Kauneus piilee myös pelitavoissa, vaikkakin pelitapojen kohdalla viitataan yleensä ”hyvään peliin”. Pelitavan ”hyvän” voi tässä mielestäni silti rinnastaa kauneuteen, kuten Fjodor Dostojevski, joka vietti päiväkausia Rafaelin Madonnan äärellä, ja piti maalausta osoituksena äärimmäisestä kauneudesta nimenomaan sen vuoksi, että maalaus heijasti hänen mukaansa myös kaikkea sitä, mikä oli hyvää ja moraalisesti oikein. Jalkapallon kohdalla vertaus menisi niin, että kun kaksi joukkuetta pelaa hyvää peliä, on peli myös samalla kaunista.

Jalkapallon kauneus ja estetiikka piilee myös itse pelissä. Yllättävät tilanteet ja käsikirjoittamaton draama luovat aivan erityisen jännitteen, jota ei välttämättä muualla elämässä näe. Jalkapallon ideassa täytyy siis olla jotain sisäisesti kaunista, koska kutsutaanhan jalkapalloa yleisesti ”Kauniiksi peliksi”. Mikä siis tekee jalkapallosta kaunista, ja mikä on kaunista jalkapallossa? Kirjoituksen tarkoituksena – kuten filosofiassa ylipäätään – ei ole tarkoitus täsmentää absoluuttisesti millaista on kaunis jalkapallo, vaan antaa lukijalle ennemminkin työkaluja ja näkemyksiä, joilla jalkapallon kauneutta voidaan arvioida.

Kauneuden kaksi perusteoriaa

Ennen kuin voidaan keskustella kauneudesta jalkapallossa, on meidän ensimmäiseksi määriteltävä jollain suppealla tavalla mitä tarkoitetaan kauneudella ja toisekseen, kuinka kauneus voidaan määritellä asioissa. Lähdetään yksinkertaisesta subjektiivisuus ja objektiivisuus jaosta. Subjektivismi väittää, että kauneus on sanonnan mukaan ”katsojan silmässä” ja kauneuden määritteleminen on relativistista, eli riippuu täysin siitä, mitä kauneuden kokija itse pitää kauniina. Toinen pitää nykytaiteesta, mutta toinen ei voi ymmärtää miksi abstrakti möhkäle olisi millään muotoa kaunis. Subjektivismi siis väittää, että asioissa tai esineissä ei itsessään ole mitään kauneuden attribuuttia, ennen kuin kauneuden havaitsija ne siihen postuloi.

Subjektivismi on siis hyvin salliva sen suhteen, mitä voidaan pitää kauniina, mutta entä kun kahden kauneuden arvostelman välillä syntyy ristiriita? Organisoitu puolustuspeli on katsojan A mielestä kaunista ja tehokasta, kun taas katsoja B suorastaan vihaa inhorealistista tulosjalkapalloa. Kumpi on oikeassa? Kyseisen kaltaisissa väittelytilanteissa lopputuloksella ei varmasti ole suurtakaan merkitystä, mutta entä sen suhteen kuka saa päättää, millaista taidetta julkisiin tiloihin valitaan? Uskoisin, että kauneuden määritelmästä käytäisiin useampikin tulinen väittely, jos hankintapäällikön mielitaidetta olisi Kalervo Palsan teokset. Subjektivismi ajaa itsensä nopeasti loputtoman väittelyn suohon.

Entä sitten objektivismi? Objektivistit ovat sitä mieltä, että on olemassa sellaisia kriteereitä ja attribuutteja, joiden mukaan jokin asia tai esine on kaunis, eli kauneus on esineessä itsessään. Tyypillisinä kauneuden kriteereinä ja mittareina voidaan pitää kultaista leikkausta, mittasuhteita, värejä tai muita empiirisiä arvostelmia. Objektivismilta katoaa kuitenkin pohja, jos yksikin havainnoitsija kiistää asian tai esineen kauneuden. Pallo on pyöreä ja kaunis, mutta vain kauneuden voi kiistää, mutta pyöreyttä ei.

Yksi objektivistien yritys vastata kysymykseen kauneuden ominaisuudesta on esittää, että kauneuden havainnoimiseen tarvitaan erityinen kyky, jota voidaan harjoittaa. Lievästi elitistiseltä kuulostavassa lähestymistavassa on silti puolensa. Ajatellaan asiaa jalkapallon kautta: koulutettu valmentaja havainnoi peliä eri tavalla kuin satunnainen katsoja, ja pitää todennäköisesti eri asioita ja suorituksia pelissä kauniina kuin katsoja. Se, onko valmentajan havainnoima ja kuvailema peli juuri oikeaa jalkapallon kauneutta on sitten eri asia, mutta tarkoituksena oli nyt vain tuoda estetiikan ongelma ja peruskysymykset esille.

Kaunis pelitapa?

Mutta mitä on kauneus jalkapallossa? Jos karkeasti luettelisi, niin pelin kauneus tulee taiturimaisesta pallonkäsittelystä, hypnoottisesta ja järjestelmällisestä pallon syöttelystä, intohimoisesta kaksinkamppailusta, yllättävistä vastahyökkäyksistä, viime hetken pelastuksista maaliviivalta jne., mutta onko sillä mitään tekemistä sen kanssa, millaista pelitapaa pidetään kauniina? Selostajat yleensä kommentoivatkin sekavaa ja poukkoilevaa peliä niin, että peli on yleisöystävällistä, mutta valmentajien painajainen. Näytösjalkapallo kaikkine kikkoineen on varmasti näyttävää, mutta siitä puuttuu jokin olennainen osa ja se on kilpailu. Valmentajien ja pelaajien tehtävänä ei ole pelkästään pelata peliä, vaan myös yrittää voittaa ottelu.

Sanotaan nyt yksinkertaisuuden vuoksi, että jos näistä jalkapallon kauneuteen liittyvistä ominaisuuksista pitäisi vetää jonkinlainen lineaarinen jana, olisi sen toisessa päässä individualistiset jalkapallon supertähdet, joiden yksilösuoritukset nostavat joukkuetta ja ovat itsessään kauniita ja janan toisessa päässä kurinalaisesti pelaava kollektiivi. Huomautan toki tässä, että kollektiivi ei tietenkään väistämättä tarkoita puolustuspelaamista.

Tilastojen valossa suositaan individualistista jalkapalloa. Suurin osa pelaajiin liittyvästä tilastoinnista keskittyy asioihin, joita pelaaja tekee pitäessään palloa, vaikka yksittäisen pelaajan pallonhallinta peliä kohden on todella vähäistä. Pelaajista kerätään kyllä dataa millä alueella he liikkuvat ja kuinka paljon he juoksevat, mutta peliälyn ja sijoittumisen havainnoiminen suhteessa muihin pelaajiin näyttää vaativan vielä harjaantuneen silmän havainnointia, joka vahvistaa osaavien valmentajien merkitystä.

Palatakseni individualismi/kollektivismi jakoon, voisi sanoa, että Real Madridin 2000-luvun alun Galacticos oli esimerkki individualistisesta lähestymistavasta, kun joukkueen strategiana oli hankkia sen aikakauden supertähdet. Ihan kiusakseni ehdotan tähän vastakohdaksi Pep Guardiolan valmentamaa Barcelonaa, jonka lähestymistapa oli lähempänä kollektivismia.

Täysin individualistisesta lähestymistavasta ei voi silti Galacticosin kohdalla puhua, sillä joukkue pelasi lopulta yhtenäistä joukkuepeliä, josta on merkkinä useampi pokaali. Näiden kahden kohdalla tärkein syy valitsemalleen tielle löytyy kauneuden kaipuusta. Santiago Bernabéun yleisö buuaa omilleen, jos valkoinen baletti ei kulje oikeiden askelmerkkien mukaan ja samaan aikaan Kataloniassa omaa pelitapaa pidetään ainoana oikeana ja kauniina tapana pelata jalkapalloa.

Isoilla ja mahtavillakin on omat ongelmansa, jotka kärjistyvät edellä mainitusta syystä. Jalkapallofanien kyltymätön kauneuden kaipuu pakottaa tai ainakin jollain tapaa velvoittaa huippujoukkueet pelaamaan kaunista ja hyvää peliä ja nykyisen trendin mukaisesti kollektiivista pallonhallinnan kautta pelattavaa pelitapaa pidetään ”hyvänä” ja ”kauniina”. Ongelmaksi muodostuukin se, että kyseisen pelitavan mahdollistaminen korkealla tasolla vaatii valtavasti resursseja ja pienemmillä joukkueilla ei tavallaan ole samanlaista ongelmaa.

Mietitään esimerkiksi Arsene Wengerin valmentamaa Arsenalia. Arsenalin pelitapa oli kauttaaltaan kaunista vielä Wengerin viimeisinä kausina, kuten esimerkiksi Jack Wilsheren viimeistelemä maali Norwichia vastaan osoittaa, mutta Arsenalin kaunis pelitapa ei ollut lopulta kuitenkaan yhtenäistä, eikä kauneus realisoitunut fanien kaipaamina pokaaleina. Samaan aikaan paljon pienemmillä resursseilla toiminut Swansea pelasi Roberto Martinezin ja Brendan Rodgersin alaisuudessa ajan kauneusihanteiden mukaista jalkapalloa, ja vaikka pokaaleita ei Walesiin tullutkaan, oli pelkkä kaunis jalkapallo ja korkea liigasijoitus laajasti ihailtua.

Kauneuden ja tehokkuuden suhde määrittyy siis eri tavalla, kun vertaillaan joukkueiden voimasuhteita ja fanien vaatimuksia. Vaikuttaa välillä siltä, että pelatakseen oikeaa, hyvää jalkapalloa on joukkueen pelattava samanaikaisesti sekä kauniisti, että tehokkaasti, mutta todellisuudessa sellaisen pelitavan ylläpitäminen vaatii valtavasti resursseja, kuten Pep Guardiolan joukkueet ja taannoinen Galacticos osoittavat. Jättien vaikutus on näkynyt siinä, että puolustavaa ja reaktiivista jalkapalloa on jossain määrin alettu pitää inhorealistisena epäjalkapallona, kuten Barcelonan ja Espanjan entinen keskikentän maestro Xavi asian ilmaisi Guardianin haastattelussa vuonna 2011:

– On hyvä, että kaikkea jalkapalloa verrataan nykyään Barcelonaan ja Espanjaan. Ei sen vuoksi, että se on meidän pelimme, vaan sen vuoksi millaista peliä se on. Se on hyvä sen vuoksi, että se on hyökkäävää jalkapalloa, ei kyttäävää. Me emme odota. Täytyy prässätä, haluat pallonhallinnan ja haluat hyökätä. Jotkut joukkueet eivät pysty tai eivät halua syötellä palloa, mutta miksi te oikein edes pelaatte, mikä järki siinä on? Se ei ole jalkapalloa.

Onko kyseinen pelitapa siis vain ja ainoastaan kaunista jalkapalloa? Subjektivisti vastaisi, että ei tietenkään, mutta objektivisti voisi olla vaikeuksissa, jos hänen pitäisi määritellä kaunis jalkapallo jotenkin toisin. Xavin lausunto on silti jokseenkin ongelmallinen, sillä se ikään kuin pyrkii määrittämään tietynlaisen, miltei moraalisen imperatiivin sille, millaista jalkapalloa pitäisi pelata. Tässä kohden niin subjektivisti kuin objektivistikin olisivat varmasti yhtenäisessä rintamassa sitä mieltä, että ei ole mitään vaadetta millaista jalkapallon pelaamisen pitäisi olla. Näkemys tietynlaisesta, ja nimenomaan tehokkaasta kollektiivisesta pallonhallintapelistä rajaa hyvän ja kauniin pelin vain tiettyjen rahakkaiden seurojen ulottuville.

Pelaajien tilastoinnin ja katsojien mielenkiinnon kiinnittyessä kollektiiviseen pallonhallintaan ja tilastoihin pelaajan pitäessä palloa, on useampi joukkue valinnut toisenlaisen tien.

Taannoinen Claudio Ranierin Leicester City tai Diego Simeonen Atletico Madrid ovat osoituksia joukkueista, jotka hylkäävät dogmaattisen pallonhallintaan perustuvan näkemyksen jalkapallosta. Kyseisten joukkueiden peli on yhtenäistä ja kurinalaista, joka ei pelkästään nosta puolustuspelaamista jalustalle vaan kaiken pallottomana tapahtuvan pelaamisen, joka on kuitenkin merkittävä osa jalkapalloa. Simeonen Atletico pelaa reaktiivista, fiksua ja kaunista jalkapalloa. Lisäksi molemmat esimerkkijoukkueet ovat myös olleet tehokkaita ja menestyksekkäitä.

Mikä on siis hyvä ja kaunis pelitapa? Pelitapojen moninaisuus peräänkuuluttaa subjektiivista näkemystä, mutta vaikka pelitapoja on monenlaisia, on jokaisella pelitavalla tietyt objektiiviset piirteet, jotka erottavat ne ”rumasta” tai ”inhorealistisesta” pelistä. Siltikin kumpikin teoria johtaa vaikeasti hyväksyttäviin lopputuloksiin. Liiallinen objektivismi on rajaava ja hyvän sekä kauniin määritelmien ollessa häilyviä on vaikea puhua todellisesta objektivismista, kun taas äärimmäinen subjektivistinen kanta näkee kauneutta kaikessa, jolloin olisi turha käyttää termiä ”kaunis pelitapa”, jos sillä voi viitata mihin tahansa.

Jäykkien teorialinjojen sijaan olisi kenties hyvä puhua joistain yhteisesti ymmärretyistä intersubjektiivisista arvoista, joita voi lähestyä aiemmin esitettyjen jakolinjojen mukaisesti.

Pelitapa voi olla kollektiivinen tai individualistinen, mutta lisäksi pelitapa voi olla proaktiivinen tai reaktiivinen. Tämän lisäksi myös tehokkuus näyttää olevan yksi hyvän ja kauniin pelitavan kriteereistä. Kauniita yksilösuorituksia esittävä joukkue ei ole harmoninen kokonaisuus, ellei se pysty myös toimimaan tehokkaasti. Myöskään kurinalaiseen puolustuspeliin nojaavaa joukkueen pelitapaa ei voi sanoa kauniiksi, ellei pelitavalla päästä sille asetettuihin tavoitteisiin ja peli on enemmänkin häviön välttämistä kuin voiton hakemista. Vielä kolmantena jakolinjana näkisin resurssit. On kohtuutonta vaatia pienemmillä resursseilla pelaavaa joukkuetta haastamaan jättiläistä sen omassa pelissään vain sen vuoksi, että olisi olemassa kiveen hakattu hyvän ja kauniin pelin määritelmä.

On siis sama mitä koulukuntaa itse liputtaa. Oli se sitten harmoninen ja organisoitu vastahyökkäyspeli, tai hollantilainen totaalinen jalkapallo, sillä pelitavan hyvyys ja kauneus näyttää kytkeytyvän siihen, kuinka hyvin valmentaja ja joukkue pystyvät hyödyntämään juuri omia vahvuuksiaan.

Kaunis ja ruma peli

Jokainen jalkapalloa seuraava on varmasti samaa mieltä sen suhteen, että jalkapallo on ”pelien peli” tai ”kaunis peli”, mutta mikä tekee juuri jalkapallosta kauniin pelin?

Filosofi Paul Davis on sitä mieltä, että jalkapallo ja siihen liittyvä kauneus muodostavat aivan erityisen kauneuden alan. On vaikea selittää, miksi psyykkiset hyveet, kuten kurinalaisuus ja reiluus ovat juuri jalkapallokentällä niin erityisesti erottuvia asioita, tai kuinka ilmassa leijuva epäonnistumisen uhka luovat aivan omanlaisen draamansa nurmikentällä. Juuri sen vuoksi näyttää siltä, että nimenomaan jalkapallo-ottelussa tiivistyy ihmiselämän tunteiden kirjo sellaisella tavalla, joka on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole itse sukeltanut pelin luoman maailman sisälle.

