Joukkueiden nimivahvuudessa merkittäviä eroja

Länsi-Saksan joukkue on täynnä nimimiehiä. Joukkuetta kipparoi Inter Milan -tähti Karl Heinz Rummenigge ja hänen kanssaan vihreän vieraspaidan pukevat, ainakin omasta mielestäni, tähtipelaajiksi määriteltäviksi pelaajiksi kivikova keskikentän kaksikko Felix Magath–Lothar Matthäus sekä laitapuolustaja Andreas Brehme. Laatua löytyy myös penkiltä mm. viiksisankari Rudi Völlerin muodossa.

Argentiina puolestaan vaikuttaa pitkälti yhden miehen joukkueelta. Vaikka Jorge Valdano, Jorge Burruchaga ja muut ovat laatupelaajia, kiteytyy Argentiinan peli täysin yhteen mieheen. Maailman parhaaseen jalkapalloilijaan, legendaarista kymppipaitaa kantavaan Diego Armando Maradonaan.

Argentiina eteni finaaliin Maradonan johdolla, Saksa hieman haparoiden

”Konemainen ja tylsä Saksa” on käsite, jota viljellään nykyäänkin jalkapallossa. Keisari Franz Beckenbauerin valmentamaa joukkuetta pidetään tämän käsitteen aloittajana. Länsi-Saksa eteni alkulohkostaan Tanskan jälkeen toisena jatkoon, eivätkä peliotteet ole loppupeleissäkään olleet varsinaisesti vakuuttavia. Toisella kierroksella Marokko kaatui niukasti 1–0, Meksiko vasta rangaistuspotkukilpailussa, ja välierässä Ranskaa vastaan Rudi Völler iski ratkaisevan 2–0-maalin ottelun viimeisellä minuutilla.

Argentiina puolestaan on tukeutunut supertähteensä. Maradona on eteläamerikkalaisten ainoa pelaaja, joka on iskenyt pudotuspeleissä useamman maalin, ja tapa, millä hän otti maansa reppuselkäänsä ensin Englantia(2–1, Maradonalle kaksi maalia), ja välierässä Belgiaa(2–0, Maradonalle molemmat maalit), ovat jääneet jalkapallon historiaan. Toisella kierroksella Uruguayta vastaan ratkaisevan 1–0-maalin iski kärkipelaaja Pedro Pasculli. Carlos Bilardon joukkue on siis edennyt, nimivahvuuden puutteestaan huolimatta, vakuuttavalla tavalla finaaliin.

Tasainen alku

Ensimmäisen puoliajan alussa kumpikaan joukkue ei onnistu saamaan yliotetta ottelusta. Länsi-Saksa pitää palloa hieman enemmän, ja pääsee pari kertaa maalintekoetäisyyksille. Vaarallisin paikka tulee n. 15 minuutin kohdalla, kun maa saa vapaapotkun aivan rangaistusalueen rajalta. Saksalaisten kikkailu kuitenkin epäonnistuu ja tilanne puretaan.

Argentiina pääsee tämän jälkeen peliin mukaan, ja 5 minuuttia saksalaisten vapaapotkusta, on heidän vuoronsa lähteä rakentamaan peliä erikoistilanteen avulla. Matthäus rikkoo Maradonaa kortin arvoisesti, mikä tietää huonoja uutisia Länsi-Saksalle, sillä Matthäus on ollut ottelun alun Maradonan päällystakkina. Työ, johon tarvitaan kaikki kikat.

Burruchaga astelee pallon taakse, keskittää vitosen alueelle, johon Toni Schumacher lähtee myös palloa vastaan. Keskityspalloon nousee kuitenkin korkeimmalle toppari Jose Luis Brown, jonka tyylikäs pusku suuntautuu oppikirjamaisesti ristikkäiseen kulmaan – ja maaliin! Argentiina siirtyy 23. minuutilla 1–0-johtoon.

Maalin jälkeen ottelu pysyy tasaisena. Suuria maalintekopaikkoja ei juurikaan ole. Yksi poikkeus kuitenkin tulee, kun Rummeniggelle avautuu avopaikka keskityspallosta, mutta saksalainen ei saa ohjattua palloa takatolpalta edes maalia kohti. Maradona pysyy suhteellisen näkymättömänä, kun Lothar Matthäus onnistuu siinä, missä ketään muu ei ole koko turnauksessa onnistunut: pimentämään maailman parhaan jalkapalloilijan.

Toinen puoliaika alkaa Argentiinan avopaikalla

Argentiina aloittaa toisen puoliajan. Palloa pyöritellään tasaisesti muutama minuutti, kunnes Länsi-Saksan vapaapotkun jälkeen Argentiina pääsee kolmella yhtä vastaan -hyökkäykseen. Burruchaga kuitenkin jäätyy totaalisesti, ja yrittää itse kikkailla ohi puolustajan, vaikka kaksi pelaajaa on aivan vapaana. Argentiina saa kulmapotkun, mutta tämä tuntuu lohdutuspalkinnolta.

56. minuutilla Argentiina saa jälleen kerran eurooppalaisten erikoistilanteen jälkeen vastahyökkäyksen. Tällä kertaa pallo on Real Madridissa elantonsa tienaavan Jorge Valdanon jalassa, eikä hän erehdy! Tyylikäs sijoitus takanurkkaan ohi Toni Schumacherin, ja Buenos Airesin kaduilla tavataan jo mestaruustangon askeleita. Länsi-Saksa ei voi nousta tästä enää, eihän?

