysymään siellä. Kulttuurikaupungissa pelaajamäärät ovat kasvussa ja väestönkasvukin on viime vuosina kääntynyt nousuun.

Kenties jonain päivänä Suomen pohjoisin menestynein on valmis ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin.

Artikkelikuva: Sodankylän Pallo

The post Sodankylän Pallo – kaukana pohjoisessa on seura, joka on ottamassa askelia eteenpäin appeared first on Byyri.

Myranin ensimmäinen nousu

FF Jaro on hallinnut ruotsinkielisen Pohjanmaan alueen jalkapalloa pitkään ja onnistunut miesten puolella tulemaan seuraksi, jonka paikalliset tunnistavat omakseen. Tällainen yhteisöllisyys on yleensä kuntarajat ylittävää.

Kun vuonna 2011 pietarsaarelainen FC United putosi Naisten Liigasta kaksinkertaisena mestarina, Pohjanmaan seudulle alkoi muodostua tarve yhteiselle kärkijoukkueelle. Samaan aikaan IK Myranin nousu kotimaisen naisjalkapallon huipulle oli jo hyvässä vauhdissa.

Miesten IK Myran pelaa Keski-Pohjanmaan Nelosessa, mutta alaveteliläinen jalkapalloilmiö on poikkeuksellisesti keskittynyt nimenomaan naisten joukkueen ympärille. Naisten IK Myran on Pohjanmaan ykkösseura.

Vuonna 2003 Alavetelissä kannettiin ensimmäisiä korsia kekoon, joka nousisi myöhemmin jalkapallopuun ylimmille oksille. Miesten joukkuetta valmensi tuolloin Sami Dahlbacka, joka oli onnistunut nostamaan Idrottsklubbenin Keski-Pohjanmaan Kolmoseen.

Saman vuoden Suomen Cupissa Myranin naisten joukkue selviytyi puolivälieriin, jossa vastaan tuli MPS. Vaikka ottelupari oli varsin yksipuolinen näytös, Kruunupyyssä pelatussa 1–8-tappio-ottelussa oli paikalla 500 katsojaa.

– Sitä voi pitää meidän nousun ensimmäisenä vaiheena. Urheilukentällä oli sinä päivänä hieno tunnelma, aurinko paistoi ja kaikki kylältä ja läheltä olivat tulleet paikalle, muistelee naisten joukkueen valmentaja Magnus Slotte ja lisää ykskantaan:

– Suomen Cup on nykyään pilattu, eikä tällaisia matseja enää tule.

Slotte aloitti Myranin naisten joukkueen valmentamisen vuonna 2007. Ajatuksena oli pikkuhiljaa kehittää seuran toimintaa ilman liian kiireellisiä liikkeitä. Voimasuhteet ja taso vaihtelevat alasarjoissa kausien välillä paljonkin, ja pitkäjänteiseen työhön kuuluu valmistautuminen alati muuttuviin olosuhteisiin.

Tästä osoituksena edellisellä kaudella Kakkosen kolmanneksi sijoittunut Myran lähti vuonna 2009 yhtenä ennakkosuosikeista kauteen, mutta putosi kauden päätteeksi Kolmoseen.

Keltapaitainen joukkue on kuitenkin tottunut hissiliikkeeseen. Ensin Kakkosen ja Kolmosen ja myöhemmin Ykkösen ja Kakkosen väliä sahanneet naiset nostivat sarjatasoa pikkuhiljaa saavuttaen Naisten liigan voittamalla Ykkösen 2018.

Pienen kylän suuri ilmiö

Alaveteli on noin tuhannen ihmisen kylä ja Kruunupyyn kunnan pienin taajama. Alavetelistä on kuitenkin tullut Pohjanmaan naisjalkapallon uuden voimanpesän kotipaikka.

Suurin piirtein Kokkolasta Ylivieskaan ulottuvalla alueella IK Myrania voi pitää pohjanmaalaisten yhteisenä projektina. Naisten joukkueen kaikki suomalaiset pelaajat ovat tältä alueelta.

Pohjanmaa tunnetaan yritteliäänä alueena, jossa yritysten määrä on suurempi ja työttömyyden määrä suhteellisesti pienempi kuin muualla Suomessa. Vakaalla talousalueella jalkapalloseurallakin on enemmän mahdollisuuksia etsiä rahoitusta toiminnalle.

Tavallisesti jalkapalloseurojen täytyy kääntää kaikki kivet löytääkseen ulkopuolisia tukijoita, mutta Alavetelissä tilanne on ollut viime aikoina päinvastainen: kun Myran nousi Naisten Liigaan ja oli tarpeen nostaa budjettia, puhelin alkoi soida seuraan päin.

– Kruunupyyn alueella on paljon yrityksiä, jotka ovat lähteneet innolla mukaan. Auttajia löytyy aina, mutta töitäkin riittää, Magnus Slotte kehuu.

Varainkeruuseen kuuluu Myran-fanituotteiden myynti. Tavallisten fanipaitojen, lippisten ja huivien lisäksi tuotekirjoon on tuotu omat paikalliset erikoisuutensa.

– Liiga tvåålan meille teki alaveteliläinen kemikaalitehdas Kemvit. Kuinka monella joukkueella on oma saippua? Slotte naurahtaa.

IK Myran järjestää kauden aikana Seljes Triathlonin ja Grisfestin eli Possujuhlan, jossa tarjolla on nimensä mukaisesti kokonainen sika. Talvella Myran-gaalassa kiitetään yhteisöä menneestä vuodesta. Myranin järjestämät tapahtumat houkuttelevat tavallisesti paikalle noin 800 osallistujaa.

Päätöksenteko on IK Myranissa tehokasta, kun seuran johdossa ei ole erilaisia komiteoita ja johtokuntia. Slotte, joukkueenjohtaja Tobias Hästbacka ja muutama muu joukkueenjohdon jäsen tekevät päätökset toimiston asioista WhatsApp-ryhmässä Ekonomi.

Ilmasilta Yhdysvaltoihin

Myran on juuttunut juttua kirjoittaessa sarjan hännille, mutta pisteitä on kerätty niin, että sarjassa säilyminen on mahdollista liigan alaloppusarjan alkaessa.

– Näkeehän sen, että pelillisesti olemme sarjan alapäästä, emmekä pelkästään paikallisilla pelaajilla pärjäisi. Meidän onnemme ovat jenkkipelaajat, joita olemme saaneet houkuteltua Alaveteliin, Magnus toteaa maltillisesti.

Slotte antaa samalla selityksen sille, miksi juuri Yhdysvalloista on tullut suuri määrä nuoria naispelaajia Suomeen: samalla kun naisten jalkapallon arvostus on noussut maailmalla, yhä useammalle on tarjottu mahdollisuus pelata ammatikseen.

Yhdysvalloissa college-pelaajat eivät saa minkään sortin palkkaa pelaamisesta, jolloin vaihtoehtona on muuttaa ammattilaiseksi Eurooppaan. Jenkeistä on virrannut jalkapallo-osaamista huomattavasti Suomeenkin.

IK Myranin ensimmäinen jenkkipelaaja oli Chelsea Hunter, joka teki kohtuullisen uran Suomessa TPS:ssä ja Merilappi Unitedissa. Hunterin kuin myös nykyisten tähtipelaajien, kuten Chelsy Swackhamerin (kuvassa), Rachel Toplissin ja Katie Murrayn rooli sarjanousuissa ja -säilymisissä on ollut suuri.

Myran tarjoaa ulkomaalaispelaajilleen toimeentulon. Yhdysvaltalaiset pelaajat osallistuvat seuran toimintaan ja tekevät promootiota muun muassa opettamalla jalkapalloa alueen kouluissa.

Katsomossa ennätyksiä viikosta toiseen

Kävin Alavetelissä katsomassa FC Honkaa vastaan pelatun ottelun. Yleisömäärä oli noin 400, mikä on keskimääräistä vähemmän, mutta silti Naisten Liigassa poikkeuksellisen paljon.

Pietarsaaressa vietettiin samana viikonloppuna Jaakon päiviä ja Myranin pelin kanssa samaan aikaan Jaro pelasi Ykkösen ottelunsa. Kun seurojen vaikutus alueella ylittää kuntarajat, omaksi tunnistettavia joukkueita on tavanomaisesti useita, ja katsojat liikkuvat Pohjanmaalla edestakaisin.

IK Myran on nyt aloittamassa alaloppusarjan. Piste-erot ovat sarjan häntäpäässä pieniä, mutta nouseminen viivan päälle vaatii voittoja. Jokaisen “runkosarjassa” otetun voiton eteen joukkueen on täytynyt ylittää itsensä.

Vaikka tulokset eivät ole olleet toivottuja, joskin odotettuja, yleisö on seissyt tukevasti keltamustien muurahaisten takana. Kun Naisten Liigan otteluissa tavanomainen määrä katsojia on sadan ja kahdensadan välissä, Alavetelissä katsojia on joka pelissä ollut moninkertainen määrä.

Katsomorakennus on aina täynnä, ja suurin osa katsojista joutuu katsomaan peliä kentän vastapäisessä “aurinkokatsomossa” nurmikolla. Liput liehuivat, yleisö eli tunteella mukana ja jopa lauloi kannatuslauluja kuten “Heja på Myran”.

IK Myran ja Veikkausliigan KPV järjestivät 6.7.2019 “Liigatuplan”, jossa myytiin yhteislippuja molempiin liigaotteluihin, ja tapahtumaa mainostettiin tavallista enemmän. Ottelussa oli paikalla KPV:n pelaajia, jotka tapasivat faneja ja jakoivat nimikirjoituksia.

HJK:ta vastaan Alavetelissä tehtiin yleisöennätys 1549, jota ei Naisten Liigassa rikottane aivan pian.

Pelkästään Myranin katsojamäärät ovat nostaneet liigan keskiarvoja tuntuvasti, ja tämän kauden yleisömäärien top kymmenessä on pelkästään IK Myranin kotipelejä. Alavetelissä on käynnissä ainutlaatuinen ilmiö, jota voi pitää jatkumona kansainväliselle naisten jalkapallon suosion kasvulle.

Miesten otteluissa katsojamäärät ovat 100-300, ja koostuvat lähinnä kyläläisistä.

Rikas historia, loistava tulevaisuus

Kysyessäni mistä nimi Myran (suom. muurahainen) on tullut, ei Slotte eikä Hästbacka osaa antaa vastusta, vaikka kysymys päästään puhelimen välityksellä esittämään oletettavalle vastauksen tietäjälle.

Joukkueilla on ollut paidassaan jalkapalloa pelaavan muurahaisen logo väliaikaisesti, mutta alkuperäiseen M-logoon on sittemmin palattu.

– Käytämme kaikissa mediakanavissa Idrottsklubben-nimeä, emmekä puhu joukkueesta yleensä Myranina, Magnus Slotte huomauttaa.

Analogia on kuitenkin täydellinen: muurahainen on yhteisöllinen hyönteinen, joka tekee pyyteetöntä työtä yhteisön ja kuningattarensa eteen. Naisten joukkue on IK Myranin kuningatar, jolle kaikki pelaajat, katsojat ja muut antavat tukensa.

Vaikka kohtalona olisi sarjasta putoaminen, se ei päättäisi joukkueen tarinaa. Myran on selvinnyt nousuista ja laskuista ja noussut kansallisen jalkapallon huipulle.

Huipulle ei ole noustu hetkessä, vaan töitä nousun eteen on tehty pitkäjänteisesti, ja tuloksista päästään nauttimaan varmasti tulevaisuudessa. Sympaattinen kyläseura on tällä hetkellä yksi Suomen kiinnostavimmista jalkapalloilmiöistä, jonka menestystarinaan ei voi toivoa muuta kuin jatkoa.

– Suomi tarvitsee jalkapallotarinoita. Jos nyt yksi innostuisi jalkapallosta, se olisi hieno voitto, Slotte päättää haastattelun.

Vielä kerran ja tästä eteenpäin: heja på Myran!

Kuvat – IK Myran & Vertti Värekoski

The post IK Myran on pienen kylän suuri naisfutisilmiö Pohjanmaalla – ”Kuinka monella joukkueella on oma saippua?” appeared first on Byyri.

Byyri kävi kahden toimittajan ja yhden valokuvaajan voimin Rovaniemellä todistamassa tätä uniikkia ilmiötä.

Lapin kesä

Kun saavuimme Rovaniemen rautatieasemalle, sieraimiin kävi havun tuoksu. Vaikka stadion sijaitsee käytännössä kaupungin keskustassa, ympärillä näkyy silmäkantamattomiin metsää. Vaarat reunustavat Rovaniemeä ja kohoavat komeasti horisonttiin. Yläkatsomossa on avaruuden tuntu, jollaista kokee vain harvassa osaa maailmaa.

Ottelu alkoi lauantaina ja päättyi sunnuntain puolella. Valoa riitti joka tapauksessa koko yöttömän yön ajan, koska päivä on 24 tunnin mittainen tähän aikaan vuodesta.

Lämpötila laski joka tapauksessa alle 10 asteeseen jo ennen taukoa, eivätkä kaikki olleet osanneet varautua asiaankuuluvin varustein. Heräsi myös kysymyksiä pelaajien valmistautumista kohtaan, kun peräti kolme vaihtoa jouduttiin tekemään lihasvammojen vuoksi, näistä kaksi 5 minuutin päässä toisistaan.

Oli kieltämättä mielenkiintoista valmistautua katsojana sarjaotteluun lipumalla paikan päälle yhdeksältä illalla, mutta eteläisimmissä futismaissa tämä on arkipäiväistä. Toki Etelä-Euroopassa lämpötila on iltaisin lempeä, ja vuorokausirytmi tavallisesti myöhäisempi kuin pohjolassa.

Mieleeni juolahti ajatuksia siitä, miksi esimerkiksi yöttömän yön ottelu oli menestys tapahtumana, minkälaisia tekijöitä taustalla on ja miten Suomen jalkapallokauteen olisi mahdollista saada lisämaustetta jatkossa.

Paikallisuus vai levinneisyys?

Globaalissa markkinoiden jalkapallomaailmassa moni suurseura pyrkii ulottamaan vaikutustaan kaikkialle maailmaan, ja Euroopasta lonkerot ovat yltäneet Afrikkaan, Lähi- ja Kaukoitään ja Yhdysvaltoihin.

Vaikka näissä paikoissa jalkapallobuumi onkin nyt suurimmillaan, yhä useampi minkä tahansa Afrikan, Pohjois-Amerikan tai Aasian maan asukas kannattaa eurooppalaista suurseuraa, eikä Arsenalin tai FC Barcelonan pelipaidan näkyminen ole mitenkään poikkeuksellista.

Poikkeuksen tekee jalkapallon toinen kotimanner Etelä-Amerikka, jossa paikalliset seurat ovat yhä se tärkein osa jalkapallon identiteettiä. Siellä jalkapallokulttuuria pidetään “aitona”, koska kaikki juontaa juurensa paikallisen jalkapallon kannattamiseen.

Vanhalla mantereella ei yleensä tunneta kaikkia ilmiöitä ja hegemoniaotteluita, jotka ovat sitä jalkapallokulttuuria “aidoimmillaan”.

Kannata paikallista

Vaikka on olemassa globaaleja, jopa monikansallisiksi luokiteltavia jalkapalloseuroja, jotka viehättävät Suomessakin, kotimaassamme on suomalaisille jotain, millä se aina voittaa verrokkinsa: paikallisuus. Suomalainen jalkapallo on maailman parasta, vaikka se ei siltä aina näyttäisi.

Suomen kaupungit ovat yleensä pieniä ja jokaisesta löytyy erikoisuus, jonka paikalliset ja yleensä ulkopaikkakuntalaisetkin tuntevat. Olkoon se Lapissa loputon ympäröivä kuusimetsä, yötön yö tai muu luonnollinen osa ympäristöä, myös kulttuuriperintö luo merkityssuhteen paikallisiin ja auttaa erottumaan muista.

Onkin perin helppo kuvitella viehättävyys jalkapallo-ottelussa, johon tuodaan mausteeksi lisäripaus paikallisuutta.

Monessa seurassa on jo osittain tuotu esille paikallisuutta ottelussa tarjottavien virvokkeiden kautta: ilahduttavan monella seuralla esimerkiksi on oma olut tai muu elintarvike, jolla ruokatarjonnassa otetaan katsojakunnan heterogeenisyys huomioon.

Voisiko tapahtumia markkinoida kuitenkin paikallisten elementtien kautta yhä vahvemmin? Seuralle toki on eduksi mahdollisimman suuri kannattajayhteisö, mutta vain paikallinen yhteisö on se, jolla on suurtakaan vaikutusta seuran elinvoimaan.

Kuten todettua, Suomi on iso ja monimuotoinen maa. Jalkapallokuntia on sekä rannikolla että sisämaassa, ja jokainen on eriytynyt omanlaisekseen. Itsensä identifiointi alueen tai kaupungin mukaan on tavanomaista.

Jalkapalloseura on väylä vahvistaa tätä identiteettiä.

Markkinoinnissa paikallisuus on ajaton trendi. Mielikuvien ja tarinoiden avulla luodaan imago siitä, mitä seura edustaa. RoPSille yötön yö on vakio, joka toistuu joka vuosi. Olikin hieno idea seuralta koota paikalliset tukijat kotistadionille ihmettelemään tätä luonnonilmiötä jalkapallon merkeissä.

Miltä kuulostaisi esimerkiksi venetsialainen jalkapalloilta länsirannikolla, jalkapallo-ooppera Savonlinnassa tai Sodankylän jalkapalloelokuvajuhlat?

Artikkelikuva – Arno Hämäläinen

The post Ajatuksia RoPSin yöttömän yön ottelusta – ja siitä, miksi Etelä-Amerikassa jalkapallokulttuuri on aitoa appeared first on Byyri.

Täällä lintukodossa toimii Kaskö IK, hienon pohjanmaalaisen jalkapalloperheen vesa.

Yli 80-vuotias historia

Pohjanmaasta tuli sotien aikaan se alue, joka ensimmäisenä heilutti etelän suurten eli Helsingin, Turun ja Viipurin norsunluutornia. VPS pelasi vuonna 1930 korkeimman sarjatason A-sarjaa ensimmäisenä “etelän” ulkopuolisena seurana, ja VIFK voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa kaudella 1943-44. 40-luku oli suomalaisessa jalkapallossa vaasalaisten kulta-aikaa.

Kuten muissakin rannikkokaupungeissa Pohjanmaalla jalkapallo tuli aikoinaan englantilaisten merimiesten tuliaisena, mikä edisti kulttuurin luomista muuhun Suomeen nähden. Jalkapallolla on täällä syvä historia, jonka vaikutus näkyy harrastajamäärissä, menestyksessä ja kulttuurin kehityksessä.