Davisin norjalainen kollega Steffen Borge jakaa myös Davisin näkemyksen jalkapallon ja joukkueurheilun erityisluonteesta suhteessa meritokraattisiin urheilulajeihin. Esimerkki meritokraattisista lajeista on yleisurheilu, jossa menestys ja ”kauneus” syntyy vain mitattavan tuloksen mukaan. Borgen näkemyksen mukaan jalkapalloa seuratessa ja puhuttaessa liikutaankin enemmän estetiikan ja moraalin maailmassa. Pelkät maalit eivät ole ratkaisevassa asemassa arvioidessa jalkapallon merkitystä ja kauneutta, vaikka Eduardo Galeano kutsuukin niitä ”jalkapallon orgasmeiksi”.

Filosofi ja eksistentialisti Albert Camus sanoikin jo aikoinaan, että ”kaikki, minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentältä”.

Jokainen jalkapallo-ottelu ei voi kuitenkaan olla kaunista peliä sanana varsinaisessa merkityksessä ja muistan ainakin itse useamman ottelun, joiden seuraaminen on ollut miltei tuskallista. En tarkoita tässä tasollista vertailua alasarjojen ja huippujalkapallon välillä, vaan odotuksien ja kentällä nähdyn välistä ristiriitaa. Ollakseen jotain kaunista, täytyy myös olla jotain rumaa.

Mitä on siis rumuus jalkapallossa? Rumuuteen viitataan usein sanallisesti ”rumana voittona”, tai ”pelattiinpa siinä rumasti” jne. Kysymykseen on tietenkin helppo vastata intuitiivisesti, mutta yllä esitetyn mukaisesti rumuutta jalkapallossa ilmenee täysin samoista syistä kuin kauneuttakin.

Urheilua on miltei mahdoton käsikirjoittaa uskottavasti, mutta myös jalkapallo-ottelulle on olemassa tietynlainen kaava. On säännöt, peliajan pituus, alun kiihkeä jakso, suvantovaihe, puoliaika, vaihdot ja taktiset muutokset jne. Lähes jokaisessa pelissä tapahtuu samoja asioita, aivan kuten jokaisessa elokuvassa tai runossa on samanlaisia peruselementtejä. Se mikä kohottaa yksittäisen pelin kauniin tai ruman pelin joukkoon on joko hallittu kokonaisuus, tai yllättävä käänne.

Kaunis kokonaisuus on esimerkiksi joukkueen täydellinen pelisuunnitelma, kun taas rikottu kokonaisuus on jatkuva sääntöjen rajamailla pelaaminen. Yksittäinen kaunis hetki on upea maali, kun taas yksittäinen ruma hetki on järjetön tappotaklaus. Hallitun kokonaisuuden ja jalkapallo-ottelulle asetetun kokonaisuuden voi myös rikkoa molempien joukkueiden yhteinen haluttomuus voittaa peli, kuten joskus tapahtuu esimerkiksi arvokisojen yhteydessä molempien joukkueiden edetessä lohkostaan jatkoon keskinäisellä tasapelillä. Rumuus syntyy siis haluttomuudesta mukautua kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin eettisiin, sekä esteettisiin sääntöihin.

Kuningaslaji

Loppujen lopuksi niin tautologiselta kuin se kuulostaakin, on jalkapallossa kyse jalkapallosta. Jalkapallon kauneus tulee sen katsomisesta ja olemassaolosta. Filosofi Immanuel Kantin mukaan kauneuden ei pitäisi koskaan olla instrumentaalista, vaan lopputulos itsessään. Jalkapalloa katsoessa voidaan hakea miellyttäviä kokemuksia, mutta myös päinvastainen lopputulos on aivan yhtä hyvin mahdollista oman joukkueen kokiessa karvaan tappion.

Jalkapalloa silti halutaan katsoa, ja nyt etenkin koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan vuoksi moni futisfani suorastaan etsimällä etsii viimeisiä nettistriimejä, joilta olisi mahdollista edes hieman taas kurkistaa itselle rakasta hypnoottista ja kaunista pallon siirtelyä. Sillä kauneus on se voima, joka antaa jalkapallolle merkityksen.

The post Maanantain massiivinen filosofinen pohdinta: kauneus on voima, joka antaa jalkapallolle merkityksen appeared first on Byyri.

Aiempi joukkue siirretään takaisin omaan laatikkoonsa. Laatikkoonsa? Aivan, käynnissä on Suomen pöytäjalkapalloyhdistyksen viikoittainen peli-ilta Subbuteon parissa.

– ­Aloitin Subbuteon parissa vuonna 1976. Ensin pelattiin kaverin peliä, ja seuraavana jouluna sain oman joululahjaksi. Myöhemmin huomasin Veikkaus/Lotto -lehdessä pienen mainoksen Subbuteo-lehdestä, ja sitä kautta tutustuin Seppo Paakkiseen. Paakkinen oli perustanut Helsingin Subbuteoliigan, eli HeSu-liigan, kertoo Suomen pöytäjalkapalloseuran nykyinen puheenjohtaja ja vetäjä, Kari Hakkarainen.

Hakkarainen pelasi ensimmäisen kautensa HeSu-liigassa jo vuonna 1981, ja osallistuu edelleen liigaan muutaman innokkaan pelaajan kanssa. Pöytäjalkapallo ei kuitenkaan saavuttanut missään vaiheessa samanlaista suosiota Suomessa kuin ulkomailla. Esimerkiksi Italiassa osa pelaajista pelaa puoliammattilaisina.

– Nykyään 2000-luvulla on toiminta hieman muuttunut, kun olemme käyneet enemmän kansainvälisissä turnauksissa. Ei meillä 80-luvulla ollut oikein ollut mitään kontakteja ulkomaille, vaikka joskus 80-luvulla Interrailatessa tule pelailtua Englannissa paikallisten kanssa.

Toinen syy kotimaisen ja ulkomaisen pelikulttuurin välillä on säännöissä. Suomessa pelataan edelleen vanhemmilla säännöillä. Vanhemmilla säännöillä peli on hitaampaa, koska pelaajien jalustat ovat erilaisia, pallo pienempi, hitaampi liuku ja hyökkääjä määrää pelin tahdin.

– Vanhemmilla säännöillä pelaajat tekevät vuorotellen siirtoja, pois lukien jatkolaukaus, kun taas uudemmilla säännöillä hyökkääjä saa jatkaa kuljettamista ja puolustaja tekee siirron siellä välissä, jos ehtii, valaisee Hakkarainen.

Molemmilla säännöillä pelatessa pelissä haetaan kuitenkin samanlaisia murtautumisyrityksiä. Vuoronperäisillä siirroilla pyritään löytämään sopivat välit, josta pallo voidaan pelata maalintekoalueelle, jossa pelaajalla on lupa tehdä kaksi peräkkäistä lyöntiä, eli jatkolaukaus. Subbuteossa on siis hyötyä siitä, että ymmärtää jalkapalloa ja sitä, kuinka pelaajien kannattaa sijoittua missäkin tilanteessa.

Uudempi peli on vain hieman nopeampaa ja huomaamattaan myös tässä näkee jalkapallon kehityksen: vanhoilla säännöillä haetaan enemmän pitkiä läpisyöttöjä, kun taas uusilla säännöillä peli on enemmän lyhytsyöttöpeliä.

Subbuteo on kuitenkin huomattavasti syvällisempi kuin vain urheilua simuloiva peli. Aivan kuten jalkapallossa yleensä, voi peliä lähestyä juuri niin syvällisesti kuin haluaa. Joillekin Subbuteo, kuten jalkapallokin on vain peli muiden joukossa, joka mittaa osallistujien taitoa.

Katsojana kokemus voi keskittyä tiettyjen pelaajien suorituksiin, tai kauniiden maalien tarkasteluun. On kuitenkin olemassa myös toisenlainen – jalkapalloromanttinen – lähestymistapa, jossa tärkeintä ei ole pelkästään pelin pelaaminen, vaan myös tunnelmointi jalkapallokulttuurin ympärillä.

– Joukkueiden rakentamisessa on valtavasti vaihtoehtoja, joka sopii sellaiselle näpertelijähenkiselle harrastajalle.

Pelinappuloiden pohjan muoto mahdollistaa erityyppisen liu´un ja pelaajan figuurit ovat erilaisia. Joukkueensa voi rakentaa vastaamaan jotain jo olemassa olevaa joukkuetta, tai sitten joukkueensa voi rakentaa taktinen silmä edellä, aivan millä tavoin peliä haluaa lähestyä. Pelaaminen on yhdistelmä taitoa, kilpailua ja taktikointia, mutta myös heittäytymistä jalkapallon tarinoiden maailmaan.

– Joku voisi sanoa, että sellaista roolipelaamista, mutta sen voi ihan itse päättää kuinka tätä haluaa pelata. Näin tästä saa kuitenkin todella paljon irti. Muistan yhden kerran, kun pelattiin kaverin kanssa kahdestaan sellaista Italian Serie B:n kahdeksan joukkueen sarjaa, ja yhdessä ratkaisevassa ottelussa Pazzini kaatui rankkarialueella (selvennykseksi, pelinappula), eikä noussut tarpeeksi nopeasti, niin siitä tuomittiin rankkari filmaamisesta. Se oli niin Pazzinin tapaista, naurahtaa Vesa Kouvonkorpi.

Kyseisen kaltaiset tarinat ovat juuri sellaisia tarinoita, jotka eivät pelkästään anna syvyyttä Subbuteon pelaamiselle, vaan antavat syvyyttä jalkapallolle. Kun katsot ystäviesi kanssa jalkapalloa, niin et katso pelkästään sarjaa teknisiä suorituksia nurmella, vaan katsot samalla osaa siitä kokonaisesta kulttuurillisesta kaanonista, jota kutsutaan jalkapallokulttuuriksi.

Voit kenties kommentoida ystävällesi triviaalin faktan liittyen tiettyyn pelaajaan tai tietyn pelaajan taipumuksiin, tai verrata jotain pelissä tapahtuvaa tilannetta aiemmissa otteluissa tapahtuneisiin. Samalla tavalla otteluiden Subbuteossa ei tarvitse olla pelkästään nappuloiden siirtelyä, vaan pelaaminen voi tarjota oman väylän sukeltaa jalkapallotarinoiden ja tunnelmoinnin maailmaan.

Toisella pöydällä on käynnissä ”veteraanien” ottelu Southamptonin ja Tottenhamin kesken. Toinen on tehnyt paluun pöytäjalkapallon pariin 10 vuoden tauon jälkeen, kun taas Helsingin Subbuteoliigan kauden 84–85-mestari on tehnyt paluun pöydän ääreen yli 30-vuoden tauon jälkeen. Pelituntuma näyttää kuitenkin näin sivustaseuraajana nähtynä löytyvän melko nopeasti, ja innostuksesta päätellen pelaaminen on yhtä kivaa kuin se on joskus aikoinaankin ollut.

– Kun tapaa joitain yli nelikymppisiä futisjätkiä, niin monelle kun mainitsee sanan Subbuteo, niin kaikilla löytyy joitain tarinoita siitä, eli kyllä jengi tämän tietää.

Harrastamisen aloittaminen on kuitenkin tällä hetkellä melko vaikeaa Suomessa. Uusia tarvikkeita ei löydä kuin kirpputoreilta, mutta nettikaupoista voi ulkomailta tilata tarvittavat välineet. Myös Suomen Pöytäjalkapalloyhdistyksen peli-iltoihin ovat uudet pelaajat tervetulleita kokeilemaan lajia. Hermannissa peli-iltoja on maanantaisin ja torstaisin klo 17.00 alkaen.

– Suosituin aika Subbuteon parissa taisi olla tuossa 2008-2013, kun järjestettiin esimerkiksi Helsinki Open, johon tuli pelaajia ihan ulkomailta asti, mainitsee Petri Kokkonen.

Subbuteossa on kuitenkin jotain samalla tavalla hypnoottista ja vangitsevaa kuin jalkapallossa. Pallo siirtyy pelaajalta toiselle ja mielessään voi alkaa jo kuvittelemaan millaisilla syöttöyhdistelmillä puolustuslinjasta olisi mahdollista murtautua. Jos jalkapallo on kuvainnollisesti vihreän veran shakkia, niin Subbuteo on sitä kirjaimellisesti.

Suomen Pöytäjalkapalloseuran yhteystiedot:

Kari Hakkarainen, 050 549 3227, Kari.Hakkarainen@subu.fi

www.subu.fi

The post Pöytäjalkapallo ei ole kuollut – Subbuteo-illat keräävät ahkerimmat harrastajat yhteen viikoittain appeared first on Byyri.

Näistä lähtökohdista katsottuna onkin helppo ymmärtää, kuinka moninaisin tavoin myös jalkapallon kilpailutoiminnan voi järjestää.

Toisekseen on kiinnostavaa nähdä, millaista liiketoimintaa jalkapallon ympärille on eri puolilla maailmaa järjestetty. Maailman huippusarjat osoittavat kuinka jalkapallon ympärille on kehittynyt valtavaa ja rahakasta bisnestä. Jalkapallon varjolla myydään niin virvokkeita kuin vaatteitakin ja suurimmat seurat ovat maailmanlaajuisesti tunnustettuja brändejä. Jalkapallolta ei pääse pakoon missään maailman kolkassa.

Jalkapallo on kuitenkin peli, joka taipuu hyvin erilaisiin muotoihin ja paikkoihin. Tässä on listattuna muutama jalkapallomaailman omituisuus:

Superleague Formula

Superleague Formula on kahden bisnesmiehen, Alex Andreun ja Robin Webbin vuonna 2008 alkanut neronleimaus, jonka tarkoituksena oli yhdistää kaksi penkkiurheilun kiintotähteä: formulat ja jalkapallo. Tarkoituksena ei ollut luoda Rocket Leaguen kaltaista vauhdikasta maalintekopeliä, jota sitäkin on kokeiltu brittien Top Gear -ohjelmassa, vaan ideana oli, että tallien pääsponsoreina  toimivat tunnetut jalkapalloseurat.

Erikoinen formaatti houkutteli kuitenkin ensimmäisenä vuonna 18 tallia, joista voittajaksi selviytyi kiinalainen Beijing Guoan, mutta voittoja kertyi myös tunnetuimmille seuroille, kuten Liverpoolille, A.C. Milanille ja PSV Eindhovenille, muutaman nimetäkseni.

Toisella kaudella kannua pääsi nostamaan Liverpool FC:n espanjalainen kuljettaja Adrián Vallés.

Vuodesta 2010 eteenpäin jalkapalloseurojen kiinnostus autourheilua kohtaan alkoi kuitenkin hiipua ja vuonna 2011 useampi talli edusti seuran sijasta tiettyä kansallisuutta. Viimeisen kauden voittajaksi ajoi Australian tallissa ajanut John Martin ja vähäisen kiinnostuksen vuoksi kausi 2012 peruttiin. Superleague Formula jäi näin neljän kauden mittauseksi kummajaiseksi sekä autourheilun, että jalkapalloilun maailmassa.

Superleague Formula on kuitenkin omalla iljettävällä tavallaan osoitus siitä, kuinka jalkapallojättien brändien markkina-arvoa pyritään käyttämään täysin jalkapalloon liittymättömissä asioissa.

Oli jotenkin järjetöntä kuvitella muulla kuin sumealla markkinalogiikalla, että kannattajat vain siirtyisivät automaattisesti seuraamaan oman seuransa otteita myös autourheilun puolella.

Scilly Island Football League

Piskuisen Scillynsaarten jalkapallosarjaa on helppo seurata. Sarjassa on nimittäin vain kaksi joukkuetta: Garrison Gunners ja Woolpack Wonderers.