Länsi-Saksa on purjeissa, eikä viherpaitaisilla tunnu olevan punaista lankaa pelissään. Keisari Beckenbauer hakee ratkaisua vaihtopenkiltä: Rudi Völler tuli kentälle jo puoliajalla, ja 62. minuutilla Dieter Hoeness tulee kentälle tuomaan, toivottavasti, ratkaisuvoimaa.

Ottelu tasoittuu hieman, ja Argentiina alkaa selkeästi puolustamaan johtoaan. Kunnes.

Pelikello näyttää 73 minuuttia, Länsi-Saksalla kulmapotku. Kulmapotku annetaan etutolpalle, josta Rudi Völler jatkaa, ja Karl-Heinz Rummenigge ohjaa pallon maaliin.

Noin 10 minuuttia myöhemmin saksalaiset saavat toisen kulmapotkun, jälleen vasemmalta. Tällä kertaa kulma annetaan takatolpalle, josta pallo jatketaan keskelle, ja Rudi Völler iskee tasoitusmallin! Völleristä tuli samalla historian kolmas pelaaja, joka on vaihtopelaajana tehnyt maalin MM-finaalissa!

Hetki oli pedattu Maradonalle

Finaali oli pelattu Diegolle. Maradona oli kantanut joukkueensa finaaliin, mutta hän on pysynyt toistaiseksi pimennossa. Länsi-Saksa on toki käyttänyt otteita, jotka saavat nykyjalkapalloilijan henget salpautumaan – eikä tässä tapauksessa ihailusta rehellistä puolustusta kohtaan. Peliä on hieman reilut viisi minuuttia jäljellä. Pystyykö taikuri kaivamaan hatustaan vielä yhden jäniksen?

Kyllä ja ei.

Pallo pelataan vain Diegon jalkaan. Tällä kertaa ratkaisuna ei ole kuljetus, vaan nerokas syöttö linjan taakse. Syöttö, joka vapauttaa Burruchagan läpiajoon. Burruchagalla on ollut ottelussa paikkansa, mutta nyt hän ei petä, ja Argentiina siirtyy jälleen kerran johtoon.

Tällä kertaa Argentiinan johto pitää loppuun asti, ja maa voittaa mestaruuden toisen kerran!

Kisoissa oli vain yksi hahmo

Kun kisoja pohtii isommasta näkökulmasta, niin jälkipolville jää mieleen kaksi sanaa: Diego ja Maradona. Tässäkin tekstissä miehestä on puhuttu jo kyllästymiseen asti. Maradonan kisat ovat kuitenkin olleet jotain historiallista.

Melkein kaikki, mitä Maradona teki, on jäänyt historiaan. Esimerkiksi Englanti-ottelu, ja upeat kaksi maalia. Toinen maali on omasta mielestäni hienoin jalkapallomaali, mitä vihreällä veralla on ikinä tehty. Silti ottelu muistetaan siitä toisesta maalista. ”Jumalan kädestä”, kuten Diego itse on sen ristinyt.

Lisäksi kuva, jossa Maradona juhlii mestaruutta, on noussut kisahistorian tunnetuimpien joukkoon.

Ennen kisoja Maradonasta puhuttiin maailman parhaana pelaajana. Kisojen aikana hän nousi kuitenkin listalla korkeammalle. Cruyff ja Pelé ovat molemmat loistavia pelaajia, jotka saavuttivat MM-tasolla mahtavia asioita. Heitä kuitenkin yhdistää yksi asia: he olivat loistavien joukkueiden, enemmän tai vähemmän ylivoimaisesti, parhaita pelaajia. Maradona puolestaan kantoi hyvän, muttei mitenkään erityisen, joukkueen lähes yksin finaaliin.

Jalkapallo-ottelua ei voi voittaa yksin, maailmanmestaruudesta puhumattakaan.

Diego Maradona saavutti vuonna 1986 jotain, mikä on varmasti tätä saavutusta lähimpänä.

Ottelun voit katsoa täältä.

The post Legendaariset ottelut: Jumala on todellinen, ja hän on argentiinalainen appeared first on Byyri.

Harva tietää, että Espanyolin perusti itseasiassa katalonialainen Angel Rodriguez, joka oli kyllästynyt ulkomaalaisiin vaikuttajiin katalonialaisessa jalkapalloskenessä. Espanyol perustettiin 1900, vuosi FC Barcelonan jälkeen, ja Blaurganan perustamista pidetäänkin yhtenä merkittävänä tekijänä Espanyolin synnyssä.

Barcelonan perustaja on nimittäin sveitsiläinen Hans Gamper. Gamperin päätös ei toki ollut yksinomaan henkilökohtainen, mutta katalaaniväestö oli perustamiskokouksessa vähemmistössä.

Kuninkaan seura

RCD Espanyol oli perustamisnimeltään itseasiassa Sociedad Espanyol de Futbol, ja se sai nykyisen nimensä , Real Club Deportivo Espanyol, ”vasta” vuonna 1912, kun silloinen Espanjan kuningas Alfonso XIII alkoi tukemaan seuraa. Samalla Espanyol sai logonsa päälle kruunun – symbolin, jonka nykyään kerrotaan kuvastavan seuran espanjalaisuutta.

Nykyään Barcelonassa kaupungin pienemmän seuran kannattaminen yhdistetään yleisesti Katalonian itsenäisyyden vastustamiseksi. Historiallisesti asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Siinä missä FC Barcelonan kannattajaperheeseen kuulumista pidettiin integroitumisena katalonialaiseen kulttuuriin, niin ne, jotka eivät kyenneet assimiloitumaan katalaanikulttuuriin liittyivät Espanyoliin.

