Luvaton matka Saudi-Arabiaan kesken kauden on jo itsessään melkoinen takapuolennäyttö muulle joukkueelle, ja osoitus siitä, kuinka pelaaja voi pitää itseään edustamaansa seuraa suurempana. PSG:lle tilanne on kuitenkin vielä monin verroin nolompi, sillä seuran omistaa Qatarin valtio, joka on poliittisesti yksi Saudi-Arabian pahimmista kiistakumppaneita.

Irvokkaan tilanteesta tekee se, ettei Messi suinkaan matkustanut Saudi-Arabiaan lomaillakseen tai osoittaakseen mieltään edustamansa seuran johdolle. Argentiinalainen oli velvoitettu tekemään niin, koska hän on Saudi-Arabian virallinen turistilähettiläs, jonka tehtävänä on vierailla maassa tietyin väliajoin. Messin ristiriitainen rooli sekä Saudi-Arabian että Qatarin intressien edustajana on herättänyt laajasti kummastusta ja kritiikkiä.

Vierailu ei kuitenkaan välttämättä rajoitu vain Saudi-Arabian mainostamiseen turistikohteena. Forbesin mukaan Saudi-Arabia on valmis tarjoamaan seitsenkertaiselle Ballon d’Or -voittajalle 400 miljoonaa dollaria vuodessa, jos hän siirtyy pelaamaan maan pääsarjaan, kun hänen nykyinen sopimuksensa PSG:n kanssa ensi kesänä umpeutuu.

Aiemmin tänä vuonna Saudi-Arabia houkutteli Messin monivuotisen kilpakumppanin ja maailman seuratuimman jalkapalloilijan Cristiano Ronaldon jättämään Euroopan kentät taakseen. Portugalilainen debytoi Al-Nassrin paidassa 22. tammikuuta, ja on sen jälkeen pelannut täydet minuutit jokaisessa ottelussa.

Sekä Ronaldon että Messin ajautuminen saudien mannekiineiksi kertoo karua kieltään siitä, millaiset ovat nykypäivän jalkapalloilijoiden arvot.

Oman aikakautensa tähdet ovat läpi historian hakeutuneet uransa ehtoopuolella uusille mantereille niin kevyemmän urheilullisen haasteen kuin suuremman palkkapussin perässä. Trendi alkoi jo 1970-luvulla, kun Pelén, Franz Beckenbauerin ja Johan Cruyffin kaltaiset tähdet jättivät Euroopan siirtyäkseen Yhdysvaltoihin.

Pitkän aikaa USA olikin hiipuvien tähtien Klondike; maa, jossa lajin tunnetuimmat tähdet kävivät louhimassa vielä viimeiset kultaharkkonsa ennen siirtymistään eläkepäiville. Kuluvan vuosituhannen aikana Amerikkaan ovat uransa lopussa siirtyneet niin David Beckham, Steven Gerrard, Frank Lampard, Andrea Pirlo, David Villa kuin Thierry Henrykin. Nyt tuo valtikka on kuitenkin siirtynyt Lähi-Itään.

On turha yrittää maalata liian ruusuista kuvaa myöskään Yhdysvaltoihin siirtyneistä urheilijoista. Heidänkin suurin motivaattorinsa on aina ollut raha. Amerikalla on kuitenkin ollut tarjota myös urheilullisesti kovatasoinen sarja, mitä ei Lähi-Idästä löydy.

Rahaa Lähi-Idän valtioilta sen sijaan löytyy. Tällä hetkellä enemmän kuin keltään muulta. Ja se näyttää olevan ainoa asia, joka pelaajille merkitsee.

Messin turistilähettilässopimuksen arvoa ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta sen on arvioitu olevan noin 25 miljoonaa dollaria vuodessa. Summa on jokseenkin linjassa sen sopimuksen kanssa, jonka Beckham teki Qatarin valtion kanssa. Entiselle huippupelaajalle maksetaan väitetysti 150 miljoonaa dollaria kymmenen vuoden aikana Qatarin turistilähettiläänä toimimisesta. Cristiano Ronaldolle taas maksetaan Saudi-Arabiassa pelaamisesta mediatietojen mukaan 75 miljoonaa per vuosi. Huhujen mukaan myös portugalilaiselle on tarjottu lähettilään roolia peliuran päättymisen jälkeen.

Oliko yhdelläkään näistä pelaajista aitoa tarvetta myydä itsensä Lähi-Idän valtion urheilupesun kiiltokuvaksi? Forbesin mukaan Messi ansaitsi yli 120 miljoonaa dollaria vuodessa jo ennen sopimustaan Saudi-Arabian kanssa. Argentiinalaisen uran kokonaisansiot ovat jo ylittäneet miljardin dollarin rajan. Vain hieman aiemmin Ronaldosta oli tullut historian ensimmäinen joukkuelajin edustaja, jonka uran ansiot ylittivät miljardin jo aktiiviuran aikana. Beckhamin nettovarallisuudeksi taas on useissa lähteissä arvioitu 450 miljoonaa ja pelaajauran ansioiksi 800 miljoonaa dollaria.

Siitä huolimatta esimerkiksi Messi ja Ronaldo katsoivat hyväksi antaa kasvonsa maalle, joka viittaa kintaalla perustavanlaatuisille ihmisoikeuksille ja murhaa valtiota kritisoivat toisinajattelijat.

Sillä juuri tunnettujen kasvojen hyödyksi käyttämisestä tässä kaikessa on kysymys. Siinä, missä Yhdysvalloissa lajin suurimpia tähtiä käytettiin hyväksi maan oman jalkapalloliigan promoamisessa, tehdään Lähi-Idässä samaa koko maan julkisuuskuvan kiillottamiseksi.

Messi ja Ronaldo ovat vain osa koneistoa, jonka tehtävänä on saada Saudi-Arabia näyttämään houkuttelevalta turistikohteelta. Samaan suunnitelmaan kuuluvat myös esimerkiksi Newcastle Unitedin ostaminen, paikka osana F1-kalenteria ja suuren profiilin urheilutapahtumien, kuten golf-kisojen ja nyrkkeilyotteluiden, järjestäminen.

Ultimaattisena tavoitteena loistaa vuoden 2023 miesten MM-kisojen järjestäminen. Saudi-Arabiassa toivotaan, että Messin ja Ronaldon kaltaisten tähtien palkkaaminen maan lähettiläiksi tuo sen kisahakemukselle riittävää uskottavuutta.

Vielä enemmän uskottavuutta hakemukselle luo kuitenkin se, että kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan johdossa jaetaan pitkälti samat arvot Messin ja Ronaldon kanssa. Fifa on itse asiassa niin Saudi-myönteinen, että sen puheenjohtaja, Gianni Infantino, ehdotti aiemmin Saudi-Arabiaa yhdeksi tämän kesän naisten MM-kisojen pääsponsoreista. Siitäkin huolimatta, että naisten heikko asema on yksi suurimmista Saudi-Arabiaa koskevista huolenaiheista.

Messi ja Ronaldo ovat lopulta siis vain pieni osa kansainvälistä jalkapalloyhteisöä, jonka arvot ovat pahasti vinksahtaneet. He ovat kuitenkin sen kenties näkyvin osa, ja siksi olisi tärkeää, että he puuttuisivat rakeenteellisiin epäkohtiin niiden tukemisen sijasta. Se ei kuitenkaan näytä olevan kovin korkealla rahakoukkuun jääneiden tähtien prioriteettilistalla.

Rahalla ja sen tavoittelulla on toki paikkansa niin yhteiskunnassa kuin jalkapallossa. Kapitalismi on mahdollistanut MM-kisojen kasvun maailman suurimmaksi urheilutapahtumaksi, fanien täyttämät stadionit ja ensiluokkaiset harjoitusolosuhteet. Kaiken kaikkiaan kapitalismi mahdollistaa huippu-urheilun.

Ongelmat kuitenkin alkavat, kun kumarrus rahalle on niin syvä, ettei näkökenttä ulotu enää hahmottamaan sitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Jokaisella on kuitenkin oikeus valita omat arvonsa ja lojaliteettinsa. Niin on myös Messillä, joka toimii Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä, mutta tukee samalla Saudi-Arabian valtiota, jonka sotatoimet Jemenissä ovat YK:n mukaan aiheuttaneet yli 10 000 lapsen vahingoittumisen tai kuoleman.

Messillä, joka mielellään auttaa Saudi-Arabiaa vuoden 2030 MM-kisojen tavoittelussa, vaikka hänen kotimaansa Argentiina hakee samojen kisojen järjestämistä, ja jonka Argentiina odotti lähtevän hakemuksen keulakuvaksi.

Kentällä Messin perinnöstä ei jää mitään epäselvyyttä. Hän tulee aina olemaan yksi historian parhaista pelaajista, ellei jopa se kaikkein paras. Nyt hän on valinnut perintönsä myös kentän ulkopuolella.

The post Sallisen sivukatsomo: miljoonamiehen perintö appeared first on Byyri.

Bayernissa laskettiin sen varaan, että Nagelsmann olisi seuran pitkäaikainen valmentaja, joka vertaansa vailla olevalla näkemyksellään luotsaisi saksalaisjätin jälleen koko maailman parhaaksi seuraksi. Luottoa prosessiin alleviivattiin sillä, että Bayern löi Nagelsmannille käteen viiden vuoden sopimuksen ja teki hänestä Saksan parhaiten palkatun valmentajan.

Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann luotsasi ajoittaisista ongelmista huolimatta Bayernin totutusti Saksan mestariksi. Toisella kaudellaan nuori päävalmentaja alkoi kiihdyttää tahtiaan Mestarien liigan puolella. Bayern on voittanut tämän kauden Mestarien liigassa jokaisen ottelunsa. Vaikka vastassa on ollut Interin, Barcelonan ja PSG:n kaltaisia seuroja, on Bayern kaasuttanut puolivälieriin iskien kahdeksassa ottelussa 21 maalia ja päästäen vain kaksi. Yksikään edellä mainituista joukkueista ei onnistunut iskemään sen verkkoon maaliakaan.

Tuloskunto ei toki sinällään ole yllättävää, sillä Nagelsmannin aikana Bayern on ollut parhaimmillaan juuri kaikkein kovimpia vastustajia vastaan. Maaliskuun lopussa potkut saaneen valmentajan kohtaloksi koituivatkin lopulta ailahtelevat otteet niissä otteluissa, joissa Bayernin ei lähtökohtaisesti olisi tarvinnut edes yrittää.

Ailahteluunkin löytyy kuitenkin syy, jos vain malttaa katsoa tulosten taakse. Ensimmäisellä kaudellaan Nagelsmann joutui rakentamaan Bayernin puolustuksen uusiksi, koska seura luopui kahdesta parhaasta puolustajastaan. Toisella kaudellaan koko joukkueen peli-identiteettiä määritellyt Robert Lewandowski päästettiin lähtemään.

Bayernin johtoporras turhautui Nagelsmanniin, joka ei osoittanut halukkuutta lukita joukkueen pelitapaa yhteen tiettyyn systeemiin, vaan kokeili kauden aikana useita erilaisia taktisia variaatioita ja muodostelmia.

Nagelsmannin toiminnassa oli kuitenkin selvä logiikka. Samaan aikaan, kun hän yritti pitää joukkueen viikosta toiseen voittavana, hän yritti luoda sen nahan uusiksi. Ilman Lewandowskia Bayernilla ei ollut enää lukkoon lyötyä pelitapaa tai pelaajahierarkiaa. Vaihtoehtoja, sen sijaan, oli useita. Nagelsmannin tavoite ei ollut luoda parasta mahdollista Bayernia tälle kaudella, se oli luoda paras mahdollinen Bayern tälle vuosikymmenelle.

Sellainen vaatii kokeiluja. Siitä huolimatta joukkueen pelaaminen ei antanut syytä odottaa muuta kuin voittoja. Nagelsmannin potkujen aikaan Bayern oli Mestarien liigan loistavien otteiden lisäksi Bundesliigan selvästi paras joukkue pisteodottamaan perustuvan taulukon perusteella.

Ja silti hänen potkuissaan näkyy tiettyä logiikkaa. Se logiikka kertoo kuitenkin enemmän jalkapallomaailman nykytilasta kuin Nagelsmannista.

Bayern Münchenin johtoporras oli tiettävästi ihaillut Thomas Tuchelia jo kauan ennen kuin se antoi potkut Nagelsmannille. Eikä ihme. Chelsean Mestarien liigan voittoon johtanut Tuchel on yksi koko maailman parhaista valmentajista ja mahdollisesta taktisesti valveutunein saksalaisvalmentaja tällä hetkellä.

On mahdollista, että Bayernissa ymmärrettiin Nagelsmannin prosessin päälle, mutta nuori ja hieman epätyypillinen suurseuravalmentaja ei saavuttanut persoonana koskaan esihenkilöidensä tai pelaajiensa täyttä luottamusta. Tuchel on meriiteiltään ja valmennustyyliltään huomattavasti enemmän Bayernin näköinen valmentaja.

Huolimatta siitä, mitä Nagelsmann ehti tämän kauden Mestarien liigassa saavuttaa ja mihin suuntaan hän onnistui Bayernin peliä kehittämään, saksalaisseuran johtoporras uskoo, että Tuchelin kanssa seura tulee voittamaan lyhyen ajan sisään useampia pokaaleja. Ja se on lopulta ainoa syy, miksi henkilö päävalmentajan penkillä vaihtui.

Toki ajankohta – juuri ennen Bundesliigan ja Mestarien liigan kauden tärkeimpiä pelejä – voi herättää hieman kummastusta, mutta siihenkin löytyy syy. Bayernissa haluttiin olla varmoja, että sen seuraava päävalmentaja on juuri Tuchel. Seurassa tuskin oli kova kiire päästä eroon Nagelsmannista, mutta kun valmentajanpallit muissakin Euroopan huippuseuroissa alkoivat heilua, alkoi ilmassa olla riski, että Tuchel löytäisi itselleen uuden työnantajan ennen kuin Bayern ehtii apajille. Siksi seuran oli toimittava heti.

Monella tapaa müncheniläisseuran valmentajanvaihdos kertoo myös jalkapallomaailmasta. Niin Bayernin puheenjohtaja Oliver Kahn kuin seuran urheilujohtaja Hasan Salihamidžićkin ovat vielä melko tuoreita kasvoja johtotehtävissä. Jos valmentajarekrytoinnit eivät osu maaliinsa, voisi syyttävä sormi osoittaa helposti heihinkin. Johtoporrasta muuttamalla muutoksia saa aikaan kuitenkin hyvin hitaasti. Siksi lopullisen vastuun kantaa aina kunkin seuran päävalmentaja.

Euroopassa Nagelsmannin potkut aloittivat tuolileikin. Vain kaksi päivää saksalaisen jälkeen Antonio Conte menetti työpaikkansa Tottenhamin päävalmentajana. Myös Spursissa nyt jo entisen valmentajan varaan laskettiin paljon, sillä kyseessä piti olla laatutyötä seurasta toiseen tehnyt voittaja, joka vihdoin nostaisi lontoolaisseuran uudelle tasolle.

Paljon toivottiin myös Graham Potterilta Chelseassa ja Brendan Rodgersilta Leicesterissä. Potter oli uuden omistajaportaan ensimmäinen valmentajanimitys ja päävalmentaja, jonka piti tuoda uskottavuutta ja pitkäjänteistä pelin kehitysosaamista seuran uuteen projektiin. Rodgers taas oli – ja on – Leicesterin historian merkittävimpiä valmentajia, joka ohjasi seuran sen historian toiseksi ja kolmanneksi parhaaseen valioliigasijoitukseen. Siitä huolimatta kumpikin sai lähteä viikkoa Contea myöhemmin.

Nämä potkut eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomia. Vaikka niin Conten, Potterin kuin Rodgersinkin potkuja voi pitää tuloksiin suhteutettuna ymmärrettävinä, se, että ne kaikki tulivat niin lähellä toisiaan, kertoo vain siitä, miten valmentajamarkkinat jalkapallon huipulla toimivat.

Sekä Tottenham että Chelsea ovat Nagelsmannin kintereillä. Saksalainen saattaakin olla tämän hetken valmentajamarkkinoiden kuumin nimi, joka saa lähestulkoon itse nimetä seuraavan työnantajansa.

Tottenhamissa koettiin, että on parempi päästä eroon Contesta ennemmin nyt kuin vasta kauden jälkeen, jotta vastikään vapaille markkinoille päätyneen Nagelsmannin kosiskelut voidaan jo aloittaa. Chelsea taas pelästyi sitä mahdollisuutta, että Nagelsmann päätyisikin sen paikallisviholliseen, ja päätti itse siirtyä kosintavaiheeseen vain piirun verran Tottenhamia myöhemmin.

Toki kyse ei ole vain Nagelsmannista, sillä löytyy markkinoilta muitakin mielenkiintoisia nimiä, Espanjan päävalmentajan paikalta vapautunut Luis Enrique ja pitkään ilman seuraa ollut Mauricio Pochettino etunenässä. Ajatusketju on kuitenkin sama.

Jos kesän valmentajamarkkinoilla verkkojaan työntää vesille Tottenhamin ja Chelsean lisäksi Real Madridin, Atlético Madridin ja kenties myös PSG:n kaltaisia seuroja, on kaikkein kovimpien nimien naaraaminen omaan alukseen huomattavasti vaikeampaa. Siksi on parempi toimia nyt, kun suurimmat kalat ovat vielä vapaana ja kilpailua on vähemmän.

Niin Tottenhamin kuin Chelseankin valmentajapotkuissa katse oli ennen kaikkea ensi kaudessa, ei vain tämän kauden pelastamisessa.  

The post Sallisen sivukatsomo: Kuka jää ilman tuolia? appeared first on Byyri.

Yksi helpoimpia esimerkkejä näiden kahden riippuvuussuhteesta on vuonna 1995 säädetty Bosman-sääntö, jota ilman David Alaba ei olisi voinut siirtyä ilmaiseksi Real Madridiin, Robert Lewandowski Bayern Müncheniin tai Teemu Pukki Norwichiin.

Bosman-sääntö ei suinkaan ollut jalkapallopäättäjien tekemä, vaan liittyi puhtaasti EU-alueen työmarkkinajärjestelmään. Lopullisen linjauksen teki Euroopan yhteisöjen tuomioistuin – eli EU:n, poliittisen liiton, toimielin.

Politiikan ja urheilun keskeinen sidos on tapetilla myös Suomen eduskuntavaalien alla.

Tämän kevään aikana valmistuu selvitys Veikkauksen ja nykyisen rahapelimonopolin todellisesta tilanteesta sekä monopolin purkamisen vaikutuksista suomalaiseen rahapelimarkkinaan. Selvityksellä ja meneillään olevilla vaaleilla saattaa olla kauaskantoisia seurauksia myös suomalaisen jalkapallon kannalta.

Suurista puolueista Kokoomus on avoimesti rahapelimonopolin purkamisen kannalla. Myös SDP ja Perussuomalaiset ovat väläyttäneet kiinnostustaan käydä aiheesta keskusteluja ja osoittaneet avoimuutta monopolin purkamiselle, jos kerätty tutkimustieto siihen kannustaa. Kaikista puolueista vain Kristillisdemokraatit on jyrkästi monopolin purkamista vastaan.

Käytännössä jo suuressa osassa EU-maita käytössä olevan lisenssimallin käyttöönotto ei näkyisi Veikkauksen fyysisillä toimipisteillä – esimerkiksi kivijalkakasinot, pelisalit ja lotto pysyisivät todennäköisesti sen yksinoikeutena – mutta ulkomaalaiset yhtiöt saisivat luvan tarjota digitaalisia pelejä luvanvaraisesti ja säännellysti Suomessa.

Rahapelimonopolin purkamisen potentiaalisia hyötyjä ja haittoja on yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsitelty mediassa jo vaikka kuinka. Siinä piilee kuitenkin valtavasti mahdollisuuksia myös suomalaiselle jalkapallolle.

Kun Ruotsissa purettiin Svenska Spelin rahapelimonopoli ja markkina avattiin kilpailulle, käyttivät peliyhtiöt ensimmäisen kalenterivuoden aikana markkinointiin noin 700 miljoonaa euroa. Tuon jälkeen markkinointiin käytettävät summat ovat vain kasvaneet.

Suomessa Veikkauksen vuotuinen markkinointibudjetti on noin 40 miljoonaa euroa. Suomen markkinan koko ja kiinnostavuus ei toki vedä vertoja Ruotsille, mutta jopa äärikonservatiivisesti voi arvioida, että peliyhtiöiden markkinointiin käyttämä summa voisi helposti viisinkertaistua, jos markkina avattaisiin kilpailulle. Koska iso osa markkinointirahasta käytetään urheiluvedonlyöntikohteiden markkinointiin, valuisi merkittävä siivu kokonaissummasta suomalaiseen huippu-urheiluun – mukaan lukien jalkapalloon.

Yksi olennainen osa peliyhtiöiden markkinointitoimia on urheilusponsorointi. Ruotsissa perustettu peliyhtiö Kindred, jonka tunnetuin brändi on myös suomalaisille tuttu Unibet, on tällä hetkellä Ruotsin kahden korkeimman sarjatason, Allsvenskanin ja Superettanin, pääsponsori. Sponsorisopimus on 12 vuoden mittainen ja arvoltaan yhteensä 1,8 miljardia Ruotsin kruunua – eli noin 15 miljoonaa euroa vuodessa.

Veikkauksen ja Veikkausliigan välisen sponsorisopimuksen arvo ei ole julkista tietoa, mutta tietojeni mukaan sponsorointiyhteistyö toi ainakin muutama vuosi takaperin koko sarjalle vain 1,2 miljoonaa euroa vuodessa. Lisäksi Veikkauksen myöntämistä tuista suurimman yksittäisen lajiliiton tuen saa Suomen Palloliitto, jonka vuosittain Veikkaukselta saama summa oli vuonna 2019 2,1 miljoonaa euroa.

Suomen ja Ruotsin jalkapallomarkkinaa on mahdoton verrata suoraan keskenään, mutta jaettavien summien erot ovat niin järisyttävän suuret, ettei ole kysymystäkään siitä, etteikö Veikkausliigan olisi ainakin mahdollista saada nykyistä huomattavasti rahakkaampi sponsorisopimus vapailta markkinoilta. Toki liigan on onnistuttava myymään itsensä kannattavana kumppanina, mutta on vaikea uskoa, etteikö suomalainen huippujalkapalloilu voisi moninkertaistaa tulonsa, jos se saisi asettaa useat peliyhtiöt kilpailemaan vastakkain.

Eikä potentiaalinen yhteistyö suinkaan rajoitu vain kotimaiseen pääsarjaan. Kindred esimerkiksi kertoo tähtäävänsä ruotsalaisen ammattijalkapallon kehittämiseen sekä sopupelien ehkäisemiseen ja mahdollistavansa jalkapalloseurojen suuremman myötävaikuttamisen ympäröivään yhteiskuntaan lisäämällä niiden tuloja. Julkistus saattaa kuulostaa sanahelinältä, mutta siinä piilee totuuden siemen. Mitä enemmän Kindred pystyy myötävaikuttamaan ruotsalaisen jalkapalloekosysteemin kasvuun, sitä enemmän se hyötyy itse sponsorointidiilistään. Markkinavoimat kannustavat yhtiötä kasvattamaan jalkapallon asemaa koko maassa.

Lisäksi sponsorointisopimukseen on kirjattu useita alakohtia. Vuosittaisesta maksuerästä esimerkiksi 16,7 prosenttia ohjataan suoraan seurojen juniorityöhön ja toiset 16,7 prosenttia bonuksina seurojen menestymisen ja kehittymisen mukaan. Lisäksi fanit saavat äänestää siitä, miten yksi viidesosa sponsorisummasta jaetaan. Toisin sanoen seurat, joilla on aktiivisin ja sitoutunein faniyhteisö, saavat todennäköisesti enemmän.

Usein on esitetty, että Veikkauksen tukien lakkauttaminen ja alan avaaminen markkinavoimille rapauttaisi ei-kannattavien kohteiden – kuten vaikka joidenkin kuntien ylläpitämien liikuntapaikkojen tai junioriurheilun – tukemisen, mutta loppukädessä kyse on vain siitä, mihin markkinavoimin kerätyt varat ohjataan.

Lisäksi valtion tulot kasvaisivat lisenssimallin avaamisen myötä. Veikkauksen tuotoista noin 40 prosenttia, eli noin 400 miljoonaa euroa, syntyy urheilun pelikohteista. Tästä summasta digitaalisiin kohteisiin pelattiin ainakin koronapandemian alkuaikoina noin puolet. Koska nykyiselläänkin Veikkaukseen osuus digitaalisesta urheiluvedonlyöntimarkkinasta on vain puolet, tarkoittaa se sitä, että joka vuosi suomalaiset lyövät vetoa noin 200 miljoonalla eurolla, josta ei saada minkäänlaisia verotuloja Suomeen. Lisenssimallin alla ulkomaalaiset yritykset maksaisivat tästä summasta verot Suomeen, ja ne voitaisiin kohdentaa kuinka parhaaksi nähdään.

Toinen jalkapalloa mahdollisesti hyödyttävä, mutta julkisessa keskustelussa lähes kokonaan taka-alalle jäänyt seikka on se, että tämänhetkinen järjestelmä käytännössä poistaa markkinoilta kokonaan yhden liiketoiminta-alan. Vaikka vedonlyönti nähdään alana monesti hieman negatiivisessa valossa, voi jalkapallon näkökulmasta asiaa tarkastella katsomalla, mitä se mahdollistaa.

Ei ole missään nimessä kaukaa haettua, että vedonlyöntimarkkinan avaaminen toisi Suomeen tietotaitoa, joka auttaisi kehittämään huippu-urheilua kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi valioliigaseura Brentfordin toiminta-ajatus perustuu hyvin pitkälti vedonlyöntiä varten luotuihin malleihin.

Brentfordin omistaja Matthew Benham rikastui aikanaan itse perustamallaan vedonlyöntiyhtiöllä. Hän kehitti dataan pohjautuvia mallinnuksia, joiden avulla joukkueiden suoriutumista pystyi arvioimaan perinteistä silmätestiä paremmin. Näiden avulla hän raapi voittoja vedonlyöntimarkkinalta, ja alkoi lopulta myydä mullistavaa analytiikkaansa myös muille.

Yksi Benhamin kehittelemistä mittareista oli xG eli maaliodottama.

Benham jatkoi hyväksi havaitsemallaan linjalla myös seuraomistajana. Brentfordissa kaikki tekeminen on alistettu datalle ja todennäköisyyksille. Kuten aikanaan vedonlyönnissä, myös jalkapallossa Benham on onnistunut voittamaan markkinoiden odotukset luottamalla kehittämäänsä analytiikkaan. Brentford operoi Valioliigan pienimmällä palkkabudjetilla, mutta taistelee tällä hetkellä eurosijoista.

Vedonlyöntiä varten luodut mallinnukset ovat muuttaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana jalkapalloa lajina merkittävästi. Ei toki ole itsestään selvää, tai edes todennäköistä, että samanlainen kehityskaari toistuisi tai toteuttaisi itseään Suomessa. Mutta Brentfordin esimerkki osoittaa, että pinnan alla kytee useita sellaisia mahdollisuuksia, joita ei pelkästään lyhyen aikavälin hyötyjä tai haittoja tarkastelemalla näe.

Veikkauksen monopolin purkamisessa ja lisenssimallin avaamisessa on toki monia muitakin tekijöitä, jotka täytyy ottaa huomioon. Puhtaasti huippu-urheilun ja suomalaisen jalkapallon kehittymisen näkökulmasta tilanteessa on kuitenkin aivan valtava potentiaalia.

On toki myös arvovalinta, haluaako ulkomaalaisten peliyhtiöiden rahan valuvan Suomeen ja toivooko huippu-urheilun sekä urheiluvedonlyönnin keskinäisen riippuvuussuhteen kasvavan. On aivan oikein kysyä, että onko se jotain, mitä me haluamme.

Toisaalta se sama raha valuu ja hyödyttää jo käytännössä kaikkia muita Euroopan maita ja niiden jalkapallosarjoja. Yhtä hyvin voidaan kysyä, että onko meillä varaa olla tarttumatta siihen.

The post Sallisen sivukatsomo: Auki vai kiinni? appeared first on Byyri.

Väitteiden paikkansapitävyyden tutkimisesta vastaa itsenäinen ja riippumaton komissio, jonka käsissä Cityn tulevaisuus tällä hetkellä lepää. Jos komissio toteaa Valioliigan syytökset oikeellisiksi, odottaa manchesterilaisia sanktio, joka voi olla mitä tahansa pistemenetyksistä viimeaikaisten mestaruuksien riistämiseen ja jopa sarjapaikan menettämiseen.

Ei kuitenkaan kannata pidättää hengitystään tuomiota odotellessa. Tutkinnan aikataulusta ei vielä tässä kohtaa osata sanoa mitään, mutta todennäköisesti edessä on vuosien mittainen oikeustaistelu, jonka aikana Cityn fanit – sekä tietysti muu jalkapalloyhteisö – joutuu elämään jatkuvan epävarmuuden vallitessa.

Voi olla, että jalkapalloyleisön on syytä tottua tämänkaltaiseen epävarmuuteen, sillä vaikka Cityä vastaan asetetut syytökset ovat vakavimmat, mitä englantilaisen pääsarjajalkapallon historia on nähnyt, ei kyseessä suinkaan ole tämän hetken ainoa merkittävä oikeustaistelu eurooppalaisessa huippujalkapallossa.

Vain muutamaa viikkoa ennen kuin Valioliiga julkisti omat syytöksensä, Italian Jalkapalloliitto oli lätkäissyt Juventukselle 15 pisteen rangaistuksen seuran taloustilanteen vääristelystä ja pelaajien markkina-arvon keinotekoisesta paisuttamisesta.

Juventus hyödynsi pelaajakaupoissaan poistona tunnettua kirjanpidollista menetelmää, jonka perusteella uuden hankinnan hinnan voi jaksottaa kirjanpitoon sille ajalle, jonka hankinta tuottaa arvoa. Jalkapallossa hankitun pelaajan siirtosumma jaksotetaan yleisesti koko tämän sopimuksen ajalle. Täten esimerkiksi Cristiano Ronaldon, joka kesällä 2018 teki Juventuksen kanssa neljän vuoden sopimuksen, 117 miljoonan euron hankintahinta näkyi kirjanpidossa 29 miljoonana per vuosi neljän vuoden ajan.

Poistojen tekemisessä ei ole mitään väärää. Kyseessä on täysin yleinen toimintatapa niin jalkapallossa kuin muillakin liiketoiminta-aloilla. Juventuksen toiminta rikkoi kuitenkin hyviä kirjanpidollisia periaatteita, sillä seura manipuloi kirjanpitoaan paisuttamalla myymiensä pelaajien arvoa keinotekoisesti.

Siinä, missä pelaajaoston voi jaksottaa kirjanpitoon useammalle vuodelle, kirjataan pelaajamyynnit yleensä kertaluonteisena eränä sille tilikaudelle, jonka aikana myynti tapahtuu. Myyntien arvoa paisuttamalla Juventus sai taloustilanteensa näyttämään merkittävästi paremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

Tunnetuin esimerkki on kesältä 2020, jolloin Miralem Pjanić siirtyi Juventuksesta Barcelonaan Arthur Melon matkatessa toiseen suuntaan. Paperilla kyse ei ollut vaihtokaupasta, vaan seurat maksoivat kummastakin pelaajasta siirtokorvauksen – Barcelona 60 miljoonaa euroa Pjanićista ja Juventus 72 miljoonaa Arthurista.

Kumpikin seura sai merkattua myynnin yhden tilikauden tuloksi, mikä auttoi niitä saamaan kirjanpitonsa Financial Fair Playn vaatimiin rajoihin. Koska Arthur teki viiden vuoden sopimuksen, oli Juventuksen kirjanpidollinen kulu sinä vuonna vain 14,4 miljoonaa euroa. Toisin sanoen Juventus oli, kirjanpidollisesta näkökulmasta, tehnyt voittoa 45,6 miljoonaa.

Suurin ongelma siirrossa oli kuitenkin se, ettei kumpikaan pelaajista ollut siirtosummansa arvoinen.

Juventus oli käyttänyt samanlaista menetelmää vuotta aiemmin, kun se oli samana kesänä hankkinut Danilon Manchester Citystä ja lähettänyt João Cancelon toiseen suuntaan. Juventus teki kaupassa kirjanpidollisesti lähes 60 miljoonan euron voiton.

Serie A:n siirtoja valvova komitea Covisoc ilmoitti vuonna 2021 Italian Jalkapalloliitolle, että Juventus oli vuosien 2018–2021 välillä paisuttanut jopa 42 myymänsä pelaajan arvoa vääristelläkseen kirjanpitoaan. Juventus oli toisin sanoen myynyt pelaajia, usein osana vaihtokauppaa, merkittävästi näiden todellista arvoa kalliimmalla. Tämä johti lopulta seuran saamaan 15 sarjapisteen menetykseen.

Koska Juventus on pörssilistattu yhtiö, liittyivät tutkintaan lopulta myös Torinon yleinen syyttäjä sekä Italian talouspoliisi. Ja tässä kohtaa tapaus menee todella mielenkiintoiseksi.

Italian Jalkapalloliitto ehti jo viime vuoden huhtikuussa todeta, ettei pelaajien arvoa voi määrittää niin yksiselitteisesti, että Juventusta (tai 10 muuta tutkinnan alaisena ollutta seuraa) voitaisiin rankaista. Juventus on kuitenkin pörssiyhtiönä erityisen tarkastelun alla, ja pörssilistattujen seurojen valvomisesta vastaava elin jatkoi asian penkomista. Samanaikaisesti Torinon yleinen syyttäjä tutki Juventuksen toimia toisella sektorilla.

Vanha Rouva ilmoitti koronakriisin alkaessa, että sen pelaajat olivat yhteisesti hyväksyneet neljän kuukauden palkan pidätyksestä auttaakseen talousvaikeuksissa ollutta seuraa. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että Juventus oli luvannut korvata menetetyt palkkatulot myöhemmässä vaiheessa – pimeästi.

Jos syyttäjä löytää riittävästi todisteita pimeälle palkkojen maksulle, ajautuu Juventus tilanteeseen, jossa kilpailukielto Uefan alaisiin kilpailuihin ja uusi kierros Serie B:n kautta ovat hyvinkin mahdollisia seuraamuksia. Nämä ovat kuitenkin ongelmista pienimpiä. Pörssiyhtiönä Juventus voisi saada syytteen myös veropetoksesta sekä kirjanpitorikoksesta, ja mahdolliset rikosoikeudelliset seuraamukset kantaisivat huomattavasti urheilullisia sanktioita pidemmälle.

Niin Juventuksen kuin Manchester Citynkin esimerkki näyttää, mihin kansainvälisessä jalkapallossa on tultu. Kun raha määrittää entistä enemmän sitä, kuka pärjää kansainvälisillä kentillä, yrittävät seurat hakea taloudellista etulyöntiasemaa kaikin mahdollisin keinoin. Välillä keinot pysyvät lain tai lajin sisäisten sääntöjen rajoissa, välillä eivät.

Jalkapallon kaupallistuessa fanien kannattaakin tottua siihen, että oikeustaisteluista tulee osa arkipäivää. Mitä enemmän Uefa yrittää seurojen tuhlaamista rajoittaa, sitä enemmän seurat panostavat keinoihin, joilla näitä sääntöjä voidaan kiertää.

Cityn toimet ovat saaneet useat valioliigaseurat vaatimaan tiukempaa säätelyä huippujalkapalloon. On kuitenkin naiivia uskoa, että pelkkä sääntelyn tiukentaminen pitäisi suuruutta kaipaavat omistajat ja seurapomot aisoissa.

Aiemmassa oikeustaistelussaan Uefaa vastaan – jonka City onnistui lopulta voittamaan – seura teki selväksi, että se aikoo tehdä kaikkensa puolustaakseen itseään myös kentän ulkopuolella. City ei varmasti tule säästämään kustannuksia myöskään taistelussa Valioliigaa vastaan.

Eikä sen tietysti nykyisessä asemassaan tulisikaan. City on jo kauan sitten kasvanut joksikin aivan muuksi kuin jalkapalloseuraksi. Se on yli 700 miljoonan euron liikevaihtoa pyörittävä yritys ja osa City Football Groupia, joka omistaa kokonaan tai osittain 12 jalkapalloseuraa ympäri maailmaa. Manchester Cityn ydintuote saattaa olla jalkapallo, mutta sen tavoitteet ovat jo kauan sitten ulottuneet paljon pelkkää jalkapalloa korkeammalle.

Juventus puolestaan on hyvinkin avoimesti hylännyt identiteettinsä jalkapalloseurana ja alkanut katsoa itseään elämäntapabrändinä. Sekä Ronaldon hankkiminen vuonna 2018, brändilogon uudistaminen vuonna 2019 että Andrea Pirlon palkkaaminen vuonna 2020 ovat olleet ennen kaikkea markkinoinnillisia, eivät urheilullisia, tekoja.

Sekä Juventusta että Cityä johdetaan kuin suuryritystä. Ja siihen narratiiviin oikeustaistelut sopivat oikein hyvin.

Liike-elämä on täynnä jatkuvia oikeustaisteluja. 2010-luvun alussa Apple ja Samsung haastoivat toisensa oikeuteen yli 50 kertaa kahden vuoden aikana. Useat tupakka- ja alkoholibrändit ovat käyneet oikeustaisteluja vuosikymmeniä yrittäessään puolustaa omaa brändiviestintäänsä, joka ei ehkä aina ole sopinut yhteen reaalimaailman faktojen kanssa. Oikeussalissa istuminen kuuluu monella tapaa suuryrityksen johtamiseen.

Jatkuvasti kaupallistuva jalkapallomaailma taas on saanut vasta ensipuraisun niistä oikeustaisteluista, joita se saa tulevaisuudessa todistaa. Kun raha määrittää kehityksen suunnan, käyttävät seurat kaikki käytössään olevat keinot puolustaakseen omaa taloudellista asemaansa. Ne seurat, jotka onnistuvat voittamaan raastuvassa, voittavat todennäköisesti myös kentällä.

Huippujalkapallon tulevaisuus tullaan todennäköisesti määrittämään ennemmin oikeussalissa kuin nurmen pinnalla.

The post Sallisen sivukatsomo: likainen, kaunis peli appeared first on Byyri.

Siinä missä Olkiluoto 3:n on arveltu nousevan jopa maailman kalleimmaksi rakennukseksi, pamautti Chelsea tammikuussa pöytään historian kalleimman yhden seuran siirtoikkunan. Lontoolaisseura käytti tammikuussa pelaajahankintoihin yhteensä 329 miljoonaa euroa. Kyseessä on vasta toinen kerta, kun yksittäinen seura ylittää 300 miljoonan rajapyykin yhden siirtoikkunan aikana.

Tuhlausvimmastaan huolimatta Chelsea tuskin joutuu ongelmiin seurojen rahankäyttöä rajoittavan Financial Fair Play -säännöstön (FFP) kanssa, sillä Lontoossa osattiin hyödyntää Fifan sääntökirjasta löytyvää porsaanreikää ovelasti.

Fifan virallisten sääntöjen mukaan pelaajasopimusten enimmäispituus on kaikkialla maailmassa viisi vuotta. Sääntökirjassa on kuitenkin lauseke, joka sanoo, että ”muun mittaiset sopimukset voidaan hyväksyä, jos ne noudattavat paikallista lainsäädäntöä”. Englannissa – kas kummaa – ei sopimusten pituutta rajoittavaa lainsäädäntöä ole.

Chelsean tammikuun hankinnoista Benoît Badiashile ja David Fofana saivat seitsemän vuoden pahvit. Mykhaylo Mudryk ja Enzo Fernández taas ovat sopimuksen alla vuoteen 2031 asti. Myös viime kesän hankinnoista esimerkiksi Wesley Fofanalla on seitsemän vuoden ja Marco Cucurellalla kuuden vuoden sopimus.

Tällä on merkitystä, koska FFP:n sääntöjä ei sovelleta sen perusteella, kuinka paljon rahaa seurat todellisuudessa kuluttavat, vaan sen perusteella, miltä luvut niiden kirjanpidossa näyttävät.

Kirjanpidollisesti hankintoja ei tarvitse kirjata kokonaisuudessaan sille kalenterivuodelle, jona ne on hankittu, vaan hankintahinnan voi jakaa osiin sille ajalle, jonka hankinta tuottaa arvoa. Tätä yhdelle tilikaudelle merkattua summaa kutsutaan poistoksi. Kirjanpitoon merkitään poistoja niin kauan, että hankinta on kokonaan maksettu, hieman samaan tapaan kuin asuntovelallinen ei maksa asuntoaan kerralla, vaan pienissä osissa useiden vuosien aikana.

Vaikka jalkapallossa poistoja tehdään ihmisistä, mikä, jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, on itsessään melko irvokasta, ei kirjanpidollisesti siinä ole mitään erikoista. Kuljetusalan yritys voi tehdä poistoja ostamistaan rekoista, metsäalan yritys hankkimistaan tehtaista ja jalkapalloseura pelaajista. Kirjanpidossa hankinnat rinnastuvat toisiinsa.

Se kuitenkin on huomionarvoista, että jalkapallomaailmassa poistot määräytyvät pelaajan tekemän sopimuksen perusteella. Mitä pidempi sopimus, sitä pidemmälle aikajaksolle seura voi hankintahinnan jakaa.

Toisin sanoen Chelsean tammikuussa tehdyt hankinnat näkyvät vuoden 2023 kirjanpidossa vain 41 ja puolen miljoonan suuruisina. Loput 329 miljoonasta jaetaan tulevien vuosien kirjanpitoon. Esimerkiksi Mudrykista, jonka sopimus on Valioliigan historian pisin, Chelsea maksaa kirjanpidollisesti vain vajaat yhdeksän miljoonaa vuodessa.

Vaikka kirjanpito ei taiteenlajina herättäisikään suurta värinää lantion alueella, on asia jalkapalloilullisesti tärkeä, sillä se vääristää TV-rahojen jo vääristämää kilpailua entisestään Euroopan eri sarjojen välillä.

Otetaan vertailukohdaksi AC Milan, joka on voittanut mestaruuden yhdessä Euroopan neljästä suurimmasta liigasta lähempänä nykyhetkeä kuin Chelsea. Milan oli kiinnostunut hankkimaan tammikuun siirtoikkunassa AS Romassa pelaavan Nicoló Zaniolon, mutta ei onnistunut saamaan kasaan Roman vaatimaa 30 miljoonaa euroa.

Ja vaikka Milan olisikin pystynyt Zaniolon ostamaan, ja tehnyt hänelle maksimimittaisen, eli viiden vuoden, sopimuksen, olisi se kirjanpidollisesti maksanut pelaajasta kuusi miljoonaa euroa vuodessa tämän sopimuskauden ajan. Toisin sanoen vain kolme miljoonaa vähemmän kuin Chelsea Mudrykistä.

Uefa on toki pyrkinyt tasoittamaan kilpailuasetelmaa kaventamalla kaikkein rikkaimpien seurojen etumatkaa. Chelsean keinottelu johti siihen, että ensi kesästä eteenpäin Uefan hallinnoimissa kilpailuissa mukana olevat seurat saavat tehdä pelaajista poistoja maksimissaan viiden vuoden ajan.

Lisäksi FFP:n säännöt uudistuvat tämän kauden jälkeen. Tällä hetkellä seurat saavat käyttää siirtosummiin viisi miljoonaa euroa enemmän kuin ne ansaitsevat kolmen vuoden aikajänteellä. Ensi kaudesta eteenpäin seurat voivat käyttää vain 90 prosenttia vuosittaisista tuloistaan pelaajaostoihin, näiden palkkoihin sekä agenttien palkkioihin, ja tuo prosenttiosuus laskee aina 75 prosenttiin asti vuoteen 2025 mennessä.

Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että rajoitteet korkeintaan hidastavat Valioliigan markkina-aseman kasvua, eivät suinkaan estä sitä.

Valioliigaseurat ansaitsevat TV-sopimuksensa ansiosta kollektiivisesti lähes 800 miljoonaa euroa enemmän kuin seurat Serie A:ssa ja noin 700 miljoonaa enemmän kuin La Ligan seurat.