Silti nämä kaksi joukkuetta ovat kilpailleet joka vuosi jo vuodesta 1920 lähtien täysimittaisen 17 kierroksen sarjan. Ollakseen uskottava jalkapallosarja, mittelevät joukkueet lisäksi kauden aikana kahdessa cup-kilpailussa, joista toinen on ison maailman tyyliin kaksiosainen.

Lisäksi kauden alussa pelataan perinteinen Charity Shield ja Boxing Dayn kruunaa vanhat vastaan nuoret -ottelu.

Jotta homma ei menisi täysin oman saariryhmän keskinäiseksi vääntämiseksi, pelataan kerran vuodessa ottelu saarille matkustavia lintubongareita vastaan sekä Lyonesse Inter-Island Cup, jossa joukkueista koottu tähdistöjoukkue pelaa mantereen joukkuetta vastaan. Ottelusta jaettava pokaali on riemastuttava:

Kuva – Carlos Moroble

Kun kaiken tämän luettelee, ei voi kuin ihmetellä, että kuinka ihmeessä brittien emämaan lounaiskulman eteläisimmässä kulmassa muutaman tuhannen asukkaan yhteisö voi ylläpitää näin pitkäikäistä ja perinteikästä jalkapallosarjaa?

Yksi syy on saarten syrjäisyys, jonka vuoksi saarille on kehittynyt täysin emämaasta irrallinen yhteisöllisyys.

Joukkueiden pelaajat eivät todellakaan ole ammattilaisia, ja moni joutuu tekemään useampaakin työtä pärjätäkseen elämässään, mutta jalkapallokentällä he ovat osa tiivistä ja yhteisöllistä joukkuetta. Kilpailua ei myöskään oteta liian tosissaan.

Kaksi viikkoa ennen sarjan alkua joukkueiden kapteenit tapaavat pubissa ja valitsevat pelaajat tulevan kauden joukkueeseensa koulupihoilta tutulla tyylillä, eli yksitellen ja vuorotellen.

Vaikka sarja houkuttelee omalaatuisuudellaan paikalle vähän väliä kansainvälistä mediaa, on sarjan pitkäikäisyyden syynä oletettavasti pitkään jatkunut tottumus ja rituaali. Sunnuntai on pelipäivä. Ei pakon vuoksi, vaan jalkapallon tuoman ilon ja yhteisöllisyyden vuoksi.

Suojalkapallo

Lueteltaessa jalkapallon outouksia, ei voi olla mainitsematta Suomessa kehitettyä suofutista, joka on kasvanut pienen piirin humoristisesta rämpimisestä suuren luokan tapahtumaksi. Kilpailu ykkössijoista on muuttunut urheilullisesti vakavampaan suuntaan ja alun perin hiihtäjien suoharjoittelusta innoituksen saanut laji on kehittynyt niin pitkälle, että pelille on olemassa viralliset säännöt ja kilpailut.

Suojalkapallon ensimmäiset kilpailut järjestettiin vuonna 1998 Hyrynsalmella ensin SM-kisoina, mutta hyvin nopeasti kisoja alettiin kutsua MM-kisoiksi. Ensimmäinen ulkomainen voittajakin saatiin jo niin aikaisin kuin 2004, kun venäläinen Penza-Center voitti miesten kilpasarjan.

Hyrynsalmen ”World Championship” ei ole kuitenkaan ollut vuosien mittaan ainoa virallinen kilpailu.

Skotlannissa rekisteröity virallinen Swamp Soccer UK Ltd. järjesti vuodesta 2008 lähtien Britteinsaarilla omaa kilpailua, joka kulkee tittelillä ”World Cup”. Yhdistyksen tarkoituksena oli viedä suojalkapalloa uusiin maihin, kuten Turkkiin ja Kiinaan, mutta ilmeisesti hanke ei ole saanut aivan toivotunlaisesti tuulta alleen ja toiminta on pienentynyt niin, että Suomessa järjestettävää kilpailua voidaan pitää lajin suurimpana tapahtumana.

Kuva – @swampsoccer

Suojalkapalloa (tai suopotkupalloa, kuten kisojen virallisilla sivuilla lajia kutsutaan) voi jollain tapaa pitää onnistuneena hauskanpidon ja kilpailullisuuden yhdistelmänä.

Tarkoituksena ei ollut alun perinkään kehittää liian vakavasti otettavaa urheilulajia, mutta laji on sisäsyntyisesti siirtynyt kilpailullisempaan suuntaan. Huippujoukkueet ovat keksineet taktiikoita, joilla rämeessä rämpimiseen voi saada etua ja voittaminen ei ole silkkaa arpapeliä.

Lisäksi suojalkapallo on vaikeutensa vuoksi hillittömän hauskaa sekoilua ja Hyrynsalmelle suuntaa tänäkin vuonna tuhansia innokkaita pallon perässä kahlaajia nauttimaan yksinkertaisesta, mutta pähkähullusta pelistä, joka samanaikaisesti muistuttaa jalkapallon helppoudesta, mutta myös vaikeudesta.

Hyrynsalmen Suopotkupallon MM-kisat järjestetään 19.-20.7.2019

Calcio Fiorentino

Jos haluaa olla todellinen lajipuritaani ja historian harrastaja kannattaa suunnata kesälomallaan Italiaan. Kesäkuun kolmannella viikolla Firenzessä Piazza Santa Crocella neljä kaupunginosan joukkuetta kisaavat italialaisen jalkapallon brutaalissa esimuodossa Calcio Fiorentinossa.

Pelissä on periaatteessa säännöt ja jopa tuomarit, mutta tarkoituksena on tehdä maaleja kuta kuinkin ”keinolla millä hyvänsä”, joten kyynärpäiltä, iskuilta ja potkuilta ei voi välttyä. Jalkapalloa ja rugbya yhdistävässä lajissa on kummassakin joukkueessa 27 pelaaja ja peli kestää tykinlaukauksesta (kyllä!) lähtien 50 minuuttia.

Lähes joka kesä pelissä tapahtuu vakaviakin loukkaantumisia ja jopa kuoleman tapauksia, mutta silti laji on säilynyt lähes ennallaan renessanssin ajoista lähtien.

Calcio Fiorentinoa voikin ehkä pitää samalla tavalla välimerellisen machokulttuurin ilmentymänä kuin härkätaistelua tai Pamplonan härkäjuoksua. Pelaajat eivät saa pelistä tai voitosta muuta kompensaatiota kuin illallisen, jonka häviäjät tarjoavat voittajille kesäkuun 24. päivä, San Giovannin päivänä pelatun finaalin jälkeen.

The post Jalkapallon outo maailma hämmästyttää – Formuloita, fyysisiä taisteluita ja maailman pienin jalkapallosarja appeared first on Byyri.

Kaunis peli

Eduardo Galeanon kirja on kunnianosoitus jalkapallon kauneudelle, mutta samalla se on myös osoitus jalkapallon kyvystä kertoa tarinoita, jotka jäävät ikuisesti elämään. Jokainen haluaa olla paikalla silloin kun kentällä tapahtuu jotain sellaista, joka ylittää tavanomaisen arkielämän kokemuksen. Galeanon sanoin ”en ole enempää kuin hyvän jalkapallon kerjäläinen ja kuljen pitkin maailma hattu kourassa ja anon katsomoissa: yksi kaunis tilanne, luojan tähden!”.

Eduardo Galeano oli Uruguayn Montevideossa vuonna 1940 syntynyt ja vuonna 2015 kuollut, ehkä yksi Etelä-Amerikan tunnetuimpia kirjailijoita, joka halusi nuorempana – aivan kuten ikätoverinsakin, tulla kuuluisaksi jalkapalloilijaksi. Vaikka Eduardosta ei jalkapalloilijaa tullutkaan, niin onneksi hän kuitenkin säilytti eteläamerikkalaisen intohimonsa jalkapalloa kohtaan.

Kirjan pääosassa on Etelä-Amerikan jalkapallon historia, mutta MM-kisojen kautta myös muun maailman jalkapallon huippukohdat tulevat käsitellyiksi. Kirja poikkeaa yleisistä jalkapallon historiaa käsittelevistä kirjoista siten, että kirjassa ei mainita lainkaan minkäänlaisia tilastoja tai taktisia analyyseja.

Pääosassa ovat pelaajat, kannattajat ja jalkapallokulttuuri, mutta ennen kaikkea hetket, kun jotain todella kaunista tapahtui.

Galeano johdattaa lukijan läpi jalkapallon historian tarina kerrallaan. Jokainen tarina on pieni palanen jalkapallon katsomisen kokemuksellista historiaa. Severinon maali, Garrinchan kikat, ikuinen viha, kannattajien juhlat jne.

Tarinoista muodostuu kokonaisuudessaan kuvaus etelämerikkalaisen ja miksi ei yleensäkin jalkapallon kauneudesta: lyhyet syötöt, rytmi, ilo ja eleganssi, jota esittävät slummeista nousseet köyhät pojat.

Galeanolle jalkapallo on kaikkea muuta kuin vain sääntökokoelma ja peli. Hänelle jalkapallossa on tärkeintä kokemuksellisuus ja yhteisöllisyys. Kerromme tarinaa kauniista maalista kerta toisensa jälkeen. Jaamme keskenämme tappion pettymyksen, voiton ilon ja sietämättömän jännityksen. Pelaajat ovat arkikokemuksen yläpuolelle nousevia yhteisönsä sankareita, sotureita, joiden harteilla makaa koko yhteisön kunnia.

Tarinat eivät kuitenkaan ole pelkästään sankaritarinoita, vaan mukaan mahtuu esimerkiksi Brasilian maalivahdin Moacyr Barbosan kohtelu vuoden 1950 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen. Finaalitappio oli ollut koko kansan pysäyttänyt shokki ja kansan raivon sai ikäväkseen kokea kaksi maalia taakseen päästänyt Barbosa.

Jalkapallon konnat

Galeano kunnioittaa tarinoillaan etenkin jalkapallon alkuhämärän pioneereja, jotka pelasivat lähes olemattomalla palkalla puhtaasta rakkaudesta lajiin. Kirjan edetessä loppuaan kohden paljastuu myös Galeanon mielestä koko jalkapalloilevan maailman konnat: FIFA, Havelange, Blatter ja tulosjalkapallo.

Galeano näkee selvän yhteyden palkintorahojen, pelaajien palkkioiden ja jalkapallotaktiikoiden välillä. Pyrkimys voittoon on kääntynyt tappion pelkoon ja jalkapallosta on tullut liian kurinalaista ja jäykkää leikkisyyden, kekseliäisyyden ja ilon kustannuksella. Pelaajille ei Galeanon mielestä suoda enää sellaisia vapauksia kuin ennen ja jalkapallo on menettämässä taiteellista sieluaan insinööritieteille.

Galeanon harmiksi Etelä-Amerikka on vielä häviämässä kyseisen kilpajuoksun Eurooppaa vastaan.

Loppua kohden Galeanon inho jalkapallon kattojärjestöä kohtaan vain kiihtyy ja osiltaan ivaaminen menee turhan sentimentaaliseksi. Nostalgian kaipuu tuntuu estävän Galeanoa näkemästä mitään positiivista nykyjalkapallossa, vaikka hän myöntääkin lukittautuneensa kotiinsa vuoden 2010 MM-kisojen ajaksi.

Siinä hän on kuitenkin oikeassa, että MM-kisojen maalikeskiarvo on ollut jatkuvassa laskussa, eikä vuoden 2010 kisatkaan todennäköisesti sammuttaneet nostalgian kaipuuta uruguaylaisen sydämestä.

Kirjan tarinat vangitsevat lukijansa lukemaan aina vain seuraavan tarinan ja samalla toivomaan, että olisi voinut olla paikalla tapahtumahetkellä. Kirja on myös tämän vuoksi helppolukuinen ja sopii luettavaksi lyhyinä tuokioina. Tarinat muodostavat yhdessä kokonaisuuden, mutta jokainen tarina on itsessään mielenkiintoinen siivu jalkapallon historiaa.

Uskoisin, että meillä jokaisella on varmasti jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisten lähes uskonnollisesta suhtautumisesta jalkapalloon, niin Galeanon kynästä lähteneet tarinat ovat tuon uskonnon raamattu.

Kirjan alkuperäinen painos julkaistiin vuonna 1995 ja muun muassa Sports Illustrated lehti nosti teoksen parhaimman sadan urheilukirjan joukkoon. Uudistetussa toisessa painoksessa on mukana tekstit vuosien 1998, 2002, 2008 ja 2010 maailmanmestaruuskisoista.

The post Kirja-arvostelu: Eduardo Galeanon klassikkoteos ylittää kaikki odotukset appeared first on Byyri.

Aiemmin VAR-teknologia on otettu jo käyttöön esimerkiksi Serie A:ssa, Bundesligassa, La Ligassa ja MLS:ssä. Monet jalkapallon ystävät ovat varmasti uutisesta mielissään, mutta asia ei ole kuitenkaan aivan jokaisen jalkapalloromantikon mieleen.

Tässä artikkelissa aion selvittää, minkä vuoksi videotarkistukset ovat olemassa ja minkä vuoksi ne tai muutkaan nykyiset teknologiset apuvälineet eivät tule poistamaan spekulaatiota ja jossittelua, jota otteluiden äärellä käydään.

Miksi?

Videotuomarointi ja videolta tarkistaminen tulevat olemaan tulevaisuudessa todella tärkeä päätuomarin apuväline. Tuomarien koulutuksessa tuomarinelikkoa ohjeistetaan liikkumaan niin, että ihanteellisessa tilanteessa pallon molemmin puolin olisi yksi silmäpari katsomassa tilannetta. Usein kaksi silmäparia maan tasalla ei kuitenkaan riitä ja tuomarin on yksinkertaisesti mahdoton nähdä tilanteita pelaajien keskeltä.

Juuri tämän kaltaisiin tilanteisiin videotarkistukset ovat omiaan.

Tilanteet, joihin ei reagoida millään tavalla, ovat juuri niitä tilanteita, jotka aiheuttavat eniten epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Tuomarin on mahdoton antaa tilanteesta tuomiota, ellei hän näe itse rikettä, ja samanaikaisesti rikottu joukkue kokee kohtuutonta vääryyttä.

Tästä Serie A:n kauden 2017/18 koosteesta näkee, mitä videotuomarointi voi parhaimmillaan olla:

Pienten marginaalien pelissä yksi tuomio voi kääntää koko pelin, joten juuri näitä tilanteita ajatellen paine videotuomaroinnin käyttöönottoa varten on kasvanut vuosi vuodelta. Kyseessä eivät ole vain kannattajien kokemat epäoikeudenmukaisuudet, vaan huippuseurojen kilpailu kirkkaimmista palkinnoista.

Teräväpiirtona näytetyt hidastukset ovat tavoittaneet jokaisen kotisohvan jo pidemmän tovin, joten olisi jotenkin outoa, jos vastaavaa apuvälinettä ei olisi lainkaan ulotettu myös ottelun tuomariston käytettäväksi.

Uusi teknologia ei ratkaise vanhoja ongelmia

Ymmärtääkseen videotarkistusten hyötyjä ja haittoja (sekä todellisia, että teoreettisia), on ensin hyvä pohtia yleisesti jalkapallon tuomarointia.

Ongelma tuomaroinnin suhteen tulee siinä, että jalkapallon rikkeet eivät ole puhtaita mustavalkoisia rikkeitä, kuten esimerkiksi yleisurheilussa, jossa suoritus on monotoninen ja selkeästi mitattavissa. Tämän vuoksi jalkapallossa ylipäätään on tuomari, jonka tarkoituksena on – aivan kuten siviilioikeudessakin – tulkita tilanteita sääntökirjojen puitteissa, mutta samalla lieventäviä ja raskauttavia asianhaaroja punniten. Vaaralliseen pelitapaan, tilannekovuuteen tai vastustajan estämiseen ei ole olemassa mitään ”oikein tai väärin”-tyylistä selkeää opasta, eikä iän ikuinen ”pallo välissä” -argumenttikaan päde aivan jokaiseen tilanteeseen.