Francon aika

Espanjan sisällissodassa merkittävä osa Espanyolin kannattajista taisteli Francisco Francon johtaman kansallismielisen vastarinnan nimissä. Vastarinta osoittautui lopulta voitokkaaksi, ja lokakuussa 1936 Franco julistettiin Espanjan Caudilloksi – Italian Ducea ja Saksa Führeriä vastaavaksi nimikkeeksi.

Espanyolin tausta Barcelonan espanjalaisena seurana sai Francon sympatiat, ja seurasta tuli ajan saatossa Katalonian ainoa seura, joka osoitti tukensa diktaattorille. Tämä sai katalaanit varpailleen, ja Blaurganan kannattajat alkoivat kutsua Espanyolia ulkomaalaiseksi seuraksi.

Nykyään Francon ajan haavat ovat suurimmalta osalta umpeutuneet, vaikka Katalonian itsenäisyys onkin jälleen kerran tapetilla. Seurojen välinen vihanpito on muuttunut perinteiseksi naapuriseurojen kilpailuksi.

Yksi Espanyolin pelaajista on muuten noussut Francon suosiman Real Madridin suosioon. Seuran kapteeni, ja kaikkien aikojen paras pelaaja, Raul Tamudo nimittäin iski kaudella 2006–2007 tasoitusmaalin paikalliskilpailija Barcelonaa vastaan. Tuo tasoitusmaali sattui ratkaisemaan mestaruuden madridilaisille, ja seuraavalla kaudella Santiago Bernabeu kunnioitti Tamudoa standing ovationilla.

Kapteenin poistuminen

Nykyistä läheisyyttä oli kuitenkin synnyttämässä suuri tragedia. Juuri Espanyolin kapteeniuden perinyt Daniel Jarque menehtyi elokuussa 2009. Tämä sai Barcelonan unohtamaan vanhan vihanpidon. Jarque vastaanotti kuolemansa jälkeen monta kunnianosoitusta. Esimerkiksi Chelseaa edustanut Cesc Fabregas omisti kauden avausmaalinsa Jarquelle.

Suurin tribuutti tuli 2010 MM-kisojen finaalissa. Jo tuolloin Barcelonan ikoniksi kohonnut Andres Iniesta iski Espanjalle maailmanmestaruuden ratkaisseen osuman jatkoajalla. Maalin jälkeiset tapahtumat nostivat hänet myös Espanyolin kannattajien suosioon.

Iniesta otti paitansa pois, ja paidan alta paljastui viesti: ”Dani Jarque siempre con nosostros”, ”Dani Jarque, aina kanssamme”. Iniesta omisti mestaruuden Jarquelle.

Pysy aina pikkuveljenä

Espanyolin kannattajat ovat ottaneet oman roolinsa hyvin vastaan: he tiedostavat, että tulevat aina olemaan kaupunkinsa pienempi seura. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei heillä olisi ylpeyttä seuransa statuksesta. Joissain otteluissa Espanyolin kannattajat osoittavat pilkkaa isoveljelleen bannerilla, jossa lukee selkeä viesti: ”Catalunya: Més que un club” – ”Katalonia: enemmän kuin yksi seura”.

The post RCD Espanyol – espanjalainen seura Kataloniassa? appeared first on Byyri.

Magdeburg voitti UEFA:n Cup-voittajien cupin vuonna 1974 ja Carl Zeiss Jena & Lokomotive Leipzig olivat samaisessa kilpailussa kakkossijalla 80-luvulla. 1980-luvulla myös DDR-Oberligaa dominoinut Berliner FC Dynamo oli vakiovieras erinäisten eurooppalaisten cup-kilpailujen jatkopeleissä ja Dynamo Dresden eteni vuonna 1989 upeasti UEFA Cupin välieriin.

Kylmän sodan jälkeen Saksa jaettiin neljään osaan liittoutuneiden kesken. Jo pian länsimaat yhdistivät omat alueensa BRD:ksi ja Neuvostoliiton hallintoalueesta tuli puolestaan DDR.

Syvällä Itä-Saksan puolella sijainneeseen Berliiniin tehtiin samanlainen jako. Aluksi Berliinissä sai kulkea valloitusvyöhykkeiden välillä vapaasti, mutta tämä muodosti DDR:lle ongelman: länsisaksalainen elämäntaso oli itäsaksalaista todella paljon korkeampi, ja useat päättivät jäädä Länsi-Berliiniin.

Erinäisten kriisien jälkeen DDR päätti, Neuvostoliiton kanssa yhteistyössä, pystyttää muurin Neuvostoliiton hallinnoiman alueen rajalle. Muuri ilmestyi seisomaan sinnikkäästi vuonna 1961, kun rajalle asetettiin piikkilanka-aita, ja useat itäsaksalaiset joutuivat murhatuksi yrittäessään laitonta rajanylitystä. Berliinin muuria pidettiin ja pidetään Euroopassa tyypillisesti kylmän sodan symbolina.

Muuri murtui, ihmiset iloitsivat

Kaikki kuitenkin muuttui 9. marraskuuta 1989.

Eurooppa eli vahvassa murroksessa, ja itäblokin maissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kylmän sodan aikana vapaat vaalit. Vaikka Itä-Saksaa johdettiin vielä hyvin autoritäärisesti, epähuomiossa annettiin ohjeistus, että rajanylittäjiä ei enää ammuttaisi. Tämä käsky aloitti massiivisen joukkopaon idästä länteen, ja yhteistuumin saksalaiset alkoivat purkaa muuria – molemmilta puolilta.