Tämä tarkoittaa sitä, että Bournemouth, seura, jonka stadionille mahtuu yksitoista tuhatta ihmistä ja joka taistelee Valioliigasta putoamista vastaan, pystyi tarjoamaan yhdestä Italian lupaavimmista pelaajista enemmän kuin Serie A:n hallitseva mestari.

Tulevaisuudessa ero tulee vain kasvamaan. Lopputuloksena päädymme tilanteeseen, jossa jalkapallossa on, amerikkakeskeisten lajien, kuten koripallon, jääkiekon tai amerikkalaisen jalkapallon, tapaan vain yksi huippusarja, jolle kaikki muut ovat alisteisia.

Eikä näin käy vahingossa. Valioliigan 20 seurasta jo puolet on amerikkalaisessa omistuksessa. Heistä usealla, esimerkiksi Chelsean Todd Boehlyllä ja Liverpoolin John Henryllä, on aiempia omistuksia Yhdysvaltojen suurten urheilusarjojen seuroista.

Nämä omistajat tietävät, mitä yhden liigan dominanssi tarkoittaa. Ja he haluavat maistaa samaa nannaa myös jalkapallossa. Lähi-Idästä kotoisin olevat, valtioiden rahoittamat, omistajat seuraavat mielellään perässä.

Jo nyt on nähtävissä se, että seurojen hankintapolitiikka muuttuu vuosi vuodelta amerikkalaisempaan suuntaan. Amerikan urheilusarjoissa parhaassa peli-iässä olevien huippupelaajien siirtymiset toiseen seuraan ovat todella harvinaisia. Sen sijaan joukkueita rakennetaan hankkimalla näennäisen ilmaisia pelaajia vapaiden agenttien markkinoilta tai lukitsemalla huippulupaavia nuoria pitkillä sopimuksilla.

Kumpikin trendi on tällä hetkellä vahvasti esillä myös jalkapallossa. Amerikkalaisomisteiset Liverpool ja Chelsea ovat hyviä esimerkkejä jälkimmäisestä ajattelutavasta. Kumpikin seura pyrkii ennen kaikkea hankkimaan nuoria, tasonsa jo osoittaneita, pelaajia ja kasvattamaan heistä pitkän aikavälin avainpelaajiaan. Näin pelaajan uran arvo saadaan maksimoitua ja hankinta- sekä palkkakulut pysyvät ennustettavimpina. Jalkapallossa ei ole toki Yhdysvalloista tuttua palkkakattoa, mutta asetelma uuden FFP:n alla on samankaltainen.

Tässä itsessään ei ole mitään väärää, mutta palkkakaton puuttumisen ja Valioliigan ylivoimaisten resurssien takia se tulee vääristämään kansainvälistä kilpailua entisestään. Vaikka nuorille tehtävät pitkät sopimukset ovat seuran kannalta suuri mahdollisuus, ovat ne myös merkittävä riski. Koskaan ei voi olla sataprosenttisen varma siitä, lunastaako pelaaja todella koko potentiaalinsa, tai siitä, välttyykö hän vakavilta loukkaantumisilta.

Ja koska jalkapallossa ei ole palkkakattoa, voivat muita rikkaammat valioliigaseurat korvata yhden hankinnan epäonnistumisen yksinkertaisesti ostamalla tilalle uuden pelaajan. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa Valioliigasta löytyy tukuttain seuroja, joiden penkillä istuu kymmenkunta pelaajaa, jotka mahtuisivat minkä tahansa muun sarjan kärkijoukkueen avaukseen.

Samalla muissa liigoissa pelaavien seurojen on alettava nuorentaa omia joukkueitaan entisestään. Kun valioliigaseurat alkavat hankkia pelaajia entistä nuorempina, on muilla seuroilla vain yksi vaihtoehto rahoittaa omaa toimintaansa: löytää tulevaisuuden Mudrykit ja Fernándezit vielä nuorempina, ennen kuin rikkaammat seurat ehtivät apajille.

Valioliigaseurojen taloudellinen ylivoima ei ole vielä näkynyt dominanssina esimerkiksi eurokilpailujen puolella, mutta kun toimintaan alkaa rahan lisäksi tulla pitkän aikavälin järkeä, on vain ajan kysymys, milloin näin tapahtuu. Tämän vuoksi edessä on lopulta vain kaksi vaihtoehtoa. Joko Uefa tai Fifa alkavat rajoittaa seurojen rahankäyttöä entisestään, ja tasoittavat kansainvälistä kilpailuasetelmaa – keinotekoisesti, mutta reilusti.

Tai sitten jalkapallokin siirtyy vain yhden sarjan dominointiin, joko mannereurooppalaisten seurojen onnistuttua ajamaan Superliigan läpi tai Valioliigan yksinkertaisesti kasvettua muiden ohi.

The post Sallisen sivukatsomo: Se yksi heitä hallitsee appeared first on Byyri.

Ensin Lionel Messi voitti kauan kaipaamansa – ja median mukaan koko jalkapalloyleisön hänelle toivoman – maailmanmestaruuden, millä hän viimeistään nosti itsensä argentiinalaisen jumalan asemaan Diego Maradonan rinnalle. 

Vain 11 päivää myöhemmin maailma sai muistutuksen siitä, että ajankohtaisvinoumasta huolimatta maapallolta on löytynyt upeita pelaajia myös ennen 2000-lukua, kun yhdessä Maradonan kanssa edellisen vuosisadan parhaana jalkapalloilijana palkittu Pelé nukkui pois 82 vuoden iässä. 

Kolme päivää tämän jälkeen Cristiano Ronaldo päätti puolivuotisen kiukuttelunsa ja vahvisti siirtyvänsä osa-aikaeläkkeelle Saudi-Arabiaan, samalla himmentäen jo muutenkin loistoaan menettäneen sädekehänsä kimallusta entisestään. 

Samalla ihmiset saivat kouriintuvan muistutuksen siitä, ettei mikään ole ikuista. Jopa maailman kovimpien urheilijoiden urat, ja elämät, päättyvät joskus. Tämä muistutus on paikallaan kaikille niille someaikakauden eläteille, jotka ovat keskittyneet vihaamaan yhtä huippupelaajaa enemmän kuin rakastamaan toista. 

Messin maailmanmestaruus sai sosiaalisen median täyttymään GOAT-päivityksistä ja eri asiantuntijat hehkuttamaan historian parasta pelaajaa. C Moren studiossa julistettiin kovaan ääneen, että keskustelu maailman parhaasta pelaajasta tulisi lopettaa. 

Messin pitäminen historian parhaana pelaajana on täysin perusteltua. Kukaan ei voi väittää, että tehdessäsi niin olisit väärässä. Silti tilanne on kaikessa huvittavuudessaan täysin absurdi, sillä sama pätee moneen muuhunkin pelaajaan. 

Messi on maailmanmestaruuden myötä voittanut kaiken mahdollisen sekä maajoukkueessa että seurajoukkueessa. Hän on yksi historian eniten otteluita pelanneista ja maaleja tehneistä jalkapalloilijoista. Hän on myös pelaaja, joka on muovannut kokonaisen sukupolven käsitystä täydellisestä jalkapalloilijasta. Koskaan ei tule olemaan perusteetonta sanoa, että kyseessä on lajinsa suurin. 

Silti kysymys historian parhaasta jättää tilaa pohdinnalle ja vaihtoehdoille. Kyllä, Messi on maailmanmestari, mutta Pelé johdatti Brasilian 12 vuoden sisällä kolmeen MM-kultaan. Yksikään toinen pelaaja ei ole pystynyt samaan. Eikö maailman arvostetuimman urheilukilpailun dominoinnin tulisi painaa vaakakupissa melko paljon? 

Seurajoukkuemenestystä on turha vertailla, sillä jalkapallomaailma on nyt erilainen kuin 60 vuotta sitten. Vielä tuolloin Euroopan asema ei ollut yhtä dominoiva kuin nykyään, eivätkä kaikki maailman parhaat pelanneet Euroopan sarjoissa. Euroopassakin eri kilpailuja oli nykyistä vähemmän, mikä tekee suorasta vertailusta entistä haastavampaa. 

Pelkkä pokaalien määrä ei toki muutenkaan riitä takeeksi sille, että pelaaja on todella ollut parhaista parhain. Dani Alves on voittanut jalkapallohistoriassa enemmän mestaruuksia kuin kukaan muu, mutta tuskin juuri kukaan pitää häntä historian parhaana pelaajana. Suurin osa ei pidä häntä edes pelipaikkansa parhaana, vaikka brasilialainen toki laitapuolustajien aatelistoon kuuluukin. 

Joukkuelajeissa menestys on kiinni paljon muustakin kuin yhdestä pelaajasta, minkä takia katse suunnataan useasti mieluummin pelaajan henkilökohtaisiin saavutuksiin. 2000-luvulla parhaan pelaajan tittelistä on vieläpä tullut korostetusti maalintekokilpailu, mikä heittää oman varjonsa vertailun ylle. Cristiano Ronaldo on, nimittäin, tehnyt uransa aikana edelleen enemmän maaleja kuin Messi. Kuinka moni silti pitää Ronaldo vielä tänä päivänä parempana pelaajana? 

Lisäksi Pelé iski urallaan yli 400 maalia enemmän kuin mihin kumpikaan yllä mainitusta kaksikosta on tähän asti pystynyt. Tämäkin luku tosin sisältää tiettyä ongelmallisuutta, sillä brasilialaisen maaleista yli 500 syntyi epävirallisissa otteluissa. Guinness World Records listaa Pelén edelleen historian parhaaksi maalintekijäksi 1279 maalilla. Fifan alaisissa virallisissa otteluissa hyökkääjä iski kuitenkin ”vain” 767 maalia, eli noin 30 vähemmän kuin Messi ja 60 vähemmän kuin Ronaldo tähän mennessä. 

Tuolla määrällä Pelé ei itse asiassa ole edes historian paras brasilialainen maalintekijä, sillä Romário teki urallaan 772 maalia. Pitääkö silti kukaan Romáriota Peléä suurempana pelaajana? 

Maalintekovertailuun liittyy myös tiettyä ajankohtaisvinoumaa, sillä Pelén aikakaudella virallisia otteluita pelattiin yksinkertaisesti vähemmän kuin nykyään. Vai kuinka realistiselta kuulostaa ajatus siitä, että Messi tai Cristiano Ronaldo pelaisivat virallisten otteluiden lisäksi vielä yli 500 harjoitusottelua uransa aikana? 

Ehkä sen takia onkin mielekkäämpää vertailla pelaajien tehokkuutta. Kun katsotaan maalimääriä ottelua kohden, on Pelé täysin omalla tasollaan sekä Messiin että Ronaldoon nähden. Toisaalta sekä Gerd Müller, Ferenc Puskás että Josef Bican tekivät maaleja vielä Peléäkin tehokkaammin. Eikö jotakuta heistä täytyisi silloin pitää historian parhaana maalintekijänä? 

Ei oikeastaan, koska virallisista tilastoista löytyy vielä yksi kovempi maalintekijä, joka jää eri vertailuissa usein huomioimatta. Saksalainen Erwin Helmchen nimittäin iski vuosina 1924–1950 hurjat 987 maalia, millä hän jättää kaikkien aikojen maalintekijätilastossa Cristiano Ronaldon kakkossijalle. Kuinka monesti olet kuullut jonkun puhuvan Helmchenistä historian parhaana pelaajana? 

Kaiken tämän hehkutuksen alle jää vielä se fakta, että jalkapallossa on muitakin arvoja kuin maalinteko. Eri ihmiset arvostavat erilaisia pelityylejä, eri suorituksia ja jopa eri pelipaikkoja – usein esimerkiksi sen mukaan, millä pelipaikalla he ovat itse joskus pelanneet. 

On täysin perusteltua sanoa, että historian paras pelaaja oli sittenkin Gianluigi Buffon, Peter Schmeichel tai Lev Yashin. Puolustamisen jaloa taitoa arvostava voisi hyvin nimetä omasta mielestään parhaaksi pelaajaksi Paolo Maldinin tai Franz Beckenbauerin. Pallotaitavampaa pelaajaa kuin Ronaldinho taas tuskin on ollut koskaan. 

Juuri tämä tekee historian parhaasta pelaajasta keskustelemisesta niin kiehtovaa. On täysin sallittua arvostaa eri asioita ja arvottaa ominaisuuksia eri järjestykseen. Yksilölajeissa parhaan valinta on melko suoraviivaista, mutta joukkueurheilussa se ei tule koskaan sitä olemaan. 

Lisäksi se, kuka on historian paras pelaaja, ja kellä oli historian paras ura, ovat kaksi täysin eri asiaa. Omasta mielestäni jalkapallomaailma ei ole koskaan nähnyt niin hyvää pelaajaa kuin Brasilian Ronaldo oli parhaimmillaan. Ronaldon uran huippu jäi kuitenkin polvivaivojen vuoksi verrattain lyhyeksi, joten hänen urasaavutuksiaan on vaikea verrata esimerkiksi Pelén, Messin tai Cristiano Ronaldon vastaaviin. 

Hieman samasta syystä Maradona putoaa helposti keskustelun ulkopuolelle. Monelle 80-luvulla varttuneelle hän tulee olemaan paras koskaan, mutta kentän ulkopuolisten seikkojen takia hänenkin uransa jäi harmittavan rikkonaiseksi. Edesmennyt legenda ei esimerkiksi ottelu- tai maalimäärissä päässyt edes puoleen siitä, mihin Messi on yltänyt, minkä takia monen myöhemmin syntyneen on vaikea käsittää sitä, kuinka poikkeuksellisesta pelaajasta todella oli kyse. 

Jos taas asiaa ajatellaan sitä kautta, kuka on eniten vaikuttanut lajin evoluutioon, on Johan Cruyff pakko asettaa validiksi vaihtoehdoksi maailman parhaan tittelille. Evoluution ja lajin kehityksen kannalta on tärkeää muistaa myös se, ettei jalkapallo ole vain miesten laji. Siksi esimerkiksi Mia Hamm ja Marta ovat niin ikään varteenotettavia ehdokkaita. 

On myös täysin sallittua ottaa pelaajan suuruus kentän ulkopuolella huomioon omaa mielipidettä muodostettaessa, sillä kaikkea suuruutta ei voi mitata vain urheilullisilla avuilla. Tällä tavoin asiaa lähestymällä esimerkiksi Messiä tai Cristiano Ronaldoa tarvitsisi tuskin asettaa edes ehdolle. 

Kaiken kaikkiaan on tärkeää muistaa, ettei sellaista absoluuttista faktaa kuin historian paras jalkapalloilija ole olemassa. Kun puhutaan parhaasta mistä tahansa, kyseessä on ennen kaikkea mielipideasia. 

Vegaanin mielestä arvostettu pihviravintola tuskin voi olla maailman paras ravintola, vaikka se olisi sitä jollekin muulle. Suomalaiselle, indonesialaiselle ja nigerialaiselle maailman paras kulttuuri voi tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita.  

Urheilussa ominaisuuksia on pyritty laittamaan järjestykseen läpi historian. Absoluuttisen paremmuuden mittaaminen on kuitenkin äärimmäisen haastavaa. Usain Boltia sanotaan historian nopeimmaksi juoksijaksi, ei historian parhaaksi juoksijaksi, koska juoksumatkoja on erilaisia, eikä niillä ole paremmuusjärjestystä. 

Someaikakauden värikkäässä maailmassa kaikesta yritetään tehdä korostetun mustavalkoista. Olet joko jonkin asian puolella tai sitä vastaan. Todellisuudessa erilaisia harmaan sävyjä on kuitenkin lukemattomia. 

Itse keskustelen mielelläni historian parhaasta jalkapalloilijasta, sillä keskusteluna se on yksi maailman kiehtovimmista. Lupaan arvostaa ja kuunnella sinun mielipidettäsi, koska se on todennäköisesti täysin oikea. Kunhan sinä lupaat tehdä saman minun mielipiteelleni, joka ei ole väärä vain sen takia, että se eroaa omastasi.  

The post Sallisen sivukatsomo: Musta vai valkoinen appeared first on Byyri.

Huuhkajien EM-karsinnat

Suomalainen jalkapallovuosi alkaa kerätä kunnolla kierroksia maaliskuussa, kun karsinnat miesten vuoden 2024 EM-kisoihin alkavat. Huuhkajat aloittaa oman karsintataipaleensa tutulta ja muistoja tulvivalta Kööpenhaminan Parkenilta torstaina 23. maaliskuuta. 

EM-kisojen tapahtumien myötä erityisen paikan suomalaisfanien sydämissä ottanut Kööpenhamina saa varmasti jälleen todistaa merkittävää määrää huuhkajakannattajia, kun matka kohti Suomen historian toisia miesten arvokisoja pyörähtää käyntiin. Tanskan lisäksi vastaan asettuvat Pohjois-Irlanti, Slovenia, Kazakstan ja San Marino.

Huuhkajien EM-karsintalohko on äärimmäisen mielenkiintoinen – myös sen takia, että Suomi lähtee nyt ensimmäistä kertaa koskaan omaan karsintalohkoonsa suosikkina kisapaikan lunastajaksi. Tanska on luonnollisesti lohkon ykkössuosikki, mutta hyvien Nations Leaguen otteiden myötä ylempään arvontakoriin noussut Suomi lähtee karsintoihin lähtökohtaisesti lohkon toiseksi parhaana joukkueena. Lohkon kaksi parasta etenee suoraan kesän 2024 EM-lopputurnaukseen.

Karsinta-arvonnan tulos ei toki ollut suomalaisittain se kaikkein miellyttävin, ja pettyneen oloinen Markku Kanerva totesikin arvonnan jälkeen tuoreeltaan, että jopa neljällä maalla on realistiset mahdollisuudet kisapaikan tuovaan kakkossijaan. Siitä huolimatta lohko on sellainen, jossa Suomen tulisi uskoa sijoittuvansa kahden parhaan joukkoon. 

Totta on, että H-lohko on kenties EM-karsintojen tasaisin. Kolme joukkuetta – Suomi, Pohjois-Irlanti ja Slovenia – ovat Fifa-rankingissa kuuden sijan sisällä. Lähtökohtaisesti joukkueiden välillä ei ole suuria tasoeroja, ja kuten Kanervakin sanoi, ristiin pelaamista tapahtuu varmasti.

Toisaalta, jos paremman arvontakorin ei anna sokaista, voi lohkoa katsoa myös toisesta näkökulmasta. Siinä, missä vuoden 2020 EM-kisojen karsinnoissa Suomen vastustajien yhteenlaskettu Fifa-ranking oli 377, on se tulevissa karsinnoissa 465. Vastustajat ovat siis, hieman luovasti ajatellen, noin sata pykälää huonompia kuin niissä karsinnoissa, joista kisapaikka irtosi.

Lohkon ennakolta paras joukkue (vuonna 2019 Italia, nyt Tanska) on molemmilla kerroilla ollut Fifa-rankingin sijalta 18. Vuonna 2019 ennen Suomea rankingissa olivat vielä Bosnia ja Hertsegovina (sijalla 34) ja Kreikka (43). Tällä kertaa muita maita ei Suomen ja ykkössuosikin välistä löydy.

Pohjois-Irlanti löytyy rankingsijalta 59, kolme pykälää Huuhkajia alempaa, ja Slovenia taas kolme sijaa Pohjois-Irlantia perässä. Sen jälkeen Kazakstan (115) onkin vastustajana verrattavissa vuoden 2019 karsintojen Armeniaan (101) ja San Marino (211) Liechtensteiniin (181), joskin kumpikin on lähtökohtaisesti hieman heikompi.

Koska kaikkien aikojen karsinnat on niin kulunut ja ylikäytetty slogan, että sillä alkaa olla jo kasarimaista nostalgia-arvoa, käytetään sitä taas kerran: nyt jos koskaan on aika asettua maajoukkueen taakse, sillä edessä on kaikkien aikojen karsinnat.

Miesten EM-kisojen 2028 ja 2032 järjestäjät

Tänä vuonna kuullaan mielenkiintoisia uutisia myös vuotta 2024 myöhemmistä miesten EM-kisoista. Uefa nimittäin julkaisee järjestäjämaat sekä vuoden 2028 että vuoden 2032 EM-kisoille syyskuussa. 

Vuonna 2028 saatetaan palata jalkapallon synnyinseuduille (taas, joku voisi vuosien 2020 ja 2022 EM-kisojen jälkeen sanoa), sillä Englanti on hakenut kisaisännyyttä yhdessä Pohjois-Irlannin, Skotlannin, Walesin ja Irlannin kanssa. Toinen hakija on Turkki, jolle arvokisat olisivat historian ensimmäiset.

Jalkapalloilullisten arvojen lisäksi järjestäjämaan valinta kertonee jotain Uefan suhtautumisesta tai kiinnostuksesta maiden poliittiseen asemaan jalkapallon ulkopuolella – tai sitten ei. Eiväthän nämä asiat tietysti liity toisiinsa.

Vuoden 2032 miesten EM-kisoja on puolestaan ilmoittanut hakevansa hallitseva Euroopan mestari ja kaksissa edellisissä MM-kisoissa dominoinut Italia, joka on viimeksi isännöinyt miesten arvokisoja vuonna 1990, kun maassa pelattiin historian tylsimmiksi tituleeratut MM-kisat.

Toinen hakija on puolestaan – rumpujen pärinää – Turkki. Turkki on jalkapallohullu maa, joka varmasti järjestäisi tunnelmaltaan ikimuistoiset EM-kisat. Euroopan poliittisen tilanteen ollessa polarisoituneempi kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen muutkin asiat kuitenkin painavat vaakakupissa. Toisin sanoen, kts. yllä oleva loppukaneetti.

Tasa-arvon tyyssija

Jalkapalloilullinen tasa-arvo ottaa tänä vuonna taas yhden merkittävän loikan, kun naisten kansainvälisten turnausten määrää kasvatetaan vastaamaan miesten vastaavaa. 

Ensin, hieman alle vuosi sen jälkeen, kun Italia ja Argentiina pelasivat historian ensimmäisen Finalissiman (jonka merkitys on pysynyt, pysyy ja tulee aina pysymään mysteerinä), Englanti ottaa Wembleyllä mittaa Brasiliasta historian ensimmäisessä naisten Finalissimassa. Myös tässä ottelussa panoksena on… jotain.

Muutama kuukausi tämän jälkeen Helmarit ottaa osaa historian ensimmäiseen naisten Uefa Nations Leagueaan, joka käynnistyy syyskuussa. Turnaus pelataan miesten puolelta tutulla formaatilla. Joukkueet on jaettu A-, B- ja C-sarjoihin, joissa ne pelaavat pääosin neljän joukkueen lohkoissa. Lohkovoittajat nousevat ylempään ja lohkojen jumbot putoavat alempaan sarjaan.

Naisten Nations Leaguessa ei ole panoksena arvokisapaikkoja, mutta turnauksella on silti väliä myös tuloksellisesti. Nations Leaguen tulokset nimittäin määrittävät, missä sarjassa maajoukkueet lähtevät vuoden 2024 EM-karsintoihin, jotka pelataan samalla formaatilla kuin Nations League. EM-karsinnoissa vain A-sarjasta voi lunastaa suoran paikan vuoden 2025 EM-kisoihin. Muista sarjoista on tarjolla vain jatkokarsintapaikkoja.

Se, että naisten maajoukkuejalkapallossa pelataan samoja turnauksia kuin miesten puolella, on äärimmäisen tärkeää jalkapallon tasa-arvon kannalta. Vaikka työtä on vielä paljon, kaikki, mikä näyttää paperilla tasapuoliselta, saa ihmiset ajattelemaan, että näinhän sen pitäisi ollakin. Jo pelkästään sillä on iso arvo aidosti inklusiivista jalkapallomaailmaa rakennettaessa. 

Tällä kertaa keinot pyhittävät tarkoituksen, sillä on helppo kyseenalaistaa, onko Uefa aidosti tasa-arvon asialla vai onko se vain haistanut naisjalkapallossa piilevän taloudellisen potentiaalin – varsinkin kun sen viime elokuussa julkaisema tutkimus arvioi, että naisten seurajalkapalloilun kaupallinen arvo voi kasvaa yli 600 miljoonaa euroa seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Voi olla, että maajoukkuekilpailujen kiillottaminen on yksi keino tehdä seurajoukkueita, eli Uefan aitoa kultakaivosta, tunnetummaksi, mutta sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Se, että naisten seurajalkapallosta ja naisten arvokisoista löytyvä potentiaali halutaan vihdoin valjastaa käyttöön, on vain ja ainoastaan hyvä asia. 

Jopa kaavoihin kangistuneet maanosaliitot ovat lopulta tajunneet sen, että faneille kannattaa tarjota sitä, mitä fanit haluavat. Tällä kertaa se, mitä fanit haluavat, kerryttää sekä rahaa kassaan että tasa-arvoa jalkapalloon.

Palaako jalkapallo kotiin?

Yhdenmuotoinen tasa-arvoloikka otetaan myös heinä-elokuussa, kun vuoden 2023 jalkapallon MM-kisat pelataan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Naisten MM-kisoihin nimittäin osallistuu nyt ensimmäistä kertaa 32 maata, mikä on ollut miesten MM-kisojen vakio vuodesta 1998 lähtien (joskin seuraavalla kerralla miesten MM-kisoissa nähdään 48 joukkuetta).

Tämän kesän MM-kisat ovat todella mielenkiintoiset myös siinä mielessä, että tällä kertaa Euroopasta löytyy kaikki ruudut raksittava haastaja edellisiä turnauksia dominoineelle USA:lle.

Hallitseva Euroopan mestari Englanti, joka lokakuussa pelatussa ystävyysottelussa kaatoi Yhdysvallat 2–1, lähtee MM-kisoihin (lähes) tasaveroisena voittajasuosikkina amerikkalaisiin verrattuna. Näin varteenotettavaa tilaisuutta ei jalkapallon kotiin saattamiselle ole ollut sitten vuoden 1966.

Taustalla vaanivat myös uutta tulemista tekevä, 2000-luvun alussa arvokisoja dominoinut Saksa, ja vuoden 2021 olympialaisten finaaliin selvinnyt ja siitä lähtien Fifa-rankingin kolmen kärkeen kuulunut Ruotsi. Nyt jos koskaan Euroopalla on tilaisuus ottaa valtikkansa takaisin.

Pelataanko Suomessa arvokisoja?

Kaiken lisäksi tämän vuoden aikana päätetään kaksien miesten EM-kisojen lisäksi järjestäjä myös vuoden 2025 naisten EM-kisoille. Tämä valinta on suomalaisittain kaikkein mielenkiintoisin, sillä turnauksen järjestämistä ovat hakeneet Puola, Ranska, Sveitsi – ja yhteishakemuksella Pohjoismaat Ruotsi, Tanska, Norja ja Suomi.

Yhteispohjoismaisen hakemuksen mukaisesti EM-kisat olisi tarkoitus pelata Tukholmassa, Göteborgissa, Kööpenhaminassa, Odensessa, Oslossa, Trondheimissa ja Helsingissä sekä Tampereella. Suomessa saatetaan siis pelata jälleen jalkapallon arvokisoja vain reilun kahden vuoden kuluttua. Päätös kisaemännästä tehdään huhtikuun alussa, jolloin jokaisen suomalaisen jalkapalloihmisen kannattaa pitää silmät ja korvat avoinna.

The post Sallisen sivukatsomo: Tulkoon jalkapallovuosi 2023 appeared first on Byyri.

Kun kisat on rakennettu verellä ja lahjonnalla, ja ne järjestävä valtio on täysin vailla perinteitä niin jalkapallon kuin ihmisarvojenkin saralla, on helppo sivuuttaa miljonääripelaajien kohtaamat ongelmat. Mutta myös ne ovat keskustelemisen arvoisia, sillä MM-kisojen myöntämisellä Qatariin saattaa olla merkittäviä terveydellisiä riskejä turnaukseen osallistuville – ja monille niistä ulos jääneille – pelaajille.

Kun Fifa päätti, että MM-kisat tullaan pelaamaan Qatarissa, päätti se samalla, että kausi 2022–2023 olisi pelitahdiltaan historian epäinhimillisin. Qatarin MM-kisat eivät vain lisää pelejä keskelle kiireistä sarjakautta, ne myös pakottavat pelaamaan koko muun kauden normaalia tiiviimmällä tahdilla.

MM-kisoja edeltävän 100 päivän aikana Liverpool pelasi 21 kilpailullista ottelua. Lisäksi samalle ajanjaksolle mahtuu kahden pelin maaottelutauko. Bayern Münchenin Sadio Mané, jonka pelikunto MM-kisojen alla on arvoitus, ehti ennen loukkaantumistaan pelata 24 ottelua 100 päivään. Tämä tarkoittaa peliä joka neljäs päivä yli kolmen kuukauden ajan.

Manén – joka loukkaantumisesta huolimatta nimettiin Senegalin kisajoukkueeseen – lisäksi moni muukin tähtipelaaja on joutunut raskaan pelikuorman uhriksi. Myös Paulo Dybalan pelaaminen MM-kisoissa on epävarmaa; Diogo Jota, Timo Werner, Reece James, Giovani Lo Celso, Presnel Kimpembe ja moni muu joutui puolestaan jättämään kisat kokonaan väliin.

Suuren pelikuorman alla suuri loukkaantuneiden määrä ei valitettavasti ole mikään yllätys.

”Kaikki Uefankin tutkimukset tukevat sitä. Niiden mukaan vammariski nousee jopa 20 prosenttia, jos pelit ovat viiden päivän sisällä toisistaan. Se on todella merkittävä vammariskin nousu”, HJK:n miesten edustusjoukkueen fysiikkavalmentaja Niklas Virtanen sanoo.

Pelitahti ei hellitä MM-kisojen aikanakaan. Lohkovaiheen aikana yksikään joukkue ei pääse otteluiden välillä lepäämään kolmea päivää enempää. Ensimmäinen pidempi lepo on vuorossa vasta ennen puolivälieriä, jos sinne asti selviää. Fifa, suuressa viisaudessaan, päätti järjestää Qatarin MM-kisat tiiviimmällä tahdilla kuin koskaan aikaisemmin, koska välimatkat ovat pienet ja matkustusajat aiempaa lyhyemmät.

Selitys kuitenkin ontuu, sillä matkustaminen ei MM-kisakontekstissa ole palautumisen kannalta kovinkaan merkittävä tekijä. Todellisuudessa pelitahdin kiristäminen pohjautuu virhearvioon siitä, mitä talvikisat toisivat tullessaan. Tämän takia Fifa joutui tekemään myönnytyksiä kansallisille sarjoille. Myönnytysten vastapainona oli pelaajien terveys.

Mutta jotta todella voitaisiin ymmärtää kovan pelikuorman vaikutukset, on ensin tarkasteltava sitä, kuinka kauan palautuminen yksittäisesti ottelusta kestää.  

”Jos pelaa täydet 90 minuuttia, ei 72 tuntia missään nimessä riitä täyteen palautumiseen”, Virtanen kertoo. ”Toki aiemminkin voi treenata tai pelata, mutta täyteen suorituskykyyn ei pääse. Sitä voi pitää faktana, vaikka yksilöllisiä eroja onkin.”

”Syvemmälle mentäessä voidaan alkaa tutkia eri mittareita. Toiset mittarit voivat näyttää, että keho on palautunut, mutta esimerkiksi tulehdusarvot voivat olla koholla jopa 100 tuntia pelin jälkeen.”

Ottelua seuraavat päivät joukkueet keskittyvätkin vain palautumiseen. Niiden pelaajien kanssa, jotka eivät päässeet pelaamaan, rasitus toki tasataan. Mutta muutoin kehittävää tai otteluihin valmistavaa harjoittelua ei kahden ensimmäisen päivän aikana juurikaan voi tehdä.

”Viikkorytmi määräytyy aina pelin mukaan. Ottelun jälkeinen päivä on huonoin päivä harjoitella, koska kroppa ei vuorokaudessa palaudu juuri ollenkaan. 24 tuntia kroppa on tosi väsynyt, ja 48 tuntia pelistä loukkaantumisriski on kaikkein suurin. Näiden kahden päivän aikana joukkueet taiteilee sen kanssa, kumpi päivä on lepoa ja kumpi käytetään palauttavaan harjoitteluun”, sanoo Ilveksen miesten edustusjoukkueen fysiikkavalmentaja Heli Rekimies.

Vaikka joukkuekohtaisia eroja on, sekä Virtanen että Rekimies käyttävät yleensä ottelun jälkeisen päivän palauttavaan harjoitteluun. Seuraava päivä levätään, koska monella pelaajalla lihasarkuus on suurimmillaan vasta silloin. Vasta kolmantena päivänä ottelun jälkeen keho kestää täysipainoista harjoittelua.

”Hermostollinen palautuminen kestää 72 tuntia”, Rekimies muistuttaa. ”Kolmantena päivänä pelin jälkeen energiavarastot ovat palautuneet ja hermostollinen palautuminen on siinä kunnossa, että voidaan harjoitella täysivauhtisesti”.

Tästä päästään ongelman ytimeen. Jos neljäntenä päivänä on jo seuraava peli, ei edellistä päivää voi luonnollisesti käyttää normaaliin harjoitteluun. Pelaajia ei voi kuormittaa liikaa, jotta nämä jaksavat pelata, minkä lisäksi käytössä oleva aika on hyödynnettävä taktiseen valmistautumiseen.

Pitkässä juoksussa juuri tämä altistaa vammoille ja heikentää pelaajien kuntoa.

”Jos tehdään pelkästään valmistavaa ja palauttavaa harjoittelua, niin kunto lähtee laskuun. Vammoilta suojaa parhaiten se, että viikkoon mahtuu myös kovavauhtista harjoittelua, jossa tulee täysivauhtisia spurtteja, kiihdytyksiä ja jarrutuksia. Jos mennään pitkään niin, ettei sellaista harjoittelua voi tehdä, niin vammariski kasvaa paljon”, Rekimies sanoo.

Toki loukkaantumisissa on aina mukana huonoa tuuriakin, mutta melko suurella varmuudella voidaan sanoa, että kestämätön pelitahti on usean MM-unelman murskautumisen taustalla.

Loukkaantumisherkkyyden kasvu ei ole kovan ottelutahdin ainoa lieveilmiö. Myös pelaajien suorituskyky laskee, kun keho ei ehdi palautua riittävästi, eikä kehittävää harjoittelua pääse tekemään. Tämä vaikuttaa myös katsojakokemukseen, kun pelin taso heikkenee.

On kaunis ajatus, että MM-kisoissa päästäisiin näkemään maailman parhaat pelaajat ottamassa mittaa toisistaan. Todellisuudessa viheriöllä nähdään vain raskaan pelikuorman heikentämät versiot näistä pelaajista.

HJK:n Virtasella on omakohtaista kokemusta tiiviin ottelutahdin vaikutuksista suorituskykyyn aivan lähimenneisyydestä.

”Pelattiin HJK:n kanssa 2–3 peliä viikossa lähes koko ajan toukokuulta lokakuun loppuun. Kyllä se näkyi suorituskyvyssä jo kolmannen pelin jälkeen. Jo toisessa pelissä voi näkyä joitain merkkejä, ja kolmannessa näkyy selvästi. Siitä tulee sellainen kierre, ettei akku ole koskaan latautunut täyteen, vaan suorituskyky pyörii aina jossain 90 prosentin alapuolella.”

Virtanen muistuttaa, että se, että pelaaja jaksaa pelata, ja se, että hän pystyy suoriutumaan maksimaalisella tasollaan, ovat kaksi täysin eri asiaa.

”Me puhumme erikseen termeistä fitness ja freshness. Joku pelaaja voi olla hyvässä kunnossa, eli fitneksessä, mutta silti suorituskyky, eli freshness, voi olla heikko. Me haluamme, että pelaajat pysyvät kovassa fitneksessä ja freshneksessä. Jotta siihen pääsee, on viimeistään kolmannen ottelun kohdalla pakko kierrättää kokoonpanoa.”

Rekimies ei ole ihan yhtä jyrkkä arvioidessaan sitä, kuinka nopeasti pelaajien suorituskyky lähtee laskuun, mutta hänkin myöntää, että kokoonpanon kierrättäminen on avainasemassa, jos pelaajat haluaa pitää tuoreina.

”Tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska se riippuu myös pelaajan taustoista. On äärimmäisen tärkeää, että taustalla on hyvää harjoittelua ja pohjat ovat kunnossa.”

”Esimerkiksi keskikentän keskustan pelaajat ja laitapelaajat, joille tulee paljon korkean intensiteetin metrejä, tarvitsevat kriittisesti kierrätystä.”

Tiivistahtisissa MM-kisoissa katsojat voivat kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, kuinka joukkueet panostavat kaiken mahdollisen lohkovaiheen kahteen ensimmäiseen otteluun, ja toivovat sillä varmistavansa jatkopaikan, koska kolmannessa pelissä on jo pakko kierrättää.

Rekimiehen mukaan maksimissaan neljä viikkoa kestävissä MM-kisoissa terveydellistä katastrofia ei vielä ehdi tapahtua, mutta sitä pidemmällä aikajänteellä viikkorytmissä pitäisi olla mukana myös kovavauhtista harjoittelua.

Jos pelejä on jatkuvasti neljän päivän välein, tällainen harjoittelu puuttuu kokonaan. Qatarin MM-kisat ovat pakottaneet puristamaan koko kauden pelitahdin kestämättömään muottiin, jonka vaikutuksia pitkässä juoksussa voi tässä kohtaa vain arvailla.

Yksi olennaisimmista menestystekijöistä MM-kisoissa – etenkin tänä vuonna, kun taukoa ennen kisojen alkua ei ole – onkin se, miten joukkueet onnistuvat huolehtimaan pelaajiensa terveydestä ja palautumisesta.

Sekä Virtanen että Rekimies ovat sitä mieltä, että vain mielikuvitus on rajana, kun loputtomilla budjeteilla operoivat kisajoukkueet yrittävät optimoida pelaajiensa palautumista.

”Englannin maajoukkueella oli Brasilian MM-kisoissa sellaista teknologiaa, jonka avulla analysoitiin jokaisen pelaajan hiki. Sen perusteella jokaiselle tehtiin henkilökohtainen cocktail palautumista varten. Uskon, että tällaista käytetään Qatarissakin paljon”, Virtanen kertoo.

Myös verikokeita, virtsa-analyyseja ja jopa yöllistä palautumista seuraavia patjoja saatetaan käyttää, jotta päivän jokainen hetki saadaan analysoitua ja optimoitua. Lisäksi käytössä on myös veikkausliigajoukkueiden repertuaarista löytyvää teknologiaa, kuten akupunktiota, palautumishousuja, hierontaa ja erilaisia kylmähoitoja.

Turnauksen kokonaiskuormitusta seurataan puolestaan GPS-mittareilla, joiden avulla pyritään tasaamaan pelaajien kuorma useamman ottelun ja harjoituksen otannalla. Saman teknologian avulla seurataan pelaajien sykkeitä, jotta saadaan reaaliaikaista dataa esimerkiksi ottelun aikana tapahtuvasta palautumisesta.

Sekä Virtanen että Rekimies kuitenkin muistuttavat, että perusasioiden on oltava kunnossa, oli taso tai budjetti millainen tahansa. Ruoan ja levon merkitystä ei voi ylikorostaa, kun pyritään lyhyen aikavälin palautumiseen.

Oman lisähaasteensa palautumisen optimointiin tuo Qatarin MM-kisojen ennätyksellisen tiivis pelitahti. Virtanen ei kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, että matkustamisella olisi suurta vaikutusta palautumiseen MM-kisoissa, joissa joukkueilla on käytössään yksityiskoneet ja lähes rajattomat budjetit.

Välimatka pelien välillä ei välttämättä olekaan niin oleellinen tekijä kuin meidän on annettu ymmärtää. Matkan keston tai kulkuvälineen sijasta enemmän merkitystä on sillä, kuinka matkan teko ja palautumisen kannalta oleelliset perusasiat saadaan järjestymään.

”Meillä oli vieraspelissä Silkeborgia vastaan käytössä charter-kone. Lennettiin suoraan pelin jälkeen yksityiskoneella, jossa oli paljon jalkatilaa ja hyvät ruoat, Helsinkiin. Oltiin järkevään aikaan Helsingissä ja kaikki pääsi kotiin nukkumaan. Seuraavana päivänä ehdittiin jo vähän palautella. Tämä ei ole kaukana siitä, jos pelattaisiin vieraspeli Turussa. Hyvässä lentokoneessa istuminen voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin bussissa istuminen”, Virtanen sanoo.

Ottelutahdin kiristäminen matkustusajan vähenemiseen vedoten kuulostaa siis halvalta selitykseltä, jolla Fifa yrittää pitää omat kasvonsa puhtaana. On toki totta, että esimerkiksi Brasilian tai Venäjän kisoissa ottelupaikkakuntien välillä saattoi olla reilusti yli tuhat kilometriä, kun Qatarissa pisimmätkin välimatkat pyörivät kymmenissä kilometreissä Yksityiskoneella matkustaville pelaajille ero on kuitenkin melko marginaalinen.

”Jos matkustamisen saa järjestettyä hyvin, ja siihen saadaan sisällytettyä peruspilarit, eli ravinto, uni ja palauttava treeni, niin en näe sitä ongelmana”, Virtanen kertoo. ”Toki lentokoneessa oleminen vähän kuormittaa, kun nestetasapaino kärsii ja niin edelleen. Eivät ne kuitenkaan ole niin isoja ongelmia kuin ravinnon tai levon puute.”

”Jos miettii MM-kisoissa olevien joukkueiden budjetteja, niin ne pystyvät järjestämään matkustamisen, ravinnon ja kaiken muunkin pelaajan kannalta optimaalisesti. Ei se ole sen ihmeellisempää kuin meille mennä Tapiolaan pelaamaan.”

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Qatarin MM-kisat alkavat huomenna, ja pitävät pelitahdin lisäksi sisällään monta muutakin ongelmaa. Jotkut boikotoivat kisoja, toiset eivät usko sen vaikuttavan kokonaiskuvaan ja kolmannet vannovat mahdollisimman suuren ja epäkohtiin keskittyvän mediahälinän nimeen.

Jokainen tehköön itselleen sopivalla tavalla. Vaikka MM-kisoja on käytetty poliittisesti epäsovinnaisiin tarkoituksiin aiemminkin, ollaan nyt täysin uuden mittakaavan äärellä. Tällaiseen tilanteeseen on ollut yksittäisen ihmisen vaikea, ellei mahdoton, varautua. Mikään yllämainituista lähestymistavoista ei ole absoluuttisesti väärä, joten tehdään niin kuin itse koemme oikeaksi, ja keskittykäämme siihen. Muiden arvopohjaa on vaikea lähteä tässä tapauksessa kritisoimaan.

Kisoista, niiden ongelmista ja kaikesta huolimatta jalkapalloon liittyvästä kauneudesta voi keskustella lisää Twitterissä (@TeravinKyna) tai lukea lisää liittymällä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi. 

Yhdestä asiasta voimme kuitenkin olla yhtä mieltä. Valitkaamme lähestymistapamme Qatarin kisoihin – ja kaikkeen muuhunkin – sellaiseksi, että uskomme sen avulla jättävämme jälkeemme hieman paremman maailman kuin ennen sitä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Hys – täällä emme puhu ottelutahdista appeared first on Byyri.

Allegrin miehistölle toinen kausi alkaa kuitenkin hyvin epätavallisissa merkeissä. Juventus nimittäin pelaa tulevana keväänä – Barcelonan tapaan – Mestarien liigan sijasta Eurooppa-liigan pudotuspelejä.

Kevään 2015 Mestarien liigan finaalissa toisensa kohdannut kaksikko voi silti ajatella, että huonomminkin olisi voinut käydä. Vuotta myöhemmin finaaliin yltänyt, mutta nyt alkulohkonsa jumboksi jäänyt, Atlético Madrid ei nimittäin pelaa europelejä MM-kisojen jälkeisellä kauden puolikkaalla ollenkaan.

Kolmen taloudellisesti merkittävän eurooppalaisjätin putoaminen Mestarien liigan lohkovaiheessa on kuitenkin enemmänkin anomalia kuin aito kuva eurooppalaisen jalkapallon tilasta.