Jalkapallon säännöt ovat täynnä kohtia, jotka ovat avoimia tuomarin tulkittavaksi. Otetaan esimerkiksi jalkapallosäännöistä kohta koskien kiellettyä peliä ja sopimatonta käytöstä:

”Holtiton tarkoittaa, että pelaaja osoittaa vastuun tai harkinnan puutetta kamppail-

lessaan pallosta tai toimii varomattomasti. Henkilökohtaista rangaistusta ei tarvita.

Piittaamaton tarkoittaa, että pelaaja jättää huomioimatta aiheuttamansa vaaran tai

tekonsa seuraukset vastapelaajalle ja häntä on varoitettava.

Kohtuuton voiman käyttö tarkoittaa, että pelaaja ylittää voiman käytön tarpeen ja

vaarantaa vastustajan turvallisuuden ja hänet on poistettava kentältä.”

 (Jalkapallon säännöt 2017, Palloliitto, s. 63)

Mitä voidaan sanoa termistä ”holtiton”? Voimme näyttää esimerkin, jossa henkilö toimii holtittomasti, mutta tulkinta on aina tulkitsijan vallassa, eli tässä tapauksessa tuomarin. Ei ole mitään selkeää mittaristoa, jolloin holtittomuus ylittäisi tavallisen tilannekovuuden rajan. Sama koske myös termejä ”piittaamaton” sekä ”kohtuuton”, puhumattakaan voiman käytön tarpeesta.

Asiaa valaisee antiikin filosofin Eubulideen muotoilema Sorites-paradoksi. Paradoksi on kielellinen paradoksi, jonka mukaan emme voi olla varmoja, milloin pienistä eroista koostuva ominaisuus muuttuu toiseksi tai lakkaa olemasta. Voit vaikka kuvitella mielessäsi kaljua henkilö ja pohtia, monenko hiuksen lisäämisen jälkeen henkilö lakkaa olemasta kalju.

Jalkapallon sääntöihin muutettuna on mahdoton objektiivisesti arvioida, milloin tavallinen pallontavoittelutilanne muuttuu holtittomaksi, piittaamattomaksi tai voimankäyttö on kohtuutonta.

Kiihkeässä paikallispelissä usein sallitaan kovemmatkin otteet, ja keskikentän pallontavoittelussa pätevät eri säännöt kuin kuudentoista rajan sisäpuolella. Ei tosin teoreettisesti, mutta tosielämää tarkkaillessa tulemme varmasti tämän kaltaiseen päätelmään. Tämän vuoksi tuomarilla on oikeus tulkita sääntöjä ja ottaa tuomioissaan huomioon myös lieventävät, sekä raskauttavat asianhaarat.

Videotarkistus voi auttaa tuomaria ja kaikkia muitakin näkemään tilanteet paremmin, mutta tulkintavastuu on edelleen päätuomarilla. Teräväpiirtona ja useasta kuvakulmasta näytetyt hidastukset antavat kuitenkin mahdollisuuden myös katsojille tehdä omat subjektiiviset päätelmät kyseessä olevasta tilanteesta, jolloin uuden tekniikan tuoma etu voi jopa lisätä spekulaation ja jossittelun määrää.

Otetaan vielä esimerkki:

Tässä tuomiossa tuomari ei anna tulkinnalle mitään sijaa. Kädet kasvoilla kyseisessä tilanteessa on tuomarin mielestä punaisen kortin arvoinen rike, vaikka pelaajien kehonkielestä selvästi näkee, että Kakán tarkoitus ei ollut vahingoittaa tai häiritä vastustajaansa. Toinen tuomari olisi voinut olla antamatta varoitusta, saati sitten suoraa ulosajoa kyseisestä tapauksesta, joka tukee ajatusta, ettei VAR ole tae johdonmukaisuudesta.

Toinen ongelma liittyy pitkiin kausaaliketjuihin. Videotarkistusten tekniseen toteuttamiseen kuuluu se, että tuomarilla on oikeus katkaista peli haluamassaan paikassa videotarkistuksen ajaksi ja jatkaa tämän jälkeen peliä tilanteesta, johon jäätiin ennen videotarkistusta, tai videotarkistuksesta ilmenneestä rikkeestä. Oikein toimiessaan tuomari pysäyttää pelin, löytää mahdollisen vakavan rikkeen ja tuomitsee rikkeen mukaisesti. Sopiikin siis kysyä, kuinka pitkälle tilanteisiin johtaneita ketjuja on soveliasta katsoa taaksepäin?

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa hyökkäävälle joukkueelle tuomitaan vapaapotku. Tilannetta seuranneesta hidastuksesta television katsojat selvästi näkevät, että kyseessä ei ollut rike. Päätuomari on kuitenkin viheltänyt rikkeestä vapaapotkun. Vapaapotkun tuloksena hyökkäävä joukkue tekee maalin.

Tuomari ei voi tarkistaa vapaapotkuun johtanutta tilannetta videolta, sillä pelin jatkumisen jälkeen siihen ei voi enää puuttua. Pitäisikö jokainen vapaapotkuun johtava tilanne tarkistaa videolta? Luultavimmin ei, ellei pelin vapaana virtaavaa luonteeseen haluta puuttua niin, että pelistä tulee huomattavasti katkonaisempaa.

Inhimillinen peli

Sekä monitulkintaisuuteen että kausaaliketjuihin liittyvät ongelmat luovat tuomaroinnista hyvin mielivaltaisen kuvan. Asia on tietenkin ollut näin jo ennen videotarkistusten käyttöönottoa.

Videotarkistusten ja täten uusien kuvakulmien tarjoaminen tuomariston tueksi on vain tekninen apuväline, jonka tarkoituksena on helpottaa tuomareiden työskentelyä. Jalkapallon tuomarointi ei kuitenkaan tule olemaan lähitulevaisuudessa – tai koskaan – virheetöntä edellä esitettyjen ongelmien vuoksi.

Tekniset apuvälineet, kuten videotarkistukset ja maaliviivateknologia ovat kuitenkin vastauksia jalkapalloyhteisön oikeudenmukaisuuden janoon. Yhden hyväksytyn maalin arvo voi olla konkreettisesti miljoonissa euroissa, ja samalla maalilla voi olla kannattajille mittaamattoman arvokas henkinen merkitys.

Kun asiaa miettii, mieleeni palaa aina uudelleen Helsingin piirin erotuomarikouluttajalta kuultu neuvo: ”tuomari on olemassa peliä varten”. Tällä hän tarkoitti sitä, että erotuomarin tarkoituksena ei ole olla pelkästään kävelevä sääntökirja. Erotuomari on paikalla sen vuoksi, että peli pelataan alusta loppuun sääntöjen (niin kirjoitettujen kuin kirjoittamattomien) puitteissa, olosuhteet huomioon ottaen.

Jalkapallon olemukseen kuuluu, että erotuomarilta löytyy kyky omaksua pelaajien ja katsojien tunnetiloja ja täten toimia ottelun reiluna ja oikeudenmukaisena kapellimestarina.

The post VAR – kaiken näkevä silmä, joka ei korvaa pelisilmää appeared first on Byyri.

Ennen pelattiin joulupäivänä

Tapaninpäivän eli Boxing Dayn ottelut ovat jo muodostuneet omaksi perinteekseen, mutta joulupäivä on sentään pyhitetty vapaapäiväksi, jolloin saarilla ei vihelletä yhtään peliä alkaneeksi. Kuten arvata kuitenkin saattaa, on aikoinaan myös joulupäivänä totuttu pelaamaan.

Monet managerit ovat nykyään asettuneet joulun kiivasta ottelutahtia vastaan, mutta nykyinen ottelutahti ei ole mitään verrattuna ”entisiin hyviin aikoihin”, jolloin joukkueilla oli tapana pelata myös joulupäivänä, ja usein vielä kaksi peliä saman päivän aikana!

Esimerkiksi Everton pelasi 1888 kaksi peliä joulupäivänä ja yhden vielä tapaninpäivänä. Todennäköisesti 1800-luvun lopun urheilulliset vaatimukset eivät olleet samalla tasolla kuin nykyisillä Valioliiga-joukkueilla, mutta ajatus kahdesta täydestä jalkapallo-ottelusta erittäin huonoissa keliolosuhteissa ei kuulosta mitenkään erityisen helpolta tehtävältä.

Syy joulupäivänä pelaamiseen oli kuitenkin selvä.

Joulupäivä sattui olemaan yksi harvoja vapaapäiviä koko vuoden kalenterissa, jolloin ystävät, perheet ja yhteisöt pystyivät kokoontumaan yhteen kannustamaan omiaan. Myöskään kotona maleksiminen kalsareissa ja komediasarjojen joulun erikoisjaksojen katsominen ei tullut kysymykseenkään, joten tie vei – minne muuallekaan – kuin paikallisen joukkueen stadionille.

Pelien suosiosta kertoo esimerkiksi se, että vuonna 1949 jalkapallon sodanjälkeinen suosio oli huipussaan ja joulupäivän otteluissa kävi 3,5 miljoonaa katsojaa. On myös otettava huomioon, että lähes millään stadionilla ei ollut toimivaa iltavalaistusta, jolloin arkipäivien iltapelit eivät olleet mahdollisia. Koko otteluohjelma oli siis mahdutettava vuoden ainoille vapaille päiville.

Surkea sää, kännisiä lainapelaajia ja murskalukemia

Kolmen ottelun pelaaminen kahden päivän sisään ei ollut pelaajille mitenkään erityisen mieleistä, mutta seuroille täydet katsomot ja pyhien huuruinen tunnelma oli mieleen. Ottelut olivat faneille erityisen lämpimiä. Koti- sekä vieraskannattajien oli tapana laulaa yhdessä joululauluja ja poltella tupakkaa pullon kiertäessä suusta suuhun.

Pelaajat eivät kuitenkaan olleet tuohon aikaan vielä täysin ammattilaisia, joille terveelliset elämäntavat ja urheilijan elämä olisi ollut jotenkin tärkeä osa otteluihin valmistautumista. Joulun vapaapäivät, surkea sää ja arvatenkin duunaritaustaisuus tarkoitti, että viina maistui lähes jokaiselle pelaajalle. Säädyllisen viikkopalkan sijaan seuroilla oli vielä tapana maksaa joulubonuksia pelaajille nestemäisessä muodossa.

Esimerkiksi Clapton Orientin kärkimies Ted Crawford on muistellut koko joukkueen pelanneen joulupäivänä Bournemouthia vastaan änkyräkännissä. Kuten odotettua, Clapton Orient hävisi ottelun 2-1, mutta onnistuivat kuitenkin krapulassa seuraavana päivänä voittamaan tapaninpäivän matsinsa 1-0.

Jouluaattona 1937 huuruisen ja epäselvän ottelun tarjosi haastavat sääolosuhteet. Lähes koko Britteinsaarten ylle oli laskeutunut tiheä sumuverho, jonka vuoksi melkein jokainen liigapeli täytyi perua. Chelsean ja Charltonin välinen ottelu Lontoossa päätettiin kuitenkin pelata, humoristisin seurauksin.

Toisen puoliajan aikana sumu laskeutui entistä tiheämmin myös Lontoon ylle. Liigan piikkipaikkaa pitävän Charltonin maalivahti Sam Bartram oli varmasti tyytyväinen joukkueensa pitäessä palloa sumuisen kentän toisessa päässä. Bartram yritti pitää itsensä lämpimänä ja valppaana juoksemalla edestakaisin maalinsa suulla, kunnes vihdoin sumusta lähestyi yksinäinen hahmo.

Vastustajan kärkipelaajan sijasta sumusta astui esiin paikallinen poliisi, joka tuli ilmoittamaan Bartramille, että ottelu oli keskeytetty jo varttitunti sitten. Poloinen maalivahti oli unohdettu maalinsa suulle yksin ihmettelemään ja Bartramin päästessä suihkutiloihin olivat muut jo siviilivaatteet yllään, valmiina lähtemään kotiin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana englantilaiset veivät rakkautensa jalkapalloa kohtaan myös rintamalle, mutta toisen maailmansodan aikana vastaavia tapahtumia ei nähty. Pelejä pelattiin kuitenkin kotirintamalla vaihtelevalla menestyksellä.

Joulupäivänä 1940, Norwichin ja Brighton & Hove Albionin ottelu oli hyvin lähellä peruuntumista. Vierasjoukkue ei ollut saanut jalkeille kuin viisi omaa pelaajaansa, joista kolme oli seuran junioripelaajia ja yksi lainapelaaja. Ottelun peruminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään. Lokit pystyivät houkuttelemaan harrastesarjojen tyyliin kentän laidalta viisi vapaaehtoista pelaamaan, ja peli saatiin käyntiin. Matsissa ei kuitenkaan nähty joulun ihmettä, vaan Brighton hävisi ottelun murskalukemin 18-0.

Pikkuhiljaa joulupäivänä pelatut matsit alkoivat kuitenkin kadota ottelukalenterista. Viimeinen joulupäivänä pelattu liigamatsi pelattiin vuonna 1959 Blackpoolin ja Blackburnin välillä.

Muiden maiden joulutauot

Muissa Euroopan suurissa sarjoissa ollaan hieman lempeämpiä pelaajia kohtaan kuin Englannissa. Esimerkiksi Espanjassa syyspuolen viimeinen matsi pelataan 23.12. ja sarja jatkuu 3.1. Saksassa tauko alkaa myös 23.12., mutta verrattuna espanjalaisiin kollegoihinsa, Bundesliigan joukkueet ja fanit saavat odotella sarjan jatkumista pitkälle tammikuuhun.

Onkin hieman kummallista, että ainoa maa Britteinsaarten ulkopuolelta (Wales, Pohjois-Irlanti, Skotlanti, Englanti, Irlanti), jossa ei pidetä edes jonkinlaista talvitaukoa, on Israel.

Ei siis ole mikään ihme, että esimerkiksi muutama vuosi sitten Louis Van Gaal kommentoi, että englantilainen tapa olla pitämättä talvitaukoa, on julmaa. Toisaalta heti Van Gaalin kommentin jälkeen Arsene Wenger vastasi Gaalin kritiikkiin julistamalla, että hän itkisi, jos Valioliigassa pidettäisiin muiden eurooppalaisten sarjojen tapaan joulutauko. Wengerin mielestä tapaninpäivän pelit ja joulun hektinen otteluohjelma on nimenomaan englantilainen erikoisuus, joka on osa Valioliigan viehätystä.

Mutta pitäisikö asiaa miettiä myös pelaajien kannalta? Varmasti monelle pelaajallekin kelpaisi pieni joululoma rakkaiden ystävien ja perheen parissa raskaan kauden keskellä. Tutkimuksissa onkin tullut ilmi, että joulun välipäivinä pelattu erittäin tiukka otteluohjelma altistaa pelaajat talvisissa olosuhteissa äärimmäiselle rasitukselle, joka näkyy selvästi kasvavana riskinä loukkaantua.

Jose Mourinho ja Alan Pardew mainitsivat vuonna 2017, että välipäivien epätasainen otteluohjelma mahdollistaa toisille joukkueille huomattavasti enemmän lepopäiviä, jotka ovat elintärkeitä todella hektisen ja tiukan otteluohjelman keskellä.

Joulun välipäivien peleillä on todellakin tapana mitata joukkueiden materiaalin syvyyttä ja kestävyyttä, ja härkäviikoista parhaiten selviytynyt asettaa itselleen hyvät asetelmat kevättä kohden.