Berliinin muurin murtuminen symbolisoi kylmän sodan loppumista. Kun itäsaksalaiset saivat, epävirallisesti tosin, ylittää muurin ilman sanktioita, heitä odotti iloinen joukko länsiberliiniläisiä, jotka tervehtivät itäberliiniläisiä iloisesti halaten.

Virallisesti Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.

Itä-Saksan huippujoukkueet jäivät jalkoihin

Miten tämä vaikutti saksalaiseen jalkapalloon? Ensimmäinen, välitön, vaikutus oli luonnollisesti kahden liigajärjestelmän yhdistäminen. Jo tässä näkyi Länsi-Saksan väheksyntä itäsaksalaista jalkapalloa kohtaan: kylmän sodan aikana Bundesligassa oli 16 joukkuetta, jotka kaikki saivat pitää paikkansa yhdistyneessä sarjassa.

Itä-Saksasta ainoastaan kaksi seuraa saivat kunnian osallistua yhdistyneen Saksan pääsarjaan. Nämä kaksi seuraa olivat Dynamo Dresden ja FC Hansa Rostock.

Itä-Saksan jalkapalloa 1980-luvulla suorastaan dominoinut Berliner FC Dynamo ”tuomittiin” aloittamaan 3. korkeimmalta sarjatasolta. Tämä johtui varmasti seuran statuksesta Itä-Saksan tiedustelupoliisin, Stasin, tukemana seurana. Paetakseen tätä mainetta seura nimesi itsensä uudelleen FC Berliniksi, joskin seura vaihtoi nimensä takaisin alkuperäiseksi vuonna 1999.

DDR-Oberligan 14 Saksan yhdistymisen aikaisesta joukkueesta yksikään ei pelaa tällä hetkellä Bundesligassa.

Elintasoerot Itä-Saksan ja länsimaiden välillä aiheuttivat myös massiivisen pelaajapaon. Steffen Freund, joka pelasi myöhemmin urallaan 21 maaottelua Saksan paidassa, kertoi saaneensa upeaa kohtelua siirryttyän Schalkeen 1991: hänen mukaansa seura tarjosi hänelle kattohuoneiston, josta nuori itäsaksalainen oli ihmeissään. Yksi parhaimmista pelaajista, joka ei saanut kutsua Die Mannschaftiin, Uwe Rösler, loi puolestaan mittavan uran Manchester Cityssä.

Millä mielin kohti tulevaa?

Valoa tunnelin päässä kuitenkin on. Paljon kritisoitu RB Leipzig on vakiinnuttanut paikkansa Bundesligan kärkijoukkueena, ja Itä-Berliinin ylpeys Union Berlin nousi täksi kaudeksi pääsarjaan ensimmäistä kertaa historiansa aikana.

Itä-Saksa on tuottanut myös saksalaisen jalkapallon huippupelaajia. Jo mainitut Freund ja Rösler saivat seuraajakseen kenties 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaan saksalaisjalkapalloilijan, Görlitzissä syntyneen Michael Ballackin, jonka saavutukset eivät kaipaa esittelyjä. Vuoden 2014 MM-voittajajoukkueessa pelasi vain yksi itäsaksalaislähtöinen pelaaja, mutta hän oli nähdäkseni koko joukkueen paras pelaaja, nykyään Real Madridia edustava Toni Kroos.

Miltä itäsaksalaisen jalkapallon tulevaisuus näyttää?

Tilanne on edelleen heikko, sillä 2. Bundesligassa pelaa vain kaksi itäsaksalaisseuraa. 3. Ligassa sentään joukkueita on useampia.

Näin historiafriikkinä itse toivoisin, että Itä-Saksan jalkapallo saataisiin uudelleen nousuun. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ensi kaudella Bundesligassa pelaa maksimissaan kaksi joukkuetta entiseltä DDR:n alueelta.

The post Dynamo Dresden, Hansa Rostock, BFC Dynamo… – historiaa ja jalkapalloa Itä-Saksassa appeared first on Byyri.

Seuran kotistadion, Ipurua, on todella sympaattinen kokonaisuus. 7 000 hengen stadion on Euroopan top-5-liigojen pienin, eivätkä Eibarin ottelut ole silti yleensä loppuunmyytyjä.

Joukkueella on silti kuitenkin varsin uskollinen ja suuri kannattajaporukka, Eskozia la Brava, jonka vapaamuotoinen suomennus on urhea Skotlanti. Tarinan mukaan kannattajaporukka nimettiin, kun eibarilaisryhmä katsoi Skotlannin rugbyottelua. Skotlanti hävisi ottelun selkein lukemin, mutta katsomossa kannustettiin omia ylpeästi loppuun asti. Tätä urheutta seuran kannattajat totesivat tarvittavan sekä pelikentillä että katsomoissa.

Terceran perinneseura

Eibar perustettiin vuonna 1940, mutta seuran toiminta oli säännöllisen epäsäännöllistä, kunnes kaudelle 1943-1944 seura ”täysipäiväistyi”. Tuona kautena tapahtui toinen seuran historiaa muovannut tapahtuma. Baskiseura ei eräänä pelipäivänä löytänyt joukkueelleen pelipaitoja, joten pelaajat joutuivat tyytymään paikallisen jalkapalloliiton tarjoamiin peliasuihin. Ne oli lahjoittanut Barcelona, ja kaksi ”blaugranaa” ovat olleet lämpimissä väleissä tästä hetkestä lähtien. Tarkemmin sanottuna Eibarin värit ovat sininen ja karmiininpunainen, ja seurasta käytetään nimitystä azulgranas.