Todellisuudessa esimerkiksi huonoimman alkukautensa 10 vuoteen pelanneen Liverpoolin selviytyminen pudotuspeleihin yhdeksän pisteen marginaalilla, Tottenhamin lohkovoitto ja Rangersin ”saavuttama” historian huonoin lohkovaiheen tulos kertovat aidompaa kieltä siitä, missä eurokentillä tällä hetkellä mennään.

Jalkapallosta kun on tullut viimeisten 10–15 vuoden aikana ennustettavampaa, ja sitä kautta mauttomampaa, värittömämpää ja hajuttomampaa, kautta Euroopan.

Hyvin pieni joukko täysin poikkeuksellisia eliittiseuroja on karannut etumatkalle, joka alkaa olla täysin mahdoton kiinni kurottavaksi ilman radikaaleja sääntömuutoksia.

Euroopan nykyiset kärkiseurat voittavat enemmän pelejä kuin koskaan aikaisemmin, suuremmalla maalierolla kuin koskaan aikaisemmin ja rikkovat enemmän kansallisia sekä kansainvälisiä ennätyksiä kuin koskaan aiemmin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopassa on todistettu ensimmäistä triplaa niin Espanjassa, Italiassa kuin Saksassakin. Englannissa on nähty historian ensimmäinen kansallinen tripla. Samalla ajanjaksolla sekä Espanjassa, Italiassa että Englannissa on rikottu 100 pisteen haamuraja ensimmäistä kertaa. Mestarien liigakin voitettiin 2010-luvulla kolme kertaa putkeen – ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun alun.

Kaikki tämä kertoo siitä, kuinka suureksi kuilu absoluuttisen eliitin ja Euroopan kakkoskorin seurojen välillä on revennyt. Siinä, missä 1990-luvulla Mestarien liigan voittoa juhli yhdeksän eri seuraa, on viimeisen kymmenen vuoden aikana samaan yltänyt vain viisi seuraa. Suurin yhteinen nimittäjä näille on raha.

Viimeiset 12 Mestarien liigaa on kaikki voitettu sellaisten seurojen toimesta, jotka kuuluvat Euroopan kymmenen rikkaimman seuran joukkoon. Viimeisten 15 vuoden ajanjaksolla ainoa poikkeus tuohon ryhmään on José Mourinhon Inter.

Kuilu ei kuitenkaan esiinny vain Mestarien liigassa. Jokaisessa Euroopan neljästä suurimmasta sarjasta mestaruuden voittaneiden joukkueiden pistekeskiarvo on kohonnut yli kymmenellä pisteellä vuosituhannen vaihteesta. Samalla Mestarien liigan paikoille selvinneiden eri joukkueiden määrä on pudonnut kolmanneksella.  

Taloudellinen eriarvoistuminen on arkipäivää myös pienemmissä sarjoissa. Veikkausliigassa sama seura on voittanut mestaruuden 10 kertaa viimeisten 13 vuoden aikana. Itävallassa mestari ei taas ole vaihtunut kertaakaan yhdeksään vuoteen.

Eurooppalainen jalkapallo on niin paljon ennalta-arvattavampaa kuin 2000-luvun alussa, että jopa jalkapallokapitalismin raamattu, Deloitte Football Money League, on varoittanut taloudellisten tekijöiden määrittävän liiaksi sitä, mitä kentän tasolla tapahtuu.

Siksi on äärimmäisen virkistävää, kun jossain rahan kyllästymistä sarjoista tapahtuu jotain odottamatonta – kun jokin seura uskaltaa uida vastavirtaan ja onnistuu yrityksessään. Tarinat, kuten Royale Union Saint-Gilloisen mestaruus tai Bodø/Glimtin nousu Norjan merkittävimmäksi seuraksi, toimivat vielä nykypäivänäkin linkkinä jalkapallon syvimpiin arvoihin.

Yksi tämän kauden mielenkiintoisimmista tarinoista löytyy Pamplonasta, mistä kotoisin oleva AC Osasuna keikkuu 12 ottelukierroksen jälkeen La Ligan seitsemännellä sijalla.

Kun kolmannes kaudesta on pelattu, Osasuna on vain kolmen pisteen päässä Mestarien liigan paikoista, kaksi pistettä Eurooppa-liigaan oikeuttavaa paikkaa perässä ja vain pisteen päässä Konferenssiliigaa tarkoittavasta kuudennesta sijasta.

Osasunan menestys ei vaikuta olevan mikään tähdenlento, sillä joukkueiden välisiä voimasuhteita realistisesti kuvaavan pisteodottaman mukaan seuralla menee vielä paremmin. Osasuna on pisteodottamaan perustuvan sarjataulukon mukaan ollut tällä kaudella La Ligan kuudenneksi paras joukkue.

Joukkue taistelee aidosti pääsystä europeleihin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen – huolimatta siitä, ettei se ota käytännössä ollenkaan osaa jalkapalloa nykyisin niin paljon määrittäviin siirtomarkkinoihin.

Osasuna on historiansa aikana käyttänyt enimmilläänkin pelaajahankintoihin yhden siirtoikkunan aikana 14 miljoonaa euroa. Seurahistorian kallein yksittäinen hankinta maksoi noin kahdeksan miljoonaa. Viime kesänä Osasuna poltti siirtoihin kaikkiaan hurjat kaksi miljoonaa.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi samoista sijoista kilpaileva Real Sociedad hankki uusia pelaajia 53 miljoonalla, Real Betis 18 miljoonalla ja sarjanousija Almeria 37 miljoonalla. Muun maailman taloudellisista realiteeteista irtautuneessa Valioliigassa sarjan pienemmän budjettiluokan seuroista Nottingham Forest poltti 162 miljoonaa ja esimerkiksi Brentford ja Fulham kummatkin yli 50 miljoonaa.

Osasuna on toki hankkinut pelaajia vapailla siirroilla, mutta sen palkkabudjetti, joka määrittää menestystä huomattavasti siirtoihin käytettyä rahaa paremmin, on kuitenkin vasta La Ligan 13. suurin.

Siirtomarkkinoilla riehumisen sijasta Osasunassa onkin päätetty panostaa omiin junioreihin. Tämä lähestymistapa on ollut aina osa seuran identiteettiä, mutta kevään 2014 Segunda Divisióniin putoamisen jälkeen Pamplonassa päätettiin nostaa panostus omaan akatemiatoimintaan täysin uudelle tasolle ja tehdä siitä koko seuran kivijalka.

Nyt Osasunan junioriakatemia on yksi maailman parhaista. Edustusjoukkueessa pelaa tällä hetkellä jopa yhdeksän omaa kasvattia. Kapteenistoon kuuluvat Roberto Torres, David García ja Unai García ovat kaikki seuran omia kasvatteja – ja pelanneet jokainen koko uransa Osasunassa.

Vaikka seura pelaa yhdessä maailman kovatasoisimmista sarjoista, pohjautuvat sen arvot silti tietynlaiseen perhekeskeisyyteen, yhteisöllisyyteen ja paikallisuuteen. Osasuna on yksi vain neljästä fanien omistamasta seurasta La Ligassa, ja jopa tässäkin joukossa seura on poikkeuksellisella tavalla vuorovaikutuksessa omaan ympäristöönsä ja yhteisöönsä.

Osasunan edustusjoukkueen pelaajat, esimerkiksi, käyvät säännöllisesti harjoittelemassa seuran akatemiapelaajien kanssa, jotta nämä saisivat ensi käden kosketuksen siihen, mitä on olla osasunalainen. Ja vaikka seura nojaa vahvasti omaan junioriakatemiaansa, ei sen tavoitteena ole kasvattaa vain hyviä jalkapalloilijoita, vaan myös hyviä ihmisiä.

– Tiedämme, että monet nuorista eivät lyö läpi. Mutta akatemiassamme ja seurassamme vietetty aika ei saa silti olla hukkaan heitettyä aikaa. He eivät olet vain jalkapalloilijoita. Se on tärkeää. Työskentelemme valmistaaksemme pelaajia edustusjoukkueeseemme, mutta myös ihmisiä, joilla on elämässä muutakin kuin jalkapallo, Osasunan akatemiajohtaja Patxi Puñal sanoi taannoin The Independentille.

Seura aidosti välittää ympäristöstään, ja ympäristö välittää seurasta. Paikallisuus on varmasti yksi merkittävä syy siihen, miksi Estadio El Sadarilla on mitattu korkein desibelilukema koko Euroopassa.

Osasuna on monella tapaa eurooppalainen malliseura. Sen taloudellinen toiminta on aidosti kestävällä pohjalla, mikä ei ole nykyaikana mikään itsestäänselvyys. Vaikka seura putosi kaudeksi 2016–2017 uudestaan Espanjan toiseksi korkeimmalle tasolle, se ei vaikuttanut merkittävästi sen toimintaan. Kuten kestävästi operoivan seuran kohdalla ei kuuluisikaan.

Osasuna on aidosti tiiviissä vuorovaikutuksessa itseään ympäröivän yhteisön kanssa, ja merkitsee globalisoituneessa maailmassa jotain ennen kaikkea paikallisille faneilleen. Yksi iso osa paikallisuutta ovat merkittävät panostukset toiminnan selkärankaan, seuran junioriakatemiaan. Osasuna pystyy tuottamaan jatkuvasti uusia ammattipelaajia ja ennen kaikkea antamaan heille aitoja mahdollisuuksia.

Pamplonalaisseura tarjoaa faneilleen jotain erilaista kuin suurin osa nykymaailman muista jalkapallojoukkueista. Faneilla on siten aivan erilainen syy välittää seurastaan kuin monessa muussa paikassa. Eikä se ole Osasunan kohdalla tarkoittanut muista asioista luopumista. Seura keskittyy omaan ydinosaamiseensa niin vahvasti, että se pystyy myös kilpailemaan omilla vahvuuksillaan.

Kyseessä on seurajohtamisen tapa, josta voisi olla hyvä ottaa mallia muuallakin – esimerkiksi Suomessa, missä keskittyminen on turhan usein siinä, mitä resursseja meiltä puuttuu kuin siinä, mitä meillä on.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Kuten aina, palautetta voi antaa ja omia ajatuksiaan jakaa joko Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon voi myös tilata suoraan sähköpostiin tästä. Maltillista, järkevää ja kestävällä pohjalla olevaa urheilujohtamista voi puolestaan ihailla vapaasti, vaikka siitä ei joka tuutissa elämöisikään.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo – keskity siihen, mitä sinulla on appeared first on Byyri.

Nuorena kovien odotusten saattelemana Italiaan lähtenyt pelaaja löysi tiensä Serie B:n lisäksi Sveitsin, Norjan ja Tanskan pääsarjoihin sekä Englannin Mestaruussarjaan. Loukkaantumiset pysäyttivät maajoukkueeseen nousseen pelaajan nousukiidon ja melkein lopettivat uran jo alle kolmekymppisenä. Niistä Mattila kuitenkin selvisi sillä samalla henkisellä kovuudella, joka oli vienyt hänet ulkomaille, ja palasi pääsarjatason pelaajaksi Suomessa.

Nyt tankki on kuitenkin tyhjä. Jalkapallolle on annettu kaikki, minkä sille vain voi antaa.

”Viimeinen vuosi on ollut todella rankka. On ollut ammattimielessä todella rankkaa, mikä on vienyt hirveästi energiaa. Lisäksi sekin vie energiaa, että kotona on monta lasta ja perhe-elämä on hektistä. Kaiken päälle se, että kroppa alkoi olla aivan äärimmilleen vedetyssä tilassa. Näiden kombinaatio oli hyvä syy lopettamiseen.”

Viimeiseksi jäänyt kausi oli lopulta yksi Sakari Mattilan uran vaikeimmista. HIFK voitti 27 ottelustaan vain yhden ja jäi Veikkausliigan jumboksi lopulta 12 pisteen erolla FC Lahteen.

”On tosi vaikea laittaa sormi siihen kohtaan, missä meni vikaan. Toki kyllähän me nähtiin se tammikuussa, kun kauteen lähdettiin, että koko seura on aivan sekaisin. Se lässähdys, mikä seurasi seurahistorian parasta sijoitusta 50 vuoteen, oli shokki. Jo silloin ensimmäinen pieni peikko kiipesi selkään. Ja mitä lähemmäksi tultiin kauden alkua, sitä enemmän niitä dramaattisia tilanteita tuli.”

Mattila myöntää, että putoaminen Veikkausliigasta vaikutti lopettamispäätökseen, mutta ei yksinään ollut käänteentekevä syy. Kropasta oli vain yksinkertaisesti puristettu irti se, mitä puristettavissa oli. Steariini loppui kynttilästä kesken.

Myös henkiset voimavarat alkoivat kiireisen perhe-elämän keskellä olla lopussa. Mattilalle kokemus oli erityisen raskas, sillä hän kokee, että on nimenomaan henkiseltä kantiltaan ollut poikkeuksellinen pelaaja. Sillä kantilla ja uskolla hän löi läpi HJK:ssa, lähti 19-vuotiaana maailmalle ja rakensi kansainvälisesti kovan uran.

”Kyllä mä aika nuori olin silloin Udineseen lähtiessä”, Mattila nauraa. ”Sitä ei tajunnut silloin, vaan ajatteli, että omistaa maailman ja nyt valloitetaan Mestarien liiga ja koko maailma. Ja hyvä niin, koska ei sinne voi lähteä pyytelemään anteeksi. Pitää mennä kaasu pohjassa. Se on ehkä ollut mun talentti. Olen pystynyt olemaan henkisesti kova ja menemään kohti omia unelmia.”

Mattila uskoo, että saman totesivat myös Udinesen valmentajat ja seurajohto.  

”Uskon, että hekin näkivät, millainen mun henkinen lahjakkuus on, ja että pystyn aina kaivamaan itsestäni maksimin irti. Se on ollut vahvuuteni maailmalla.”

Uran lopussa samanlaista etulyöntiasemaa Mattila ei henkiseltä puolelta kuitenkaan enää saanut. Kenties uralla koetut loukkaantumiset olivat alkaneet vaikuttaa, kenties isäksi tuleminen oli laittanut arvot uuteen perspektiiviin. Joka tapauksessa psyykkinen latautuminen alkoi olla selvästi vaikeampaa kuin uran alussa.

”Se henkinen puolikin vie aika paljon energiaa. Ja jos siinä antaa muille yhtään tasoitusta, on pelaajan paljon huonompi. Se on yksi syy lopettamisen taustalla.”

Udineseen lähdettyään nuori lupaus joutui nopeasti toteamaan, ettei paikka yhdessä Euroopan kovatasoisimmista sarjoista ollut kovasta uhosta huolimatta noin vain otettavissa.

”Ensimmäinen lainapesti oli aika shokki. Lähdin tammikuussa HJK:sta Udineseen. Kun olin ollut siellä käymässä, sanottiin, että olisin ykkösjoukkueen pelaaja. Loppupeleissä treenasinkin primaverassa, eli reserveissä. Kun tuli kevät, ja olin päässyt pelaamaan paljon primaverassa, kysyin, että mikä on tilanne. Seura sanoi, että lähde lainalle.”

Samalla Mattila tajusi huippujalkapallon raadollisen puolen. Itse sopimus ei vielä merkinnyt mitään muuta kuin mahdollisuutta näyttää kykynsä. Peliaikaa nimi paperissa ei toisi.

”Tajusin, ettei tämä neljän ja puolen vuoden pahvi ollutkaan Udineseen, vaan tähän maailmaan.”

Mattila kuitenkin myöntää, ettei hänen tilanteensa ollut vaikeimmasta päästä. Hän oli päässyt seuraan, joka oli tunnettu siitä, että osasi löytää nuorille pelaajille hyviä paikkoja kehittyä. Ensimmäinen lainapesti Serie B:ssä ei vielä tuonut toivottua tulosta, mutta seuraava kausi Sveitsin pääsarjassa toi. Mattila pääsi pelaamaan paljon ja näytti, että pärjää ulkomailla.

”Sveitsissä ensimmäistä kertaa tunsin, että olin samantyyppisessä roolissa kuin HJK:ssa”, Mattila sanoo. ”Sveitsin vuosi oli hieno vuosi. Suosittelen tällaisia sarjoja kuin Sveitsi ja Belgia kaikille nuorille. Niistä puhutaan täällä aika vähän. Jokaisessa pelissä on kymmeniä skoutteja sekä Bundesliigasta, Serie A:sta että Ligue 1:sta. Kaikki isot futismaat ympäröivät Sveitsiä ja sieltä tulee jatkuvasti hyviä pelaajia.”

Mattila neuvoo nuoria pelaajia muutenkin hakeutumaan sellaiseen ympäristöön, jossa pääsee pelaamaan paljon, sen sijaan, että lähtisi väkisin istumaan penkille mahdollisimman suureen seuraan.

”Jos on mahdollisuus, niin ehdottomasti kannattaa lähteä sellaiseen sarjan, jossa pääsee pelaamaan paljon. Jos Sveitsin pääsarjan kaltaisessa liigassa pääsee pelaamaan, niin kyllä sieltä nousee. Se ei ole ikuinen ei isommille sarjoille.”

Mattila huomauttaa, että kykyjenetsintä on nykyään niin pitkälle kehittynyttä, että kykyjenetsijät saavat pelaajista dataa sarjasta kuin sarjasta. Jos ei itse pääse pelaamaan, eikä dataa siksi löydy, jostain muusta sarjasta löytyy kyllä korvaava pelaaja. Pahimmillaan väärä seuravalinta voi muuttua uran kannalta jopa haittatekijäksi.

”Huono siirto voi jarruttaa oman uran maksimointia. Kaikki pitäisi aina ajatella sen kautta, missä pääsee pelaamaan. Kun saa pelata paljon, niin kyllä sen oman maksimitason saavuttaa. Tällä hetkellä skouttaaminen on niin yksityiskohtaista, että pelien määrä on äärimmäisen tärkeää.”

Mattila itse osoitti noudattavansa oppejaan palaamalla syksyllä 2012 HJK:n paitaan. Hän ei halunnut jäädä Sveitsin ykkösdivisioonaan pudonneeseen AC Bellinzonaan, vaan halusi paremman ikkunan näyttää kykynsä. Europeleissä mukana ollut HJK valikoitui hyväksi ponnahduslaudaksi maajoukkueeseen ja takaisin ulkomaille.

Hyvä esimerkki vaiheittaisesta urasuunnittelusta on se, kuinka Mattila onnistui toteuttamaan unelmansa ja hankkimaan itselleen sopimuksen Englannin Mestaruussarjasta. Jo Suomeen palatessaan hän ilmoitti uudelle agentilleen Teemu Turuselle, että haluaa pelata Englannissa, minkä jälkeen kaksikko alkoi rakentaa suunnitelmaa sinne pääsemiseksi.

”Olin päässyt A-maajoukkuerinkiin ja pelannut europelejä, mutta Teemu sanoi suoraan, ettei suoraan Suomesta pääse Englantiin. Sitten tehtiin selkeä suunnitelma. Siihen aikaan Norja oli sellainen paikka, mistä lähti paljon pelaajia Mestaruussarjaan. Päätettiin, että mennään ensin Norjaan, missä pelataan fyysistä peliä ja missä voisin pärjätä vahvuuksillani.”

Mattila siityi Norjan pääsarjaan Aalesunds FK:n riveihin, missä hän onnistui pelaamaan kenties elämänsä parasta jalkapalloa. Puolentoista Norjan kauden jälkeen Mattila allekirjoitti sopimuksen Fulhamiin.

”Ei ole pakko mennä suoraan Suomesta Englantiin. Pitää olla realistinen.” HJK:n kasvatti muistuttaa. Mattila on sitä mieltä, että muut pohjoismaalaiset pääsarjat ovat suomalaiselle pelaajalle helppoja paikkoja ensiaskeleiden ottamiseen ulkomailla. Kulttuuri on pääosin tuttu, mutta pelit kovatasoisempia, fanit intohimoisempia ja seurat suurempia.

Pääsyssä Veikkausliigasta Norjan kautta Fulhamiin piilee myös toinen tärkeä opetus.

”Hyvä esimerkki siitä, että kannattaa pitää huolta, että ympärillä olevat ihmiset ovat kunnollisia. Ne osaavat tehdä sitä tärkeää taustatyötä.”

Mattila kokee, että loppupeleissä kaikki on kiinni pelaajan omasta luonteesta ja tahdosta, mutta se ei tarkoita, ettei omia todennäköisyyksiään voisi parantaa myös muilla tavoin.

”Ulkomaille lähtöön voi valmistautua, jos saa hyviä ihmisiä ympärille. Sellaisia, jotka osaavat auttaa, kuten hyviä mentoreita tai valmentajia. Se on tärkeää, että löydetään nuorelle pelaajalle sellainen ihminen, joka osaa kertoa, mitä se vaatii, että huipulle pääsee. Ja mitä vaatii, että siellä pärjää.”

Mattilalle itselleen pääsy Englantiin oli se askel, joka viimeistään toi sisäisen rauhan. Fulhamissa hän koki, että on saavuttanut maksimitasonsa pelaajana. Mattilan kohdalla se taso riitti Mestaruussarjaan, vaikkakaan ei avauksen pelaajaksi asti.

Kaiken lisäksi matka Englantiin oli jalkapallokulttuurillisesti rikastuttava.

”Jos kaikki menee hyvin, parempaa ei ole kuin pelata jalkapalloa Lontoossa ja isossa seurassa”, Mattila toteaa.

Jalkapallokulttuuri toistuu Mattilan puheessa muutenkin usein. Vaikka jokaisen jalkapalloilijan tavoite on ulosmitata oma maksiminsa kentällä, uran päättyessä näyttävät päällimmäisenä mielessä olevan ne kokemukset, joista sai nauttia kentän ulkopuolella.

Fulhamista Mattila siirtyi Tanskan pääsarjaan, missä pelit päättyivät pahaan polvivammaan. Paikka kuntouttaa itseään ja saada pelituntumaa löytyi Norjan kolmanneksi korkeimmalta sarjatasolta, mikä oli vain hetkeä aiemmin Mestaruussarjassa pelanneelle pelaajalle melkoinen pudotus. Silti muistot ovat pääosin lämpimiä.

”Fredrikstad on ihan huippuseura, vaikka olikin Norjan kakkosdivarissa. Kaupungilla ei voi kävellä ilman, että ihmiset ei tietäisi, että olet pelaaja. Se on aivan huikea futiskaupunki.”

Myös maajoukkueympyröistä mieleen palaa ennemmin yleinen ilmapiiri kuin yksittäiset ottelut.

”Kaikki reissut ovat jääneet mieleen reissuina enemmän kuin peleinä. On ollut hienoa hengittää sitä maailmaa”, Mattila kertoo. ”Makein juttu on ollut se, että pääsi pelaamaan sellaisten pelaajien kanssa, joiden kanssa on pelannut jo junnuna. Kylmiä väreitä tuli, kun pääsi Olympiastadionille ja katsoi, että vieressä on kaveri, jonka kanssa on vetänyt Klubissa tai junnumaajoukkueissa.”

Pelit maajoukkueessa päättyivät lopulta loukkaantumisiin. Kun Tanskassa vammautunut polvi oli saatu kuntoon, hajosi toinen polvi. Vammat pitivät Mattilan poissa pelikentiltä lähes yhtäjaksoisesti kaksi ja puoli vuotta. Hetken aikaa koko uran jatko oli vaakalaudalla.

”Tiesin, millainen vuori se on kiivettäväksi, että pääsen edes Norjan kakkosdivariin, vaikka olin ennen sitä ollut Tanskan pääsarjan pelaaja. Siinä kohtaa ajattelin, että tämä oli tässä. En pääse enää sille tasolle, mille haluan.”

Polvea kuntouttaessa palo kentälle alkoi kuitenkin taas roihuta. Mattila oli jo varautunut yrittämään paluuta Norjan kakkosdivisioonassa, kunnes HIFK tarjosi sopimusta. Paluu Veikkausliigaan tapahtui ikään kuin vahingossa. Kun perheeseen oli vielä tullut lisäystä, vaikutti paluu Suomeen hyvältä ajatukselta.

Lopullisen sinetin paluulle antoi kuitenkin jalkapallokulttuuri.

”En ollut koskaan nähnyt livenä sitä, mitä Stadin Kingit on, ja mua kiinnosti tosi paljon se niiden juttu”, Mattila sanoo.

HJK:n kasvatille paluu liigakentille HIFK:n paidassa ei silti ollut helppo päätös.

”Kyllä mä sen kanssa kamppailin aika kauan. Olin käynyt HJK:ssa testillä jo ennen kuin siirryin Fredrikstadiin, näyttämässä, että polvi on kunnossa. Mutta Mika Lehkosuo ei halunnut mua joukkueeseen. Sitten, kun HIFK teki tarjouksen, mietin, että kuuluuko mun olla lojaali jollekin, joka ei ollut lojaali mulle.”

”Siinä kohtaa tajusin, että tämä on bisnestä, ja tällä sopimuksella pääsen kotiin.”

Mattila ymmärtää, että jalkapallokulttuuri on myös sitä, ettei kaikkien fanien ole helppo hyväksyä kaupungin toiselle puolelle vaihtanutta pelaajaa omakseen.

”Ei varmaan ollut kaikille faneillekaan helppoa. Olin kuitenkin identifioitunut HJK:n mieheksi. Mutta sitten tuli yksi peli, jossa se apina ehkä saatiin pois selästä. Tein SJK:ta vastaan kaksi maalia ja koin, että se yhdisti mua ja faneja. Sen jälkeen on ollut tosi hyvä olla.”

Sitä hyvää kesti lopulta kolme kautta. Viime sunnuntaina Mattila pelasi ammattilaisuransa viimeisen ottelun ja jätti tunteikkaat jäähyväiset pelikentille – vaikka myöntääkin, että suurin ulospuhallus tuli jo viikkoa aiemmin uran viimeisessä kotipelissä.

Takana on ikimuistoinen ja suomalaisittain merkittävä ura, joka on sisältänyt sekä paljon huippuja että vastoinkäymisiä. Nyt kroppa ja mieli ilmoittivat, että on aika katsoa eteenpäin.

”En mihinkään vaihtaisi futisuraani. Mutta kaikki aikansa. Se, että lopettaa, ei ole maailmanloppu, mitä moni pelaaja ajattelee. Sen jälkeen alkaa jotain uutta”, kiinteistöalalla uutta uraa luova kolmen lapsen isä pohtii.

Mattila ehti kokea urallaan monta uutta alkua. Loppujen lopuksi tämäkin on kuitenkin vain yksi niiden jatkoksi.

Nuoria pelaajia Mattila haluaa muistuttaa siitä, että jalkapalloilijan ura on lyhyt, ja siitä kannattaa ottaa irti kaikki mahdollinen. Hän itse kokee menneensä niin pitkälle kuin kyvyt antoivat myöden, ja pystyy siksi jättämään pelikentät hymyssä suin.

”Kun nyt katson taaksepäin, niin kyllä oma ura kiteytyy sellaiseen kovapäisyyteen ja tunnelinäköön. Jos vain uskot johonkin ja keskityt siihen ja teet sen eteen hommia, niin vaikka et pääse Chelseaan, voit tipahtaa Sveitsin pääsarjaan. Oli ura millainen tahansa, niin se menee tosi nopeasti, ja se kannattaa maksimoida. Sitä monesti pääsee sellaiseen tilanteeseen, missä on omalla mukavuusalueellaan. Sieltä kannattaa lähteä nopeasti pois ja tavoitella jotain uutta. Ura menee tosi nopeasti ja se kannattaa maksimoida. Jos sen maksimoi, niin silloin löytää sisäisen rauhan sen suhteen.”

The post Tunnelinäöllä sisäiseen rauhaan – haastattelussa uransa päättänyt Sakari Mattila appeared first on Byyri.

Viidestä seurasta kaksi, TPV ja sittemmin FC Lahdeksi fuusioitunut FC Kuusysi, ovat kuitenkin jatkaneet toimintaansa Ykkösessä vielä Veikkausliigasta putoamisen jälkeen. FC Jazz, Myllykosken Pallo ja Tampere United sen sijaan ajautuivat konkurssiin veikkausliigaseuroina, mikä horjutti jokaisen seuran olemassaoloa.

Jazzin kohdalla konkurssin taustalta paljastui lopulta myös laittomia talousjärjestelyjä, ja myös TamUssa luisuttiin Palloliiton sääntöjen vastaiseen taloudenpitoon. Kummankin seuran kohdalla pääasiallinen syy oli vanha tuttu: omien varojensa yli eläminen.

Vuonna 2005 konkurssiin ajautuneen Jazzin talousvaikeudet pohjautuivat jo 1990-luvun hulluihin vuosiin. TamUn kohtaloksi taas koitui vuosien 2006 ja 2007 Suomen mestaruuksien aiheuttama mopon keuliminen. Ajankohta osoittautui pahimmaksi mahdolliseksi, ja seura ajautui pahoihin talousvaikeuksiin, joista selviytymiseksi turvauduttiin epätoivoisiin keinoihin.

”Nähdäkseni mestaruuksien jälkeen lähti vähän mopo käsistä, ja luovuttiin hyvistä taloudenhoidon perusteista”, kertoo TamUn nykyinen puheenjohtaja Antti Niemistö. ”Se ei ehkä yksistään olisi riittänyt, mutta sitten tuli maailmanlaajuinen finanssikriisistä lähtenyt lama.”

Konkurssi seurasi vuonna 2011, kun Palloliitto oli sulkenut TamUn kaikista sarjoista ja tulopuoli tyrehtyi. Myöhemmin myös konkurssin myötä nurin menneen Tampere United Oy:n entistä johtoa tuomittiin talousrikoksista.

Myllykoskella taivas taas tummui oikeastaan vain huonon tuurin myötä. Pienen paikkakunnan suurin työllistäjä ja MyPan suurin yksittäinen tukija, Myllykosken paperitehdas, lakkautettiin vuonna 2011, eikä seuran varainhankinta onnistunut paikkaamaan syntynyttä aukkoa. Konkurssiin MyPa ajautui vuoden 2015 alussa.

”Olihan se todella raskas isku. Myllykoskella on reilut 4000 asukasta, ja alla oli vielä raskaampi isku, eli tehtaan kaatuminen. Täällä vietettiin silloin henkisesti todella vaikeita aikoja”, MyPan puheenjohtaja Risto Oksanen sanoo.

Yksikään seurayhteisö ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Toiminta jatkui jollain tasolla välittömästi, ja edustusjoukkueen tasollakin hyvin pian konkurssin jälkeen. Katseet kohdistettiin ongelmien sijasta tulevaisuuteen.

TamUn soihtua kantoi erillinen, kannattajien perustama Tampere United Kannattajat ry, joka ilmoittautui kaudeksi 2012 Kutoseen. Neljä vuotta myöhemmin TamU-K sulautui emoseuraan ja TamU teki virallisen paluun. Porissa ja Myllykoskella junioritoiminta jatkui normaalisti koko ajan. FC Jazzin edustusjoukkue teki paluun Palloliiton sarjoihin 2016 ja MyPan 2017.

”Kun tehdas kaatui, MyPa jatkoi vielä jonkin aikaa. Mutta jo silloin oli päivänselvää, ettei resurssit tule riittämään. Täällä ei ole mesenaattia, joten suunta oli selvä. Sen jälkeen junioritoiminta jatkui välittömästi, ja siitä pidettiin huolta. Sen päälle alettiin pikkuhiljaa rakentaa”, Oksanen kertoo.

Realiteettien ymmärtämisen päälle löytyi vielä aimo annos sisukkuutta. Sen sijaan, että konkurssi olisi koettu kuoliniskuksi, se otettiin vastaan haasteena.

”Se oli monella tapaa haastavaa. Tosi paljon silloin otettiin energiaa tietynlaisesta katkeruudesta ja siitä, että halutaan näyttää, ettei meitä voi pyyhkiä kartalta. Se saatiin kanavoitua positiivisella tavalla”, Niemistö sanoo.

”Olihan se aika erikoista”, Niemistö nauraa kysymykselle siitä, millaista oli lähteä rakentamaan TamUn brändillä kuutosdivarin seuraa. ”Huomiota sai aivan suhteettomasti. Vaikka me lähdettiin aivan nollista. Yhdistyksellä ei ollut minkäänlaista varallisuutta ja kulut lähtivät heti laukkaamaan. Palloliiton jäseneksi liittyminen maksoi silloin reilun satasen, eikä seuralla ollut varaa maksaa edes sitä. Sen aikainen puheenjohtaja sitten lainasi sen omistaan.”

Niemistö uskoo, että vahva brändi ja uskollinen yhteisö auttoi toiminnan ensimmäisinä vuosina. Kannattajat olivat esimerkiksi valmiita maksamaan pelaajien pelipasseja omasta pussistaan. Lisäksi fanituotteiden myynti lähti vetämään heti alusta alkaen, mikä on aladivarien seuralle harvinaista. Sillä oli iso vaikutus seuran talouteen.

Ihmisten tuki ja kiinnostus näkyi myös katsojaluvuissa. Heti kauden ensimmäisessä pelissä paikalla oli muitakin kiinnostuneita kuin vain seuran faniryhmän ydinjoukkoa. Kauden huipentaneessa nousukarsintapelissä katsojia olikin sitten jo useita satoja.

Myös Myllykoskella seurayhteisö osoitti voimansa heti alusta alkaen. Kouvolalaisen Purhan paikan Kolmosesta kaudeksi 2017 saanut MyPa on paikallisesti kiinnostava seura, pelasi se millä sarjatasolla tahansa.

”Vaikka pelataan Kolmosta, niin ei se meidän yleisökeskiarvoissa merkittävästi näy. Tänä vuonna meidän keskiarvo oli noin 500 henkeä. Parhaimmillaan yhdessä ottelussa oli lähes tuhat katsojaa”, Oksanen kertoo.

Sekin tietysti auttoi, että urheilullinen puoli lähti heti toimimaan. ”Meillä oli oman kylän pelaajia ja Jukka Karjalainen teki todella ansiokkaan työn nostamalla joukkueen Kolmosesta aina Ykköseen asti. Samalla innostus kasvoi”, Oksanen sanoo. ”Oli hauska nähdä, että ne ihmiset, jotka liiga-aikaan istui tietyllä paikalla katsomossa, istui siellä myös Kolmosen peleissä.”

Myös Tampereella saatiin huomata, että sarjatasosta huolimatta urheilullinen menestys kiinnostaa ihmisiä. Heti ensimmäisellä kaudellaan TamU nousi Vitoseen, ja kolmen vuoden päästä joukkue pelasi jo Kolmosta.

Niemistö myöntää, että aluksi moni tuli naureskellen kyselemään, että mitä te oikein kuvittelette olevanne. Ajan myötä tilanne on kuitenkin muuttunut. ”Osa jopa pahoittelee sitä, että on tullut mukaan vasta myöhemmin. Niitä vanhoja TamUn liigapeleissä käyneitä ihmisiä on tullut mukaan myöhempinä vuosina, ja sehän on vain hieno asia.”

Seurarakkaus on asia, jota on vaikea kadottaa. Se voi ajan myötä voimistua, laantua tai muuttaa muotoaan, mutta on aina olemassa. Seurayhteisöillä olisi ollut täysi oikeus kääntää selkänsä konkurssiin ajautuneille seuroille. Näin ei kuitenkaan käynyt.

”Mypa tiedetään ja tunnetaan. Siinä mielessä arvostusta on. Tälle yhteisölle on edelleen ylpeyden aihe, että MyPa tiedetään jopa ulkomailla”, Oksanen sanoo.

Myös pelaajista näkee, että logo, jolla on voitettu Suomen mestaruuksia ja pelattu europelejä, merkitsee. Sekä Oksanen että Niemistö kokevat, että osa seurojen vetovoimasta pelaajarintamalla johtuu juuri historiasta ja yleisön kiinnostuksesta.

MyPan puheenjohtaja kuitenkin myöntää, että päivittäisessä tekemisessä historiasta ei juuri ole hyötyä. ”Varsinaisessa toiminnassa se ei kuitenkaan näy mitenkään. Rahan kairaaminen kumppanikentästä on meillekin raskasta työtä.”

Pahimmillaan historia voi jopa vaikeuttaa varainkeruuta. Niemistö sanoo, että osa yrityksistä ei periaatteesta lähde tukemaan seuraa, koska hävisivät konkurssissa niin paljon rahaa. FC Jazzin toiminnanjohtaja Tommi Pikkarainen on huomannut saman. ”Tässä välissä on ollut monta huonoa vuotta, ja sitä aikaa on kulunut niin paljon, ettei se nostalgia enää kanna. Se ei esimerkiksi meidän euroissa näy.”

Toisaalta rikas historia pitää sisällään potentiaalia ihan eri tavalla kuin monella muulla kakkos- tai kolmosdivarin seuralla. Niemistö ja Pikkarainen uskovat esimerkiksi molemmat, että vahva brändi voi olla avuksi siinä kohtaa, kun paikka Veikkausliigassa alkaa olla aidosti lähellä ja toimintaan täytyy saada lisäeuroja kumppanikentästä. 

Perinteet näkyvät myös siinä, millaiset olosuhteet ja kannattajapotentiaali seuroilta löytyvät. ”Kyllä se historia näkyy. Meillä on hyvä kannatuspohja ja meidän omat olosuhteet on hyvät. Jos mietitään vaikka junioritasoa ja pelaajakehitystä, niin kyllähän me ollaan kaupungin vahvin seura”, Pikkarainen sanoo.

”Kun meillä on paikallisottelu, niin yhtäkkiä on yli 3000 ihmistä paikalla. Se osoittaa, että sitä potentiaalia on siellä pohjalla.”

Mihin asti se potentiaali sitten kantaa? Etenkin isoilla talousalueilla, Tampereella ja Porissa, uskotaan siihen, että nousu takaisin Suomen suurimpien jalkapalloseurojen joukkoon on mahdollista.

”Jo vuonna 2011 asetettiin tavoitteeksi palata Euroopan kentille. Silloin oltiin todella kaukana siitä, eikä se nytkään kovin lähellä ole. Mutta asetamme tavoitteet sinne, mihin uskomme mahdollisuuksien riittävän”, Niemistö lataa. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessa TamUn tavoite on pelata jälleen Veikkausliigassa.

Pikkarainen näkee, että myös Kakkosta pelaavalla Jazzilla on potentiaalia nousta ainakin tasaisesti liiganoususta taistelevaksi Ykkösen seuraksi sekä merkittäväksi kasvattajaseuraksi. Vertailukohteeksi Pikkarainen ottaa täksi kaudeksi Veikkausliigaan palanneen VPS:n sekä Jaron, jotka molemmat tulevat Poria pienemmiltä talousalueilta.

Jazzin toiminnanjohtaja kuitenkin muistuttaa, että urheilullinen kasvu edellyttää myös taloudellista kasvua, mikä taas vaatii sen, että oman talousalueen sidosryhmät saadaan aktivoitua.

”Meidän pitää pystyä tuottamaan samanlaista merkityksellisyyttä, jota FC Jazz tuotti hyvinä aikoinaan”, Pikkarainen toteaa. ”Viime kädessä me ei päätetä, että mennäänkö me sinne, vaan porilaiset katsojat, porilaiset yritykset ja Porin kaupunki.”

Yksi tapa, jolla ihmiset saadaan sitoutumaan, on se, että asiat tehdään fiksusti. Kaikkien kolmen seuran kohdalla vaikuttaa siltä, että kokemuksista on otettu opiksi, eikä urheilullista menestystä lähdetä enää jahtaamaan riskillä. Niemistö esimerkiksi myöntää, että vaikka tavoitteet ovat korkealla, ei TamUlle olisi ollut hyväksi vielä tässä kohtaa nousta Ykköseen. Ensisijaisena tavoitteena on kehittää seuraa kokonaisvaltaisesti.

”Tyhmiä riskejä ei oteta. Jos urheilupuoli jostain syystä epäonnistuu, niin samalla ei saa mennä muukin toiminta retuperälle”, Niemistö sanoo.

MyPan Oksanen on pitkälti samoilla linjoilla. ”Olen aina sanonut, että MyPa on tappioita tavoittelematon seura. Sekä kentällä että taloudessa. Pienimuotoista tämä on, mutta pysymme pinnalla. Pidämme taloudesta sillain huolta, että velkarahalla emme lähde toimintaa pyörittämään.”

Myös Tampereella tunnutaan ymmärtäneen sen seurayhteisön arvo, jonka eteen päivittäistä työtä tehdään. Menestystä tärkeämpää on elinvoimainen seura, joka voi hyvin ja tuo iloa sidosryhmilleen vielä pitkään.  

”Olen sanonut usein, että tehtäväni puheenjohtajana on varmistaa se, että ensi vuonnakin pelataan. Ja se pätee vuodesta toiseen. Meillä on seurana aika traumaattiset kokemukset. Nyt ollaan rakennettu seuraa muutenkin, eikä olla enää edustusjoukkueen varassa, kuten liigavuosina oltiin”, Niemistö kertoo.

Pikkarainen kuitenkin muistuttaa, etteivät varovaisuus ja menestys sulje toisiaan pois. Veikkausliigassa sekä pelaajana että valmentajana esiintynyt seurajohtaja kokee, että ilman miljonääriomistajan tukea talous- ja urheilupuolen kasvattaminen käsi kädessä on ainoa kestävä tapa menestyä. Tekemisen täytyy muutenkin olla vahvalla pohjalla, ja seuran mahdollisimman omavarainen sekä taloudellisesti että pelaajatuotannon osalta.

”Jos laadukasta juniorityötä jaksaa tehdä kymmenen vuotta, niin se kantaa aina hedelmää”, Pikkarainen sanoo. ”Ei talous- tai urheilupuolta voi vetää riskillä kuiviin. Orgaaninen kasvu tulee kyllä, jos jaksaa tehdä pitkäjänteistä työtä.”

Orgaanisen kasvun kautta myös seuran omat resurssit lisääntyvät. Hengitystä pidätellen menestystä ei kannata odottaa, mutta jos kaikki menee hyvin, voi olla, että lähivuosina Veikkausliigassa nähdään yhä useampi Suomen mestaruuden voittanut seura.

Se ei ole kuitenkaan enää itseisarvo. Jokainen vaikean polun läpikäynyt seura näyttää oppineen matkalla tärkeitä asioita suomalaisesta jalkapallokentästä. Vaikka menestyminen on kilpaurheilussa avainasemassa, luo elinvoimainen jalkapalloseura yhteisölleen merkitystä myös muun kuin vain voittojen kautta.

”Kyllä MyPan merkitys on muualla kuin mitaleissa”, Oksanen toteaa.

The post Sallisen sivukatsomo: Nousu, tuho ja merkityksellisyys – entiset liigamestarit FC Jazz, MyPa ja TamU eivät rakenna riskillä toimintaansa appeared first on Byyri.

Finaalihuumassa monelta jäi huomaamatta se, että Moskovassa otettiin viimeinen ja ratkaiseva askel kohti tapahtumaa, joka olisi vielä yksittäistä maailmanmestaruutta paljon merkittävämpi osa lajihistoriaa.

Pienessä, intiimissä ja yllättävänkin kiusallisessa tilaisuudessa Fifan sopivaksi urheiluvaikuttajaksi arvioima Vladimir Putin ojensi symbolisesti kisapallon seuraavien miesten MM-kisojen pääjärjestäjälle, Fifan arvioiden mukaan hyväsydämiselle ja jalkapallon kansainvälisestä kasvusta kiinnostuneelle Qatarin emiirille, sheikki Tamim bin Hamad Al Thanille.

Samalla lyötiin viimeinen naula arkkuun useiden MM-kisoja koskettaneiden perinteiden murskaamiselle. Qatarin MM-kisat ovat ensimmäiset, joita ei pelattaisi kesällä. Qatarin MM-kisat ovat myös ensimmäiset, joiden järjestäjämaa ei ole itse selvinnyt karsintojen kautta kisoihin – lukuun ottamatta historian ensimmäisiä MM-kisoja vuonna 1930.

”Olen varma, että ystävämme Qatarissa pystyvät järjestämään vuoden 2022 MM-kisat yhtä hyvin kuin me olemme tehneet”, Putin sanoi tilaisuudessa olleille toimittajille omaa egoaan pönkittäen.