Pohjanmaalla on useita iäkkäitä seuroja, joilla on oma värikäs historiansa. Samalla kun Vaasa, Kokkola ja Pietarsaari ovat hallinneet Pohjanmaan jalkapalloa yläsarjajoukkueillaan, Kaskö IK:n kaltaiset joukkueet ovat toimineet annettujen mahdollisuuksien mukaan ottaen irti kaiken siitä, mitä pienellä paikkakunnalla on tarjota.

Kaskisten tapauksessa onnekkaat sattumat, hyvät suhteet ja imago ovat auttaneet sitä pelaamaan menestyksekkäästi Kakkosessa, mikä on runsaan tuhannen asukkaan kaupungille erityislaatuinen suoritus.

Paikallisuus ja tiivis yhteisö ovat “Kikkenin” vahvuuksia. Jalkapallo on aina ollut Kaskisten ykköslaji, eikä pienessä kaupungissa olekaan tilaa moneen lajiin panostamiselle. Laajempi kattaus urheiluseuroja löytyy naapurikaupunki Närpiöstä, mutta yhteistyö toimii molempiin suuntiin.

Vihaa rakasta Närpiötä

Närpiö tunnetaan tomaateistaan, mutta muitakin pyöreitä palloja siellä osataan potkia. Kaskinen on joutunut tyytymään asemaansa isomman kaupungin naapurina. Se sijaitsee omalla saarellaan ikään kuin pussin pohjalla, eikä sillä ole muita naapureita.

Yleisseura Närpes Kraft on ensisijaisesti tunnettu jalkapallosta ja pelannut pitkään Kakkosessa välillä käyden Ykkösessä, välillä Kolmosessa. Edellytykset jalkapalloseuran pyörittämiseen ovat isommat, kun muun muassa väestöpohja ja talous ovat paremmalla tolalla.

Kraftin ja Kikkenin kohtaamiset ovat Pohjanmaan eteläisessä nurkassa kulttuuritapahtumia. Hyvällä säällä katsomot kummassa tahansa kaupungissa pullottavat ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Kun molemmat joukkueet pelasivat Kakkosessa, erityisladattuja derbyjä oli useammin, mistä sekä pelaajat että taustahenkilöt nauttivat.

Kaskö IK:n pitkäaikaisen puheenjohtajan, kuuluttajan, kenttämestarin ja muutenkin yleismiehen Stig-Göran Häggblomin mukaan joukkueiden välillä ole kuitenkaan vihaa tai kaunaa vaan tervettä kilpailua.

– Tunnistamme asemamme pienenä joukkueen, emmekä lähde tappelemaan Kraftia vastaan, paitsi kun pelaamme heitä vastaan, Häggblom vakuuttaa.

– Kraftissa tehdään laadukasta työtä, kun resurssit ovat isompia, ja sinne on mennyt monta meidänkin poikaa kehittymään. Vastaavasti Närpiöstä pelaa nytkin muutama pelaaja Kikkenissä.

Kaskö IK:lla ei ole omia junioreita kuin 2007-syntyneiden ikäluokassa.

– Pelaajia ei luonnollisista syistä tule ikäluokkaa kohden hirveästi, kun väki muutenkin vähenee. Ainoa tapa saada lisää pelaajia olisi kaupunginjohtajan pyyntö kaupungin asukkaita lisääntymään, tokaisee “Stisse” Häggblom silmää iskien.

Erikoinen suhde näkyi Kaskö IK:n Regions Cupin ottelussa Nokian Palloseuraa vastaan, jossa kuulutettiin oman pelin lisäksi Kraftin cup-pelin tilanteita.

Kaskislainen huumori ja vieraanvaraisuus

Vesisateessa pelatussa NoPS-ottelussa ei ollut kuin parikymmentä katsojaa, joista osa oli parkkeerannut autonsa Kvarnvikens planin eli Myllylahden kentän katsomorinteeseen ja katsoi ottelua autojensa sisältä.

– Yleensä katsojia on se 50-100. Kun Kraft vierailee, niin määrä on moninkertainen. Derbyihin tullaan kauempaakin maaseudulta katsomaan pelejä, Häggblom arvioi.

[pullquote]Nykyinen stadion sijaitsee Kaskisten saaren pohjoisrannalla. Kenttä on mäen päällä nököttävän myllyn varjeluksessa. Mylly on komea maamerkki, joka on pysynyt varsin hyvässä kunnossa.[/pullquote]

Kaskisissa on osattu tehdä otteluista tapahtumia. Katsomoiden virkaa toimittavat erilliset lehteriboksit, joita on siroteltu Myllylahden rinteeseen. Katsomorakennukset ja asiaankuuluvat makkarakoju, kioski ja kuulutuskoppi on koristeltu mustaan ja punaiseen.

Otteluohjelmat painetaan ja niihin on taiteillut paikallinen sarjakuvapiirtäjä Bollin e’ rund -piirroksiaan vuosikymmeniä.

Ennen kuin kenttä tuli Myllylahteen, pelejä pelattiin vuoteen 1978 Kaskisten torilla. Viimeisessä pelissä Malax IF:ia vastaan pelasi muun muassa Kyösti Bärnlund.

– Eihän se kovin jalkapalloon tarkoitettu kenttä ollut, kertoo Bärnlund, Kikkenin monivuotinen keskuspuolustaja.

Bärnlund muistelee lämmöllä Kikkenin 70-luvun ensimmäisiä huippuvuosia ja derbyjä Kraftia vastaan. Tarinoita eri pelaajista ja otteluista on riittämiin, ja toimittaja voi lähinnä sivusta kuunnella Bärnlundin ja venäläisen seuralegendan Valeri Oleinikin tarinoita, ovathan toverit pelanneet yhdessäkin punapaidassa ja pysyneet Kaskisissa tähän päivään saakka.

– Meillä on löytynyt aina paikallisia, jotka haluavat tukea seuraa. Kaupunginjohtaja, paikalliset yritykset ja talkooväki. Töitä on aina kädet täynnä kuitenkin, eikä seuralla mitään työntekijöitä ole, Stisse kertoo.

Tukijoista ei ollut puutetta 90- ja 2000-luvun taitteessa, mutta nykyään jokainen kivi pitää kääntää, jotta seuran toiminta jatkuisi. Intohimoa ja kiinnostusta jalkapalloa kohtaan pienestä kaupungista kuitenkin löytyy. Kaskisissa eletään tällä hetkellä uutta nousua.

Neuvostoliiton romahdus

Kun KIK pelasi huippuvuosiaan Kakkosessa 1994-2005, Kaskisissa ymmärrettiin ottaa irti kaikki, mitä on saatavissa.

Nousu on mahdollista vain tarpeeksi laadukkailla pelaajilla. Kaskisissa pelaajamateriaali on aina luonnollisista syistä rajattu, eikä ulkopuolisen avun houkuttelu ole helppoa tai edes mielekästä.

90-luvun alussa Neuvostoliitto romahti, ja iso liuta pelaajia karkasi sekasorron keskeltä. Samaan aikaan Kaskö IK:llä oli tuttu pelaaja-agentti, joka esitteli Kikkenille muutaman entisen Neuvostoliiton pelaajan, jotka saatiin houkuttelua saarelle.

Tunnetuin näistä pelaajista lienee Georgi Kondratjev, joka oli tykittänyt maaleja Neuvostoliiton liigassa ja maajoukkueessa ennen tuloaan Kaskisiin.

Kondratjev saapui vuonna 1994 kiertoreitin kautta etsien ensiksi joukkuetta Keski-Euroopasta muun muassa St. Pöltenistä ja Metallurg Molodetshnosta. Kaskö IK:ssa hän viihtyi neljä kautta, iski 79 ottelussa 69 maalia ja palasi sen jälkeen kotiseudulleen Valko-Venäjälle valmentaakseen siellä eri seurajoukkueissa ja maajoukkueessa.

Valeri Oleinik tuli samalla ovenavauksella. Taitava keskikenttäpelaaja löysi Kaskisista paikkansa ja jäi länsirannikolle. Oleinik on Kikkenin historian toiseksi paras maalintekijä, kuuluu yhä KIK:n pelaajistoon ja on pelannut tälläkin kaudella minuutteja, vaikka ikä on lähempänä 50 kuin 40 vuotta.

– Ihmiset ovat Kaskisissa mukavia. Minulla on täällä suomalainen vaimo ja perhe, Oleinik vakuuttaa hieman venäläisittäin murtaen.

Oleinik on mainio esimerkki onnistuneesta kotoutumisesta. Tietenkin Neuvostoliitosta oli 90-luvun alussa kova tunku ulospäin muutenkin, mutta Oleinikille Kaskisista on parissakymmenessä vuodessa tullut koti, eikä hän haikaile muutosta takaisin itärajan taakse, vaikka sukua hän käykin säännöllisesti tapaamassa.

Kaskisten kolmas merkittävä Neuvostoliiton apu on Zenitin runkopelaajiin kuulunut Juri Jeludkov.

Kun Kaskisissa elettiin huippuvuosia, kaupungissa riitti seuran tukijoita. Metsä-Botnia oli parhaimmillaan vakavarainen työllistäjä ja tukija ennen Kaskisten sellutehtaan sulkemista vuonna 2009.

Stissen kiittelee suureen ääneen Ilkka Kallio-Kujalaa, paikallista autokauppiasta, joka muun muassa auttoi venäläispelaajia saamaan uudet autot 90-luvulla. Ehti Kallio-Kujala toimia myös Kaskö IK:n joukkueenjohtajana ja huoltajanakin.

Kaksikielinen, yritteliäs ja ylpeä

Kikkenin liito Kakkosessa päättyi 2005 talousvaikeuksiin, eikä seura halunnut ottaa vastaan paikkaa Kolmosesta, vaan lähti rakentamaan uutta nousuaan alimmalta oksalta eli Vitosesta. Vuonna 2009 yritettiin yhdistelmäjoukkuetta Teuvan Pallon kanssa, mutta kokeilu jäi kahden kauden mittaiseksi.

Uusi aika on saanut punapaidat siirtymään vain paikallisten pelaajien käyttämiseen. Tällä kaudella Kolmosta pelaavan Kikkenin jokainen pelaaja asuu Kaskisissa, Närpiössä tai lähialueilla. Kaskisiin houkuttelee “kaveriporukan” asema. Närpes Kraft on eteenpäin pyrkivä Kakkosen joukkue, jolla on eteläisen Pohjanmaan alueella valta-asema. KIK on tarkoitettu niille, jotka haluavat pelata ja pitää hauskaa.

– Me haluamme, että koko jengi on yhtä kaveriporukkaa, Stisse vakuuttaa.

Muuttunut maailma on muuttanut alueen pelaajatarjontaa. Vaikka kaupungistuminen vähentää Kaskisten ennestään rajallisia mahdollisuuksia hankkia pelaajia, muun muassa 2000-luvun pakolaisaalto Balkanilta on tarjonnut potentiaalisia pelaajia. KIK:ssa balkanilaistaustaisia pelaajia on noin kymmenen.

Kuva – Kaskö IK, 2018

Kun ottaa huomioon kaupungin kaksikielisyyden ja maahanmuuttajien vajavaisen kielitaidon, Kikkeniä voi pitää jopa kolmikielisenä joukkueena. Ottelussa NoPSia vastaan tämä kävi ilmi pelaajien kommunikoinnissa.

– Suomea, ruotsia ja englantia käytetään treeneissä ja peleissä. Kaikki eivät osaa ruotsia, kaikki eivät osaa suomea, mutta englantia kaikki osaavat. Sehän on kätevää, kun on enemmän mahdollisuuksia puhua kentällä, Häggblom veistelee.

Stig-Göran kuuluttaa otteluissa suomeksi ja ruotsiksi.

Herra Kikken

Stisse Häggblomin elämä on punaista täynnä. Kikken ja Liverpool ovat ainoat seurat, joista hän on kiinnostunut. Kotiseuransa kanssa syntyperäisellä kaskislaisella ovat kädet olleet täynnä töitä jo kaksi vuosikymmentä, mutta Liverpoolin pelejä hän katsoo aina kun ehtii.

Kuuluttajan koppi on vuorattu vanhoilla otteluohjelmilla ja Liverpoolin pelaajien julisteilla. Tämä on Stissen toinen koti.

Vaikka keskimääräisen kaskislaisen tapaan Stisse on jalkapallomies henkeen ja vereen, pelejä hän ei ole pelannut.

– Tulin nuorena poikana pallopojaksi. Tulin aluksi huoltajaksi, mutta seuran puheenjohtaja olen ollut nyt jo niin monta vuotta, etten jaksa edes laskea, Häggblom nauraa.

Piskuiselle seuralle on välillä vaikea löytää rahaa toiminnan pyörittämiseen, mutta Stissen johdolla töitä on paiskittu 70-luvulta saakka.

– Onneksi on vapaaehtoisia. Paikalliset yritykset haluavat tukea seuraa ja kaupunginjohtaja on futisnaisia, Stisse hehkuttaa.

Seuraava hehkutuksen kohde on Kikkenin Tjärhovet eli Tervahovi, joka sijaitsee Eskilsön saarella ja on seuran oma virkistysmaja.

Sodan jälkeen Tervahovissa oli uimalaitos ja tanssilava, mutta lavatanssitoiminta päättyi 1950-luvun lopulla. Vuonna 1987 sinne rakennettiin Kikkenin seuratalo, josta se on saanut nauttia tähän päivään saakka.

1970-luvulla bingo oli Suomessa suosittua ja moni seura keräsi sillä varoja. Sen jälkeen Kaskö IK järjesti muun muassa revyitä hyvällä menestyksellä. Sittemmin varainkeruussa on luotettu taiteen sijasta luontaisempaan osaamiseen eli soppatykkiin ja kalakeittoon. Saaren kalasavustamon tuotteista pääsi toimittajakin nauttimaan ottelun jälkeen.

Paratiisin lumoa

Kaskinen on todella pieni mutta ei mikään peräkylä. Omalle saarelle eristäytyneestä pienestä kaupungista löytyy kaikki tarpeellinen pienessä paketissa.

Keli ei ollut vierailupäivänä paras mahdollinen, mutta sateesta huolimatta ei ole vaikea arvioida, missä piilee Kaskisten viehätys. Merellinen maisema, kauniit puutalot ja riittävä palvelutaso ovat houkutelleet kaupunkiin paluumuuttajia, vaikka väestönmuutos on yhä tappion puolella.

Pienuudestaan huolimatta Kaskinen varjelee sitä, mitä sillä on. Kaupungin yhteisöllisyyttä on kiitelty ja rajallisista resursseista huolimatta yrittäjiä ja tekijöitä löytyy. Pieni paketti on tyylikkäästi pakattu.

Aivan kuten Kaskö IK.

The post Kaskö IK on pienen paikkakunnan ylpeys – niin Balkanin maahanmuuttajat kuin Neuvostoliiton romahduskin ovat jättäneet jälkensä appeared first on Byyri.

Lähtökohdat

Kirja ensimmäisessä virkkeessään toteaa: “…suomalaisen jalkapallon historian laatiminen on ollut juhlavuoden 2007 tärkeimpiä hankkeita. On selvää, että jalkapallomme tarvitsee ja ansaitsee korkeatasoisen juhlakirjan.” Tilausta kirjalle oli siis ollut, mutta Rakas jalkapallo on syntynyt Yrjö Lautelan ja Göran Wallénin omasta aloitteesta Suomen Palloliiton rahoittamana.

Suomella on aina ollut omalaatuinen suhde jalkapalloon verrattuna naapurimaihin. Vaikka Suomi on ollut liittotasolla Euroopan edelläkävijöitä jalkapallotoiminnan organisoinnissa, lajin kehityksessä olemme olleet aina jäljessä naapurimaitamme ja usein puhutaan tietynlaisesta identiteettikriisistä suomalaisen jalkapallon suhteen. Millaista suomalainen jalkapallo on?

Lautela on toimittaja, kirjailija ja kääntäjä, jonka 70-luvulta alkanut urheilutoimittajan ura on aina ollut kallellaan jalkapallon suuntaan. Joulukuussa menehtynyt Göran Wallén oli Lautelan lailla Suomen meritoituneimpia urheilutoimittajia. Heidän mukanaan kirjaa olivat tekemässä toimittajat Juha Kanerva, Kenth Sjöblom, Vesa Tikander, Maria Virolainen ja Sari Tuunainen.

Rakenne

Kirjassa on mukana viihdyttäviä tarinoita ja tietoiskuja matkan varrelta, jotka elävöittävät faktapainotteista tekstiä. Haastatteluja on oikeassa suhteessa, eikä lukeminen käy tylsäksi, vaikka kyse on yli 500-sivuisesta järkäleestä. Kirjan suuren koon vuoksi se ei sovi esimerkiksi julkisissa kulkuneuvoissa luettavaksi, mutta tekstiin syventyy parhaiten kotioloissa.

Luvut on jaettu teemoittain ja jokainen kappale etenee kronologisesti. Koska käsitellään satavuotista historiakokonaisuutta, jossa on useita eri näkökulmia (esimerkiksi liitto, maajoukkue, seurat, liiga ja pelaajat), tulevat jotkut seikat esiin useamman kerran, mutta kirja ei tunnu missään tapauksessa junnaavalta kuin ehkä loppupään henkilölistauksessa. Erilaisia listauksia kirjassa riittää.

Esitellyt ilmiöt ja haastateltavat oli tyylikkäästi valittu. Kirjassa mentiin pintaa syvemmälle henkilöön tai ilmiöön keskittyvissä kappaleissa, mikä on elinehto tällaista eeposta tehdessä.

Yksittäisestä Ferdinand Fabran voimisteluharjoitteet -kaskusta pitkään haastatteluun Juha Tammisesta ja hänen roolistaan kansainvälisisten jalkapallosuhteiden luomisessa piti kirja otteessaan ja houkutteli lukemaan kerralla pitkiä pätkiä. Suomen jalkapallohistoriaan on koko sen historian aikana liittynyt varsin uskomattomia tarinoita, joista osa heijastelee tähän päivään.

Tekijät pääosassa, tukijat sivuosassa

Kirja osuu niihin kipukohtiin, jotka kotimaisen jalkapallofanin on helppo tunnistaa. Lukijan on helppo samaistua siihen, miten jalkapallon ensimmäiset vuodet Suomessa koettiin, vaikka yhteiskunta aivan toisenlainen olikin. Itse pystyin tunnistamaan yli sata vuotta vanhat murheet liittotasolla, koska osa niistä on osa tätä päivää.

Hyvä esimerkki on 1900-luvun alusta, jolloin Palloliitolla oli käytössään 300 metriä pitkä kenttää ympäröivä lakana, jota vuokrattiin muun muassa muille lajiliitoille ja seuroille, kun otteluiden kaltaisten urheilutapahtumien järjestäminen alkoi yleistyä.