Muutosta on kuitenkin ilmassa ja FA on päättänyt, että kaudella 2019-20 pidetään kymmenen päivän ”talvitauko”, joka ei kuitenkaan virallisesti ole tauko, vaan ottelut järjestetään helmikuussa niin, että pelaajat saavat pidemmän lepotauon. Wengerin ei siis vielä tarvitse kaivaa nenäliinoja taskustaan.

Lopuksi

Tulisiko jalkapalloa siis pelata myös jouluisin, eli pitäisikö muiden eurooppalaisten sarjojen seurata englantilaisten esimerkkiä vai pitäisikö englantilaisten luopua joulun välipäivien perinteestä, kuten he luopuivat aikoinaan myös joulupäivän otteluista?

Mielestäni joulu saisi olla koko kauden puoliaika, joka jakaa kauden selvästi syyskauteen ja kevätkauteen. Jouluna ja joulun välipäivinä sekä fanit, valmentajat, ja pelaajat voisivat vetää hieman happea ja rentoutua ennen ratkaisevaa kevätkautta.

Tulevaa helmikuun taukoa lukuun ottamatta asiaan ei ole kuitenkaan lähitulevaisuudessa tulossa muutosta, joten joulun välipäivien otteluruuhka tulee vastaisuudessakin olemaan osa englantilaista jalkapallokulttuuria. Siitä pääsevät nauttimaan myös miljoonat sukulaisten seuraan ja jouluruokiin kyllästyneet katsojat ympäri maailman.

Boxing Dayn otteluohjelma:

14:30 Fulham – Wolverhampton Wanderers

17:00 Burnley – Everton

17:00 Crystal Palace – Cardiff City

17:00 Leicester City – Manchester City

17:00 Liverpool – Newcastle United

17:00 Manchester United – Huddersfield Town

17:00 Tottenham Hotspur – AFC Bournemouth

19:15 Brighton & Hove Albion – Arsenal

21:30 Watford – Chelsea

Lähteet:

https://www.fourfourtwo.com/features/what-happened-football-christmas-day-lost-history-a-victorian-tradition

https://www.bbc.com/sport/football/42556968

https://www.theguardian.com/football/2018/jun/08/winter-break-to-come-into-force-in-premier-league-england

https://www.telegraph.co.uk/sport/football/managers/arsene-wenger/11952185/Arsenal-manager-Arsene-Wenger-says-I-would-cry-if-winter-break-was-introduced.html

Artikkelikuva – Popperfoto 

The post Englantilainen perinne: jalkapalloa läpi joulun appeared first on Byyri.

Jaakkola on ollut myös kehittämässä Palloliitolle henkisen valmentamisen valmennuspolkua ja hän pyörittää omaa urheilupsykologiaan keskittyvää yritystään nimeltä Innergame.

Piikkiöstä Englantiin

Tavoitan Jaakkolan Sydneystä, jossa mies nykyään työskentelee organisaatiopsykologian parissa. Keskustelun aluksi Jaakkola avaa hieman omaa jalkapallotaustaansa ja tietään urheilupsykologiksi.

– Jalkapallo oli ykköslaji viisivuotiaasta lukion loppuun saakka, mikä ehkä johtuu siitä, että olen Piikkiöstä kotoisin ja Piikkiön palloseura oli jalkapalloseura. Kaikki kaverit pelasivat ja meillä oli ihan kohtuullisen hyvä vuosikerta siltä kylältä. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että ei minusta jalkapalloilijaa tule. Pelattiin parhaimmillaan kolmosdivarissa ja futsalin SM-sarjassa, mutta se johtui lähinnä siitä, että futsal oli niin uusi peli ja Piikkiössä sattui olemaan sopiva halli futsalin pelaamiseen.

Piikkiön Palloseura on edelleen Jaakkolalla lähellä sydäntä, ja jos Suomessa olisi tarkoitus mennä jalkapalloa katsomaan, niin tie veisi ehdottomasti PiPS:n matsiin.

Opiskellessaan Birminghamissa oli tulevan urheilupsykologin kuitenkin mahdollisuus päästä opintojen ohessa katsomaan myös Valioliigaa, kun alueelta peräti kolme joukkuetta pelasi pääsarjassa. Birmingham Cityn ja West Bromwich Albionin sijaan Jaakkola kävi eniten seuraamassa Aston Villan pelejä ja syykin oli selvä: joukkueessa pelasi maalivahtina Jaakkolan kaveri Peter Enckelman.

– Urheilupsykologian opiskelijana oli hienoa päästä näkemään sitä huippu-urheilun toista puolta, urheilijan kautta ja viereltä.

Jaakkola valitsi opiskelupaikakseen Englannin sen vuoksi, ettei urheilupsykologiaa ollut mahdollista opiskella samalla tavalla Suomessa kuin ulkomailla. Suomessa vastaavia opintoja tarjoaa Jyväskylän yliopisto, mutta Jaakkola ei halunnut valmistua liikuntatieteiden maisterina, vaan nimenomaan psykologina eikä liikunnanopettajana.

Englannissa opiskellessa urheilupsykologia kolahti täysillä, mutta siihen aikaan yliopistolla toiminut professori Joan Duda kehotti uran kannalta lukemaan urheilupsykologian sijasta maisteritutkintona organisaatiopsykologian. Molemmissa liikutaan lähes samoissa teemoissa sekä asioissa, ja yrityksillä on myös rahaa maksaa.

– Molemmissa on keskiössä ihminen ja suoriutuminen. Urheilussa, etenkin huippu-urheilussa täytyy olla parhaista parhain siinä suorituksessa. Työelämässä riittää, vaikka antaisi 40% parhaastaan, mutta mekanismit ovat samanlaisia. Täytyy motivoida ihmisiä ja saada heidät toimimaan yhdessä, ja saada yksilöstä paras suoritus ulos silloin, kun sillä on merkitystä. Intensiteetti ja mitattavuus on kuitenkin urheilussa eri luokkaa.

Urheilupsykologia

Urheilupsykologiassa tehdään töitä niin valmentajien, urheilijoiden kuin urheiluorganisaatioiden kanssa. Jaakkola on itse keskittynyt työskentelemään enemmän yksittäisten urheilijoiden sekä valmentajien kanssa, vaikka hän on tehnyt myös pientä yhteistyötä esimerkiksi Palloliiton kanssa.

Kaikkein tavallisimpia asioita, joita urheilupsykologit kehittävät ovat: kilpailuun valmistautuminen, oman suoriutumisen arviointi ja reflektointi sekä tavoitteiden selkeä miettiminen ja asettaminen. Yhtä tärkeää on myös miettiä ne asiat mitä olet valmis jättämään pois ja mistä olet valmis luopumaan, jotta yllät tavoitteisiisi.

– Esimerkiksi golfarin kanssa voidaan miettiä, että mitkä ovat ne harjoitteet, joilla voidaan kehittää vaikkapa puttivarmuutta siellä viheriöllä ja kuinka näitä harjoitteita voisi tehdä myös mielessä.

Urheilupsykologia voi siis kohdata urheilijan itse suorituspaikalla, mutta tavallisempaa on, että keskusteluja käydään pukukopissa, kahvilassa, kävelyllä tai kumpikin kotoaan käsin luurit päässä.

Jaakkolan asiakkaina on myös ollut yksittäisiä jalkapalloilijoita, jotka ovat tarvinneet apua yksittäisissä teemoissa tai ovat halunneet käyttää kaikki mahdolliset keinot, jotta he pääsevät urallaan mahdollisimman pitkälle. Jaakkolan mielestä urheilijat ja urheilulajit eivät ole kuitenkaan pohjimmiltaan kovinkaan erilaisia.

U19-projekti

Jaakkola oli mukana U19-projektissa heti siitä lähtien, kun varmistui, että kisat pidetään Suomessa. Kyseisen projektin tiimoilta joukkueella oli henkisten kykyjen vahvistamiseen tähtäävinä tavoitteina aivan selkeä punainen lanka: peliin valmistautuminen, oman suoriutumisen arvioiminen ja tavoitteiden asettaminen.

– Mukana oli tietenkin myös yksittäisiä teemoja, kuten mitä tehdään rangaistuspotku tilanteessa tai mitä me tehdään, kun jossain pelissä jollain pelaajalla menee ”kuppi nurin”. Miten me sitten pystytään välttämään ne tilanteet ja miten ne käsitellään. Siitä voi syntyä paljon syyllisyyttä, jos peli hävitään, koska joku meni tyhmästi ottamaan punaisen kortin.

Homma loppui Jaakkolan kohdalta juuri ennen kisoja, kun töiden puolesta tuli lähtö toiselle puolelle maailmaa. Projekti oli kuitenkin hyvin mielenkiintoinen ja intensiivinen kokemus, vaikka porukka ympärillä vaihtuikin tiuhaan, mikä ei ollut kovinkaan optimaalista kokonaisuuden kannalta. Jaakkola oli kuitenkin mukana lähes jokaisella yhteisellä pelimatkalla, joissa tulokset eivät aina olleet kovinkaan ruusuisia:

– Meillä oli vastassa jykeviä vastustajia, jolloin matseissa tuli myös aika ikävästi nokkiin. Muistan etenkin sen kun Hollanti voitti meidät 9-0, niin olihan se todella ikävää. Siitä meinasi tulla sellainen hankala kierre. Mun mielestä valmentajat tekivät kuitenkin oikeita ratkaisuja pelaajien kehityksen suhteen pallonhallinnan kautta, eikä joukkueessa tehty sellaisia taktisia muutoksia, että olisi haettu esimerkiksi satunnaisia 1-0 tuloksia ja tasapelejä. Mun mielestä kuitenkin lopulta se tapa, jolla esimerkiksi kisoissa pelattiin, oli hyvin ennakkoluulotonta.

Vaikka karsinnat ja kisat olivat tulosten puolesta vahvasti mollivoittoisia, ei se kuitenkaan käynyt pelaajien itsetunnon päälle. Jaakkolan mukaan joidenkin yksittäisten pelaajien kohdalla käytiin itseluottamikseen liittyviä asioita läpi pelien jälkeen, mutta maajoukkueen pelit olivat kuitenkin vain yksittäisiä tapahtumia seurajoukkue arjen rinnalla. Seurajoukkueissa tilanne oli kuitenkin erilainen ja kisoissakin onnistuneista pelaajista osa nosti tasoaan projektin aikana, kuten esimerkiksi HJK:n Eetu Vertainen.

MM-kisat ja Englanti

Kysyttäessä joukkueista ja pelaajista, joiden henkisiä kykyjä Jaakkola itse arvostaa, tulee hänelle päällimmäisenä mieleen Englannin maajoukkueen suoriutuminen viime kesän maailmanmestaruuskisoissa.

Jaakkolan mielestä Gareth Southgaten joukkueen luotsaaminen oli esimerkillistä. Hän kuunteli asiantuntijoita ja käytti hyväkseen viimeisintä tietoa, eikä valmentanut tunteella, kokemuksella ja arvovallalla. Kaikki tämä tuli hyvin ilmi Harry Kanen vetäessä rankkaria. Southgate oli itse epäonnistunut vastaavassa tilanteessa vuoden 1996 kotikisoissa ja mennyt vielä kisojen jälkeen rahastamaan asialla Pizza Hutin mainokseen.

Southgate oli jälkeenpäin kertonut, että kyseisessä tilanteessa hän oli miettinyt vain sitä, että kunhan tämä olisi mahdollisimman nopeasti ohi. Kanen kohdalla asiaa oli selvästi mietitty jo ennalta ja Kanen suoritus oli selkeästi rutiininomainen:

– Kanen vetäessä hän selvästi odotti, että pilli soi ja veti sitten pallon maaliin. Siinä oli selvästi mietitty asioita ja sitä itse tilannetta.

Elämä urheilu-uran jälkeen

Yksi yleinen asia, joka urheilijoista puhuttaessa unohtuu, on elämä urheilu-uran jälkeen. Moni pelaaja lykkääkin uran lopettamista tahallisesti tai tahattomasti, koska usealla ei ole selkeää suunnitelmaa loppuelämälleen.

– Sähän käytännössä jäät eläkkeelle nelikymppisenä, vaikka useat niin sanotussa normaalissa elämässä paahtavat täysiä töissä ja perheen parissa. Lisäksi kun sinulta on viety vielä sinun viitekehys eli se joukkue, jossa on ollut sun parhaat kaverit, niin yhtäkkiä sä olet yksin ja sulla on käsillä kaikki se aika, joka on mennyt siellä harjoituksissa ja peleissä.

Juuri tästä syystä siirtymä tavalliseen elämään on vaikeata ja valitettavasti moni entinen pelaaja voi sortua esimerkiksi päihteisiin, koska elämä ei tarjoa enää samanlaisia tunteita, onnistumisia, iloa ja ”kicksejä”, kuin aiemmin peliuran aikana. Peliuran loppuminen voi kuitenkin tulla hyvinkin yllättäen esimerkiksi loukkaantumisen kautta, joten asiaa ei voi täysin painaa pimentoon.

– Pahimmassa tapauksessa sinulta viedään samaan aikaan työ ja sosiaalinen yhteisö ja jollain tapaa myös identiteetti, kun sä et olekaan enää se jalkapalloilija vaan joku tyyppi. Silloin voidaan olla todella isojen kriisien äärellä.

Juuri näitä asioita kuulemma pohdittiin myös U19-projektin yhteydessä, koska arkielämä on kuitenkin pelaajilla aina läsnä. Nuoret pelaajat ovat pohjimmiltaan kuitenkin aivan samanlaisia nuoria kuin muutkin ikäisensä ja esimerkiksi seuravalintoja on syytä pohtia sen suhteen, että mihin sitä joutuu muuttamaan ja kuinka koko elämä muuttuu.

Aikuisten urheilijoiden kohdallakin on tärkeää löytää urheilun ohelle muutakin sisältöä elämälleen, joten Jaakkola onkin vieraillut urheilijoiden kanssa niin musiikkikaupassa kuin kalastusliikkeessä. Lisäksi uran loppupuolella aletaan jo hiljalleen miettiä siirtymää arkielämän puolelle ja koetetaan löytää niitä muita kiinnostuksen kohteita töiden tai opiskelujen muodossa.

– Kova rannelaukaus tai tarkat sisäterän syötöt eivät kuitenkaan ole sellaisia asioita, joita työelämässä arvostetaan. Työhaastattelussa ei voi sanoa, että ”mulla on hyvät keskitykset” tai ”olen ihan pitelemätön yksi vastaan yksi haastoissa”.

The post Pelin sisällä: Urheilupsykologi Matti Jaakkola: ”Uran jälkeen urheilija voi pudota tyhjän päälle” appeared first on Byyri.

Ensimmäinen haastateltavani on filosofi Frank Martela, joka on tutkinut työssään hyvän elämän ehtoja sekä mahdollisuuksia. Lisäksi hän on ollut mukana perustamassa Filosofian Akatemiaa, joka pyrkii kehittämään suomalaista työelämää ja sen tuloksenteko- ja innovointikykyä vahvistamalla työntekijöiden sisäistä motivaatiota.

Tapaan Frank Martelan Helsingin karhupuiston kupeessa IPI:n kulmakuppilassa. Keskustelun tavoitteena on selvittää, millaisia mietteitä filosofilla on suomalaisesta jalkapallosta ja jalkapallosta yleensä.

Niin, ja tietenkin kuinka Martelan oma kausi on sujunut.

Frank jalkapalloilijana

Martela pelaa jalkapalloa Helsingin piirin vitosdivarissa Käpylä Maanantain joukkueessa. Laitalinkkinä tai kärkenä viihtyvän filosofin kausi ei ole uteluiden mukaan kuitenkaan sujunut mitenkään erityisen mallikkaasti, mutta asia ei tunnu hyväntuulista Frankia liiaksi stressaavan.