Moni osasi tuskin tuolloin ajatella, että on yksi asia, missä sekä Venäjä että Qatar ovat lähes ylivertaisia kaikkiin muihin maailman maihin nähden. Kumpikin maa on suorastaan loistava alistamaan eri kansanryhmiä, muuttelemaan totuutta omaan agendaansa sopivaksi ja rikkomaan ihmisoikeuksia.

Qatarin ihmisoikeusrikkomuksista kertova teksti on tässä kohtaa MM-kisasykliä kuin vanhan ja loppuun kulutetun levyn soittamista uudestaan. Kaikki ovat kuulleet sen jo tuhansia kertoja. Kysymys on kuitenkin niin tärkeistä asioista, että ne on aika nostaa jälleen jalustalle, kun MM-kisat kolkuttavat ovella.

Qatar on noin Pirkanmaan kokoinen maa, jossa Qatarin kansalaisia asuu noin 300 000, eli noin 12% väestöstä. Loput noin 2,7 miljoonan hengen kansasta ovat työperäisiä maahanmuuttajia, joiden alistaminen orjan kaltaisiin oloihin on emiiri Al Thanin johtaman hallinnon tietynlainen henkilökohtainen harrastus.

Kaikilla ulkomaalaisilla työntekijöillä tulee olla paikallinen ”sponsori”, useimmiten työnantaja, johon he ovat sidottuja. Sponsori saa päättää, voiko työntekijä esimerkiksi vaihtaa työpaikkaa, irtisanoutua tai matkustaa kotimaahansa. Jotkut siirtotyöläisistä eivät ole nähneet perhettään vuosiin.

Epäinhimillisiä työaikoja epäinhimillisen kuumissa oloissa tekeviä siirtotyöläisiä kuoli vuosien 2010 – jolloin MM-kisat Qatarille myönnettiin – ja 2020 välillä vähintään 6500. Todellisuudessa luku on vielä suurempi, koska kaikki maat, joista siirtotyöläisiä Qatariin on muuttanut, eivät jaa dataansa kansainvälisten järjestöjen kanssa. Suurin osa kuolleista on juuri MM-kisojen rakennustyömaille rekrytoituja, normaalisti alle 40-vuotiaita, miehiä.

Kaikkia kuolemia ei ehkä voi laittaa työmaaonnettomuuksien tai huonojen olosuhteiden piikkiin, mutta on kuvaavaa, että Suomessa kuoli työtehtävissä vuonna 2019 seitsemän rakennustyöntekijää. Lukema oli korkein vuosikausiin.

Qatar on myös tunnettu naisten ja seksuaalivähemmistöjen alistaja. Naiset eivät saa Qatarissa työskennellä kotinsa ulkopuolella ilman perheen miehen lupaa. Lisäksi useita raiskatuksi joutuneita naisia on suljettu vankilaan avioliiton ulkopuolisen seksin harrastamisesta. Myös homoseksuaalisuuden harjoittamisesta saa Qatarissa vankeustuomion.

Tällä viikolla tuli täyteen kaksi kuukautta Qatarin MM-kisojen alkamiseen. Tällä viikolla myös kymmenen Euroopasta MM-kisoihin selvinnyttä maata ilmoitti, että heidän kapteeninsa tulevat käyttämään Qatarissa syrjintää vastustavaa, sateenkaaren värisen sydämen koristamaa, kapteeninnauhaa.

Ihmisoikeusjärjestöt, kuten Human Rights Watch, on kiitellyt kansallisia lajiliittoja siitä, että nämä ottavat askeleita ihmisoikeuksien tukemiseksi. Samalla ne ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että nyt luvatut toimenpiteet ovat liian vähän, liian myöhään.

Human Rights Watchin globaalien aloitteiden johtaja Minky Worden, esimerkiksi, sanoi, että ”Fifa ja kansalliset lajiliitot ovat luopuneet vastuustaan MM-kisojen valmistelujen viimeiseen hetkeen asti.”

On totta, että MM-kisojen herättämä keskustelu on pakottanut Qataria muovaamaan lainsäädäntöään. Siirtotyöläisille on annettu yksi vapaapäivä viikossa. Ulkotyöt on kielletty helteisimpinä kuukausina ja kaikkein kuumimpien tuntien aikana. Kotiapulaisten työtunteja on rajoitettu ja maksattomia palkkoja varten perustettu rahasto. Myös työntekijöiden minimipalkkaa korotettiin 10 000 riyaliin, eli noin 275 euroon.

Mutta, Wordenin sanoja lainatakseni, tämä kaikki on liian vähän, liian myöhään. Maassa, jossa keskitulot ovat lähes 5600 euroa kuussa, on pystyttävä parempaan kuin vain vähän orjuutta paremman kaltaisiin oloihin.

Qatar itse ei ole vaikuttanut kiinnostuneelta siirtotyöläisten olojen tai eri ihmisryhmien oikeuksien parantamiseen, eivätkä sitä ole myöskään kansalliset lajiliitot tai maajoukkueet juurikaan vaatineet. Tekemätöntä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Siksi nyt, kun kisoihin on alle kaksi kuukautta, on aika keskittyä siihen, mitä vielä on tehtävissä.

Edistysaskeleita on otettu, mutta mitä tapahtuu MM-kisojen jälkeen? Loppuuko edistys ja palaako Qatar ennen kansainvälistä mediahuomiota vallinneisiin tapoihin ja lakeihin? Varmaa on, että suuren yleisön huomio ei ylety Qatariin samalla tavalla enää kisojen jälkeen, minkä vuoksi paine ihmisoikeuksien kunnioittamiseen tulee olemaan nykyistä pienempi.

Fifan presidentti Gianni Infantino on toistanut useaan otteeseen, että MM-kisat ovat tapa vaikuttaa yhteiskunnan kehittymiseen ja maan ihmisoikeuksien parantamiseen. Sanat ovat vain tyhjää julkisuusvenkoilua, sillä Fifa ei kertaakaan näiden 12 vuoden aikana ole kritisoinut Qataria sen ihmisoikeustilanteesta. Infantinon sanat voivat silti, ainakin jossain määrin, käydä toteen, jos muu jalkapalloyhteisö ottaa aktiivisen roolin niiden toteuttamiseksi.

Valta on nyt kansallisilla liitoilla, pelaajilla ja faneilla. Jos pelaajat ottaisivat kisojen aikana aktiivisesti kantaa – esimerkiksi lehdistötilaisuuksissa, painattamalla viestejä pelipaitojen alla oleviin t-paitoihin tai lämmittelyasuihin, boikotoimalla sponsoritilaisuuksia tai saapumalla kentällä samaa sukupuolta olevien parien taluttamina – pakottaisivat he Fifan reagoimaan. Pelaajat ovat tähtiä, joiden mielipiteitä kuuntelevat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, ja joita Fifalla ei ole varaa suututtaa, koska he ovat lajiliiton tärkein rahasampo.

Pelaajat tai maajoukkueet voisivat myös kuuluvasti anoa Fifalta korvauksia. Amnesty on jo vaatinut Fifaa maksamaan 440 miljoonaa dollaria siirtotyöläisille näiden kokemista kärsimyksistä. Summa on sama, jonka Fifa jakaa MM-kisojen palkintorahoina. Pelaajilla on valta asettua Amnestyn puolelle ja vaatia Fifaa reagoimaan.

Tämä voisi olla jopa vahvempi keino kuin mikään muu, sillä kassakoneen ääni on se, jota Fifa eniten kuuntelee. Korvaukset eivät korvaisi menetettyjä ihmishenkiä, mutta parantaisivat jopa satojen tuhansien elämää – ja pakottaisivat Fifan arvioimaan uudelleen sitä, millaisille maille se arvokisoja myöntää.

Siksi osittainen valta on myös TV-katsojilla. Jos kaikki jättävät edes puolet peleistä katsomatta, olisi se selkeä signaali siitä, etteivät verirahalla rakennetut kisat kiinnosta. Se taas vaikuttaisi mainostajien haluun maksaa mainoksista, mikä heikentäisi TV-yhtiöiden valmiutta maksaa kisojen TV-oikeuksista. Tämä taas näkyisi suoraan Fifan lompakossa.

On jo todistettu, ettei Fifa välitä ihmisoikeuksista. Rahasta sen on kuitenkin välitettävä. Paineen osoittaa solidaarisuutta ei pitäisi olla pelaajien tai fanien harteilla, mutta sellainen tilanne nyt vain on.

Sillä jos kukaan ei tee tilanteelle mitään, mikään ei myöskään muutu. Fifan on jo osoitettu ottaneen vastaan lahjuksia vuosien 2006 (Saksa), 2010 (Etelä-Afrikka), 2018 (Venäjä) ja 2022 (Qatar) MM-kisoja myöntäessään. Vahvaa näyttöä lahjusrahan liikkumisesta on myös liittyen vuoden 2014 Brasilian kisoihin. Vuoden 2030 MM-kisoja hakee muun muassa Saudi-Arabia, jonka ihmisoikeustilanne on kenties vielä kyseenalaisempi kuin Qatarin, mutta jolla on kyllä tahtoa saada tahtonsa läpi. Jos kukaan ei aidosti vaadi muutosta, ei tutun kaavan kannata myöskään odottaa muuttuvan.

Hyvää viikonloppua

Sen lisäksi, että tällä viikolla on kaksi kuukautta Qatarin MM-kisojen alkamiseen, tuli tällä viikolla täyteen kaksi vuotta ensimmäisen Sallisen sivukatsomon ilmestymisestä. Taaperoiässä on hyvä hetki katsoa hieman taaksepäin ja miettiä, missä asiassa voisi kasvaa ja kehittyä. Siksi Sallisen sivukatsomo ilmestyy tästä lähtien joka toinen viikko. Tavoitteena on, että harvempi ilmestymistahti mahdollistaa vieläkin mielenkiintoisempien, ajankohtaisempien ja ennen kaikkea syväluotaavimpien juttujen tekemisen, esimerkiksi haastattelujen määrää lisäämällä.

Kuten aina, palautetta ja ehdotuksia otetaan vastaan. Yhteyttä voit ottaa sähköpostitse (juuso@teravinkyna.com) tai Twitterissä (@TeravinKyna). Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajana saat seuraavan tekstin suoraan sähköpostiisi. Sen pituinen se. Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Onko Qatarin perintö vielä muokattavissa? appeared first on Byyri.

Onnekseni sekä Tanskassa että Belgiassa on tutkittu sitä, mitkä tekijät yhdistävät Euroopan huippuakatemioita. Pyrin tässä jutussa vetämään tutkimusten löydöksiä yhteen ja sovittamaan niitä suomalaiseen kontekstiin.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä onnistuneen ammattipelaajan kasvattamisen kannalta on jalkapallon sitominen tiiviiksi osaksi muuta elämää, sen sijaan, että se jäisi muusta elämästä irralliseksi harrastukseksi.

Käytännössä tällä tarkoitetaan sitä, että seura keskustelee ja toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa esimerkiksi pelaajan koulun ja lähiomaisten kanssa. Tämä auttaa muita sidosryhmiä ymmärtämään, mitä ammattilaiseksi tähtäävä harjoittelu edellyttää ja miten se vaikuttaa pelaajan elämään, mutta myös helpottaa lasta tai nuorta itseään suunnittelemaan omaa elämäänsä, kun valintoja esimerkiksi koulun ja jalkapallon välillä ei tarvitse tehdä.

Urheilun ei tarvitse olla muusta elämästä erillinen saareke edes nuorelle pelaajalle. Yhteiskuntamme tukee ja kannustaa ihmisiä kouluttautumaan ja etenemään urallaan, minkä takia esimerkiksi korkeakoulututkinnot voi pääosin sovittaa joustavasti töiden teon oheen. Urheilu eroaa muista aloista siinä mielessä, että ammattilaisiksi haluavat ovat tehneet päätöksen uravalinnastaan viimeistään jo teini-iässä. Se ei kuitenkaan ole syy antaa heille muita huonompia mahdollisuuksia uransa rakentamiseen.

Koulun ja jalkapallon yhteensovittamista on tehty muun muassa Belgiassa 2000-luvun alusta lähtien. Jokainen voi nähdä tulokset katsomalla Belgian maajoukkueen kokoonpanoa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että suurten paikkakuntien seuroilla tai suurten seurojen akatemioilla olisi tässä etulyöntiasema. Niiden merkitys ja arvostus on kansallisesti yksittäistä pikkuseuraa suurempi, ja ne vaikuttavat suurten harrastajamäärien kautta todella monen lapsen ja nuoren elämään. Olisikin helppo ajatella, suuremmilla hauiksilla vaikuttaminen esimerkiksi vanhempiin tai kouluihin olisi helpompaa.

Pienen paikkakunnan seuralta tällainen elämän yhteensovittaminen saattaa kuitenkin käydä kuin luonnostaan. Seurat ovat paikallisesti merkityksellisempiä ja hallitsevat isompaa osaa paikkakunnan elämänmenosta. Lisäksi seurojen ja koulujen päättäjät sekä vanhemmat eivät välttämättä ole kolme eriävää kokonaisuutta, vaan piirejä saattavat pyörittää osittain samat ihmiset. Tällöin joustavuuttakin on enemmän.

Pelkkä elämän eri osa-alueiden yhteen sitominen ei kuitenkaan auta, jos niiden tavoitteet ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Tavoitteita ei kuitenkaan tarvitse eriyttää.  Tutkimusten mukaan koulumenestyksen ja jalkapalloilullisen kehityksen liittäminen yhteen voi parhaimmillaan nostaa tuloksia kummallakin saralla.

Belgiassa akatemioiden pääpainona on kasvattaa hyviä ja itsenäisesti toimeen tulevia ihmisiä. Siksi koulumenestystä ja kehittymistä myös kenttien ulkopuolella arvostetaan. Anderlechtissa, jonka akatemiaa pidetään yhtenä maailman parhaista, on menty jopa niin pitkälle, että lapsilta evätään oikeus osallistua jalkapalloharjoituksiin, jos kouluarvosanat putoavat liikaa.

Anderlechtin akatemiassa pelaa noin 200 lasta ja nuorta, joista vain muutama prosentti tulee elättämään itsensä jalkapalloammattilaisena. Siksi päämääränä on opettaa pelaajille, ettei heidän ihmisarvonsa määräydy jalkapalloilullisen osaamisen kautta. Tutkimuksissa älykkyyden ja sosiaalisten taitojen kehittymisen on nähty lopulta hyödyttävän myös urheilullista kehitystä.

Aiempaan linkittyen voi pohtia, onko tietynlaisen elämänlaadun ja kasvatustyön vaaliminen jopa helpompaa pienemmillä paikkakunnilla. Toimintaa ei ohjaa samanlainen tuloksellisuuden tavoittelu kuin suuremmilla seuroilla, joiden akatemiatoiminnassa on kiinni merkittävä määrä rahaa.

Toisaalta pienemmillä seuroilla ei välttämättä ole tarvetta yrittää muovata junioripelaajista ammattilaisia ainakaan oman seuran tarpeisiin. Tämä saattaa vapauttaa toimintaa vaalimaan myös muita arvoja kuin ammattimaisuutta, mikä taas voi auttaa kasvattamaan pelaajia ihmisinä.

Toinen tutkimuksissa kasvattajaseuroja yhdistänyt piirre oli halki seuran ulottuva lämmin ja tervehenkinen yhteisöllisyys. Akatemia- tai seuraympäristö oli pelaajille kuin toinen perhe, jonka parissa he kokivat olonsa turvallisiksi. Ammattimaisen pelaajakasvatuksen taustalla onkin aina oltava pelaajia – ja vielä tärkeämpää, ihmisiä – kannustava kulttuuri, jossa virheitä tai omaa identiteettiään ei tarvitse hävetä tai pelätä.

Sekä Tanskan että Belgian huippuakatemioissa painotus on kehittymisessä, ei tuloksissa. Joissakin Belgian akatemioissa joukkueita ei edes saa laittaa paremmuusjärjestykseen. Fokus on alati asioissa, jotka palvelevat pitkän aikavälin kehittymistä, vaikka ne eivät näkyisikään välittöminä tuloksina kentän puolella. Nuorille opetetaan, että itseään haastaessa saa tehdä virheitä. Voittaminen ei ole toimintaa ohjaava tekijä.

Molemmissa tutkimuksissa painotettiin tarvetta luoda seurayhteisöön avoimuuden ja jakamisen kulttuuri, jossa itseään saa toteuttaa, ja jossa arvokas tieto vaihtaa häpeilemättä omistajaa seuratasolta toiselle.

Yksi esimerkki avoimuudesta löytyy monikulttuurisuudesta; menestyvät akatemiat eivät painota kulttuurisidonnaisia asioita, vaan antavat jokaiselle tilaa edustaa itselleen arvokkaita asioita. Monikulttuurisuuteen oppiminen kasvattaa erilaisuutta hyväksyviä ihmisiä myös jalkapallokentän ulkopuolella.

Monikulttuurisuuteen päästään luonnollisesti helpommin isommilla paikkakunnilla ja sitä kautta isompien seurojen akatemioissa ja muissa juniorijoukkueissa. Tähän vaateeseen on pienten paikkakuntien seurojen vaikea vastata.

Toisaalta pienemmissä seuroissa saattaa helposti syntyä avoimempi ja paremmin epäonnistumista sietävä kulttuuri, jos kilpailu pelipaikoista on pienempää ja toiminnan pääpaino on enemmän yhdessä kasvamisessa kuin tavoitteellisuudessa. Myös hierarkian tasot ovat pienissä seuroissa usein matalammat, kun samat ihmiset ohjaavat useaa ikäryhmää, mikä luonnostaan luo avointa kulttuuria.

Suurilla seuroilla on kuitenkin avaimet käsissään sen suhteen, että niillä tietotaitoa on jaettavaksi merkittävästi pieniä seuroja enemmän. Avoimen kulttuurin luominen on aina sitä työläämpää, mitä suurempi yhteisö on kyseessä, mutta onnistuessaan se takaa ennätyksellisen hyvät menestymisen edellytykset.

Suuremmilla seuroilla on myös parempi mahdollisuus kehittää pelaajia hitaasti ja jokaisen pelaajan henkilökohtaiselle tasolle sopivasti, kun resursseja ja tasojoukkueita on enemmän. Tässä piilee myös niiden suurin sudenkuoppa – kärsivällisyyttä on löydyttävä aivan toisella tapaa kuin pienissä seuroissa, jotka jo pelaajamassan pienuuden takia kehittävät pelaajia useita vuosia. Isossa akatemiassa on helppo sortua poimimaan parhaat päältä vain senhetkisen tason perusteella.

Kolmantena merkittävänä pelaajakehityksen osa-alueena tutkimuksissa nähtiin roolimallien läheisyys, yhtenäinen linja edustusjoukkueen ja juniorien välillä ja aikuisjoukkueiden ja juniorijoukkueiden välisen hierarkian puuttuminen. Käytännössä siis se, että edustusjoukkue koettaisiin tavoittelemisen arvoiseksi, mutta kuitenkin tutuksi ja lähellä olevaksi.

Yksi pelaajakehityksen suurimmista riskeistä piilee siinä, ettei edustusjoukkueen ja juniorijoukkueiden välillä ole yhtenäistä linjaa ja avoimen keskustelun kulttuuria. Jos pelaaja kokee, että hän – junioreista edustusjoukkueeseen hypätessään – siirtyy pelitavallisesti ja kulttuurillisesti täysin uudenlaiseen ympäristöön, kasvaa hänen epäonnistumisensa todennäköisyys moninkertaiseksi.

Useassa seurassa ympäri Eurooppaa edustusjoukkuetta kohdellaankin juniorijoukkueista erillisenä kokonaisuutena; tavoiteltavana, mutta tuntemattomana päämääränä. Harjoituskeskukset saattavat esimerkiksi sijaita eri paikoissa ja pelitapa tai harjoituskulttuuri olla täysin erilainen.

Nuoria on kautta historian kannustettu tavoittelemaan läpimurtoa nostamalla edustusjoukkue turhankin korkealle jalustalle. Tämä ei ole kuitenkaan nykyaikaista johtamista. Aidot kohtaamiset ja tuttuuden tunne ajaa pelaajia eteenpäin enemmän kuin hierarkkisilla etäisyyksillä pelottelu.

Tämä on asia, joka suurimmassa osassa maailman parhaita akatemioita ymmärretään. Niin Ajaxin ja Anderlechtin akatemiat kuin Barcelonan La Masiakin kasvattavat pelaajia pelitavallisesti ja kulttuurillisesti suoraan edustusjoukkueen tarpeisiin, jotta lopullinen hyppy olisi mahdollisimman kevyt.

Lisäksi junioripelaajat tarvitsevat samaistuttavia roolimalleja. Juniori- ja edustusjoukkueen pelaajien kohtaamisten puuttuminen syventää kuilua aikuisten ja nuorten välillä, eikä auta rakentamaan edustusjoukkueesta konkreettista tavoitetta. Läpi historian on koettu, että on hyödyllistä, jos eri juniori-ikäluokkien joukkueet ovat läheisessä tekemisessä toistensa kanssa – miksei sama voisi toteutua edustusjoukkueen kohdalla?

Läpimurron kynnyksellä olevia pelaajia pitäisi ruokkia positiivisilla kokemuksilla edustusjoukkueesta, ei pelotella vaatimustason täydellisellä muutoksella.

Lopulta vain tämä viimeinen kohta on sellainen, jossa pienemmät seurat eivät voi isompien kanssa kilpailla. Ketään vähättelemättä on aiheellista kysyä, onko esimerkiksi Kakkosessa tai Kolmosessa pelaava edustusjoukkue riittävä motivaattori juniorille, joka tähyää ammattilaiseksi? Ja ovatko harrastuksenaan jalkapalloa pelaavat edustusjoukkueen pelaajat riittäviä sankareita roolimalleiksi?

Suomessa on totuttu ehkä liikaakin siihen, että lapset hakevat idolinsa ulkomailta kotimaan kenttien sijasta. Muutos parempaan on nähtävissä, Huuhkajien ja Helmarien menestymisen takia, mutta se vaatii toteutuakseen myös sopivaa työntövoimaa. Seurojen olisikin tuotava omia pelaajia esiin myös tarinoina ja roolimalleina, joita nuorten on helppo kunnioittaa.

Seuroilla, jotka pelaavat divaritasolla, ei välttämättä ole myöskään ole päätoimista edustusjoukkueen päävalmentajaa tai edes mahdollisuutta juurruttaa tietynlaista pelitapaa toimintaansa. Tällöin linjan yhtenäistäminen jää ennen kaikkea juniorivalmentajien harteille. Ajatuksen tasolla mallin ottaminen lähimpänä olevasta pääsarjaseurasta ei välttämättä ole huonoin mahdollinen.

Lopulta pelaajat toki vaihtavat maisemaa, jos heidän potentiaalinsa riittää tavoittelemaan ammattilaisuutta. Etenkin ulkomaille tähyävien pelaajien on päästävä riittävän ajoissa tarpeeksi haastavaan ympäristöön, jotta heidän kehityksensä voi jatkua.

Kaikilta muilta osin pieni seura sitten voikin olla itseään suuremman kilpakumppanin veroinen. Kulttuurillisesti pienen seuran ympäristö voi monella tapaa olla jopa sallivampi pelaajan kehittymiselle ja kasvamiselle kuin äärikilpailtu akatemiaympäristö.

Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistuttaa, että niin pienistä seurayhteisöistä kuin jättimäisistä akatemioista löytyy sekä hyviä että huonoja pelaaja- ja ihmiskasvattajia. On olemassa tiettyjä lainalaisuuksia, jotka toimivat paremmin pienissä tai suurissa yhteisöissä, mutta lopulta inhimilliset ratkaisut määrittävät sen, millä tasolla nämä toteutuvat.

Kaiken lisäksi kasvatustyökin on tiettyyn pisteeseen asti resurssityötä. Kaikki osa-alueet ovat sellaisia, joilla hyvin johdetun ja isokokoisen akatemian on mahdollista olla pienempiä seurayhteisöjä edellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin aina tapahtuisi. Kuten tutkimukset osoittavat, onnistunut pelaajakasvatustyö sisältää paljon sellaisia piirteitä, joita ei voi saavuttaa pelkällä rahalla. Nämä osa-alueet maksimoimalla myös pienet ja pienten paikkakuntien seurayhteisöt voivat dominoida kasvatusrintamalla.

Hyvää viikonloppua

Se riittää tältä erää. Eiköhän siis palata asiaan ensi viikolla. Siihen asti minut löytää epäsäännöllisesti Twitteristä. Voit myös tilata jutut tuoreeltaan inboxiisi liittymällä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tai tutustua aiempiin teksteihin täältä.

Kohti maajoukkuetaukoa! Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Millainen on hyvän jalkapalloilijan kasvuympäristö? appeared first on Byyri.

Sitten Santeri Hostikan keskitys löysi Malik Abubakarin jalan. HJK oli noussut maalin päähän. Huolimatta siitä, että seuran markkina-arvo on vain 3,7 % Betisin vastaavasta, huolimatta siitä, että toinen joukkueista kohtasi edellisessä ottelussaan HIFK:n ja toinen Real Madridin, huolimatta siitä, että HJK:n vuotuinen palkkabudjetti on suunnilleen sama kuin Betisin yhdelle pelaajalle keskimäärin maksama vuosipalkka, HJK aikoi haastaa espanjalaiset tosissaan pisteistä.

Kunnes kavennusmaalia ei enää ollutkaan. Äärimmäisen pitkältä tuntuneen videotarkastuksen jälkeen ottelun erotuomari Roi Reinshreiber ilmoitti, että Malik oli ollut tilanteessa paitsiossa, eikä maalia hyväksyttäisi.

Myös ensimmäisellä jaksolla nähtiin keskustelua herättänyt tilanne, kun Betisille tuomittiin rangaistuspotku tilanteesta, jota kukaan andalusialaisista ei osannut edes protestoida. Nassim Boujellab kyllä astui William Carvalhon jalan päälle. Peli kuitenkin jatkui normaalisti, ja se keskeytettiin vasta, kun HJK oli jo edennyt Betisin maalille.

Suomessa vain harvalla on kokemusta siitä, miltä VAR tuntuu paikan päällä koettuna. Torstaina ensikosketuksensa videotuomarointiin sai kenties jopa 10 000 silmäparia. Väitän, ettei kovin moni heistä sanoisi kokemustaan positiiviseksi.

VAR-tarkastus on livenä koettuna suoraan sanoen kammottava kokemus. Peli vain yhtäkkiä taukoaa ilman, että kenelläkään koko stadionilla olisi hajua siitä, mitä tapahtuu. Boltin kaltaisella stadionilla, jolla ei ole videonäyttöjä, faneille ei voida edes kommunikoida, mistä tilanteesta on kyse.

Joissain tapauksissa, kuten HJK:n maalissa, katsojat sentään tietävät, mitä videolta tarkastetaan. Joskus taas, kuten Betisin pilkun kohdalla, suurimmalla osalla ei ole asiasta minkäänlaista käsitystä.

Koko stadion hiljenee. Pelin virtaus katkeaa. Juhlat, jotka jo kerran pääsivät alkamaan, katkeavat kuin taikaiskusta. Seuraa kollektiivinen ulospuhallus, kun kaikki se tunne ja euforia, joka vain hetki aiemmin yhdisti sekä pelaajia että faneja, häviää taivaan tuuliin. Kliinisyys korvaa elämyksellisyyden.

Molemmat torstain VAR-tuomiot menivät oikein, mutta silti videotuomarin käytöstä jäi paikan päälle olleille lähinnä pöllämystynyt olo. Tätäkö nykyjalkapallo todella on?

Videotuomarin käyttöä on perusteltu tuomioiden oikeellisuudella ja sillä, että sen avulla voitto menee todennäköisemmin sille, joka sen ansaitsee. Onkin totta, että VAR kannustaa hyökkäävämpään jalkapalloon, mikä on tietysti lajin arvojen mukaista. Palloa hallitseva joukkue luo todennäköisemmin enemmän 50/50-tilanteita vastustajan rangaistusalueelle, ja videotarkastuksen avulla näistä yhä useampi menee oikein.

Pienemmille seuroille, joiden yllätysmahdollisuudet saattavat roikkua yhden vihelletyn tai viheltämättä jätetyn paitsion tai rangaistuspotkun varassa, VAR on sen sijaan myrkkyä. Pitkässä juoksussa videotuomarointi siis kasvattaa jalkapallon tasoeroja entisestään – olkoonkin, että se tekee sen oikein.

Tunteen VAR kuitenkin jalkapallosta vie. Laji, jonka yli satavuotisessa historiassa on totuttu siihen, ettei toisia mahdollisuuksia anneta, on kääntynyt päälaelleen. Kannattajat joutuvat tottumaan siihen, että peli saatetaan milloin tahansa katkaista viideksi minuutiksi, jotta erotuomari voi kelailla videonauhoja, joita ei muille stadionilla oleville näytetä.

Lopulta kyseessä on arvovalinta siitä, onko jalkapallossa kyse kliinisestä kilpaurheilusta, jossa virheille ei ole sijaa, vai viihteestä, johon dramaattisuus kuuluu. Paikan päällä videotarkastuksen kokeneet voivat kertoa, että vaikka VAR lisää urheilullista oikeudenmukaisuutta, ottelun viihdyttävyydelle se tekee vain hallaa.

Television välityksellä tilanne on kuitenkin toinen. Kotikatsojille VAR on osattu myydä olennaisena osana ottelun draamankaarta. Hidastusten ja eri kuvakulmien avulla videotarkastuksesta on tehty spektaakkeli, joka tarjoaa ruudun ääressä oleville faneille mahdollisuuden eläytyä tuomarin rooliin.

Omalla tavallaan kyse on vain siitä luontaisesta jatkumosta, joka on ollut nähtävissä jo pitkään. Jalkapalloa kehitetään tällä hetkellä ennen kaikkea TV-katsojille, ei paikan päälle vaivautuville faneille. TV-tulot ovat aikaa sitten syrjäyttäneet lipputulot seurojen ja liigojen suurimpana rahanlähteenä. Se, onko tämä takapuolennäyttö ottelutunnelman luoville faneille oikein, on asia erikseen.

Lisäksi on aiheellista kysyä, onko nykyinen malli oikea tapa hyödyntää videotarkastusta? Jos tilannetta on kelailtava nauhoilta useita minuutteja, voidaanko silloin sanoa, että kyseessä on niin selvä tilanne, että jo annettu tuomio kannattaa jälkikäteen kumota?

Hyvää viikonloppua

HJK aloitti taipaleensa Eurooppa-liigassa esityksellä, josta saa olla ylpeä, vaikka tappio tulikin. Klubin eurotaival on saanut viime aikoina mediassa turhankin polarisoivia sävyjä. Tuntuu siltä, että ihmisten on valittava, ovatko he Klubin puolella vai sitä vastaan.

Ei ole mitään syytä, miksei suomalainen jalkapallokannattaja voisi samaan aikaan sekä fanittaa vierasjoukkueen maailmantähtiä että toivoa suomalaiselle seuralle menestystä europeleissä. Tämän tason kansainväliset pelit ovat Suomessa harvinaista herkkua, joten annetaan niiden yhdistää hajottamisen sijasta.

Siinä kaikki tältä erää. Palaamme asiaan ensi viikolla, mutta jos et malta odottaa siihen asti, löydät minut sähköpostimaailmasta osoitteella juuso@teravinkyna.com ja Twitteristä nimellä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen taas voit tilata tästä. Tee se, etkä joudu odottamaan lauantaihin asti.

Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Totuuteen kadonnut appeared first on Byyri.

Manchester United halusi Casemiron, koska se näki tässä viisinkertaisen Mestarien liigan voittajan, ankkurin yhdelle historian parhaista keskikentistä ja pohjapelaajan, joka tekisi kerta heitolla Unitedista kilpailukykyisemmän joukkueen. Pelaajan, jonka hankkimiselle ei vain voi sanoa ei.

Real Madrid puolestaan näki 30-vuotiaassa brasilialaisessa pelaajan, jonka parhaat päivät ovat jo, tai ainakin hyvin pian, takanapäin, jolle joukkueesta löytyy jo luontainen korvaaja ja jonka arvo ei tulisi enää koskaan olemaan niin korkealla kuin se on nyt. Pelaajan, jonka myymiselle yli 70 miljoonalla eurolla ei voinut sanoa ei.

Vastaava tilanne toistui, kun Manchester United lähti seuraavan brasilialaisen perään. Ajaxilla ei ollut yksinkertaisesti minkäänlaista tarvetta myydä Antonya. Pelaaja oli nuori, edelleen kehittyvä ja arvokas pala seuran tulevaisuutta. Mutta kun United osoittautui valmiiksi latomaan tiskiin lähes 100 miljoonaa euroa, tajuttiin Amsterdamissa sama asia kuin Madridissa: pelaajan arvo tuskin tästä enää nousisi.

Sekä Hollannin että Espanjan pääkaupungissa ymmärretään tällä hetkellä harvinaisen hyvin jalkapallotalouden päälle. Ajax, nuoria pelaajia kehittävä ja eteenpäin myyvä kasvattaja, ja Real Madrid, rikas ja maanisesti kaiken voittava jätti, ovat päällepäin hyvin erilaiset seurat. Pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin yllättävänkin lähellä toisiaan.

Kummassakin seurassa on tajuttu se perustavanlaatuinen seikka, että vaikka pelaajia tulee kohdella kuin ihmisiä, ovat ne jalkapalloseuroille lopulta vain sijoituseriä, joiden arvo pitää pystyä maksimoimaan.

Vaikka kyseisen sijoitustrendin juuret ulottuvat paljon pidemmälle, on kaikessa laskelmoidussa kylmyydessään sen kenties tunnetuin edustaja Chelsea. Seura on ikään kuin jakanut operatiiviset toimintansa kahteen: toisen tarkoitus on kasata mahdollisimman hyvä jalkapallojoukkue. Toisen tarkoitus on ostaa ja lainata pelaajia siinä mittakaavassa, että lainatuista pelaajista saaduilla varoilla voidaan rahoittaa muuta toimintaa.

Vastaavaa lainarulettia on viime vuosina – joskin pienemmässä mittakaavassa – oppinut pyörittämään myös Liverpool, joka on lisäksi Valioliigan älykkäin pelaajien myyjä. Liverpoolissa ymmärretään, milloin pelaajasta kannattaa luopua ja miten heidän arvonsa saadaan maksimoitua. Siksi seuran nettokulutus on Jürgen Kloppin tulon jälkeen vain noin 220 miljoonaa euroa – paljon rahaa, mutta puolet vähemmän kuin millään muulla Valioliigan top6-seuralla. Siitä huolimatta Pool on samalla ajanjaksolla noussut keskikastista mestariksi.

Tämä lähestymistapa on niin järkevä, että joidenkin seurojen koko olemassaolo perustuu pelaajien arvon maksimoinnille. Dortmund, Euroopan top4-sarjojen paras pelaajien kehittäjä, on tienannut pelaajamyynneillä yli 138 miljoonaa viimeisen kuuden vuoden aikana. Ajax on samalla ajanjaksolla tehnyt pelaajamyynneistä voittoa yli 400 miljoonaa. Benfica lähes 470 miljoonaa.

Nämä seurat ovat ymmärtäneet jalkapallomaailman realiteetit. Ne eivät voi kilpailla Euroopan suurten kanssa puhtaasti taloudellisesti. Ne voivat kuitenkin olla kaikkia muita parempia maksimoimaan omien sijoitustensa tuoton. Jalkapallomaailman ihmiskaupan moraalisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta nämä seurat ovat tehneet siitä taidetta.

Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan ole vain pienten tai keskisuurten seurojen yksinoikeus. Myös Real Madrid on viimeisten kuuden vuoden aikana pelaajamyynneissään nettovoitollinen.

Los Blancos on kyseisenä ajanjaksona hankkinut uuden, nuoremman, pelaajan seitsemälle avauskokoonpanon paikalle ja voittanut siinä sivussa kolme Mestarien liigan ja kolme La Ligan mestaruutta. Lisäksi seuralla on ollut varaa Eden Hazardin kaltaiseen hutihankintaan. Silti pelaajakaupan nettosuhde on pysynyt plusmerkkisenä.  

Kaikki tämä on johdonmukaisen urheilujohtamisen ansiota. Madridissa on osattu luopua ikääntyvistä avainpelaajista täydellisen oikeaan aikaan. Seurassa on vuosi toisensa jälkeen tehty vaivihkaista nuorennusleikkausta ilman, että kokoonpanoon olisi jäänyt roikkumaan arvonsa menettäneitä, mutta kallispalkkaisia eilispäivän tähtiä.

Johdonmukaisuus onkin avainasemassa, kun katsotaan viimeisen 5–10 vuoden aikana tasaisesti menestymään pystyneitä seuroja. Real Madridissa tunteet on alistettu järkevälle talouspolitiikalle ja sijoitusten arvon varjelemiselle, mikä on tehnyt siitä kovimman Mestarien liigan dynastian mitä historiassa on nähty.

Liverpoolissa talousjohtaminen, urheilujohtaminen ja valmentaminen puolestaan kulkevat käsi kädessä. Klopp ei ehkä ole täysin alisteinen seuran talouspolitiikalle, mutta hän ymmärtää, että pitkän aikavälin menestys vaatii uhrauksia kentän lisäksi en ulkopuolella. Samanlaistan johdonmukaista talouspolitiikkaa noudattaa myös esimerkiksi Manchester City, joka ei pelkää avainpelaajiensa myymistä, vaikka sillä pohjattomat taskut hankintoja varten olisikin.

Toisissa seuroissa johdonmukaisuus taas on alisteista hetkelliselle höntyilylle. Chelsea, esimerkiksi, toimii monella tapaa taloudellisesti järkevästi, mutta äkkipikaisuus valmentajapuolella on johtanut siihen, että rahaa joudutaan polttamaan jatkuvasti uuden päävalmentajan pelityyliin sopiviin pelaajiin. Samalla moni hyvä pelaaja ei suurista odotuksista huolimatta löydä Länsi-Lontoosta pelillistä kotiaan, minkä vuoksi he menettävät arvonsa lähes täysin. Yksityiskohdat ovat kunnossa, kokonaisuus ei.

Toisissa seuroissa talouspuoli taas alistetaan liian helposti päävalmentajan toiveille tai pikavoittojen tavoittelulle.

Barcelona on yksi esimerkki tästä ajattelutavasta. Xavin talousnäkökulmasta kestämättömille toiveille alisteinen urheilujohto yritti koko kesän päästä eroon Frenkie de Jongista, pelaajasta, jolla on enemmän pitkän aikavälin arvoa kuin lähes kellään muulla koko joukkueessa.

De Jongin myynti tuli ajankohtaiseksi, kun seura tarvitsi rahaa 33-vuotiaan Robert Lewandowskin rekisteröimiseksi. Samalla seuran viime kesän ykköshankinta, 200 000 euron viikkopalkkaa nostava Memphis Depay jumittaa penkillä puolalaisen takana ja menettää arvoaan joka viikko.

Barcelona on toki tunnetusti muutenkin kunnostautunut pelaajien arvon romahduttajana. Seuraan on viime vuosina tuotu valtava määrä pelaajia – Antonia Griezmann ja Philippe Coutinho etunenässä – lähinnä tunnepohjaisesti, ilman minkäänlaista suunnitelmaa siitä, miten sijoitusten arvoa tullaan suojelemaan. Yllä mainitusta kaksikosta, esimerkiksi, ei lopulta saatu minkäänlaista tuottoa pelillisesti eikä taloudellisesti.

Yhtä lailla Manchester Unitedin, maailman kenties taloudellisimmin johdetun jalkapalloseuran, kaupallisen osaamisen voi kyseenalaistaa. Siinä, missä esimerkiksi Real Madrid ymmärtää luopua arvoaan menettävistä tähdistä ajoissa, ollaan ManUssa paniikin äärellä, kun ikääntyvä, kallis ja pelillisesti arvottomaksi käynyt hyökkääjä tahtoo vaihtaa maisemaa.

Unitedissa on viime vuosina tehty lukuisia hutihankintoja, koska seuran rekrytointipolitiikka on muistuttanut liikaa Barcelonan vastaavaa. Sijoitusten varalle ei ole ollut selkeää suunnitelmaa, jolloin tähtihankinnat ovat tulleet Manchesteriin lähinnä menettämään arvoaan.

Jalkapallossa sijoittaminen ei ole toki vain taloudellista. Myös urheilullinen menestys kelpaa tuotoksi. Jos ikääntyvä pelaaja pystyy tuomaan joukkueelleen pokaaleja, on hän maksanut itseensä sijoitetut rahat takaisin, vaikkei jälleenmyyntiarvoa enää olisikaan.

Tätä toivotaan tällä hetkellä erityisesti Unitedissa ja Barcelonassa. Sillä ilman urheilullista menestystä käteen on jäämässä jälleen vain läjä hutiosakkeita.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Lisää värikynää voit kysyä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Nautinnollisia lukuhetkiä perjantai-illalle puolestaan tarjoaa Sallisen sivukatsomon viikkokirje, jonka tilaajaksi liittyminen on täysin ilmaista.

Hyvää viikonloppua.   

The post Sallisen sivukatsomo: Ihmisiä vai sijoituksia? appeared first on Byyri.

Ensin pelaajan on lyötävä läpi omassa paikallisessa joukkueessaan, mitä seuraa siirto astetta suurempaan seuraan joko kotimaassa tai ulkomailla. Siellä onnistumalla voi ansaita mahdollisuuden päästä pelaamaan yhdessä Euroopan kakkoskorin seuroista ja kenties debytoimaan Mestarien liigassa. Hyvät näytöt isoissa valoissa voivat lopulta poikia siirron jalkapallomaailman absoluuttiselle huipulle.

Yksi tällaisista tarinoista on brasilialaisen Diego Carlosin tarina. São Paulon kupeessa syntynyt toppari nousi ensin ammattilaiseksi kotimassaan ja ansaitsi sitä kautta siirron Eurooppaan. Carlos siirtyi ensin Portugaliin opettelemaan eurooppalaisen pelin saloja. Onnistuminen Estoril Praiassa poiki siirron astetta isompiin ympyröihin, FC Nantesiin, josta Carlos kolme vuotta myöhemmin jatkoi Sevillaan.

Sevillassa brasilialainen voitti ensin Eurooppa-liigan ja oli sitten mukana nostamassa seuraa takaisin Mestarien liigaan ja La Ligan mestaruustaistoon. Samalla Carlos asemoi itsensä yhtenä Espanjan pääsarjan parhaista puolustajista. Toppari oli 29-vuotiaana uransa huipulla, ja looginen askel eteenpäin olisi ollut siirto Mestarien liigan voitosta kamppailevaan seuraan.

Sitten Carlos päätti kääntää selkänsä Mestarien liigalle ja siirtyä viime kaudella Valioliigan 14. sijoittuneeseen Aston Villaan.

Estoril Praiasta voidaan rakentaa aasinsilta Matheus Nunesiin, joka niin ikään pelasi seurassa ennen siirtymistään Sportingiin. Lissabonissa keskikenttäpelaaja auttoi seuransa ensimmäiseen Portugalin mestaruuteen 19 vuoteen ja palautti Sportingin Mestarien liigaan.

Viime kaudella Nunes eteni Sportingin kanssa jo Mestarien liigan pudotuspeleihin. Tälle kaudelle oli luvassa lisää Mestarien liigan pelejä. Sarjansa eliittiin noussut ja Portugalin maajoukkueessakin debytoinut 23-vuotias pelaaja oli pääsemässä uransa suurimpaan näyteikkunaan, joka mahdollisesti poikisi siirron vielä suurempiin ympyröihin.

Meidän totuutena pitämämme tarinan mukaan Nunesin olisi tullut seuraavaksi siirtyä joko yhteen Euroopan kärkiseuroista tai vähintään johonkin top4-sarjoissa Mestarien liigan paikoista pelaavaan seuraan lunastamaan potentiaalinsa. Sen sijaan hän valitsi Valioliigan keskikastiin kuuluvan Wolverhampton Wanderersin.

Sekä Carlos että Nunes vaihtoivat Mestarien liigan pelit kamppailuun Konferenssiliigan paikoista. Kumpikaan pelaaja ei tule nykyisessä seurassaan kuulemaan Mestarien liigan hymniä. Silti siirrot eivät nostattanut merkittävästi kulmakarvoja, sillä meidän tuntemamme totuus pelaajan urapolusta ei ole totuus enää ollenkaan.