Tercera Division muodostui eibarilaisille todella tutuksi vuosien varrella. Seura vietti käytännössä 1950-luvulta 1970-luvulle Espanjan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla, käväisten välillä Segundassa.

1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa siltä, että tämä pienestä ja karusta kotoisin oleva pikkuseura oli löytänyt oman sarjaportaansa – 4. sarjaportaaksi muuttuneen Terceran. Mikään seurassa ei viitannut, että se muodostaisi yhden espanjalaisen jalkapallon sympaattisimmista tuhkimotarinoista.

Pikku hiljaa seuran tulokset vakiintuivat: vuonna 1989 Eibar nousi jo Segundaan. Tästä hetkestä eteenpäin Eibar, paria putoamista lukuun ottamatta, vietti aikansa Segundassa, kunnes vuonna 2014 ihme tapahtui: Eibar voitti Segundan, ja nousi sensaatiomaisesti La Ligaan.

Jose saapuu seuraan

Seurahistorian ensimmäinen kausi oli kaikkea muuta kuin ikimuistoisen ihana, ja seura onnistui säilymään lopulta vasta kun sarjan 13:nneksi sijoittunut Elche tiputettiin Segundaan taloudellisista syistä. Eibarin heikko kausi oli lopulta suuri siunaus, sillä seuraavalle kaudelle lähdettiin uuden valmentajan, José Luis Mendilibarin, johdolla.

Jose toikin miltei välittömästi upeita tuloksia, ja debyyttikaudellaan hän luotsasi joukkueen 14. sijalle. Seuraavalla kaudella sijoitus oli jo 10., minkä jälkeen joukkue yllätti kaikki uudelleen sijoittumalla upeasti yhdeksänneksi.

Nämä tulokset toivat paitsi rahaa seuran kassaan, myös uskoa Eibarin mahdollisuuksiin säilyä liigassa. Tämä näkyi esimerkiksi Ipuruan stadionremontissa: aiemmin seurajohto ei ollut uskaltanut remontoida stadionia, sillä he uskoivat Eibarin tippuvan pian sarjaporrasta alaspäin.

2018-2019-kausi oli Mendilibarin heikoin, mutta Eibar sijoittui kuitenkin kunnioittavasti sijalle 12. Kuluvalla kaudella, kirjoitushetkellä, Eibar on 15., mutta on kohdannut sarjan suurista joukkueista kaikki.

Fanien omistama seura

Eibar on siitä harvinainen pikkuseura, että sen talous on aina ollut loistavasti hoidettu. Velkaa seuralla ei ole ollut käytännössä koskaan.

Tämä ei kuitenkaan ole johtanut vauhtisokeuteen, vaan joukkueen rakennus on hoidettu aina kollektiivi edellä. Eibar olisi luultavasti voinut houkutella yksilöinä nykyistä parempia pelaajia, joista tunnetuimmat lienevät yhden kauden ihme Borja Baston ja Real Madridissakin pyörähtänyt Pedro Leon, mutta tälle ei ole ollut mitään syytä: Josen pelitavassa yksilöt eivät pääsisi loistamaan, vaan kollektiivinen pelitapa on tärkein.

Seura oli omalla tavallaan edelläkävijä, sillä vuonna 2014 Eibar julisti seuran tarjoavan osakkeitaan avoimeen myyntiin. Tämä Defiende al Eibar osoittautui suureksi menestykseksi, ja heinäkuussa osakkeet olivat jo myytyjä. Kampanja sai todella suurta tukea espanjalaispelaajilta, ja muun muassa Xabi Alonso osoitti tukensa osakemyynnille.

Tuhkimotarina

Vaikka Eibar ei todennäköisesti tule koskaan voittamaan mitään suurta, on joukkue ansainnut paikkansa sympaattisuudellaan. Paikalliset suhtautuvat seuraan intohimoisesti,ja suurella rakkaudella. Seuraa voisi kuvata tietyllä tavalla Espanjan Leicester Cityksi tai oikeastaan kuvaavammin Sassuoloksi. Budjetin ja resurssien ylärajoissa pelaamalla on mahdollista luoda omanlaistaan menestystarinaa.

Eibar ei välttämättä ole suurseura, mutta historia kaikkinensa osoittaa, että suuri seura on kyseessä.

LaLiga: Eibar – Alaves 24. marraskuuta klo 17.00 C More

The post Espanjalaisfutiksen outolintu SD Eibar ei ole suurseura vaan suuri seura appeared first on Byyri.

Tuo ottelu päättyy 0-0, ja mestaruus matkaa silloiselle Finnair Stadiumille. TPS:lle jää lopulta käteen katkera pronssimitali. Lohtua ei myöskään tuo Fulham-lainapeluri Wayne Brownin valinta Vuoden Veikkausliigapelaajaksi.

Hypätään ajassa vuoteen 2019. Europelien kirkkaat valot ovat vaihtuneet Ykkösen nousutaisteluun. TPS:n ranskalainen vierailu Veikkausliigassa on edelliskaudella päättynyt katkerimmalla mahdollisella tavalla: nousukarsinnassa KPV tiputti turkulaiset vierasmaalisäännöllä. Putoaminen päätti myös TPS:n pitkäaikaisen prosessin, kun seuraa vuodesta 2014 valmentanut Mika Laurikainen erosi päävalmentajan paikalta.

Mikä Turussa oikein meni pieleen? Mihin katosivat puheet pohjoismaalaisesta suurseurasta?