Jäi epäselväksi, oliko tämän lakanan tarkoitus vain helpottaa mainosten ja sloganeiden esillepanoa, vai yritettiinkö sillä myös estää maksamattomia katsojia katsomasta harvoja pelejä aidan takaa. Niin tai näin, rahastuksella on liitossa ollut pitkät perinteet, ja monessa asiassa vieläkin katsotaan katsomoiden sijaan kirjanpitoa.

Eittämättä joistakin näkökulmista Suomen jalkapallokulttuuri “on vielä ohutta ja nuorta”, kuten Jari Litmanen toteaa. Pelaajan kehityksestä ja pelaajakeskeisestä ajattelusta on puhuttu pitkään, mutta jalkapallon alhainen asema muun muassa jääkiekkoon on estänyt yhtäjaksoisen lahjakkuuksien kehittymisen. Useista lajeista saa kuitenkin tukea jalkapalloon, ja esimerkiksi futiksen ja jääpallon läheinen suhde on ollut alkuajoista erittäin kiinnostava.

Kirjassa tuodaan esille monia tarinoita päättäjistä, pelaajista ja valmentajista, mutta suomalaista fanikulttuuria olisi voitu käsitellä syvemmin, koska nyt se esiintyi lähinnä irrallisina kappaleina ja heittoina. Tuntuu että keskusteluyhteys fanien ja jalkapallopäättäjien kesken on pitkään ollut käytännössä olematonta ja että fanikulttuuri on kehittynyt omana ilmiönään ulkomaisin vaikuttein.

Fanikulttuuri on muusta takapajuisuudesta huolimatta tarjonnut lukuisia hienoja hetkiä sekä kotimaan kentillä että Suomen Maajoukkueen Kannattajien matkassa. SMJK on tärkeä Palloliiton yhteistyökumppani, ja heidän toimintansa vetää vertoja minkä tahansa muun maajoukkueen kannattajiin. Tämä yhteistyö olisi voinut olla kokonaan oma lukunsa.

Suomella on omituinen rooli jalkapallokulttuurin näkökulmasta. Kun jalkapallo vielä Skandinaviassa otti ensimmäisiä askeleitaan, olimme hetkellisesti jopa pohjolan paras. Kuitenkin vatuloinnit, virhearviot, TUL:n ja Palloliiton vastakkainasettelu ja hankala suhde ammattilaisuuteen hidastivat jalkapallon kehitystä montakymmentä vuotta. Huippuyksilöitä on koko historian aikana tullut vain kourallinen, eikä Suomessa ole ollut järjestelmää, joka tukisi tarpeeksi näiden huippujen kehitystä. Suunta on kuitenkin nykyään ylöspäin.

Lättänä lopetus

Suomenkielisen osan loppu lässähtää vähän Palloliiton puheenjohtajien ja sihteerien listauksessa. Sinänsä ihan mielenkiintoinen yhteenveto eri merkkihenkilöistä ja heidän saavutuksistaan liitossa olisi toiminut paremmin, jos se olisi kirjassa yksi keltapohjaisista luvuista, jotka esiintyvät kirjassa syventävinä lisätietolaatikkoina.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin rikas katsaus suomalaisen jalkapalloperheen kasvuun sen yli satavuotisen historian aikana. Monta hienoa tarinaa kerrottiin hyvin valittujen haastattelujen pohjalta ja kerronta oli varsin sujuvaa huolimatta siitä, kuka vuorollaan oli kynän varressa.

Oma luku-urakkani kesti noin kolme kuukautta, ja suomenkielisen osan viimeinen kappale oli helposti kirjan unohdettavin osa, jonka puursin läpi lähinnä silmäillen. Loppuhuipennus jäi puuttumaan, mutta se ei alenna kirjan arvoa. Rakas jalkapallo on merkkiteos, joka on ansainnut paikkansa suomalaisen jalkapallon kivijalkana.

The post Kirja-arvostelussa Rakas jalkapallo appeared first on Byyri.

Pallo-Veikkojen vahva alku kesti vain hetken

KPV aloitti vahvasti ja koetteli hermoilevan HIFK-puolustuksen kestävyyttä heti ensiminuuteilla. Ennätysmieheksi itsensä vastikään kruunannut Kalle Multanen hiipi takatolpalle ja sutaisi keskityksen Daniel Kollarin kautta maaliin. HIFK sai nopeasti peliinsä järkeä ja kuittasi Mustosen ja Sihvolan maaleilla KPV:n ohi.

HIFK joutui tekemään ensimmäisellä puoliajalla kaksi vaihtoa, kun sekä Mustosen että Nando Cozarin reisivammat pakottivat molemmat jättämään kentän ensimmäisen puoliajan puolessavälissä.

HIFK kesti vastoinkäymisistä huolimatta

Tilalle tulleet Tommi Jyry ja Hussein Mohammed esiintyivät ehdottomasti edukseen: jälkimmäisenä mainittu olisi pamauttanut pelin ensimmäisellä puoliskolla jo 3-1:een ilman Teppo Marttisen upeaa venytystä.

Dramaattinen käänne nähtiin 81. minuutilla, kun Pauli Kuusijärvi ajettiin ulos todella kovan taklauksen seurauksena. HIFK joutui selvästi puolustuskannalle, mutta kesti kokkolalaisten painostuksen. HIFK:n mestaruus ja nousu ovat viimeisellä kierroksella täysin omissa käsissä. Nousun ratkaiseva kierros pelataan ensi lauantaina.

The post HIFK askeleen päässä noususta appeared first on Byyri.

Eroa joukkueiden välillä on yksi piste. KPV on kärjessä, mutta ennakkosuosikin määrittely on vaikeaa, koska molemmat joukkueet ovat hurjassa vireessä: HIFK:lla on menossa neljän ottelun voittoputki, jonka aikana se ei ole päästänyt maaliakaan, kun taas KPV porskuttaa viiden ottelun voittoputkessa. Kierroksia on jäljellä enää yksi lauantain jälkeen, joten ottelu hyvin todennäköisesti ratkaisee suoran nousijan. Toiseksi sijoittunut pelaa karsinnan Veikkausliigan toiseksi viimeiseksi sijoittunutta vastaan. Kolmantena majaileva AC Oulu ei pysty saavuttamaan kumpaakaan kärkijoukkuetta.

Kokemusta, maaleja, muttei yhtään nousua

Pekka “Peksi” Sihvola vaikuttaa levolliselta. Kokenut kotimaan maalitykki on saavuttanut urallaan paljon, mutta sarjanousua hänkään ei ole päässyt vielä kokemaan. HIFK:lla kesti tällä kaudella saada peli uomiinsa, mutta nyt joukkueessa on hyvä itseluottamus.

– Hyvät fiilikset lauantaista! Kiirettä on itsellä pitänyt viime aikoina, mutta on päästy treenaamaan kunnolla, Sihvola avaa.

Sihvola tekee jalkapallon ohella konsultin töitä, mutta energiaa riittää, eivätkä pelihalut 34-vuotiaalla hyökkääjällä ole mihinkään kadonneet.

– Asiat elää ja muuttuu jatkuvasti. Olen alkanut tehdä viime aikoina töitä, ja kun on kaksi lasta, niin vieväthän ne aikaa, Sihvola mainitsee.

Urallaan Sihvolalle on kertynyt lukuisia kotimaisia seuroja. Kauas hän ei ole joutunut lähtemään synnyinseudultaan Espoosta, ja maaleja on seurasta riippumatta tullut.

– Siirtoihin on aina ollut syy. Suomessa vaihtoehtoja on vähän, etenkin jos haluaa pelata tässä lähistöllä. HIFK:ssa olen ollut tyytyväinen.

HIFK hyvässä iskussa

Alkukauteen joukkue ei ollut tyytyväinen, mutta muun muassa pelillisten muutosten kautta punapaidat ovat pitäneet pintansa Ykkösen kärjessä.

– Tämä kausi on voinut mennä paremmin, mutta hyvä että asiat ovat omissa käsissä. Alku oli vähän vaikea ja pelityylikin on siinä samalla elänyt, mutta nyt on paketti ollut hyvin kasassa, Peksi analysoi.

Viime kauden putoamisen jälkeen paletti on HIFK:ssa elänyt, kun sponsorisuhteita on vähemmän ja niidenkin, jotka ovat vielä mukana, luonne on muuttunut. Olosuhteiden luomiselle on Suomessa myös omat haasteensa.

Nousu Veikkausliigaan olisi Ykkösen seuralle iso harppaus. Kiinnostavuus ja sitä myötä rahatilanne pääsarjatasolla ovat eri tasoa kuin Ykkösessä, jonka kymmenestä joukkueesta saattaa neljäkin vaihtua kaudessa.

– Onhan se haastava paikka. Valtakunnallinen sarja ja reissuja ympäri Suomea.

Kun ajattelee HIFKiä Veikkausliigassa, mieleen tulevat ensimmäisenä Stadin Derbyt, jotka nostivat ainakin niiden otteluiden ajaksi jalkapallon Suomen suurimmaksi mediatapahtumaksi. Viime liigavisiitillä omat rajat tulivat vastaan, mutta HIFKin tapauksessa potentiaalia suurienkin seurojen haastamiselle kuitenkin olisi.

– Ammattimaisuutta toivotaan lisää, mutta minusta se on mahdollista. Olen jutellut kaverini kanssa, joka sanoi, että juuri HIFK:ssa olisi pitkässä juoksussa ainesta olla jopa Klubin haastaja. Tähän on eri tekijöitä, joista tärkein on HIFK-brändi, Sihvola arvioi.

HIFK ei pelaa enää Brahen kentällä, mutta omaa kotia seura etsii. Vuoden alussa oli tarjouskilpailu Suvilahden tontista, mutta unelma omasta kotistadionista kaatui keväällä. Etsinnät jatkuvat vielä.

– Treenaamme nyt Töölössä, Telialla ja Bolliksella. Vähän haasteita tuo ne muutamat treenit Pallokentällä, koska alusta on eri (Telialla tekonurmi, Pallokentällä luonnonnurmi), mutta suurin osa treeneistä on tekonurmella. Pelaavathan eri joukkueetkin eri alustoilla, Sihvola toteaa.

Kokenut hyökkääjä vakuuttaa olevansa valmis lauantain koitokseen.

– Toivottavasti stadionin valot eivät häikäise kaukaa tulleita. Mielenkiinnolla odotan, miten HIFKin paketti murretaan, Sihvola toivottaa kokkolalaiset tervetulleeksi.

KPV:ssa katsotaan eteen- ja taaksepäin

KPV on 2000-luvulla kavunnut takaisin kohti suomalaisen jalkapallon huippua. Viimeisestä pääsarjavisiitistä on kulunut aikaa, mutta kokkolalaiset ovat vakiinnuttaneet asemansa Ykkösen kärkikastissa. Tällä kaudella KPV on onnistunut kääntämään otteluita voitoiksi tarvittavan määrän ollakseen Ykkösen paras. Sille riittää todennäköisesti tasapeli lauantaina, mutta haastekin on vaikein koko kaudella.

Siinä missä HIFK henkilöityy yhteisöönsä, seurarajat ylittävään “hifkiläisyyteen” ja erityisesti Stadin Kingeihin, KPV:n toiminnan takana on muutamia henkilöitä, jotka muistuttavat kokkolalaisen jalkapallon olemassaolosta ja pitävät seuran kiinni menestyksen kahvassa.

Petteri Forsell on Kokkolan tunnetuin jalkapalloilija. KPV:n kasvatti pelaa nykyisin Puolassa, jossa Forsellin kausi on alkanut mainiosti. Nousija Miedz Legnica on sarjassa 12., mutta Forsell on alusta saakka ollut maalipörssin kärkikahinoissa.

– Puolaan kuuluu hyvää. On ollut tosi kiva pelata uudessa hyökkäävässä roolissa. Kun maaleja on alkanut tulla, niin huomaa että kun saa palloa, niin tulevat heti lähelle, ja vaikea on päästä laukomaan, Forsell hehkuttaa.

Forsellin kotiseutuylpeys on lämmittävää, ja Kokkolassa hän käy mahdollisimman monta kertaa vuodessa. Uutiset Kokkolasta saavuttavat Forsellin oman kauden keskellä. KPV:ssä Forsellilla on useita vanhoja pelikavereita, ja muun muassa kakkosvalmentaja Niko Kalliokoski ja seuran omistaja Matti Laitinen ovat tuttuja.

– Olen välillä seurannut enemmän ja välillä vähemmän, muutamia pelejä katsonut, mutta tuloksia ja sisäpiirin kuulumisia koko ajan. Haluaisin käydä enemmän, mutta kyllä mä aina pidemmällä lomalla menen sinne, Forsell kertoo.

Tulevaisuudensuunnitelmat jo pitkällä

Laitinen herätti vuosi sitten huomiota uhkaamalla vetäytyä KPV:n taustalta, mikäli nousua Veikkausliigaan ei saavuteta. Tämän päätöksen Laitinen pyörsi, kun KPV:n kausi oli hyvä, mutta Forsellkin tunnistaa haasteet.

– Sanotaan, että tuohon pitäisi saada muitakin mukaan kuin Matti. Periaatteessa tällä hetkellä tilanne on se, että toiminta loppuu, jos Matti siitä lähtee. Toivotaan, että hän saa siihen toimintaan yrityksiä enemmän, ja mahdollisesti yksityisiä henkilöitäkin mukaan, Forsell toteaa.

Uudesta stadionista Kokkolassakin on puhuttu, ja siinä mielessä suunnitelmat ovat pidemmällä kuin esimerkiksi HIFK:lla. Nurmikenttiäkin on useita ja hyvä halli, mutta uusi stadion olisi Forsellin mielestä tärkeä askel.

HIFK:n anti Veikkausliigalle on selkeä, ovathan helsinkiläiset vasta siellä vierailleet, mutta mitä Kokkolalla olisi annettavana Veikkausliigalle? Petteri Forsellilla on selvä näkemys asiasta.

– Turhahan se on verrata Stadin Derbyyn, mutta Pohjanmaan futisihmisille se toisi paljon. Varsinkin Kokkolaan, joka on kuitenkin vanha SM-sarjan voittaja! Siellä puhutaan välillä liikaakin vuodesta 1969 (KPV:n suomenmestaruus), eli se antaisi vähän muutakin puhuttavaa.

Kuva – KPV Facebook

Ensi lauantain kiinnostavia pelaajia kysyessä Forsell on myös varma vastauksessaan.

– Sebastian Mannström on tällä hetkellä väärässä sarjassa.

Myös Forsellilla on terveisiä Helsingin suuntaan.

– Joudutte antaa kaikkenne, jos haluatte pisteitä kokkolalaisilta, eikä sekään välttämättä riitä, Forsell ennakoi.

Vinkkejä tuleville jalkapalloilijoille

Molemmilta haastateltavilta kysyttiin myös ohjeita nuorille jalkapalloilijan aluille. Sekä Sihvolan että Forsellin vastaukset ovat samansuuntaisia.

– Kannattaa keskittyä aina siihen, missä on hyvä. On toki joukkueen treenit, mutta omalla ajalla pystyy teroittamaan omia vahvuuksiaan, Sihvola neuvoo.

– Treenatkaa joukkueen treeneissä kovaa, ja omalla ajalla pitäkää hauskaa pallon kanssa. Muista myös, että koskaan et ole laukonut liian montaa laukausta ylänurkkiin, Forsell lataa.

Nousun todennäköinen ratkaisu pelataan lauantaina 20.10. Telia 5G Areenalla kello 14:00.

The post Ykkösen nousu ratkeaa lauantaina – Ennakkohaastattelussa HIFK:n Pekka Sihvola ja KPV-kasvatti Petteri Forsell appeared first on Byyri.

SaPa on esimerkki niistä monista suomalaisseuroista, jotka joutuvat muuttotappioisissa tai muuten jalkapallolle haastavissa olosuhteissa toimimaan pienillä pelimerkeillä. Minkä nämä seurat häviävät glooriassa, ne voittavat yhteisöllisyydessä.

Oma rooli tunnistetaan

Pieksämäkeläisyys ja “sapalaisuus” linkittyy olennaisesti vaatimattomuuteen. Eteenpäin ei ole tarvetta puskea väkisin, koska ei ole realistista hakea pääsarjajoukkuetta pieneen kaupunkiin. Kakkosesta uskalletaan puhua ääneen, ja sinne onkin isojen rahallisten satsausten kautta yritetty. Parhaimmillaan 1980-luvun puolessavälissä hissi nousi Kakkoseen kahdesti, mutta visiitit eivät olleet kuin ranskalaisia.

SaPa ei enää pyri tavoittelemaan jotain, mihin sillä ei ole resursseja. Vaikka Pieksämäki ja Itä-Suomen Kolmonen eivät ajatuksina tuokaan mieleen mitään sexyfootballia etelän auringon alla, on SaPan rooli tärkeä oman ja viereisten kylien liikuttajana.

– Ympärillä on Rautalammin ja Hankasalmen kaltaisia kuntia, jotka tyhjenevät meitä paljon nopeammin. Meillä on Pieksämäellä tarjota laadukasta treeniä ja kaikille omantasoisia pelejä SaPassa, kertoo Heikki Sipinen, joka on nimitetty SaPan miesten edustusjoukkueen valmentajaksi monesti, nyt viime kerran kesken tämän kauden.

SaPalla on yhteistyösopimus kangasniemeläisen KaPa-51:n kanssa. Yhteistyön kautta seuroilla on edustus Itä-/Keski-Suomen Kolmosessa (SaPa) ja Itä-Suomen Nelosessa (KaPa) ja Vitosessa (SaPa/2).

Pelaajan näkökulmasta otollisinta on päästä pelaamaan mahdollisimman lähellä laadukkaissa olosuhteissa. Pieksämäellä tunnistetaan oma asema seudun kärkiseurana, josta erityislahjakkaita pelaajia kehotetaan siirtymään isompiin seuroihin. Kun Itä- ja Keski-Suomen kunnissa ja kaupungeissa on yleensä vain yksi seura, yhteistyö on niiden välillä elinehto.

SaPa on merkittävä liikuttaja Pohjois-Savon seudulla. Seuralla on juniorijoukkue P20 ja P17:ää lukuunottamatta kaikissa ikäluokissa ja yli 200 harrastajaa. SaPan vanhimmat juniorit pelaavatkin SaPa/2:ssa ja muodostavat suurimman osan joukkueen pelaajistosta.

– Naisten lentopallo oli joskus iso juttu täällä, kun Pieksämäki Volley pelasi lentopalloliigassa, mutta Pieksämäki on jalkapallokaupunki, toteaa Sipinen ylpeänä.

Pieksämäki Volleyn epäonni oli kohdata konkurssi, minkä vuoksi seuraa ei enää ole olemassa.