Nunesin kanssa Portugalin mestaruutta Sportingissa juhlinut João Palhinha päätti vaihtaa Mestarien liigan pelit Valioliigan putoamiskamppailuun. Portugalilainen on tätä nykyä Fulhamin pelaaja.

Remo Freuler teki samanlaisen liikkeen siirtyessään Atalantasta, joka ei toki tällä kaudella europelejä pelaa, Valioliigan nousijaseura Nottingham Forestiin. Atalanta on viimeisten vuosien aikana asemoinut itsensä seuraksi, joka pelaa jatkuvasti pääsystä Mestarien liigaan ja jopa Italian mestaruudesta. Nottinghamissa kansanjuhlaan on syytä, jos seura onnistuu säilyttämään paikkansa Valioliigassa.

Thilo Kehrer vaihtoi Mestarien liigan voiton tavoittelun PSG:ssä kamppailuun eurosijoista West Hamissa. Boubacar Kamara puolestaan luopui Mestarien liigan peleistä siirtyessään Marseillesta Carlosin joukkuekaveriksi Aston Villaan.

Pervis Estupiñán, joka viime kaudella pelasi vielä Mestarien liigan välierissä Villarrealin riveissä, päätti vaihtaa keltaisen sukellusveneen Brighton & Hove Albioniin, jonka katto näyttää olevan jossain Valioliigan kymmenennen sijan tienoilla. Lille, Ranskan mestari vain vuoden takaa, menetti Sven Botmanin Newcastle Unitediin ja Amadou Onanan Evertoniin. Kumpikaan seura voi tuskin realistisesti haaveilla Mestarien liigasta lähivuosina.

Kulunut siirtoikkuna kertoo ennen kaikkea siitä, että jalkapallomaailma on muuttunut entistä enemmän valioliigakeskeiseksi. Kansainväliset pelaajasiirrot kulkevat yhä enemmän yhteen suuntaan sen sijasta, että pelaajat liikkuisivat tasapuolisesti suurten sarjojen välillä.

Tänä kesänä 25 eniten siirtokorvauksia maailmassa maksaneesta seurasta peräti 13 on Valioliigasta. Kymmenen eniten rahaa käyttäneen seuran joukosta löytyy vain kaksi Valioliigan ulkopuolista seuraa – osittaista uudelleenrakennusta tekevä Bayern München ja itsensä konkurssin partaalle kulutuksensa vuoksi ajanut Barcelona.

Sellaiset seurat kuin Nottingham Forest, West Ham ja Wolves käyttivät tämän kesän aikana enemmän rahaa kuin esimerkiksi PSG, Juventus tai Real Madrid. Valioliigaseurat ovat itse asiassa jo rikkoneet oman yhden kesän siirtoennätyksensä, ja käyttäneet rahaa pelaajahankintoihin suunnilleen yhtä paljon kuin muiden top5-sarjojen seurat yhteensä.

Kenties vielä hälyttävämpi signaali voimasuhteiden muutoksesta on tulojen ja menojen erotus. Serie A:n, Bundesliigan ja Ligue 1:n seurat ovat, huolimatta 1,5 miljardin euron kulutuksestaan, yhteensä vain 20 miljoonaa euroa pakkasella pelaajahankinnoissaan. La Ligassa miinusta on puolestaan kertynyt 120 miljoonaa, josta on vastuussa lähes yksinomaan Barcelona.

Valioliigassa seurat ovat sen sijaan käyttäneet pelaajaostoihin noin miljardi euroa enemmän kuin mitä ne ovat pelaajamyynneillä tienanneet.

Vaikka kyseisen trendin vauhti onkin kiihtyvä, kyseessä ei suinkaan ole uusi ilmiö. Viimeisen kolmen vuoden aikana 25 eniten pelaajasiirtoihin rahaa tuhlanneen seuran joukosta löytyy 12 englantilaista seuraa. Viiden vuoden syklillä englantilaisseuroja on samassa joukossa 11. 

Valioliiga käyttää tällä hetkellä yksinään lähes puolet kaikesta Euroopan siirtomarkkinoilla liikkuvasta rahasta. Sarjan taloudellinen ylivoima on niin hälyttävä, ettei muiden maiden kärkiseuroilla välttämättä ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää runnoa Superliigan kaltainen uudistus läpi.

Valioliigan seurat saavat tällä hetkellä TV-tuloja keskimäärin yli tuplasti sen, mitä maailman toiseksi suurimman TV-sopimuksen alla operoivan La Ligan seurat tienaavat. Valioliigan keskikastin joukkueet ansaitsevat TV-tuloilla jo yhtä paljon kuin Real Madrid ja Barcelona, ja sarjan häntäpään joukkueetkin hyötyvät TV-tuloista enemmän kuin Bundesliigan kärki.

Kyse ei ole silti pelkästä rahasta. Valioliiga on – toki rahan avittamana, mutta pääosin strategisten liikkeiden avulla – nostanut itsensä maailman kovatasoisimmaksi sarjaksi. Hype sarjan ympärillä on kasvanut viimeisten viiden vuoden aikana aivan uusiin mittoihin, ja nyt myös muiden sarjojen kannattajat tuntuvat tunnustavan Valioliigan paremmuuden.

Tämä hypetys tarttuu myös pelaajiin. Vaikka taloudelliset seikat ovat luonnollisesti tärkeitä, on Valioliiga suurimmalle osalle pelaajista myös mielenkiintoinen urheilullinen haaste. Pelaajat haluavat testata osaamistaan maailman parhaassa sarjassa. Siksi pelaajat tuntevat enemmän vetoa Valioliigan kuin Mestarien liigan otteluihin.

Kaiken lisäksi sarjan kehitykselle ei näy loppua. Alati kasvava taloudellinen etumatka vain suurentaa kuilua Valioliigan ja muiden suursarjojen välillä. Lisäksi kahden vuoden päästä käytäntöön tuleva Mestarien liigan uudistus tarjoaa Valioliigalle vielä uuden tavan houkutella huippupelaajia.

Kaudesta 2024–2025 lähtien Mestarien liigaan jaetaan kaksi ylimääräistä paikkaa sen perusteella, miten eri maiden seurat ovat Uefan kilpailuissa edellisellä kaudella menestyneet. Nykymenolla voi sanoa käytännössä varmaksi, että tuosta lähtien Valioliigasta pääsee kausi toisensa perään viisi seuraa turnauksen lohkovaiheeseen.

Lisäksi maakohtainen yläraja poistuu käytöstä kokonaan. Erittäin epätodennäköisessä, mutta kuitenkin mahdollisessa, skenaariossa Englannista voisi pelata jopa seitsemän seuraa Mestarien liigassa ja 11 seuraa kaikissa Uefan kilpailuissa.

Parantuneet mahdollisuudet selviytyä Mestarien liigaan laittavat seurat panostamaan joukkueidensa rakentamiseen entistä enemmän. Mestarien liigan pelien todennäköisyyden kasvaminen lisää myös Valioliigan kiinnostavuutta urheilullisessa mielessä.

Valioliiga painii täysin omassa sarjassaan nyt jo. Välimatka ei kuitenkaan tulevaisuudessa tule kaventumaan – päinvastoin. Euroopan muiden seurojen tuleekin keksiä jotain radikaalia, jos ne haluavat pysyä kyydissä.

Voi olla, että Superliiga on väistämätön osa jalkapallon tulevaisuutta. Valioliigan seurat eivät kuitenkaan sitä tarvitse.

Lähteet: Siirtosummat Transfermarkt, TV-tulot Swiss Ramble

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Palautetta tai muita ajatuksia elämästä voi lähettää sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @Teravinkyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi taas kannattaa liittyä tästä, jos jalkapallomaailman mielenkiintoisimmat ilmiöt kiinnostavat.

Ja niin joo. Klubi pelaa syksyllä europelejä muun muassa AS Romaa ja Real Betisia vastaan. Upea asia koko suomalaiselle lajiyhteisölle. Tervetuloa Helsinkiin, José.

Hyvää viikonloppua. 

The post Sallisen sivukatsomo: Kiistämätön vetovoima appeared first on Byyri.

Poissa ovat olleet Pippo Inzaghin kaltaiset paitsioansan alistajat, Christian Vierin tai Andriy Shevchenkon tapaiset monikäyttöiset hyökkäyspään aseet, Luca Tonia mukailevat tornit ja Didier Drogbaa muistuttavat härät. Eläköityneiltä vaikuttavat myös Samuel Eto’on kaltaiset pystyjuoksijat tai Ruud van Nistelrooyn tapaiset vitosen viivan hallitsijat.

Toki viimeisten 10 vuoden aikanakin on nähty monia huipputason hyökkääjiä, määrällisesti kenties jopa yhtä paljon kuin aiemmin. Mutta missään tapauksessa tämä jalkapalloilullinen aikakausi ei määrity puhtaiden sentterityyppien kautta samalla tavalla kuin vuosituhannen alku.

Jalkapalloevoluutio, jonka voi ajatella lähteneen liikkeelle Pep Guardiolan Barcelonasta tai jopa Vicente del Bosquen ajasta ensin Real Madridin ja sitten Espanjan maajoukkueen peräsimessä, on tuonut meidät pisteeseen, jossa yksipuoliset maalinsylkijät ovat muuttuneet enemmän haitaksi kuin hyödyksi omalle joukkueelleen.

Lähes joka ottelussa osuvaa Cristiano Ronaldoa ei pidetä enää vahvistuksena Manchester Unitedille, koska hänen pelityylinsä ei tarjoa paljoa maalinteon ulkopuolella. Bayern München, kauden ensimmäisistä otteluista päätellen, saattaa olla joukkueena jopa parempi ilman viime kaudella 50 maalia tehnyttä Robert Lewandowskia.

Paljon puhuvaa on se, että viiden edellisvuoden kaksi kenties parasta seuraa maailmassa, Manchester City ja Liverpool, ovat nousseet jalkapallomaailman valtiaiksi ilman selvää ysipaikan maalintekijää. Guardiola on jo pitkään rakentanut joukkuettaan pelipaikattoman ihanteen suuntaan, jossa jokaisen pelaajan vaatimukset ovat lähempänä keskikenttäpelaajaa kuin hyökkäyspään sentteriä. Jürgen Kloppin Liverpool on puolestaan tehnyt piilokärjen käytöstä taidetta.

Jopa Mestarien liigaa viimeistä vuosikymmentä dominoineen Real Madridin voi sanoa voittaneen neljä 2010-luvun pokaaliaan ilman perinteistä ysiä. Ronaldon ja Gareth Balen aikakautena Karim Benzema oli kovista maalimääristään huolimatta enemmän mahdollistaja kuin viimeistelijä.

Nyt tämä trendi on kuitenkin muuttumassa. Ne valmentajat, jotka kenties parhaiten sisäistivät ysipaikattoman jalkapallon, ovat nyt ensimmäisinä hyppäämässä uuden pelillisen evoluution kelkkaan.

Sekä Liverpool että Manchester City tekivät kesän merkittävimmän hankintansa juuri sentterin tontille. Myös Real Madrid on siirtynyt aikaan, jossa Benzema dominoi peliä ysipaikalta, vaikkei missään tapauksessa mikään perinteinen kohdepelaaja olekaan.

Sekä Erling Håland että Darwin Nuñez ovat ennen kaikkea mitä kovimman luokan maalintekijöitä, ja edustavat siinä mielessä ysipaikan pelaamista puhtaimmillaan. Siinä, missä norjalainen paukutti viime kaudella 30 otteluun 29 maalia, iski uruguaylainen 41 ottelussa 34 kertaa.

Nuñezin nousu jalkapallomaailman huipulle on ollut rakettimainen, kun taas Hålandin kohdalla on tiedetty jo vuosia, että hänestä tulee kehittymään kenties maailman paras ysipaikan pelaaja. Jo nyt, 22-vuotiaana, Håland saattaa olla maailman tehokkain maalintekijä.

Kumpikaan, City tai Liverpool, ei olisi varsinaisesti tarvinnut lisää tulivoimaa. Seurat iskivät viime kauden Valioliigassa ylivoimaisesti eniten maaleja ja ylittivät molemmat oman maaliodottamansa.

Klopp ja Guardiola kuitenkin tietävät, etteivät maailman parhaat voi jäädä lepäämään laakereilleen, jos haluavat pitää haastajansa takanaan. Myös huippuseurojen pitää pystyä uusiutumaan, koska haaste niitä kohtaan kasvaa jatkuvasti. Sekä Liverpoolissa että Manchesterissa on todettu, että oikea tapa uusiutua vuonna 2022 on palata jalkapalloevoluution alkulähteille.  

Håland ja Nuñez täyttävät monet perinteisen ysipelaajan vaatimukset. Sen lisäksi, että kumpikin on armoitettu viimeistelijä, on molemmilla myös kokoa vastata kovaluisimpienkin topparien otteisiin.

Nuñezilla on pituutta vakuuttavat 187 senttiä, mutta norjalainen kolossi laittaa vielä paremmaksi 195 senttisellä varrellaan. Nykyjalkapallossa, joka suosii vikkeläliikkeisiä, kestäviä ja sitä kautta kevytrakenteisia pelaajia, tämä on merkittävää.

Kumpikin hyökkääjistä on jo pelkän vartensa takia pelote nykyaikaisille keskuspuolustajille. Molemmat osaavat myös käyttää kokoaan hyödykseen ja viimeistellä päällään taitavasti. Liverpool ja Manchester City olivat viime kaudella Valioliigan eniten keskittäneet joukkueet (pitkälti siksi, että heillä on riveissään sarjan parhaat keskittäjät), joten on vain järkevää, että molemmilla on nyt myös osaava kohdepelaaja keskityksiä päättämässä.

Toisaalta, maaliodottamansa ylittämisestä huolimatta, seurat olivat myös Valioliigan eniten ja kolmanneksi eniten huippupaikkoja missanneet joukkueet. Nyt molemmilla on käytössään hyökkääjä, joka viimeistelee boksin sisältä varmemmin kuin kukaan muu seurojen pelaajista.

Kumpikin pelaaja osaa myös käyttää kokoaan hyödykseen ja täyttää perinteisen kohdepelaajan vaatimukset, joskin hieman eri tavoin. Etenkin Nuñez tykkää hakeutua hyökkäyksen sivustaan ja hyökätä keskityspalloihin vastustajan laitapuolustajia vastaan, jotka lähes järjestäen häviävät hänelle pituudessa. Molemmat ovat myös kykeneväisiä pelaamaan selkä maaliin päin, ottamaan vastaan pitkiä syöttöjä ja pitämään palloa omalla joukkueellaan tilanteenvaihdoissa.

Silti kumpikaan ei täytä perinteiden kohdepelaajan määritelmää, sillä sekä Hålandin että Nuñezin erottaa muista ysipaikan huippupelaajista ennen kaikkea heidän liikkuvuutensa.

Nuñez kellotti viime kauden Mestarien liigassa huippunopeudekseen hurjat 36,5 kilometriä tunnissa. Vertailun vuoksi: muuan Kylian Mbappén vastaava lukema oli 34,9 km/h. Håland taas antoi osoituksen räjähtävyydestään heti ensimmäisessä valioliigapelissään. Sekä Cityn ensimmäiseen maaliin johtanut rankkari että Hålandin viimeistelemä toinen maali syntyivät pystyjuoksuista, jotka saivat West Hamin puolustajat näyttämään kivipatsailta.

Kumpikin pelaajista on myös erinomainen tekemään räjähtäviä liikkeitä vastustajan maalin etutolpalle ja viimeistelemään ensimmäisellä kosketuksella matalista keskityksistä. Yhdestä tällaisesta Nuñez avasikin maalitilinsä Valioliigassa. Hålandilla on puolestaan ympärillään joukkue, joka on maailman paras viljelemään cut back -syöttöjä boksiin, joten on vain ajan kysymys, milloin norjalainen seuraa perässä.

Vaikka kaksikosta etenkin Håland pystyy myös pudottautumaan syvälle hakemaan palloa – vaikkei varsinaisesti peliä rakentava hyökkääjä olekaan – tykkäävät molemmat hakeutua vastustajan laitapuolustajien selustaan ja suunnata juoksunsa laidalta keskelle. Maalinteon lisäksi kummallakin pelaajalla on loistava kyky voittaa yksiykkösiä ja pelata matalia syöttöjä rangaistusalueelle muiden viimeisteltäviksi.

Varsinkin Nuñez on näissä tilanteissa todella hyödyllinen pelaaja, sillä uruguaylainen on pelannut urallaan paljon myös sisään leikkaavan laiturin paikalla. Tällainen monipuolisuus on piirre, jota ei menneiden vuosien kärkipelaajilta löytynyt.

Håland on pelaajana vielä selvästi kilpakumppaniaan edellä, mutta kummankin hyökkääjän pelaamisessa on jotain sellaista, mitä ei huippujalkapallossa ole nähty koskaan aiemmin. Kummallakin on aivan maailman kovimpaan kärkeen kuuluva huippunopeus ja kyky jättää puolustajat nielemään pölyä, mutta myös käyttää kokoaan perinteisen kohdepelaajan tavoin. Kaiken lisäksi Håland ja Nuñez ovat monipuolisia viimeistelijöitä, jotka voivat viimeistellä kaukaa tai läheltä ja millään ruumiinosalla vain.

Kaksikko edustaa uudenlaista pelaajatyyppiä, ikään kuin entisaikojen ysipaikan pelaajien hybridiä, joka pystyy osallistumaan peliin lähes sen jokaisessa vaiheessa. Tavallaan nuoret hyökkääjät kulkevat kärkipelaajan prototyyppiä muovanneiden pelaajien – esimerkiksi Benzeman – jalanjäljissä, mutta ovat kuitenkin monella tapaa täysin uniikkeja tapauksia.

Jotain uutta, jotain vanhaa. Ysipaikan pelaajat ovat tehneet paluun, mutta eivät sellaisina kuin me heidät muistamme.

Hyvää viikonloppua

Kesäloma on jäänyt taakse, ja juuri sopivasti. Kotimaan kentillä kierrokset alkavat nousta ennen loppuratkaisuja, ja Euroopassa maailman parhaat pelaajat ovat saamassa koneitaan käyntiin hyvin eriskummallisen kauden aluksi.

Jos haluat pitkän kauden mittaan osallistua keskusteluun jalkapallosta ja sen ilmiöistä, laita sähköpostia juuso@teravinkyna.com tai vedä virtuaalihihasta Twitterissä @TeravinKyna. Ja liity toki Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi, niin tiedät, mistä kahvipöydissä puhutaan.

Hyvää viikonloppua.  

The post Sallisen sivukatsomo: Ysin paluu appeared first on Byyri.

”Jos, missä tahansa vaiheessa, olemme kiinnostuneita myymään, saatamme harkita sitä”, Laporta kuitenkin lisäsi, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tuo kiinnostus heräsi lopulta paljon odotettua aiemmin. Viime viikolla Barcelona ja Manchester United, huolimatta siitä, ettei Barcelonalla ole kiinnostusta myydä de Jongia, pääsivät yhteisymmärrykseen keskikenttäpelaajan myynnistä. Kauppaa viivyttää enää se, ettei de Jong itse ole halukas neuvottelemaan Unitedin kanssa.

Vaikka seurajohtajat ympäri Eurooppaa ovat pääasiassa vain poliitikoita, jotka sanovat sen, mitä fanit haluavat kuulla, oli Laportan puheissa tällä kertaa totuuden siemen. Barcelona ei, lähtökohtaisesti, haluaisi myydä hollantilaista, josta on tulossa yksi Euroopan parhaista keskikenttäpelaajista. Barcelonaa kuitenkin kiinnostaa ne 85 miljoonaa euroa, jotka ManU on valmis hänestä maksamaan.

Barcelona on Euroopan suurseuroista se, jonka taloustilanne on ottanut eniten osumaa koronapandemian aikana. Seura horjui kuilun partaalla jo ennen pandemiaa, ja koronan takia saamatta jääneet tulot työnsivät sen yli reunan. Tuotot toki lähtevät nousuun nyt, kun jalkapallomaailma on siirtynyt pandemian jälkeiseen aikaan, mutta se ei riitä Barcelonalle. Heidän on saatava kassaansa rahaa myös pelaajamyyntien kautta voidakseen rekisteröidä hankkimansa uudet pelaajat. Sen takia de Jongin myynti on korkealla kesän prioriteettilistalla.

Tilanteessa on kuitenkin sivujuoni. Barcelona on de Jongille velkaa noin 17 miljoonaa euroa palkkoina, jotka hollantilainen jätti nostamatta seuran ajauduttua talousahdinkoon. Pelaaja ei luonnollisestikaan halua noista rahoista luopua, joten Barcelona tietää, että maksun päivä on edessä – ellei se pääse hollantilaisen sopimuksesta eroon ennen sitä.

Tämän vuoksi edessä on potentiaalisesti riitaisa ja ruma ero. Barcelona on tehnyt selväksi, että de Jongille löytyy paikka ensi kauden joukkueesta vain, jos pelaaja suostuu alentamaan palkkaansa. Toisin sanoen Barcelona vaatii, ettei hollantilainen peri takaisin menettämiään ansioita.

Olisi helppo syyllistää ahnetta jalkapalloilijaa, joka ei halua luopua osasta monista miljoonistaan. Barcelona on kuitenkin itse tarjonnut de Jongille sitä sopimusta, johon tämä on nimensä laittanut. Kaiken lisäksi Barcelonankaan toiminta ei ole järin päivänvaloa kestävää.

Seura pyysi kaikkia pelaajiaan leikkaamaan palkkojaan korona-ajan alussa, jotta se selviäisi pandemian yli. Säästöjä ei kuitenkaan suunnattu velan lyhentämiseen tai taloustilanteen elvyttämiseen – vaan uusiin pelaajahankintoihin. Onko oikein, että työnantajasi pyytää sinua leikkaamaan palkkaasi, jotta voi palkata sinulle kilpailijan?

Vain reilu kuukausi takaperin Laporta kuvasi seuraansa ”potilaaksi, joka on taloudellisessa mielessä käytännössä kuollut”. Barcelonan varapresidentti Eduard Romeu puolestaan ilmoitti suorasukaisesti, että Barcelona tarvitsee noin 500 miljoonaa euroa pysyäkseen elossa.

Tämän jälkeen Barcelona on hankkinut Franck Kessién ja Andreas Christensenin, joille seura maksaa yhteensä noin 12 miljoonaa vuodessa, sekä maksanut hieman päälle sata miljoonaa Raphinhasta ja Robert Lewandowskista. Kaksi jälkimmäistä kisaavat samoista pelipaikoista, joille Barcelona hankki tähtivahvistuksia viime kesänä sekä tammikuussa. Huhujen mukaan Chelsean kaksikko Marcos Alonso ja César Azpilicueta saattaa seurata pian perässä.

Uusia pelaajia saapuu Barcelonaan kiihtyvällä tahdilla, vaikka kukaan ei oikein tiedä, mistä seura löytää rahat hankintoihinsa. Koronapandemian kurittama Barca teki vuonna 2020 verojen jälkeistä tappiota 133 miljoonaa euroa. Vuonna 2021 sama lukema oli massiiviset 555 miljoonaa, mikä on suurin jalkapalloseuran koskaan tekemä vuosittainen tappio.

Barcelonan puolustukseksi on sanottava, että luku sisälsi monia kertaluontoisia eriä, jotka eivät tulevilla tilikausilla toistu. Siitä huolimatta seuran kokonaisvelka on tällä hetkellä noin 1,2 miljardia. Pelkästään korkoihin kuluu noin 41 miljoonaa vuodessa, mikä on eniten Euroopassa. Syytä heikkoon taloustilanteeseen ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä Barcelona hankki vuosina 2016–2021 uusia pelaajia, kappas kummaa, 1,2 miljardilla eurolla.

Seurassa on tehty monia talouden uudelleenjärjestelyjä sen jälkeen, kun Laporta aloitti nykyisen kautensa presidenttinä. Barcelona muun muassa onnistui vaihtamaan lyhytaikaiset saatavansa noin 600 miljoonan euron ja kymmenen vuoden mittaiseen velkaan, joka antaa seurajohdolle huomattavasti aiempaa enemmän liikkumavaraa.

Näitä toimia on tehty, luonnollisesti, taloustilanteen tervehdyttämiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi. Vielä enemmän niitä on kuitenkin tehty La Ligan palkkakaton kiertämiseksi.

Tällä hetkellä Barcelona on tilanteessa, jossa se hankkii uusia pelaajia kaikkialta, mistä se niitä saa, siitä huolimatta, ettei sillä ole lupaa rekisteröidä heitä tulevalle kaudelle. La Ligan asettaman palkkakaton ylittämisen takia Barca saa kuluttaa pelaajahankintoihin vain yhden euron jokaista ansaitsemaansa kolmea euroa kohden. Siksi seura on keinotekoisesti pyrkinyt kohentamaan tilinpäätöksensä tulopuolta, sillä vain siten se voi rekisteröidä pelaajat, joita se ei oikeasti saisi hankkia.

Barcelonalainen talouden uudelleenjärjestely tulee auttamaan seuraa lyhyellä aikavälillä, mutta saattaa pitkässä juoksussa tiputtaa seuran suurimpien kilpakumppaniensa kelkasta.

Barcelona on tänä kesänä ehtinyt myydä jo 25 % La Ligan TV-oikeuksistaan amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle Sixth Streetille. Kaupan avulla seura pystyy paikkaamaan kassaansa noin 530 miljoonalla eurolla, jotka Barcelona aikoo ujuttaa tilinpäätökseensä siten, että se saa tämän kesän hankintansa rekisteröityä.

Sixth Street omistaa TV-oikeudet seuraavat 25 vuotta, jonka aikana niiden todellinen arvo on noin miljardia euroa. Barcelona tulee siis pitkässä juoksussa häviämään kaupassa lähes 500 miljoonaa.

Lisäksi Barcelona myi puolet fanituotemyyntinsä arvosta noin 200–300 miljoonan euron kaupassa. Taloudellinen piristysruiske auttaa seuraa nyt, mutta puolittaa sen saamat tulot fanituotemyynnistä seuraavan neljännesvuosisadan ajan.

Kuten seuraavaa pistosta kaipaava narkkari, Barcelona myy pitkän aikavälin hyvinvointiaan lyhyen aikavälin hyvänolontunteen takia. Seura varmasti löytää keinot rekisteröidä kaikki hankkimansa pelaajat ensi kaudeksi ja tekee itsestään kilpailukykyisemmän. Mutta se tekee sen todella isolla riskillä.

Näyttää uhkaavasti siltä, että Barcelona on päättänyt myydä tulevaisuuden saadakseen nykyhetken. Siitäkin huolimatta, ettei sen olisi ollut pakko niin tehdä.

Barcelona on käyttänyt kaikki oppikirjan kikat kyetäkseen haluamiinsa pelaajahankintoihin. Seura on antanut turhiksi kokemilleen pelaajille uusia, pitkäaikaisia sopimuksia, jotta se on saanut näiden vuosittaiset ansiot painettua alaspäin. Se on myös tehnyt hankkimilleen pelaajilleen sopimuksia, joissa ensimmäiset vuodet ovat halvempia, mutta sen jälkeen palkat lähtevät nousuun.

Tilinpäätöksessä jujut auttavat, mutta jossain kohtaa tulevaisuuteen siirretyt palkat tulevat maksuun. Pois silmistä, pois mielestä -lähestymistapa lähinnä pitkittää ongelmaa sen ratkaisemisen sijasta.

Siksi on erikoista, että Barcelonassa on pakonomainen tarve hankkia uusia pelaajia ja voittaa nyt, vaikka seuralla olisi käsissään yksi Euroopan parhaista pitkän aikavälin projekteista. Pedrin, Gavin ja de Jongin muodostamalla keskikentällä olisi potentiaalia olla koko maanosan paras viiden vuoden sisällä. Ansu Fati on yksi Euroopan kovimpia lupauksia. Xavi puolestaan on päävalmentajana edelleen raakile, eikä hänenkään paras aikakautensa ala vielä ensi kaudella.

Taloustilanteen, omien kasvattien uuden esiinmarssin ja Xavin päävalmentajapestin takia fanit jopa todennäköisesti antaisivat anteeksi pari hieman laihempaa vuotta, jos pelillinen prosessi menisi koko eteenpäin. Barcelonassa ei kuitenkaan osata katsoa huomista pidemmälle tulevaisuuteen.

Kaiken lisäksi seurajohto ehti jo viitoittaa ainakin jossain määrin järkevän polun takaisin taloudelliseen elinvoimaisuuteen. Lainojen uudelleen strukturointi ja tulojen palaaminen, todennäköisesti, pandemiaa edeltäneelle tasolle antaisivat Barcelonalle selkärangan, johon maltillisesti nojaamalla seura voisi tervehdyttää ensin taloutensa ja sitten palkintokaappinsa.

Nyt seurassa kuitenkin tehdään niitä täysin samoja ratkaisuja, jotka ajoivat sen ongelmiin alun perinkin. Barcelonan seurajohto ei ole vielä oppinut, että sopimuksia kuuluu kunnioittaa ja siksi niitä kannattaa tehdä varoen, eikä sitä, ettei kukaan pakota hankkimaan uusia pelaajia, jos siihen ei ole varaa.

On mielenkiintoista nähdä, mikä tulee olemaan tulevaisuuden tähtipelaajien halukkuus siirtyä Barcelonaan, jos seura joutuu taas kahden vuoden päästä pyytämään pelaajiaan leikkaamaan palkkojaan, kun se ei selviä kuluistaan. Kuinka moni pelaaja aidosti haluaa siirtyä seuraan, joka ei kunnioita sopimuksiaan?

Toisaalta samaa voi pohtia kaupanteon näkökulmasta. Milloin muut seurat lopettavat pelaajien myynnin Barcelonaan, kun eivät voi olla varmoja siitä, miten seura selviää veloistaan? Ja jos esimerkiksi Leedsiltä jäisi Raphinhan myynnistä euroja saamatta, kuinka kattojärjestöt Fifa ja Uefa asiaan reagoisivat?

Liitot ovat perinteisesti olleet haluttomia rankaisemaan suurseuroja, mutta kyseessä olisi jo sen kokoluokan rikkomus, ettei sitä voisi painaa villaisella. Tapaus voisi jopa toimia mielenkiintoisena ennakkotapauksena koko siirtomarkkinoilla – ajettaisiinko Barcelona selvitystilaan vai palaisivatko Raphinhan pelaajaoikeudet Leedsille?

Barcelona ei ole ajautumassa tuon mittakaavan maksuvaikeuksiin ainakaan heti, mutta asiaa on syytä pohtia. Katalonialaisten esimerkki nimittäin osoittaa sen, kuinka huonosti jalkapallomaailmassa hyväksytään talouselämän realiteetit. Tarinan opetus on, että faniomisteiset seurat valitettavasti putoavat taloudellisesti valtioiden tai miljardöörien omistamien seurojen kyydistä, ja jos ne yrittävät taistella vastaan, jälki ei tule olemaan kaunista.

Barcelonan malli voikin toimia monelle muulle seuralle esimerkkinä. Jos suurella riskillä operoivan espanjalaisjätin värisuora kantaa, tulee useampi seura seuraamaan esimerkkiä. Jos Barcelona taas ajautuu ojasta allikkoon, ymmärtääkö muu maailma olla polttamatta näppejään tulisella hellalla?

Hyvää viikonloppua

Se riittäköön tältä erää. Tämän tekstin myötä Sallisen sivukatsomo jää kesälomalle. Tositoimiin palataan taas elokuun alussa. Silloin muuten suomalaisten sarjojen jännitys alkaa sopivasti tiivistyä ja Euroopan liigat ovat jo täydessä käynnissä.

Loma-aikanakin omien ajatustensa kanssa voi lähestyä joko sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Lupaan lukea kaikki. Ja ehkä jopa vastata. Ellei sitten harrastukset, joita voi tehdä lycra-housut jalassa, vie voittoa. Jos taas haluat olla varma, ettet missaa ensimmäistä loman jälkeistä tekstiä, kannattaa liittyä Sallisen sivukatsomon postituslistalle tästä.

Arrivederci, Auf Wiedersehen ja Sayõnara. Palataan elokuussa.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Pelkoa ja inhoa Barcelonassa appeared first on Byyri.

Mettälän ura päättyi lopulta 28-vuotiaana, vain hetki sen jälkeen, kun se oli kunnolla ehtinyt alkaa. Alun perin syyskuussa 2020 tulleen nilkkavamman piti kuitenkin olla vain pieni hidaste matkalla kohti liigatähteyttä.

”Silloin, kun loukkaantuminen tuli, olin toiveikkaana. Lääkärit sanoivat, että pitäisi tulla kuntoon”, Mettälä muistelee vajaan kahden vuoden takaisia tapahtumia. Vamman todellinen vakavuus alkoi hahmottua vasta pitkästi seuraavan kauden puolella. ”Sitten 9–10 kuukauden jälkeen, kun nilkka ei ollutkaan kunnossa, alkoi takaraivossa muodostua ajatus siitä, että tuleeko tästä enää koskaan mitään.”

Hyökkääjä palasi vielä kentille ja pelasi viime kaudella 16 ottelua lainalla TPS:n paidassa. Noissa peleissä syntyi myös 7 maalia. Pelaaminen vaati kuitenkin runsaasti kipulääkkeitä ja teippaamista, ja kauden jälkeen nilkka operoitiin uudestaan. Lopettaminen ei kuitenkaan edes käynyt mielessä ennen kuin kävi selväksi, ettei uudestaan kuntoutettu nilkka sallisi pelaamista.

”Ei lopettamista miettinyt vasta kuin loppuvaiheessa, kun parin viimeisen kuukauden aikana ei voinut kipujen takia nauttia pelaamisesta”, Mettälä kertoo. ”Olin joskus itselleni luvannut, että pelaan niin kauan, kun nautin futiksesta. Kun lopussa ei voinut enää nauttia, oli päätös lopulta aika helppo.”

Lopettamispäätös oli lopulta myös helpotus. Enää loukkaantumisten ja kipujen kanssa ei tarvitse tuskailla päivittäin.

Uran loppuminen ennenaikaisesti on silti henkisesti kova paikka urheilijalle. Mettälän kohdalla pitkät kuntoutusjaksot kuitenkin auttoivat valmistautumaan peliuran jälkeiseen elämään. Kun pelaaminen oli kiellettyä, aikaa ja energiaa muun elämän rakentamiseen riitti aivan eri tavalla. Hyökkääjä perusti loukkaantumisensa aikana verkkokaupan ja alkoi keskittyä enemmän jo pitkään vireillä olleeseen somevaikuttajaprofiilin luomiseen. Vaikka Mettälä ei vielä tuolloin ajatellut lopettamista, oli sivuprojekteista merkittävä apu, kun peliura yllättäen loppuikin.

”Olen onnekas, kun en jäänyt tekemättömäksi. Moni varmasti jää yllättävän lopettamisen myötä tyhjän päälle. Itsellä on ollut paljon hommia yrittäjänä. Se on helpottanut arkea, kun koko ajan on riittänyt kiirettä ja mieluista tekemistä”, KLIFFA-vaatekauppaa pyörittävä ja TikTokissa videoita nimellä @kliffa tekevä ex-pelaaja sanoo. ”Vaikka futis oli kivaa, niin on tämäkin. Shokkia ei ole tullut.”

Mettälä kuitenkin tiedostaa, ettei tilanne ole kaikille yhtä helppo. Suurimmalla osalla ammattiurheilijoista ei ole vastaavaa varasuunnitelmaa, tai ”toista uraa”, johon nojautua, jos ura päättyy yllättäen.

”Uskon, että hyppäys on monelle paljon isompi”, Mettälä pohtii. ”Kun aina on saanut tehdä sitä, mistä tykkää, ja tehnyt omasta harrastuksestaan ammatin, ja sitten yhtäkkiä pitäisi mennä työkkäriin, niin olisi se henkisesti aika raskasta.”

Ulkopuolisena tälle olisi helppo pyöritellä päätään ja todeta, että urheilijoilla on paljon vapaa-aikaa, jonka voi hyödyntää esimerkiksi osa-aikaiseen opiskeluun tai muuhun uran jälkeiseen aikaan valmistavaan toimintaan. Tällainen ajatusmalli kuitenkin väärinymmärtää sen, mistä huippu-urheilussa on kysymys.

Siinä, missä jonkun identiteetti voi olla vaikka isä tai äiti, on jalkapalloilijan identiteetti olla jalkapalloilija. Elämä pyörii vain yhden asian ympärillä, eikä siitä luopuminen ole mielessä realistisena vaihtoehtona ennen kuin on pakko.

”Vaikka treeneihin menee esimerkiksi se kolme tuntia päivässä, niin koko elämä rakentuu sen ympärille, mitä syö, milloin syö, kuinka paljon pitää juoda vettä tai milloin pitää mennä nukkumaan. Sitä kautta identiteetti muodostuu jalkapallon ympärille ja takaraivossa on aina jalkapallo”, Mettälä pohtii.

Mettälälle itselleen tyhjiö ei ollut niin suuri kuin olisi voinut olla. Loukkaantumisten aikana energiaa oli tullut kanavoitua myös muuhun toimintaan, mitä kautta oma kentän ulkopuolinen identiteetti oli jo ottanut ensimmäisiä askelia.

”Kyllä se tuntui aluksi oudolta”, entinen hyökkääjä myöntää. ”Mutta mulle oli onneksi ehtinyt kertyä toisenlaistakin identiteettiä yrittäjyyden kautta ja kun olin tehnyt videoita someen. Loppuvaiheessa isompi massa tunsikin mut varmasti paremmin TikTokista kuin jalkapallosta.”

Mettälä sanoo, että oli onni, että omaa identiteettiä oli ehtinyt luomaan myös jalkapallon ulkopuolella. Kun ura yllättäen päättyi, aiemmin taka-alalla ollut somevaikuttajan identiteetti pääsi nousemaan vahvemmin esiin. Siihen tarrautuminen tarjosi pehmeämmän laskun, kun uran jälkeistä elämää ei tarvinnut alkaa rakentaa tyhjästä.

Yläneläisen kohdalla siis kahden uran päällekkäinen rakentaminen oli lopulta se pelastus, joka auttoi pääsemään jalkapallon ulkopuolisen elämän syrjään kiinni. Mettälä ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että tämä olisi oikea reitti kaikille.

Suomessa pelaajien palkat ovat sitä luokkaa, ettei niiden varaan voi rakentaa koko loppuelämää. Toisaalta huippu-urheilu on 24/7-työtä, eikä varasuunnitelman rakentaminen jalkapallouran rinnalla ole välttämättä se paras ratkaisu, Mettälä kokee.

”Tämä on kaksipiippuinen juttu. Suomessa olisi hyvä olla plan B, mutta jos tosissaan haluaa olla ammattilainen, niin kyllä se kortti kannattaa katsoa.”

Mettälä itse on huomannut vasta jalkapallouran jälkeen, kuinka paljon rinnakkaisura arkea oikeasti rasitti.

”Ei sitä silloin kokenut, että kumpikaan olisi ollut ongelma, mutta nyt uran jälkeen on huomannut, kuinka paljon enemmän saa aikaan, kun voi keskittyä vain yhteen juttuun.”

Jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään -hokema sopii tähänkin yhteyteen. Jos yrittää luoda rautaista ammattitaitoa useammalla kuin yhdellä alalla, ajautuu helposti tilanteeseen, jossa joutuu tekemään epämieluisia kompromisseja.

”Pelatessa oli yleensä yksi vapaapäivä kerrallaan. Nyt pystyy tekemään isompia juttuja, kuten lähtemään vaikka viikoksi reissuun tekemään muita projekteja”, Mettälä kertoo someammattilaisuudesta. Lisäksi peliuran aikana joutui vielä miettimään sellaisia asioita, kuten milloin jonkin videon julkaisee, ettei kukaan luule, että hyväntuulista videota olisi oltu kuvaamassa esimerkiksi ottelun alla tai tappioon päättyneen pelin jälkeen.

Yläneen Kirin kasvatin mielestä urheilun onkin ehdottomasti oltava se ykkösjuttu, jos aikoo luoda uran sen parissa.

”Jos oikeasti haluaa olla ammattilainen, niin en mä alkaisi neuvomaan, että kannattaa rakentaa jokin toinen ura taustalle. Jos haluaa olla ammattilainen, niin sille haluaa myös omistautua. Tuskin Cristiano Ronaldokaan on paljon raksahommia uransa aikana tehnyt”, Mettälä kärjistää nauraen.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei uran jälkeisessä elämässä tarvittavia henkisiä valmiuksia voisi rakentaa jo etukäteen. Mettäläkin kouluttautui tuotantotalouden insinööriksi uran ensimmäisinä vuosina, kun ammattilaisuudesta ei voinut vielä olla varma, vaikkei palkkatöitä ole jalkapallon ulkopuolella tehnytkään. Myös oma asenne vaikuttaa paljon siihen, miten peliuran jälkeisiin mahdollisuuksiin suhtautuu.

Mettälä kokee itse olevansa onnekas, koska ei pudonnut täydelliseen tyhjiöön. Entinen hyökkääjä kuitenkin muistuttaa, että tilanteessa kuin tilanteessa on turha jäädä murehtimaan mennyttä. Vaikka se ei aina helppoa olekaan, kannattaa keskittyä vain siihen, mitä on edessä, ei siihen, mitä on takana.

”Kerran täällä vaan eletään, joten turha on liikaa murehtia tehtyjä päätöksiä”, Mettälä muistuttaa. ”Mitä tahansa voi sattua. Asenne merkitsee paljon. Jos jotain käy, niin täytyy yrittää ajatella positiivisesti ja muistaa, että elämässä on muitakin mahdollisuuksia.”

Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Psykologiset tutkimukset tukevat ajatusta siitä, että ammattiurheilija saattaa ajautua uran päättymisen jälkeen identiteettikriisiin, joka voi lamauttaa täysin – tai pahimmillaan viedä synkkään merkityksettömyyden tunteiden kierteeseen.

Tällöin apua voi yrittää etsiä myös ulkopuolelta.

”Pelaajayhdistys tarjoaa apua esimerkiksi opiskelupaikan löytämisessä. Sieltä saa apua myös tapaturmaeläkkeen hakemiseen, jos siihen on mahdollisuuksia. Pelaajayhdistykseltä saa paljon tukea ja sitä on helppoa lähestyä. Sitä kautta on saanut hoidettua kaiken, mitä vastaan on tullut.”

Ammattiavusta voi olla hyötyä myös uuden identiteetin rakentamisessa. Kun pelaaja sitoo oman ihmisarvonsa jalkapalloon, saattaa minäkuva romahtaa, jos laji viedään elämästä yllättäen. Tällöin voi käydä niin, ettei muu elämä lähde rullaamaan, vaikka valmiuksia siihen olisikin.

Helmarien EM-kisajoukkueeseen kuuluva Emma Koivisto kertoi aiemmin Ylelle, että jalkapalloilijan identiteetti rakentuu ikään kuin automaattisesti pelkän jalkapallon ympärille, vaikkei se välttämättä ole hyväksi henkiselle hyvinvoinnille. Pahimmillaan voi käydä niin, että vastoinkäymiset jalkapallokentällä saavat uskomaan, ettei millään muullakaan elämän osa-alueella voi onnistua.

”Niin kuin muut tavallaan tuomitsisivat minut ihmisenäkin sen takia, kun on mokannut futiskentällä. Olisi tosi hyvä, jos identiteetin saisi erotettua futiksesta”, Liverpoolin laitapuolustaja sanoo.

Myös Mettälä antaa ymmärtää, että olisi hyvä, jos pelaajat ymmärtäisivät jo uran aikana, ettei oma ihmisarvo ole sidottu vain jalkapalloon. Mettälä itse ehti rakentaa jalkapallon ulkopuolista elämää loukkaantumisten aikana, mutta urheilu-ura saattaa loppua myös aivan yllättäen.

Vaikkei Mettälä varauksetta suosittelekaan tuplauran rakentamista, on hänen mielestään silti hyvä, jos on edes ajatellut sitä, mikä muu elämässä voisi kiinnostaa. Tällöin koko identiteetti ei ole sidottu yhden kortin varaan.