Sugardaddyn poistuminen

TPS:n 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun nousun Veikkausliigan huipulle mahdollisti ennen kaikkea yksi mies. Seppo Sairanen tuki turkulaisseuraa merkittävällä summalla, ja seuraa valmensivat suomalaiset valmentajatähdet: ennen Rautiaista joukkuetta luotsasivat Mixu Paatelainen sekä Martti Kuusela. Sairasen johdolla TPS puhui jopa omasta stadionhankkeesta.

Vaikka TPS menestyi kansallisella tasolla mainiosti, suurin kruunu jäi kuitenkin puuttumaan: Veikkausliigan mestaruus karttoi turkulaisseuraa kuin ruttoa, vaikka lähelle toki päästiin. Kauden jälkeen TPS pestasi Rautiaisen apulaisvalmentajana toimineen seuraikoni Marko Rajamäen uudeksi valmentajaksi. ”Rapan” aikana TPS sijoittui kahdesti kolmanneksi, ja voitti Suomen cupin.

Oman näkemykseni mukaan Sairanen kuitenkin pikku hiljaa kyllästyi odottamaan ja veti rahoitustaan pois seurasta.

TPS ei ollut Sairasen ajan jälkeenkään missään nimessä köyhä seura, ja joukkueen budjetti oli yksi liigan korkeimmista. Seura eli kuitenkin yli varojen, luottaen saavansa kausittain myytyä vähintään yhden pelaajan ulkomaille.

Vuonna 2013 tämä uhkapeli lopulta kostaantui. Edelliskaudella seura oli saavuttanut komeasti 3. sijan, ja off-seasonilla joukkueeseen pestattiin esimerkiksi Duarte Tammilehdon kaltaisia Veikkausliigassa meritoituneita pelaajia. Seuran budjettiin oli joidenkin lähteiden mukaan merkitty pelaajasiirtojen lisäksi tietynlainen euromenestys. Kausi oli kuitenkin katastrofi: joukkue sijoittui Veikkausliigassa kahdeksanneksi, ja Eurooppa-liigassa luxemburgilainen Jeunesse Esch tiputti seuran jopa tragikoomisesti jatkosta.

TPS:n talous oli kuralla, ja kauden jälkeen seura ilmoitti, että kaikki pelaajat ovat vapaita etsimään itselleen uuden seuran.

Ykköseen ja takaisin

Vuonna 2014 seuralla oli vain yksi tavoite: selviytyä. TPS oli saanut kasaan tilanteeseen nähden yllättävän hyvän joukkueen, joka koostui lähinnä nuorista suomalaispelureista. Lopulta tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Tepsi tippui kauden jälkeen Ykköseen.

Kauden jälkeen kannattajille jäi kuitenkin paljon jossiteltavaa, kun putoamiskamppailussa mukana olleen Hongan todellinen taloudellinen tilanne selvisi, ja seura ei saanut seuraavana vuonna liigalisenssiä. Olisiko TPS pysynyt Veikkausliigassa, mikäli Honka ei olisi käyttänyt talousdopingia? Hongan vapauttamaa liigapaikkaa tarjottiin myös Tepsille, mutta Laurikainen ilmoitti, että haluaa saavuttaa nousun pelaamalla.

Kannattajille tilanne oli mielenkiintoinen. TPS:n liigapaikkaa pidettiin itsestäänselvyytenä, eikä muista Ykkösen seuroista ollut juuri mitään tietoa. Vaikka kannattajat toivoivatkin nousua jo ensimmäisellä kaudella, tihkui seuran taloudesta jatkuvalla syötöllä huolestuttavia uutisia. Huhut kertoivat, että TPS:n tulevaisuus olisi uhattuna. Seura koki myös todella pahan imagotappion, kun seuralegendaksi matkalla ollut kapteeni Jukka Lehtovaara pilasi maineensa TPS-kannattajien silmissä siirtymällä paikalliskilpailija Interiin. Toiminta ei kuitenkaan loppunut, ja seura järjesti vuonna 2016 joukkorahoituksen, jolla toiminta pyrittiin takaamaan myös jatkossa.

TPS vietti Ykkösessä lopulta kolme kautta. Ensimmäisellä kaudella kausi huipentui PK-35-vieraspeliin, jossa taisteltu tasapeli ei lopulta riittänyt nousukarsintaan pääsyyn. Vuonna 2016 Palloseura pääsi lopulta liigakarsintaan, mutta paikalliskilpailija Inter oli parempi.

2017 oli lopulta TPS:n vuosi. Jälleen kerran sarja ratkesi viimeisellä kierroksella. Tällä kertaa TPS onnistui kuitenkin ottamaan lähihistoriansa tärkeimmän voiton vieraspelissä Honkaa vastaan. Tämä takasi nousun takaisin Veikkausliigaan.

Jollain perverssillä tavalla Ykkösen vierailu vei kannattajatoimintaa eteenpäin. TPS:n heikot kaksi kautta oli vienyt hieman fiilistä pois katsomosta, ja vakituiset katsojat tuntuivat hieman vieraantuneen joukkueesta. Ykkösessä oli tarjolla uusia kokemuksia, ja hyvä menestys toi kannattajakatsomoon lisää ihmisiä. TPS:n kannattajaporukka nousukaudella oli aivan erilainen kuin joukkueen pudotessa.

Jonain päivänä

Palloseuran lähihistoria tuo minulle mieleen, kuten otsikosta voi päätellä, Atletico Madridin. Kuten TPS, myös Atletico on perinteisesti ollut maassaan perinteinen suurseura. Kumpaakin seuraa yhdistää myös tietty melankolia. Jokaisen kauden piti olla SE kausi, jolloin oma joukkue nousee ja voittaa liigansa.