Savon Pallon tunnetuin kasvatti on puolestaan todennäköisesti Anna Auvinen, joka on Naisten Liigan historian parhaimpia maalintekijöitä.

Tuhopoltto, hyväntekeväisyysmaraton ja jälkipyykki

SaPalla ei ole virallisia työntekijöitä. Kaikki tehdään talkoilla ja rahoitetaan ottelupäivän tuotoilla. Ottelutapahtumiin panostetaan, sisäänpääsymaksu peritään portilla ja myynnissä on kosolti SaPa-tuotteita tavallisten virvokkeiden lisäksi.

Joukkueenjohtaja Ville Leppänen tuli joukkueenjohtajaksi alun perin sattuman kautta, mutta on nyt ollut täystyöllistetty.

– Kyllä täällä hommaa riittää. Sen tihutyön jälkeen on pitänyt olla järjestelemässä kaikkea. Esimerkiksi että pelaajat pääsevät pelin jälkeen suihkuun, juomapulloja täyttelevä Leppänen valittelee.

Tihutyöllä Leppänen tarkoittaa toukokuussa tapahtunutta SaPan huoltorakennuksen tuhopolttoa. Huoltorakennuksen kanssa paloivat seuran harjoitteluvarusteet, kioskitarvikkeet ja pukukopit.

Tuhopoltto oli valtava isku pienehkölle seuralle, ja se sai myös paljon huomiota kotimaan medioissa. SaPalle sateli tukijoita: yksityishenkilöitä, yrityksiä ja muita suomalaisia seuroja. Seura käynnisti sosiaalisessa mediassa kampanjan #SupportSavonPallo, jossa kausikortin ostamalla pystyi osoittamaan tukensa seuralle. Myös Byyri kantoi oman kortensa kekoon.

Hyväntekeväisyyskampanjan käynnisti entinen SaPa-valmentaja Mikko “Monska” Seppälä. Monska lupautui juoksemaan maratonpituisen lenkin SaPan peliasussa Varkaudesta Pieksämäelle, mikäli 700 kausikortin raja ylittyy.

Varkaudesta ex-valmentajan johtama kahden hengen retkikunta lähti matsipäivänä kohti keskuskenttää, jossa SaPa kohtasi Warkaus JK:n, rakkaan paikallisvastustajan. Matkan aikana muitakin juoksijoita liittyi pelottomaan ryhmään, jonka etenemisestä kuulutettiin keskuskentällä.

Kentällä varsinaista derbyottelua edelsi näytösottelu, jossa SaPan huippuvuosien pelaajat pelasivat paikallisia puulaakifutaajia vastaan.

Paikan päälle oli myös tuotu muun muassa paloauto esittelyyn ja pomppulinna leikkimiseen. Aistittavissa oli perinteistä karnevaalitunnelmaa. Ihmiset olivat saapuneet keskuskentälle SaPan väreihin pukeutuneina positiivisella mielellä. SaPa teki ottelussa yleisöennätyksensä (417), mutta lopputuloksena oli 1-4-tappio.

Hyväntekeväisyystapahtumaa ja koko kampanjaa voi kuitenkin pitää onnistuneena. Sympaattinen SaPa on vedonnut moniin tekijöihin jalkapallopiireissä ja onnistunut käyttämään sille osoitetut lahjoitukset hankkiakseen ne tavarat, joita se tarvitsee pyörittääkseen seuratoimintaa. Palon mukana tuhoutui kuitenkin sapalaisille mittaamattoman arvokkaita historiallisia perinnetavaroita.

Kelmit on saatu kiinni, ja heitä odottaa oikeuskäsittely. Kausi on Itä-Suomessa ohi ja käytännön järjestelyt ja Pieksämäen kaupungin kanssa neuvottelut vielä kesken, mutta seuratoimintaa jatketaan päättäväisesti.

Tapahtuma jätti jälkensä Pieksämäelle. Se osoitti, miten yhdessä tekemällä isoista vastoinkäymisistä noustaan takaisin jaloilleen – ei hetkessä, vaan pitkäjänteisellä työllä. Hallintokoneiston kautta tehtävät päätökset vievät Pieksämäelläkin aikansa, joten asiat kuten väliaikaiset kopit on hankittu seuran toimesta.

Sauna päälle ja kiitos sen päälle

Ottelun jälkeen Byyrin toimitus oli tervetullut edustusjoukkueen saunalle. Löylyissä päästiin tutustumaan pelaajistoon paremmin ja keskustelemaan sapalaisuudesta.

Joukkueesta paistoi kautta linjan läpi rakkaus kuningaslajia kohtaan. Jalkapalloseura on nippu erilaisia persoonia, jotka tekevät kaikkensa yhteisen edun eteen. Kaikki kulminoituu, kun 11 pelaajaa astelee kentälle ja yrittää 90 minuutissa saada pallon vastustajan maaliin.

Saunomisen jälkeen SaPa järjesti kannattajilleen tapahtuman Kauniissa Jormassa, Pieksämäen tärkeässä menomestassa. SaPan edustusjoukkueen kapteeni Teemu Laukkasen johdolla osoitti kiitosta niille, jotka ovat olleet seuran tukena näinä vaikeina aikoina. Paikalla oli myös vanhoja seuralegendoja kuten Walesistä Suomeen saapunut ja jäänyt alakerran metsuri.

Rhylistä Pieksämäelle lehti-ilmoituksella

1980- ja 1990-luvun taitteen kulta-aikoja Pieksämäellä muistellaan lämmöllä. Silloin pelannut joukkue oli täynnä paikallisia jalkapalloikoneita. Näihin lukeutuu walesilainen Mark Joseph, jonka matka Pieksämäelle alkoi lehti-ilmoituksesta.

Tuohon aikaan ei internettiä ollut, joten pelaajien houkuttelu tapahtui perinteisten medioiden kautta. Joseph pelasi Rhylissä Walesin liigaa, mutta nähtyään ilmoituksen brittiläisessä tabloidissa ei kulunut aikaakaan, kun mies saapui Etelä-Savoon. Kovaotteisesta topparista tuli kannattajien suosikki, ja hän viihtyi SaPassa kuusi vuotta.

Kun nousua ei enää 1990-luvulla tapahtunut, Joseph siirtyi suuremmille pelikentille ja teki uraa muun muassa Tampereen Ilveksessä ja TP-Seinäjoessa. Nyt hän kuitenkin oli saapunut Pieksämäelle pelaamaan hyväntekeväisyysotteluun.

Kaljupäisellä ja tanakalla topparilla on sanansa sanottavana muun muasta Suomen säästä, rahasta, naisista ja elämästä ylipäätään. Ulkonäkö, small-talk-kulttuuri ja suoruus ovat totutun brittiläisiä, vaikka hän määrittele itsensä walesiläiseksi. Suomikaan ei taitu täydellisesti, mutta Joseph on kiitollinen mahdollisuudesta, jonka SaPa tarjosi aikanaan ja joka sai hänet lopulta jäämään Suomeen.

Pieksämäki avasi ovensa vieraille vuonna 1985 ja tekee sen yhä: jokainen on tervetullut yhteisöön. SaPan kuten monen muun vastaavanlaisen seuran kulttuurille ominaista on keskiössä sykkivä ydinporukka, joka käy vuoden ympäri omia talkoitaan. Jalkapalloyhteisö ympäri Suomen osoitti #SupportSavonPallon kautta, että käsi ojennetaan apua tarvitsevalle.

Oi maamme on

Olen avannut silmäni matkoilla uudella tavalla. Täällä harjanteiden, metsien ja puhtaiden järvien keskellä voi todeta elämän Etelä-Savossa olevan erilaista kuin Vantaan lähiöissä. Mutta katsoi asiaa kummasta suunnasta tahansa, jalkapallo on se yhdistävä voima – kuningaslaji.

On aika mennä talvitauolle ja palata lehtereille taas kevään koittaessa.

P.S. Loppuun on esitettävä erityiskiitos puheenjohtaja Satu Oksaselle, joka auttoi merkittävästi Byyrin juttumatkan toteuttamisessa.

Artikkelikuva: Savon Pallo

The post Savon Pallo – Tuhopoltto yhdisti jalkapalloväen appeared first on Byyri.

Satojen järvien Savonlinna

Savonlinnan keskusta on Saimaan ympäröimä. Upeat maisemat alkavat jo kauan ennen kaupunkiin saapumista, eikä keskusta-alueelle kulje kuin yksi valtatie. Tässä tuhansien järvien maassakin tuntee saapuneensa erityiseen paikkaan. Kesäpäivänä tunnelma huokuu tyylikkyyttä: ympäröivät saaret, linna ja Kauppatori vanhoine rakennuksineen ja laivoineen tuovat mieleen sen romanttisen kuvan, jolla Suomea usein yritetään markkinoida.

Savonlinnan historia teollisuus- ja kulttuurikaupunkina ulottuu 1800-luvulle. Nykyään kaupunki on tunnettu lähinnä rikkaasta kulttuuriperinnöstään, ja vierailijoita kaupungissa käykin noin kaksi miljoonaa vuosittain. Ylevä historia luo oman mausteensa myös kaupungin jalkapallokulttuuriin.

Savonlinnan Työväen Palloseuran pyhättö on Kyrönniemellä, jonne kävelee keskustasta noin vartissa. Eristäytynyttä niemeä, kuten muitakin kaupungin lukuisia niemiä reunustavat puut ja Saimaa, jossa Olavinlinna siintää. Savonlinnan yleispiirre on, että kaikki tärkeä on kävelymatkan päässä.

Kyrönniemen kentän eli Kyrkän puitteet kelpaisivat ammattilaisjoukkueelle. Nurmi on hyvin huollettu ja huoltorakennus edustaa omalaatuista arkkitehtuuria. Katetussa katsomossa viihtyisi huonommallakin säällä. Hauskana yksityiskohtana opperalavasteet on varastoitu kentän kupeeseen.

STPS on seura ja yhteisö, joka elää talkoovoimista. Ilman yksittäisten ihmisten panostusta se ei voisi kehittyä alasarjojen parhaimmaksi seuraksi.

Kapellimestari Jodi Rinkinen

Jorma “Jodi” Rinkinen on savonlinnalaisen jalkapallon henkilöitymä. 70-luvulla Jodi oli Suomen lahjakkaimpia pelaajia ja kävi maajoukkueleireillä esittämässä taitojaan. Taitavaksi, vahvaksi ja älykkääksi luonnehdittu on ollut lähes koko ikänsä STPS:ssä. Pelaajana hän häikäisi katsojat ja kykyjenetsijät. “Ei ollut temppua, jota Jodi ei osaisi”.

– Nousu Kakkoseen (1973) on varmaan paras saavutus STPS:ssä. Nuorten maajoukkueleireiltä on paljon hyviä muistoja, Jodi muistelee.

Savonlinnasta hän on ollut uransa aikana pois vain kaksi vuotta. Ainakin HyPS on tarjonnut uran huipulla pelipaikkaa Kakkosessa, mutta perhe, lapset ja yhteisö saivat Jodin jäämään. Nykyään Jodi on joukkueen huoltaja, mutta osallistuu seuratoiminnassa ihan kaikkeen, mihin vain ehtii. Jokainen seurassa tuntee Jodin, eikä legendan asema ole millään tavalla liioiteltu.

Hän on seurannut seuran nousuja ja laskuja jo nelisenkymmentä vuotta. Tänä vuonna STPS osoitti kunnioitusta painattamalla Jodin kasvojen komistaman paidan, jota myydään muun muassa ottelujen aikana kiskalla.

Udeltaessa niistä valttikorteista, joilla STPS voisi houkutella pelaajia Jodilla vaikuttaa olevan vastaus valmiina rintataskussa.

– Kun treenataan illalla ja taustalla on Olavinlinna… kentälle saakka kuuluu ooppera harkkojen taustamusiikiksi. Oon aivan varma, että muilla ei ole tarjota samanlaista, Jodi selittää innostuneena. Jalkapallon toisinaan käytetty baletti-metafora saa aivan uuden ulottuvuuden.

Vahvoja ammattimaisia piirteitä

Tänä päivänä Jodi on eniten innoissaan siitä, missä edustusjoukkue on.

– Kun katsoo nyt sitä, kun pojat tikkaa ja painaa menemään kovalla vauhdilla 1-2-suunnanmuutosta, näkee miten homma on kehittynyt. Tuomas on todellakin kehittänyt seuraa ja vienyt sen uudelle tasolle, Jodi hehkuttaa.

Tuomas Silvennoinen on nykyisen STPS:n kehittymisen pääarkkitehti. Keltamustan edustusjoukkueen päävalmentaja on saanut valmennusoppinsa ulkomailta ja jättänyt oman kädenjälkensä seuran identiteettiin sekä pelilllisessä mielessä että kentän ulkopuolella. Jokainen treeni on suunniteltu tarkkaan ja yksityiskohtiin panostetaan huomattavan paljon. Tämän ansiosta STPS pelaa parhaimmillaan alasarjojen kauneinta jalkapalloa.

– Juniorityö on parantunut huomattavasti viime vuosina. Lähes kaikki edustuksen pelaajat ovat omia kasvatteja, ja tällä kaudella meillä on ollut 2004 syntyneitä pelaajia kentällä. Hyvin pojat ovat pärjänneet, Jodi summaa.

Edustusjoukkueen entinen maalivahti ja maalivahtivalmentaja Mikko Bergström luonnehtii Silvennoisen todella vaativaksi ja pedanttiseksi valmentajaksi, joka hyödyntää aina uusinta tutkimustietoa ja asiantuntijuutta mahdollisuuksien mukaan.

– Tuomaksella on kova vaatimustaso sekä pelaajilta että itseltään, ja halu kehittyä ja kehittää, Bergström luonnehtii.

Opintojen kautta saatu pedagoginen tietotaito on auttanut STPS:ää kehittämään toimintakulttuuriaan ja seuran sisäistä yhteishenkeä muutenkin kuin pelin sisällä, vaikka Silvennoisen vahvuus selvästi on teknisissä ja taktisissa asioissa.

– Tuomaksesta kertoo hyvin paljon se, että hän rahoitti inStat-palvelun Stepsin peleihin, joka tuottaa matsia kohden kymmeniä sivuja dataa joukkueen pelaamisesta. Ammattimaisempi kuin kukaan tuntemani alasarjavalmentaja, Bergström tokaisee itsevarmasti.

Valmentajan vahva luonne ja korkea vaatimustaso voivat aiheuttaa omat haasteensa ympäristössä, jossa ei kuitenkaan olla ammattilaisia. Kuitenkin nuorille pelaajille, jotka tulevat Savonlinnaan esimerkiksi opiskelemaan, STPS on tarjonnut poikkeuksellisen ympäristön kehittyä jalkapalloilijana.

Yhdessä olemme vahvempia

Yksi sanonta toistuu STPS:n yhteydessä. Seuran motto “Yhdessä olemme vahvempia” kiteyttää sen, mihin menestyvän jalkapallon pelaaminen tällä tasolla perustuu. Kaupungissa joka on muuttotappioinen ja ikärakenteeltaan painotteinen ikääntyvään väestöön, STPS on kaikkien yhteinen juttu.

STPS:n omintakeinen piirre on, että seura panostaa oman filosofiansa ja arvojen osoittamiseen kaikessa toiminnassaan, myös kentän ulkopuolella. STPS-läisyys on käsite, joka tarkoittaa kaikkea mitä seura ylpeänä ilmoittaa esittelytekstissään.

– Talkoot pyörittävät tätä seuraa. Ilman vapaaehtoisia ottelutapahtumien järjestäminen ei olisi tällä tavalla mahdollista, Jodi kiittelee.

STPS:llä on ollut hyvää yhteistyötä mikkeliläisten seurojen kanssa, ja Mikkelin suuntaan Jodi antaakin kehuja. Kotikaupunkinsa jalkapallokulttuurissa hän näkee parantamisen varaa.

– Ei meillä kotipeleissä liikaa katsojia käy. Monet ovat matsipäivinä (kesäisin lauantaina) mökeillään, eikä sieltä tulla kymmeniä kilometrejä katsomaan meidän pelejä, Jodi harmittelee.

STPS:llä ei ole ollut paikallisvastustajia sitten Savonlinnan Pallokerhon hajoamisen, mutta Kulennoisten Pallo – etenkin nyt kun Punkaharju on osa Savonlinnaa – pelasi pari kautta Kolmosessa. KuP tarjoaakin nykyään vaihtoehdon niille alasarjapelaajille, joille STPS:n vaativa ympäristö ei välttämättä sovi.

STPS on Savonlinnan merkittävin liikuttaja. Muiden lajien kuten yleisurheilun ja jääkiekon kanssa lajien välinen kilpailu on vähäistä. Vaikka pelaajavolyymi etenkin junioreissa on keskisuuressa kaupungissa tärkeää, STPS:ssä halutaan mennä laatu edellä.

– Kakkoseen! Se on meidän seuraava tavoite, Jodi toteaa siekailematta.

STPS toimii myös yhteistyössä Kuopion Palloseuran kanssa. Oman seuransa treenien lisäksi, kaikkein kirkkaimmat lupaukset treenaavat myös KuPS:n junioreiden kanssa.

– Tuomas ja Mikko ovat tosi intohimoisia tyyppejä, ja moni juniori on kehittynyt ihan eri tasolle heidän valmennuksessaan, Jodi hehkuttaa.

Entinen yliopistokaupunki

Tuomas Silvennoinen on jutun julkaisun aikaan juuri lähtenyt Savonlinnasta Italiaan opiskelemaan valmennusta. Hän jätti STPS:lle upean perinnön, josta seura saa ammentaa voimavaroja tulevina kausina.

Kuitenkin STPS on lähivuosina isojen haasteiden edessä.

Savonlinnan yliopiston opettajakoulutus päätettiin lakkauttaa vuonna 2016 ja päätös astuu voimaan ensi syksystä alkaen. Moni nuori on muuttanut pois, suurin osa Joensuuhun, jossa Itä-Suomen yliopiston opettajakoulutus jatkuu.

– Onhan se kova isku, vaikka se on tiedossa ollut. Monta nuorta pelaajaa jättää tulematta Savonlinnaan, kun täällä ei enää ole yliopistoa, Jodi päivittelee.

Korkeakouluopetus Savonlinnassa ei tietenkään loppunut kokonaan, mutta puhutaan kuitenkin sadoista nuorista, joista osalla on jalkapallollisia kykyjä ja intohimoa. Haastateltavista Mikko Bergström on yksi Joensuuhun muuttanut opettajaopiskelija.

– Ei se sinänsä mikään kuolinisku ole. OKL:stä oli tällä kaudella mukana kaksi pelaajaa ja kaksi valmentajaa. Heikentäähän se toisaalta mahdollisuuksia saada ulkopaikkakuntalaista osaamista mukaan, Bergström arvioi.