”Ehkä on hyvä pitää takaraivossa joku idea siitä, mitä voisi tehdä, jos kaikki loppuu yllättäen”, Mettälä pohtii.

Loppujen lopuksi urheilu on kuitenkin vain urheilua. Vaikka se olisi kolmekymmentä vuotta elämän tärkein asia, löytyy maailmasta paljon muutakin mielenkiintoista, mihin upottaa itsensä. Kiinnostavaa tekemistä kyllä löytyy, jos vain antaa itselleen mahdollisuuden kiinnostua.

”Ainakin kannattaa asennoitua siihen, että jos jotain käy, niin elämä ei lopu siihen. Aina löytyy jotain kiinnostavaa”, Mettälä päättää.

Hyvää viikonloppua

Tässä kaikki tältä erää. Ihmisarvo ei määrity urheilun tai menestyksen kautta. Urheileminen saa olla rakas harrastus tai 24/7-ammatti, mutta sen ei kuulu olla elämässä pärjäämisen mittari.

Ajatuksia aiheesta voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Vastaan kaikkiin ja jaan parhaimmat ajatukset. Jos rannalla makaaminen ei vie voittoa. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset taas tästä. Suosittelen. Muuta jääköön myyntipuheet tällä kertaa siihen.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Riisuttu identiteetti – haastattelussa uransa päättänyt Ilari Mettälä appeared first on Byyri.

Suurin osa joukkueista on kokoontunut yhteen heinäkuun alussa ja pelaa kauden 2022–2023 ensimmäiset harjoitusottelunsa heinäkuun aikana. Vain tulevan sarjakauden aikataulun uusiksi rukkaavat Qatarin MM-kisat ovat muistutus siitä, ettei kyseessä ole normaali kesä. Muilta osin pallo pyörii, kuten ennenkin.

Jokin jalkapallomaailman syvimmässä olemuksessa on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosien aikana. Laji, joka alkoi työläisten hupina, on tuntunut irtaantuvan juuristaan niin peruuttamattoman kohtalokkaasti, ettei paluuta enää ole. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan arvot ovat pehmentyneet ja muuttuneet suvaitsevimmiksi, ovat jalkapallopäättäjät muuttuneet yhä ahneemmiksi, häikäilemättömimmiksi ja laskelmoivimmiksi.

Urheilullinen menestys ei enää riitä. Kaikki on kaupallistettava ja saatava markkinoitua yhä vain laajemmille kohderyhmille. Pelaajahankintoja tehdään enemmän markkinoinnin kuin voittojen takia, arvokisoja myönnetään sinne, mistä saadaan eniten rahaa ja voitonjuhlia järjestetään vaikka hävittäisiin.

Vaikka jalkapallo on aina ollut myös liiketoimintaa, tuntuu, että lajin kaupallinen potentiaali on aidosti ymmärretty vasta viimeisen 10 vuoden aikana. Sen jälkeen jalkapallo on alkanut houkutella myös lukuisia lajin näkökulmasta ulkopuolisia vaikuttajia, joiden pääasiallinen tavoite on hyötyä lajista joko taloudellisesti tai imagollisesti.

Nämä lajin uudet sidosryhmät ovat kohdelleet faneja, kuten kapitalistisessa maailmassa kuluttajia usein kohdellaan: objekteina, joiden ainoa tarkoitus on myöntyä ostamaan se, mitä heille kulloinkin tarjotaan.

Vuosikymmenen hiljaisena objektina olon jälkeen fanit ovat kuitenkin alkaneet heräillä, ja ymmärtää, että heilläkin on rooli tässlajiyhteisössä. Kuten saksalaisen FSV Mainz 05:n fanit aiemmin tässä kuussa seuralle osoittamassaan kirjeessä totesivat; kun valtiot, yritykset ja miljardöörit käyttävät jalkapalloa omien intressiensä ajamiseen, on jalkapalloa ja politiikka mahdoton yrittää pitää erillään.

Politiikka ei suinkaan ole yksisuuntaista, vaikka niin usein ajatellaan. Myös seurojen ja maajoukkueiden kannattajille on omat arvonsa ja poliittiset näkemyksensä. Ja myös fanit ovat alkaneet osoittaa, että heillä on ihan yhtäläinen oikeus ajaa omia intressejään kuin bisnestä pyörittävillä johtajilla.

Mainzin on määrä kohdata Newcastle United kansainvälisessä ystävyysottelussa heinäkuun 15. päivänä Itävallassa. Päällisin puolin kyseessä on täysin normaali, Bundesliigan ja Valioliigan keskikastin joukkueiden välinen, kauteen valmistava harjoitusottelu. Todellisuudessa kyse on, ainakin Mainzin fanien mukaan, jostain aivan muusta. Heidän mielestään, nimittäin, Newcastle ei ole enää jalkapalloseura.

Mainzin kannattajien yhdistys lähetti heinäkuun alussa seuralle kirjeen, jossa se vaati ottelun perumista Newcastlen uuteen omistukseen vedoten. Heidän mukaansa Newcastle ei edusta enää jalkapalloa tai kaupunkiaan, vaan Saudi-Arabian valtion urheilupesuprojektia. Kannattajayhdistys kokee, että pelaamalla Saudi-Arabian valtion omistamaa seuraa vastaan Mainz hyväksyy Saudi-Arabian poliittiset linjaukset.

Kannattajat halusivat muistuttaa, että Saudi-Arabia ei ole pelkästään absoluuttinen monarkia, jossa kansalaisilla ei ole sananvaltaa valtion asioista, vaan myös maa, jossa poljetaan ihmisoikeuksia säännönmukaisesti. Sanan- ja uskonnonvapaus loistavat Saudi-Arabiassa poissaolollaan, homoseksuaalisuus on rikos, naisten oikeudet lähes olemattomat ja kuolemanrangaistus edelleen jatkuvassa käytössä.

Kollegoidensa kanssa samoilla linjoilla ovat myös TSV 1860 Münchenin fanit, jotka niin ikään pyysivät seuraansa perumaan Newcastlea vastaan 18. heinäkuuta pelattavaksi sovitun harjoitusottelun.

1860 Münchenin fanit ovat osoittaneet näkyvästi mieltään ihmisoikeuksia rikkovien valtioiden omistamia seuroja vastaan pelattavia otteluita kohtaan. Eräs seuran faneista muistutti osuvasti blogissaan, ettei näitä otteluita ole mikään pakko pelata. Ne eivät ole osa kansallista sarjaa tai kansainvälistä turnausta, eikä mikään instanssi pakota niiden pelaamiseen tai rankaise, jos niitä ei pelata. Seurat ovat sopineet niistä täysin vapaaehtoisesti, ja antaneet samalla Saudi-Arabian valtiolle mahdollisuuden kerryttää sekä urheilullista että taloudellista pääomaa.

Sekä Mainzin että 1860 Münchenin fanit edustavat uutta yhteiskunnallista suuntausta, jossa kannattajat uskaltavat korottaa ääntään ja tuoda mielipiteensä kuuluviin. He, toisin sanoen, uskaltavat ajaa omia etujaan siinä, missä seurat omistavat yritykset, valtiot ja ihmisetkin.

Näiden kahden seuran fanit eivät suinkaan ole näkemyksensä kanssa yksin. Kenellekään ei liene yllätys, että vastaavaa faniaktivismia on nähty eniten juuri Saksassa, jossa kannattajilla on perinteisesti ollut merkittävä asema omassa seurayhteisössään.

Etenkin Bayern Münchenin fanit ovat vuosien osoittautuneet aktiivisuuttaan yhteiskunnallisissa aiheissa. Viimeisen vuoden aikana tapetilla on ollut ennen kaikkea baijerilaisseuran yhteistyösopimus Qatar Airwaysin kanssa, jota vastaan seuran kannattajat ovat aktiivisesti osoittaneet mieltään.

Fanit ovat tuominneet rajusti seuransa yhteistyön niin ikään ihmisoikeuksia rikkovan Qatarin valtion kanssa, ja ilmoittaneet, ettei ole väliä, vaikka se tuo seuran kirstuun rahaa – sopimus on vastoin seuran arvoja, ja siksi siitä on päästävä eroon.

Fanien jatkuva painostus ja lentävät iskulauseet, kuten ”ihmisoikeudet lentävät pois Kafala Airwaysillä” tai ”he, jotka ottavat vastaan veren tahrimaa rahaa Qatarilta, näyttävät Bayern Münchenin rumimmat kasvot” ovat saaneet myös seuran pelaajat kyseenalaistamaan sponsorisopimuksen tarpeellisuutta.

Heinäkuun alussa muutama Bayernin faniryhmän jäsen sai vihdoinkin tilaisuuden istua alas sekä seurajohdon että Qatarin valtion edustajien kanssa. Kuten arvata saattaa, tilaisuus käytettiin kyselemällä muun muassa siirtotyöläisten oloista ja naisten asemasta Qatarissa.

Bayern Münchenin ultrat ovat jo pitkään käyttäneet asemaansa ottaakseen kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten rasismiin, pakolaisten oikeuksiin ja seksuaalivähemmistöjen kohteluun.

Jalkapallopäättäjien polarisoivat ja tunteettomat päätökset ovat herättäneet fanit lopulta taistelemaan sen puolesta, mitä heidän rakastamansa joukkueet edustavat. Esimerkiksi FC Augsburgin, SC Freiburgin, VfL Wolfsburing ja Saksan maajoukkueen kannattajat ovat osoittaneet näkyvästi mieltään Qatarin MM-kisoja vastaan. Eri seurojen fanien edustama kansallinen faniryhmä puolestaan ehti jo vaatia Saksan Jalkapalloliitolta, ettei se lähettäisi maajoukkuetta ollenkaan lopputurnaukseen.

Myös jalkapalloyhteisön jäsenet Saksan ulkopuolella ovat alkaneet ymmärtää, että heillä on vaikutusvaltaa ja mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Englannissa Watfordin fanit onnistuivat protestoimalla kääntämään seurajohtonsa pään ja perumaan Qatarin maajoukkuetta vastaan sovitun ystävyysottelun. Osa Walesin maajoukkueen taustajoukoista ei puolestaan suostu matkustamaan Qatariin, vaikka maa selvisi MM-kisoihin ensimmäistä kertaa 64 vuoteen.

Tällainen fanien ja taustahenkilöiden aktiivinen ote on erityisen tärkeää nyt, kun ihmisoikeuksia rikkovat valtiot yrittävät arvokisojen ja seuraostojen avulla pönkittää omaa asemaansa pehmeän vallankäytön kautta, ja kun Euroopan suurseurojen omistajat yrittävät erkaannuttaa lajin sen paikallisista yhteisöistä suuremman liikevaihdon toivossa.

Euroopan Superliigan synnyttämä faniliike osoitti, että tosipaikan tullessa kannattajilla on valtaa vaikuttaa jalkapallon tulevaisuuteen. On jopa mahdollista, että liikeidea, joka olisi onnistuessaan etäännyttänyt paikalliset fanit seuroistaan, antoikin vallan takaisin faneille.

Juuri tänä vuonna faniaktivismi on elintärkeää. Qatarin MM-kisat eivät ole vain yksi huono päätös jalkapallopäättäjien huonojen päätösten sarjassa, vaan se kamelin selän katkaiseva korsi, jonka pitäisi saada ihmiset nousemaan vastarintaan ympäri maailmaa.

Mainzin, 1860 Münchenin ja Bayernin esimerkit osoittavat, että vaikka jo tehtyjä päätöksiä ei saataisikaan perutuksi, on kannanottamisella silti vaikutuksensa. Mitä enemmän ääntä asioista pidetään, sitä vaikeampi liittojen ja seurojen on tehdä moraalisesti kyseenalaisia päätöksiä jatkossa.

Tarvittaessa fanit voivat ottaa vielä kovemmat keinot käyttöön ja äänestää jaloillaan. Bayern tienaa Qatar-yhteistyöstään 20 miljoonaa euroa kaudessa. Sen kotipelien lipputulot puolestaan ovat noin 100 miljoonaa yhtä bundesliigakautta kohden. Jos katsomot alkaisivat ammottaa tyhjyyttään, keinot sponsorisopimuksen purkamiseen löytyisivät hyvinkin äkkiä.

Faneilla on valtaa – vielä nykypäivänäkin.

Muut lähteet: Felix Tamsutin Twitter

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Lisää vastaavista aiheista Twitterissä @TeravinKyna. Voit myös jakaa omia ajatuksiasi sähköpostilla osoitteeseen juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittyminen taas on paitsi ilmaista, myös äärimmäisen kannattavaa. Sen voit tehdä tästä.

Helmarit muuten aloitti kisaurakkansa EM-kisoissa eilen. Lisää arvokisaherkkua on tarjolla ensi tiistaina. Suosittelen katsomaan. Suomen pääse arvokisoihin on aina koko kansan juttu.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Omistajat, liitot… ja fanit? appeared first on Byyri.

Näillä kahdella turnauksella on kuitenkin yksi hyvin ilmeinen ero. Säännöt ovat kyllä samat, kuten on tarve selviytyä kisoihin karsintojen kauttakin. Pelikenttä on samankokoinen, pelivälineet samat ja nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, finaalin stadionkin on sama. Lisäksi kumpikin turnaus on vielä saman kattojärjestön järjestämä.

Erona on kuitenkin se, että siinä, missä viime vuonna ympäri Eurooppaa pelattiin jalkapallon EM-kisoja, niin ensi keskiviikkona Englannissa käynnistyvät naisten EM-kisat. Uefa on kokenut tarpeelliseksi erottaa turnaukset toisistaan jo nimeämisvaiheessa.

Kun viime vuoden turnauksen nimi, jalkapallon EM-kisat (Uefa Euro) oikein alleviivasi sitä, että kyseessä on koko jalkapalloilevan Euroopan kliimaksi, on jo tämän vuoden turnauksen virallisessa nimessä tietty disclaimer: naisten EM-kisat – Women’s Uefa Euro.

Toinen on nimensä perusteella koko kansan urheilujuhla, toinen suunnattu vain tietylle ihmisryhmälle. Miksi turnaukset ovat lähtökohtaisesti jo nimensä perusteella eriarvoisia? Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan rationaalisesti, tajuaa, ettei syitä ole.

Eroa todennäköisesti perustellaan lähinnä perinteiden kautta. Miesten EM-kisoja on pelattu jo vuodesta 1960, ja turnaus nyt vain satuttiin alun perin nimeämään jalkapallon EM-kisoiksi. Naisten turnaus perustettiin 1984, joten se sai myöhemmin syntyneenä nimeensä kisojen erottamiseen tarvittavan etuliitteen.

Se, että näin on ennenkin tehty, on kuitenkin huonoin mahdollinen syy olla muuttamatta asioita. Perinteisesti naiset ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsia, kun miehet ovat käyneet töissä. Perinteisesti ihmisiä on pidetty eriarvoisina heidän ihonvärinsä perusteella. Perinteisesti mielenterveysongelmista ei ole ollut soveliasta puhua.

Yhteiskunta muuttuu, ja mielettömiksi osoittautuneet perinteet tuhotaan. Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan haluaisi sovittaa yllä mainittuja perinteisiä käyttäytymismalleja nyky-yhteiskuntaan.

Onkin jotenkin symbolista, että tämän vuoden EM-kisat pelataan juuri Englannissa, sillä perinteisesti naiset eivät ole Englannissa saaneet pelata jalkapalloa.

Jalkapallon pelaaminen kiellettiin naisilta Englannissa vuonna 1921, koska sen ei koettu olevan soveliasta. Kielto murrettiin käsittämättömästi vasta vuonna 1971. Ilman koronapandemiaa EM-kisat olisi pelattu Englannissa tasan 100 vuotta kiellon asettamisen ja 50 vuotta sen päättymisen jälkeen.

Kysyntään tai kiinnostukseen kielto ei liittynyt, sillä vuoden 1920 tapaninpäivänä 53 000 katsojaa ahtautui Evertonin Goodison Parkille katsomaan, kun Dick Kerr Ladies kohtasi St. Helen’s Ladiesin. Vielä 14 000 lisää kuunteli peliä stadionin parkkipaikalta, kun eivät olleet mahtuneet katsomoon. Seuraavana vuonna naisilta kiellettiin jalkapallon pelaaminen, koska sen ei koettu sopivan perinteiseen naisihanteeseen.

Jotkin perinteet ovat hyviä. Toiset eivät. Ei siis koskaan pidetä asioista kiinni vain sen takia, että niin on tehty ennenkin.

Toinen asia, joka nostetaan esiin aina jalkapalloilullisesta tasa-arvosta puhuttaessa, on raha. Keskustelu on vaikea, koska on totta, että miesten kilpailut generoivat enemmän kassavirtaa kuin naisten vastaavat. Suuremmasta purosta on helpompi jakaa suurempia osuuksia.

Asia on hankala, sillä siihen on kaksi näkökulmaa. Toinen on humaanimpi, jonka mukaan eri ihmisten tulisi saada samasta työstä sama korvaus. Toinen taas puhtaasti kaupallinen, jonka lähtökohtana on se, että pelaajille maksettavien korvausten tulee olla suhteessa siihen, kuinka paljon he tuovat rahaa työnantajalleen tai kilpailun ylläpitäjälle.

Omalla tavallaan kumpikin näkökulma on oikea. Nyky-yhteiskunnan arvojen valossa humaani lähestymistapa olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpi ja se, johon lopulta toivottavasti päästään. Kaupallinen näkökulma taas huomioi tietyt realiteetit – jos seurat olisi pakotettu maksamaan samaa palkkaa sekä nais- että miespelaajilleen, olisi aito uhka, että naisten joukkueita lakkautettaisiin, koska seurapomot toteaisivat jäävänsä niiden osalta vielä tappiolle.

Siksi seurat katsovat asiaa enemmän kaupallisesta näkökulmasta, ja juuri siksi liittojen tehtävänä olisi ottaa asiaan humaanimpi lähestymistapa. Kansallisten ja kansainvälisten liittojen tulisi olla tässä asiassa edelläkävijöitä ja tuoda tasa-arvoisuutta eri turnausten palkintosummiin. Seurat ovat kaupallisia yrityksiä, mutta liittojen tehtävänä on viedä jalkapallokulttuuria eteenpäin joko omassa maassaan tai kansainvälisesti.

Näin ei kuitenkaan ole. Viime vuonna Englannin Jalkapalloliitto maksoi miesten FA Cupin voittajajoukkueelle 1,8 miljoonaa puntaa. Naisten FA Cupin voittaja sai mieltä ylentävät 25 000 puntaa. Tärkeämpää kuin näiden kahden kilpailun välinen ero on kuitenkin se, että FA Vase Cupin, joka on miesten 9.–11. sarjatasolla pelaaville seuroille suunnattu haastajakilpailu, voittaja sai noin 72 000 puntaa. FA Vase Cupin finaalia oli katsomassa 6000 henkeä, kun naisten FA Cupin finaali veti lehtereille 41 000 katsojaa.

Vuonna 2019 naisten MM-kultaa voittanut USA:n joukkue sai voitostaan palkintorahoina noin 3,7 miljoonaa euroa. Vuoden 2018 miesten maailmanmestari Ranska puolestaan nettosi voitostaan noin 33 miljoonaa. Ero on lähes kymmenkertainen, vaikka naisten MM-kisoja seurasi TV:stä 1,12 miljardia ihmistä miesten kisojen 3,57 miljardia vastaan – siis noin kolmasosa.

Uefa odottaa tämän kesän EM-kisojen tuovan ruutujen ääreen noin 250 miljoonaa katsojaa. Viime kesänä pelattuja EM-kisoja puolestaan seurasi 1,9 miljardia ihmistä. Suhde on noin 1:13, mutta palkintorahoja Uefa jakaa silti naisille vain noin neljä prosenttia siitä, mitä se jakoi miehille.

Katsojamäärät eivät toki suoraan korreloi sen kanssa, kuinka paljon lajiliitot tekevät rahaa eri miesten tai naisten kilpailuilla. Otteluita katsovien silmäparien määrä kertoo kuitenkin jotain siitä, missä globaali kiinnostus naisten pelejä kohtaan menee.

Ennen pitkää kasvanut kiinnostus muuttuu myös rahaksi. Tässä asiassa Uefan, Fifan ja kansallisten liittojen ei kuitenkaan pitäisi pysyä reaktiivisina toimijoina, vaan ottaa proaktiivinen, tasa-arvoa edistävä asema, ja nostaa eri kilpailujen palkintosummat niiden ansaitsemalle tasolle.

Nykyisen ongelman ydin ei ole edes siinä, että pelaajat ja joukkueet eivät saisi ansaitsemaansa siivua, vaan siinä, että jalkapallon palkkiomalli on rakenteellisesti vinoutunut miesten hyväksi. Loppukädessä palkintosummat tulevat toivottavasti olemaan samat sekä naisille että miehille. Näin aluksi voitaisiin kuitenkin lähteä liikkeelle siitä, että palkintosummat olisivat sopivassa suhteessa pelejä seuraavaan yleisöön nähden. Olisiko se liikaa vaadittu?

Uefan ja Fifan kaltaiset lajiliitot puhuvat jatkuvasti tasa-arvosta, mutta toteuttavat mantraansa äärimmäisen huonosti. Juuri näiltä liitoilta on pystyttävä vaatimaan tasa-arvokehityksen vauhdittamista. Kilpailujen korkeammat palkintosummat saisivat kansalliset lajiliitot panostamaan enemmän niiden tavoitteluun, mikä parantaisi naisten maajoukkueiden asemaa. Tämä kehitys taas läikkyisi pitkässä juoksussa myös seuratoiminnan puolelle.

Kansallisten kilpailujen kanssa ollaan samassa tilanteessa. Suuremmat palkintosummat motivoivat seuroja panostamaan joukkueisiinsa enemmän. Tämä taas näkyisi lopulta palkkojen, fasiliteettien tason ja lopulta yleisömäärien kasvussa. Jalkapalloyhteisö on pyramidi, jossa raha valuu ylhäältä alas, minkä takia lajiliitoilla on tärkeä asema tasa-arvon edistäjinä.

Lopulta kysymys on myös siitä, että jokaiselle jalkapallon harrastajalle mahdollistetaan samat lähtökohdat. Palkintorahoista iso osa valuu lajiliittojen tai seurojen kautta suoraan juniorityöhön. Nostamalla palkintosummiensa kokoa Uefa, Fifa ja kansalliset lajiliitot tulisivat suoraan edistäneeksi myös tyttöjuniorien asemaa ja mahdollisuuksia.

Tämä kaikki palvelisi tasa-arvoisemman jalkapallohuomisen luomista. Kuten palvelisi myös turnausten tasa-arvoinen nimeäminen. Emme voi suoraan vaikuttaa siihen, miten Uefa palkintorahojaan jakaa tai miten se turnauksensa nimeää. Voimme kuitenkin osoittaa arvostuksemme maailman suosituinta ja tasa-arvoisinta peliä kohtaan.

Siksi on turha puhua ”jalkapallosta” ja ”naisten jalkapallosta” tai ”EM-kisoista” ja ”naisten EM-kisoista”, kun kyseessä on jalkapallo ja EM-kisat. Otetaan siis ensimmäinen askel kohti tasa-arvoista jalkapalloyhteiskuntaa ja unohdetaan turha erottelu.

Naisten ja miesten arvokisoja ei pelata samoina vuosina, joten periaatteessa jo pelkkä vuosiluku riittää erottamaan turnaukset toisistaan. ”EM-kisat 2024” ja ”EM-kisat 2025” tulisi olla se tapa, jolla Uefa kilpailunsa nimeää. Miesten kisat pelataan parillisina ja naisten parittomina vuosina, joten yhtälö on meille faneillekin melko helppo.

Ja jos tarkempaa erottelua jossain yhteydessä tarvitaan, puhuttakoon silloin tasa-arvoisesti miesten EM-kisoista ja naisten EM-kisoista. Sillä arvokisat ovat aina arvokisat.

Hyvää viikonloppua

Mikä tekee jalkapallosta viihdyttävää? Näyttävät syötöt? Pallonhallinta? Erikoistilanteet? Ei ole oikeaa tapaa pelata jalkapalloa, kuten ei ole oikeaa tapaa arvostaa jalkapalloa. Toiset meistä arvostavat erilaisia pelityylejä kuin toiset. Jotkut löytävät enemmän itseään miellyttäviä elementtejä naisten peleistä, jotkut taas miesten peleistä.

Vuonna 2021 tehdyn tutkimuksen mukaan voidaan kuitenkin faktana sanoa, että naisten peleissä on enemmän syöttöjä ja pallokosketuksia kuin miesten peleissä. Naisten arvokisoissa joukkueet myös pelaavat keskimäärin lyhyempiä syöttöjä kuin miesten turnauksissa ja pitävät palloa enemmän nurmen pinnassa. Rikkeitä, puolestaan, on naisten peleissä vähemmän. Joga bonito?

Haastankin kaikki katsomaan ainakin yhden ottelun keskiviikkona alkavia naisten EM-kisoja, ja arvioimaan itse, onko pelien viihdyttävyydessä sellainen ero kuin taloudelliset epäsuhdanteet antavat ymmärtää.

Tarinointi jalkapallosta jatkuu myös kisojen aikana. Jaa oma mielipiteesi sähköpostilla juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Viedään yhdessä keskustelua eteenpäin. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Naisten EM-kisat… vai EM-kisat? appeared first on Byyri.

Urheilulehden raportoimien lukujen mukaan HIFK tarvitsee 140 000 euroa selvitäkseen kesäkuusta, jota on jäljellä enää vajaa viikko. Muussa tapauksessa perusteita toiminnan jatkamiselle tämän kuun jälkeen ei ole. Selvitäkseen koko veikkausliigakauden loppuun asti HIFK tarvitsisi hurjat puoli miljoonaa euroa.

Valitettavasti ainoa syyllinen tilanteeseen on seura itse. Vaikka kuinka laittaisi erinäiset ulkoiset tekijät, pandemiaa myöten, riviin, ei mikään niistä pääse merkittävyysluokassaan lähellekään sitä hölmöilyn tasoa, mikä HIFK:n talousjohtamisen taustalla piilee.

Vaikka mittakaava tuli suomalaiselle jalkapalloyhteisölle pienoisena yllätyksenä, eivät HIFK:n talousongelmat ole mitenkään uusi ilmiö. Edellisten vuosien aikana apua on haettu milloin joukkorahoituksella, milloin kiinalaisomistuksella. Yhtäkään ratkaisua ei ole kuitenkaan pysähdytty miettimään pitkän aikavälin strategia mielessä, vaan ennemmin on haettu väliaikaisia laastareita, jotka irti repäistyinä ovat suurentaneet haavaa entisestään.

Seuran toimistolla on unohdettu iso kuva ja tuijotettu vain yksityiskohtia. Sen sijaan, että vuotava laiva olisi yritetty ohjata kuivalle maalle, on reikää sen pohjassa yritetty paikata kaikella, mitä taskusta sattuu löytymään. Syitä on haettu kaikesta ulkoisesta ilman, että olisi rehellisesti katsottu peiliin ja alettu korjata tilannetta sisältäpäin.

HIFK on Suomen perinteisimpiä seuroja, mutta edes tiivis yhteisö ja vankat perinteet eivät kanna, jos perusasiat tehdään sinnepäin ja ilman ymmärrystä. Sen on joutunut myöntämään myös talvella hätiin kutsuttu sijoittajaryhmä, jonka piti olla jälleen yksi HIFK:n pelastuksista.

Harmillisesti tapaus ei ole mitenkään uusi jalkapallorintamalla. Yhä useammassa seurassa on viimeisten vuosien aikana ajauduttu vauhtisokeuteen, jonka lumossa talouselämän realiteetit ovat unohtuneet.

Ligue 1 -seura Bordeaux koki päättyneellä kaudella saman kohtalon, joka nyt uhkaa HIFK:ta – jos seura pystyy pelaamaan kautensa loppuun – ja putosi maansa toiseksi ylimmälle sarjatasolle.

Mahdollinen putoaminen ei ole kuitenkaan ainoa asia, joka yhdistää näitä kahta perinteikästä seuraa. Vuonna 1881 perustettu Bordeaux on kuusinkertainen Ranskan mestari, kun taas vuonna 1897 perustettu HIFK on voittanut Suomen mestaruuden seitsemän kertaa. Kummankin suuruuden päivät kuitenkin sijoittuvat pääosin kauas menneisyyteen.

Sekä Bordeaux että HIFK olivat virallisen perustamisvuoden mukaan, ennen Bordeaux’n putoamista, maidensa pääsarjojen vanhimmat seurat.  Sekä Bordeaux että HIFK ovat myös äärimmäisen vakavissa talousvaikeuksissa.

Vaikka ranskalaisseuraa ei uhkaakaan välitön konkurssi, tullaan Bordeaux pudottamaan samoilla vauhdeilla aina maan kolmannelle sarjatasolle asti, ellei seura saa nopeasti kasaan 40 miljoonaa euroa velkojensa kuittaamiseen. Kuten HIFK:llä, myös Bordeaux’lla on aikaa kesäkuun loppuun.

Bordeaux’n omistaja Gérard Lopez ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jo aiemmin luxemburgilaisespanjalaisen omistama belgialaisseura Royal Excelsior Mouscron pudotettiin maansa neljänneksi ylimmälle sarjatasolle, kun se ei pystynyt hoitamaan velkojaan. Pari viikkoa takaperin Lopez haki seuran konkurssiin.

Viime vuonna portugalilainen Boavista asetettiin pelaajahankintakieltoon talousvaikeuksiensa takia. Luxemburgilainen Fola Esch puolestaan ajautui aiemmin tänä vuonna rahanpesuskandaaliin, jonka tutkinta on edelleen käynnissä. Arvaatteko, kuka omistaa kummankin seuran?

Kuten HIFK, myös Lopez on seuroissaan hakenut nopeita voittoja pitkän aikavälin kustannuksella. Pääosin yritykset ovat epäonnistuneet, mutta kertaalleen 50-vuotias liikemies tässä myös onnistui: LOSC Lille voitti Ligue 1:n mestaruuden PSG:n nenän edestä keväällä 2021 pitkälti Lopezin rahojen ja päätösten seurauksena.

Lopez ei itse kuitenkaan päässyt mestaruusjuhliin osallistumaan. Hänet kun oli siirretty seuran toiminnasta sivuun kesken kauden talousongelmien vuoksi.

Luxemburgissa syntynyt Lopez oli värvännyt alaisekseen siirtomarkkinaneron Luís Campoksen, joka oli muun muassa Monacon vuoden 2017 liigamestaruuden pääarkkitehti. Yhdessä kaksikko kokosi potentiaalisimman pelaajaryhmän koko Ranskassa. Valmentajaksi Lopez palkkasi Christophe Galtierin, joka on nyt PSG:n kiikarissa.

Vastoin todennäköisyyksiä nuori Lille syrjäytti PSG:n valtaistuimeltaan ja marssi upeasti Ranskan mestariksi. Joukkue oli kuitenkin koottu tavalla, joka ei kestänyt pienintäkään vastaiskua.

Jo Campoksen palkkaamisen olisi tullut soittaa hälytyskelloja. Urheilutoimenjohtajan tehtäviä hoitanut portugalilainen ei nimittäin ollut virallisesti Lillen, vaan erään toisen Lopezin omistaman yrityksen, palkkalistoilla. Virallisesti tämä tarjosi Lopezille enemmän vapauksia siirtomarkkinoilla. Todellisuudessa, ainakin näin uskon, se siirsi hänen palkkansa pois talousvaikeuksissa olleen seuran tilinpäätöksestä.

Kun pandemia alkoi, loputkin korttitalosta romahti. Yleisötulot ja Campoksen värväämien huippulupaavien pelaajien myynti, jota Lille harrasti kahtena peräkkäisenä kesänä yli 250 miljoonalla, piti laivan juuri ja juuri pinnalla. Mutta kun tulot putosivat, laiva upposi.

Lille oli ollut jo ennen pandemiaa DNCG:n, eli Ranskan jalkapalloseurojen valvonnasta vastaavan elimen, syynissä talousongelmiensa vuoksi, ja sitä oltiin jopa uhkailtu sarjapaikan viemisellä. Kun tulopuoli tyrehtyi, kestämättömällä pohjalla ollut toiminta pysähtyi kuin seinään.

Jouluun 2020 mennessä Lillen kaksi suurinta velkojaa, JP Morgan Chase ja Elliott Management, olivat ilmoittaneet Lopezille, ettei seura ollut enää hänen hallussaan.

Niin HIFK:n kuin kaikkien Lopezin seurojen esimerkit nostavat jälleen esiin kysymyksen siitä, kenellä pitäisi olla oikeus käyttää valtaa jalkapalloseuroissa. Onko oikein, että vallan kahvassa ovat kiinni glooriaa tavoittelevat, lyhyen aikavälin menestystä korostavat pyrkyrit, vai aidosti seurasta ja sen tulevaisuudesta välittävät ihmiset?

Saksasta tutuksi tullut 50+1-malli on noussut jalkapallopuritanistien mielestä ainoaksi oikeaksi tavaksi johtaa jalkapalloseuraa. Aivan näin äärimmäisyyksiin ei tarvitse mennä, mutta mallissa on kiistattomat etunsa. Vaikka seuran johtoporras tekeekin käytännön päätökset, ovat he vallan kahvassa kiinni kannattajien oikeutuksella, minkä takia heidän tehtävänsä on palvella faneja.

Myös faneja kiinnostaa seuran menestys, mutta heitä kiinnostaa myös sen pitkän aikavälin tulevaisuus ja olemassaolo, mikä näyttää pikavoittoja jahtaavilta liikemiehiltä herkästi unohtuvan. Ei ole sattumaa, että pandemian aikana juuri saksalaisseurat selviytyivät suurten sarjojen joukkueista parhaiten.

Kolikolla on myös toinen puoli. Kannattajien omistamat seurat ovat yleensä myös niitä, joilla on intohimoisimmat ja sitoutuneimmat fanit. Esimerkiksi Ruotsissa kaikki seurat ovat faniensa omistamia, eikä kenellekään suomalaiselle varmasti tarvitse alleviivata, kuinka paljon järjestäytyneempää kannattajakulttuuria länsinaapurista löytyy.

Ei kaikkien maailman seurojen tarvitse olla faniomisteisia. Väkisinkin alkaa kuitenkin tuntua siltä, että yhä useammassa tapauksessa faniomisteisuus olisi se reitti, joka pitäisi seurat hyvinvoivana pidempään.

Kun liian iso osa päätöksistä on yhden ihmisen, tai hyvin rajatun joukon, harteilla, ovat mahdollisuudet toki merkittävät. Mutta niin ovat riskitkin. Vaikka omistusportaassa istuisi yksittäinen taho, ei olisi pahitteeksi, jos hän konsultoisi fanien mielipiteitä edes silloin tällöin.

HIFK:lla on yksi koko Suomen järjestäytyneimmistä ja laajimmista fanipohjista. Kenties senkin pelastus on paluu juurilleen ja fanien ottaminen osaksi päätöksentekoa. Tavalla tai toisella.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se tällä viikolla. Käy kommentoimassa oma mielipiteesi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai oikeastaan anna olla ja keskity vain nauttimaan juhannuksesta. Mutta lisää itsesi kuitenkin Sallisen viikkokirjeen tilaajaksi ja pääset käsiksi tuleviin teksteihin paljon muita aiemmin.

Nyt kohti yötöntä yötä. Hyvää juhannusta.

The post Sallisen sivukatsomo: Kenen pitäisi omistaa jalkapalloseura? appeared first on Byyri.

Mistään kovin pitkästä lomasta ei toki kaikkien kohdalla voi puhua, sillä ensimmäiset suurseurat aloittavat Mestarien liigan karsintansa jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Maailman kärkiseuratkin, joiden ei tarvitse karsinnoista välittää, ovat pyytäneet pelaajansa palaamaan harjoitusvahvuuteen jo heinäkuun alussa.

Liverpoolissa, esimerkiksi, uusi harjoituskausi alkaa jo 4. heinäkuuta. Tämän hetken kaksi parasta seuraa, Liverpool ja Manchester City, pelaavat kumpikin ensimmäiset harjoitusottelunsa heinäkuun puolivälissä – vain kuukausi sen jälkeen, kun seurojen pelaajat ovat tahkonneet kovia minuutteja maajoukkuepaidassa.

Tässä ei toki sinällään ole mitään erikoista. Arvokisavuosina kesälomat jäävät lyhyiksi. Myös tänä vuonna pelataan miesten arvokisajalkapalloa, vaikka se onkin helppo unohtaa, kun MM-kisoista on kisapaikan valinnalla riisuttu kaikki perinteikkyys ja arvokkuus.

Silti kaikki on nyt eri tavalla. Normaalisti maailman kärkipelaajat saavat edes joka toinen kesä hengähtää ja ladata akkujaan. Koronan kurittama kausi 2019–2020, sen takia vuodella eteenpäin siirretyt EM-kisat ja tämän vuoden sarjakauteen radikaalisti vaikuttavat MM-kisat ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, ettei eurooppalaisten huippusarjojen pelaajilla ole ollut kunnollista lomaa kolmeen vuoteen. Eteläamerikkalaisilla tilanne on vielä lohduttomampi, sillä Copa América on pelattu sekä 2021 että 2019, mikä venyttää heidän lomattomuutensa jopa neljään vuoteen.

Kaiken lisäksi juuri nyt akkujen lataamiselle olisi polttava tarve. Ensi kausi on otteluohjelmaltaan, etenkin eurokilpailuissa mukana oleville seuroille, historian rankin, kiitos kesken kauden pelattavien MM-kisojen. Pelaajien jatkuva ylikuormitustila ei valitettavasti voi olla vaikuttamatta otteluiden tasoon ja loukkaantumisten määrään tulevalla kaudella.

Ja siltikin armoton pelitahti, joka, jos Uefa ja Fifa saavat tahtonsa läpi, tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, on vain yksi eurooppalaisen jalkapallon suurista ongelmista.

Kun Bayern München ja PSG – samana viikonloppuna – varmistivat omien kansallisten sarjojensa mestaruuden, oli kummankin juhlinnassa tietynlaista pidättyväisyyttä, jopa apeutta. Pelaajien elekielestä näki, ettei pääsarjamestaruus merkinnyt juuri mitään; tai ainakaan niin paljoa kuin sen olisi kuulunut. Monella tavalla juhlinta näytti siltä, että kyseessä oli vain normaali after work raskaan työrupeaman päätteeksi.

PSG:n fanit menivät jopa niin pitkälle, että poistuivat stadionilta juhliakseen mestaruutta keskenään ilman pelaajia. Joukkueen Mestarien liigan putoamiseen pettyneet fanit vihelsivät mestaruuden voittaneelle ryhmälle, koska tämä onnistui voittamaan ”vain” Ranskan liigan.

Tämä osoittaa, että eurooppalainen sarjajalkapallo on pahasti rikki.

Tasoerot niin Euroopan sarjojen välillä kuin kärkisarjojen sisälläkin ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei kannattajia tai pelaajia kiinnosta enää muu kuin usean kilpailun dominointi. Pariisissa ja Münchenissä kausi tuomittiin epäonnistumiseksi, vaikka seurat voittivat omat pääsarjansa ylivoimaisesti.

Manchester Cityn leiristä huokui pettymys siihen, ettei Mestarien liigan voitto tullut vieläkään, vaikka tämän hetken vaikeimmin voitettava pokaali eli Valioliigan mestaruus matkaan tarttuikin. Myös Liverpoolissa kaudesta jäi valju maku kahdesta cup-voitosta huolimatta.

Suurseurat ovat karanneet muilta niin totaalisen yksipuolisesti, etteivät ne osaa arvostaa yksittäisiä voittoja. Siitä, että kausi päättyy vähintään yhden pystin kanssa, on tullut ennemmin oletusarvo kuin juhlinnan aihe.

Valitettavasti tiivistahtiset kaudet todennäköisesti vain korostavat tasoeroja entisestään. Vaikka suurseurat saattavat kovassa pelitahdissa kompastella, se ei haittaa, koska lähimmät kilpailijat kompastelevat yhtä lailla. Siitä vielä askelta alempana olevilla seuroilla, joilla ei ole esimerkiksi europelejä rasitteinaan, ei yksinkertaisesti ole resursseja haastaa kärkiseuroja.

Tilanne on vaarallinen koko jalkapalloekosysteemin kannalta. Pienemmiltä seuroilta katoaa se aidon kilpailun vietti, joka tekee urheilusta urheilua. Suuremmilta seuroilta puolestaan katoaa kyky nauttia mestaruuksista, koska ne pitikin voittaa. Pian kukaan ei enää juhli mitään.

Mitä tilanteelle sitten voisi tehdä? Loppukädessä ainoa vaihtoehto on tavalla tai toisella kaventaa tasoeroja ja hillitä tiettyjen seurojen ylivoimaa. Tämä kuitenkin sisältää sekä lukuisia konkreettisia että ideologisia haasteita.

Otetaan esimerkiksi vuonna 2010 käyttöönotettu Financial Fair Play, joka tänä keväänä päätettiin vähin äänin poistaa käytöstä. Ideologisesti FFP, sekä sen korvaajaksi tulevat kestävyyssäädökset, rajoittavat seurojen kuluttamista suhteessa siihen, kuin paljon ne ansaitsevat.

Vaikka ajatus kulutuksen rajoittamisesta on kaunis, niin pahimmillaan FFP-sääntöjen tiukentaminen voisi johtaa entistä suurempaan eriarvoisuuteen.  Seurat, jotka tienaavat eniten, voivat myös kuluttaa eniten ja näin dominoida siirtomarkkinoita. Pienemmillä seuroilla ei puolestaan ole edes teoreettista mahdollisuutta ottaa taloudellista riskiä etumatkan umpeen kuromiseksi, koska se on säännöillä estetty.

FFP:n tilalle tuleva malli sitoo sen summan, jonka seurat saavat käyttää palkkoihin tai siirtokorvauksiin, lopulta 70 prosenttiin seuran tuloista. Sääntelyllä pyritään estämään Barcelonan kaltaiset kohtalot, joissa seurat elävät yli varojensa. On silti epäselvää, mitä muutos tulee tekemään kilpailulle.

Uuden sääntelyn alla Leicester, esimerkiksi, saisi vuodessa käyttää 178 miljoonaa palkkoihin ja pelaajahankintoihin Manchester Cityn 451 miljoonaa vastaan (summat laskettu Deloitte Football Money League 2022 -raportin perusteella). Mitkä ovat tällöin Leicesterin todelliset mahdollisuudet kuroa Cityn etumatka umpeen?

Luonnollisesti paras tapa tasapainottaa kilpailua olisi tiukka palkkakatto, joka asettaisi kaikkien seurojen maksimikulutuksen samalle tasolle. Tämä ei kuitenkaan jalkapallossa ole mahdollinen – ensinnäkin lajin kansainvälisen luonteen takia, toisekseen siksi, ettei EU:n lainsäädäntö anna sille mahdollisuutta.

Loppukädessä ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis se, että Uefa jakaisi omat tulovirtansa aiempaa tasaisemmin seurojen ja sarjojen kesken. Kaikki, mitä liitto tekee, viittaa kuitenkin siihen, ettei tätä kannata odottaa.

Toukokuussa Uefa sai Madridin tuomioistuimelta helpottavan päätöksen. Euroopan lajiliitto saa nyt rankaista Euroopan Superliigaa perustamassa olleita seuroja parhaaksi katsomallaan tavalla. Samalla tuomioistuin tuli käytännössä linjanneeksi, että Uefalla, ei seuroilla, on oikeus hallinnoida jalkapalloa Euroopassa.

Superliiga-hankkeessa vielä mukana olevat kolme seuraa, Barcelona, Real Madrid ja Juventus, ovat valittaneet tuomiosta. Valitus käsitellään Euroopan unionin tuomioistuimessa heinäkuun puolivälissä. Olettaen, että EU:n tuomioistuin ei kumoa päätöksen lainvoimaisuutta, Uefa saa käytännössä vapaat kädet kehittää eurooppalaista jalkapalloa siihen suuntaan kuin haluaa.