Mutta jokainen kausi päättyy lopulta pettymykseen. TPS:n tavoin myös Atletico on pelannut tämän vuosituhannen aikana oman maansa divaria.

Kumpikin joukkue on sarjastatuksestaan huolimatta kuulunut aina pääsarjaan. Turussa tämä on ollut selkeää, sillä Turun Derby nousi aikanaan turkulaisyleisölle melkein pakolliseksi kulttuuripläjäykseksi. Lisäksi Inter ei 2000-luvun suuremmasta menestyksestä huolimatta ole ikinä saanut kaupungissa samanlaista jalansijaa kuin Palloseura.

TPS:n perinteet miltei velvoittavat seuraa nousemaan takaisin Veikkausliigaan, sillä paikallisvastustajan lisäksi arkkivihollinen HJK odottaa varmasti otteluita Tepsiä vastaan.

Kirjoittamishetkellä Ykkösen tilanne on varsin selkeä. Haka menee kärjessä omia menojaan, ja TPS on repinyt sarjassa kolmantena olevaan Jaroon mukavan kaulan. Joukkueen otteet ovat puolestaan olleet vaihtelevia. Välillä seura näyttää pelaavan väärässä sarjassa, mutta hieman kärjistäen aina ei voi sanoa, onko oikea sarjataso Veikkausliiga vai Kakkonen.

Itse TPS-kannattajana odotan innolla liigakarsintaa. Toivon myös KPV:n asettuvan karsinnassa vastaan, niin paljon ainakin meikäläiselle jäi viime vuodesta hampaankoloon.

Ja kuka tietää tulevasta. Tekstissä mainittu Atletico Madrid on voittanut La Ligan ja esiintynyt kahdesti Mestarien Liigan finaalissa. Ehkä TPS:lläkin on toivoa.

The post Isä, miksi kannatamme Tepsiä? Katsaus Suomen Atletico Madridin vuosiin 2009–2019 appeared first on Byyri.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt vaikeinakin aikoina. Huuhkajia on, yksittäisiä protestiotteluita lukuun ottamatta, tukenut kansainvälisesti huipputasoa oleva kannattajajoukko, Pohjoiskaarre.

Yhtenäisyys

Suomen Maajoukkueen Kannattajat Ry perustettiin vuona 2002, ja yhdistys on vuosien mittaan kasvanut niin, että SMJK:n Wikipedia-sivun mukaan yhdistyksellä oli syksyllä 2014 2 500 jäsentä.  Maajoukkueen kannattajat siirtyivät vuonna 2008 Stuart Baxterin ensimmäisiin karsintoihin Olympiastadionin E-päätyyn. Suomen kannattajakatsomosta on yleisesti käytetty nimitystä Pohjoiskaarre.

Pohjoiskaarre on ollut jopa kansainvälisesti poikkeava ilmiö. Idea, jossa eri seurojen kannattajat unohtavat jopa vihamieliset värit kannattaakseen maajoukkuetta, on ollut hyvin harvinainen. Maajoukkueen kannatuslaulut ovat tuttuja ”jopa” rivikatsojille, ja kannatuskulttuuri on Pohjoiskaarteen ansiosta kasvanut myös seuratasolla. Pohjoiskaarre on monessa mielessä suunnannäyttäjä, joka tuo esimerkiksi kannattajachantteihin uusia säveliä, joita seurajoukkueiden kannattajat ottavat omaan repertuaariinsa.

Itse en häpeäkseni ole SMJK:n jäsen, mutta olen katsonut otteluita säännöllisen epäsäännöllisesti Pohjoiskaarteessa useissa karsinnoissa. Olen juhlinut upeaa Kreikka-voittoa itselleni täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. En ole juurikaan muiden lajien kannattajakulttuuriin perehtynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että samanlaista yhtenäisyyttä, yhteen hiileen puhaltamista, olisi muissa suomalaisittain isoissa lajeissa.

Vaikeat ajat ovat varmasti vaikuttaneet tähän yhteisöllisyyteen. Tappion hetkellä maajoukkueen kannattajatoiminta on oikeastaan ollut ainoa onnistumisen tunnetta antanut tekijä. Maajoukkuetta ei ole jätetty, vaan sen takana seisotaan, vaikka tulokset ovat olleet mitä on. Tämä on luonut vahvan toveruusaatteen kannattajien välille. Vaikeina aikoina kannattajatovereista on aina saanut vertaistukea.

Toki jatkuvat tappiot aiheuttivat reaktion kannattajissa. Futisforumilla käytiin pitkää keskustelua Pohjoiskaarteen alennustilasta, ja esimerkiksi kotiottelussa Unkaria vastaan vuonna 2016 järjestettiin suuret protestit Mixu Paatelaista vastaan. Kannattajat kuitenkin yhtenäisesti totesivat, että paras ratkaisu on painaa leuka rintaan ja jatkaa kohti tulevaa. Tällä hetkellä kannattajaskene on noussut takaisin korkealle tasolle.

Läpi Euroopan, läpi maailman

Itselleni Suomen maajoukkueen seuraamisessa hienointa on ollut omakohtaisesti eeppiseksi nousseet vierasreissut. Valitettavasti näiden vierasreissujen tulokset ovat olleet omalla kohdallani heikkoja. Olen nähnyt Mixun ajan surkean esityksen Pohjois-Irlannissa ja varmalta näyttäneen voiton lipeämisen Islannissa. Ensimmäinen vierasreissuni oli 3-0-tappio Ranskassa. Pitkään näyttikin siltä, että en tule ikinä näkemään Huuhkajien vierasvoittoa, kunnes Teemu Pukki lopulta iski voittomaalin Shkodërissä.