Vaikka kokonaisen koululaitoksen lakkauttaminen saattaa vaikuttaa kaupungin hyvinvointiin, jalkapalloa pyritään jatkossa tekemään niin laadukkaasti kuin mihin nyt ollaan totuttu. Mieliala STPS:ssä on positiivinen ja seuralla on useita taustahenkilöitä, jotka rakkaudella työskentelevät suomifutiksen eteen.

Savonlinnalainen vieraanvaraisuus oli mieltä lämmittävää. Matsipäivänä keli oli pelin tavoin kaunista. Kahvi ja makkara maistuivat hyvältä, katsomossa kuului tasainen puheensorina ja STPS voitti vastustajansa ylivoimaisesti. Täällä järvien keskellä on helppo tulla johtopäätökseen: Savonlinna on upea kaupunki, joka pitää ottaa jokakesäiseksi pyhiinvaelluskohteeksi.

The post STPS – oopperaa ja keltaista balettia appeared first on Byyri.

Taustalla vahva jalkapalloyhteisö

– Otatteko kaljat? Mä tarjoan, seuran puheenjohtaja Jussi Luukas toivottaa toimittajan tervetulleeksi ja ohjaa haastatteluryhmän katsomoaitauksen nurkkapöytään. Toimittajan kysymyksiin vastasivat miesten edustusjoukkueen valmentaja Jari “Puni” Kuolimo, pelaajat Miko Pappinen ja Ville Kiesi, sekä Petteri, entinen KoPa-pelaaja ja nykyinen kannattaja.

Kioskissa häärää kaksi naista kädet täynnä töitä. Hanasta saa olutta ja lonkeroa, jääkaapissa virvokkeita on lisää. Tavanomaiset makkarat, pullat ja muut matsieväät ovat myös listalla.

– Homma on sen verran iso, ettei tätä voisi yhdellä työntekijällä tehdä, vuosia kioskissa työskennellyt myyjä kertoo.

Hanat ovat jatkuvassa käytössä, eikä lepohetkiä ennen seuraavaa asiakasta oikeastaan ole.

Lemiläisen jalkapallon historia alkaa 1930- ja 40-luvuilta. Lemin Eskot on yli satavuotias urheiluseura, jonka alla kaikki urheilutoiminta siihen aikaan järjestettiin. Alue halusi kuitenkin jalkapalloon erikoistuneen seuran, jolloin Kotajärven Pallo sai alkunsa. Alusta saakka Lemin kantavia voimia ovat olleet talkootyö ja paikallinen sopiminen.

– 1960-luvulla jalkapallon erikoisseuralle oli kysyntää, ja me oltiin perustamassa silloin KoPaa. Vuosi oli 1961, kertoo Petteri, joka on ollut seuran toiminnassa mukana alusta saakka. Puheenjohtaja Luukas osoittaa logoa, jossa vuosiluku mainitaan.

Seuran jalkapallopyhättö rakennettiin Kuukaniemeen, Kotajärven rannalle. 60-luvulla KoPan seurayhteisö ja koko Lemin kunnan jalkapalloväki rakensivat talkoilla seuratalon, huoltorakennuksen ja aidatun katsomokarsinan, joista yhteisö saa yhä nauttia. Lemillä jalkapallolla on erityisasema ja paikalliset yritykset haluavat tukea seuraa.

– Kaikki täällä on tehty talkoilla. Kylällä on aina ollut tosi hyvä yhteishenki, Luukas vakuuttaa ja muut pöydän ääressä nyökyttelevät. Seuralla ei ole täysipäiväisiä työntekijöitä.

Kenttää jouduttiin pidentämään, kun KoPa nousi Kolmoseen ja vaatimukset puitteiden suhteen tarkentuivat. Miten laajennus tehtiin?

– Vuokrattiin kentän toisesta päädystä maata kunnalta. Tuttujen kautta saatiin kaivuri kaivamaan, Luukas muistelee.

Vaikka ‘talkoissa’ on oma amatöörimäisen puuhastelun konnotaationsa, kaikki työ Kotajärvellä on taiten toteutettu. Karu ulkokuori seuratalolla ja katsomoaitauksessa antavat oman lisänsä seuran romantiikkaan, ja sisältö lopulta ratkaise. Viimeisen päälle, vähän rosoinen reunoilta, mutta paremmallekaan ei ole tarvetta.

Yhteistyö, historia, kulttuuri

Seuratalosta on tarina jos toinenkin lohkaistavana: tanssisalissa ovat esiintyneet muun muassa Tapio Rautavaara ja Olavi Virta. Kabinetti-/seurustelutila on anniskelualuetta kuten edellä mainittu katsomoaitaus.

– Vierasjoukkueelta kysytään aina ennen peliä, haluaako ne saunoa, kertoo seuratalon esittelykierrosta pitävä Ville Kiesi. Toimittaja kutsuttiin saunailtaan mukaan, mutta kiireestä johtuen kieltäydyin kohteliaasti. Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, ettei ehtinyt.

– Joukkueen kanssa ollaan usein seuratalolla. Hienoja iltoja kaikki, Miko Pappinen hehkuttaa.

Seuratalossa ovat puitteet kohdallaan. Vierasjoukkueen pukukopit ovat suihku- ja saunatilojen vieressä, kabinetissa on seinillä historiallisia pelipaitoja ja valokuvia ja tanssisalissa aistii ne ajat, kun lavatanssien järjestäminen oli yleisempää.

KoPa järjestää kesäisin nurmiturnauksen ja talvella pikkujoulut koko seurayhteisölle. Tällaiset tapahtumat tiivistävät seuran toimijoiden ja kannattajien yhteishenkeä ja vankistavat molempien asemaa alueella, kun pelien lisäksi on tarjolla muutakin toimintaa.

Pelaajat jäävät tavallisesti pelin jälkeen oluelle aitaukseen fanien kanssa. Sauna on valmiiksi lämmin, ja tätä tukee matsipäivä, joka on joko perjantaina tai lauantaina muutaman arkipelin poikkeuksella. Pelaajat tunnetaan kylällä ja samat naamat käyvät aina katsomassa pelejä. Moni katsoja on entinen KoPan pelaaja.

Jalkapallolla erityisasema

– Ei millään muulla seuralla ole tarjota tällaista, mitä meillä Lemillä on.

Tämä lause toistuu monesti haastattelun aikana. KoPan vahvuus on sen omassa filosofiassa. Se ei tavoittele suurta menestystä, vaan on olemassa tarjotakseen sen mitä kansa tarvitsee: jalkapalloa, olutta ja tiiviin yhteisön. Lemillä ei ole oikeastaan kunnollista baaria, joten viikonlopun koittaessa lemiläiset tulevat katsomaan futista ja tapaamaan tuttuja. Tässä on viety yhteisöllisyys ja jalkapallokulttuuri niin ytimeen, kuin se vain alasarjassa on mahdollista.

Katsojamäärä ei kauden aikana hirveästi liikahtele. Katsomoaitaukseen mahtuu noin sata ihmistä ja tämä toteutuu tavallisesti, lukuunottamatta kaikkein huonoimpia kelejä. Paikallisvastustajia Lappeenrannan seudulla riittää ja silloin jokunen vieraskatsojakin aitaukseen tiensä löytää.

Lemillä jalkapalloa käy katsomassa jokunen kauempaa tullut katsoja vuosittain, mutta mitään suurta julkisuutta KoPa ei lähinnä särästä ja metallimusiikista tunnetussa kunnassa ole päässyt nauttimaan.

Toimittaja kuuli ensimmäisen kerran seurasta Pieni talo periferiassa –jalkapallokulttuuridokumentissa, mikä oli suuri innoittaja koko juttusarjaa kehittäessä.

Ei KoPa olekaan koskaan pelannut Kaakkois-Suomen Kolmosta korkeammalla. Seuralla on omia junioreita 2008 syntyneiden ikäluokassa, mutta matka sieltä miesten joukkueeseen on pitkä. Kilpailu Lappeenrannan seudulla pelaajista on kovaa, mutta KoPa tarjoaa erilaisen mahdollisuuden, johon mikään muu tällä seudulla ei pysty.

Menestys ei ole kaikki kaikessa vaan pitkäjänteisyys. Hyvää sijoitusta tavoitellaan totta kai, mutta kaikkein olennaisinta on, että asiat jatkuvat samanlaisina. Voisi väittää, että seura on ensisijaisesti olemassa palvellakseen yhteisöä. Tekeehän yhteisökin kaikkensa seuran eteen. Hirveällä kiireellä ei menestystä kohti sohita.

– Toivotaan että kaikki jatkuu samanlaisena. Tulevaisuus näyttää hyvältä, Luukas tiivistää KoPan nykyisen tilanteen.

Seudun kilpailu yhteisen menestyksen tiellä

Etenemme haastattelussa koko Lappeenrannan ja Kaakkois-Suomen seudun jalkapallon tilanteeseen. Kaakkois-Suomea pidetään monessa mielessä “mustana aukkona” jalkapallon suhteen: liiga- ja maajoukkuepelaajia seudulta tulee todella vähän suhteessa väkilukuun ja harrastajamääriin, eikä pääsarjajoukkuetta ole Lappeenrannan seudulla nähty Rakuunojen kaltaisista virityksistä huolimatta.

Isolla osalla tästä on tekeminen seudun sisäisen kilpailun kanssa. Kuten aiemmassa jutussa, jossa esittelin RiPS-HyPS-vastakkainasettelua, täälläkin eletään tilanteessa, jossa seurat kilpailevat mieluusti keskenään sen sijaan, että kaikki tuoreimmat hedelmät kerättäisiin samaan koriin.

Joutsenon, Lappeenrannan ja Imatran seuroilla on ollut vähän yhteistyötä keskenään, ja etenkin PEPO ja Kultsu ovat tyytyväisiä kilpailijoiden asemaan.

PEPO, Kultsu ja IPS sijaitsevat lähellä toisiaan, ja kahdesta Kakkosessa ja yhdestä Kolmosessa pelaavasta joukkueesta voisi saada jopa liigamitat täyttävän joukkueen.

– Joutsenon, Lappeenrannan ja Imatran seurat ovat kieltäytyneet yhteistyöstä, mikä minusta on estänyt huippuyksilöiden jalostuksen, Luukas esittää.

Luonnollisesti parhaat lahjakkuudet lähtevätkin muualle kehittymään. Tärkeää seudulla olisi tarjota pelaajakehityksen putki, joka sekä tukisi parhaiden juniorien kehitystä että tuottaisi omalle seudulle laadukkaita pelaajia. Lappeenranta on yliopistokaupunki ja alue on urheilullisesti menestyvää: liigajoukkueita löytyy monissa lajeissa, mutta jalkapallo ei ole päässyt nauttimaan samanlaista glooriaa.

Tässäkin mielessä Lemi on erityistapaus. Jalkapalloa voi pitää kunnan ykköslajina, mutta tarvetta suurelle nousulle ei ole. Yhteistyötä muiden lappeenrantalaisten seurojen kanssa ei ole tehty silloinkaan, kun KoPa pelasi Kolmosessa. Sen sijaan yhteistyöseurat löytyivät Mikkelistä, jonka jalkapallokulttuuria Luukas kehuu.

– Olemme tehneet hyvää yhteistyötä Ristiinan Pallon ja MP:n (Mikkelin Palloilijat) kanssa. Saimme avuksi hyviä pelaajia, kun pelasimme Kolmosessa, Luukas muistelee.

KoPa haluaa pitää kiinni siitä, mitä sillä on.

Se pitää huolta omistaan ja toivottaa vierailijansa tervetulleeksi lämmittämällä saunan. Palkinnoksi sillä on jotain, mitä monilta muilta puuttuu: seura joka muodostaa osan yhteisön identiteetistä. Kotajärvellä käyminen on mahdollisuus tavata vanhoja tuttuja, nauttia ainutlaatuisesta tunnelmasta (ja virvokkeista) ja seurata oman kylän poikien pelejä kesän kauniimpana päivänä.

KoPa jätti lähtemättömän vaikutuksen omalla jutullaan. Palaan vielä Lemille katsomaan, miten tällä persoonallisella seuralla menee.

The post Kotajärven Pallo – Yhteisö kaiken edellä appeared first on Byyri.

Epäonnellakin oli roolinsa, mutta Minihuuhkajat ei tehnyt Italia- ja Portugali-otteluissa maaliakaan. Suomen suurimmat ongelmat olivat omassa päässä etenkin reagoinnissa pallonmenetystilanteissa. Enimmäkseen tähän vaikutti riskaabeli ratkaisu sijoittaa pelaajia puolustuslinjaan väärille pelipaikoille. Joukkue luotti tiettyjen yksilöiden ratkaisukykyyn ja rakensi joukkueen Juha Maliselle ominaisen nopean hyökkäyspelin ja pallonsiirtelyn ehdoilla.

Osittain Malisen riskipeli kannatti, mutta puutteet näkyivät lopulta tulostaululla, kun hyökkäyspeli ei saanut maaleja aikaan. Omassa päässä vaaratilanteita oli liikaa ja päästettyjen maalien odottamat olivat aika lailla linjassa päästettyjen maalien kanssa.

En aio soimata liikaa Malista, koska hän on ollut vasta puoli vuotta Minihuuhkajien ruorissa. Hän teki rohkeita ratkaisuja, mutta lopussa ei kiitos seisonut. Tappio Norjaa vastaan oli kova isku joukkueelle, vaikka itseluottamus ei vaikuttanut karisevan pelaajista ennen Portugali-ottelua. Oli tärkeää vaihtaa surkeaa työtä tehnyt Kimmo Lipponen, ja Malinen sai aikaan minimituloksen eli pelaajat jälleen uskomaan itseensä ja joukkueeseensa.

Minihuuhkajia ei ole mielestäni syytä kritisoida liikaa, joskaan juhliakaan ei juurikaan voi, vaikka mielipiteitä on tullut laidasta laitaan. Olen varovaisen positiivinen pelillisistä esityksistä, mutta olisin mieluummin itse etsinyt luontaisia vaihtoehtoja pelaamaan omille pelipaikoilleen. Suomen tärkeimmät tai nimekkäimmät pelaajat onnistuivat vaihtelevasti, mutta ainakin itselle ennestään tuntemattomat Rasmus Leislahti ja Jaakko Oksanen löivät itsensä näissä kisoissa läpi.

Pelaaja-arviot: maalivahti & puolustus

Rasmus Leislahti: Yllätti minut täysin olemalla melko virheherkän puolustuksen viimeinen lukko. Monia hyviä torjuntoja. Pelinavaamisessa vielä tekemistä, mutta kaiken kaikkiaan oli rohkea ja esti vastustajan lähentelyt miten vain pystyi.

Miko Virtanen: Suosikkini Suomen puolustuksessa. Pelasi kovaa ja tuli aggressiivisesti vastustajan iholle aina pelaamatta itseään ulos tilanteista. Nousi toisinaan tukemaan oikean laidan hyökkäyksiä, mutta anti ylöspäin oli vajavaista, mikä on yllättävää, koska Virtanen on yleensä keskikenttäpelaaja.

Valtteri Vesiaho: Ikävä kyllä jäi mieleen muutamasta katastrofaalisesta virheestä, joista vastustaja rokotti. Ei muodostanut täydellistä kaksikkoa Ville Tikkasen kanssa, ja etäisyydet olivat sen vuoksi välillä liian pitkiä. Sijoittumisvirheitä, joista syntyi esimerkiksi Italian voittomaali. Syöttövalikoima on huikea, ja Vesiaho osasi avata peliä joko maata pitkin tai korkealla kaaripallolla laidalle. Liika rohkeus kostautui välillä, ja Vesiaho tarvitsee lisää rauhallisuutta ja “varmempia” ratkaisuja.

Ville Tikkanen: Ei käsittääkseni pelaa ainakaan vakituisesti topparina seurajoukkueessa, mikä näkyi lohkopeleissä sijoittumisvirheinä. Välillä onnettomia pelinavauksia, joista oma puolustus joutui vaarallisiin tilanteisiin. Petrasi lohkon edetessä, mutta esimerkiksi Italian voittomaalissa omituinen pelaamisen lopettaminen jäi kirkkaana mieleen.

Teemu Jäntti: Parhaita vastustajia vastaan ei tarjonnut mitään ylimääräistä. Silti luotettava molempiin suuntiin, joskin tarvitsee lisää rohkeutta ylöspäin. Nyt roiskaisi turhan usein pitkän pallon vailla kunnollista osoitetta.

Keskikenttä

Joel Mattsson: Löysi hyviä kombinaatioita keskikentän ja hyökkäyksen kanssa. Keskityspallot pääosin heikkoja. Olisiko Suomen kannattanut hyökätä enemmän vasemmalta boksiin? Vielä kehitysvaiheessa.

Jaakko Oksanen: Oli Abukar Mohamedin rinnalla Suomen paras pelaaja. Liikutti palloa nopeasti, prässäsi aktiivisesti ja voitti kaksinkamppailut. Etsi tehokasta ratkaisua ja pelasi välillä nopealla, välillä seinillä, välillä veti kaukaa. Ominaisuuksien puolesta kuuluu Suomen suurimpiin lupauksiin.

Abukar Mohamed: Joukkueen tähti. Oli rauhallinen, voitti kaksinkamppailut lähes sataprosenttisesti. Osoitti kykenevänsä myös topparina pelaamiseen. Mahtava peliäly.

Timo Stavitski: Pääsi näyttämään erikoisominaisuuksiaan eli lähinnä nopeutta. Moni ei pysy Timon perässä, ja toisaalta Timo tulee tukemaan laitapuolustajan paikkaa tunnollisesti. Saa aina vastustajan kiinni. Pari kertaa harhautteli useampaa pelaajaa samanaikaisesti, sai lähes aina jalan vapaaksi. Rohkea. Lopputulos oli kuitenkin lähes aina huono: paria keskitystä lukuunottamatta tuloksena lähinnä kulmapotkuja. Tarvitsee lisää luovuutta viimeisellä kenttäkolmanneksella. Ominaisuudet ovat kunnossa.

Albion Ademi: Sai runsaasti peliaikaa, mutta tulokset olivat vaatimattomia. Ei vaikuttanut spesialistilta, vaikka antoi erikoistilanteet. Haastot yleensä heikkoja, vaikka tekniikka on mainio. Pari mukiinmenevää vetoa. Liiallisen pallonpimputtelun sijaan kaipaan suoraviivaisuutta ja selkeämpiä ratkaisuja, ajoi itsensä usein umpikujaan. Itsevarma ja uskalias, mutta nöyryys puuttui.