Uefa on kuitenkin aina ollut kallellaan suurseuroihin päin, eikä ole mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi radikaalisti tulevaisuudessakaan. Liitto on itse asiassa nyt jo ilmoittanut, rivien välistä toki, että se suosii jatkossa entistä enemmän perinteisiä suurseuroja.

Mestarien liigan uusi formaatti astuu voimaan kaudella 2024–2025. Sekä joukkueiden että otteluiden määrä kasvaa, kuten kasvaa myös Euroopan suurimpien sarjojen paikkojen määrä kilpailussa. Euroopan kovimmista sarjoista pääsee jatkossa viisi seuraa neljän sijaan Mestarien liigaan. Lisäksi Uefa julkisti, että turnaukseen lisätään kaksi ”perintöpaikkaa” seuroille, jotka eivät olisi normaalisti päässeet turnaukseen mukaan, mutta ovat perinteisesti menestyneet Mestarien liigassa hyvin.

Uusi Mestarien liiga muistuttaa Superliigaa monin tavoin. Merkittävimpänä erona on vain se, että sen tulot valuvat seurojen sijasta Uefalle, joka saa jakaa ne eteenpäin haluamallaan tavalla. Loppukädessä tilanne on kuitenkin lähes sama.

Uefa jakaa Mestarien liigan palkintorahat seurojen kesken osittain sen mukaan, miten kyseiset seurat ovat menestyneet Uefan sarjoissa edellisinä vuosina. Esimerkiksi Chelsea, joka selvisi viime kaudella Mestarien liigaan Valioliigan neljänneltä sijalta, sai pelkästä osallistumisestaan 30 miljoonaa. Jos samalta sijalta Mestarien liigaan olisikin selvinnyt Leicester, joka jäi vain pisteen päähän Chelseasta, olisi se saanut osallistumisestaan kaksi miljoonaa.

Miten tällainen järjestely edesauttaa tasoerojen kaventamisessa ja kilpailullisuuden säilyttämisessä?

Uefan lisätulot tuovat teoriassa lisää mahdollisuuksia jakaa rahaa eteenpäin myös pienemmille seuroille. Todellisuudessa suuret tuntuvat kuitenkin aina hyötyvän pieniä enemmän.

Konferenssiliiga toi ainakin paperilla hieman lohtua pienempien sarjojen, kuten vaikka Veikkausliigan, seuroille, sillä nyt myös niillä on aito mahdollisuus päästä käsiksi eurokilpailujen tuloihin. Todellisuudessa viime kaudella Konferenssiliigan neljä eniten palkintorahoja kerännyttä seuraa tulivat Englannin, Ranskan, Italian ja Hollannin pääsarjoista.

Väkinäisen tulojen ja tasoerojen uudelleenjärjestelyn ei toki tarvitse olla itseisarvo, mistä päästäänkin ideologiseen ongelmaan. Toisin kuin amerikkalaisissa urheilusarjoissa, eurooppalaisessa jalkapallossa on aina asetettu suuri arvo kilpailullisuudelle ja urheilullisen menestyksen ensisijaisuudelle. Siksi esimerkiksi sarjoista putoaminen ja niihin nouseminen on niin pyhä asia.

Keinotekoinen tulojen tasoittaminen sotisi omalla tavallaan tätä vastaan. Uefa voikin halutessaan jättää puuttumatta asiaan. Ongelmallista nykytilanteessa on se, että Uefan tapa toimia ei ole enää tasa-arvoinen, vaan pahasti suurseuroihin päin kallellaan. Se syventää kuilua suurten ja pienten sarjojen sekä seurojen välillä entisestään.

Etenkin Euroopan pienemmissä sarjoissa kehityssuuntaa seurataan varmasti huolella. Palloliiton tutkimus- ja kehityspäällikkö ei kysyttäessä antanut kommenttejaan tähän juttuun, mutta voidaan olla varmoja siitä, että myös Suomessa mietitään kuumeisesti, mihin suuntaan eurooppalainen jalkapallo Konferenssiliigan, uuden Mestarien liigan ja uusien ”FFP”-sääntöjen aikakaudella menee.

Nyt näyttää nimittäin siltä, että Euroopan jalkapalloliitolta on turha odottaa tukea välimatkan umpeen kuromiseen. Siksi voikin olla, että seuraava radikaali hyökkäys Uefaa kohtaan ei tule suurten sarjojen toimesta, vaan pienempien liigojen yhteenliittymältä.

Hyvää viikonloppua

Vaikka eurooppalaisen jalkapallon tila huolettaa, kesä hymyilyttää. Kelit lämpenevät, juhannus lähestyy ja tänään pelataan Veikkausliigan historian toinen yöttömän yön kamppailu. Sekä mahdollisuus lähteä shortsit jalassa ulos että Veikkausliigan parantunut rohkeus kokeilla uutta lämmittävät mieltä.

Jos jokin lämmittää sinun mieltäsi, jaa ihmeessä tuntosi sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Tai älä. Sama se, kunhan olet onnellinen. Liity kuitenkin Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä, ja saat uuden tekstin luettavaksesi joka perjantai.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Missä on eurooppalaisen jalkapallon tulevaisuus? appeared first on Byyri.

Tätä varmasti mietitään kuumeisesti nyt ympäri Eurooppaa, kun puolalaiskärki yrittää väkisin löytää tiensä ulos Bayern Münchenistä. Lewandowski on ilmaissut, ettei halua seuran kanssa riitaisaa eroa, mutta joidenkin tietojen mukaan hyökkääjä olisi valmis jopa jättämään harjoituskauden väliin osoittaakseen, ettei aio Baijerissa enää pelata.

Toinen jalka ulkona nykyisestä seurastaan on myös Liverpoolin Sadio Mané, jota huhut vievät Bayerniin Lewandowskin tilalle. Kummankin pelaajan nykyinen sopimus päättyisi vuoden päästä, mutta viimeisimpien tietojen mukaan kumpikaan ei aio odottaa sinne asti, vaan haluaa vaihtaa maisemaa heti.

Täytyy muistaa, että siirtomarkkinoilla mikään ei ole koskaan sitä, miltä näyttää, emmekä me tiedä kuin vain murto-osan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Yltiöpäiseen prässipelaamiseen kykenemätön Lewandowski ei ole Bayernia valmentavan Julian Nagelsmannin näköinen pelaaja, ja ymmärrys tästä saattaa vaikuttaa myös seuran näkemykseen puolalaisen asemasta.

Mané taas on saattanut esimerkiksi kuulla, että Liverpool aikoo priorisoida Mohamed Salahin jatkosopimuksen ennen hänen vastaavaansa ja vetänyt tästä omat johtopäätöksensä. Toisaalta Liverpool taas saattaa olla halukas rahastamaan Manélle, jos tietää, ettei senegalilainen aio tehdä jatkosopimusta.

Molempien tapauksissa huhut lähtöhaluista ovat kuitenkin peräisin ennen kaikkea pelaajien leireistä, eivät seuroilta. Tämä antaa ymmärtää, että siirtohalukkuus on kummassakin tapauksessa pelaajalähtöistä, eikä niinkään Liverpoolin tai Bayernin tahtotila.

Siirtyivät Lewandowski ja Mané lopulta muualle tai eivät, on kummankin siirtosaaga oiva osoitus siitä, missä jalkapallomaailman siirtomarkkinat tällä hetkellä menevät – ja samalla monella tapaa kuvajainen 2020-luvun yhteiskunnasta.

Nykyään on käytännössä mahdoton löytää pelaajia, jotka haluaisivat rakentaa itsestään todellisia seuraikoneja. Poissa ovat Francesco Totit, Steven Gerrardit ja Raúlit, jotka eivät suostuneet jättämään omaa seuraansa kuin vasta pakon edessä.

Kyse ei ole kuitenkaan vain muuttuneesta jalkapallomaailmasta, vaan muuttuneesta maailmasta. Siinä, missä esimerkiksi suurten ikäluokkien edustajat kokivat ylpeyden aiheeksi sen, että työskentelivät samalla työnantajalla koko uransa, ei vastaavaa ajatusmaailmaa ole mahdollista löytää millenniaali-ikäluokan aivoista. Tämä yhteiskunnallinen murros läikkyy myös jalkapallon puolelle.

Nykyihmiset priorisoivat kokeilunhalua yli turvallisuuden ja kokemuspankkia yli pysyvän perinnön. Yhteiskunnan arvot muuttuvat, eikä sitä ole hyödyllistä jäädä voivottelemaan.

Yksi iso tekijä ilmiön taustalla on sosiaalisen media synty. Somessa eivät rokkaa ne, joiden elämä on tuttua ja turvallista, vaan he, jotka keräävät uniikkeja kokemuksia viikosta toiseen. Koko maailma avautuu meille vain muutamalla näytön painalluksella, minkä vuoksi olemme tiedostavampia ympäröivästä yhteiskunnasta nyt kuin 30 vuotta sitten.

Tällä on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Yhtenä näistä on FOMO-ajatusmallin synty, jolta eivät säästy jalkapalloilijatkaan. Kun some pukkaa silmillesi jatkuvasti uusia vaihtoehtoja, pesiytyy aivoihin helposti ajatus siitä, että ”olisinko sittenkin tyytyväisempi Barcelonassa?” – vaikka nykytilanne olisikin kaikin puolin lähes täydellinen.

Samaan aikaan pelaajat ovat oppineet ymmärtämään oman arvonsa entistä paremmin, sekä hyvässä että pahassa. Monet pelaajista ovat jo seuratumpia kuin seurat, joita he edustavat. Luonnollisesti tämä voi ajaa pelaajat ajattelemaan, että he ovat kasvaneet ulos senhetkisestä seurastaan ja tarvitsevat uusia haasteita.

Toisaalta viimeaikaiset tutkimustulokset tukevat väitettä siitä, että pelaajat ovat monella tapaa seuroja isompia. Nyt kasvavan fanisukupolven odotetaan tulevaisuudessa osoittavan lojaaliuttaan ja fanitustaan pelaajille seurojen sijasta.

Toisaalta sekä Lewandowskin että Manén siirtohalukkuus on helppo ymmärtää. Kumpikin on voittanut nykyisessä seurassaan kaiken mahdollisen. Kumpikin on yli 30-vuotias. Uran parhaita vuosia on vielä jäljellä, mutta ei liikaa. Aika uusien haasteiden hakemiselle on monessa mielessä otollinen, eikä kumpaakaan voi siitä syyttää.

Samalla kumpikin siirto, toteutuessaan, olisi pelaajan näkökulmasta jossain määrin erikoinen. Ainakin, jos asiaa katsoo hieman perinteisimpien arvojen läpi.

Huippu-urheilussa kaikessa on kyse voittamisesta. Kumpikaan kaksikosta ei voi siirtyä sellaiseen seuraan, jossa voittaisi varmasti nykyistä enemmän pokaaleja. Voi jopa väittää, että kummallakin on nykyisessä seurassaan suurempi mahdollisuus voittaa merkittäviä pokaaleja kuin missään muualla.

Lisäksi kumpikin on nykyisen seuransa fanien suosiossa ja nauttii selvästi suurta arvostusta seuran sisäisessä hierarkiassa. Molemmilla on myös mahdollisuus yltää huikeisiin henkilökohtaisiin saavutuksiin.

Manésta voisi hyvin tulla Liverpoolissa sekä Valioliigan eniten otteluita pelannut että eniten maaleja tehnyt afrikkalainen pelaaja. Käytännössä ainoa uhkakuva tälle saavutukselle on joukkuekaveri Salah, jonka tulevaisuuden suunnitelmat ovat niin ikään tällä hetkellä auki.

Lewandowskista puolestaan tulisi varmuudella Bundesliigan kaikkien aikojen paras maalintekijä, jos hän päättäisi jatkaa uraansa Münchenissä. Legendaarisen Gerd Müllerin yli 40 vuotta sitten tekemään ennätykseen on matkaa enää 53 maalia. Nykyisellä tahdillaan puolalainen kirisi rinnalle jo kahden seuraavan kauden aikana. Ei ihan turha meriitti makusteltavaksi eläkevuosina.

Kaikesta huolimatta kummankin pelaajan lähtöhalut näyttävät melko suurilta. Luonnollisesti tällaisessa tilanteessa puheenaiheeksi nousee kaiken muun ohella myös vanha suosikki, raha.

Mané saa Liverpoolissa palkkaa ”vain” noin sata tuhatta puntaa viikossa, eli karkeasti kuusi miljoonaa euroa vuodessa. Vaikka potti kuulostaa suurelta, on se vain noin puolet siitä, mitä esimerkiksi Salah ansaitsee.

Bayernissa Mané saisi varmasti tuntuvan palkankorotuksen, varsinkin jos hän täyttää Lewandowskin jättämän tyhjiön. Toki palkankorotus olisi edessä Liverpoolissakin, mutta emme voi tietää, onko senegalilainen saanut jo tarpeekseen merseysideläisestä palkkapolitiikasta.

Lewandowskin kohdalla tilanne on hieman toisenlainen. Puolalaiskärki on jo Bayernin parhaiten palkattu pelaaja, joka ansaitsee noin 23 miljoonaa euroa vuodessa. Tarkan budjetin seurassa korotusta tuohon tuskin olisi luvassa, mutta onko sitä missään muuallakaan? Barcelona, johon hyökkääjää on huhuissa viety, olisi esimerkiksi kolme vuotta sitten varmastikin ilomielin tuplannut tämän palkan, mutta onko seuralla nykyisessä tilassaan enää varaa sitä tehdä?

Rahanhimo on varmasti jonkinlainen syy siirtojen taustalla, mutta päällepäin näyttää siltä, että isommassa kuvassa kyse on tarpeesta hakea statusta ja kerryttää uranaikaisia kokemuksia. Yksinomaan taloudellisin tai urheilullisin perustein kumpaakaan siirtoa on vaikea perustella.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiassa olisi jotain väärää. Jalkapalloilijan ura on lyhyt, ja useamman työpaikan, sarjan tai maan kokeminen on aivan riittävä peruste seuran vaihtamiseen. Lisäksi taustalla voi olla lukemattomia sellaisia syitä – lähtien aina suhteista joukkuekavereihin tai halusta tutustua uuteen kieleen – joita fanit tai media eivät koskaan saa tietää.

Kaiken kaikkiaan näyttää kuitenkin siltä, että jalkapalloilijoiden arvot ovat muuttumassa. Sen sijaan, että tähdättäisiin seuraikoniuuteen, pyritään nyt maksimoimaan lyhyen aikavälin nautintoa ja uranaikaisten kokemusten määrää.

Fanin kannalta tämä voi olla sääli, kun aikaisemmilta vuosikymmeniltä tuttuja seuralegendoja ei pääse enää syntymään. Sen enempää mitään väärää tai mitään oikeaa ei asiassa kuitenkaan ole. Ilmiö vain edustaa lyhytjänteisen someaikakauden arvoja.

Yksi lieveilmiö asiasta on kuitenkin syntynyt. Yhä useammin lähtökuopissa olevat pelaajat tuntuvat pakottavan senhetkisen seuransa myymään itsensä. Keskeisin keino tämän toteuttamiseen on kieltäytyminen seuran toimintaan osallistumisesta ja jättäytyminen sivuun harjoituksista tai jopa otteluista.

Vastaavalla tavalla haluamansa siirron on saanut muun muassa Virgil van Dijk. Toisaalta myös epäonnistumisia on nähty. Näistä lähiaikojen tunnetuin lienee Harry Kanen siirtosaaga viime kesältä.

Myös tätä asiaa voi tarkastella kahdelta kannalta. Toisaalta kyse on lellitystä kakarasta, joka haluaa kaiken itselleen heti, eikä suostu kunnioittamaan allekirjoittamaansa sopimusta. Toisaalta jalkapallomaailman itsemääräämisoikeutta ja työn vapautta rajoittavat pelaajasopimukset ovat nykyaikana jo itsessään melko erikoinen instituutio.

Katsoi asiaa kummin vain, voittajaa riitaisasta erosta on vaikea löytää edes jalkapallomaailmassa. Toivotaan siis, että tänä kesänä niiltä vältytään.

Hyvää viikonloppua

Se riittäköön tältä erää. Mielipiteitä asiasta voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi liittymistä taas suosittelen lämpimästi, jos haluat perjantai-iltoihisi jalkapalloaiheista luettavaa. Byyrin sivuilta puolestaan löydät paljon muutakin mielenkiintoista sisältöä – alkaen jalkapallon MM-kisoista, jotka normaalisti alkaisivat tänä viikonloppuna.

Niiden sijasta tänään pelataan kuitenkin Nations Leagueta. Käsiini saamien ääriluotettavien tilastojen mukaan Huuhkajat ei ole koskaan voittanut Romaniaa. Tänään on hyvä laittaa tuo putki poikki.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Pelaajasiirtojen läpinäkyvyys appeared first on Byyri.

Kesäkuu on toki muillakin tavoilla merkityksellinen jalkapallokuukausi, sillä reilun viikon päästä tiedämme viimeisetkin Qatarin MM-kisoihin osallistuvat maat. Kaiken tämän päälle Argentiina ja Italia ratkoivat tämän viikon keskiviikkona historian ensimmäisen Finalissiman voittajan. Aiemmin vastaava ottelu oli pelattu vuosina 1985 & 1993, mutta eri nimellä.

Uefan ja Conmebolin keinotekoisen Etelä-Amerikan ja Euroopan parhaiden kohtaamisen aidosta merkityksellisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin ottelu tarjosi hyvää jalkapalloviihdettä – ja hyvän tavan oman pelillisen tasonsa testaamiseen sekä Argentiinalle että Italialle.

Vain toinen joukkueista voi suunnata kohti kesää pää pystyssä Wembleyn kohtaamisen jälkeen. Argentiina oli pelillisesti valovuoden Italiaa edellä ja dominoi ottelua lähes miten halusi. Loppulukemat 3–0 mairittelivat enemmän Gli Azzurria kuin La Albicelestea. Ilman Gianluigi Donnarummaa Italian ilta olisi voinut olla vielä paljon synkempi.

Italialle kyseessä oli jo toinen pelillinen nöyryytys tämän vuoden puolella. Vaikka tappio Argentiinalle ei paperilla ole yhtä suuri takaisku kuin putoaminen Pohjois-Makedonialle MM-karsintojen pudotuspelivaiheessa, oli esitys kentällä jopa tuota maaliskuista iltaa vaisumpi.

Giorgio Chiellinin maajoukkueuran loppuminen symboloi tietynlaisen aikakauden päätöstä, ja Roberto Mancinin onkin aika repiä taktiset suunnitelmansa ja aloittaa Euroopan mestariensa kanssa alusta.

Hallitsevalle Etelä-Amerikan mestarille ottelu oli puolestaan jälleen vain yksi askel vakuuttavalla matkalla kohti MM-kultaa. Tai näin Argentiinassa ainakin halutaan uskoa.

Argentiina on viimeksi hävinnyt ottelun Copa Américan välierissä heinäkuussa 2019. Sen jälkeen joukkue on pelannut lähes kolme vuotta ja 32 ottelua ilman tappiotakaan.

Valkosiniset ovat näyttäneet vihdoinkin löytävän toimivan hyökkäyskolmikon Lionel Messin ympärille. Ángel Di María ja Lautaro Martínez täydentävät joukkueen kapteenia hyvin, ja pelin rakenne näyttää vihdoin siltä, ettei kentällä ole vain Messiä ja kymmentä paria toimettomia jalkoja.

Kaikkein merkittävintä on kuitenkin joukkueen puolustuspelaamisen kehittyminen. Argentiina ei ole päästänyt yhtä maalia enempää nyt 19 otteluun. Muun muassa Rodrigo De Paulin, Cristian Romeron ja Nicolás Otamendin edustama ajokoiraryhmä muodostaa tukevan selkärangan, jonka varaan pallollista peliä voi rakentaa.

Vedonlyöntiyhtiöiden listoilla Argentiinaa pidetään jopa neljänneksi suurimpana MM-kisojen voittajasuosikkina. La Albiceleste kantaa Etelä-Amerikan valtikkaa ylpeänä yhdessä Brasilian kanssa, joka, ehkä hieman yllättäenkin, on nostettu Qatarin MM-kisojen suurimmaksi mestarisuosikiksi.

Brasilia ei nimittäin ole tuon vuoden 2019 Copa Américan jälkeen onnistunut Argentiinaa voittamaan. Millekään muulle maalle Brasilia ei sitten olekaan hävinnyt vuoden 2018 MM-kisojen jälkeen. Etelä-Amerikan MM-karsinnat Seleção Canarinho voitti lähes näytöstyyliin. Eroa Argentiinaan kertyi kuusi pistettä ja kolmanneksi tulleeseen Uruguayhin jopa 17 pistettä, vaikka Brasilia ja Argentiina pelasivat ottelun kaikki muita joukkueita vähemmän.

Brasilian ja Argentiinan leimaaminen mestarisuosikeiksi onkin ymmärrettävää, mutta omalla tavallaan myös ongelmallista. Maiden vertailu esimerkiksi Euroopan huippumaihin on nimittäin äärimmäisen haastavaa.

Finalissima oli Argentiinalle vasta toinen ottelu eurooppalaista joukkuetta vastaan sen jälkeen, kun joukkue hävisi Ranskalle vuoden 2018 MM-kisojen neljännesvälierissä, ja ensimmäinen sitten lokakuun 2019, jolloin se pelasi tasan Saksaa vastaan.

Brasilia on puolestaan pelannut vain kerran Euroopan maata vastaan Belgialle Venäjän MM-kisoissa kärsityn tappion jälkeen. Sekin kerta oli jo maaliskuussa 2019, eli reippaasti yli kolme vuotta sitten.

Kun Qatarin MM-kisat marraskuussa alkavat, on mahdollista, että Brasilia ja Argentiina ovat yhteensä pelanneet vain pari hassua ottelua Euroopan kärkijoukkueita vastaan edellisen neljän vuoden periodilla.

Joukkueiden asema MM-kisojen voittajasuosikkien joukossa perustuukin ennen kaikkea maanosan sisäiselle menestykselle. On äärimmäisen vaikea aidosti tietää, missä Brasilia ja Argentiina pelillisesti menevät suhteessa esimerkiksi eurooppalaisiin joukkueisiin.

Tilanne on toki sama kaikille. Euroopan maat keräävät kuitenkin tässä suhteessa kilpailuetua, sillä Euroopassa joukkueet pääsevät pelaamaan enemmän kovia otteluita MM-tason vastustajia vastaan.

Viimeisten neljän MM-turnauksen 12 välieriin selvinneestä joukkueesta vain kolme on tullut Euroopan ulkopuolelta. Vain kerran (Uruguay vuonna 2010) on välierissä pelannut joku muu kuin Brasilia, Argentiina tai eurooppalainen joukkue.

Brasilia ja Argentiina ovat kiistämättä maailman kovinta kärkeä, ja täysin mahdollisia maailmanmestareita. Muuttuneen kansainvälisen ottelukalenterin takia maiden tie MM-kultaan on kuitenkin huomattavasti vaivalloisempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten.

Toisin kuin ennen, enää eri maanosien maat eivät juuri kohtaa kansainvälisissä ystävyysotteluissa. Nations League on käytännössä vienyt Euroopan maat ystävyysottelukorin ulkopuolelle, eikä potentiaalisia päiviä maanosien välisille harjoitusotteluille enää ole.

Toisaalta täysin mielivaltaisesti ja lähes joka kesä pelattava Copa América on tehnyt Etelä-Amerikasta entistä suljetumman kerhon, jossa maat pelaavat vain toisiaan vastaan joko karsinoissa tai arvokisoissa.

Periaatteessa kilpailullisten kansainvälisten otteluiden kasvanut määrä on hyvästä. Maaottelutauot, ja sitä kautta maaotteluiden määrä, on lähes vakio, joten tavalla tai toisella kansainvälisen ottelukalenteri tullaan täyttämään.

Nations Leaguen menestyksekkyys on osoittanut, että ihmiset katsovat huomattavasti mieluummin kilpailullisia pelejä kuin merkityksettömiä harjoitusotteluita. Tietyssä mielessä harjoitusotteluiden vähentynyt määrä on vain sitä, mitä kansa on jo pitkään toivonut. Pois ovat jääneet myös Confederations Cupin tapaiset höpöhöpökilpailut, joiden merkitystä kukaan ei koskaan ymmärtänyt.

Samalla MM-kisoista on tullut entistä mielenkiintoisemmat, sillä kyseessä on ainoa tapahtuma, jossa eri maanosien joukkueet kohtaavat aidosti merkityksellisissä otteluissa. Ennakointi on vaikeampaa ja jännitys, ehkä jopa lapsenomainen innostus, on taattu.

Maajoukkueiden kannalta kisat ovat kuitenkin muuttuneet haastavimmiksi, sillä valmistautuminen on nyt selvästi aiempaa haastavampaa.

Tavallaan kyseessä on kuitenkin paluu menneeseen – kuin hyppy 60-luvulle, jolloin jalkapallomaailmaa dominoinutta Brasiliaa oli mahdollista nähdä vain MM-kisoissa. Harva suomalainen tiesi mitään Euroopan ulkopuolisista maista, muuten kuin ehkä tilastojen valossa, mikä teki MM-kisoista nykyistä salamyhkäisemmät, mystisemmät ja sitä kautta kiinnostavammat.

Jalkapallomaailma on menossa kovaa vauhtia suuntaan, jossa mystisyyttä ei enää ole. Jokainen ottelu striimataan joka puolelle maailmaa, kaikki parhaat pelaajat pelaavat tunnetuimmissa ja helpoiten saavutettavissa olevissa sarjoissa ja kansainväliset seurakilpailut ja megaseurat keräävät tähdet yhteen paikkaan. Pian erilaiset superliigat korvaavat jo kansalliset sarjatkin.

Eri maanosien joukkueiden välisten harjoitusotteluiden puute ei auta joukkueita valmistautumaan MM-kisoihin, eikä ole omiaan nostamaan turnauksen pelillistä tasoa, mutta se on silti vain hyväksi. Se ajaa tilanteeseen, jossa vielä nykyisellä informaatiotulvan aikakaudella MM-kisoissa on jotain salaperäistä ja yllättävää. Se on modernin jalkapallon aikakaudella ainoa menneisyyden kahva, johon voi vielä jotenkuten tarttua.

Pidetään siitä kiinni.

Hyvää viikonloppua

Nations League alkaa tänään! Saatiin Helsingin taivaalta niskaan sitten räntää, salamoita tai yllättävää auringonpaistetta, on kyseessä yksi suomalaisen jalkapallokalenterin merkittävimpiä päiviä.

Huuhkajat on oman lohkon kakkossijoitettu, ja kaikki avaimet voittoon ja A-sarjaan nousuun ovat omissa käsissä. Lohko ei ole helpoin, muttei missään tapauksessa vaikeinkaan.

Voit jakaa omia mietteitäsi Huuhkajien lohkosta Twitterissä @TeravinKyna tai sähköpostitse juuso@teravinkyna.com. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Menneen salaperäisyyden kahva appeared first on Byyri.

Kylian Mbappé pelasi tämän kesän kiihkeimmissä sopimusneuvotteluissa korttinsa niin, että sai sekä Real Madridilta että PSG:ltä kaiken, mitä nämä pystyvät tarjoamaan. Ei vain rahallisesti, vaan myös omien markkinointioikeuksiensa hallinnan sekä puhtaan vallan kannalta.

Pelkästään maailman parhaiten palkatuksi jalkapalloilijaksi tuleminen ei riittänyt Mbappélle. Pariisilaissyntyinen hyökkääjä halusi myös paikan pöydästä, jonka äärellä tehdään päätökset PSG:n tulvaisuudesta.

Mbappé on aina ollut hyvin avoin sen suhteen, että pelkkä raha ei riitä motivoimaan häntä jäämään Pariisiin. PSG:n tulee myös pystyä tarjoamaan urheilullisesti järkevä projekti, joka mahdollistaa kaikkein isoimpien pokaalien voittamisen. Ilmeisesti hyökkääjä ei luottanut, että seuran nykyinen johto tähän pystyy, sillä hän halusi saada oman äänensä kuuluviin urheilullisten päätösten osalta.

Ranskalaiskärjen sopimusneuvottelut etenivät ensin PSG:n urheilutoimenjohtajalta Leonardolta seuran toimitusjohtajalle Nasser Al-Khelafille ja lopulta aina omistusportaalle asti. Kenties juuri aidolle vallanlähteelle pääseminen oli se, mitä Mbappé halusi.

Mediassa on väitetty, että hyökkääjä saisi uuden sopimuksensa myötä oikeuden vaikuttaa seuran urheilullisiin päätöksiin aina pelaaja- ja valmentajarekrytoinneista lähtien. Tämä ei luonnollisesti täydessä mittakaavassaan voi pitää paikkaansa. Todennäköisesti Mbappélle on kuitenkin annettu valta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan PSG:n urheilullista projektia viedään.

PSG:ssä on lopulta, yllättävää kyllä, ymmärretty, ettei heidän nykyinen toimintamallinsa tule tuomaan menestystä Euroopassa. Nyt seura näyttää muuttaneen toimintalinjaansa, mutta kenties jalkapallohistorian erikoisimmalla tavalla.

Pariisissa kokeillaan nyt Mbappén kyvykkyyden hyödyntämistä paitsi kentällä, myös sen ulkopuolella.

Seurassa tiedetään, että vuoden 2018 maailmanmestari on todellinen jalkapallonörtti, joka ymmärtää pelistä huomattavasti keskivertopelaajaa enemmän. Lisäksi Mbappé on äärimmäisen älykäs, ei vain pelaajana, vaan myös ihmisenä. Ranskalainen on myös voimakastahtoinen visioija, joka nähtävästi aidosti uskoo pystyvänsä muuttamaan PSG:n tulevaisuuden suunnan.

Vaikka päätäntävallan osittaista siirtämistä pelaajan käsiin voi pitää melkoisena kohuliikkeenä, saattaa PSG:n osalta kyseessä olla vain yksi askel matkalla kohti järkevämpää urheiluprojektia.

Pariisissa on tiettävästi alettu jo teettää tutkimuksia siitä, miten seuran kulttuuria ja sinne juurtuneita käyttäytymisrakenteita voitaisiin muuttaa. Seurajohto on lopulta ymmärtänyt, että jatkuvat nöyryytykset Mestarien liigassa eivät johdu pelkästään pelillisistä, vaan myös henkisistä asioista. Näitä lukkoja PSG:ssä pyritään nyt avaamaan.

Yksi tärkeä osa-alue olisi seuraan pesiytyneen tähtikultin murtaminen. Joidenkin lähteiden mukaan PSG olisi jo valmis luopumaan Neymarista. Todennäköisesti sen kannattaisi luopua myös Lionel Messistä.

Toinen kiinnostava mahdollisuus olisi oman juniorituotannon hyödyntäminen. Pariisi on, ehkä São Pauloa lukuun ottamatta, koko maailman tuotteliain alue, mitä tulee huippupelaajien määrään. PSG:llä olisi käytössään lähes ehtymätön huippulupausten kaivo, jos se vaan päättäisi siitä ammentaa.

Kokonaan eri asia on, aikooko seura ottaa tarvittavat askeleet muuttuakseen täysveriseksi urheiluseuraksi. Vallan siirtäminen, ainakin osittain, Mbappélle kuulostaa urheilullisesti naurettavalta, mutta kenties kaikista maailman seuroista juuri PSG:ssä se saattaa olla käänne parempaan.

Siksi tilannetta voi pitää pelaajan kannalta houkuttelevana. Jalkapallon kannalta se näyttää kuitenkin pelottavalta.

Kehityssuunta, jossa kentän ulkopuolista valtaa aletaan siirtää pelaajille, on äärimmäisen huolestuttava. Se tekee seurat entistä riippuvaisemmiksi tähtipelaajista, joiden infernaalisiksi kohonneet palkat ovat jo valmiiksi saattaneet useat seurat vaikeuksiin.

Mbappé ansaitsee uuden sopimuksensa aikana raportoidusti 50 miljoonaa euroa kaudessa, minkä lisäksi hän sai sopimuksen tehdessään yli 100 miljoonan allekirjoitusbonuksen. Se ei kuitenkaan hyökkääjälle riittänyt. Rahan lisäksi hänen oli saatava näppinsä PSG:n valtapeliin.

Pelaajien valta on jo nyt kasvanut epäterveellisen suureksi. Huippupelaajat antavat sopimustensa kulua loppuun, ja pitävät seuroja löysässä hirressä tekemällä päätöksensä tulevaisuudesta vasta viime hetkillä. Real Madrid, esimerkiksi, ei yrittänyt hankkia Erling Hålandia, koska se odotti vastausta Mbappélta. Nyt seura ei saanut kumpaakaan.

Vaikka Mbappé on ensimmäinen modernin aikakauden pelaaja, joka saa palkan lisäksi myös mahdollisuuden vaikuttaa seuransa urheilullisiin päätöksiin, hän ei varmasti ole viimeinen. Sen, mitä joku toinen on joskus saanut, joku muu tulee haluamaan.

Pahimmillaan tilanne voi kehittyä siihen, että pelaajat saavat veto-oikeuden omaan myymiseensä. Tämä käytännössä sitoisi seuran kädet yksittäisen pelaajan suhteen ja nostaisi pelaajan päätäntävallan seuran yläpuolelle. On myös irvokasta ajatella, että pelaajat saisivat vaikuttaa siihen, kuka heitä valmentaa. Tämä muuttaisi totutun ylhäältä alaspäin etenevän päätöksentekoketjun päälaelleen.

Lisäksi tilanne on ongelmallinen taloudellisesti. Perinteisesti maailman tähtiä hankkineet seurat ovat pystyneet luottamaan siihen, että saavat sijoitukselleen tuottoa hyödyntämällä pelaajaa mainonnassaan. Tähän perustui, ainakin osittain, esimerkiksi Cristiano Ronaldon hankinta Manchester Unitediin.

Mbappén uuteen sopimukseen on kuitenkin tiettävästi kirjattu, että pelaajan mainosoikeudet säilyvät sataprosenttisesti pelaajalla itsellään. Tämä siirtää sekä rahahanat että sitä kautta markkinavallan seuroilta pelaajille. Palkkatuloina saadut sadat miljoonat eivät selvästikään enää riitä.

On siis helppo ymmärtää, miksi tilanne on pelaajan kannalta houkutteleva, vaikka jalkapallomaailman kannalta varoitusmerkkejä onkin ilmassa. Aivan riskitön ei uusi diili toki Mbappénkaan osalta ole.

Mbappé tarttui PSG:n sopimuksessa elämänsä suurimpaan mahdollisuuteen, mutta myös suurimpaan riskiin. Vaikka asiaa kuinka pyörittelisi, on vaikea nähdä, että Ligue 1 tulisi jatkossakaan vetämään samanlaisia katsojamääriä tai huomioarvoa puoleensa kuin Valioliiga tai La Liga.

Siksi ihmiset eivät tule ymmärtämään, kuinka hyvästä pelaajasta Mbappén kohdalla oikeasti puhutaan. Ligue 1 kantaa nimensä perässä omanlaistaan asteriskia – jos Mbappé pelaa hyvin, ihmiset sanovat, että kyseessä on vain Ranskan liiga. Jos hän pelaa huonosti, ajatellaan, että ehkä hän ei sitten olekaan niin hyvä. Pelaajan näkökulmasta voitettavaa on vähän, mutta hävittävää paljon.

Äärimmäisyyksiin vietynä Ligue 1:n taso voi jopa viedä Mbappélta Ballon dÓrin, tai useamman. Ranskan liiga ei saa osakseen samanlaista arvostusta kuin muut Euroopan huippusarjat, joten myöskään sarjassa kerättyjä meriittejä ei arvosteta samalla mitta-asteikolla.

Mbappén on oltava Ranskassa poikkeuksellisen ylivoimainen, minkä lisäksi hänen on pystyttävä vielä parempaan maajoukkueessa ja etenkin europeleissä kompensoidakseen kansallisen sarjan tason. Tässä piilee suuri vaara.

Voi olla, että PSG:n toimintaan tulee toiminnan uudelleenjärjestelyn kautta järkeä, ja siitä tulee voittava seura myös Mestarien liigassa. Kenties Mbappén uusi asema on se, joka lopultakin saa myös seuran johtoportaan kiinnostumaan voittamisesta.

Yhtä todennäköistä on kuitenkin se, että seuran juuriin kasvanut häviämisen kulttuuri jatkuu ja jatkuu, eikä PSG:tä leikkinukkenaan pitävä omistajaporras opi ymmärtämään urheilua. Silloin Mbappé menettää ison osan uransa parhaista vuosista seurassa, joka ei kiinnosta ketään. Se vaikuttaa merkitsevästi myös hänen henkilökohtaiseen sädekehäänsä.

Mbappé on vasta 23-vuotias, mutta jo nyt hän on asettanut uransa vedenjakajalle. Rahanhimo ja tarve olla edustamaansa seuraa suurempi ovat asettaneet aiemmin tervepäisenä pidetyn pelaajan hyvin kyseenalaiseen valoon. Teki hän tästä lähtien mitä tahansa, hän ei tule enää voittamaan koko jalkapalloyhteisöä puolelleen.

Se fiksuna pidetty maanläheinen poika, joka ihastutti nopeudellaan ja pelitaidoillaan, on mennyttä. Ranskalainen ei ole enää se pelaaja, josta on helppo pitää yli laji- ja seurarajojen. Vuodet PSG:ssä ovat muovanneet hänestä hyökkäyspään erikoisaseen, joka ei pelaa kahden suunnan jalkapalloa, ja ihmisen, joka selvästi pitää itseään suuressa arvossa.

Toki millään tällä ei ole merkitystä, jos hän onnistuu tavoitteessaan ja nostaa kotikaupunkinsa seuran Euroopan huipulle. Sen jälkeen kukaan ei voi olla pitämättä Mbappéa yhtenä historian suurimmista pelaajista; kotikylän poikana, joka muutti kokonaisen seuran suunnan.

PSG on kuitenkin omistajilleen ennen kaikkea urheilupesuprojekti ja sitten vasta jalkapalloseura. Moni on jo käynyt Pariisissa yrittämässä. Kaikki ovat huomanneet, että seuran toimintaa ei määrää urheilullinen menestys. Todennäköisyydet ovat sen puolella, että Mabppé joutuu toteamaan saman.

Siinä vasta erä upporikasta ja rutiköyhää.

Hyvää viikonloppua

Se siitä tällä erää. Osallistu keskusteluun 2020-luvun puhutuimmasta siirtosaagasta laittamalla sähköpostia juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi voit taas liittyä tästä.

Se on Mestarien liigan finaali tänään. Nauttikaa.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Mbappen kaksi puolta appeared first on Byyri.

Välierissä näiden kahden lisäksi pelasivat Leicester City, maailman viidenneksitoista rikkain seura,  ja Marseille, joka on Mestarien liigan voittaja sekin.

Kun seurat, joilla on Roman tai Marseillen tapainen historia tai Leicesterin varallisuus, kilpailevat Euroopan kolmanneksi merkittävimmän turnauksen voitosta, voidaan hyvällä syyllä kysyä, mikä on Konferenssiliigan lopullinen tarkoitus ja todellinen ydin. Missä on Feyenoordin ja Bodø/Glimtin välinen finaali tai välierissä pelaavat ruotsalais- ja puolalaisseurat? Missä on se pienten seurojen mahdollisuus menestyä, jolla kilpailu meille myytiin?

Vika ei toki ole seurojen itsensä. Mourinhon kyyneleet voittoon päättyneen välierän jälkeen kertoivat, että Konferenssiliigan voitto kiinnostaa aidosti. Brendan Rodgers ja Leicester olisivat varmasti halunneet päästä nostamaan eurokilpailun pokaalia kohti taivasta.

Turnauksen mainostaminen pienempien seurojen kilpailuna, mutta top 5 -sarjojen seurojen päästäminen siihen mukaan, on kuitenkin saanut Konferenssiliigan tuntumaan koko Euroopan Liigacupilta: pienemmät seurat ottavat kilpailun tosissaan alusta asti, mutta suurseurat kiinnostuvat vasta, kun ovat jo hajuetäisyydellä mestaruudesta.

Välieränelikosta Feyenoordia pidetään eniten Konferenssiliigaan ”sopivana” joukkueena. Sille kilpailun voittaminen olisi aidosti iso juttu. Sekin on kuitenkin Mestarien liigan voittaja ja seura, jonka fanit eivät jaksaneet täyttää kotiotteluita edes puolilleen turnauksen lohkovaiheessa. Jopa Rotterdamissa kiinnostus on löytynyt vasta kilpailun myöhemmillä kierroksilla.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole vähätellä Konferenssiliigan hienoutta. Eintracht Frankfurtin ja Glasgow Rangersin huikea marssi Eurooppa-liigan finaaliin ja Mestarien liigan mielipuolinen kevät ovat jättäneet melko vähälle huomiolle sen, että Konferenssiliigan ensimmäinen painos on ollut aidosti huikea jalkapallokilpailu.

Ottelut ovat olleet keskimäärin tasaisia ja seurojen väliset erot pienempiä kuin Mestarien liigassa tai Eurooppa-liigassa. Lisäksi pelien tunnelma on ollut, alkuvaikeuksien jälkeen, huikea. Marseillen ja PAOKin välinen puolivälieräpari, esimerkiksi, tarjoili molemmissa osaotteluissa sellaista tunnelmaa, jota on vaikea löytää mistään muualta Euroopasta koko kuluneelta kaudelta.

Kilpailuun hieman myöhässä heränneet fanit ovat tajunneet, että heillä on mahdollisuus kokea jotain erityistä. Historialliset meriitit, tai edes varallisuus, kun eivät enää nykypäivänä takaa pitkää pudotuspelikevättä astetta kovemmissa eurokilpailuissa.

Vuoden 2013 jälkeen vain kolmesti on Mestarien liigan puolivälieriin selviytynyt joukkue Euroopan viiden suurimman sarjan ulkopuolelta. Jopa Eurooppa-liigan, joka on perinteisesti nähty hieman inklusiivisempana, välierissä on viimeisen neljän vuoden aikana ollut vain kaksi seuraa top 5 -liigojen ulkopuolelta.

Ilman Konferenssiliigaa pienempien sarjojen joukkueet jäisivät käytännössä täysin ilman eurokilpailujen pudotuspelejä. Se ei ole mitenkään mitätön juttu, jos asiaa katsotaan eurooppalaisen jalkapallokulttuurin kontekstissa.

Siinä, missä Mestarien liiga on alkanut vuosien saatossa tuntua samojen tiimien jatkuvalta dominoinnilta, on Konferenssiliiga kuin raikas tuulahdus menneisyydestä, jolloin eurooppalainen jalkapalloa oli nykyistä tasaisempaa ja yllätyksellisempää.

Konferenssiliigaa on kritisoitu muovisuudesta ja perinteiden puuttumisesta, mutta se on merkityksetöntä älämölöä. Jokainen kilpailu on joskus ollut vailla historiaa. Mestarien liiga perustettiin tyhjästä 1950-luvulla; jopa FA Cupilta puuttui perinteet vielä 1800-luvulla. Samalla tavalla kuin Raamattua ei ole lähetetty taivaasta, ei eri urheilukilpailujen perinteitä ja merkityksellisyyttä ole annettu oletuksena.

Yhdenkään turnauksen tai sarjan arvostus ei ole mitenkään vakiotila, vaan pitkän ajan kuluessa fanien ja muun yhteisön mielissä saavutettu status. Me päätämme, mitkä kilpailut ovat merkityksellisiä. Ja mitä enemmän olen tämän kevään aikana Konferenssiliigassa mukana olleiden seurojen pelaajien ja fanien reaktioita nähnyt, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että kilpailulla on väliä.

Ja ehkä Euroopan keskisuurten, kuten AS Roman ja Marseillen ja Leicesterin, menestyminen itse asiassa vain ruokkii Konferenssiliigan merkitystä ja kasvua. Ehkä uusi, ja joidenkin mielestä muovinen, kilpailu kaipaa isoja seuroja, jotta ihmiset ymmärtävät, että se merkitsee.

Jos Roma vie kilpailun tänä vuonna, ja esimerkiksi Manchester United ensi vuonna, mutta Feyenoord, PAOK tai vaikka FC Kööpenhamina sen jälkeen, tuntuu mestaruuskin isommalta. Fanit voivat sanoa, että voitimme turnauksen, jonka mestaruutta Jose Mourinho juhli vain kaksi vuotta aikaisemmin.