– Taidetaan tippua kutoseen. Taisi ne viimeisetkin teoreettiset mahdollisuudet säilymiseen jo mennä. Toisaalta ei minua haittaa pelata matseja kutosessa ja voittaakin matseja, kun ei minulla tai meillä ole sellaista kunnianhimoa, että systemaattisesti treenattaisiin ja haettaisiin sitä nousua.  Harrastamisen ja hauskanpidon kautta mennään, Martela kertoo.

Jalkapallo on kuitenkin läsnä Martelan perheessä muullakin tavoin. Perheen esikoinen pelaa jalkapalloa HIFK:n riveissä.

Junnufutiksen myötä myös Frank on eksynyt toisinaan HIFK:n edustusjoukkueen pelejä seuraamaan, mutta muilta osin hän ei aivan täysinäiseksi jalkapallofanaatikoksi itseään tituleeraisi. Kesän MM-kisoja tuli kuitenkin kertoman mukaan seurattua lähes jokainen matsi, vaikka oma suosikkijoukkue Hollanti ei tällä kertaa kisoissa esiintynytkään.

Hollannin kautta on aikanaan valikoitunut myös ulkomainen suosikkijoukkue.

– Vuoden 1988 EM-kisat olivat ensimmäiset kisat, joita seurasin, ja sieltä Hollanti jäi mieleen. Barcelonan kannattaminen juontaa samoilta ajoilta, kun sielläkin pelasi omia suosikkipelaajia, ja molempien pelifilosofiassa oli jotain samantyylistä. Voisi sanoa, että tykkään katsoa ennemmin kaunista peliä kuin seurata mitään yksittäistä joukkuetta.

Sisäinen motivaatio

Sisäinen motivaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että motivaatio tekemiseen tulee henkilöstä itsestään eikä ulkoisista vaikuttimista. Martela on jo aiemmin kirjoittanut Keskisuomalaiseen suomalaisen juniorifutiksen ongelmista ja kysyttäessä nyt, kuinka valmentaja voisi vahvistaa pelaajien sisäistä motivaatiota, ovat neuvot tuttuja.

– Ilon kautta. Sellaisia tavoitteita, että menestytään ja esimerkiksi voitetaan piirisarja, ei pitäisi ottaa kuvioihin liian aikaisin. Pelistä ei saisi tulla liian aikaisin pakkopuurtamista, eikä valmentajilla pitäisi olla painetta voittaa pelejä.

Martela ei ole asian suhteen ummikkona hakoteillä, vaan tietää mistä puhuu. Asiasta on tehty myös tutkimusta, jonka mukaan ohjattujen harjoitusten määrä lapsille ja nuorille ei korreloi lainkaan sen kanssa, kuinka moni näistä nuorista päätyy aikuisena ammattilaisuralle. Sen sijaan tutkimuksessa tärkeämmäksi tekijäksi nousi omaehtoinen harjoittelu ja kavereiden kanssa pelailu.

– Myöskään se, kuka on hyvä pelaaja 12-vuotiaana, ei ennusta hyvin sitä, kuka päätyy pelaamaan korkealla aikuisten tasolla. Sen muistan itsekin aikanaan Hongasta ala-astevuosilta. Eivät ne meidänkään joukkueen starat päätyneet Veikkausliigaan, vaan ne pari muuta, jotka eivät todellakaan olleet siinä iässä vielä ”huippuja”.

Martelan mukaan onkin tärkeää, että jokaiselle taitojen ja motivaation tasolle löytyy omanlaista harjoittelua. Tärkeämpää olisi Suomen kokoisessa maassa keskittyä siihen, että mahdollisimman moni pidetään mukana seurojen urheilutoiminnassa. Myöhemmin teini-iässä voi keskittyä tavoitteellisempaan toimintaan.

– Aikuisten tasolla valmentajan on vaikeampi tuhota pelaajan sisäistä motivaatiota, koska pelaajat ovat jo melko pitkälti valikoituneet sen sisäisen poltteen mukaan. Harva sitä rytmiä jaksaa pelkän ulkoisen motivaation johtamana.

Huipputähdet erottuvatkin nimenomaan sen mukaan, kuinka paljon he haluavat uhrata elämästään jalkapallolle.  Päästäkseen pyramidin ehdottomalle huipulle on yksilön oman treenimotivaation oltava huipussaan. Keskustelussa tuli esiin esimerkiksi Cristiano Ronaldon häikäisevä omistautuminen jalkapallolle ja suorituskyvyn ylläpidolle.

Martela onkin intoutunut hieman kieli poskessa ylistämään Ronaldoa omassa blogissaan.

Mikä tekee jalkapallosta mielenkiintoisen pelin?

– Jalkapallo on simppeli peli. Kuka tahansa pystyy käsittämään sen perusidean, Martela kehuu.

Martelan mielestä jalkapallo tarjoaa myös helposti ymmärrettävää omassa kuplassa tapahtuvaa draamaa, jota esimerkiksi työelämä ei tarjoa.

– 90 minuuttia aikaa tehdä maaleja, se on selkeää. Työelämässä ei koskaan ole niin selviä onnistumisia, kun taas jalkapallossa se onnistuminen ei jää lainkaan epäselväksi. Esimerkiksi oma työni tutkijana on hyvin pitkäjänteistä, ja tuloksia nähdään vasta joskus neljän vuoden päästä, Martela vertailee.

Jalkapallo on juuri sen vuoksi hänen mukaansa niin helppo pakotie arkielämästä. Laittamalla saman joukkueen huivin päälleen voi tavata samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa löytyy välittömästi yhteinen sävel. Kuten myös aiemmin mainittua, ovat onnistumiset ja epäonnistumiset selkeästi 90 minuutin jälkeen esillä. Kannattaja voi myötäelää onnistumisen kokemuksia, joita ei välttämättä työelämässä pääse samalla tavalla kokemaan.

– Ja onhan urheilu sellainen asia, joka yhdistää. Esimerkiksi ulkomailla liikkuessa kaikki tuntevat ensimmäisenä Suomesta urheilijat, Martela mainitsee.

Yksilöt vai joukkue?

Martela kertoo nauttivansa yksilösuorituksia enemmän kollektiivisista onnistumisista.

– Omasta mielestäni hienoimmat maalit ovat juuri sellaisia, joissa koko joukkue tekee töitä ja maali on hienon sommitelman tulos.

Myös yritysvalmennusta työkseen tekevällä Martelalla onkin jalkapallon termistöstä kumpuava vertauskuva yksilön toimijuudelle yhteisössään.

– Suomessa on tällainen sananlasku, että ”jokainen on oman onnensa seppä”. Mielestäni parempi vertaus on, että jokainen on oman elämänsä keskushyökkääjä.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että ajatus oman onnensa sepästä liioittelee yksilön roolia. Todellisuudessa oma menestys ja onnellisuus eivät ole kiinni ainoastaan itsestä, vaan myös ihmisistä yksilön ympärillä. Parhainkaan keskushyökkääjä ei voi menestyä ilman joukkueensa tukea.

Aloitteellisuus ja vastuu itsestä ovat silti edelleen yksilöllä – tai tässä vertauksessa keskushyökkääjällä, niin että yksilö omatoimisesti hakeutuu niihin tilanteisiin, joissa voi loistaa ja olla itse osa yhteisöään.

– Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin, ja me haluamme tehdä yhdessä asioita. Kyllä minäkin tykkään enemmän joukkuepeleistä. Paljon enemmän saa itsestäänkin irti, kun ei pelaa vain itseään vaan joukkuettaan varten.

Suomalaisten asenne

Jalkapallo on harrastajamäärillä mitattuna ehdottomasti Suomen suosituin urheilulaji. Suomessa on noin 130 000 lisenssipelaajaa ja harrastuksekseen sen ilmoittavat mukaan lukien noin 400 000 pelaajaa. Siltikään etenkään suomalaisen jalkapallon arvostus ei ole läheskään sillä tasolla kuin sen harrastajamäärien perusteella voisi olettaa olevan.

– Muistan, kun asuin yläasteikäisenä pari vuotta Ruotsissa, että kyllä se näkyi katukuvassa, kun Djurgården tai AIK pelasi. En ole nähnyt aivan samanlaista Suomessa. Kenties Ruotsissa myös nuoret pelaajat pidetään pidempään mukana seurojen toiminnassa, kun taas Suomessa lopettavien määrä on valtava. Heitä emme saisi näin pienessä maassa hukata.

Martelan mielestä myös urheilujournalismilla on peiliin katsomisen paikka. Uutisointi tuppaa hyvin useasti keskittymään positiivisuuden sijaan negatiivisuuteen.

– Esimerkiksi kun Suomi pelaa Unkaria vastaan, lehdissä palataan aina 20 vuoden takaisiin tapahtumiin. Siitä on hyvin vaikea orientoitua voittamaan tulevaa matsia, kun puhutaan vain edellisestä tappiosta vuosien takaa, Martela miettii.

The post Pelin sisällä: Filosofi Frank Martela toivoo junioreille sisäistä motivaatiota – ”Jokainen on oman elämänsä keskushyökkääjä” appeared first on Byyri.

Päivän aikana kerätty odottamisen ja jännityksen tuoma euforia huuhtoutuu yhdellä kertaa pois mielestä ja tilalla on vain ahdistava, tyhjä ja ehkä jopa katkeran haikea olo. Näin Suomen jalkapallojoukkuetta seuraavana kuvailemani kokemus toistuu vuodesta toiseen ja joskus tulee mietittyä koko kannattamisen mielekkyyttä.

Miksi ihmeessä edes vaivautua, jos kannattaminen tarjoaa enemmän negatiivisia kuin positiivisia tunteita?

Tutkimus

Asiaa on nyt jopa tutkittu. Sussexin yliopiston taloustieteen laitos keräsi 32000 vastaajalta yli miljoona vastausta käyttäen apunaan Mappiness-mobiilisovellusta, joka kysyy käyttäjältä säännöllisesti heidän tuntemuksiaan, kenen kanssa he ovat ja mitä he ovat tekemässä.

Yhdistämällä tiedot GPS:n tietoihin jalkapallostadioneiden sijainneista, sekä otteluiden ajankohdat ja tulokset, pystyivät tutkijat poimimaan massasta jalkapalloa seuraavat käyttäjät ja vertailemaan heidän antamiaan tuloksia ennen ja jälkeen otteluiden.

Tuloksien mukaan käyttäjät olivat 3.9 pistettä onnellisempia voitetun ottelun jälkeen ja lukema putosi vielä 1.1:een seuraavan kahden tunnin aikana. Tappion kokeneet kannattajat sen sijaan tunsivat onnellisuudessaan 7.8 pisteen pudotuksen ensimmäisen tunnin aikana ja 3.1 kahden seuraavan tunnin aikana.

Tuloksista vielä selvisi, että nousut ja pudotukset olivat volatiilimpia niillä käyttäjillä, jotka olivat seuraamassa ottelua itse stadionilla, sillä heidän tuloksensa olivat jopa kolme tai neljä kertaa korkeammat kuin niiden käyttäjien, jotka katsoivat ottelua kotonaan.

Toisaalta tappion todistaminen stadionilla pudotti vastaajien pisteitä 14 pisteen verran.

Pelkästään numeraalisesti mitattuna kannattamisen pitäisi siis olla irrationaalista toimintaa, jos on uskominen siihen, että ihmiset tekevät vain hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan parantavia rationaalisia päätöksiä. Miksi siis vaivautua todistamaan taas yhtä hulluuden partaalle ajavaa vihreän veran näytelmää?

Pyrin tässä nyt antamaan hyviä syitä sille, miksi moni (kuten kirjoittajakin) kuitenkin edelleen käy jalkapallo-otteluissa ja miksi kannattaminen tekee tuosta kokemuksesta vielä kokonaisuudessaan paremman.

Tunteet

Tunteiden kirjo on huomattavasti kattavampi kuin vain jako nautinnon tai kärsimyksen välillä. Jalkapallopelin seuraaminen sisältää huomattavan määrän sellaisia tunteita, joita on mahdoton määritellä yksinomaan negatiiviseksi tai positiiviseksi ilman asiaan kuuluvaa kontekstia.

Jännityksen kokeminen vilkkaalla moottoritiellä ei varmasti ole miellyttävää, mutta oman joukkueen puolesta hikoileminen on osa tunteiden kirjoa, mikä tekee jalkapallo-ottelusta arvoisensa näytelmän.

Kannattaja voi kokea ottelun aikana myös seuraavanlaisia tunteita:

• Innostus ja odotus, esimerkiksi ennen isoa peliä. Ilmassa on kirjaimellisesti suuren urheilujuhlan tuntua. Sussexin yliopiston tutkimuksenkin mukaan ottelua paikan päällä seuraavilta todettiin juuri ennen ottelun alkua 7.9 pisteen piikki onnellisuudessa, kun taas kotonaan ottelua seuraavilla tulos oli ennen avauspotkua vain 0.2 pistettä.
• Ilo
• Kauhu, ahdistus, paniikki. Mitä jos seuraavasta vastustaja rokottaakin?
• Ylpeys omien puolesta

Listaa voisi vielä jatkaa, mutta tässä asioita joita nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Voikin siis sanoa, että se mikä tekee jalkapallopelistä jännittävän ja mielenkiintoisen kokemuksen, ei ole pelkästään yksittäisten tunteiden kumulatiivinen lisääminen, vaan vaihtelevien tunnekokemusten kokonaisvaltainen vaikutus.

Otteluita ei turhaan toisinaan kutsuta tunteiden vuoristoradaksi.

Yhteenkuuluvuuden tunne

Yhteenkuuluvuus ja kontaktit muiden ihmisten kanssa on melkein jokaisen ihmisen perustarve, ja jalkapallojoukkueen kannattaminen tarjoaa erinomaiset puitteet yhteenkuuluvuudelle. Saman toteaa myös urheilupsykologian professori Daniel Wann, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan: Sport Fans: The Psychology And Social Impact Of Spectators.

Kirjassaan Wann toteaa Sussexin yliopiston tutkimusten vastaisesti, että urheilujoukkueen kannattaminen vahvistaa henkilön mielenterveyttä. Yhteenkuuluvuuden tunteen lisäksi Wann listaa muun muassa seuraavanlaisia hyötyjä:

• Yhteisö parantaa jäsentensä hyvinvointia. Yhdessä muiden kanssa jännittäminen poistaa yksinäisyyden tunnetta, mutta pelkästään tieto kuulumisesta johonkin itseään suurempaan yhteisöön vaikutti positiivisesti henkilöiden mielenterveyteen. Urheilujoukkueiden kannattajat tunsivat itsensä vähemmän yksinäisiksi verrokki vastaajiin nähden.
• Kannattaminen antaa yhteisen kielen. Professori Alan Pringle Nottinghamin yliopistosta on omissa tutkimuksissaan huomannut, että esimerkiksi Englannissa jalkapallo toimii yhdistävänä tekijänä yli kolmen sukupolven keskusteluissa. Harva ilmiö sitoo erilaisia ihmisiä ja ikäpolvia näin yhteen.
• Kannattajakatsomo on turvallinen tila esittää tunteitaan.
• Kannattaminen mahdollistaa myötäelämisen menestyksessä.

Ennalta-arvaamattomuus

Jokainen jalkapallo-ottelu on erilainen ja ennalta-arvaamaton. Ottelussa tapahtuu yleensä samoja asioita, kuin jokaisessa ottelussa: alkuvihellys, maaleja, vaihtoja, kulmapotkuja. Mikään näistä ei ole kuitenkaan ennakkoon sovittu.

Tämän takia esimerkiksi urheiluelokuvien käsikirjoitukset kompastuvat nokkeluudessaan ja sankaritarinoiden rakentelussa, koska katsoja voi jo miltei arvata, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Näin ei kuitenkaan aina välttämättä käy jalkapallo-otteluissa, koska mikään aiemmin tapahtunut harvoin antaa sen suuntaisia vihjeitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Pelitapahtumat ja tarinat luovat itsensä.