Hyökkäys

Eetu Vertainen: Huippuluokan ominaisuudet kasassa, mutta viimeistely oli surkeaa: vain yksi maali ja sekin rankkarista. Tuli hyvin esiin linjojen väliin, ja kemia Saku Ylätuvan kanssa oli kohdallaan. Paikoista ei ollut puutetta: läpiajoja, puskupaikkoja, vetopaikkoja. Mistään ei kuitenkaan maalia. Toki matseja oli vain kolme, mutta terävyyttä kaivattiin paljon enemmän. Teknisesti, fysiikaltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan kyseessä kuitenkin poikkeuksellisen kova lahjakkuus. Johtaja. Portugali-pelissä turhautui ja haki palloja laidalta, josta ei päässyt kuitenkaan mihinkään. Ei luovuttanut vaikka vastoinkäymisiä tuli. Uskon että kehittyy Suomen maajoukkueen avainpelaajaksi, kunhan pysyy nöyränä.

Saku Ylätupa: Kaikki ominaisuudet hänelläkin on kunnossa, mutta maalinteko oli turnauksessa todella tuskaista. Parhaimmillaan kymppipaikalla, mutta oli Vertaisen “second strikerina” elementissään. Hyvää linkkipelaamista, sai usein pelattua pallon linjan taakse. Sähäkkä, hyvä prässäämään ja kääntymään. Liikkui älykkäästi ja oli boksissa oikeilla paikoilla.

Niklas Jokelainen: Hyvä asenne, rymistelee täysillä. Löytyi usein pelattavaksi ja pääsi aina hyvin peliin mukaan. Oli ennakkoluuloton ja olisi varmaan lämmetessään ollut pelote ja vaihtoehto avauksen kaksikolle, mutta pelasi valitettavan vähän.

Valmennus

Juha Malinen: Tekisi mieli antaa paljon anteeksi lyhyen valmistautumisajan ja muun muassa Marcus Forssin poissaolon vuoksi, mutta puolustuspäässä Suomi näytti ajoittain todella heikosti organisoidulta. Pallollinen pelaaminen oli hyvää, idea ja suunta olivat selkeitä ja paikkoja tuli tarpeeksi. Olisi voinut koittaa erilaista strategiaa tai miehitystä alakerrassa. Viimeinen harjoitusottelu Turkkia vastaan oli lupaava, mutta maalinteon vaikeus osoittautui valtavaksi ongelmaksi. Epäonnea oli myös, mutta sen taakse ei voi piiloutua.

Jari Litmasen rooli jäi epäselväksi. Hän ei ollut alusta saakka mukana turnauksessa, pelaili välillä lämmittelyissä ja näyttäytyi muutenkin, mutta epäselväksi jäi, mitä hän joukkueessa oikeastaan teki. Epämääräinen mentorin rooli alkaa olla nähty, ja toivottavasti jatkossa hänelle asetetaan vastuuta. Nyt vastuuta ei välttämättä ollut, eikä Palloliitto ole tehnyt missään vaiheessa asioiden laitaa riittävän selväksi.

Litmasen tietotaidon pitäisi olla kotimaisen jalkapallon kehityksessä mukana muutenkin kuin silloin tällöin ilman virallista roolia. Hän menee tällä hetkellä hukkaan eikä tuo mitään lisää.

The post Mitä Minihuuhkajien U19-turnauksesta jäi käteen? Lue pelaaja-arviot appeared first on Byyri.

Ensimmäinen nousukausi

Riihimäkeläinen jalkapallo koki ensimmäiset huippuvuotensa 1960- ja 70-luvulla. Viimeisin nousu tuli vuosituhannen vaihteessa. Molemmille nousuille – ja niistä seuranneille romahduksille – ovat ominaista ristiriitainen pelaajapolitiikka, niin sanottu vauhtisokeus ja kiireellä rakentaminen, jotka ovat suomalaisessa seurajalkapallossa aiheuttaneet monia surullisia tarinoita.

1960-luvun lopulla alkaneiden satsauksien tavoitteena oli nostaa RiPS silloiseen Mestaruussarjaan. Käytännössä tämä tarkoitti pelaajien hankkimista lähimmistä kunnista, mitä voi pitää ristiriitaisena ottaen huomioon riihimäkeläisen juniorityön, joka oli jo tähän aikaan erittäin laadukasta. Nousu Suomensarjaan – nykyistä Ykkösen ja Kakkosen välimuotoa vastaavaan alueittain lohkoihin jaettuun sarjaan – on RiPSin historian kovin saavutus.

RiPS nousi kolmessa vuodessa Suomensarjan keskikastista kärkikastiin ja teki muun muassa kotiotteluiden yleisöennätyksen Helsingin Ponnistusta vastaan, joka samana vuonna voitti itälohkon ja selvisi Mestaruussarjan karsintaan kutkuttavan pisteen erolla riihimäkeläisiin.

Rahallinen riski ja tiukka nousukarsinnasta putoaminen eivät kuitenkaan koskaan tapahdu ilman jälkiseuraamuksia. Epäonnistuttuaan nousussa RiPS lakkasi toistaiseksi olemasta ja sen raunioista kasattu Riihimäen Ilves aloitti alusta maakuntasarjasta, 4. divisioonasta.

10 vuoden uudelleenrakennus

Vuonna 1985 junioreille perustettiin oma seura Riihimäen Nappulaseura (RiNS), eikä RiPSillä ollut enää omia juniorijoukkueita kymmeniin vuosiin.

1990-luvun puolivälissä RiPS oli jälleen jalkeillaan ja valmiina nousemaan kohti suurempia kenttiä. 80-luvulla joukkue oli noussut takaisin Kolmoseen, jossa se on nykyisessä sarjajärjestyksessä suurimman osan ajasta pelannut. 1990-luvulla Riihimäellä tehtiin isoja satsauksia jalkapalloon pitkälti tutulla kaavalla: muualta hankituilla meritoituneilla pelaajilla pyrittiin saada edustusjoukkue uuteen nosteeseen ja kohti Veikkausliigaa.

Panostus johti nousuun Kakkoseen vuonna 1997. Sangen ylivoimaiseen joukkueeseen hankittiin muun muassa Antti Santamäki, joka valmentaa nykyään RiPSin edustusjoukkuetta. Haastattelin Santamäkeä kuullakseni hänen tarinoitaan vuosituhannen vaihteesta nykypäivään.

Santamäki on ammatiltaan vanginvartija. Hänen kanssaan RiPSin miesten edustusjoukkueen valmennusvastuun jakaa Jukka Vanninen, joka taas on Riihimäen oma kasvatti, joka RiPSin menestysvuosien jälkeen pelasi kattavan uran Veikkausliigassa käyden myös Englannin kentillä.

– Tulin Tampereelta Riihimäelle vuonna 1995. RiPSin valmentaja Marko Nieminen soitti ja sai minut vakuuttuneeksi, että Riihimäellä on nyt kova nousu tiedossa ja olosuhteet kunnossa, Santamäki muistelee.

Myös Santamäellä on liigakokemusta Ilveksestä “noin 40” pelin verran. Hän muistelee lämmöllä myös Sampdorian leiriä, jonne hänet kutsuttiin “vuonna 1993 tai 94”.

– Lämpimimpiä muistoja ovat Riihimäellä sarjanousut ja tiukat matsit. Vaihtuvuus RiPS-joukkueessa oli kovaa, mutta olosuhteet pelaamiselle olivat hyvät.

Vuoristoradan huipulle, alas ja hissiin

RiPS nousi vuonna 1998 Ykköseen. Joukkueen lento kuitenkin päättyi taas askeleen päähän Veikkausliigasta. Vuoden 1999 Ykkösessä sarjapaikka säilyi melko varmalla tavalla, mutta seuraavana vuonna talousongelmat ajoivat seuran taas konkurssiin.

Jälkipyykki oli aikaisempaa romahdusta likaisempaa, kun seuran rahoituksesta vastanneen Jeperos Oy:n kirjanpidosta löytyi valtavia epäselvyyksiä, joita puitiin oikeudessa ja joista yhtiö lopulta tuomittiin isoihin sakkoihin.

RiPSin toiminta loppui vuonna 2004. Sen toiminta siirtyi taas kokonaan RIlves-nimen alle, ja uusi kipuaminen ylöspäin 5. divisioonasta alkoi. Moni taustahenkilö lähti joko itse tai pakon sanelemana muualle. Santamäki lähti Hyvinkäälle pelaamaan.

– Jotkut sivulliset kärsivät syyttä ikäviä seurauksia, Santamäki sanoo.

RIlves sahasi Kolmosen ja Nelosen väliä, kunnes vuonna 2010 sen uusi johtokunta päätti RiPS-nimen takaisinotosta. Seuraavana vuonna RiNS yhdistettiin RiPSiin.

Uusi, pitkäjänteinen RiPS

Vuonna 2018 joukkue on tukevasti jaloillaan Kolmosessa. Seura vaikuttaa oppineensa vanhoista romahduksistaan ja pyrkii tekemään nyt pitkäjänteistä työtä kasvattajaseurana, joka tunnistaa roolinsa ja pyrkii kehittymään maltillisesti omien edellytystensä mukaisesti.

– Emme ole ostojoukkue, Santamäki vakuuttaa.

– Olemme menneet pari vuotta pelkästään paikallisilla ja lähiseudun nuorilla pelaajilla. Parin vuoden päästä voimme tavoitella paikkaa korkeammalla, mutta nyt pelaamme hyvästä sijoituksesta.

Esitettäessä hypoteettinen visio Veikkausliigasta tai muusta korkeammasta sarjatasosta Riihimäellä Santamäellä on selkeitä ajatuksia, miten sinne päästäisiin.

– Olosuhteet on saatava paremmiksi ja kenttien kunnossapitoon järkeä, Santamäki esittää.

– Joka vuosi talvella keskuskentän päälle tehdään jää ja kaukalo. Riihimäellä ei ole jalkapalloon sopivaa hallia, joten talviolosuhteissa on parannettavaa.

– Kolme vuotta sitten kaupunki toimeenpani uuden tekonurmen asennuksen, mikä on hyvä, koska pelkkä keskuskenttä ei kestä tällaista käyttöastetta.

Antti Santamäki pitää Kakkoseen nousua realistisena, kunhan toiminta jatkuu 2010-luvun malliin – maltillisena, joitakin huippuyksilöitä kasvattaen.

– Kun Paavo Ahola vuosina 2014-15 kutsuttiin treenaamaan FC Lahden mukaan, sanoin hänelle että menee ihmeessä, koska meillä ei ole tarjota samanlaisia puitteita, Santamäki mainitsee.

Ahola sai sopimuksen Lahteen. Hän on entinen Minihuuhkajien kapteeni ja pelaa nykyään HJS:ssä Hämeenlinnassa Kakkosta. Hän on viimeisin esimerkki Riihimäen laadukkaasta juniorityöstä.

Juhlavuosi ja Radanvarren derby

RiPSillä on 800 jäsentä, joista 760 on pelaajia. Juniorien ja perhefutiksen lisäksi RiPS on laajentanut toimintaansa muun muassa Kevari-ryhmään.

Vuonna 2018 RiPS täyttää 90 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi seura järjesti 30. kesäkuuta pelatun Radanvarren derbyn jälkeen vuosijuhlan Valio areenalla. Seuran pitkästä historiasta julkaistiin myös historiikki.

Riihimäen myönteinen suhtautuminen jalkapalloon pohjautuu pitkälti kilpailevien lajien puutteeseen: kaupunki on ennen kaikkea tunnettu käsipallon moninkertaisesta mestarista Cocksista, mutta käsipalloa pelataan vain talvisin. Kesäisin jalkapallolla on siis mahdollisuus olla kaupungin ykköslaji.

– Meillä on kotiotteluissa matsipäivä (lauantai), ja ottelusta tehdään tapahtuma, Santamäki kertoo.

– Pelaamme “oman kylän pojilla” ja yleisöä on yleensä paikalla paljon, kunhan sää on hyvä.

Radanvarren derby on perinteikäs kahden vierekkäisen kaupungin paikallisottelu, joka kuuluu molempien joukkueiden kauden tärkeimpiin otteluihin nyt, kun kumpikin ovat asettuneet tukevasti Uudenmaan Kolmoseen.

– Onneksi meidät on arvottu nyt monta vuotta putkeen samaan lohkoon. Minulla on vanhoja pelikavereita Hyvinkäällä, ja ottelussa on aina jotain erityistä, Santamäki hehkuttaa. Hän osoittaa myös pienen piikin naapurilleen.

– Tänä vuonna Hyvinkään peleissä on varmaan enemmän puhuttu englantia kuin suomea, mikä kertonee jotain heidän pelaajapolitiikastaan, hän virnistää.

Santamäellä on hyvät suhteet Hyvinkäälle, mutta kaupunkien välillä on aina ollut kilpailutilanne.

– Esitin joskus paikallislehdessä ajatuksen RiPSin ja HyPSin välisestä yhteistyöstä ja teilattiin oikopäätä. Sain täyslaidallisen tuollaisten ajatusten esittämisestä, Santamäki naurahtaa.

Artikkelin kuvassa Antti Santamäki.

The post Riihimäen Palloseura 90 vuotta – oppirahat on maksettu appeared first on Byyri.

Tänä vuonna matsi pelattiin Riihimäellä 30. kesäkuuta. Kello 14 on mainio aika aloittaa jalkapallo-ottelu kauniina kesäpäivänä. Aika on ollut vuodesta toiseen sama huolimatta siitä, kumpi joukkueista toimii isäntänä.

Paikallisesti merkittävä tapahtuma

Riihimäen juna-asemalta tavallinen pulliainen tuskin löytäisi kaupungin keskuskentälle, koska kenttä on keskustasta sivussa ja metsän takana. Onneksi karttapalvelut ovat nykyään niin kehittyneitä, että älypuhelimella löysin perille käden käänteessä.

Olin hyvissä ajoin paikalla, itse asiassa ensimmäisenä katsojana, mutta huomioliivein varustautuneet vapaaehtoiset olivat jo valmiina otteluohjelman ja tulosveikkausliuskan kanssa herätellen spekulaatiota tulevasta ottelusta.

Paikalla tavallisen makkara-, kahvi- ja muun oheismyynnin lisäksi ottelulla on tulostetut otteluohjelmat, joissa esitellään muun muassa lukuisat paikalliset sponsorit, jotka ovat halunneet ottaa osaa tapahtuman järjestämiseen.

Pikku hiljaa kello kahden lähestyessä Riihimäen keskuskentän lehterit alkoivat täyttyä katsojista: RiPS- ja HyPS-mielisistä, seurojen toimihenkilöistä, lapsiperheistä, pariskunnista ja kaveriporukoista, jotka olivat kaikki tulleet käynnistämään viikonlopun kuningaslajin merkeissä. Kuin mikä tahansa muu tapahtuma, jalkapallo-ottelu on myös sosiaalinen tilaisuus: osa normaalia viikkorutiinia, niin kuin sen pitäisikin olla. Tällaisen rutiinin muodostamiseen auttaa se, että RiPSillä on kiinteä matsipäivä.

Nämä derbyt – kuten derbyt yleensä – ovat totutusti kuumia ja sähköisiä pelejä. Tunnelma on kuin harvassa muussa Kolmosen pelissä. Paikalla oli tänä vuonna arviolta nelisen sataa ihmistä, mikä on itse asiassa vähän vähemmän kuin yleensä. Riihimäen Palloseuralle on nostettava hattua siitä, että he tekevät kotiottelustaan oikean tapahtuman. Jalkapallojoukkueen merkitys kaupungille tuntuu siltä, mitä se voisi olla missä vain päin Suomea.

Urheilujuhlan tuntua

Riihimäki ei ole Suomen suurimpia kaupunkeja. Naapurinsa Hyvinkään kanssa se kilpailee periaatteessa samoista resursseista ja pelaajista samanlaisissa olosuhteissa, mutta molemmissa jalkapallokulttuurin pystyy aistimaan kunnolla ainakin kaksi kertaa vuodessa. Radanvarren derby on kotimaisen futiksen tukeva perinne.

RiPS viettää 2018 juhlavuotta, kun seura täyttää 90 vuotta. Ennen ottelua riihimäkeläiset junioripelaajat saattoivat joukkueet kentälle ja riihimäkeläinen laulaja Jani Forsman (Jani & Jetsetters) lauloi Maamme-laulun. Puoliajalla juniorit pelasivat kaksi näytösottelua ja jokaiselle katsojalle tarjottiin pelin aikana ilmaista kahvia ja kakkusiivuja.

Kakku ei ollut kaupan halvinta pitkoa ja kahvikin maistui hieman viileässä säässä. Viileä sää rajoitti myös hieman katsojamäärää, mutta lehtereillä ei kuitenkaan ollut tänäkään vuonna liiaksi tyhjiä istuimia.

Vaikka kesäkauden peli tänä vuonna päättyi 0-0, eikä mistään sexyfootballista voitu puhua, oli hienoa nähdä kaksi erilaisista lähtökohdista rakennettua joukkuetta taistelemassa paikallisseudun herruudesta hyvätempoisen jalkapallon merkeissä.

Tervettä ja kasvavaa seurakulttuuria

Palloliiton suurimpiin tavoitteisiin on kuulunut jo vuosia jalkapalloharrastajien määrän kasvu, ja Uudellamaalla kasvu on ollut nopeaa. HyPS ja RiPS ovat harrastajamääriltään suuria seuroja, joiden lisenssipelaajamäärät ovat kasvussa. Vaikka Riihimäki Kanta-Hämeeseen maakuntajaon perusteella kuuluukin, sen paikka on Uudenmaan piirissä Suomen kovatasoisimmassa Kolmosessa.

Viimeaikaisesta harrastajamäärien merkityksestä käydystä keskustelusta huolimatta sekä RiPS että HyPS kuuluvat osaksi suomifutikselle elintärkeää kivijalkaa. Molemmat seurat ovat satsanneet toimintaansa paremmilla puitteilla, treeniolosuhteilla ja laadukkaalla valmennuksella.

Futis myös kiinnostaa ja herättää keskustelua kummassakin kaupungissa, vaikka pesäpallossa ja käsipallossakin on pääsarjajoukkueet. Tietynlaisen kotiseutuylpeyden aistii kentän laidalla täydessä katsomossa.

Siinä missä HyPS on panostanut pari viime vuotta edustusjoukkueeseen hankkimalla John Keisterin kaltaisia meritoituneita yksilöitä, entinen Ykkösen joukkue RiPS on keskittynyt omien poikien kasvattamiseen, joita lauantaina kokoonpanossa oli täysi yksitoistikko. Sinipaitojen avauksen pelaajista peräti kuusi oli vuosina -99, -00 ja -01 syntyneitä.

Hyvinkään ja Riihimäen kilpailu Keski-Uudenmaan herruudesta jatkuu tasaisena. Toivottavasti piiri älyää jatkossakin asetella kaupunkien ykkösjoukkueet samaan lohkoon, sillä Radanvarren derby on jalkapallovuoden tärkeimpiä tapahtumia kotimaisen jalkapallon romantikolle.