Vierasmatkoille ei kuitenkaan lähdetä ainakaan pelkästään jalkapallon takia. MoonTV kuvasi Mixun ajan karsintoja loistavassa Kaikkien Aikojen Karsinnat -sarjassa, ja tässä sarjassa kiteytyi ainakin omasta mielestäni suomalainen kannattajakulttuuri. Tulokset olivat heikkoja, mutta niihin suhtauduttiin tietyllä tavalla pilke silmäkulmassa.

Henkilökohtaisella tasolla voin todeta, että maajoukkue antoi hyvän tekosyyn toteuttaa ihannematkani Islantiin. En myöskään usko, että olisin tehnyt samanlaisen roadtripin läpi Balkanin ilman Huuhkajia.

Viimeaikojen huippuhetket

Pohjoiskaarre on saanut Riven ansiosta viime aikoina uusia huippuhetkiä. Kreikka-away ottelua muistellaan lämmöllä, ja kyseessä lienee kaikkien aikojen tappio. Kosovo-ottelua Shkodërissä on jäänyt monen mieleen, ja itse koenkin ottelun aloittaneen kannattajien Rivelutioniksi nimeämän aikakauden.

Nations Leaguessa huippuhetkiä oli paljon. Itselleni tärkeimmäksi nousivat ehdottomasti jo mainitsemani Kreikka-voitto Ratinalla, jossa Glen Kamara nousi maajoukkueen tähdistöön, sekä huikea Viron vierasreissu. Tallinnaan rantautui pitkin päivää satoja suomalaisia, ja marssi A Le Coq arenalle oli huikea. Suomalaiskannattajien täyteen ahdattu kannattajasektio lauloi koko ottelun, ja katsomo repesi täysin, kun Teemu Pukki iski ottelun lopussa tärkeän voittomaalin. Totesin kannattajaystävälleni pelin jälkeen, että ensimmäistä kertaa uskoin, kun stadionin ulkopuolella laulettiin, että Riven johdolla mennään kisoihin.

Paras muisto minulla on kuitenkin tullut näissä karsinnoissa. Kotiottelussa Bosniaa vastaan järjestettiin kaikkien aikojen marssi, jossa laulu raikui ja soihdut paloivat. Ottelu oli todennäköisesti karsintojen tärkein. Suomalaiseen jalkapallokulttuuriin kuuluu olennaisesti sulaminen isoissa otteluissa, mutta bussissa Helsingistä Tampereelle tunnelma oli optimistinen, olihan maajoukkueen esitykset olleet kliinisiä Riven aikana. Ottelu sujuikin Huuhkajien käsikirjoituksen mukaan oikeastaan koko pelin ajan, ja Pukin kaksi maalia johtivat siihen, että Suomi on ennennäkemättömän hyvässä tilanteessa tällä hetkellä. Pohjoiskaarteessa tunnelma oli koko pelin suorastaan kiimainen, ja laulut kuuluivat varmasti koko Tampereelle. Kisapaikka on täysin omissa käsissä!

Tulevaisuus näyttää valoisalta

Tulevaa on tietenkin jalkapallossa mahdotonta ennustaa, mutta kannattajan näkökulmasta tilanne näyttää hyvältä. Loppuvuoden ottelut ovat kaikki jo tekstiä kirjoittaessa myyty loppuun, ja Suomen kiintiö Bosnian vieraspeliin myytiin loppuun todella nopeasti. Nämä asiat kertovat sen, että oma maajoukkue on nykyään prioriteetti. Ennen otteluihin tultiin myös vastustajasta riippuen, mutta nykyään Huuhkajat myyvät stadionin loppuun vaikkapa Liechtensteinia vastaan. Teemu Pukin huikeat otteet Englannissa ovat myös nostaneet Huuhkajien statusta suomalaisten jalkapallon kannattajien kanssa, eikä kotimaisesta futiksesta puhuta enää pelkästään potkupallona.

Isoin kiitos nykytilanteesta kuuluu kuitenkin jalkapallojumala Markku Kanervalle. Rive tuntee suomalaisen jalkapallon paremmin kuin ulkomailta tulleet valmentajat, ja jo ensimmäisistä otteluista lähtien peli on näyttänyt siltä, jolta kannattajat ovat monta vuotta toivoneet. Onkin todettu, että nykypeli näyttää juurikin siltä, miltä Stuart Baxter yritti sen saada näyttämään: puolustuksessa hodgsonlaista inhorealismia modernilla vastahyökkäyspelillä höystettynä.

Luen tällä hetkellä Jonathan Wilsonin loistavaa Inverting the Pyramid -kirjaa, jossa hän siteeraa Italian catenaccio-ajan jalkapallotoimittajaa, joka toteaa: ”Jalkapallotaktiikassa on kaksi koulukuntaa. Toiset valitsevat 11 parasta pelaajaa, kuten Brasilia. Toiset valitsevat 11 pelaajaa, jotka voivat olla tasoltaan heikompia, mutta jotka sopivat taktiikkaan parhaiten.” Itse olen todella tyytyväinen, että tällä hetkellä Rive on pelityylillään valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, joka on osoittautunut toimivaksi.

The post Kolumni: Via Dolorosa – Pohjoiskaarteen hienous appeared first on Byyri.