Sevillan noustessa Mestarien liigan lohkovaiheen pelissä 0-3 puoliaikatuloksen jälkeen häikäisevään 3-3 tasapeliin, alkoivat huhut kiertää.

Huhujen mukaan pelaajat olisivat pelanneet toisen puoliajan täydellä sydämellään valmentajalleen, joka juuri päiviä aiemmin oli ilmoittanut pelaajille sekä organisaatiolle sairastavansa syöpää. Elokuvana koko tarina olisi ollut päivänselvä, mutta hurmiollisen jalkapallo-ottelun jälkeen tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä. ”Ei tällaista pysty käsikirjoittamaan”, voisi urheilutoimittaja tai selostaja runoilla.

Ottelun seuraamiseen liittyy myös aina jännitys, koska oma joukkue voi aina myös hävitä, vaikka he olisivat olleet kuinka ylivoimaisia edelliset päivät tai jopa vuodet.

Kannattamiseen ja urheilun seuraamiseen kuuluu myös tappioiden kokeminen, koska se tekee voittamisesta vielä makeampaa. En usko, että kukaan vannoutunutkaan joukkueensa kannattaja haluaisi, että oma joukkue aina voittaa. Se olisi ristiriidassa koko kilpailemisen, ennalta-arvaamattomuuden ja voitosta saatavan mielihyvän kanssa.

Lopuksi

Mitä me voimme tästä siis oppia? Vaikka Sussexin yliopiston tutkimus pyrkii tilastollisesti esittämään, että urheilun seuraaminen ja joukkueiden kannattaminen aiheuttaa enemmän mielipahaa kuin mielihyvää, tilastollinen vastaus on silti hyvin vajavainen.

Miksi sitten jalkapallon seuraamisen ja kannattamisen vuoksi kannattajat ovat valmiita sietämään myös epävarmuutta ja suoranaista henkistä kärsimystäkin?

Nyt kun syksy lähestyy ja kotimaisissa sarjoissa pelataan ratkaisupelejä, jokainen voi mielessään muistella artikkelin alkupuolen lukuja. Tutkimuksessa kerrottiin, että stadionin sisällä olevilla todettiin 7.9 pisteen piikki onnellisuudessa, kun taas kotonaan ottelua seuranneilla nousu oli vain 0.2 pistettä.

Tästä asiasta voin olla myös tilastojen kanssa samaa mieltä. Jalkapallo on parasta paikan päällä!

Lähteet: Sussex.ac.uk, Huffington Post, Psychology Today

The post Tutkimus sen todistaa – jalkapallo on parasta paikan päällä! appeared first on Byyri.

Lähtökohdat

Joukkue X on pelannut koko turnauksen omiin vahvuuksiinsa nojaavaa, mutta tehokasta jalkapalloa. Joukkueen kauniiksikin kehuttu ja ylistetty pelitapa on lumonnut muutkin kuin joukkueen intohimoisimmat kannattajat ja joukkuetta pidetään lähes varmana mestarisuosikkina.

Kuitenkin turnauksen tärkeimmissä peleissä pallo pomppii ikävästi, maalivahti tekee henkilökohtaisen virheen, tuomarille sattuu karmaiseva arviointivirhe ja lopulta unelmajoukkueen liito katkeaa ilman sitä suurinta ja himoituinta palkintoa.

Turnauksen ykköspaikan vie inhorealistista tulosjalkapalloa pelannut joukkue Y, joka operoi muihin joukkueisiin verrattuna ylivoimaisilla resursseilla.

Kannattajien ja lukemattomien muiden mielestä turnauksen alkuun altavastaajana lähtenyt joukkue X:n olisi pitänyt voittaa mestaruus. Tämän vuoksi monen mielestä voidaan sanoa, että joukkue X oli turnauksen moraalinen voittaja, mutta mitä ihmettä tarkoittaa ”moraalinen voittajuus”?

Moraalinen voittajuus

Ylläoleva tarina ja tilanne on varmasti karmaisevuudessaan tuttu jokaiselle joukkueurheilua intohimoisesti seuraavalle, ja etenkin heille, joilla on henkilökohtainen tunneside kannattamaansa joukkueeseen.

Joskus on vain pakko todeta, että huonompi joukkue voitti, vaikka lause on itsessään irrationaalinen. Eihän joukkue voi olla huonompi, jos se on voittaja? Lisäksi mikään moraaliteoria ei tue sellaista näkökulmaa, jossa jonkun toisen voittaminen olisi oikein ja toisen väärin.

Termillä ”moraalinen voittaja” viitataan moraaliin samanlaisella arkisella kielenkäytöllä, kuin jos ilmaisisimme: ”joukon moraali on laskenut”. (englanniksi morale ja moral vs. morality)

Tämän kaltaisia tapahtumatyyppejä on enemmän, kuin ensisilmäyksellä voisi olettaa.

Tapahtumat ja selitykset eivät ole tietenkään objektiivisesti tosia, koska esimerkiksi artikkelin aloittaneessa tarinassa joukkueen Y kannattajalle tilanne näyttäytyy aivan erilaisessa valossa kuin joukkueen X kannattajalle. Joskus kuitenkin tapaa myös hämmästyttävän rehellisiä joukkueensa kannattajia, jotka auliisti myöntävät oman joukkueen olleen huonompi.

Paremmuus urheilussa

Voidaan pitää yleisesti hyväksyttynä väitteenä, että urheilussa parhaan urheilijan pitäisi voittaa. Urheilussa suoritusta ja paremmuutta voidaan kuitenkin mitata vain sillä asteikolla, jolla suorituksen tulos voidaan arvottaa.

Keihäänheitossa esimerkiksi vain heiton pituudella, ja jalkapallossa maalien määrällä ja sarjataulukon pisteillä on väliä.

Jalkapallossa urheilijan, sekä joukkueen paremmuutta mitataan siis periaatteessa vain maalien ja pisteiden määrällä, mutta lajia seuraavien mielestä paremmuus kuulostaa näin mitattuna hieman liian yksinkertaiselta.

Esimerkiksi, jos Usain Bolt kompastuu johtaessaan selvästi sadan metrin finaalia, niin tuskin kukaan väittää hänen olleen tämän lähdön huonoin juoksija, vaikka hän jäisikin viimeiseksi. Asiaa voi tarkastella myös käänteisesti, eli urheilija voi myös voittaa, vaikka hän ei ole lajinsa paras urheilija, mutta muiden epäonnistuessa hän nousee korkeimmalle sijoitukselle.

Tällöin hän on sijoitukseltaan paras urheilija, vaikka ei selvästikään ole lajinsa absoluuttisesti paras urheilija. Näin kävi Australialaiselle luistelijalle Steven Bradburylle Salt Lake Cityn olympialaisissa vuonna 2002, kun hän voitti olympiakultaa muiden luistelijoiden epäonnistuttua.

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=lfQMJtilOGg[/embedyt]

Näin törmäämme vaikeaan yhteismitattomuuden ongelmaan. Aivan samalla tavalla kuin joukkueen sisällä on vaikeaa arvioida, onko varmasti pelaava keskuspuolustaja vai nopea laitahyökkääjä tärkeämpi palanen joukkueelleen, on vaikeaa arvioida, onko virheitä välttävä matalalla puolustuksella pelaava joukkue parempi urheilujoukkue kuin pallonhallinnan kautta peliä kontrolloiva joukkue.

Vain maaleilla ja pisteillä on väliä, mutta jos näillä joukkueilla on täsmälleen saman verran sekä päästettyjä, että tehtyjä maaleja ja sarjataulukon pisteitä, täytyy arvioinnin perustua johonkin muuhun kriteeriin.

Valtaosan urheilua seuraavien mielestä tuo kriteeri on viihdyttävyys, eikä ole väärin sanoa näin: urheilun yksi tehtävä on kuitenkin urheilullisen paremmuuden mittaamisen ohella viihdyttää katsojia ja luoda heille katsojina dramatiikkaa ja suuria tunteita.

En mene varmasti täysin metsään, jos listaan viihdyttävän joukkueen ominaisuuksiksi hyvän joukkuepelaamisen, taitavat yksilöt, nopean suunnanmuutospelin, maalintekotilanteiden luomisen ja omintakeisen pelitavan. Ominaisuudet voivat kuvata yhtä hyvin sekä hyökkäysvoittoista että puolustusvoittoista joukkuetta.

Tarkoituksena ei ole nyt kuitenkaan pureutua tähän jalkapallon estetiikan ongelmaan, vaikka lukijan on hyvä tietää, että jalkapalloa seuraavat arvostavat jalkapalloa katsellessaan ja parasta urheilijaa arvioidessaan myös muitakin seikkoja kuin virallisia, tuloksellisia arvoja.

Oikeudenmukaisuuden tunne ja moraaliset voittajat

Arkijärkemme sanoo, että parhaimman urheilijan pitäisi voittaa, mutta kuten jo aiemmin totesimme, on paremmuudelle muitakin mittareita kuin tulokset. Kun suuren yleisön mielestä paras urheilija ei kuitenkaan jostain syystä voita, saa se meissä aikaan epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Tällöin hävinnyttä urheilijaa tai joukkuetta voidaan pitää moraalisena voittajana, koska kaikkien kuvitelmissa ja toiveissa oli, että se nimenomaan voittaisi.

Reaktio voi olla yksilön tai ryhmän psykologinen puolustuskeino ikävää tunnekokemusta kohtaan. Voin itsekin myöntää, että olen varmasti joskus, esimerkiksi jälleen yhden viime hetkillä hävityn Suomen matsin jälkeen istunut baarissa tuopin edessä, ja todennut: ”Mutta kyllähän me pelattiin paremmin.”

Tällöin yksilö tai ryhmä suojelee jotain itselleen tärkeää asiaa yrittäen löytää epäonnen keskellä jotain hyvää, johon epätoivoisesti tarrata.

Asiaan vaikuttaa myös se, että vaikka jotkut pystyvät katsomaan jalkapalloa täysin neutraalisti ja objektiivisesti, on meillä kuitenkin taipumusta alitajuisesti asettua toisen joukkueen puolelle. Oman joukkueen kannattajalle tuo taipumus on tietenkin itsestään selvää, mutta urheilua vain urheilun vuoksi katsovakin huomaa yleensä toivovansa toisen joukkueen voittoa enemmän kuin toisen.

Pelin dynamiikka, tarinat, ottelutapahtumat ja näyttävät suoritukset voivat kallistaa vaakaa sellaisen joukkueen puolelle, joka alkaa näyttää yleisön silmissä toivottavammalta voittajalta. Esimerkiksi Daavidin ja Goljatin välisestä taistelusta tuttu altavastaajan yllättävyys on yksi esimerkki narratiivista, joka voi saada puolelleen sympatiaa. Myös huimat takaa-ajot nostattavat katsojissa pintaan tunteen ja toiveen, että draama saavuttaisi täydellisen kaarensa.

Mutta minkälaisissa tilanteissa alamme puhua moraalisista voittajista? Kukaan tuskin kehtaa edes mainita kyseistä ilmaisua, jos oma joukkue on juuri hävinnyt ottelun selvästi ja suurilukuisesti.

Kun paras joukkue ei voita: Brasilia 1982

Kun kaikkien aikojen parhaita joukkueita aletaan listata, niin usein jalkapalloanalyytikoiden ja jalkapallosta kirjoittavien mieleen tulee ensimmäisten joukossa Brasilian ikoniseksi kohonnut vuoden 1982 maailmanmestaruuskisojen joukkue.

Kuva – soccerfootballwhatever.blogspot

Monien mielestä Tele Santanan valmentama joukkue oli jopa parempi kuin vuoden 1970 mestaruusjoukkue, joka oli aikanaan yksi kovimpia maajoukkueita koskaan. Joukkueessa pelasivat sellaiset maestrot kuin Zico, Socrates, Falcao, Eder, Junior ja Cerezo.

Joukkue pelasi juuri sellaista sambafutista kuin brasilialaisilta osattiin odottaa, mutta heidän tehokkuutensa oli myös omaa luokkaansa.

Joukkue voitti alkulohkonsa maalierolla 10-2.  Jatkolohkon ensimmäisessä ottelussa kaatui Argentiina maalein 3-1 ja lohkon viimeisessä ottelussa heille olisi riittänyt jatkoon pääsyyn tasapeli Italiaa vastaan.

Italia kuitenkin voitti ottelun 3-2 Paolo Rossin viimeistellessä hattutempun ja kaikkien aikojen joukkue tippui kisoista.

Brasilian 1982 joukkue kuitenkin jäi elämään omanlaisena moraalisena voittajana, koska he pelasivat niin upeaa ja näyttävää jalkapalloa, mikä sai elämyksiä janoavan suuren yleisön puolelleen. Tämän vuoksi moni nostaa heidät jalustalle siitä huolimatta, etteivät he lopulta nostaneetkaan mestaruuspokaalia.

Joukkue häviää epäoikeudenmukaisesti: Irlanti ja MM-karsinnat 2009: ”The Hand of Frog”

Ranska ja Irlanti kohtasivat toisensa marraskuussa 2009 panoksena pääsy maailmanmestaruuskisoihin. Voimasuhteet olivat ennen ottelua jo selvät, mutta moni uumoili, että karsinnat vahvasti pelannut Irlanti voisi haastaa ailahtelevasti pelanneen Ranskan.

Ensimmäinen osaottelu Dublinissa päättyi Ranskan 0-1 voittoon ja moni uskoi irlantilaisten olleen jo lyötyjä.

Robbie Keane nakkasi pallon Ranskan maaliin 33 minuutin kohdalla ja peli oli jälleen tasan. Varsinainen peliaika ei tuonut ratkaisua otteluun, joten ottelu venyi jatko-otteluun asti.

Jatko-ottelussa tapahtui sitten jotain pöyristyttävää.

Jatko-ottelun 12 minuutilla Ranskalle tuomittiin vapaapotku keskialueelta, jonka Florent Malouda toimitti kuudentoista alueen perukoille tolpan juureen. Thierry Henry otti pallon haltuunsa ja syötti pallon maalin edustalle, josta William Gallas puski lähietäisyydeltä ranskalaiset 2-1 johtoon.

Irlantilaiset aloittivat välittömästi maalin protestoimisen vedoten käsivirheeseen ja pian seuranneesta hidastuksesta jokainen tv-katsoja näki, Henryn siirtävän palloa tietoisesti kädellään helpottaen syöttämistään. Selvä virhe jäi ottelun tuomaristolta näkemättä ja maali hyväksyttiin.

Irlanti ei pystynyt tästä enää nousemaan ja Ranska eteni vuoden 2010 maailmanmestaruuskisoihin.

Ottelun jälkeisessä haastattelussa Thierry Henry myöntää pelanneensa palloa kädellään ja saaneen siitä hyötyä joukkueelleen, mutta väitti haastattelussa, että kuka tahansa olisi tehnyt tilanteessa samoin.

Jalkapalloa seuraava maailma ja etenkin irlantilaiset kävivät ottelusta kuumana hyvin pitkään. Irlantilaiset saivat osakseen laaja-alaista myötätuntoa, koska monien mielestä heitä oli kohdeltu todella tärkeässä ottelussa äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti.

Asiaa puitiin Irlannin parlamenttia myöten ja Irlannin jalkapalloliitto pyysi jopa uusintaottelua, sekä penäsi FIFA:lta mahdollisuutta osallistua maailmanmestaruuskisoihin ylimääräisenä joukkueena.

Arveltavaksi toki jää, olisiko Irlanti pystynyt voittamaan ottelua mahdollisessa rangaistuslaukauskilpailussa, mutta kyseisellä tuloksella heidät muistetaan karmeaa vääryyttä kokeneina ”moraalisina voittajina”.