Lisää radanvarren molemmista seuroista – ja muista Suomen alasarjojen merkittävistä seuroista – kuullaan pian alkavassa juttusarjassani.

The post Radanvarren derby kuuluu kesään appeared first on Byyri.

Cupin perinteet

Alkuperäinen Suomen Cup perustettiin vuonna 1955. Formaatti kopioitiin Englannin FA Cupista, joka on maailman vanhin jalkapallokilpailu. Turnausmuoto on yksinkertaisuudessaan kaunis: kaikki Suomen joukkueet saavat osallistua cupiin, pelit pelataan knock-out-periaatteella ja turnaus etenee hitaasti koko kauden ajan. Vuoden 2016 talvella tehtiin kuitenkin nippu uudistuksia, jotka mullistivat turnausmuodon ja romahduttivat sen arvostuksen.

Cupiin otettiin mukaan lohkovaihe, johon on erillinen karsinta, johon Kakkosen ja sitä alempien sarjojen joukkueet osallistuvat. Karsinta alkaa aiemman vuoden kesällä, lohkovaihe pelataan talvella ja pudotuspelit keväällä. Turnauksen voittaja saa paikan seuraavan vuoden Eurooppa-liigassa. Uudistuksessa mukailtiin Ruotsin Svenska cupenin mallia, jossa lohkovaiheen mukaanotto on ollut onnistunut.

Osallistujamäärän romahdus

Suomen Cupin arvostus oli ollut laskussa vuodesta 2006, jolloin cup oli haalinut peräti 368 osallistujajoukkuetta. Uudistus tehtiin kunnioittamaan liigaseurojen toiveita. Koska Veikkausliigassa pelataan kolminkertainen sarja ja kausi on verrattain lyhyt, otteluohjelma on joukkueille raskas. Cup-ottelut nähtiin osittain “ylimääräisenä” rasitteena, etenkin kun liigajoukkueet tulivat mukaan alkukesästä, jolloin pelejä muutenkin on paljon. Esimerkiksi vuosina 2005, 2007 ja 2008 IFK Mariehamn jättäytyi cupista kokonaan pois, koska se “olisi maksanut heille liikaa”.

Alun perin cup-uudistuksen idea oli ainakin osaltaan siirtää pelejä pois keskikesän otteluruuhkasta. Vanha systeemi kuormitti liigajoukkueita, jotka joutuivat pahimman otteluruuhkan keskellä pelaamaan vielä cupin ottelut päälle.

Kun uutta Suomen Cupia suunniteltiin, neuvottelupöydässä kuunneltiin ilmeisesti pelkästään Veikkausliiga-seuroja. Cup on toteutettu täysin liigaseurojen ehdoilla, eikä suurinta osaa osallistujista eli alasarjajoukkueita ole ajateltu ollenkaan.

Alasarjajoukkueelle tulee uudessa formaatissa huomattava määrä lisää pelejä, etenkin jos se jollain ihmeen kaupalla sattuu selviämään lohkovaiheeseen. Lohkovaihe käytännössä varmistaa sen, ettei cupissa tule yllätyksiä, koska yksittäisten pelien sijaan useampi kohtaaminen huventaa mahdollisuudet haastaa ketään ylempänä pelaavaa joukkuetta olemattomiin.

On myös perin mahdoton yhtälö alasarjajoukkueen budjetille kiertää ympäri maakuntia ottamassa turpiin jokaiselta muulta lohkon joukkueelta ennen varsinaisen kauden alkua, mahdollisesti vielä siipirikkoisella joukkueella. Cupin lohkovaihe pelataan jo vuoden alussa talvella, jolloin harvalla alasarjaseuralla on edes valmista joukkuetta puhumattakaan valmiista pelitavasta tai kuntopohjasta. Lohkovaiheen jälkeen ainoastaan laadukkaimmalla materiaalilla varustetut joukkueet ovat mukana.

On myös cup-kilpailun hengen vastaista pelata karsinta, lohkovaihe ja pudotuspelit, koska kyseessä ei ole mikään Mestareiden liiga, jossa jokaisella seuralla on taloudelliset valmiudet saada pelit pelattua. Suomen Cupista jaettavat rahasummat ovat perin naurettavia, eikä taloudellista porkkanaa osallistumiselle ole.

Koska Suomen Cupin lohkot jaetaan maantieteellisesti, ne ovat väistämättä epätasaisia ja lisäävät pahimmillaan merkityksettömien otteluiden määrää. Cupia onkin haukuttu “harjoitusturnaukseksi”, jossa pystyt pelaamaan tasurin toisensa jälkeen ja pääsemään silti jatkoon.

Romantiikkaa ja hallihöntsää

Suomen Cupin hienous ja erityinen romantiikka muodostui juuri niistä peleistä, joissa pienempi kohtasi suurempansa. Daavid vastaan Goljat -asetelma herättää kiinnostusta ja antaa jalkapallolle mahdollisuuden olla sen kaupungin, kunnan tai alueen ykköspuheenaihe ja muodostaa parhaimmillaan osan koko kotiseudun identiteetistä.

Tällaiset ottelut ovat omiaan luomaan sitä jalkapallokulttuuria, jota ruohonjuuritasolla on helpointa muodostaa.

Nykymuotoisessa Suomen Cupissa näitä otteluita ei päästä pelaamaan. Ennen lohkovaihetta alasarjajoukkueiden lisäksi mukana on puoliammattilaisia Kakkosen seuroja, jotka ovat boikotoineet cupia kovasanaisesti. Heille nykyinen cup-formaatti tuottaa eniten ylimääräisiä pelejä, jotka mahdollisesti pakottavat pitkiin pelimatkoihin kohtaamaan alasarjajoukkueita. Niiden jälkeen edessä saattaa olla vielä lohkovaihe, jossa jatkoon pääsyn mahdollisuudet ovat olemattomat.

Koko Suomen cup?

Numerot eivät valehtele: cupin osallistujamäärät ovat pudonneet huippuvuoden 368:sta (2006) vain 65 joukkueeseen (2018). Alasarjajoukkueille cup alkaa kesän lopulla, jolloin joukkueet pelaavat kauden tärkeimpiä pelejä ratkoessaan nousuja ja putoamisia. Liigajoukkueille cup alkaa taas tammikuussa, jolloin suurin osa joukkueista vasta valmistautuu kauteen.

Koska uudessa turnausmuodossa cup on pelattu loppuun ennen kuin Veikkausliiga on kunnolla edes ehtinyt alkaa, Suomen Cupista on tullut entisen Liigacupin kaltainen kauteen valmistava turnaus, johon osallistuu vain kourallinen seuroja. Niistä kaikilla ei ole edes valmista joukkuetta tulevalle kaudelle johtuen cupin aloitusajankohdasta juuri siirtoikkunan avautuessa. On erikoista, että tästä harjoitteluturnauksen piirteet täyttävästä kilpailusta saa europaikan.

Nimi Suomen Cup viittaa koko Suomen cupiin, mutta tosiasiassa siitä on tullut vain kotimaan isoimpien kymmenkunnan seuran turnaus, joten on harhaanjohtavaa käyttää turnauksesta tätä nimeä. Vanhaa Liigacupia, joka lopetettiin Suomen Cupin uudistamisen tieltä, oli aikoinaan kritisoitu hallihöntsäturnaukseksi, eikä tarvitse vetää monimutkaisia johtopäätöksiä nähdäkseen samoja elementtejä tässä uudessa Suomen Cupissa.

Kullattuja muistoja

Vuonna 2006, kun cupin suosio oli huipussaan, osa liigajoukkueista tuli mukaan jo cupin 4. kierroksella, mikä takasi osalle suomalaisista alasarjajoukkueista ikimuistoisia otteluita. Hyvä esimerkki oli Orimattilan Petojen ja HJK:n kohtaaminen vuonna 2005. Pelasin itse Pedoissa vuosina 2012-2014. Kohtasimme vuoden 2013 helmikuussa cupissa silloin Ykkösessä pelanneen Atlantis FC:n, jota ennen olimme pudottaneet Lahden Reippaan. Nämä kaksi peliä ovat alasarjaurani merkittävimmät ja ikimuistoisimmat ottelut.

Vanha Suomen Cup -formaatti ei palvellut ylemmillä sarjatasoilla pelaavia joukkueita, mutta se teki Suomen Cupista juuri sen, mitä Suomen Cupin pitäisi olla: koko Suomen cup. Palloliitossa on tehty vanhan Liigacupin ja Suomen Cupin väliltä kaikkia ärsyttävä kompromissi, joka ei palvele ketään ja on vienyt arvostuksen Suomen vanhimmalta jalkapallon cup-kilpailulta.

Suomen Cup tulisi palauttaa vanhaan formaattiinsa, jossa pelataan vain merkityksellisiä otteluita.

The post Kolumni: Suomen Cupin maine on palautettava appeared first on Byyri.

Viime vuoden tammikuussa sama ryhmä – West Ham Fans Finland (WHFF) – teki matkan Koillis-Englantiin. Tämä oli ryhmän ensimmäinen yhteinen matka. Vuoden aikana sekä retkikunnan että faniryhmän koko on kasvanut tasaisesti. Tänä vuonna matkaan ja West Hamin ottelua seuraamaan lähti 23 urheaa WHFF:n perustajan Markku Kauppisen johdolla.

Vastoinkäymisiä jo ennen matkaa

Alun perin tarkoituksena oli saapua hyvissä ajoin Gatwickin lentokentälle, josta siirtyisimme pikaisesti Itä-Lontooseen. Tarkoitus oli pelata Lontoon olympiastadionin kupeessa ystävyysottelu suomalaisten ja paikallisten “Hammersien” välillä. Paikalle oli sovittu muun muassa West Ham -legenda Tony Cotteen esiintyminen sekä kentällä että myöhemmin jälkipeleissä.

Englantiin iskenyt lumimyrsky kuitenkin pisti kapuloita rattaisiin. Ensin peruttiin peli matkaa edeltävänä päivänä lumisen kentän vuoksi ja seuraavaksi Cottee perui esiintymisensä, kun olimme jo laskeutuneet Englantiin.

Teimme joka tapauksessa Englannissa nopean siirtymän West Hamin kaupunginosaan, jossa pohdimme seuraavaa liikettä, kunhan saisimme eri lentoyhtiöillä eri lähtöpaikoista lentäneen retkikunnan kokoon. Luonnollinen kokoontumispaikka oli The Queens, joka on West Ham -fanien tunnetuimpia kantapaikkoja. Matkustin norjalaisella lentoyhtiöllä viiden hengen seurueen kanssa, joka oli ensimmäisenä paikalla. Menimme siis odottelemaan muita John Smith’s -tuopin ääreen.

Kierros West Hamin ikonisissa paikoissa

Ohjelmaa ei ollut vaikea keksiä peruuntuneesta futismatsista huolimatta. Saimme mahdollisuuden kiertää West Hamin ja Upton Parkin kaupunginosien ikonisimmissa paikoissa. Queensistä lähdin osan ryhmästä kanssa Nathan’s Pie and Eeliin, joka on ollut Hammers-fanien merkittävin ruokapaikka jo 75 vuotta.

Kaksi vanhaa rouvaa häärii tiskin takana klassisissa tarjoilijan asuissa. He ovat pitäneet puljua pystyssä jo kymmeniä vuosia ja aikovat jatkaa työntekoa niin kauan kuin henki heissä pihisee. Omistaja Richard Nathan, joka on neljännessä polvessa pyörittänyt piiraspaikkaa, on jo ennen stadionin vaihtoa valittanut sitä, miten se osuu heidän liiketoimintaansa pahasti.

Ruokapaikassa on vanhoja aikoja henkivä tunnelma. Seinällä on kuvia menneiltä hyviltä ajoilta, kun pelaajatkin kävivät Nathan’sissä pelien jälkeen. Ja ruoka, sehän oli varsin erinomaista! Ei mitään turhaa kikkailua, piiras lihatäytteellä, pallo perunamuusia ja lihalientä, joka vie kielen mennessään. Klassikkoruoasta kenties se ikonisin versio.

Kierros jatkui The Boleyn Taverniin, joka on SE paikka, johon West Hamin kannattajat kokoontuivat juuri ennen Upton Parkille lähtöä. Paikka oli perjantaina käytännössä tyhjä. Otimme reissun ensimmäiset real alet ja kävimme pubin takaosassa. Sinne avautuu huomattavasti isompi tila, jonka pystyy kuvitella olleen joskus täysi. Aukea kymmenen neliön tila biljardipöydän edessä on tarkoitettu erityistä pre-match-rituaalia varten.

– Juuri ennen lähtöä fanit kerääntyivät tähän tanssimaan ja laulamaan. Yhteisestä merkistä jokainen heitti tuoppinsa yhtä aikaa ilmaan ja sai osansa olutsuihkusta, retkenjohtaja Kauppinen kertoi muistoistaan. Vaikka pubi on tilava, sinne ahdettiin matsipäivänä 300–400 ihmistä.

Entisen stadionin kupeessa sijaitsevasta pubista on yli kolme mailia uudelle kotistadionille. Meille ei käynyt selväksi, suoritetaanko tätä rituaalia enää.

Muutoksen tuskaa

Moni muukin paikka on kärsinyt pahasti Lontoon olympiastadionille siirtymisestä. Yleinen mielipide on se, että siirto oli käänteentekevä West Hamin historiassa.

West Ham on ollut perinteisesti itälontoolaisen duunariväestön kannattama. Se perustettiin vuonna 1895 nimellä Thames Ironworks FC samannimisen telakka- ja metalliteollisuusyrityksen toimesta, mikä näkyy seuran imagossa yhä vahvasti. Etenkin täällä, keskellä rähjäistä Itä-Lontoota, pystyy aistimaan sen työläisimagon, joka West Hamin perustana on ollut alusta saakka ja joka erottaa sen Lontoon suurista seuroista.

Stadionia täällä ei kuitenkaan enää ole.

Upton Parkin eli Boleyn Groundin purkutyöt oli aloitettu viime vuonna, kun olin viimeksi Itä-Lontoossa, ja nyt yksi kaupunginosan tärkeimmistä maamerkeistä on purettu maan tasalle. Tilalle rakennetaan kerrostaloja. Upton Gardens -nimisistä komplekseista osa on jo noussut soran päälle, ja asuinkelpoisia niiden pitäisi olla tämän vuoden kesällä.

Stadionin purkaminen on ollut kova pala koko West Hamin kaupungiosalle, eikä Stratfordiin rakennetun uuden stadionin kiillotetuilla pinnoilla ja aukeassa ympäristössä pysty kuvittelemaan itseään siihen likaiseen kivenmurikkalähiöön, josta seura on ponnistanut.

Pelejä ja leikkejä

Hotellimme oli kävelymatkan päässä Upton Parkista, joten siirryimme sinne ja hankimme samalla eväitä huomista bussimatkaa varten. Kelistä olisi tulossa melko huono, joten matka-aika tulisi venymään todennäköisesti yli 4 tunnin.

Illan olimme suomalaisten kesken kolmannessa West Hamin kannattajille rakkaassa pubissa, Carpenter’s Armsissa. Siellä vaihdoimme kuulumisia vanhojen tuttujen kesken ja teimme tuttavuutta ensikertalaisten kanssa. Pääsimme myös esittämään jo viime reissulla perinteeksi muodostuneen soutuperformanssin Rod Stewartin biisiin Sailing, joka on tuttu Suomessakin esitetystä Huonosti käyttäytyvät miehet -tv-sarjasta.

Suuntana Swansea

Edellisilta jyskytti vielä mielessä, kun nousimme kukonlaulun aikaan. Olemattoman aamupalan jälkeen lähdimme kohti Victoria Tavernia, jolla olisi vielä roolinsa tarinassa. Jo ennen kuin kello oli lyönyt seitsemän, kapakassa oli täysi tohina päällä omia juomia juodessa ja striptease-show’sta “nauttiessa”.

Kaksi bussia lähti kohti Walesia tarkalleen kello 07:00. Kyydissä oli WHFF:n jäsenten lisäksi paikallisia faneja. Kalja virtasi ja stereoista soitettiin sekä ikivihreitä brittiklassikoita että modernimpaa musiikkia. On sanomattakin selvää, että klassikot saivat lämpimimmän vastaanoton.

Maisemat olivat lähinnä sateista peltoa, eikä niitä tarvinne kuvailla sen tarkemmin. Selkeä muutos tapahtui kuitenkin Walesin rajan ylittämisen jälkeen, kun maasto muuttui huomattavasti mäkisemmäksi. Myös Swansea Cityn Liberty Stadium oli mäkien ympäröimä.

Osa lontoolaisista faneista yllätti toimittajan etsiessään juhlafiilistä kokaiinista. Tämä ei kuitenkaan ilmeisesti ole vierasreissuilla kovin poikkeavaa.

Juhlaa alkuvihellykseen saakka

Ennen ottelua oli ollut vahvaa puhetta siitä, miten uskollisimmat fanit ja seuran puheenjohtajat, David Gold & David Sullivan – Gollivanit – olisivat törmäyskurssilla.

Hammersin alkuperäinen identiteetti on fanien mielestä tuhottu, pelaajahankinnat ovat nykyään palkkasotureita, eikä Lontoon olympiastadion kaikessa säihkyvyydessään edusta sitä kulttuuria, josta West Ham ja henkilöt sen ympärillä on tunnettu. Vielä kun tulokset ovat koko kauden olleet sitä itseään David Moyesin kohtuullisesta alusta huolimatta, ei ilmapiiri Itä-Lontoossa varsinaisesti ole leppoisa.

Päinvastoin nyt oltiin matkalla samaan haluttomuuden aikaan, jota Slaven Bilicin viimeisten kuukausien aikana totuttiin näkemään.

Ennen Swansea-ottelun alkuvihellystä usko omiin oli kuitenkin luja, ja miksi ei olisi ollut. Stadionin alla Hammers-fanit tanssivat, lauloivat ja riehuivat samalla tavalla kuin aina ennekin. Tuopit lentelivät ja kaikki kaulailivat iloisessa away days -hengessä. I’m Forever Blowing Bubbles kajahti päätykatsomossa todella komeasti muutamalta tuhannelta vierasfanilta. Ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa vihellyksen jälkeen.

Ottelu Swansean vieraana kuvasti sinänsä sitä murheen alhoa, johon seura on ajautunut. Vierasjoukkue tuli kentälle huonosti valmistautuneena ja väärällä jalalla, eikä ensimmäistä maalia omaan verkkoon tarvinnut kauaa odottaa. Tätä seurasi toinen maali ennen puoliaikaa, eikä ilmassa ollut enää suuria toiveita, koska esitys oli ollut niin surkea.

Voidaan spekuloida, olisiko maalivahdin pitänyt torjua ensimmäinen maali tai puolustajan ehtiä blokkaamaan laukaus, mutta se on toisarvoista, koska West Hamin pelaamisessa ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista järkeä. Swansean annettiin vyöryttää hyökkäyksiä lähinnä toivoen, että ne kestetään ja sen jälkeen saadaan rakennettua jotain.