Ehkä perinteikkäiden suurseurojen mukanaolo vain tuo oman lisänsä Konferenssiliigan kansantarustoon, joka lähtee tulevina vuosina elämään omaa elämäänsä niin hollantilaisten, kreikkalaisten kuin puolalaistenkin fanien mielissä.

Merkityksellisyys luodaan ajan saatossa ja yhdessä koettujen kokemusten kautta. Myös Eurooppa-liigaa voisi syyttää merkityksettömyydestä tai todellisen arvon puutteesta, mutta koitapa kertoa se Eintracth Franfurtin faneille.

Eurooppalainen jalkapalloyhteisö tarvitsee tällaisia kilpailuja. Muutkin kuin viiden suurimman sarjan kärkiseurat ansaitsevat merkityksellisiä europelejä. Ja muutkin kuin suurseurojen fanit ansaitsevat vieraspelireissuja, maagisia euroiltoja ja kansainvälisiä kokemuksia.

Ja myös muutkin kuin maailman rikkaimmat seurat ansaitsevat voittaa pokaaleja. Rotterdamissa ei ole juhlittu eurokilpailun voittoa 50 vuoteen; AS Roma ei ole voittanut kansainvälistä pystiä yli 60 vuoteen. On aivan varmaa, että kumpaakin seurayhteisöä kiinnostaa palavasti juhlia Konferenssiliigan voittoa keskiviikkona.

Jalkapallon kuuluu olla inklusiivista, ei vain isojen poikien leikkikenttää. Maailman eniten harrastetun urheilulajin kuuluu olla laaja-alaisinta myös huipputasolla. Konferenssiliiga ei ehkä ollutkaan sellainen pienten seurojen esiinmarssi kuin meistä osa odotti, mutta yhdessä asiassa se onnistui: tekemään eurooppalaisesta jalkapallosta aidosti vähän eurooppalaisempaa vain muutaman maan dominoinnin sijasta.

Monella tavalla uuden eurokilpailun perustaminen oli vain luonnollinen askel nykyisen jalkapallojohtamisen tikkailla. Uusi kilpailu tuo Uefan kassaan uutta rahaa, ja nostaa Uefan osakkeita entisestään valtataistelussa Fifaa vastan.

Raha ei kuitenkaan ole vain huono asia. Konferenssiliigan ansiosta sitä nimittäin valuu entistä enemmän myös pienempien seurojen ja sarjojen laariin; myös Suomeen. Tämä edesauttaa, ainakin jossain määrin, tasa-arvoisemman jalkapallohuomisen luomista.

Neutraalin fanin kannalta kolme eurokilpailua on jo niin paljon, ettei kaikkia enää ehdi seuraamaan. Tietyssä mielessä kansainvälisiä kilpailuja alkaa olla jopa liikaa. Mutta tämäkin vain lisää fanien oikeutta valita, mitä he pitävät merkityksellisenä.

Jollekin Feyenoordin tai PAOKin tai Bodø/Glimtin eurotaipaleen seuraaminen voi olla huomattavasti Mestarien liigan seuraamista romanttisempaa. Nyt siihen on aito mahdollisuus.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se tällä erää. Jos haluat, että Sallisen sivukatsomo kilahtaa inboxiisi ensi viikolla jo perjantaina, rekisteröidy uutiskirjeen tilaajaksi tästä. Omia fiiliksiäsi Konferenssiliigan ensimmäisestä kaudesta voit jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Mikä on Konferenssiliigan ydin? appeared first on Byyri.

Siirto ei kuitenkaan ole merkittävää jalkapallohistoriaa siksi, että se olisi tullut puskan takaa tai siksi, että se aiheuttaisi suuren kohun. Päinvastoin. Se on yksi loogisimmista, joita tulemme tänä kesänä näkemään. Merkittävää siinä oli kuitenkin se, ettei Dortmundilla ollut missään vaiheessa mitään tekemistä koko siirron kanssa.

Hålandin siirto aloittaa jalkapallon siirtomarkkinoilla täysin uuden suuntauksen. Norjalainen oli isänsä ja vappuaattona menehtyneen Mino Raiolan kanssa loihtinut sellaisen urasuunnitelman, että hän pystyi itse päättämään, mikä seura hänet Dortmundista ostaa. Hyökkääjän sopimukseen kirjattu 70 miljoonan ulosostopykälä on nykypäivänä pikkuraha Hålandin tasoisesta ja ikäisestä pelaajasta.

Toisin kuin voisi ajatella, Hålandit suunnittelivat Raiolan kanssa täydellisen urapolun pelaajan kehittymisen, ei suinkaan taloudellisten seikkojen, kannalta. Suurseurojen kiikarissa ollut pelaaja siirtyi Norjasta ensin Itävaltaan, jossa luvassa oli sekä säännöllistä peliaikaa, Mestarien liigan pelejä että Red Bullin organisaation tietotaito, ja sitten Dortmundiin, jolla on kenties Euroopan paras rekordi nuorten pelaajien kehittämisessä.

Kaikki tekeminen tähtäsi siihen, että jonain päivänä Håland olisi Euroopan halutuin hyökkääjä, eikä siihen, että nuoruusvuosien sopimuksista saisi mahdollisimman suuret rahat irti. Nyt, 21-vuotiaana, norjalainen sai itse nimetä sopimusehtonsa.

Hålandin esimerkki voi kannustaa muitakin nuoria pelaajia rakentamaan uraa maltilla ja kehittymisen kautta lyhyen aikavälin voittojen tavoittelun sijaan. Sen lisäksi se voi kannustaa pelaajia neuvottelemaan nykyistä realistisempia ulosostopykäliä sopimuksiinsa, jotta he saavat enemmän päätäntävaltaa siitä, mihin siirtyvät.

Niin sanotussa Håland-mallissa voittavat kaikki. Sekä Red Bull Salzburg että Dortmund saivat nauttia sekä norjalaisen maalitehtailusta että arvonnoususta, kun taas hyökkääjä itse sai rakentaa urastaan juuri sen näköisen, kun haluaa. City taas saa nuoren, mutta valmiin, pelaajan kohtuuhintaan.

Håland-malli ei ole kuitenkaan ainoa jalkapallomarkkinoita tällä hetkellä radikaalisti tuulettava suuntaus. Siirtomarkkinoita ravisuttaa rajusti myös toinen virtaus, joka tullaan tämän kesän jälkeen tuntemaan Kylian Mbappé -mallina.

Mbappé ja Håland ovat jo pitkään olleet saman kolikon kaksi puolta; Cristiano Ronaldon ja Lionel Messin jälkeisen ajan ensimmäiset nuoret megastarat ja manttelinperijät. Mielenkiintoisesti kaksikosta voi myös jo nuorelle iällä tulla parivaljakko, joka muutti siirtomarkkinoita iäksi.

Siinä missä Håland neuvotteli itselleen lopulta halvaksi muodostuneen ulosostopykälän, päätti Mbappé kuluttaa sopimuksensa PSG:n kanssa loppuun, täysin vastoin perinteistä jalkapalloajattelua, ja valita niin ikään itse tulevan kauden seuransa.

Mbappé on kuitenkin uuden, jalkapallomaailmaa valtaavan, vapaiden pelaajien markkinan suurin kala, ei suinkaan ensimmäinen. Pelaajien tapa antaa sopimuksensa kulua loppuun on trendi, joka on vallannut alaa siirtomarkkinoilla jo useamman vuoden.

Viime vuonna vapaina agentteina uusiin seuroihin siirtyivät muun muassa Eric García, Memphis Depay, Georginio Wijnaldum, Gianluigi Donnarumma, Hakan Çalhanoğlu, David Alaba sekä, osittain toki omaa haluaan vastaan, Sergio Agüero, Sergio Ramos ja Lionel Messi.

Tänä kesänä seuraa näyttävät ilman siirtokorvausta vaihtavan Mbappén lisäksi Franck Kessié, André Onana, Niklas Süle, Antonio Rüdiger, Paulo Dybala, Paul Pogba, Ousmane Dembélé ja Lorenzo Insigne. Kaikki pelaajia, joiden ei varmasti olisi vielä viisi vuotta sitten annettu lähteä nykyisistä seuroistaan ilmaiseksi.

Vuoden 2023 vapaisiin agentteihin kuuluvat, tämän hetken sopimustilanteen mukaan, Robert Lewandowski, Mohamed Salah, Sadio Mané, Roberto Firmino, Serge Gnabry, Youri Tielemans, Fabián Ruiz, Kalidou Koulibaly ja Ronaldo sekä Messi. Paljon ehtii luonnollisesti tapahtua ennen kesää 2023, mutta todennäköistä on, että ainakin osa näistä pelaajista vaihtaa maisemaa ilmaiseksi.

Ilmaisia siirtoja on toki jalkapallohistoriassa nähty, mutta ei koskaan tässä mittakaavassa. Esimerkiksi edellisen 10 vuoden ajalta ainoa jättiprofiilin ilmaissiirto lienee Lewandowskin siirtyminen Dortmundista Bayern Müncheniin.

Kenties merkittävin uuden suuntauksen mahdollistaja on seurojen muuttunut asenne pelaajien sopimuksia kohtaan. Perinteisesti vain harva seura on antanut yhdenkään pelaajansa sopimuksen kulua loppuun – ellei seurassa sitten ole haluttu tästä eroon. Nyt pelaajat tuntuvat kuitenkin olevan paremmin oman kohtalonsa herroja.

Yksi tämän kehityssuuntauksen merkittävimmistä vauhdittajista on luonnollisesti koronapandemia. Seurojen tulot putosivat odottamattomasti, mutta menopuoli pysyi samana. Tämä johti siihen, että usea seura yritti leikata kulujaan palkkoja pienentämällä.

Ostajia kallispalkkaisille pelaajille oli kuitenkin vaikea löytää, koska kaikki maailman seurat olivat samassa tilanteessa. Yhtäkkiä oltiin tilanteessa, jossa aikaisemmin aivan pätevistä myyntiartikkeleista ei päässyt millään eroon. Lopulta tilanne kehittyi vapaiden pelaajien markkinaksi kahdesta syystä.

Ensinnäkin seurat halusivat pelaajista eroon, joten ne antoivat kalliiden sopimusten yksinkertaisesti loppua. Kun ostajia ei ollut, helpoin tapa leikata palkkabudjettia oli päästää pelaajat ilmaiseksi menemään.

Toisekseen pelaajat itse eivät halunneet joustaa palkkavaatimustensa kanssa. Kun sen hetkinen seura ei tulojen pudottua suostunut pelaajan vaatimaa palkkaa enää maksamaan, lähdettiin sitä hakemaan muualta.

Toisaalta kyse on myös pidemmän aikavälin kehityksestä. Pelaajien palkat ovat olleet lähes käsittämättömässä nousussa koko 2000-luvun. Barcelona on paras esimerkki seurasta, joka ajoi itsensä ahdinkoon myöntämällä liian avokätisiä palkankorotuksia avainpelaajilleen. Monen muun seuran kohdalla tilanne on ollut sama, mutta vain pienemmässä mittakaavassa.

Huipputasolla jalkapalloseuran pelaajarinkiin kuuluu helposti 25–30 pelaajaa, mikä nostaa seuran maksamat kokonaispalkat todella korkealle. Jopa nekin seurat, jotka eivät koronan myötä joutuneet palkkojen kanssa ongelmiin, tajusivat, että vaara on olemassa. Niinpä kuluja alettiin leikata.

Lisäksi kyse on tavallaan myös vallankäytöstä. Pelaajien valta markkinoilla on alkanut kasvaa, ja suostumalla jatkuviin palkankorotuksiin seurat ovat antaneet sen tapahtua. Osoittamalla, että jossain menee raja, seurat näyttävät, että niilläkin on vielä neuvotteluvoimaa jäljellä.

Pelaajille kyse on silti tilanteesta, jossa on lähes mahdoton hävitä. Vapaina agentteina seuraa vaihtavat pelaajat saavat lähes järjestäen suuremman sopimuksen kuin vanhassa seurassaan pysymällä. Alaba, esimerkiksi, tienaa Real Madridissa tiettävästi tuplasti enemmän kuin Bayern Münchenissä.

Seurat laskevat, että ne voivat joustaa palkkavaatimusten kohdalla, kun eivät joudu maksamaan siirtokorvausta. Kokonaisuudessaan seura pääsee halvemmalla, ja sekä pelaaja että tämän agentti tienaavat enemmän. Kaikki paitsi pelaajan edellinen seura voittavat.

Pelaaja-agentit ovat huomanneet tämän ja alkaneet vauhdittaa suuntauksen kehittymistä. Agenttien intresseissä on motivoida pelaaja siirtymään vapaille markkinoille, jolloin hän voi laittaa yhä useamman seuran taistelemaan asiakkaansa allekirjoituksesta. Suurempi kilpailu tuo pöytään myös suurempia palkkatarjouksia. Vaikka agentteja on helppo syyllistää, on laajempi valinnanvapaus myös pelaajan oman edun mukaista.

Toki tilanteeseen sisältyy riskejäkin. Jos polven ristiside pamahtaa hajalle kuukausi ennen sopimuksen umpeutumista, voi seuraava sopimus ollakin yhtäkkiä huomattavasti odotettua pienempi. Pahimmassa tapauksessa koko loppu-uran tienestit voivat pudota merkittävästi, jos kuntoutus ei suju suunnitelmien mukaan.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että pelaajat ovat laskeneet hyötyjen olevan riskejä suurempia. Tavallaan kyse on myös yhteiskunnallisesta kehityksestä. Riskinottoa ja riippumattomuutta suositaan entistä enemmän, ja maailma on yhä kannustavampi joustavia työoloja ja esimerkiksi freelancerina työskentelemistä kohtaan. Tämä kehityskulku on nyt nähtävissä myös jalkapallossa.

Loppukädessä sekä Håland-malli että Mbappé-malli ovat kuitenkin osa yhtä ja samaa suuntausta, joka on syntynyt siitä, että pelaajat haluavat pitää vaihtoehtonsa aiempaa avoimempina.

Oli kyseessä sitten millenniaalipelaajien kokema FOMO tai nykypelaajien uskallus pitää uransa langat omissa käsissään, lopputulos on se, että jalkapallomarkkinat tulevat amerikkalaistumaan. Tapahtui se sitten ilmaissiirtojen tai ulosostopykälien kautta, pelaajat tulevat jatkossa hallitsemaan omaa kohtaloaan yhä enenevissä määrin.

Ne seurat, jotka osaavat kosiskelun jalon taidon ja pystyvät tarjoamaan pelaajalle parhaan kokonaispaketin, voittavat. Kysymys ei kuitenkaan aina tule olemaan vain rahasta.

Pelaajat, joilla on enemmän varaa valita, voivat tehdä arvopohjaisia valintoja yhä useammin. Joillekin mahdollisimman suuri palkka voi olla itseisarvo; toiselle taas mahdollisuus voittaa pokaaleja on ainoa asia, joka merkitsee. Toisaalta pelaajat voivat alkaa miettiä myös sitä, missä haluavat asua – joko uransa parhaiden vuosien aikana tai niiden jälkeen.

Voi olla, että Hålandin tavalla rakennetut, pelaajalle edulliset sopimukset, tulevat yleistymään – paitsi rahallisesti, myös ajallisesti. Kenties jalkapalloon tulee niin sanotusti standardimittaisia sopimuksia, joilla pelaaja maksimoi uransa tulot ja pitää vaihtoehtonsa avoinna: yksi sopimus teininä, toinen nuorella iällä, kolmas huippuvuosina ja vielä yksi vanhoilla päivillä.

Koska jalkapallomaailmassa ei tunneta palkkakattoa, mahdollistaa tämä toki vielä nykyistä kovempienkin tähdistöjoukkueiden muodostumisen. Pahimmassa tapauksessa seurat tulevat eriarvoistumaan entisestään.

Toisaalta, kun kysymys ei ole enää siitä, kuka voi maksaa suurimpia siirtokorvauksia, pelaajien vaihtoehdot kasvavat. Parhaimmillaan tämä voi tasoittaa markkinaa ja viedä huippupelaajia yhä useampiin seuroihin.

Sekä negatiivisia että positiivisia mahdollisuuksia on paljon. Vain aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat. Pahin mahdollinen skenaario olisi se, että seurat inflatoivat palkkamarkkinat tarjoamalla vapaille agenteille ylisuuria sopimuksia, ja ajavat itsensä uusiin talousongelmiin vanhoja paetessaan.

Hyvää viikonloppua

Sen pituinen se. Sallisen viikkokirjeen tilaajaksi, ja osaksi hurjan etuoikeutettua joukkoa, pääset klikkaamalla tästä. Risuja tai ruusuja sopii jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Freelancerina pidätän oikeuden valita, mihin huuteluihin vastaan.

Eurooppalainen jalkapallokausi lähenee kliimaksiaan. Ensimmäisen eurokilpailun finaali pelataan jo ensi viikolla. Samaan aikaan sää Suomessa lämpenee ja veikkausliigakatsomot alkavat koko ajan muuttua houkuttelevammiksi. Huomion siirtyminen Euroopasta kotimaan kentille tapahtuu kuin luonnostaan.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Vapaiden pelaajien markkinat appeared first on Byyri.

Pettymys on manchesterilaisille suuri. Nykymallinen City on voittanut Englannissa jo kaiken mahdollisen, eikä jäljellä ole enää kuin Mestarien liigan valloittaminen. Seurassa ei ole peitelty sitä, että Mestarien liigasta on tullut pakkomielle, joka ajaa kaikkea toimintaa eteenpäin. Euroopan mestaruus ei ole Citylle enää tavoite, se on pakko.

Vielä suurempi pettymys on kuitenkin sen takia, että City oli pelillisesti parempi joukkue 180 minuutin ajan. Valmistautumisen suhteen joukkueen ei voi sanoa tehneen mitään väärin. Yksittäiset heikot hetket – ja Real Madridin avainpelaajien yksittäiset onnistumiset – vain käänsivät vaa’an espanjalaisten puoleen.

Cityn ensimmäisen osaottelun maaliodottama oli 2,8. Realin vastaava oli 1,7, ja siitäkin 0,8 tuli rangaistuspotkusta. City oli ottelussa itse asiassa todella hyvä. Pelin ensimmäiset puoli tuntia kentällä tuntui olevan vain yksi joukkue, kun manchesterilaiset myllyttivät hyökkäyksen toisensa perään.

Myös toisessa osaottelussa City oli maaliodottaman perusteella parempi joukkue 90 minuutin ajan. Manchesterilaiset voittivat maalipaikat myös määrällisesti molemmissa otteluissa. Real Madridin paikkojen rakentelu oli, ennen toisen puoliajan lisäaikaa, lopulta melko vajavaista.

Kuten Pep Guardiola sanoi, ”Ensimmäisellä jaksolla emme saaneet peliä haltuumme, mutta kärsimme siitä lopulta vain vähän. Tekemämme maalin jälkeen olimme parempia. Löysimme oman rytmimme, eikä siinä niin käynyt että he (Real Madrid) olisivat viimeiset 10 minuuttia vain hyökänneet ja hyökänneet.”

Silti Mestarien liigan finaalissa pelaa Real Madrid eikä Manchester City. Tilastoista syitä on turha etsiä, sillä ne löytyvät jostain paljon syvemmältä jalkapallomaailman uumenista.

Manchester Cityn voi hyvällä syyllä sanoa olleen maailman paras seurajoukkue viiden viime vuoden ajanjaksolla. Seura on esimerkki siitä, mitä rajattomilla resursseilla voi tehdä, jos ne käyttää fiksusti.

Guardiolan viiden täyden kauden aikana City on voittanut Valioliigan kolmesti. Maaliodottaman perusteella se on kuitenkin ollut Valioliigan paras joukkue joka kausi. Todennäköistä on, että tällä kaudella sama toistuu kuudennen kerran putkeen.

City on siis ollut sarjan pelillisesti paras joukkue nyt kuusi vuotta peräjälkeen. Lisäksi se on ensimmäinen seura, joka on rikkonut maagisen 100 pisteen rajan.

Myös Mestarien liigassa City on kuulunut – muun muassa Fotmobin arvosanojen perusteella – kahden parhaan joukkueen joukkoon nyt kolme kautta putkeen.

Cityllä on todennäköisesti maailman parhaiten koottu joukkue, jota johtaa lähes kiistatta maailman paras valmentaja. Vaikka Guardiolan aikana seura on käyttänyt pelaajahankintoihin yli miljardi euroa, on joukkue silti useimmissa tapauksissa suurempi kuin osiensa summa. Kollektiivin toiminta on, mahdollisesti, eheämpää kuin missään muualla.

Ja se saattaa olla osa ongelmaa.

City on jalkapallomaailman parhaiten öljytty kone, jolle ei, kaiken toimiessa kuten pitää, löydy pysäyttäjää. Ikiliikkuja, joka on luotu kulkemaan.

Useana vuonna joukkue on kaatunut siihen, että Guardiola on yrittänyt virittää sen taajuuksille, joihin sen kone ei yksinkertaisesti ole sopinut. Turha pragmaattisuus ja ylianalysointi koitui Cityn kohtaloksi esimerkiksi vuonna 2020 Lyonia vastaan.

Tällä kertaa ei ollut kyse siitäkään. City pelasi, kuten se aina pelaa. Guardiola ei yrittänyt korjata sitä, mikä ei ole rikki, vaan antoi joukkueen jatkaa samana vahvana kollektiivina, joka se on ollut läpi kauden.

Taitavat valmentajat osaavat kuitenkin löytää ne keinot, joilla parhaimmankin koneen toimintaa voidaan hyydyttää ja kestävintäkin osaa ruostuttaa. Juuri tähän Carlo Ancelotti pyrki, etenkin ensimmäisessä osaottelussa, kun Real loi kentälle niin hallitsemattoman kaaoksen, ettei Cityllä yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta toteuttaa pelisuunnitelmaansa.

Silloin, kun kone on epäkunnossa, tarvitaan taidoiltaan ylivertainen mekaanikko, joka ymmärtää, etteivät perinteiset keinot aina riitä; joskus pitää korvata ilmansuodatin tiskirätillä, jotta muun laitteiston saa hyrräämään täydellä potentiaalillaan.

Cityllä on käytössään kenties enemmän lahjakkuutta kuin yhdelläkään toisella seuralla maailmassa, mutta yksilöt ovat niin kollektiiville altistettuja, etteivät tiukan paikan tullen yksinkertaisesti osaa vapauttaa luovaa raivoaan kahleista.

Kevin de Bruyne toimikoon esimerkkinä: belgialaisella on potentiaalia nousta jopa maailman parhaaksi pelaajaksi. Taitojensa lisäksi hän on taktisesti niin valveutunut, että sopii järkevänä systeemipelaajana täydellisesti Guardiolan jalkapalloon. Mutta juuri sen takia hänen luovuutensa ei välttämättä pääse niihin oikeuksiin, joihin se voisi väljemmässä systeemissä ja vapaassa roolissa puhjeta.

Olin paikan päällä Etihadilla keväällä 2019, kun Vincent Kompany ratkaisi Citylle Valioliigan mestaruuden upottamalla käsittämättömän ulkosyrjäkierteen 40 metristä Leicesterin maalin yläkulmaan.

Teko oli täysin Guardiolan pelikirjan vastainen. Se oli pinnallisesti järjetön, lähes olemattoman odottaman maalipaikka, jonka todennäköisin lopputulema olisi ollut pallon lahjoittaminen vastustajalle. Sergio Agüero huusi Kompanylle ”älä lauo”. Koko katsomo odotti, että veto karkaa taivaan tuuliin. Viikkoa myöhemmin City juhli mestaruutta tuon systeemin vastaisen teon takia.

Joskus huippuunsakin viritetty koneisto tarvitsee pelaajan, joka rikkoo rajoja ja riskin varjolla nostaa joukkueen uusiin korkeuksiin. Joskus tuo ylimääräinen riskinotto on se, joka sysää koneiston takaisin raiteilleen.

Guardiola ei kuitenkaan halua riskinottajia, eikä individualistisia suoriutujia. Guardiola on tehnyt Cityssä kaikkensa kytkeäkseen inhimillisen virheen mahdollisuuden pois jalkapallosta.

Guardiolan ajatusmaailmassa ideaalitilanne on sellainen, jossa 11 pelaajaa suorittavat kaikki täysin kuten hän haluaa, ymmärtävät kaikki jokaisen ratkaisun syy-seuraussuhteet ja pystyvät paikkaamaan mitä pelipaikkaa tahansa. Pepin maailmassa jokainen pelaaja tuntee jokaisen roolin ja tilanteen vaatimukset täydellisesti.

Voidaan jopa väittää, että ehkä maailma on liian keskeneräinen Guardiolalle. Kenties maailma ei vain ole vielä tuottanut niin kokonaisvaltaisia jalkapalloilijoita, jotka pystyisivät täydellisesti täyttämään Guardiolan vision.

Toisaalta voidaan ajatella, viekö loppuun asti hiottu systeemi yksittäisiltä pelaajilta mahdollisuuden kantaa vastuuta silloin, kun sitä heiltä kaivattaisiin.

Otetaan esimerkiksi Vinícius Júniorin toinen maali ensimmäisessä osaottelussa: Aymeric Laporte olisi yksittäisen pelaajan päätöksenä voinut ottaa riskin rynnätä laidalle ja lanata brasilialaisen nurmen pintaan keltaisen arvoisesti. Se olisi ollut kuitenkin systeemin vastainen päätös, joiden tekemiseen Cityn pelaajia ei ole viritetty.

On myös hyvä pohtia, osaako Guardiola täydellisenä systeemivalmentajana valmentaa tilaisuutta pelin sijasta. Mestarien liigan välierää ei voi kohdella samalla tavoin kuin sunnuntaista sarjaottelua Aston Villaa vastaan, vaikka taktisesti joukkue olisikin viritetty samalla tavalla.

Juuri tilaisuuden tulkitsemisessa Ancelotti, ja Real Madrid seurana ylipäätään, loistaa. Menestyminen Mestarien liigassa on kirjoitettu Real Madridin DNA:han. Se on kuin itseään toteuttava ennustus: pelaajat saavat voimaa paineistusta tilanteesta sen sijaan, että yrittäisivät kohdella sitä normaalisti.

Toiset pelaajat antavat tilaisuuden ottaa vallan itsestään, toiset ottavat tilaisuudesta niskalenkin. Ensimmäisessä osaottelussa Karim Benzeman ensimmäisen, pelin virtauksen kääntäneen, maalin odottama oli pyöreä nolla. Historiaan peilaten vastaavasta tilanteesta ei ole koskaan tullut maalia. Mutta niin vain pallo löysi tiensä Manchester Cityn maaliin.

Olemattoman todennäköisyyden ratkaisu ei voinut olla minkään systeemin mukainen. Kuitenkin se auttoi viemään Real Madridin Mestarien liigan finaaliin. Se oli yksittäisten pelaajien tapa ottaa joukkue reppuselkään silloin, kun systeemi ei tarjoa kilpailuetua.

Cityn pelaajat ovat tottuneet siihen, että systeemi takaa heille voiton lähes jokaisessa ottelussa. He ovat ehkä jopa hieman tuudittautuneet siihen, että heillä on maailman vahvin selkänoja, johon nojata. Ja siksi he eivät osaa toimia, kun systeemi pettää.

Paras systeemi kyllä kantaa joukkueen sarjamestaruuteen pitkän kauden päätteeksi. Pudotuspeleissä tarvitaan kuitenkin jotain muutakin. Siellä tarvitaan kykyä kääntää kaaos omaksi edukseen.

Statistiikka: Caley Graphics, Fotmob.com, Understat.com

Hyvää viikonloppua

Tämän kauden Mestarien liiga on todistanut ainakin yhden asian: jalkapallomaailma tarvitsee sitä juuri sellaisena kuin se nykyään on. Yksikään Superliiga ei olisi voinut tarjota samanlaista jännitystä tai draamaa kuin tämän kauden Mestarien liigan pudotuspelit. Ja jotenkin tuntuu, että draamaa on jäljellä vielä yhden ottelun verran.

Jos sinulla on mielessäsi ajatuksia, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi, olen tavoitettavissa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com ja Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat myös ensi viikolla olla päivänpolttavien puheenaiheiden päällä, voit liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä.

Hyvää viikonloppua.

The post Sallisen sivukatsomo: Kaaosta vai hallintaa? appeared first on Byyri.

Suoritus ei ollut Benzeman uran, tai edes kyseisen pelin, vaikein. Se ei jää Mestarien liigan tarinoihin elämään yhtenä turnaushistorian upeimmista maaleista. Silti kyseessä oli sekä fyysisesti, teknisesti että etenkin henkisesti täydellisesti toteutettu suoritus, mikä on merkille pantavaa, kun huomioidaan se, että takana oli yli puolitoistatuntia jalkapalloa.

Ja se, ettei Benzema ollut syönyt koko päivänä mitään.

Suomalaisille huhtikuun loppuminen merkitsee vappua, mutta islaminuskoisille se merkitsee tänä vuonna ramadanin päättymistä. Ramadania vietetään vuosittain islamilaisen kalenterin yhdeksäntenä kuukautena, joka tänä vuonna osuu yksiin länsimaalaisen kalenterin huhtikuun kanssa. Ajankohdan vuoksi myös jalkapalloyhteisö on huomioinut ramadanin huomattavasti aiempia vuosia näkyvämmin.

Arviolta jopa 94–99 % muslimeista noudattaa ramadania. Benzeman lisäksi Mestarien liigan finaalipaikkaa vielä tavoittelevista pelaajista esimerkiksi Riyad Mahrez, Mohamed Salah ja Sadio Mané elävät tällä hetkellä paaston aikaa. Ramadanin aikana ei saa syödä tai juoda mitään auringonnoususta auringonlaskuun.

”Lopetamme syömisen kolmen aikaan aamulla emmekä saa syödä uudelleen kuin vasta yhdeltätoista illalla”, HJK:n Nassim Boujellab kertoi aiemmin tässä kuussa HJK:n verkkosivuilla.

Äkkiseltään jopa 16 tunnin mittaisen paaston yhdistäminen huippu-urheiluun kuulostaa hurjalta. Samaa mieltä on FLT Ravintovalmentaja® Minna Enjala, jonka mukaan raju paasto voi selvästi heikentää urheilijan suorituskykyä.

”Se on kropalle raju tapaus” Enjala sanoo. ”Päivän mittainen paasto voi aiheuttaa suorituskyvyn selvää laskua sekä aivotoiminnan heikkenemistä, jolloin pelaajat eivät pysty tekemään hyviä valintoja. Lisäksi kehon vireystila ja tehot laskevat.”

Lisäksi paasto altistaa urheilijat erilaisille lihasvammoille. Keho on sekä ravinto- että nestehukassa ja lihasten ympärillä olevat peitinkalvot eli faskiakalvot kärsivät kuivuudesta. Myös palautumisen kannalta elintärkeä yöunen laatu voi häiriintyä.

”Kun ruokaa saa vasta auringonlaskun jälkeen, olisi illalla hyvä tankata parikin ateriaa”, Enjala toteaa. ”Syöminen ei kuitenkaan saisi olla liian lähellä nukkumaanmenoa, koska silloin insuliinitasot ovat korkealla ja häiritsevät unen laatua sekä kasvuhormonin eritystä. Tämä on merkittävä seikka palautumisen kannalta.”

Yöunen laadun lisäksi myös sen määrä voi jäädä vajavaiseksi, sillä ennen auringonnousua on syötävä uudestaan. Enjala korostaa, että yhtälö on erittäin vaikea, sillä syömiselle jää vain vähän aikaa, minkä lisäksi urheilijan pitäisi ehtiä nukkumaan riittävästi. Ei ole myöskään yksiselitteistä, että ruoka maistuu ja keho pystyy ottamaan vastaan valtavat määrät ravintoa välittömästi rankan urheilusuorituksen jälkeen.

Myös HJK:n fyysisen valmennuksen koordinaattori Niklas Virtanen toteaa, ettei huippu-urheilun rasitusten ja ramadanin yhdistäminen ole mitenkään ideaalitilanne.

”Eihän tuo optimi ole. Esimerkiksi derby (torstaina pelattu Stadin derby) alkaa klo 18 ja aurinko nousee puoli kuuden aikaan aamulla. Pelin alkaessa ruokailusta on siis reilu 12 tuntia. Ja todennäköisesti pelaaja on herännyt yöllä rukoilemaan ja syömään. Ei ihme, jos pelaajan suorituskyky ei ole normaalilla tasolla.”

Siitä huolimatta esimerkiksi Benzema on pelannut huhtikuussa kenties uransa parasta jalkapalloa. Ramadanin aikana seitsemässä ottelussa on syntynyt yhdeksän maalia. Mané taas on pelannut huhtikuussa kahdeksan ottelua ja tehnyt niissä kuusi maalia.

Fysiologisesti tässä ei ole järkeä. Enjala ei suosittele näin pitkiä syömättömiä jaksoja kellekään, ja huippu-urheilijan kohdalla tilanne on vielä vaikeampi, kun energiankulutus on suurempaa

Vaikeassa tilanteessa suorituskykyä voi kuitenkin yrittää optimoida riittävällä ravintotankkauksella sen aikaikkunan aikana, jolloin syöminen on sallittua. Tämä tarkoittaa, että pimeään aikaan tulisi mahduttaa vähintään 2–3 ateriaa, mikä on hankala yhtälö.

Lisäksi kehon energiavajetta voi paikata pitkien päiväunien avulla. Enjala pohtiikin, voisiko joukkueharjoituksia esimerkiksi rytmittää sen mukaan, että islaminuskoisten ruokailut ja nukkuminen saadaan optimoitua?

Esimerkiksi Liverpool on muuttanut harjoitustensa aikataulua niin, että se sopii paremmin ramadania viettävien päivärytmiin ja mahdollistaa nukkumisen myös päiväsaikaan. HJK:ssa, jossa muslimipelaajien määrä on pienempi, puolestaan koko joukkueen arkea ei rytmitetä ramadanin ehdoilla, mutta paastoa noudattavat pelaajat saavat tarvitsemansa yksilökohtaisen tuen.

”HJK:ssa on vuosittain pelaajia, jotka noudattavat islaminuskoa”, Virtanen kertoo. ”Arkea muokataan ramadanin haasteiden mukaan. Teemme muutoksia yksilöiden kuormituksen hallintaan sekä ominaisuusharjoitteluun. Ramadanin aikana kehossa tapahtuu vääjäämättä muutoksia, jotka meidän pitää huomioida.”

Juuri yksilöllisyyden huomioiminen on myös Enjalan mielestä tärkein yksittäinen seikka, kun mietitään sitä, miten pelaajat saadaan vietyä terveinä ja mahdollisimman terävinä ramadanin yli.

Joillekin paastoaminen on helpompaa, toisilta se ei onnistu ollenkaan. Yksilön oman sietokyvyn tunnistaminen ja sen optimoiminen onkin tärkein apu, jonka seura voi yksittäiselle pelaajalle tarjota.

”Se on hyvin pitkälti yksilöstä kiinni, kuinka sietää rasitusta”, Enjala kertoo. ”Jopa geeniperimällä on vaikutusta. On paljon ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty noin rajuun paastoon.”

Mutta he, joiden keho sietää paastoa, voivat kouluttaa sitä kestämään entistä rajumpia suorituksia – aivan kuten urheilussa yleensäkin.

”Paaston avulla pystytään kouluttamaan lihassoluja siihen, että ne sietävät paastoa paremmin. Puhutaan joustavasta metaboliasta, mikä tarkoittaa se sitä, että kehoa opetetaan käyttämään glukoosia ja ketoaineita vaihtelevasti ja tehokkaasti”, Enjala sanoo.

Saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta loppukädessä asia on aika yksinkertainen. Kyse on siitä, oppiiko urheilijan keho hyödyntämään itseensä varastoimaa energiaa silloin, kun muita energianlähteitä ei ole saatavilla.

Jalkapallo on lajina todella kuormittava, koska sykkeet ovat koko suorituksen ajan korkealla ja kuormitus on intervallityyppistä. Tällöin myös hiilihydraattien poltto on korkealla tasolla. Kun kehoon ei ole voitu päivän aikana tankata uutta hiilihydraattia, sen on osattava käyttää energianlähteenä omia varastojaan. Muuten urheileminen ei onnistu.

”Kun olemme paastotilassa, veressä ei ole glukoosia, jolloin se pilkotaan rasvasoluista ja lihasten varastoista. Näin glykokeenivarastoja saadaan vapautettua energiaa lihasten ja aivojen käyttöön.”

Lisäksi aiemmat kokemukset vaikuttavat. Oikotietä onneen ei ole, vaan keho on totutettava kestämään paastoa harjoittelun kautta. Benzema, Salah, Mané ja Mahrez ovat esimerkiksi kaikki noin 30-vuotiaita urheilijoita, jotka ovat harjoittaneet ramadania kymmenestä viiteentoista vuotta. Siksi heidän kehonsa kestävät paaston vaikutukset paremmin kuin monen muun.

Lisäksi keho tottuu paastotilaan kuukauden aikana. Vaikka toisin voisi luulla, ovat ramadanin jälkimmäiset viikot usein ensimmäisiä helpompia.

”Ensimmäiset päivät ovat tietysti vaikeimmat, koska keho ei ole tottunut paastoon. (–) Keho kuitenkin tottuu alle viikossa, joten paastoaminen helpottuu ajan myötä”, HJK:n Boujellab sanoo.

Kysymys ei myöskään ole vain siitä, miten urheilija pystyy suoriutumaan paaston aikana, vaan myös siitä, miten keho palautuu. Ironista kyllä, paaston aikana keho saattaa ajautua käyttämään jopa enemmän energiaa kuin muulloin.

”Kova harjoittelu ja kovasykkeinen liikunta aiheuttaa kehoon oksidatiivisen stressin, joka aiheuttaa kudostuhoa soluissa. Keho on silloin hätätilassa”, Enjala kertoo. ”Äärimmäinen stressitila pitää pystyä sammuttamaan suorituksen jälkeen. Tässä oikeanlainen ravinto on kaikkein tärkeimmässä roolissa.”

Jos keho ei saa suorituksen jälkeen riittävästi laadukasta ravintoa, stressitila ei pääty, jolloin kuluttava tila jatkuu. Tällöin myöskään palautuminen ei toteudu riittävällä tasolla. Tämän takia aikaisin pelatut ottelut voivat olla jopa haastavampia kuin iltapelit, vaikka paastoa on takana lyhyempi pätkä.

”Aikaiset pelit voivat olla todella kuluttavia. Noin tunti tai kaksi suorituksen jälkeen lihakset ja solut huutavat täydennystä”, Enjala toteaa. HJK:n Virtanen allekirjoittaa tämän.

”Aamupäivän pelit voivat olla ongelmallisempia kokonaisuuden kannalta. Aikaisten pelien jälkeen energiansaantia joutuu odottamaan useita tunteja, eikä palautuminen lähde käyntiin kovassa energiavajeessa”, Virtanen sanoo.

Paaston aikana tehtävä liikunta laittaa myös lisämunuaiset puskemaan adrenaliinia ja kortisolia, eli kehon omaa stressihormonia. Tämän jatkuessa lisämunuaiset kuormittuvat ja niiden optimaalinen toimintakyky heikkenee, jolloin stressi voi jäädä päälle virittyneeseen kehoon. Tällöin palautuminen heikkenee, vastuskyky laskee ja useat muut ongelmat voivat seurata perässä.

Maantieteellinen sijainti ja kulttuuri voivat vaikuttaa palautumiseen merkittävästikin, koska ne määräävät sen, mihin aikaan otteluja pelataan ja kuinka kauan aurinko on ylhäällä. Lisäksi palautumiseen ja suorituskykyyn vaikuttaa toki se, kuinka kurinalaisesti ramadania noudatetaan. Loppukädessä urheilijat itse määrittävät sen, nauttivatko he esimerkiksi nesteitä päivän aikana.

Paastoilla voi toki olla myös terveysvaikutuksia. Normaali, 10–12 tunnin mittainen ja yöaikaan tehtävä, suolistolle hyvää tekevä paasto sopii lähes kaikille perusterveille ja stressittömille ihmisille.

Ramadan on kuitenkin sekä ehdottomuudeltaan että kestoltaan aivan toista maata. Enjala sanookin, ettei puhtaasti fysiologiselta kannalta suosittelisi näin äärimmäistä, 16 tunnin mittaista, paastoa kenellekään, oli tämä sitten huippu-urheilija tai peruskuntoilija.

Huippu-urheilun ja rajun paastoamisen yhdistämisessä ei näytäkään olevan fysiologisesti mitään järkeä. Sekä Enjala että ravitsemusasiantuntija Olli Ilander sanovat, etteivät näe paastoamisella olevan mitään etua urheilijoille.

Silti useat muslimijalkapalloilijat ovat kokeneet ramadanin itse asiassa jopa parantaneen heidän suorituskykyään.

”Tiedän, että monet ajattelevat (paastoamisen) vaikuttavan negatiivisesti voimaasi ja energiaasi, mutta asia on oikeastaan ihan päinvastoin. Kun ei syö tai juo, tuntee itsensä jopa voimakkaammaksi – en osaa selittää, miksi”, Schalkesta Helsinkiin talvella siirtynyt Boujellab kertoo.

Myös Virtanen on huomannut, että osa pelaajista kokee paaston lopulta jopa parantavan suorituskykyään. Hankalan alun jälkeen pelaajat tuntevat energiatasojensa kasvavan, mikä näkyy myös suorituksissa.

”Henkisellä puolella ramadan on varmasti iso asia kaikille sitä noudattaville”, Virtanen muistuttaa. ”Ramadaniin kuuluu muutakin kuin paasto.”

”Emme lopeta ainoastaan syömistä ja juomista, vaan pidättäydymme myös pahoista teoista ja sanoista”, Boujalleb sanoo.

Kenties juuri henkinen puoli onkin se, joka lopulta kääntää fysiologisesti järjettömältä kuulostavan paaston voimavaraksi. Kenties muslimipelaajat onnistuvat ramadanin aikana löytämään sellaista henkistä kovuutta, johon käsiksi pääseminen muutoin olisi mahdotonta.

Ramadan on itsetutkiskelun ja puhdistautumisen aikaa. Sitä ei harjoiteta fysiologisten hyötyjen takia, vaan kyseessä ovat paljon suuremmat asiat. Suuremmat kuin jalkapallokentällä menestyminen.

”Tämä kuukausi on meille tärkeä, sillä sen aikana voimme muuttaa elämämme”, Boujalleb kertoo.

Ehkä ramadanin tärkein oppi jalkapalloilullisessa mielessä onkin se, ettei ihminen tarvitse kaikkia nykymaailman mukavuuksia selvitäkseen. Ihmiset ovat eläneet nykyisen kaltaisessa yltäkylläisyydessä lopulta hyvin lyhyen aikaa. Sitä ennen esimerkiksi ruokaa syötiin silloin kuin sitä oli saatavilla. Ei kellon mukaan kolmen tunnin välein ja kaloreita laskien.

Muslimipelaajat saavat tästä hyvinkin elävän muistutuksen ramadanin aikana. Ehkä se myös opettaa olemaan välittämättä pikkuasioista ja keskittymään olennaiseen – ja vapauttaa pelaamista.

Lopuksi on vielä muistettava se, että huippu-urheilijat ovat lähtökohtaisesti poikkeusyksilöitä, jotka osaavat totuttaa kehoa monenlaisiin asioihin.

”Ei tätä voi suositella kenellekään”, Enjala naurahtaa. ”Mutta on toki olemassa ääritapauksia, jotka voivat menestyä tälläkin tavalla.”

Hyvää viikonloppua

Tänään juhlitaan vappua. Ja ramadanin päättymistä. Ja jännitetään sitä, kuinka hyvä Karim Benzema onkaan ensi viikolla.

Jos juttu kolahti, voit liittyä Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi ja pääset nauttimaan vastaavista tarinoista jatkossakin. Risuja ja ruusuja voi lähetellä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.

Hyvää vappua.

The post Sallisen sivukatsomo: Miten ramadan vaikuttaa jalkapalloilijan suorituskykyyn? appeared first on Byyri.