Monessa irlantilaisessa kodissa varmasti nautittiin täysin rinnoin, kun Ranska kompasteli Etelä-Afrikan kisoissa ja jäi surkealla pelillä jo alkulohkoon.

Menestys vaikka mitään ei odotettu: Islanti EM-kisat 2016

On vielä olemassa yksi moraalisten voittajien kategoria, eli omien- ja muiden odotuksien ylittäminen. Moraalisessa voittamisessa on kyse siitä, että joukkue voittaa jotain abstraktisti merkittävää, vaikka he eivät virallista palkintoa voitakaan.

Ensimmäisessä kategoriassa Brasilian joukkue voitti kauniilla ja näyttävällä pelaamisellaan statuksen legendaarisena jalkapallojoukkueena, mutta tässä kategoriassa esteettisyyden sijalle nostetaan yllätyksellisyys.

Islanti ei varmasti kerännyt kenenkään mielestä tyylipisteitä selviytyessään vuoden 2016 EM-kisoihin. Myöskään Islannin otteet kentällä eivät täyttäneet monenkaan mielestä viihdyttävän jalkapallon kriteereitä ja usein Islannin peliesityksiä kuvailtiin antijalkapalloksi. Tämän vuoksi Islanti jakoi mielipiteitä, mutta yksi asia oli ainakin varmaa: he saavuttivat kisoissa huomattavasti enemmän, kuin kukaan olisi uskonut.

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=xwNlM5JEz0g[/embedyt]

Vaikka asiaa kuinka kääntelisi, oli Islannin menestys aivan sensaatiomaista. Putoaminen Ranskaa vastaan puolivälierässä tuntui varmasti hetkellisesti pahalta, mutta kokonaisuutena Islanti muistetaan joukkueena, joka pelatessaan omilla vahvuuksillaan kiusasi isompia joukkueita ja sai näin monet neutraalit katsojat puolelleen.

Lopuksi

Kuten jo alussa todettiin, moraalinen voittaminen ei ole moraalinen kategoria, mutta tarkastelemalla käsitettä ja ilmiötä saadaan esille sellaisia hyveitä, joita katsojat sekä lajin harrastajat toivoisivat jalkapallon ilmentävän.

Parhaiden pelaajien ja joukkueiden pitäisi voittaa reilun pelin periaatteiden valossa, ja viihdyttävä jalkapallo arvostetaan huomattavasti korkeammalle kuin ns. tulosjalkapallo. Viihdyttävyys on tietenkin jokaisen katsojan silmässä.

The post Moraaliset voittajat appeared first on Byyri.

Toivottomassa tilanteessa kokenut keskikentän raastaja repäisee vastustajaa paidasta ja vastahyökkäyksen vauhti tyrehtyy ennen kuin se on kunnolla edes alkanutkaan.

Hyökkäykseen lähteneen joukkueen fanit buuaavat, rikkeen tehneen pelaajan joukkueen fanit huokaisevat helpotuksesta, tuomari nostaa kortin ja peli jatkuu vapaapotkulla. Rike oli selvä ja törkeä, mutta nykyään niin olennainen osa peliä, että yleensä kaikki etenee jo totutun käsikirjoituksen mukaan.

Voitto hinnalla millä hyvänsä

Taktisista rikkeistä on tullut osittain vastentahtoisesti hyväksytty osa nykyjalkapalloa, mutta raja hyväksytyn taktisen rikkeen ja epäurheilijamaisen käytöksen välillä on hyvin häilyvä. Jalkapallolle on pelinä olemassa viralliset säännöt sekä epäviralliset sosiaaliset säännöt eli herrasmiesäännöt. Lisäksi pelaajilla, valmentajilla ja erotuomaristolla on omiin rooleihinsa sisältyviä velvoitteita.

Erotuomareiden velvoitteena on palvella peliä ja varmistaa, että ottelu pelataan sääntöjen puitteissa mutta erotuomareilta myös odotetaan tietynlaista herkkyyttä tunnistaa pelaajien sekä pelin tunnetilat, jotta peli pysyisi sujuvana kokonaisuutena. Valmentajien sekä pelaajien – ainakin teoreettisena – velvollisuutena on voittaa peli hyödyntämällä omaa sekä joukkueen osaamista sääntöjen puitteissa.

Tässä kohden täsmällisesti luetut jalkapallosäännöt törmäävät pelaajien velvollisuuksien kanssa.

Jalkapallosääntöjen pitäisi periaatteessa kytkeä sääntöjenvastainen käytös, mutta sääntöjen vastaisesti pelaavaa pelaajaa voidaan myös rangaista vain sääntöjen puitteissa. Tätä sääntökohtaa kokeneet pelaajat hyödyntävät taitavasti. Jalkapallon säännöt pyrkivätkin siis vain luomaan normatiivisen säännöstön, joiden mukaan peliä tulisi pelata, kun pelaajat ja jalkapalloyhteisö puolestaan yhdessä luovat säännöstön, joka määrittelee mikä on moraalisesti hyväksyttävää.

Yksilö voi miettiä tätä esimerkiksi ajatuskokeella: toimisiko itse samassa tilanteessa samoin?

Pelaajat eivät kuitenkaan ole täysin riskinlaskijoita ja -ottajia. Alun esimerkkitapauksessa kokenut pelaaja tietää, että henkilökohtainen keltainen kortti on pieni hinta, jos sen suhteuttaa vastahyökkäyksestä tulleeseen maaliin. Vaikka jokainen vastahyökkäys ei todellisuudessa edes päädy vaaralliseen maalinteko tilanteeseen tai edes maaliin, on sen todennäköisyys silti kyllin suuri, jotta pelaaja voi päätöksensä tehdä.

Mutta voisiko pelaajat tai valmennusjohto laskea muunkinlaisia riskejä ja palkkioita: olisiko joukkueen kannalta edullista, jos vastustajan tähtipelaaja telottaisiin kauden ensimmäisessä kohtaamisessa, tai vastustajan ykkösmaalivahti?

Tietenkään näin ei jalkapallossa tehdä, koska pelin sisällä toimivat ovat sisäistäneet myös jaettuja sosiaalisia sääntöjä, joiden puitteissa vastustajan tahallinen vahingoittaminen on suurin tabu.

Koviakin taklauksia siedetään jollain tapaa rehdeissä pallontavoittelutilanteissa. Suurin osa vihelletyistä rikkeistä on myöhästyneitä tai epäonnistuneita taklauksia tai pelin tiimellyksessä tapahtuvia repimisiä ja tönimisiä.

Intentionaalista vastustajan vahingoittamista ei kuitenkaan katsota hyvällä, vaikka pelaaja olisikin tehnyt mielessään riskiarviota ja oma joukkue hyötyisi rikkeestä. Taktiseen rikkeeseen sisältyy intentionaalisuus, mutta taktisen rikkeen tavoitteena ei koskaan pitäisi olla vastustajan tietoinen vahingoittaminen.

Moraalisen aktin osatekijät

Taktisen rikkeen moraalista luonnetta voisi tarkastella filosofi Robert Audin määrittelemien moraalisen aktin kolmen osatekijän mukaan jotka konstituoivat teon moraalisen arvon. Osatekijät voi yksinkertaisen muistisäännön mukaan luetella kysymyksin: mitä, miten ja miksi?

Taktinen rike vastaisi näihin kysymyksiin: ”sääntöjen tietoinen rikkominen”, ”loukkaamatta toisia pelaajia” ja ”saadakseen hyötyä omalle joukkueelle”. Vahingoittava tappotaklaus taas olisi itsessään väärä teko, vaikka motivaatio ja velvoite eli pelin voittaminen olisikin samanlainen kuin taktisessa rikkeessä.

Entä onko muunlaisia taktisia rikkeitä?

Yleisesti voitaisiin sanoa, että tietyt pelaajat nauttivat arvostusta kannattajien, valmentajien ja joukkuetovereiden keskuudessa, koska he osaavat pelata sääntöjen harmaalla alueella. He tietävät milloin voimankäyttö on sopivissa mitoissa, milloin kaatuminen tuo hyötyä omalle joukkueelle, kuinka häiritä tuomarin työskentelyä ja niin edespäin.

Kuitenkaan näistä sääntöjen rajamailla tapahtuvista yhteenotoista ei ole tapana puhua taktisina rikkeinä, vaikka ne selvästi tuovat hyötyä omalle joukkueelle, mutta jotka kuitenkin jakavat mielipiteitä jalkapalloa seuraavien keskuudessa. Suurin osa pitää sääntöjen rajamailla keikkuvaa pelaamista intohimon ja omistautumisen merkkinä joukkueelle, mutta toisaalta monen näkemyksen mukaan voittamisen eteen ei voi kuitenkaan tehdä aivan mitä tahansa.

Tämän lisäksi on olemassa useita muita tahallisia sääntöjen rikkomisen muotoja, joista ei voida oikein antaa selkeää ja objektiivista vastausta, koska rikkeen tekijän omat tavoitteet ja velvollisuudet ovat ristiriidassa kirjoitettujen sääntöjen sekä ”pelin hengen” kanssa. Käyn tässä läpi muutamia tapauksia:

Michael Ballack ja MM-kisat 2002

Michael Ballackin taktinen rike on yksi mieleenpainuneimmista taktisista rikkeistä. Ikuisena häviäjänä nykyään tunnettu Ballack johdatti Saksan MM-kisojen finaaliin, mutta ei voinut itse pelata finaalissa, koska (onneksi jo nykyään kumottujen) vanhojen sääntöjen mukaan mikäli pelaaja saa kaksi keltaista korttia lohkovaiheen jälkeen, on hän pelikiellossa seuraavan ottelun ajan.

Ballack kaatoi välierässä karkuun päässeen eteläkorealaisen, tarkoituksenaan vain rikkoa pelaajaa ja tyrehdyttää mahdollisen vaarallisen maalitilanteen syntyminen. Tuomari nosti oikeutetusti keltaisen kortin, ja Ballackin kohtalona oli katsoa finaali katsomosta käsin.

Ballackin rike oli tyypillinen taktinen rike, mutta Ballackin tekoa voi pitää jopa supererogatorisena, koska hänen tekonsa ylitti hänelle itselleen asetetut moraaliset velvollisuudet.

Luis Suarez ja MM-kisat 2010

Tylsäksi äityneet Etelä-Afrikan MM-kisat saivat täysin uusia kierroksia rattaisiin, kun Uruguay ja Ghana kohtasivat toisensa puolivälieräottelussa. Ghana oli viimeisenä afrikkalaisena joukkueena mukana puolivälierissä, ja kisat olivat joukkueelle melkein kuin kotikisat.

Tasainen ottelu sai dramaattisen käänteen jatko-ottelun lisäajan viimeisillä minuuteilla, kun Ghanan Dominic Adiyiah puski pallon lähietäisyydeltä kohti Uruguayn maalia.

Pallo oli menossa vastustamattomasti kohti maalin perukoita, mutta kaikkien hämmästykseksi Uruguayn Luis Suarez torjui pallon käsillään. Seuranneesta tilanteesta tuomittiin Suarezille ulosajo suoralla punaisella sekä Ghanalle rangaistuspotku. Jotta draama saisi täydellisen kaaren, ampui Asamoah Gyan tuomitun rangaistuspotkun ylärimaan, ja jatko-ottelu vihellettiin päättyneeksi.

Suolaa ghanalaisten haavoihin kaadettiin vielä, kun Uruguay voitti seuranneen rangaistuspotkukilpailun ja eteni välieriin.

Suarezin teko jätti useat sanattomaksi, ja tapauksesta seurasi valtava keskustelu. Oliko Suarezin teko taktinen rike vai alhainen konnamaisuus?

Yleisen ja sääntöihin pohjautuvan tulkinnan mukaan Suarezin teon tarkoituksenmukaisuudella ei ole mitään väliä, koska hänelle langetettiin teosta oikea rangaistus, jota Ghana ei pystynyt hyödyntämään.

Mutta oliko Suarezin teko pelin hengen mukaista?

Taas voidaan nähdä, että Suarez täytti oman velvollisuutensa, joka vaatii pelaajia pyrkimään voittoon. Myös Suarezin teko voidaan nähdä supererogatorisena, koska hän ylitti omat moraaliset velvollisuutensa ja loi joukkueelleen edes pienen mahdollisuuden voittaa ottelu.

Suarez ei myöskään teollaan vahingoittanut muita pelaajia, joten tässäkään mielessä hänen tekonsa ei ollut yleisesti hyväksyttyjen herrasmiessääntöjen vastainen. Suarez ei myöskään toiminut mitenkään sääntöjen rajamailla tai yrittänyt edes peitellä tekoaan, joka tapahtui koko jalkapalloa seuraavan maailman sekä tuomarin silmien edessä.

Näin punnittuna Suarezin tekoa voi pitää tilanteena, jossa kunnioitettiin niin jalkapallon virallisia sääntöjä kuin epävirallisiakin sääntöjä. Tekoa voi pitää jollain tapaa hyvin toteutettuna taktisena rikkeenä. Itse kallistun sille linjalle, että Suarez huitoi palloa vaistonvaraisesti ja jälkikäteen loi itselleen sankarin viittaa.

Marco Materazzi ja MM-finaali 2006

Kaikki muistavat tämän: Zinedine Zidane marssi uransa viimeisestä MM-finaalista ulos saatuaan punaisen kortin pukattuaan päällään Marco Materazzia rintaan pelin ulkopuolisessa tilanteessa.

Zidane teki väärin, mutta huomioni kiinnittyy nyt Materazziin.

Jalkapalloa pelaavat ja seuraavat ovat asian suhteen kaksijakoisia. Kuinka pitkälle pelaajien on sallittua mennä voittaakseen ottelun?

Osan mielestä vastustajien provosoiminen on osa lajia, mutta toisten mielestä epäurheilijamainen verbaliikka ei ole millään tasolla sallittavaa, tai se on ainakin moraalisesti vastenmielistä. Materazzi oli uransa aikana pelaaja, joka osasi liikkua sääntöjen rajamailla ja tuomarin silmän välttäessä suorittaa konnuuksia, jotka eivät sääntöjen puitteissa kuulu jalkapalloon.

Vuoden 2006 MM-finaali ei ollut poikkeus, ja nyt Materazzin tähtäimessä oli ranskalainen ikoni Zidane. Lopputulemasta voi päätellä, että Materazzi tosiaan pääsi Zidanen ”ihon alle” laukoessaan tiettävästi kommentteja hänen siskostaan. Tässä kohtaa törmäämme kuitenkin ongelmaan: Materazzi ei itse rikkonut Zidanea, mutta pelasi kuitenkin sääntöjen vastaisesti (mikäli et usko, katso täältä sivulta 78) saaden siitä hyötyä omalle joukkueelleen.

Hän ei myöskään suorittanut tekoaan kaikkien silmien edessä, joka on – kuten edellä jo mainittiin – olennainen osa taktisen rikkeen määritelmää.

Katsotaan nyt tekoa Audin kolmen tason kautta, eli mitä, miten ja miksi?

Materazzi loukkasi Zidanea puheillaan ja osoitti epäurheilijamaista käytöstä. Materazzi toteutti ”ihon alle” menemisensä puuttumalla Zidanen henkilökohtaiseen elämään, joka on todennäköisesti myös syy hänen reaktiolleen. Materazzi teki tietenkin sen mitä hän parhaiten osaa ja täytti näin velvollisuutensa auttaen joukkuettaan voittamaan.

Materazzin teko ei kuitenkaan läpäise kysymystä ”Tekisinkö minä samoin tuossa tilanteessa?”

Veikkaan, että useat eivät tekisi, mutta maailmasta löytyy myös niitä, jotka tekisivät samoin. Materazzin kaltaisilla pelaajilla tulee aina riittämään ihailijoita viimeistään omiensa joukossa.

The post Milloin taktisen rikkeen tekeminen on moraalisesti väärin? appeared first on Byyri.