Asiaa ei auttanut, että lähes jokainen West Hamin pelaaja pelasi yksinkertaisesti huonon pelin. Kaiken kukkuraksi joukkueen avainpelaajiin lukeutuva Winston Reid kannettiin paareilla pois noin puolen tunnin pelin jälkeen. Toisella puoliajalla kentälle tullut Michail Antonio viimeisteli jälleen maalin, mutta se oli laiha lohtu 4-1 lukemiin päättyneessä ottelussa.

Away days, rainy days

Vahva boikottiasenne oli aistittavissa läpi vierasmatkan. Omistajakaksikkoa halventavat iskulauseet ja laulut kuuluvat normaaliin pre-match-rutiiniin, enkä voi olla ajattelematta viime vuoden matkaa, jolloin tämä samankaltainen inho kohdistui Dimitri Payetiin. Silloin parannus oli ’’leikata kasvain irti’’, mutta nykytilanne on huomattavasti kimurantimpi.

Lähdimme pikaisesti pelin jälkeen kohti Lontoota. Ei ollut juhlatunnelmaa, eikä samanlaista laulua kuin menomatkalla. Keskustellessani muutaman paikallisen fanin kanssa vahvistuivat aavistukset ja epäilykset West Hamin nykytilasta. Aallonpohja häämöttää, fanit protestoivat vahvasti nykymenoa, manageri ei tunnu tietävän mitä tekee ja pelaajat vaikuttavat hämmentyneiltä.

Tämä kaikki on osa suurempaa kontekstia, jossa jalkapalloa ei arvosteta enää urheiluna tai, no, jalkapallona, vaan se on tapa tehdä liiketoimintaa ja tuottaa viihdettä massoille eikä palvella kannattajia, heitä, jotka antavat kaikkensa seuran eteen.

– Yhtenä päivänä teet maalin ja suutelet joukkueesi logoa. Seuraavalla viikolla siirryt 30 miljoonalla Kiinaan tai Arabiemiraatteihin, tiivisti Thomas, paikallinen fani.

Bussi jätti meidät sinne, mistä oli poiminutkin: Victoria Tavernin eteen. Turha siitä oli enää mihinkään lähteä, ajattelimme, joten jatkoimme illanviettoa siellä.

Sunnuntai kirkastui aamulla jopa auringonpaisteeseen, vaikka viime illan rankka juhlinta tuntuikin yhä kintereissä. Kokosimme tavaramme kasaan ja luovutimme hotellihuoneen. Osa suomalaisporukasta lähti kohti kotia. Minä ystävieni kanssa suuntasimme Stratfordiin katsastamaan uutta stadionia.

Siirtymä uuteen, kiillotettuun imagoon

Olympiastadion sijaitsee aukealla paikalla Stratfordissa, noin puolen kilometrin kävelyn päässä asemalta. Vuoden 2012 olympialaisia varten rakennettu stadion on kuin iso talo preerialla. Ei likaisia tiilitaloja, ei roskia, ei epätasaisia pintoja. Kaikki on siistiä ja kiiltävää.

West Ham on omistajakaksikkonsa Gollivanien johdolla tehnyt isoja muutoksia pyrkien kohti samoja apajia, joissa Valioliigan suurimmat pelaavat. Muutokset ovat olleet suuria, ja se on saanut fanit kääntymään johtoporrasta vastaan. Kun tulokset ovat olleet surkeita ja sarjapaikka vaarassa, stadionilla on vallinnut aavemainen, suorastaan poissaoleva tunnelma.

Osa faneista boikotoi uutta stadionia ja se on tavannut olla puolityhjä jo hyvän aikaa ennen loppuvihellystä, eikä pelkästään tuloksista johtuen. Ennen Burnley-ottelua West Hamin fanit järjestivät johtoportaan vastaisen marssin, josta oli puhetta jo matkalla Walesiin.

Tilanne on kärjistymässä Itä-Lontoossa, vaikka David Gold on rohkeasti pyrkinyt kohtaamaan faneja ja kuuntelemaan heidän murheitaan.

Itä-Lontoo ei enää ole entisensä. Jännitteitä on ilmassa, ja kiiltävän ulkokuoren alla jalkapalloseuran kaksi tärkeintä osapuolta on ristiriidoissa. Palaan vielä West Hamiin, kunhan tästä kaudesta selvitään.

The post Tien päällä: Englannista Walesiin ja takaisin appeared first on Byyri.

Multaharjusta aistii määrätietoisuuden. Yliopistossa diplomi-insinööriksi itsenä lukenut entinen jalkapalloammattilainen alkaa kertoa nykyisestä ammatistaan. Multaharjun työnantaja Opmetic Oy valmistaa piikiekkoja, joita käytetään puolijohdeteollisuuden erilaisten komponenttien valmistukseen. Yksityiskohdat menevät kuitenkin haastattelijalta yli hilseen. Tärkeintä on päästä itse asiaan.

Turkissa kannattajien kivisateessa

Kun Multaharju lähti maailmalle vuonna 2003, suomalaisia jalkapalloammattilaisia oli ulkomailla vielä vähän. Hän oli kuudes suomalainen Turkin liigassa. Denizlispor kiinnostui Multaharjusta, kun Suomessa operoinut agentti avasi keskusteluyhteyden Turkkiin. Denizlisporin kakkosvalmentaja tuli Suomeen asti katsomaan MyPan pelejä, ja piakkoin sopimus lounaisturkkilaisesta tekstiilikaupungista ponnistavaan seuraan solmittiin.

Denizlisporin silloisen managerin Gilay Burakin Multaharju mainitsee arvostavaan sävyyn.

”Burak edusti eurooppalaisempaa tyyliä perinteisen turkkilaisen teknisen ja vapaamman pelin sijaan’’, Lappeenrannan Rakuunoiden kasvatti muistelee.

Keskustelu ajautuu pelitapoihin ja -filosofioihin. Multaharju ei pidä niin sanotusta ”espanjalaisesta pelityylistä”, joka perustuu pallonhallintaan ja lyhytsyöttöihin, vaan on mieltynyt suoraviivaiseen ja tehokkaaseen pelaamiseen.

Multaharju esittää, että suomalaisilla pelaajilla on selkärangassaan aina puolustus ensin -mentaliteetti, ja ainakin osittain tästä johtuen maajoukkueura Antti Muurisen alaisuudessa ei lähtenyt oikein missään vaiheessa käyntiin. Pelaajilla oli liikaa vapauksia, eikä tarpeeksi järjestelmällisyyttä, minkä vuoksi tuloksetkin jäivät laihoiksi. Erityisen ironista tämä on, kun muistaa, kuka voitti Euroopan mestaruuden Multaharjun uran huippuvuosien aikana vuonna 2004: Kreikka.

Turkista Multaharju muistaa fanikulttuurin, joka oli hyvin erilaista kuin Suomessa. Kannattajat olivat aggressiivisia ja elivät vahvasti tunteella, välillä yliläikkymiseen asti. Multaharju muistaa poikkeuksellisen hyvin vieraspelin, jonka jälkimainingeissa Denizlisporin bussia alettiin pommittaa kivillä ja pulloilla kotifanien toimesta. Poliisien armeija kuitenkin auttoi joukkueen kotimatkalle.

Denizlisporin joukkue kaudelta 2003–2004. Miikka Multaharju ylärivissä ensimmäisenä oikealta. Kuva: Yenigün gazetesi arsivi.

Vaikeuksien kautta europeleihin

Kun sopimus Turkissa päättyi, joukkueen manageri vaihtui, mikä tiesi Multaharjulle lähtöpasseja. Hän palasi Suomeen ja sai Pelaajayhdistyksen kautta nopealla aikataululla testipaikan norjalaisessa Fredrikstadissa. Sopimus tehtiin testin jälkeen.

Norjassa Multaharju oli uusien haasteiden edessä, kun peliaikaa ei tullutkaan tasaisesti. Kauden päätteeksi seura juhli cup-mestaruutta, ja Multaharju pääsi pelaamaan europelejä seuraavalla kaudella. Tämä kuitenkin vaati yhden managerinvaihdoksen.

Norjalaisessa pääsarjafutiksessa oli ainakin yksi ärsyttävä piirre.

”Jos viikonlopun liigapelissä ei päässyt pelaamaan, joutui tulla seuraavana päivänä pelaamaan kakkosjoukkueen pelin”, Multaharju muistelee

”Tämä käytännössä vei kaksi päivää yhden sijaan ja pakotti kikkailemaan valmistautumisen kanssa, kun joukkueet ilmoitettiin samana matsipäivänä”.

Myös pelipaikan suhteen jouduttiin tekemään kompromisseja, ja laitalinkkinä viihtynyt Multaharju oppi pelaamaan laitapakinkin paikalla. Tästä Muki kuitenkin näkee saaneensa lähinnä hyvää oppia.

Paluu Suomeen ja hyväntekeväisyysottelu

Multaharju pelasi sopimuksensa loppuun Fredrikstadissa ja palasi Suomeen. Hän pelasi viimeiset kautensa Antti Muurisen HJK:ssa ja vanhan pelikaverinsa Janne Lindbergin valmentamassa MyPassa.

Opiskelu oli uran loputtua Multaharjulle itsestäänselvä askel.

”Itse asiassa jo ennen uran lopetusta minulla oli paikka Tampereen teknillisessä yliopistossa, mutta viimeisten HJK-pelien jälkeen lunastin paikan Helsingissä”, materiaalitekniikan diplomi-insinööri kertoo.

Tunne siitä, että elämän valinnat ja ratkaisut on tehty tarkkaan harkiten, on vahva. Ei tyhjiä tai turhia vuosia eikä turhaa ajan hukkaamista minkään joukkueen penkillä.

Ura ammattilaiskentillä on ohi, mutta kokemus on siirtynyt vantaalaisen VJS/Old Starsin hyödyksi. 40-vuotiaana kova treeni maistuu yhä, ja alasarjajalkapallo antaa mahdollisuuden jatkaa rakasta lajia ilman ammattilaisuuden vaatimaa puristamista. VJS/Old Stars pelaa Uudenmaan 4. divisioonassa, jonne se nousi viime kauden jälkeen.

Iän myötä pelipaikka on laskenut keskikentän pohjalle, jossa Mukilla on pelinrakentajana ollut keskeinen rooli VJS/OS:n nousussa. Nyt jalkapallo edustaa hänelle lähinnä hauskanpitoa.

’’Treenimme eivät ole vakavaa repimistä, vaan tärkeintä on mukava ja rento pelaaminen’’, Multaharju iloitsee.

Parhaat matsit amatöörinä ovat ne tiukimmat. Kun tasoero on liian iso, kuten etenkin Kutosessa ja Vitosessa oli, pelistä menee maku. Vastaan on kuitenkin tullut myös nuoria joukkueita, joiden liike ja yritys ovat pakottaneet kahdesti nousseen Old Starsinkin pelaamaan noususta tosissaan.

Multaharju palasi viime kesänä Saviniemen jalkapallostadionille pelaamaan MYPA:n 70-vuotisjuhlaottelussa. Myllykoskella Multaharju oli kypsytellyt ajatusta vanhan seuransa kohtaamisesta, joka oli alun perin VJS/Old Starsin joukkueenjohtaja Valtteri Laurin idea. Old Stars ja MYPA kohtasivat pre-seasonin ensimmäisessä harjoitusottelussaan, joka oli samalla VJS:lle hyväntekeväisyysottelu vähävaraisten jalkapalloharrastuksen hyväksi. Otteluraportti julkaistiin Byyrissä 19. tammikuuta.

Hyviä ja huonoja muistoja Myllykoskelta

Uudelleensyntyneen MyPan edesottamuksia Multaharju on seurannut ilolla. Yhteensä seitsemän vuotta MyPaa Veikkausliigassa edustaneella pelaajalla on kosolti hyviä muistoja Myllykoskelta ja siellä vallinneesta yhteishengestä, joka sai koko yhteisön tuntumaan kuin yhdeltä perheeltä.

Seura on ollut elinaikansa ajan taajaman ylpeydenaihe Myllykosken paperitehtaan sulkemisesta ja siitä seuranneesta konkurssista huolimatta.

’’Valitettavasti seuraa ja sen taloutta ei hoidettu kunnolla, kun tehdas suljettiin vuonna 2011’’, Multaharju toteaa.

Keskustelemme lopuksi vielä Kaakkois-Suomen jalkapallosta, jota on useassa yhteydessä luonnehdittu jopa kuolevaksi. Multaharju on itsekin pohtinut kaakon haastavaa tilannetta.

”Ammattilaisia sieltä tulee suhteessa vähän, eikä pääsarjassa ole pelannut vähään aikaan toista joukkuetta. MyPa on käynyt läpi konkurssin, ja FC KTP:kin on ollut sarjaputoamisten ja kabinettinousujen kurimuksessa.”

Multaharju tiedostaa, että tilanne on haastava, koska kaakossa on herätty muita myöhemmin kehittämään jalkapalloa oikeaan suuntaan: tekonurmet tulivat muuhun Suomeen verrattuna myöhään ja jalkapallohalleja on yhä vähän. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suunta on kuitenkin ollut oikea.

Tilanteen pelastamiseen hän tarjoaa yksinkertaista reseptiä: olosuhteiden parantamista.

’’Jalkapallotyö lähtee nuorista, joten heille on luotava olosuhteet, jotka houkuttelevat jatkamaan jalkapalloa kotikunnassa”, Multaharju toteaa.

Kuva: Vertti Värekoski

The post Miikka Multaharju, insinöörijalkapalloilija appeared first on Byyri.

Ottelu järjestettiin hyvällä tarkoituksella: Hope ry oli keräämässä vapaaehtoisvoimin rahaa vähävaraisten perheiden jalkapalloharrastukseen. Sisäänpääsyn yhteydessä oli mahdollista antaa vapaaehtoinen ”pääsymaksu” keräykseen.

Idea ottelusta lähti nykyään VJS/OS:n riveissä pelaavalta Miikka Multaharjulta. Old Starsin joukkueenjohtaja Valtteri Lauri oli saanut idean ottelusta, ja Multaharju oli antanut ajatuksen kyteä vieraillessaan MyPan 70-vuotisjuhlaottelussa.

Hyväntekeväisyysottelut ovat alasarjoissa harvinaisia, etenkin kun kyseessä on vantaalainen lähiöjoukkue, eikä esimerkiksi pienemmän kaupungin tai kunnan ainoa jalkapalloseura. VJS on muutenkin nostanut osakkeitaan ja luonut hyvän maineen pelaajia kehittävänä seurana. Myös VJS:n ykkösjoukkue nousi viime kauden päätteeksi Kolmoseen.

MYPA ei ollut jalkeilla parhaalla kokoonpanollaan. Avauskokoonpanoon oli merkitty nippu junioreita ja muun muassa kolme testipelaajaa, joille harjoitusottelu selvästi heikompaa joukkuetta vastaan olisi varmasti hyvä näytönpaikka. Avauksessa oli silti muun muassa Samuel Lindeman, joka iski 9 maalia viime kaudella Kaakon Kolmosessa.

Aluksi tasaista

Ottelu ei alkanut selkeällä MYPA-hallinnalla, kuten olisi saattanut olettaa, vaan suoraviivainen Old Stars onnistui rakentamaan hyviä kombinaatioita ja nopeita hyökkäyksiä ja siirtyikin johtoon ennen kuin kymmenes peliminuutti oli täynnä. Vantaalaisten Janne Lehmustola teki pitkän juoksun vastustajan linjan taakse, jonne ammuttu laadukas pitkä pallo löysi kohteensa ja Lehmustola nosti pallon maaliin yli vastaan tulleen maalivahdin.

MYPA pelasi orjallisesti lyhytsyöttöpeliä, vaikka onnistui luomaan pitkillä syötöillä enemmän ongelmia Old Starsin hitaahkolle puolustukselle. Old Stars keskittyi tilkitsemään keskustan, jonne MYPA turhan usein sortui pimputtelemaan ensimmäisellä puoliajalla.

Molemmat joukkueet olivat vielä hieman talviterässä, mikä näkyi hitaiden ratkaisujen ja yllättävyyden puutteen muodossa. Toisilleen tuntematon kokoonpano ei löytänyt MYPAlla täysin yhteistä säveltä, mutta onnistui puoliajan lopulla kampeamaan itsensä johtoasemaan.

Ensimmäiseen maaliin tarvittiin nopea hyökkäys vasemmalta laidalta, keskitys ja tökkäisy etunurkasta sisään. Muutamaa minuuttia myöhemmin näppärä syöttökuvio vapautti Esko Pesarin kuudentoista rajalta. Varma viimeistely ja peli 1-2:een.

Toiselle puoliajalle MYPA otti lisää Kolmosesta nousseita pelaajia sisään ja löysi paljon paremman tempon Old Starsin väsähtäessä puoliajan mittaan enemmän. Syöttökuvioissa alkoi olla tarkoitusta ja tehokkuutta, vaikka välillä ajauduttiinkin hieromaan turhia syöttöjä 25 metrin päähän maalista, kun olisi kaivattu enemmän suoraviivaisuutta.

Maalejakin alkoi tulla tasaiseen tahtiin: Old Starsin puolustus puhkottiin kerta toisensa jälkeen, eikä vaihdosta löytynyt tarpeeksi pelaajia korvaamaan puuttuvaa puhtia. Old Stars muodosti lopussa muutaman erittäin liukkaan hyökkäyksen, mutta boksista uupui hieman terävyyttä. Loppulukemiksi saatiin melko rumasti 1-7.

Monta voittajaa

Tasoero oli selkeä, ja etenkin toisella puoliajalla MYPA näytti paremmin treenanneelta, parempikuntoiselta ja terävämmältä, mitä sen toki pitikin olla. Täydellistä MYPAn peli ei kuitenkaan ollut, vaan ajoittain palloa hierottiin ja kosketuksia tuli liikaa. VJS/Old Stars voi ottaa tämän matsin arvokkaana kokemuksena, jossa he olivat yhden puoliajan hienosti mukana ottelussa.

Johtopäätöksiä tulevaa kautta ajatellen on vaikea vetää kummankaan joukkueen osalta. MYPA ei pelannut parhaillaan, eikä VJS/OS:lle peli ollut järkevä tason mittari. Tärkeintä on kuitenkin, että treenikausi on saatu käyntiin ja kotimainen futiskausi voi jälleen alkaa. Hyväntekeväisyyskeräyksessä saatiin myös vähävaraisille kasaan järjestäjien mukaan ”kiva potti”, eli ottelussa oli useampiakin voittajia.

The post MYPA hallitsi hyväntekeväisyysottelua VJS/Old Starsia vastaan appeared first on Byyri.